Tasan 25 vuotta sitten eräs Günter Schabowski, Itä-Saksan kommunistipuolueen puhemies, sai käsiinsä viimehetken muutoksia matkustussääntöihin Itä- ja Länsi-Saksan välillä, jotka olisivat helpottaneet tavallisen itäsaksalaisen matkustamista länteen. Muutosten oli tarkoitus tulla voimaan pikkuhiljaa seuraavien päivien aikana, mutta kukaan ei ollut kertonut tästä lehdistötilaisuutta pitävälle Schabowskille, joten kun toimittaja kysyi häneltä, milloin sääntöjen olisi tarkoitus tulla voimaan, hänen vastauksensa oli: Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.
Viesti levisi kuin kulovalkea länsisaksalaisessa mediassa, josta sen kuulivat myös itäsaksalaiset, ja kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ryntäsivät Berliinin muurille, jossa hämmentyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä, ja päästivät heidät lävitse. Muuri murtui yhdessä yössä.
Tämän postauksen kuvat ovat East Side Gallerysta, 1,3km pitkältä Berliinin muurin pätkältä, joka on nykyään maalattu mahdollisesti maailman pisimmäksi ulkoilmagalleriaksi.
Pari viikkoa sitten istuimme Iiron kanssa sushiravintolassa Berliinin Kreuzbergissä ja kuuntelimme, kun pöytäseurueemme pälätti kännykkään nopeaa arabiaa. ”Sori, työasioita”, Doreen pahoitteli meille englanniksi ja kertoi sitten työstään arabimaan suurlähetystön kääntäjänä. Hyvä kielipää oli johdattanut Doreenin ranskan kääntäjäksi, mutta hän oli pian todennut, että ranskan osaajia oli saksalaisten kääntäjien joukossa liikaa, ja päättänyt laajentaa kielivalikoimaansa arabialla, josta sukeutuikin pian hänen päätyökielensä.
Olin tavannut Doreenin jo viikkoa aiemmin, kun matkalla Suomeen minulla oli ollut vaihto yön ylitse Berliinissä, ja paikallisen tutun tehtyä illallisen kanssa oharit päätin spontaanisti lähteä Meetup-sivustolta löytämääni kansainväliseen pubi-iltaan Neuköllniin. Melbourne Canteenin pizza oli hyvää mutta seura sitäkin erinomaisempaa, sillä samaan pöytään kanssani istahti brittimies, joka oli asunut Berliinissä nyt pari kuukautta ja halusi tehdä kaupungista kotinsa, saudimies, joka opiskeli Berliinissä ja etsi juuri uutta asuntoa, sekä Doreen, joka oli syntynyt Berliinin lähellä ja asunut täällä melkein koko ikänsä. Tehdessäni lähtöä Doreen sujautti minulle käyntikorttinsa ja pyysi kertomaan, kun seuraavan kerran tulisin Berliinin. Ja minähän olin palaamassa kaupunkiin heti seuraavana viikonloppuna.
Takaisin sinne sushiravintolaan. Doreenin saatua työasiansa järjestykseen pääsin vihdoin kysäisemään häneltä: millaista se lapsuus DDR:ssä oikein oli?
Ei mitenkään ihmeellistä, Doreen totesi. Kauppojen valikoimat eivät tietenkään olleet yhtä hyvät kuin ehkä jossain muualla, mutta eivät itäsaksalaiset missään puutteessa eläneet. Fiilis oli välillä painostava, kun valtio valvoi kaikkea mitä teit, mutta samalla valtio kuitenkin piti huolta. Yksinkertaista. Sellaista, mistä kaikki eivät tietenkään pitäneet, ja Doreeniltakin pari serkkua pakeni Länteen 80-luvulla, nuoria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta jotka olivat varmoja jäävänsä paljosta paitsi, jos jäisivät Itään.
Toinen serkuista oli saanut matkustusluvan Unkariin, mistä hän oli tuhansien itäsaksalaisten tavoin onnistunut loikkaamaan Länteen. Toinen taas ylitti rajan Baijerin lähellä. Tarkemmat detaljit eivät olleet Doreenin tiedossa, mutta jotenkin tarinaan liittyi Baijerissa rajan lähellä asuva isoäiti. Kumpikin oli saanut loikkauksen jälkeen nopeasti elämänsä kuntoon Lännessä sukulaisten avustuksella.
Kun muuri murtui, Doreen oli lukiolainen. Hänen perheensä ei ollut niiden joukossa, jotka lähtivät rynnimään muurille tuona iltana, ja elämän oletettiin jatkuvan normaalina, mutta seuraavana päivänä koulussa yli puolet oppilaista oli poissa, paenneet Länteen tai jotain. Pari päivää myöhemmin Doreenkin perheineen lähti katsastamaan, miltäs se Länsi-Berliini nyt oikein näyttää, ja Doreen ei ollut erityisen vakuuttunut: likaista, roskia, ränsistyneitä taloja myös länsipuolella. Päivän päätteeksi hän palasi mielellään pieneen itäsaksalaiseen kotikaupunkiinsa.
25 vuotta on pitkä aika, näkemykset maailmasta muuttuvat, ja me lähdimme sushiravintolasta vielä drinkeille Bergmannstrasselle rupattelemaan elämästä, historiasta, politiikasta ja matkustamisesta. Vihdoin puoli kolmelta aamuyöstä sanoimme heipat Doreenille – nähdään ehkä vielä! – ja tallustelimme metroasemalle, jossa U-bahnit kolistelivat läpi yön.
Joku pakkomielle minulle on kehittynyt, että isoissa kaupungeissa haluan aina päästä toljottamaan kaupungin kattoja mahdollisimman korkealta. Kaupungin hälinä jää katutasolle, ja lintuperspektiivistä saa paremman käsityksen kaupungista: onko se suuren suuri, vai onko taivaanranta sittenkin täynnä metsää, preeriaa taikka aavikkoa? Kuinka laajalle alueelle pilvenpiirtäjät levittyvät? Minkä värisiä katot ovat, ja löytyykö niiltä puutarhoja?
Siksi kiipesimme Berliinissä Potsdamer Platzin Panoramapunktiin. Olin kuullut, että sinne oli vähemmän jonoa kuin Fernsehturmin TV-torniin, ja onneksemme edellämme lipunmyynnissä oli vain yksi perhe, jonka jälkeen pääsimme kävelemään suoraan sisään. Euroopan nopein hissi huiskaisi meidät hetkessä huipulle 24. kerrokseen, josta näkymät levittäytyivät huippua ympäröivältä parvekkeelta joka suuntaan.
Näkymä länteen: Edessä Sony Center, jossa Iiro oli reilu vuosikymmen sitten yrittänyt käydä katsomassa MM-jalkapalloa, mutta matsi oli peruttu, koska kaupungissa pelättiin huligaaneja. Takana levittäytyy Tiergartenin puisto, jossa Brandenburgin vaaliruhtinaat kävivät 1500-luvulla metsällä.Panoramapunktista pystyi bongailemaan kuuluisimpia nähtävyyksiä: tuolla on Brandenburgin portti, tuolla Berliner Dom, ja tuolla se TV-torni. Rakennuskanta Itä-Berliinin puolella oli joko neuvostorealistista tai uudisrakennusta, ja nostokurkia oli horisontti täynnä.Reichstag, Saksan parlamenttitalo, josta olisi myös voinut ihailla näkymiä, jos lipun olisi varannut ajoissa.Itä-Berliiniä rumemmasta päästä edustaa Detlev-Rohwedder-Haus, jonka historiasta kerroinkin jo Segway-postauksessa.
Hetken näkymiä ihmeteltyämme nappasimme ikkunapöydän huipun länsipuolen kahvilasta ja tilasimme oluet, jotka yllätykseksemme olivat samaa hintaluokkaa kuin maantasalla. Monessa tornikahvilassa hinnat ovat suoraan verrannollisia korkeuteen – esimerkiksi Hotelli Tornin Ateljée-baari Helsingissä, Lontoon Shardin kattobaareista puhumattakaan – mutta täällä näkymät eivät näyttäneet vaikuttaneen hintoihin. Siinä kelpasi istuskella katsellen tätä maisemaa:
Etualalla Ludwig Mies van der Rohen suunnittelema Neue Nationalgalerie eli modernin taiteen museo
Olimme ajoittaneet käyntimme Panoramapunktissa niin, että osuimme huipulle kolmisen varttia ennen auringonlaskua. Ehdimme siis tutkia maisemat lävitse ennen auringonlaskua, jota pääsimme parahiksi ihailemaan.
Auringon laskettua teimme vielä uuden kierroksen huipun ympäri, tällä kertaa ihmetellen Berliinin valoja. Saimme ikään kuin kahdet maisemat yhdellä hinnalla, kas näin:
Näkymä etelään ennen auringonlaskua……ja sama näkymä auringonlaskun jälkeen.
Tornin huipulla oli pieni näyttely Berliinin ja erityisesti Potsdamer Platzin historiasta, ja jos ei mihinkään muualle museoon ehdi, niin tästä saa jo hyvän käsityksen siitä, mikä myllerrys paikalla on käynyt viimeisen 100 vuoden aikana. Oli jokseenkin surrealistista katsella kuvia Potsdamer Platzilta reilu 25 vuotta sitten, kun se oli vielä miinakenttää, joka jakoi suurkaupungin kahtia. Huipulta löytyi myös hyvät kuvat näkymistä, joissa oli kerrottu vähemmän Berliiniä tuntevalle, mitä alhaalla oikein näkyykään, joten 360°Panorama-kartta kannattaa jättää ostamatta, ellei välttämättä halua viedä sitä kotiin matkamuistoksi.
Etualalla hohtava kahdeksankulmainen Lepziger Platz oli DDR:n aikaan peitetty piikkilangalla, eikä rakennuksista ollut tietoakaan.
Panoramapunkt on auki klo 10-20, kahvila klo 11-19, ja aikuisten lippu maksaa 6,50 euroa. Sisäänkäynti Potsdamer Strasselta aivan Potsdamer Platzin kulmasta.
En muista ihan tarkkaan, mitä mieltä olin Segwaysta, kun niistä ensimmäisen kerran kuulin, mutta mihin ihmeeseen tuo on hyvä tuskin menee paljoa vikaan. Sitten näin NYCissä poliisin huruttavan ympäri keskuspuistoa Segwaylla. Kui siistiä! Haluan kanssa!
Los Angelesissa viime kuussa olisi ollut mahdollisuus vuokrata Segway Venice Beachilta varsin kohtuulliseen tuntihintaan, mutta aika loppui. Nyt sitten Berliiniin lähtiessä sain jostain päähäni Segwayt, ja kun netistä löytyi City Segway Tours, jonka neljän tunnin Segway-ajeluun kuului lisäksi opastusta ympäri kaupunkia, olin myyty. Aika kun oli muutenkin kortilla pelkän viikonlopun reissussa, niin tässä näkisi lisäksi tärkeimmät nähtävyydet.
Heräsimme siis lauantaiaamuna jo kahdeksalta (syy miksi emme ehtineet nauttia hotellimme myöhäisestä aamiaisesta), jotta ehtisimme Alexanderplatzin TV-tornin juurelle ennen kymmentä. Myöhästyimme pari minuuttia kiitos junalakon, josta tiedotettiin pelkästään saksaksi, mutta paikan päällä oli sen verran härdelliä ilmoittautumisten kanssa, ettei tämä tuntunut suuresti haittaavan.
Segwayt parkkeerattiin nähtävyyksille pysähtyessä aina seinää tai katukiveystä vasten, koska itsekseen ne lähtisivät kulkemaan eteenpäin. Oppaamme Walid heitti herjaa vahvalla lontoolaisaksentilla natseista, homoista, talibaneista, juutalaisista, lesboista ja oikeastaan kestä vaan ja esitteli itsensä tittelillä your gay Taliban tour guide. Suosittelen vain epäkorrektin huumorin ystäville.
Segwaylla oli aluksi yllättävän vaikea ajaa – jo sen kyytiin nouseminen oli ensimmäisiä kertoja aika hermoja raastava kokemus nykimisineen ja kengurupomppuineen – ja toisaalta reilun vartin harjoittelun jälkeen yllättävän helppoa, mikä oli hyvä, sillä sen reilun vartin jälkeen painoimme liikenteen sekaan. Neljän tunnin kierroksella oli monta pysähdystä ja opastustuokiota, mutta ajoakin kertyi aivan riittävästi: Segwayt jätettyämme ja heipat sanottuamme fiilis jaloissa oli aika outo, vähän samanlainen kuin purjeveneestä astuessa, mutta ilman keinumista. Tuntui, että tasapainolihakset olivat saaneet treeniä, ja toisaalta jo pelkkä neljän tunnin seisominen tuntui jalkapohjissa. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa.
Berliinin tuomiokirkko, Berliner Dom, jonka edessä pysähdyimme ensimmäisen kerranAltes Museum, Museosaaren vanhin museo, jonka katolla joku äijä näyttäisi mottaavan hevosta nyrkillä kuonoon.
Aloitimme kiertämällä Museosaarta ja tsekkaamalla ulkoa käsin sen museot. Tässä vaiheessa minulla oli vielä tottumista Segwayhin, kameran kaivamiseen laukusta, Walidin vahvaan aksenttiin ja nopeaan puhetyyliin sekä vau vitsi mä ajan Segwaylla-fiilikseen, joten opastuksesta ei jäänyt ihan hirveästi mieleen, mutta sen sentään sisäistin, että kyseessä on maailmanperintökohde, koska missä muualla muka on näin monta siistiä museota vieri vieressä? Kysäisin Walidilta, että jos aikaa on vain yhteen, missä näissä kannattaa käydä, ja tuomio oli että ei missään näistä. If you come to Germany, why on Earth would you want to spend your day looking at Egyptian and Greek memoriblia? Walid tokaisi ja käski painua sen sijaan sillan toisella puolella olevaan Saksan historiamuseoon, jos välttämättä haluaa johonkin isoon museoon täällä päin.
Humboldt-yliopiston alumneihin ja entisiin opettajiin kuuluvat sellaiset äijät kuin Einstein, Planck, Hegel, Bismarck, Marx ja Heine. Walid valaisi, että yliopisto on tuottanut yhteensä 29 Nobel-palkintoa, mikä on ”pari enemmän” kuin hänellä itsellään.
Humboldt-yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan edessä pysähdyimme kertaamaan rakennuksen historiaa entisenä kuninkaallisena kirjastona, jonka edessä Bebelplatzilla eräänä kauniina toukokuisena iltana vuonna 1933 eräs Joseph Goebbels piti palopuheen, jonka jälkeen puheen kuulleet opiskelijat ja nuoret ryntäsivät kirjastoon ja raahasivat ulos kaiken ”epäsopivan” kirjallisuuden torille. Roviolla paloi tuona yönä suunnilleen 20 tuhatta kirjaa. Tuolla rauhallisella kauniilla aukiolla seistessä oli jotenkin epätodellista ajatella, että reilu 80 vuotta aiemmin meininki täällä oli täysin kolopäistä, mutta pakko se oli uskoa tuijotellessa muistomerkkiä, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään.
Kyllä, nämä ovat kaksi eri kirkkoa.
Gendarmenmarkt-aukiolla saimme ihmetellä dejavu-ilmiötä: kaksi kirkkoa. Kaksi aivan identtistä kirkkoa. Häh? It’s because of the 30 year war, Walid avasi. 1600-luvun lopussa 30-vuotinen sota oli pyyhkinyt Berliinin miespopulaation olemattomiin, ja kaupunginisät jäivät miettimään, mistä ihmeestä sinkuille ja leskille löytyisi elättäjiä. Samaan aikaan katolisessa Ranskassa syrjittiin protestanttisia hugenotteja, joten Berliini lähetti sanan: tulkaa tänne, täällä on tyhjiä taloja, uskonnonvapaus protestanteille ja paljon vapaita naisia! Niinpä hugenotit saapuivat sankoin joukon, ja heitä varten rakennettiin Französischer Dom, ranskalainen tuomiokirkko. Koska hugenotit olivat kuitenkin ranskalaisia, piti saksalaisten panna paremmaksi ja rakentaa aukion toiselle puolelle Deutscher Dom, saksalainen tuomiokirkko, pari metriä leveämpi ja hitusen korkeampi.
Nykyään kumpikin kirkoista on muutettu museoksi, mutta näköjään niissä on silti mahdollista juhlia häitä.
Tässä kohtaa opimme ensimmäistä kertaa, että iso osa vanhan Itä-Berliinin puolelle jääneistä historiallisista rakennuksista on rakennettu täysin uudelleen 70-90-luvuilla. Ensimmäiset parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen kumpikin kirkoista näytti tältä:
Kuva: allhailsAmerikkalaisen ja neuvostosotilaan muotokuvat merkkaavat vanhaa rajanylityspaikkaa.
Kun länsisaksalaiset halusivat liikkua varsinaisen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin väliä, he ajoivat Checkpoint Alphasta Checkpoint Bravoon ja toiste päin motaria pitkin – ja auta armias, jos auton matkamittarin lukema näytti enemmän, kuin mitä matkaan olisi pitänyt mennä, tai jos matkaan oli mennyt vähänkin normaalia pidempään. (Jos taas matka taittui etuajassa, sakotettiin ylinopeudesta.) Jos muut kuin länsisaksalaiset halusivat jatkaa matkaa tästä Itä-Berliinin puolelle, tämä hoitui foneettisissa aakkosissa kolmannen kirjaimen kautta: Checkpoint Charlie. Kun sitten vuonna 1961 kapitalistiset ja sosialistiset tankit toljottivat toisiaan tämän checkpointin kohdalla, maailmanlaajuinen kuuluisuus oli taattu, ja nykyään paikalla parveilee turisti jos toinenkin.
Parilla eurolla olisi saanut poseerata ”amerikkalaissotilaiden” kanssa. Kyllä, tähän oli jonoa.
Miksi muuten ”checkpoint” eikä esimerkiksi ”border crossing”? Koska amerikkalaiset eivät pitkään tunnustaneet DDR:n olemassaoloa, joten paikalla ei näin ollen voinut olla minkäänlaista valtion rajaakaan.
Alkuperäistä Berliinin muuria. Länsi-Saksan puolella sijaitsi kuvassa näkyvä Martin-Gropius-Bau, tuolloin pommitusten jäljiltä vähän heikossa hapessa oleva sisustusesinemuseo, ja muurin toisella puolen samoilla kohdin sijaitsi Natsi-Saksan Luftwaffen päämaja, myöhemmin DDR:n ministeriötalo, vielä myöhemmin eli nykyään Saksan valtiovarainministeriö, kaikki kolme peruspositiivisia instansseja, joita kohtaan kansalaisilla on varmasti lämpimiä fiiliksiä.Itäsaksalainen vartiotorni: ei lämmitystä talvipakkasella, tehtävänä ampua rajanylittäjä joka saattaa olla naapurisi, näköpiirissä ns. Vapaa Maailma jonne todennäköisesti haluaisit lähteä itsekin lipettiin, ja seurana tornissa toinen vartiosotilas, joka saattaa hyvin olla Stasin palkkalistoilla.
Potsdamer Platzilla ihmettelimme uudenuutukaista rakennuskantaa: kiiltävää lasia ja modernia tornitaloa joka puolella. Syrjäkadulta löytyvän vartiotornin juurella Walid selitti, että vielä 25 vuotta sitten paikalla oli toista sataa metriä leveä death zone, jossa piikkilangat ja miinakentät pitivät huolen siitä, ettei kukaan ylittänyt rajaa elossa. Tältä paikka näytti vuonna 1962:
Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että eikö Saksan historiassa ole mitään muuta kuin kurjuutta ja kauhua? Sitten kaarsimme neuvostorealistisen kerrostalon pihaan. No tämä ei näytä niin pahalta. Mitä kamalaa voisi olla kerrostalon pihassa?
Ei muuta kuin Führerbunker, Hitlerin koti ja Natsi-Saksan päämaja vuonna 1945. DDR ei halunnut mainostaa maanalaisen bunkkerin sijaintia, joten he rakensivat siihen päälle kerrostalon parkkipaikan. Muurin murtumisen jälkeen Saksan valtio kierteli ja kaarteli asian kanssa ja huhumyllyn lähtiessä tangentille vihdoin paljasti bunkkerin sijainnin. Mitään suunnitelmia ei kuitenkaan ole bunkkerin avaamiselle turisteille, koska pelkona on, että siitä muodostuisi jonkinlainen epäpyhä alttari uusnatseille. Sitäpaitsi kerrostalojen asukkaat tarvitsevat yhä parkkipaikkansa.
Bunkkerin viereisessä korttelissa vajaa 3000 betonipaasia muistuttaa juutalaisten kansanmurhasta. Kuulema alunperin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin suunnitteluvaiheessa juutalaisyhteisöä ei paljon miellyttänyt sijainti niinkin lähellä Hitlerin bunkkeria, mutta Berliinin kaupunki totesi, että kuulkaas ei näitä tyhjiä isoja kortteleita kaupungin keskustassa nyt ihan rajattomasti ole, ja muistomerkki saatiin avattua vuonna 2005.
Muistomerkin idea on, että eri korkuiset betonipaasit luovat labyrintin, joka eristää niiden keskellä kävelevän ihmisen täysin ympäröivästä yhteiskunnasta – vähän niinkuin juutalaiset aikoinaan. Samaten muistomerkin pohja on epätasainen ja kuvastaa epävarmuutta, jota juutalaiset kokivat. Ja siltä se muistomerkin keskellä aika lailla tuntuikin, lievästi ahdistavalta.
Muistomerkiltä näkyi Reichstag, valtiopäivätalo, jonka kupolista on kuulema hienot näköalat, mutta pääsy pitäisi varata etukäteen.
Brandenburgin porteilla hengähdimme. Vihdoinkin jotain positiivista, tavallaan. Portti on Berliinin vanhojen kaupunginmuurien portti, jossa kerättiin tulleja kaupunkiin tulevilta, ja sen keskimmäisin aukko on hieman muita leveämpi siksi, että siitä saivat keisarikunnan aikoihin kulkea pelkästään kuninkaallisen hovin jäsenet.
Voiton jumalatar Victoria istuu hevosten vetämissä vaunuissa
Portin vieressä oli Yhdysvaltain ja Ranskan suurlähetystöt sekä eräs hotelli, joka on ilmeisesti hyvinkin ikoninen, mutta josta minä en ollut koskaan kuullutkaan.
Hotelli Adlon on se hotelli, jonka ikkunasta Michael Jackson roikotti poikaansa Blanketia. Ainoa vaan, että kun Walid meille tästä kertoi, minä ihmettelin, miksi Michael Jackson roikotti ikkunasta peittoa? Ei selvästi ole Michael Jacksonin tekemiset lähimpänä sydäntä.
Tässä kohtaa kierros saapui päätökseen, ja me hurutimme takaisin TV-tornille Unter den Lindeniä pitkin väistellen kadulla lojuvia hevosenpökälelänttejä.
Berliini on mun lempikaupunki ikinä, mahtavaa matkaa sinne! :) — Sofia / Liikkeellä
Viime viikonloppuna Berliinissä ymmärsin vihdoin, miksi niin moni on täysin hullaantunut kaupunkiin. Rosoinen metropoli, jossa vaihtoehtokulttuurit puskevat kivijaloista, yhden kaupunkikeskustan sijaan joka kaupunginosalla on oma tunnelmansa, U-bahnit rämisevät tunneleissaan kellon ympäri eikä kaupunki tunnu ikinä nukkuvan ja arkkitehtuuri todistaa synkästä lähihistoriasta, jota kuitenkaan hädin tuskin huomaa ihmisistä ja elämisenilosta, jota Berliini ja berliiniläiset sykkivät.
Menipä runolliseksi, mutta pääpointtina siis, että kyllä minäkin tykkäsin, eikä tämä varmasti jää viimeiseksi Berliinin reissukseni.
Matkaseurana oli Iiro, joka oli käynyt kaupungissa viimeksi kymmenisen vuotta sitten.
Alexanderplatz & Itä-Berliini
Lensimme Berliiniin Suomesta aikaisin perjantaiaamuna ja suuntasimme pienen hotellilla vietetyn välikuoleman jälkeen lounaalle Alexanderplatzille. Kyseinen paikka oli minulle aiemmin tuttu vain nimenä – en edes ollut tajunnut, että se oli aikoinaan Itä-Berliinin keskustori – joten nyt on hyvä käsitys siitä, miltä DDR:n neuvostorealistinen arkkitehtuuri parhaimmillaan näytti. Rumalta. Samalla siitä tuli kuitenkin jotenkin etäisesti mieleen jotkut suomalaiset kaupunkikeskustat. Eipä näkymä ihan hirveästi eroa siitä, että Helsingin Hakaniemessä kääntäisi selkänsä kauppahallille ja ihailisi eräänkin SAK:laisen liiton päämajaa.
Kaunista.
Alexanderplatzille näkyy TV-torni, jonne moni kiipeää ihmettelemään Berliiniä taivaalta käsin. Me suosimme näiden näkymien sijaan Panoramapunktia, mutta siitä lisää joskus myöhemmin.
Deutsches Currywurst Museumin mukaan Berliinissä syödään joka vuosi 70 miljoonaa currywurstia. Tässä niistä kaksi.
Ruoka Berliinissä
Innostuimme niin saksalaisesta ja erityisesti berliiniläisestä ruoasta, että meiltä jäi kokonaan väliin myöskin kaupungissa vahvasti näkyvä turkkilainen keittiö. Ensi kerralla sitten. Lauantai-iltana lähdimme Kreuzbergiin Bergmanstrasselle syömään erään paikallisen kanssa, jonka olin tavannut viikkoa aiemmin kaupungissa pitkän välilaskun yhteydessä, ja silloin päädyimme sushille, joka oli todennäköisesti hintalaatusuhteeltaan parhainta, mitä olen ikinä syönyt. Ei ehkä ihan niin maukasta kuin jossain huippusushipaikoissa, mutta missä muualla Länsi-Euroopassa tai Yhdysvalloissa voi syödä vatsan täyteen sushia 10 eurolla? Suosittelen siis lämpimästi Aki Tatsu Sushi & Morea tuolla päin pyöriville sushin ystäville.
Oikeasta yläreunasta: baijerilainen ”makkaraparaati”, camembertilla ja lauantaimakkaralla päällystetty lämmin leipä, eisbeiniä eli berliiniläistä sianpotkaa, ja lisää makkaraa. Näistä suussasulava eisbein oli suosikkini, mutta camembertikin maistui, sillä Yhdysvalloissa kaikki hyvät pehmeät juustot ovat törkeän kalliita.
Oberbaumin silta
Tempelhofin lentokenttä
Suurkiitos kaikille Berliinin vinkkejä jakaneille, sillä niiden ansiosta tajusimme käydä Tempelhofin lentokentällä. Kyseessä on yksi kentistä, joiden kautta liittoutuneet pyörittivät Länsi-Berliinin koko huoltoa Berliinin saarron ajan 1940-luvun lopulla, mutta kenttä pyöri vielä 2000-luvulle saakka ja viimeiset kaupalliset koneet nousivat kentältä 2008. Pari vuotta myöhemmin kenttä avattiin puistoksi, ja nyt siellä liikkuivat lenkkeilijät, pyöräilijät, koiranulkoiluttajat, vauvanvaunujentyöntäjät, rullaluistelijat, skeittaajat, leijanlennättäjät ja leijaskeittaajat.
Harvemmin on mahdollisuutta pitää piknikiä keskellä kiitotietä.
Ihmisten lisäksi Tempelhofilla näkyi viihtyvän myyrät sekä yksi tuulihaukka.
Hotelli: Lindner Hotel Am’Kudamm
Kuten aiemmin kerroin, voitin Berliinin-matkan #germany25reunified-Instagram-kilpailusta. Yöpyminen oli järjestetty Lindner Hotel Am’Kudammissa* lähellä Zoologische Gartenin juna- ja metroasemaa, josta pääsi kätevästi ympäri kaupunkia – ja olisi päässyt vielä kätevämmin, ellei junalakko olisi perunut S-bahneja lauantaina. Ku’dammin shoppailukatu välkkyi yötä päivää hotellin ulkopuolella laajoine shoppailumahdollisuuksineen. Me jätimme ostostelut tällä kertaa väliin mutta tykkäsimme silti näkymistä, jotka avautuivat ylimmän kerroksen huoneestamme. Veikkaan, että tuossa huoneessa 724 oli hotellin komeimmat näkymät.
Huone oli siisti ja moderni, joten mitä muuta voi hotellilta pyytää? No aamupalapöytää! Ja se oli täällä erinomainen: laajat leivänpäällisvalikoimat, mukaanlukien himoitsemiani pehmeitä juustoja, paljon mehuja, hedelmiä ja jugurtteja, sekä lämpimiä englantilaistyylisiä aamiaisvaihtoehtoja suoraan buffetista. Viikonloppuisin aamiainen kesti puolille päivin, joten aamu-uniset on kerrankin otettu huomioon. Voin suositella hotellia lämpimästi!
Näiden mainittujen juttujen lisäksi vierailimme Stasin tutkintavankilassa ja ajelimme ympäri keskustaa segwaylla – reissun kohokohta! – mutta niistä lisää myöhemmin. Viikonloppu Berliinissä oli loistava! Seuraavaksi minulla on vuorossa se matkan tylsin osuus: matkalaukun purkaminen…
Kesäkuun alussa vanhat kaverini Epp ja Jiří kyläilivät luonani Luxemburgissa, ja vietimme päivät kierrellen autolla lähimaita ja -mantuja. Saksan puolella autobahn vei meidät kohti Saarbrückenia, Völklingenin pikkukaupunkiin, josta löysimme industrialismin maamerkin, Völklinger Hütten.
Völklingenin rautaruukki myllytti metallia sisuksistaan sadan vuoden ajan, 1880-luvulta 1980-luvulle, ja jakoi vaurautta ja työpaikkoja ympäröivään Saarlandiin. Sulkemisensa jälkeen ruukki jäi rapistumaan, kunnes siitä keksittiin tehdä museo, jossa vaihtuvien näyttelyiden lisäksi esitellään ruukin historiaa ja raudansulatusprosessia oikeiden laitteiden keskellä. Ruukki on myös päässyt maailmanperintökohteeksi, koska se on ainoa läntisessä maailmassa säilynyt viime vuosisadan vaihteessa rakennettu ruukki, jota ei olla ehditty purkaa modernimpien laitteiden tieltä.
Siellä massiivisten putkien ja kymmenien metrien korkeuteen kohoavien rappusten keskellä kierrellessä nappasin Instagramiin tämän kuvan:
Elokuun alkupuolella selailin Iconosquaren avoimia Instagram-kilpailuja ja huomasin Saksan matkailuviranomaisen Saksojen yhdentymisen kunniaksi järjestämän #germany25reunified-kilpailun. ”Näytä meille paras kesäkuvasi Saksasta viimeisen 25 vuoden ajalta”, kuului ohjeistus. Harkitsin hetken osallistuvani toisella maailmanperintökohteella, Trierin mustalla kaupunginportilla, mutta totesin sitten, että ehkä industrialistinen jylhyys tehoaisi tuomaristoon paremmin, jos ei muuta niin silkalla erilaisuudellaan, ja lisäsin tarvittavan tägin kuvaan.
Congratulation! You’ve won the first prize in our worldwide photo-contest #germany25reunified!
Kun kuukausi myöhemmin ylläoleva kommentti ilmestyi kuvani alle, hieraisin silmiäni. Ensiksi epäilin, että joku pilaili kustannuksellani, mutta kun kommentin jättäjäksi paljastui Saksan matkailuviranomaisen virallinen tili, heitin kotona pari kärrynpyörää. Tai olisin heittänyt, jos osaisin, mutta nyt sen sijaan pompin innoissani ympäri asuntoa niin, että Iiro ihmetteli, mikä ihme minuun oli tällä kertaa mennyt.
Päävoittona on matka Berliiniin sisältäen yöpymisen ja aamiaiset Lindner Hotel Am Ku’dammissa, ja näillä näkymin pyörähdän kaupungissa lokakuun puolivälissä. Olen käynyt Berliininissä vain kerran aiemmin ja viivyin silloin kaupungissa yhden aamupäivän – Brandenburgin porttien näkemisen verran – joten kokeneemmilta Berliinin-kävijöiltä otan mielelläni kommenttiboksiin vinkkejä, mitä yhteen viikonloppuun kannattaa mahduttaa!
Kun matka kerran vie Eurooppaan, tarkoitus olisi käväistä samalla reissulla Suomessa. Vinkkinä blogia lukeville kavereille, että saa ehdottaa treffejä!
