Kun terrori-iskut osuvat aivan liian lähelle

Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.

Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.

Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.

On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.

Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.

Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?

Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.

Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:

HT_al-shabaab_mall_of_america_bc_150222_16x9_992

Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.

Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!

Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Mall of America

Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.

Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:

On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.

Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.

Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.


Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.

Lenkkeilyä: Bryssel, Lontoo, Pariisi ja New York

Neljä päivää New Yorkissa on ohitse, ja tänään olen jatkanut lomaa Coloradon Boulderissa samalla, kun Iiro on palannut töihin. Päivän vähemmän mukaviin hetkiin kuului asunnossa kaikunut palohälytys, jonka aikana pihalla odotellessani onnistuin tiputtamaan puhelimen kivetykselle – ja rikkihän se lasinäyttö viimein meni. Pähkäilin, että korjaaminen on todennäköisesti halvempaa täällä kuin Euroopassa, joten pyörä alle ja keskustaan elektroniikkaliikkeeseen, ja parin tunnin päästä pitäisi käydä hakemassa korjattu luuri ja samalla köyhtymässä sadan taalan verran. Mukavampia hetkiä taas oli aamulenkki: polulla aurinko paistoi ja helle helli (vähän liikaakin lenkkeilyn kannalta), ja kaiken aikaa horisontissa loistivat lumihuippuiset vuoret. Ja tästä sitten sainkin ajatuksen kertoa teille viimeaikaisista lenkkipoluistani…

Juoksukengät mahtuvat mukaan pieneenkin matkalaukkuun

Olen käynyt viime marraskuusta lähtien puolimaratontreenauksen merkeissä lenkillä 3-4 kertaa viikossa, ja toisin kuin yleensä, olen urheillut myös reissun päällä. Lenkkeily on mielestäni mahtava tapa nähdä vierasta kaupunkia, eikä sopivien lenkkimaastojen löytäminen suurkaupungeissakaan ole tuottanut tuskaa. Tässä minun juoksureittini neljästä suurkaupungista:

New York

Pilvenpiirtäjät reunustavat Central Parkin eteläpäätyä

NYCin hotelliamme valitessa hinta ja hotellin laatu olivat keskeisiä valintakriteereitä, mutta kun lopulta vaihtoehtoja oli pari, nappasin sen, josta oli lyhyin matka Central Parkiin. Kävin juoksemassa vain kerran, sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää, ja silloinkin paluumatkalla hotellille kaduilla oli hitusen liikaa jengiä, jota piti väistellä. Central Park on mahtava ja olisi sopinut hyvin pidemmällekin lenkille vaihtelevine maisemineen ja kauniine polkuineen, mutta sille ei nyt ollut aikaa, kun piti ehtiä WTC-muistomerkille. Koirakammoisille Central Park ei kuitenkaan ole paras paikka, sillä puisto oli täynnä vapaana juoksevia koiria, joista yksi räksytti ja teki valehyökkäyksiä kimppuuni.

Pariisi

Eiffeltornin juurella juoksijoita riittää

Pariisissa hotellimme sijaitsi aivan Champ de Marsin puiston eli Eiffeltornin vieressä, joten juoksin lauantaiaamuna puistoa ristiin rastiin. Puisto oli täynnä lenkkeilijöitä, mutta sekaan mahtui hyvin muuten paitsi puiston pohjoispäädyssä, missä turistit parveilivat odottaen Eiffeltornin avautumista. Pariisilaiset selvästi tykkäävät juoksemisesta: samana viikonloppuna sunnuntaina oli Pariisin maraton, ja lauantaina oli kaikenlaista oheistapahtumaa, mm. Champ de Marsin puistossa lasten maraton, jota ihmettelin lenkillä. Takaisin hotellille saavuttuani kuulin ikkunasta kovaäänistä musiikkia, ja pääsimme ihmettelemään vuorostaan breakfast runia, jossa seuraavan päivän maratoonarit juoksivat viisi kilometriä maidensa lippuja heilutellen, ja joka kulki suoraan hotellimme ohitse.

Sunnuntaina kavereiden lähdettyä lentokentälle lenkkeilin vähän pidemmälle Seinen vartta pitkin kuunnellen tarinointia Ranskan kahvila- ja juomakulttuurin historiasta. Seinen varsi on mahtavaa lenkkimaastoa: jokivarren reitti alittaa sillat, liikenne ja sen melu jää ylemmälle tasolle, ja joen vartta seuratessa matka on mukavan tasaista verrattuna esimerkiksi Luxemburgin rotkoissa poukkoiluun. Aamulenkin jälkeen onkin hyvä suunnata Marais’iin brunssille energiavajetta pain au chocolatilla täyttämään.

Jälkimmäisen lenkkini kääntöpisteessä, Parc André Citroënissa, on sääpallo, jonka kyydissä voi päästä ihailemaan Pariisia 150 metrin korkeuteen.

Lontoo

Kukkaistutuksia ja kultakoristeisiä portteja Kuningatar Maryn puutarhassa

Lontoossa hotellin sijainti oli töiden takia lähellä Regent’s Parkia, jonne pinkaisin iltalenkille perjantaina töiden jälkeen ennen systerin saapumista paikalle viikonlopun viettoon. Queen Mary’s Gardenin kukkaistutukset hieman häiritsivät juoksua – niitä olisi halunnut pysähtyä ihastelemaan! – ja pidemmällä puiston puolella oli hauska seurata brittinuorten futis- ja rugbyharjoituksia. Parasta puistossa kuitenkin oli polku, joka kulki Lontoon eläintarhan ohitse, ja jolta käsin näki kameleita! New Yorkin Central Parkissa muuten on sama, että lenkkipolulta näkyy elukoita, siellä tosin merileijonia.

Regent’s Parkin järvi

Bryssel

Iltalenkki iltahämärässä Parc de Forestissa

Brysselissä olin melkein viikon, joten lenkkejäkin kertyi kolme. Ensimmäiselle lähdin katsomalla Google Mapsista, missä olisi lähin viheralue. Virhe! En nimittäin huomannut katsoa korkeuskäyriä, joten lenkkeilymaastoksi valikoitui Parc de Forest, joka toimii konserttipuistona sen luontaisen ”auditoriomaisuuden” ansiosta, sekä viereinen Parc Duden, jonka metsäpoluilla on parhaimmillaan kolmisenkymmentä metriä korkeuseroa. Puistossa ei myöskään ollut valaistusta, mikä oli vähän harmi, sillä aurinko oli juuri laskemassa lähtiessäni lenkille töiden jälkeen, ja loppulenkin juoksin ympäri puistoa valaistua jalkakäytävää pitkin.

Bois de La Cambren puistossa

Seuraavaa lenkkiä varten kysyin paikalliselta työkaverilta neuvoja lenkkeilymaastoista, ja hän neuvoi minut Bois de La Cambren puistoon, jonne pääsi mukavasti Ixellesin lävitse, mitä nyt matkalla pari autoa yritti ajaa päälle; Brysselin liikenne on suoraan sanottuna ihan kaistapäistä, eikä jalankulkijaa paljon kunnioiteta, edes jalkakäytävällä. Itse puisto oli kaunis, sää suosi, ja olin liikkeellä sen verran ajoissa että auringonvaloakin riitti. GPS sen sijaan temppuili, joten minulla ei ole jakaa reittiä.

Tyytyväinen johdottunut lenkkeilijä Ixellesin lampien luona

Kolmas lenkki osui aamuun, ja olin jo suuntaamassa ulos kun tajusin, että siellä oli tihkusateinen nollakeli, mikä ei ihan sopinut yhteen lenkkeilyvarustukseni kanssa. Tällaisia tilanteita varten hotelleilla on kuntosalit ja niissä juoksumatot.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Belgian pyhä kolminaisuus: Olutta, suklaata ja sarjakuvia

Edellinen viikko Brysselissä kului suurimmaksi osaksi neljän seinän sisässä läppäreiden huminaa ja flaamiksi vahvasti murtavaa kouluttajaa kuunnellessa. (Tämä sivusto, mitä nyt luette, on muuten blohhhhh.) Koulutuskeskus oli sen verran laitakaupungilla, että pääsin sieltä ihmisten ilmoille vasta kuuden maissa iltapäivisin, mutta siitä huolimatta ehdin kipaista ostamassa tuliaisia: belgiolutta, belgisuklaata ja belgialaisia sarjakuvia. Itselleni tietenkin.

Godivan tehtaanmyymälä Simonisin metropysäkin vieressä kutsuu luokseen

Matkalla hotellilta koulutuskeskukseen ja takaisin olin jo parina päivänä katsellut suurta Godivan logoa metropysäkin vieressä olevan tehdasrakennuksen seinässä. Pieni googlettelu paljasti paikalla todellakin olevan tuon melkein satavuotiaan brysseliläisen suklaavalmistajan tehdas sekä tehtaanmyymälä: sinne siis! Myymälä ei ollut paljon pientä olohuonetta isompi, mutta suklaat eivät paljoa tilaa vieneet, ja alennukset olivat luokkaa 25-50%, mikä kalliissa Godivan suklaissa on jo iso summa. Kolmen suklaalaatikon rasiasta riitti hyvin myös lauantaina synttäreitään juhlivalle kaverille lahjaksi. Itse suklaatehdas on nimetty Lady Godivan mukaan, joka legendan mukaan ratsasti 1000-luvulla alasti englantilaisen Coventryn kaupungin lävitse saadakseen miehensä lopettamaan kaupungin asukkaiden raskaan verotuksen.

Godivan tehtaanmyymälä
Avenue de Jette 4, Koekelberg
Auki: ma-la klo 10-18

Mondon Bryssel-oppaasta bongasin lähellä hotelliani sijainneen Beer Manian, belgialaisen olutkaupan, jossa oli hyllyistä päätellen useaa sataa eri olutmerkkiä myynnissä. Moikkasin sisääntullessa myyjää, joka kysäisi, tarvitsenko apua. Vastasin, että kiitos katselen vain, ja myyjä kysyi, olenko kenties suomalainen. Ööh, joo. Pikainen vilkaisu vaatteisiin, mutta ei, päälläni ei ole Marimekkoa – joten mistä arvasit? Well there’s just a lot of Finnish people visiting us.

Olutta kuohuviinipulloissa. Vähän isompaan janoon?

Oluet oli lajiteltu luostarioluisiin, lambicceihin, tummiin ja vaaleisiin, joista nappasin mukaan pari pulloa, kaikkea muuta paitsi lambiccia. Viime viikonlopun aikana minulle selvisi, että Belgiassa on lambicceja, joista jopa oikeasti pidän, mutta kirsikkalambicit eli kriekit eivät tähän sarjaan kuulu, joten pitäydyin niistä varmuuden vuoksi kaukana. Kriekiä kannattanee kokeilla, jos ei yleensä pidä oluesta vaan juo mieluummin siideriä. Minä taas en keskimäärin pidä siidereistä, joten kriekitkin ovat mielestäni vähän ällöjä.

Oma hyllynsä oli myös vanhoille olutpulloille. Joidenkin lambiccien säilyvyysaika on virallisestikin 20 vuotta, joten ehkäpä osa näistä on jopa juotavia.

Belgiassa on vain kuusi trappistiluostaria, jotka tekevät aitoja luostarioluita, mutta luostarityylisiä oluita valmistaa moni muukin panimo. Koska kuusi trappistiluostaria on maisteltu jo lävitse, mukaan tarttui tällä kertaa Witkap-Patelia Slaghmuylderin panimolta, joka sekin on perustettu 1800-luvun puolella. Valinta tapahtui etiketin sekä sen perusteella, kuinka tyhjää hyllyssä oli. Mitä tyhjempää, sitä parempaa, eikös?

Beer Mania
Chaussée de Wavre 174, Ixelles
Auki: ma-la 11-21, su 13-18

Beer Maniaa vastapäätä sijaitsevassa sarjakuvakaupassa oli loppuunmyynti. Rohkeasti sisään, vähän pälyilyä ympäriinsä, ja aika pian myyjä tuli kysymään, voiko auttaa. Kyllä, olisiko teillä jotain sarjakuvia, joissa käytetty ranska olisi sieltä helpommasta päästä? Ah oui, français facile! myyjä hymyili. Pour enfants? Ei lapsille, vaan ihan itselleni ajattelin… Hmm, français facile pour adultes, myyjä toisti ja rapsutti päätään hetken. Sen jälkeen hän kaivoi esille sarjakuvia, joissa pääosissa on seikkaileva lapsiporukka ja sanoi, että kai tuota voivat aikuisetkin lukea. Niitä tunnetumpia belgisarjakuviahan ovat Lucky Luket, Smurffit ja Tintit, joista jälkimmäisiä kyselin, mutta niistä oli jäljellä vain yksi ”historiallinen alkuperäispainos” muovikuorissa halpaan 50 euron hintaan.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Brysselin iltamarkkinat

Ilta on pimentymässä tai jo pimentynyt, mutta markkinat kuohuvat yhä vilkkaana. Joku vihannesmyyjä alkaa jo pakkailla kojuaan pakettiautoon, mutta peräkärryistä juustoa ja leikkeleitä myydään vielä täyttä häkää, wokkipannut ja couscouskeittiöt käyvät kuumina ja viinibaarit ovat päässeet vasta vauhtiin toimistoiden tyhjennettyä ja ihmisten lähdettyä afterworkeille.

Jos juustoista tykkää, niin niiden tuoksu Chatelainin iltamarkkinoilla on huumaava. On varmaan myös, jos ei tykkää.

Huomasin maanantaina Foursquaressa tekstin: Trending on Mondays: Marché de la Place van Meenen. Iltamarkkinat olivat juuri alkamaan päin, joten suunnittelin illan juoksulenkin niin, että sain paluumatkalla pysähdyttyä paikan päällä. Vaikka sää ei ollut kovinkaan lämmin, erityisesti juusto- ja viinikojujen luona kävi kuhina, kun ihmiset maistelivat punkkua työpäivän jälkeen. Minä pysähdyin erään valmista ruokaa myyvän kojun luona ja pyysin purkkiin mukaan kanacurrya. Sinähän sanoit currya, myyjä varmisti, ja nyökkäsin. C’est bruyant! myyjä naurahti minulle tuttavallisesti ja nyökkäsin ja naurahdin takaisin. Hotellihuoneessa piti tarkistaa sanakirjasta, mitä bruyant oikeastaan tarkoittikaan: meluisaa. Ja minä kun luulin, että syy myyjän varmistelulle oli minun jotain-sinne-päin-aksenttini…

Chatelainin iltamarkkinoilla viinibaari löytyi, kun paikallisti pöydän, jolle oli kasattu iso liuta viinipulloja. Joitain menun tapaisia niillä pöydillä kanssa näkyi, ja anniskelualueista ei ollut tietoakaan.

Van Meenenin markkinoilla viinibaarit olivat astetta pysyvämpiä, esim tämä pakun takaosaan rakennettu mobile winebar.

Keskiviikkoiltana sovin tutun kanssa treffit Chatelainin iltamarkkinoille, jotka olivat vähän van Meeneniä isommat ja selvästi suositummat. Tuttuni saapui paikalle vähän myöhässä töiden venyttyä yli seitsemään illalla, ja totesimme, että olimme lasillisemme punkkua ansainneet. Moni oli käynyt hakemassa viereisiltä ruokaständeiltä myös illallista, mutta me totesimme viilenevässä ilmassa, että emme olleet tarpeeksi brysseliläisiä tälle. Koska kaikki lähiravintolat olivat iltamarkkinoiden ansiosta tupaten täynnä, suuntasimme kävelymatkan päähän Louisen metroaseman lähelle Li Yuanin vietnamilaiseen ravintolaan (rue Jourdan 1), jonka suolaisia lättyjä voin lämpimästi suositella. Ravintolassa nimittäin tuttuni kertoi puoliksi vietnamilaisesta poikaystävästään, jonka lempiruokaa lätyt ovat, ja totesi, että nämä saisivat hänen hyväksyntänsä.

Saisiko olla ripaus karkinhimoa?


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

Spontaani ulkomaanreissu seitsemän minuutin varoitusajalla

Viime viikonloppuna olimme sopineet kavereiden kanssa sunnuntaiksi patikointia, mutta viime hetkellä säätiedotus vaihtui puolipilvisestä tihkusateiseksi. Tiesin, että ystäväni Maria oli käymässä Brysselissä, mutta olin aiemmin todennut, että pysyn viikonlopun Luxemburgissa. No, saihan tässä lauantaipäivällä jo ihan tarpeeksi rötvättyä kotona, totesin, ja pakkasin varmuuden vuoksi laukkuun vaihtoalusvaatteet ja kameran, kun lähdin baariin katsomaan Leijonien pronssipeliä.

Baarissa totesimme kaveriporukalla, että patikointi saa jäädä väliin, joten laitoin Marialle heti WhatsApp-viestiä, että miten olisi tällainen viime hetken suunnitelmien muutos. Jonka jälkeen laitoin viestiä Facebookissa. Jonka jälkeen laitoin tekstiviestiä. Jonka jälkeen soitin saamatta vastausta. Jonka jälkeen laitoin viestiä kahdelle tutulle, joiden tiesin olevan Marian kanssa, että käskisivät häntä tarkistamaan kännykkänsä. Ja jonka jälkeen Suomi teki viisi maalia (!), ja minä totesin, että sunnuntai sujunee kotona tiskaten ja pyykkiä pesten.

Noin viisi minuuttia ennen pelin loppua puhelin vihdoin soi ja Maria tokaisi, että totta kai tulet heti tänne Brysseliin! Kello oli 18:13. Totesin että selvä tulen heti, löin luurin koukkuun, repäisin takin päälle, juoksin pää kolmantena jalkana kohti asemaa, hyppäsin yhden pysäkinvälin sopivasti paikalle tulleeseen bussiin, juoksujalkaa kansainvälisten lähtöjen lipunmyyntiin, one ticket *lääh* to Brussels *puuh*, kyllä seuraavaan junaan, vauhtia!, missä päin se laituri on, ai kauimmaisessa päässä asemaa? okei merci bye!

Klo 18:19 hyppäsin junaan, ja puoli minuuttia myöhemmin juna nytkähti liikkelle. Että ihan runsaasti jäi aikaa.

The Egg, Brussels

Täällä on selvästi ollut kokkarit, mutta missä on itse pippalot?

Luxemburgista Brysseliin junalla kestää noin kolme tuntia, mikä on uskomatonta, kun kerran Brysselistä puolet pidemmälle Pariisiin pääsee alle puolessatoista tunnissa. Olen kuullut, että syy tähän olisi poliittinen ja nimenomaan Luxemburgin puolelta: jos tuolle välille rakennettaisiin nykyaikainen nopea junayhteys, matka lyhenisi päivittäisen työmatkan mittoihin, ja Luxemburg pelkää, että liian moni työntekijä muuttaisi Brysseliin. Parempi siis pitää yhteys hitaana ja työntekijät lähellä.

Minä joka tapauksessa ehdin kolmessa tunnissa lukea Jane Austinia, kuunnella hyvää musiikkia, torkkua sekä selvittää Marialta, missä päin Brysseliä hän oikeastaan olikaan ja minne pitäisi tulla. Löysin Marian kotibileistä, joista lähdimme jatkamaan iltaa pippaloihin, joissa poliitikonalut pohtivat tulevien vaalien tuloksia ja omia mahdollisuuksiaan niissä samalla, kun eräskin istuva suomalaismeppi jorasi tanssilattialla humpan ja ripaskan tahtiin. Minäkin pääsin tokaisemaan eräälle paikalla olleelle, että äänestin muuten sua kymmenen vuotta sitten, ja reaktio oli niin aidon ilahtunut ja liikuttunut, että suosittelen kaikille samaa, jos vain tilaisuus sattuu kohdalle. Kuulema siinäkin hommassa negatiivista palautetta tulee kymmenkertaisesti positiiviseen verrattuna.

Clear skies in Brussels

Sinistä taivasta ikisateisessa Brysselissä. Näköjään kaikki on mahdollista.

Sunnuntaina otimme Marian kanssa tavoitteeksi turisteilla ja syödä hyvin. Yöpaikkamme oli sattumoisin melkein kulman takana art nouveau -arkkitehti Victor Hortan talomuseosta, joten sinne siis! Museo on auki vain kolme tuntia päivässä, klo 14-17 iltapäivisin, ja netissä peloteltiin tuntien jonoilla, mutta en antanut tämän haitata – saisinhan museosta yhden natsan lisää ”Käydyt maailmanperintökohteet” -hattuuni. Onneksi helmikuu ei ole mitään kuuminta turistisesonkia, ja jouduimme jonottelemaan vain reilun vartin.

Queuing to Horta Museum

Siinä on jono…

Queuing to Horta Museum

…ja siellä jonon päässä Maria!

Hortan talo oli satumainen. Huonekaluista iso osa oli viety pois, mutta jäljelle jääneestä kaikki, aivan kaikki, oli koristeltua: seiniin upotetut kaapit (joihin oli upotettu takkoja), tapetit, ovenkahvat, portaikkojen kaiteet, lamput, vessat… Eniten ihastuin Hortien tyttären Simonen huoneeseen, jonka yhteydessä oli usean neliömetrin kokoinen kattoterassi sekä huumaavalta tuoksuva talvipuutarha. Mariaa taas kiinnosti talon monet rappuset: yhdet herrasväelle, yhdet palvelusväelle, ja yhdet ikiomat arkkitehdille, jotta hän voisi liikkua sujuvasti työhuoneestaan kipsistudioonsa. Talosta oli avoinna yleisölle vain herrasväen tilat, sillä museon henkilökunta ja Hortan säätiön työntekijät olivat evakossa palvelusväen tiloissa oman toimistotalonsa remppaa, jossa menee vielä pari vuotta. Silti joka huoneessa näkyi ovet, joista palvelusväki oli aikoinaan hipsinyt pois herrasväen silmistä.

IMG_3657

Me tottelimme valokuvauskieltoa, mutta kaikki näköjään eivät ole niin tehneet. Tässä siis maistiaisia talon herrasväen portaikon päädystä sekä sisäänkäynnistä vierashuoneeseen. [kuva: theearlofgrey]

038 Victor Horta Museum

Kuka enää tekee mosaiikkilattioita? puuskahti Maria ja avautui hetken nykyajan rakentamisen tasosta. [kuva: mksfca]

Red Scooter on the streets of Brussels

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, ja niin myös tämä museokäynti.

Église de la Sainte-Trinité

Pyhän kolminaisuuden kirkko

Mucha parfumes

Art nouveauta näkyi myös kadulla, tosin sitä tunnetumpaa tsekkiläisen Muchan tyyliä

Museon jälkeen vaelsimme Ixellesin suuntaan ja päädyimme ravintola Roxiin, jossa vähän pihalla oleva tarjoilija toi meille mahan täyteen maittavaa ruokaa, crêpejä päälle, ja palanpainikkeeksi teetä.

Steak Tartar, Italian style

Naminamitartarpihvi. Tilatessani sen tarjoilija kysyi, tartar en kit ou d’italienne? Öö, mikä niiden ero on? En kit est tsömtsömtsöm et italienne est avec möfmöfmöf. En ymmärtänyt mitään, joten vastasin itsevarmasti, että italialainen versio kiitos.

Cod with Spinach and Mashed Potatoes

Maria tilasi cabillaudia, epinardia ja cerfeul-pyreetä. Eli jotain valkoista kalaa, minkä lajimääritelmää en muistanut, jotain vihreitä juttuja, mitä en tarkalleen ottaen muistanut, ja jotain. On minustakin apua. Tuli siis turskaa (äh, niin!), pinaattia (no totta kai!) ja jotain, mistä en saanut tolkkua edes sanakirjan avulla, mutta minkä lopulta Google paljasti maustekirveliksi.

Frites

…ja totta kai Frittejä.

Hämärä laskeutui ravintolassa rupatellessamme, ja lopulta vaelsimme hitaasti läpi pimeän kaupungin kohti Centraalin juna-asemaa, josta nappasin illan viimeisen junan takaisin kohti kotia.

Jardin du Mont des Arts

Tässä kohtaa Maria alkoi hahmottaa, missä ollaan. Viidettä kertaa kaupungissa, mutta kun päivät ovat aina kuluneet töissä ja paikasta toiseen on menty lähinnä metrolla, eri alueet eivät ole yhdistyneet päässä.

Brussels Grand Place

Jos on puoli tuntia aikaa ennen junan lähtöä, niin totta kai käydään fiilistelemässä Grand-Placella.

Brussels Grand Place

Tintin graffiti

Talojen seiniin maalattua taidetta on Brysselissä kaikkialla. Tässä seikkailee belgialainen Tintti.

Mannekin Pis and Jenni

Kävimme tarkistamassa, että kyllä, Mannekin Pisin vieressä on yhä ne muistelemamme hyvät vohvelikojut. Vohveleita emme kuitenkaan enää crêppien jälkeen jaksaneet.

Kotimatkalla Austinini loppui jo Libramontin kohdalla. Sen kunniaksi tähän loppuun pari 200 vuotta vanhaa viisautta:

35-vuotiaiden naimaonnesta: ’He may live twenty years longer. But thirty-five has nothing to do with matrimony.’

27-vuotiaiden naimaonnesta: ’A woman of seven-and-twenty,’ said Marianne, after pausing a moment, ’can never hope to feel or inspire affection again; and if her home be uncomfortable, or her fortune small, I can suppose that she might bring herself to submit to the offices of a nurse, for the sake of the provision and security of a wife.’