Eräänä iltana Helsingissä suomea osaamattoman kaverini lähdettyä kotiin toinen kaverini huokaisi: olipa rankkaa puhua koko ilta englantia! Ja pitääpä nostaa sinulle hattua, kun jaksat siellä ulkomailla puhua vieraita kieliä koko ajan! Toppuuttelin, että eipä tuo mitään, olenhan minä Suomessa asuessanikin tehnyt töitä englanniksi, ei tunnu missään.
Nyt pari vuotta myöhemmin olen valmis myöntämään: olin väärässä. Se on välillä ihan hel-ve-tin rankkaa. On täysin eri asia tehdä töitä pari tai jopa kahdeksan tuntia päivässä vieraalla kielellä ja sitten käydä kaupassa, jossa kaupan kassa tervehtii omalla äidinkielelläsi, kuin elää vieraskielistä todellisuutta joka päivä 24/7.
Eikä tämä edes riipu vahvasti kielitaidon tasosta. Kas näin:
Taso 0: Kielitaito? Mikä kielitaito?
Saavuin vaihtoon Tsekkeihin eräänä kylmänä helmikuun alun päivänä monta vuotta sitten ja kohtasin tyrmäävän kielimuurin. Jo matka bussiasemalta yliopistokampukselle tuntui ylitsepääsemättömältä, koska minulta puuttui yhteinen kieli lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa, enkä lopulta löytänyt etsimääni bussia vaan nappasin alle taksin. Vuokrasopimukseni kanssa oli ongelma, en tiennyt mistä hakea avaimet, ja asuntolani alakerran respan täti ei puhunut muuta kuin tsekkiä. Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, törmäsin kämppikseeni, jota lähestulkoon halasin onnessani, että jes, vihdoin joku nuori opiskelija, joka varmasti osaa englantia! Tämän hänelle kerrottuani hän katsoi minua kummeksuen, osoitti itseään, ja sanoi: ”Mongolia. No English.”
Totaalinen kielitaidottomuuden fiilis ei paljoa helpottanut vaihtourani aikana. Vaihtarit kyllä puhuivat englantia, ja ennen pitkää opin selviytymiseen tarvittavan määrän tsekkiä, mutta yhtä paljon piti muokata omia tarpeitaan: tilasin ruokalistalta sitä mitä ymmärsin – tai mitä en ymmärtänyt, ja varauduin siihen, että syön aivan kaikkea, myös kananmunia pinaattikastikkeessa tai lihaa, josta ei tiennyt, mitä eläintä se on. Kaupassa en yleensä ostanut mitään tiskin takaa vaan pelkästään asioita, jotka sai poimia itse. Kun olin kerran lankakaupassa ostamassa lankaa, joita oli tarjolla vain siellä tiskin takana, tyydyin siihen, mitä minulle ensimmäisenä tarjottiin. Entäpä se kerta, kun sain selville monen mutkan kautta, että voidakseni tulostaa jotain koulun koneilta minun tarvitsisi maksaa siitä etukäteen eräälle sihteeri Dupaloválle? Tässä ote taannoisesta vaihtariblogistani:
Dupalován luokse pääsi vain soittamalla kelloa, jonka seurauksena rouva huuteli minulle ovipuhelimesta jotain tsekiksi. Menin lukkoon enkä osannut sanoa mitään, jolloin ohikulkija päästi sisään käytävälle ja ohjasi oikeaan huoneeseen. Täällä kerroin asiani englanniksi rouvalle, jonka jälkeen hän selitti minulle jotain sujuvasti tsekiksi, josta sain poimittua sanan ”login”, joten tiesin mitä kirjoittaa post-it-lapulle, jota hän minulle tarjosi. Seuraavaksi hän kirjoitti tietokoneelleen jotain ja kysyi ”Kolik jotain jotain jotain?”, missä kolik on ”kuinka paljon”. Osasin vastata ”sto” ja kaivaa sadan korunan setelin esille, jonka jälkeen hän selitti minulle taas jotain tsekiksi ja sanoi ”na shledanou” – näkemiin. Vastasin děkují (kiitos) ja poistuin hölmistyneenä.
Pärjääminen ympäristössä, jossa on käytännössä täysin kielitaidoton, vaati ennen kaikkea sopeutumista kaikkeen, mitä tulee vastaan. Omia toiveita tai pyyntöjä ei paljoa osannut tai pystynyt esittää. Puolen vuoden vaihtokokemuksena tuo meni eksoottisena seikkailuna, mutta pidempään en olisi tuohon tilanteeseen halunnut jäädä – enkä tietenkään olisi jäänytkään. Olisinhan vähintään oppinut kieltä tarpeeksi päästäkseni tasolle 1.
Taso 1: Minä olen Jenni. Minä olen Suomesta.
Luxemburgissa alku meni melkein Tsekki-kokemukseeni verrattavissa olevissa tunnelmissa, mutta hyvin pian ranskan kurssit tuottivat tulosta, ja aloin ymmärtämään menoa ympärilläni. Ymmärtämään, mutta en välttämättä kykeneväisenä niihin vaikuttamaan. Kun sitten vähän myöhemmin olisin jo osannutkin esittää toiveita, usein päällimmäinen fiilis pitkän työpäivän jälkeen oli: ei jaksa. Ranskan puhuminen tuntui välillä niin suurelta ponnistelulta, että menin mieluummin sieltä, missä aita oli matalin, ja tilasin terassilla vaikkapa valkkaria, vaikka olisi tehnyt mieli jotain drinkkiä, koska en jaksanut ruveta kyselemään drinkkivalikoimasta mitään. Patonkia tiskiltä tilatessa en yleensä jaksanut tiedustella eri patonkien eroavaisuuksista – jotain mitä Suomessa suomeksi tekisin ihan huomaamatta ja automaattisesti – vaan tilasin ensimmäisen vaihtoehdon, jonka tunnistin. Juna-asemalla teetä mukaan pyytäessä saatoin muuttaa mieleni, että juonkin sen paikan päällä, mutta ei puhettakaan, että olisin huikannut tästä tarjoilijan perään; mieluummin join teeni pahvimukista kuin lähdin sönkkäämään excuse-moita.
Sanalla sanoen, muutuin Luxemburgissa epäsosiaaliseksi. Kun kielitaito on vielä sillä tasolla, että lauseiden muodostusta pitää miettiä, sen yleensä jättää tekemättä, ellei ole pakko. Tietenkin oli päiviä, jolloin olin reippaampi, kyselin ja vastailin vierastakin vieraammalla kielellä ja kävin jopa keskustelua, mutta etenkin loppuvaiheessa, kun kielitaitoni oli parhaimmillaan mutta motivaationi huonoimmillaan, oikein kaipasin suomalaisten kavereitteni seuraan. Se ainoa hetki päivässä, kun puhuminen oli helppoa!
Ehkä tämä jaksamisen puute ja väsyminen liittyy jotenkin vanhenemiseen? Olen nimittäin kerran aiemminkin ollut yhtä kielipuolisena ulkomailla, kun perheeni muutti 90-luvulla Yhdysvaltoihin. Kielitaitoni kehittyi tuolloin humisten ja en muista kertaakaan, että olisin kokenut samanlaista väsymystä; monta muuta tunnetta sen sijaan palaa elävästi mieleen. Esimerkiksi häpeää, kun opettaja kysyy minulta jotain, enkä ymmärrä. Taikka ärsytystä, kun rinnakkaisluokkalainen tulee puhumaan minulle, mutta luokkatoverini hätistävät hänet pois sanoen, että she doesn’t speak English, vaikka ymmärsin keskustelunalun ihan hyvin ja olisin jopa kyennyt vastaamaan. Tai sitten suoranaista raivoa, kun otan kuvisluokassa käteeni skalpellin ja luokkakaverini rientää kertomaan minulle kuin pikkulapselle, että watch out, it is sharp. Suomeksi olisin suoltanut aikamoisen vuodatuksen aiheesta ”pidätkö minua tyhmänä”, mutta tuolloin englanniksi se typistyi kahteen sanaan: I know.
Kaikesta vaikeudestaan huolimatta olen tyytyväinen kummastakin kokemuksesta: sekä siitä, että opin ylipäätään ranskaa – jotain mitä pidin lähes mahdottomuutena vielä jokin aika sitten – sekä erityisesti siitä, että lapsuuden kokemuksieni ansiosta englantini kehittyi lähes äidinkielen tasoiseksi, mistä se vuosikymmenten Suomessa asumisen jälkeen laskeutui hiljalleen tasolle 2.
Taso 2: Se pieni ero natiivin ja ”erittäin hyvän” välillä…
Suomalaisia ansioluetteloita lukiessa olen pistänyt merkille, että moni listaa englannin ”äidinkielen veroisena”. Ehkä tämä on ihan ymmärrettävä tapa erottua maailmassa, jossa ranskalaisten ”good English” voi olla oikeasti kaikkea muuta, mutta en luota hetkeäkään yhdenkään sellaisen ihmisen lausuntoon aiheesta, joka ei ole asunut pidempiä aikoja englanninkielisessä maassa. Ei siksi, että äidinkielen veroisen englannin voisi oppia vain asumalla natiivien keskellä (vaikka sekin lienee totta), vaan siksi, että eron ”erittäin hyvän” ja äidinkielen veroisen välillä huomaa vasta silloin.
Keski-Euroopassa kavereiden kanssa välillä tuntui, että juttu luistaa yhtä hyvin kuin äidinkielellä, mutta harha syntyi siitä, ettei kukaan meistä puhunut englantia äidinkielenä: kaikki käytimme standardienglantia, puhuimme hiuksenhienosti natiivia hitaammin ja etenkin olimme tottuneet toistemme aksentteihin. Kieltä on helpointa puhua silloin, kun on keskustelukumppanin kanssa kielitaidossa samalla tasolla.
Amerikkalaisten keskuudessa ongelmat tulevat esille valikoidusti. Kahden kesken en tule paljoa asiaa ajatelleeksi, mutta auta armias, kun päästään meluisaan ravintolaan isolla porukalla, jossa on itse ainoa ei-natiivi. Suomeksi pystyy meluisassa ympäristössä puolesta sanasta täydentämään toisen puolen, mutta englanniksi saa usein ihmetellä huuli pyöreänä, mitä tuo toinen oikeastaan tarkoitti, ja kun ei kehtaa koko ajan olla kyselemässä excusemetä, päätyy vain nyökyttelemään ja toivomaan, että lause ei ollut kysymys. Jenkkilauman innostunutta keskustelua on työ ja tuska seurata – taas joku viittaus johonkin julkkikseen, urheilujoukkueeseen tai muuhun, josta ei ole mitään havaintoa! – ja kun ilmaan heitetty sanaleikki vihdoin sytyttää hehkulampun päässäsi, on jo liian myöhäistä nauraa.
Usein hehkutettu small talk saattaa hyytyä, vaikka ymmärryksen kanssa ei olisi mitään ongelmaa. Kun tuntematon tai puolituttu lohkaisee vitsin, voi vain nauraa ja hymyillä ystävällisesti. Suomessa samassa tilanteessa heittäisin tietysti jonkun jatkojutun, hauskan sutkautuksen, josta keskustelu lähtisi pyörimään, mutta englanniksi ei vaan tule mitään mieleen. Silloin, kun tulee, sutkaus saattoi kuulostaa vielä hyvältä omassa päässäni, mutta ääneen sanottuna alkaa toivoa, että sen voisi vetää takaisin, kun vastapuoli ei ymmärräkään vitsiä heti toivotulla tavalla. Ja silloin, silloin kun on vajonnut tämän seurauksena syvään ulkopuolisuuden tunteeseen, silloin kun on taas koko päivän tuntenut olonsa tuppisuuksi vaikka olisi halunnut puhua pälpättää muiden mukana, silloin suomenkielisissä illalliskeskusteluissa Iiron kanssa nousee esille ajatus, että olisi siinä Suomessa asumisessakin omat puolensa.
Taso 3: Onko sitä?
Olen joskus miettinyt, että pakkohan on olla vielä ylempi taso, jolla vieras kieli oikeasti muuttuu äidinkielen veroiseksi, puhe soljuu kuin vettä vain eikä sanottaviaan tarvitse ikinä missään tilanteessa miettiä. Ehkä sen tason ovat saavuttaneet ne ulkosuomalaiset, joiden anglismeja täynnä vilisevä suomi takeltelee kuin viimeistä päivää, välillä kokonaisia lauseita on helpompi sanoa englanniksi ja auta armias sitä kirjoitettua ilmaisua, jolla ei läpäisisi edes ala-asteen äidinkielen koetta. (Saatoin ehkä itse olla tällä tasolla lapsena juuri ennen perheeni paluumuuttoa Suomeen, ja muistikuvani omasta suomenkielen tasostani ovat jokseenkin karmaisevia.) Tai sitten oma kielipääni ei vain ole riittävän hyvä pitämään sisällään useampaa kuin yhtä äidinkielen tasoista kieltä, ja monelle muulle tämä ei ole ongelma eikä mikään? Tai ehkä juuri se, että roikun suomessa kiinni kynsin ja hampain, pidän tärkeänä äidinkieltäni ja puhun sitä Iiron kanssa joka päivä estää muiden kielten kehittymisen? Ehkä ne amerikkalaiset, jotka kyselevät ulkomaalaisilta pariskunnilta, puhuvatko he keskenään englantia vai äidinkieltään, eivät olekaan ihan pönttöjä? Oli niin tai näin, ei olla vaihtamassa Iiron kanssa kotikieltä englanniksi.
Kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia, joten miten on? Miten sinä olet kokenut vieraalla kielellä kommunikoinnin? Entä oletko saavuttanut tasoa 3?
* oli juuri käynnissä kiivas taisto Toronton ja New Yorkin alueen rautatieverkostojen herruudesta – paras lautapeli ikinä ja ainoa, mikä oli pakko mahduttaa matkalaukkuihin Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaessa – kun yksi kerrallaan jäimme seuraamaan lastenohjelman laulua eläinperheistä. Laulussa taaperoille opetettiin, miten englanniksi kutsutaan eläinryhmiä, ja voi pojat miten niitä kutsutaankaan. Omituisempi osio alkaa suunnilleen kohdasta 01:20.
