New Yorkissa on paljon asioita, joita ei tarvitse etukäteen miettiä, vaan joiden selvittäminen onnistuu viime tingassa ja vaikka paikan päältä… ja sitten on asioita, joissa tarvitsee olla hereillä monta kuukautta etukäteen. Vapaudenpatsas kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.
Kaksi vuotta sitten New Yorkin matkallamme olisimme halunneet vierailla Vapaudenpatsaan kruunussa, mutta liput myytiin loppuun käytännössä katsoen nenäni edestä: kysyin Iirolta, sopiiko jos ostan liput, ja kun Iiro vastasi myöntävästi, lippuja ei enää ollutkaan. Mietimme menevämme ehkä käymään kruunun sijaan pelkällä jalustalla – ja mietimme niin kauan, että nuokin liput ehdittiin myydä.
Tuosta oppineena aloin hyvissä ajoin kyttäämään lipputilannetta ja ostin jo nyt liput syyskuista New Yorkin matkaamme varten. Liput avautuvat myyntiin noin puoli vuotta ennen, ja nyt kun lipputilannetta katsoi maaliskuun puolivälissä, niin aikaisintaan liput olisi saanut heinäkuulle.
Lippuja netissä myy Statue Cruises, ja Vapaudenpatsas-kierrokseen kuuluu aina myös käynti Ellis Islandilla, saarella, jota kautta maahanmuuttajat saapuivat Yhdysvaltoihin 1900-luvun alkupuolella. Vapaudenpatsas-lippuja on kolmea eri tyyppiä, joista yhdessä vieraillaan kruunussa, toisella jalustalla, ja kolmannella pääsee vain patsaan juurelle. Sekä patsas että Ellis Island ovat erillisillä saarilla, joihin on hintaan sisältyvä venekuljetus joko New Yorkin Battery Parkista tai New Jerseyn puolelta Liberty State Parkista.
Jos liput jäävät hankkimatta, lähimmäs Vapaudenpatsasta pääsee ihailemaan New Jerseyn Liberty State Parkiin, josta nämäkin kuvat on otettu. Toinen vaihtoehto on napata lauttakyyti Manhattanin eteläkärjestä Whitehall-terminaalista Staten Islandille. Staten Island Ferry on osa New Yorkin julkista liikennettä, ja se kulkee kohtalaisen läheltä Vapaudenpatsasta.
Torstai: Olen tyhjentänyt tiskikoneen tarpeeksi monta kertaa, että olen ansainnut päästä yllätystreffeille. Olen jo pitkään ehdotellut lauantaita sopivaksi treffipäiväksi, ja torstaina Iiro vihdoin toteaa, että sopiihan se.
Perjantai-ilta: Kavereiden kanssa iltaa viettäessä Iiro huomauttaa, että meidän kannattanee lähteä kotiin nukkumaan, koska huomenna on aikainen aamu. Pyöräilymatkalla kotiin kysyn kuinka aikainen. ”Pitää herätä kuudelta.” Häh, oikeasti? Herätyskelloa säätäessä mietin, että suunnitelmissa on varmaan joku patikointi.
La klo 05:15: Iiro herättää minut ja käskee pakata laukun. ”Pakkaa sekä vaihtovaatteet päivälle että illalliselle ravintolassa. Välissä pääsee suihkuun.” Okei. ”Ja pakkaa vielä ylimääräiset vaihtovaatteet, siellä saattaa kastua.” Ööh, okei? ”Niin ja ota oikeastaan yöpymiskamppeet siltä varalta, että ei tulla yöksi kotiin.” Miten niin siltä varalta?
05:50: Alan tekemään aamiaisleipiä, kun Iiro pysäyttää minut. ”Meillä on kiire! Pysähdytään vaikka joskus tunnin päästä huoltikselle syömään.” Olen varma, että olemme suuntaamassa vuorille laskemaan koskea.
06:15: Vuoret ovat lännessä, mutta me kaarramme tielle, joka suuntaa kaakkoon. Ehkäpä olemmekin menossa etelään kohti New Mexicoa?
06:30: Ohitamme etelänsuuntaisen I-25-moottoritien ja jatkamme itään. Hm, varmaan siis Denverin kehätien kautta jonnekin, mutta minne…
06:45: Käännymme tielle, jota pitkin ei pääse kuin Kansasiin ja lentokentälle. En usko hetkeäkään, että menisimme viikonlopuksi Kansasiin, ja ensimmäistä kertaa olen arvauksissani oikeassa.
06:55: ”Mä veikkaan, että me ollaan menossa jonnekin West Coastille, San Franciscoon tai Los Angelesiin… Ei me ainakaan mihinkään East Coastille olla menossa, koska sinne on liian pitkä matka.”
07:00: Lähestymme turvatarkastusta. Iiro toteaa, että tässä vaiheessa on pakko luovuttaa minulle boardari. Se näyttää tältä:
LGA eli LaGuardia, yksi New Yorkin lentokentistä.
Hymyilen kuin hullu läpi koko turvatarkastuksen, vaikka joudun erikoistarkastukseen ja kopelointiin. Portilla saamme upgraden lentokoneen bisnesluokkaan, minkä Iiro oli jo aamulla aavistanut. Huoltoaseman sijaan syömme aamiaista kymmenessä kilometrissä.
New York on ihana kaupunki, koska se on oikea kaupunki. Vaikka tykkään remuta metsissä, kiivetä vuorelle ja purjehtia saaristossa, sydämessäni olen kaupunkilaistyttö, city girl, ja ison kaupungin melske ihastuttaa. Kipittäessäni Iiron perässä kohti Times Squaren metroaseman uloskäyntiä hymyilyttää ja samalla vähän jänskättää. Olen tupsahtanut yhtäkkiä toiselle puolelle mannerta, enkä ole vieläkään saanut tietää paluulippuni päivämäärää.
Se selviää pian, kun Iiro marssii Intercontinental Times Squaren tiskille: We have a reservation for two nights. Kaksi yötä NYCissä! Tiskin naisella on pelisilmää, ja saamme huoneluokan korotuksen 19. kerroksen kulmahuoneeseen, josta aukeaa näkymä yli Manhattanin. Meillä on juuri tarpeeksi aikaa laittautua ennen illan ravintolakokemusta…
Mistä tunnistaa hyvän ravintolan? Siitä, ettei se turhaan mainosta olemassaoloaan. Soto on japanilaisravintola Greenwich Villagessa, jolla ei ole ovessa edes kylttiä.Soton ruoka on pientä piperrystä, tajuttoman hyvää ja niin monta annosta, että varmasti tuli täyteen. Merimakkara ja merikurkku ovat uusia hyviä makuja, mutta parasta on yläoikean avokadolla ja kaviaarilla päällystetty ”tonnikalakakku”.
Ravintolan jälkeen kattobaarissa New Yorkin taivaan alla Empire State Buildingin loisteessa Iiro polvistuu, ja minä hihkaisen ”Joo tulen!” Täydellinen lauantai.
Hauskana sattumana ensi maanantain #matkachatissa keskustellaan New Yorkista, ja minäkin olen siellä mukana tuoreine NYC-vinkkeineni. Tule siis mukaan Twitteriin ma 21.9. klo 20 Suomen aikaa! Ohjeet täältä.
Kolmetoista vuotta WTC-iskujen jälkeen tämä muistopäivä näkyy yhä Amerikan arjessa. Aamulla autoradiossa kerrottiin, että joku pizzeria jakaa ilmaista pizzaa niille, jotka lahjoittavat rahaa iskujen uhrien perheitä tukevalle hyväntekeväisyysjärjestölle. Facebookissa yksi amerikkalainen kaverini pyysi ihmisiä miettimään muistopäivän kunniaksi, mikä on heille tärkeää elämässä – Volunteer your time, donate to a worthy cause, hug your children a little tighter today, smile at someone who may need a lift or better yet at someone who you find DIFFERENT than yourself… – kun taas toinen tyytyi vaihtamaan profiilikuvakseen liehuvan USAn lipun lauseella We will not forget. Päivää on muisteltu jokaisella uutiskanavalla, ja isänmaallisuudestaan tunnetulla Foxilla kolumnisti pyysi ihmisiä sitotumaan Amerikan aatteeseen – recommit yourself to the cause of America – koska America’s military still carries the burden of defending freedom amidst a fallen world.
Me muistelimme tätä päivää jo viime pääsiäisenä, kun kävimme vierailulla New Yorkin WTC-muistomerkillä. Lippu muistomerkille piti tuolloin vielä varata etukäteen netistä, ja se oli ”ilmainen”, mutta siitä perittiin parin taalan varausmaksu. Käytännössä paikan päälläkin olisi pystynyt varaamaan vierailuajan saman suuruista maksua vastaan, mutta silloin olisi pitänyt jonottaa pidempään. Me olimme unohtaneet printata ennakkoon varatun lipun, mutta kun menin kysymään ohjeistuksia jakavalta vartijalta, pitäisikö meidän tämän takia jonottaa uusi aika, hän totesi, että I belive you ja antoi meille takataskustaan ylimääräiset liput. Nykyään koko lippukäytännöstä on luovuttu, ja muistomerkille pääsee oikeasti ilmaiseksi jonottamatta.
WTC One, alueelle rakennettava uusi ja entistä korkeampi pilvenpiirtäjä, oli pääsiäisenä piirua vaille valmis.
Paikalla oli massiiviset turvatarkastukset, mutta ne soljuivat aika sujuvasti eteenpäin, eikä ollut aikaakaan kun pääsimme aitojen rajaamaan muistolehtoon. Kyltit peräänkuuluttivat kunnioittavaa käytöstä, ja vierailijat automaattisesti hiljensivät ääntään, joten ihmismassoista huolimatta alueella oli yllättävän rauhallista. Kahden sortuneen pilvenpiirtäjän paikalle oli rakennettu valtavat altaat, joissa vesi soljui altaiden pohjalla olevaan mustaan aukkoon. Altaita ympäröivät iskuissa kuolleiden nimet, yhteensä vähän vajaa kolme tuhatta nimeä.
Muistomerkiltä löytyivät myös Pennsylvanian pellolle romahtaneen koneen matkustajat.
Muistomerkillä minua herkisti käytäntö, jossa joka päivä kyseisenä päivänä syntymäpäiviä juhlivien nimien kohdalle lisättiin valkoinen ruusu. Se auttoi konkretisoimaan, että kyseessä oli elävät ihmiset, joista suurin osa olisi tänä päivänä oikeasti juhlinut syntymäpäiviään, ellei olisi menehtynyt ihmishenkien menetyksellä mitattuna maailmanhistorian pahimmassa terroristi-iskussa.
Osakesijoittaja Greg Malone, 1958-2001, töissä Euro Brokersilla (Etelätornin 84. kerros).Ravintolatyöntekijä John Holland, 1970-2001, töissä Windows of the World -ravintolassa (Pohjoistornin 107. kerros).
Viime pääsiäisenä paikalle rakennettu WTC-museo oli vielä vaiheessa, mutta nyt se on jo avattu, ja sisältä pitäisi löytyä seikkaperäinen katsaus päivän tapahtumiin. Meidän oli kuitenkin tyytyminen Gift Shopin sisällä olleeseen pieneen aikajanaan, josta päivän tapahtumia pystyi kertaamaan. Suurimman huomion Gift Shopin nurkassa saivat palomiehet, poliisit ja muut, jotka olivat auttaneet ihmisiä selviytymään päivän tapahtumista, ja poliisikoiratkin oli mainittu.
Melkein valmis museo, joka avattiin noin kuukausi meidän käyntimme jälkeen.
Jotain tuhon laajuudesta ja järkyttävyydestä amerikkalaisten mielessä kertoo, että muistomerkki saatiin valmiiksi vasta kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Iskuista jäljelle jäänyt kaaos saatiin siivottua alle vuodessa, ja loppu aika meni muistomerkin suunnittelussa. Lopputulokseen voi kuitenkin olla tyytyväinen: syyllistäminen, kansallismielinen pullistelu ja muu turha on jätetty pois, ja muistomerkistä päällimmäisin tunne on surumielisen arvokas.
Kaiken tämän lomassa mieleeni muistui, kun tein kotona itselleni tonnikalasalaattia aikaisin loppuneen lukiopäivän jälkeen, ja äitini soitti ja käski avata heti telkkarin: ”Siellä on lentokoneita lentänyt päin pilvenpiirtäjiä.” Sain telkkarin auki juuri parahiksi nähdäkseni ensimmäisen torneista sortuvan livenä maahan. Loppuiltapäivän yritin tavoittaa New Yorkissa asuvaa kaveriani ja sadattelin Yleä, joka katkaisi lähetyksen näyttääkseen Eduskunnan kyselytuntia.
CNN:n liveuutisointia kyseiseltä aamulta. Toinen kone osuu suorassa lähetyksessä torneihin kohdassa 13:29, eivätkä sen koommin uutisankkuri kuin livekommentoijakaan huomaa konetta vaan puhuvat ”räjähdyksestä”.
1860-luvulla ranskalainen poliitikko ja historioitsija Édouard de Laboulaye sai idean: Yhdysvallat tarvitsee monumentin juhlistamaan vapauden aatetta, jota juuri päättynyt sisällissota vahvisti vapauttamalla orjat. Laboulaye halusi myös Ranskasta vahvan demokratian ja kannatti orjuuden lakkauttamista siirtomaista, ja hän mietti, että jos Ranska lahjoittaisi tämän muistomerkin Yhdysvalloille, ehkäpä nämä aatteet saisivat vahvemmin jalansijaa myös vanhalta mantereelta.
Onneksi Laboulayella oli kaverina kuvanveistäjä Auguste Bartholdi, joka juuri työsti suunnitelmia suuren naisfiguurin pystyttämiseksi Suezin kanavan suulle Rodoksen kolossin tapaan. Bartholdin suunnitelmat eivät kuitenkaan ottaneet tulta, joten SaksanRanskan sodan päätyttyä vuonna 1871 parivaljakolle jäi aikaa miettiä tätä amerikkalaista vapauden monumenttia. Bartholdi lähti matkalle Yhdysvaltoihin keräämään rahaa ja kontakteja, tapaamaan liikemiehiä, kulttuurimesenaatteja ja presidenttiäkin, ja lopulta vuonna 1875 kontakteja oli kertynyt tarpeeksi ja Ranskallakin oli sopivasti talouskasvu päällä, että Bartholdi ja Laboulaye julkistivat projektinsa: Vapaudenpatsas.
Työnjako oli seuraava: Ranska lahjoittaisi itse patsaan, Yhdysvallat taas antaisi käyttöön saaren New Yorkin edustalla ja rakentaisi paikalle patsaan korkuisen jalustan. Ranskassa järjestettiin iso rahankeräys patsasta varten, ja vaikka keräys suunnattiin eliitille – hyväntekeväisyysoopperailtoja, anyone? – myös rahvas osallistui innolla lahjoittamaan. Patsaan rakentajaksi pestattiin insinööri Gustave Eiffel, joka suunnitteli patsaalle kantavan rungon, jonka varaan metallilevyt ripustettaisiin. Vihdoin kesällä 1884 Ranskan hallitus julisti maksavansa patsaan laivauksen Yhdysvaltoihin, jossa se pystytettiin jalustalle vuonna 1886.
Näkymä Vapaudenpatsaalle Liberty State Parkista New Jerseyn puolelta
Tarkoituksemme oli käydä patsaan kruunussa pari viikkoa sitten NYCin reissulla, mutta mokasimme helmikuussa lippujen oston. Tajusin silloin, että liput menevät ajoissa, ja tarkistin perjantaina, että niitä vielä oli. Viikonloppuna sovin Iiron kanssa niiden ostosta, ja… maanantaina niitä ei enää ollutkaan. Lipputilanne toki elää, sillä lippujen peruuttaminen on ilmaista vielä vuorokautta etukäteen, mutta pääsiäiseksi niitä ei missään vaiheessa vapautunut. Ei mikään ihme, sillä patsas on ollut suljettu 2000-luvulla monta vuotta ensin terrorismiuhan ja sen jälkeen hurrikaani Sandyn jälkeisten korjausten takia, ja kruunuun on päässyt vierailulle vasta viime kesästä, joten jos kruunuun haluaa, niin kannattaa ruveta katsomaan lippuja jo kolme kuukautta etukäteen. Jalustalle olisi saanut ostettua liput vielä kaksi viikkoa etukäteen, mutta päätimme sen sijaan jättää koko risteilyn väliin ja korvasimme sen retkellä New Jerseyn puolelle Liberty State Parkiin, josta käsin patsasta pystyi ihailemaan.
New York ei kuitenkaan ole ainoa paikka, jossa olen kyseisen patsaan vuoden sisään nähnyt. Kuukausi sitten Pariisissa lenkkeillessäni Seinen vartta pitkin hoksasin tutun näköisen patsaan saaren päässä joen keskellä.
Grenellen sillan Vapaudenpatsas
Grenellen sillan kohdalle rakennettiin Vapaudenpatsaan kopio pari vuotta New Yorkin version jälkeen. Tämän kopion kustansi Pariisissa asuvien amerikkalaisten komitea, ja sijainti valittiin niin, että siitä oli näkymä kuvanveistäjä Bartholdin ateljeeseen, ja patsas katsoo suoraan kohti New Yorkia.
Grenellen sillan patsaan lisäksi Pariisissa on kaksi muutakin Vapaudenpatsasta: pienehkö pronssipatsas Luxemburgin puistossa, joka on isoa patsasta vanhempi ja jonka Bartholdi valoi malliksi suuren patsaan tekovaiheessa, ja sitäkin vielä vanhempi kipsivedos Musée des Arts et Métiersin taidemuseossa. Tämän lisäksi kopioita on ympäri maailmaa, ja Suomea lähin niistä sijaitsee Norjassa Visnesin kylässä, mistä suuren patsaan kuparin sanotaan osittain olevan peräisin.
Kolmas vuoden sisään nähty Vapaudenpatsas löytyi sen sijaan yllättävästä paikkaa: Alsacessa sijaitsevan Colmarin pikkukaupungin ulkopuolella olevan liikenneympyrän keskeltä. Ihmettelimme sitä viime toukokuussa Iiron kanssa, mutta opaskirjasta löytyi pian selitys kummalliselle paikalle. Colmar on Bartholdin synnyinkaupunki ja patsas pystytettiin sinne vuonna 2004, kun hänen kuolemastaan oli tullut kuluneeksi sata vuotta. Itse en silloin tajunnut napata kuvaa, mutta onneksi joku muu on tajunnut ja laittanut sen jakoon Instagramiin:
Neljä päivää New Yorkissa on ohitse, ja tänään olen jatkanut lomaa Coloradon Boulderissa samalla, kun Iiro on palannut töihin. Päivän vähemmän mukaviin hetkiin kuului asunnossa kaikunut palohälytys, jonka aikana pihalla odotellessani onnistuin tiputtamaan puhelimen kivetykselle – ja rikkihän se lasinäyttö viimein meni. Pähkäilin, että korjaaminen on todennäköisesti halvempaa täällä kuin Euroopassa, joten pyörä alle ja keskustaan elektroniikkaliikkeeseen, ja parin tunnin päästä pitäisi käydä hakemassa korjattu luuri ja samalla köyhtymässä sadan taalan verran. Mukavampia hetkiä taas oli aamulenkki: polulla aurinko paistoi ja helle helli (vähän liikaakin lenkkeilyn kannalta), ja kaiken aikaa horisontissa loistivat lumihuippuiset vuoret. Ja tästä sitten sainkin ajatuksen kertoa teille viimeaikaisista lenkkipoluistani…
Juoksukengät mahtuvat mukaan pieneenkin matkalaukkuun
Olen käynyt viime marraskuusta lähtien puolimaratontreenauksen merkeissä lenkillä 3-4 kertaa viikossa, ja toisin kuin yleensä, olen urheillut myös reissun päällä. Lenkkeily on mielestäni mahtava tapa nähdä vierasta kaupunkia, eikä sopivien lenkkimaastojen löytäminen suurkaupungeissakaan ole tuottanut tuskaa. Tässä minun juoksureittini neljästä suurkaupungista:
New York
Pilvenpiirtäjät reunustavat Central Parkin eteläpäätyä
NYCin hotelliamme valitessa hinta ja hotellin laatu olivat keskeisiä valintakriteereitä, mutta kun lopulta vaihtoehtoja oli pari, nappasin sen, josta oli lyhyin matka Central Parkiin. Kävin juoksemassa vain kerran, sunnuntaiaamuna ennen yhdeksää, ja silloinkin paluumatkalla hotellille kaduilla oli hitusen liikaa jengiä, jota piti väistellä. Central Park on mahtava ja olisi sopinut hyvin pidemmällekin lenkille vaihtelevine maisemineen ja kauniine polkuineen, mutta sille ei nyt ollut aikaa, kun piti ehtiä WTC-muistomerkille. Koirakammoisille Central Park ei kuitenkaan ole paras paikka, sillä puisto oli täynnä vapaana juoksevia koiria, joista yksi räksytti ja teki valehyökkäyksiä kimppuuni.
Pariisi
Eiffeltornin juurella juoksijoita riittää
Pariisissa hotellimme sijaitsi aivan Champ de Marsin puiston eli Eiffeltornin vieressä, joten juoksin lauantaiaamuna puistoa ristiin rastiin. Puisto oli täynnä lenkkeilijöitä, mutta sekaan mahtui hyvin muuten paitsi puiston pohjoispäädyssä, missä turistit parveilivat odottaen Eiffeltornin avautumista. Pariisilaiset selvästi tykkäävät juoksemisesta: samana viikonloppuna sunnuntaina oli Pariisin maraton, ja lauantaina oli kaikenlaista oheistapahtumaa, mm. Champ de Marsin puistossa lasten maraton, jota ihmettelin lenkillä. Takaisin hotellille saavuttuani kuulin ikkunasta kovaäänistä musiikkia, ja pääsimme ihmettelemään vuorostaan breakfast runia, jossa seuraavan päivän maratoonarit juoksivat viisi kilometriä maidensa lippuja heilutellen, ja joka kulki suoraan hotellimme ohitse.
Sunnuntaina kavereiden lähdettyä lentokentälle lenkkeilin vähän pidemmälle Seinen vartta pitkin kuunnellen tarinointia Ranskan kahvila- ja juomakulttuurin historiasta. Seinen varsi on mahtavaa lenkkimaastoa: jokivarren reitti alittaa sillat, liikenne ja sen melu jää ylemmälle tasolle, ja joen vartta seuratessa matka on mukavan tasaista verrattuna esimerkiksi Luxemburgin rotkoissa poukkoiluun. Aamulenkin jälkeen onkin hyvä suunnata Marais’iin brunssille energiavajetta pain au chocolatilla täyttämään.
Jälkimmäisen lenkkini kääntöpisteessä, Parc André Citroënissa, on sääpallo, jonka kyydissä voi päästä ihailemaan Pariisia 150 metrin korkeuteen.
Lontoo
Kukkaistutuksia ja kultakoristeisiä portteja Kuningatar Maryn puutarhassa
Lontoossa hotellin sijainti oli töiden takia lähellä Regent’s Parkia, jonne pinkaisin iltalenkille perjantaina töiden jälkeen ennen systerin saapumista paikalle viikonlopun viettoon. Queen Mary’s Gardenin kukkaistutukset hieman häiritsivät juoksua – niitä olisi halunnut pysähtyä ihastelemaan! – ja pidemmällä puiston puolella oli hauska seurata brittinuorten futis- ja rugbyharjoituksia. Parasta puistossa kuitenkin oli polku, joka kulki Lontoon eläintarhan ohitse, ja jolta käsin näki kameleita! New Yorkin Central Parkissa muuten on sama, että lenkkipolulta näkyy elukoita, siellä tosin merileijonia.
Regent’s Parkin järvi
Bryssel
Iltalenkki iltahämärässä Parc de Forestissa
Brysselissä olin melkein viikon, joten lenkkejäkin kertyi kolme. Ensimmäiselle lähdin katsomalla Google Mapsista, missä olisi lähin viheralue. Virhe! En nimittäin huomannut katsoa korkeuskäyriä, joten lenkkeilymaastoksi valikoitui Parc de Forest, joka toimii konserttipuistona sen luontaisen ”auditoriomaisuuden” ansiosta, sekä viereinen Parc Duden, jonka metsäpoluilla on parhaimmillaan kolmisenkymmentä metriä korkeuseroa. Puistossa ei myöskään ollut valaistusta, mikä oli vähän harmi, sillä aurinko oli juuri laskemassa lähtiessäni lenkille töiden jälkeen, ja loppulenkin juoksin ympäri puistoa valaistua jalkakäytävää pitkin.
Bois de La Cambren puistossa
Seuraavaa lenkkiä varten kysyin paikalliselta työkaverilta neuvoja lenkkeilymaastoista, ja hän neuvoi minut Bois de La Cambren puistoon, jonne pääsi mukavasti Ixellesin lävitse, mitä nyt matkalla pari autoa yritti ajaa päälle; Brysselin liikenne on suoraan sanottuna ihan kaistapäistä, eikä jalankulkijaa paljon kunnioiteta, edes jalkakäytävällä. Itse puisto oli kaunis, sää suosi, ja olin liikkeellä sen verran ajoissa että auringonvaloakin riitti. GPS sen sijaan temppuili, joten minulla ei ole jakaa reittiä.
Tyytyväinen johdottunut lenkkeilijä Ixellesin lampien luona
Kolmas lenkki osui aamuun, ja olin jo suuntaamassa ulos kun tajusin, että siellä oli tihkusateinen nollakeli, mikä ei ihan sopinut yhteen lenkkeilyvarustukseni kanssa. Tällaisia tilanteita varten hotelleilla on kuntosalit ja niissä juoksumatot.
