Vauvan syntymän jälkeen on tullut eteen paljon ensimmäisiä kertoja: ensimmäinen kylpy, ensimmäinen äiti-vauva-liikuntatunti, ensimmäinen patikointiretki… ja tietenkin ensimmäinen matka. Reissasimme syksyllä vauvan kanssa niin Suomeen kuin Havaijillekin, mutta halusimme kuitenkin alottaa läheltä ja katsoa, millainen reissubeibi meillä on, ennen kuin veimme häntä toiselle puolelle maapalloa. Tietääpähän sitten suunnilleen, mitä on tiedossa, ajattelimme. Viikonloppumatkan kohteeksi valikoitui Fort Collins meistä noin tunnin ajomatkan päässä Pohjois-Coloradossa ja ajankohdaksi meidän hääpäivämme. Ajoitimme ajomatkan Suvin päiväunien aikaan, ja pääsimme perille ilman, että toisen meistä olisi pitänyt siirtyä takapenkille vauvaa viihdyttämään.
Jatka lukemista Fort Collins – Viikonloppu amerikkalaisessa pikkukaupungissaAvainsana: ravintola
3 kohtuuhintaista Michelin-ravintolaa New Yorkissa
Jos olet joskus halunnut kokeilla Michelin-tähden ravintolassa syömistä, mutta hinta on ollut esteenä, kannattaa katsella New Yorkin ravintolatarjontaa, Michelin-tähdet eivät ole kovinkaan tunnettuja Yhdysvalloissa, joten hinnat eivät ole niiden takia nousseet, ja erityisesti aasialaista ruokaa tarjoavat Michelin-tähtien ravintolat ovat hintalaatusuhteeltaan loistavia. Tässä kolme ravintolaa, joissa olen itse käynyt syömässä.
Soto ** : uskomattomia japanilaisia makuelämyksiä Greenwich Villagessa
Tähän mennessä ainoa kahden Michelin-tähden ravintola, jossa olen käynyt syömässä, on japanilainen Soto. Soto sijaitsee Greenwich Villagessa ja on pieni ja tunnelmallinen ravintola, jossa keskustelu on hiljaista, tarjoilijat vähäeleisiä ja tarkkaavaisia ja ruoka ”miten ihmeessä tämä on tehty”-tasoa. Kala Sotossa on varmasti tuoretta, koska ravintola tuo sitä paikan päälle lentorahdilla viidesti viikossa.
Ideana Sotossa on maistella ensin pieniä ja suuria annoksia pöytäseurueen kesken ja sen jälkeen täyttää vatsansa sushilla. Keittiömestarin suositusmenu olisi maksanut $170 per henki, mutta me tyydyimme valitsemaan annoksemme itse ja pärjäsimme selväsi halvemmalla, vaikka olimme illallisen jälkeen aivan täynnä. Me jaoimme kahden kesken kuusi annosta (alkukeitto, kaksi pientä, kolme suurempaa) ja sushipuolelta söimme kolme nigiriä ja kaksi rullasettiä per henki, ja vähempikin olisi riittänyt. Parasta annospuolella oli ehdottomasti ylläoleva Cyu Toro Tartare, mutta kaikki oli hyvää, ja itse tykkäsin erityisesti Ika Konowatasta (mustekalaa, merikurkkua, viiriäisenmunaa), koska fermentoitu merikurkku oli yllättävän maukasta.
Soto on todella suosittu ravintola, joten pöytävaraus kannattaa tehdä ajoissa. Toisaalta baaritiskille ei oteta varauksia ollenkaan, ja siinä kävikin illan mittaa vilske, kun paikalliset piipahtivat yksin tai kaksin ovesta sisään syömässä vähän sushia. Vaikka pöydissä oltiin pukeuduttu siististi, baaritiskillä näkyi vaatetusta laidasta laitaan, ja eräskin mies tuli selvästi suoraan iltalenkiltä urheilushortseissa ja lenkkareissa.
Ravintola Soto, 357 6th Ave, New York. Pöytävarauksen voi tehdä netin kautta.
Pok Pok Ny * : rentoa ja maukasta thaimaalaista Brooklynissä
Pok Pok Nyhyn eksyimme, kun halusimme sunnuntaina jotain halvahkoa mutta taatusti hyvää. Kyseessä on thaimaalainen ravintola Brooklynissä, jonka hinnat eivät ole merkittävästi kalliimmat kuin thaimaalaisilla ravintoloilla Suomessa – mutta erona on, että näillä ruoilla on ansaittu Michelin-tähti, ja syystä.
Torishin * : japanilaisen grillimestarin kanavartaita Hell’s Kitchenissä
Kiinnostaako New York? Osallistu Twitterissä maanantaina 21.9. klo 20 järjestettävään #matkachatiin! Tällä kertaa chatissa on jaossa kaksi Mondon New York -opasta: yksi lähtee aktiivisimmalle keskustelijalle, toinen arvotaan kaikkien osallistujien kesken.
5+1 vinkkiä Miamin yöelämään
Kesäkuu Miamissa on kuuma ja kostea kuin lehmän henkäys, eikä edes illan hämärtyminen helpota tilannetta. Me emme antaneet sen häiritä viime viikonloppuna, kun ensin torstaina vietimme tyttöjen iltaa Elinan kanssa Miamin keskustassa ja sitten lauantaina lähdimme kolmestaan Iiron kanssa Miami Beachin yöhön.
Miami Downtown
Miamin keskusta on täynnä korkeita pilvenpiirtäjiä ja värikkäitä valoja, ja alueen sisällä pääsee hujauksesta toiseen ilmaisella People Mover -junalla, joka liikkuu katujen yllä. Iltasella kaduilla näkyy kodittomia nukkumassa, enkä haluaisi välttämättä kävellä alueella yksin, mutta Uberilla saa kätevästi tilattua taksin. Jos muuten Uber ei ole tuttu, niin tällä linkillä saa ensimmäisen kyydin ilmaiseksi!
1. Happy Hour Conrad-pilvenpiirtäjän baarissa
Do you have a rooftop bar here? kysyin epävarmasti Conrad-hotellin respasta. No, but we have a bar with a view! vastasi iloinen virkailija ja neuvoi hisseille. Syy vastaukselle selvisi pian: Conrad-pilvenpiirtäjässä on 36 kerrosta, ja hotellin baari, LVL25, löytyy ”vain” 25. kerroksesta. Tämä ei meitä haitannut, kun istahdimme Elinan kanssa baarin terassille ihailemaan Biscayne-lahdelle levittäytyvää maisemaa. Terassilla ei kuuden maissa ollut vapaita pöytiä, mutta kauniisti pyytämällä saimme luvan espanjaa puhuvalta liikemieheltä linnoittautua hänen kanssaan samaan pöytään pulisemaan suomeksi kuulumisia.
LVL25:n Happy Hour on klo 16-19, jolloin oluet ja viinit ovat $5, perusdrinkit $7. Conrad-hotelli sijaitsee osoitteessa 1395 Brickell Avenue kadun toisella puolella People Moverin Financial District-pysäkistä.
2. Drinkit EPIC-hotellin 16. kerroksen terassilla kaupungin valojen loisteessa
Miamissa sisätilat tupataan viilentämään jäätäviksi, joten emme kaivanneet ilmastoinnin pariin. Sen sijaan lähdimme EPIC-hotellin Area 31 -baarin terassille istumaan. Perjantaisin täällä on koko illan kestävä Happy Hour, mutta torstai-iltana se oli jo ohi (ma-to Happy Hour klo 17-20), eikä juomalistalta kannata odottaa löytävänsä mitään halpaa. Toisaalta näillä näkymillä sen ymmärsi.
Terassi on upean uima-allasalueen vieressä, ja siitä levittäytyvät näkymät sekä itään Dock Islandille että etelään kohti Brickellin pilvenpiirtäjiä. EPIC-hotelli sijaitsee osoitteessa 270 Biscayne Boulevard Way, ja People Mover -pysäkki Knight Centeriltä on lyhyt mutta hieman vaivalloinen kävelymatka, koska alue ei todellakaan ole suunniteltu kävelijöille.
3. Perulainen illallinen CVI.CHE 105:ssa
Yelpissä oli ilmoitettu CVI.CHE 105n menevän kiinni kymmeneltä, mutta viittä vaille esitettyyn kysymykseen is your kitchen still open? oikea vastaus oli of course! Listalta löytyy myös lihaa, mutta selvästi suurin osa lähes täyden ravintolan asiakkaista oli tullut tänne cevichen perässä – kuten minäkin. Eri cevicheannosten eroavaisuuksista ei minulla ollut mitään havaintoa, joten kysyin apua tarjoilijalta, joka parilla tarkentavalla kysymyksellä selvitti, mistä saattaisin pitää. Elina sai tilattua listan ohitse mustekala-annoksen, joka oli tarkoitettu alkuruoaksi, mutta josta riitti lopulta kotiin vietäväksi.
Lähin People Mover -pysäkki First Street, osoite 105 NE 3rd Ave. Keittiö vaikutti olevan auki noin klo 22.30 asti. Hinnat olivat Kolumbian hintatasoon tottuneen ruokaseurani mielestä kalliita, minun mielestäni laatuun nähden erittäin kohtuullisia. Vilkkaimpaan aikaan kannattaa varautua odottamaan, jos ei ole tehnyt pöytävarausta.
Miami Beach
Miami Beach on oma kaupunkinsa Miamin viereisellä saarella, ja se on selvästi näyttäytymis- ja biletysmesta sekä paikallisille että turisteille. Me vietimme yhden illan South Beachilla, ja oli todellakin hyvä, että hotellimme sijaitsi alueella, koska ruuhka Ocean Drivella oli järkyttävä ja parkkitilaa tuskin olisi löytynyt. Rannan läheisillä kaduilla liikkuu ihmisiä kaikkiin aikoihin vuorokaudesta, ja iltasella rannan ja rantakadun välinen Lummus Park oli täynnä parkkeerattuja poliisiautoja, joten taskuvarkaita lukuunottamatta alue vaikutti täysin turvalliselta.
4. Art Deco District iltavalaistuksessa
Miami Beachin Art Deco District rakennettiin Ocean Drivelle meren rantaan 20- ja 30-luvuilla, ja erityisen näyttävä se on iltavalaistuksessa, kun rakennusten vanhanaikaiset neonvalot isketään päälle. Rakennusten historiasta kiinnostuneen kannattaa tsekata National Geographicin Walking Tour; me tyydyimme ihastelemaan taloja keskenämme ja miettimään, oliko Lasipalatsi pöllinyt fonttinsa Clevelander-baarilta.
Miami Beachin baareissa selvästi suosituimmat drinkit olivat joko coronaritoja, jättimargaritoja, tai jätticoronaritoja. Coronaritat ovat margaritoja, joihin on kaadettu ylösalaisin Corona. Jättimargaritat ovat 1,6 litran kokoisia margaritoja. Jätticoronaritat taas… no sanotaan vaikka, että ne ovat aika näyttäviä ilmestyksiä.
Merenrannan ravintolat vaikuttivat aika turistoituneilta, joten hyvää ruokaa etsivän kannattaa kävellä pari korttelia sisämaahan. Me söimme suussasulavaa sushia Toni’s Sushi Barissa (1208 Washington Ave), jonka keittiö oli auki vielä puolen yön maissa, mutta jossa kannattaa käydä paljon aiemmin, koska noin myöhään henkilökunta oli selvästi eniten kiinnostunut kotiin lähtemisestä.
5. Miami Beachin tähtitaivas
Miami Beachin rannalla ei ole minkäänlaista valaistusta ja tämä tarkoittaa kahta asiaa:
- Tähtitaivas ja merellä vilkkuvat laivojen valot näkyvät upeina aaltojen liplattaessa rantahiekkaan, ja myös kaupungin valaistu siluetti piirtyy komeana taakse.
- Minä en olisi missään nimessä uskaltanut rannalle yksin, ja kavereidenkin kanssa pimeyteen oli vähän totuttelemista.
Ranta on periaatteessa suljettu yleisöltä klo 00-05. Käytännössä tämä tarkoittaa, että poliisi hätistelee pois keskeisimmiltä paikoilta etenkin, jos käyttäytyy äänekkäästi, mutta pienellä porukalla rannan rauhallisuudesta voi nauttia myös keskellä yötä, jos on hiljaisemmalla ranta-alueella esim 1st ja 4th Streetien välissä. Ja tämä ei sitten ole mikään kehotus sääntöjen rikkomiseen!
+1. Hotelli Blanc Kara South Beachilla
Jos kaipaa terassia, jolla voi istuskella ja katsella merta, niin Blanc Kara* ei ole sinua varten. Jos sen sijaan haluat huokeahkon tasokkaan hotellihuoneen istuma-alueella ja pienellä keittiöllä rannan ja ravintoloiden läheisyydestä mutta kuitenkin melun ulottumattomista, niin voin lämpimästi suositella Blanc Karaa
. Ferrareista ja Lamborghineista kiinnostuneiden kannattaa varata tunti aikaa ja noin satasen verran rahaa, sillä hotelli omistaa kaksi valkoista luksusavoautoa, joita hotellin asiakkaat voivat koeajaa maksua vastaan.
Onko kellään lisää ravintola- tai baarivinkkejä Miamiin?
Gordon Ramsayn keittiössä: BURGR, Las Vegas
Kolme kasinoa vasemmalta oikealle: Ballys, Paris Las Vegas, Planet Hollywood.
Koska Iiro on täällä Las Vegasissa konferenssimatkalla, saan perjantaihin saakka hengailla lähinnä itsekseni. Olen käynyt kiertelemässä ostoskeskuksia, ihastellut suihkulähdenäytöksiä ja ihmetellyt kasinohalleja. Olen käyttänyt hyväkseni sekä hotellin kuntosalia, joka vetänee vertoja mille tahansa suomalaiselle jäsenyyskuntosalille, että allasaluetta, jonka kolmelle uima-altaalle paistaa aurinko harmillisesti vain pari tuntia päivässä korkeiden talojen välitse.
Olen myös bongaillut Iiron konferenssikollegoita, jotka tunnistaa yhtenevistä huppareista ja badgeista. Konferenssiin osallistuu vajaa 10 000 ihmistä, mikä omaan korvaani kuulosti jo aika mittavalta määrältä, kunnes Iiro huomautti, että se on Vegasin mittakaavassa korkeintaan keskiluokkaa; viime viikolla täällä järjestettiin Amerikan autonosavalmistajien konferenssi, johon osallistui 135 000 ihmistä. Siis sata kolmekymmentäviisi TUHATTA, yhtä paljon kuin Jyväskylässä asukkaita! Minkälainen stadioni pitää olla, että sellainen määrä mahtuu kuuntelemaan keynotea?
Mutta asiaan. Eilen illalla pohtissani itsekseni sopivaa illallispaikkaa huomasin Planet Hollywoodissa Gordon Ramsayn burgeripaikan, BURGRin. Olen katsonut ohimennen pari jaksoa Hell’s Kitcheniä, mutta tutumpi tämä julkkiskokki ja mediapersoona on minulle Kurjat kuppilat-sarjasta, jossa Ramsay jakelee mielestäni aika hyviä vinkkejä ravintolanomistajille. Kävin siis mielelläni tsekkaamassa, miten Ramsay itse hoitaa ravintolansa.
Koska olin syömässä yksin, minut istutettiin baaritiskille, jonka toisella puolella oli keittiö. Mikäs siinä, tarkkailen ruoanvalmistusprosessia ihan mielelläni, ja pääsipä varmistumaan siitä, ettei keittiön puolella ole mitään salattavaa. Nenäni edessä oli ranskispiste, jossa ranskiksia kasattiin tötteröihin, ja siitä vähän vasemmalle hampurilaisia ”pleitattiin” lautasille. Tämän takana oli grillit, joista välillä lieskat löivät tulta.
Ranskalaiset piti ravintolassa tilata erikseen $9:n hintaan, mikä oli tavallaan ihan hyvä, sillä yleensä aina hampurilaisravintolassa syön liikaa ranskalaisia. Nyt ne pystyi hyvillä mielin jättämään tilaamatta.
Sen sijaan pystyin keskittymään ravintolan pääjuttuun, niihin purilaisiin.
Mukavan oloinen tarjoilija aloitti esittelemällä minulle hymyillen tabletilta löytyvää juomalistaa. Cocktail- ja olut-valikoimat olivat laajoja, mutta olin enemmän kiinnostunut ruoasta, mitä ei löytynytkään tabletilta. Hetken asiaa ihmeteltyäni tajusin, että ruoat löytyivät paperilapulta, joka oli taiteltu servettini päälle eteeni, ja pääsin itse asiaan.
Burgerivalikoima oli laaja, ja harkitsin hetken portobellosienistä Earth Burgeria taikka kanttarellilla höystettyä Chanterelle Burgeria. Päädyin kuitenkin sienien sijaan juustoihin ja Über Cheeseburgeriin, jossa oli fontinaa, raclettea sekä vuohenjuustoa. Juomaksi valitsin jääteetä, jonka hinta ($4) tuntui hetken kalliilta, kunnes muistin, että nyt ollaan Amerikassa, ja jääteetä totta kai saa santsata tuolla hinnalla ihan niin paljon kuin haluaa.
Sanotaan vaikka näin, että burgeri oli yksi parhaimmista, mitä olen ikinä syönyt, kalliihkosta hinnasta ($15) huolimatta täysin sen väärti. Parasta burgerissa oli, että kun tilasin sen medium-rarena, se kerrankin tuli sellaisena myös pöytään eikä ollut läpikypsä, niin kuin usein käy. Juustoa olisi voinut olla hitusen enemmänkin, mutta toisaalta silloin niiden maku olisi saattanut olla liian dominoiva, joten hyvä näin.
Siinä burgeria mussuttaessani luin toisella silmällä Liza Marklundin Studio sexiä, toisella vilkuilin ympärilleni, ja yksi asia pisti silmään: tarjoilijat. Tytöt (ja kaikki tosiaan olivat tyttöjä sekä ikänsä että sukupuolensa puolesta) eivät olleet läheskään kaikki langanlaihoja, mutta selvästi ylipainoiset loistivat poissaolollaan, eikä painojakauma vastannut ollenkaan normaalia amerikkalaisen ravintolan painojakaumaa. Olikohan tämä ravintolan linjauksesta johtuvaa, vai olivatko työvaatteet karkoittaneet lihavammat tarjoilijat?
En minäkään välttämättä haluaisi käyttää päivittäin tuollaista hametta. Onkohan siinä joku hakaneulaviritys, joka estää hameen kohoamista strategisten paikkojen yläpuolelle?
Hampparin nautittuani totesin, että ranskisten jäädessä pois tilaa jäi jälkiruoalle, ja sillä saralla BURGRilla oli tarjottavana valikoima pirtelöitä. Valitin banaanipirtelön toffeevanukkaalla ja Snickers-keksillä, ja tajusin vasta annoksen tullessa pöytään, mitä tämä oikeastaan tarkoitti.
Lasissa oli 3/4 banaanipirtelöä, jonka päälle oli ladottu vanukasta. Pirtelöön pääsi kiinni pillillä, vanukkaan nauttimiseen annettiin lusikka. Pirtelö upposi kaikki, mutta vanukkaasta sain syötyä ehkä alle puolet, sen verran raskasta ja makeaa se oli. Hyvää oli silti. Muita makuvaihtoehtoja olisi ollut mm. Oreo-pirtelö crème brûlée -vanukkaalla ja mansikkapirtelö kookosvanukkaalla.
Laskua maksaessa pyydettiin jättämään palautetta ruoasta, tarjoilijasta ja yleisfiiliksestä.
Tässä yhteydessä pieni muistisääntö Amerikan-matkailuun: ravintoloissa ruokalistassa näkyvää hintaa voi hyvin ajatella euroina, koska yleensä veroton ja tipitön hinta (tässä tapauksessa $28) on niiden verojen ja tippien lisäämisen jälkeen sama numero euroissa (tässä tapauksessa $35 eli kyllä, 28 euroa). Itse olen oppinut siihen, että sopiva määrä tippiä täällä on yleensä 15-20% loppulaskusta, mutta paikallistenkin välillä on epäselvyyttä, onko tämä verollisesta vai verottomasta hinnasta, ja kuuluuko alkoholijuomista tipata saman verran. Olen ratkaissut tämän tippaamalla yleensä vähän yli 15% verollisesta hinnasta, joka on vähän vajaa 20% verottomasta, ja jos alkoholi on merkittävä osa loppulaskusta, tippaan siitä osasta noin taalan per juoma. Luottokortilla maksettaessa tippi pyöristetään aina lähimpään taalaan tai korkeintaan puoleen taalaan, jotta yhteenlasku on mahdollisimman helppo; loppusummassa pidetään siis laskun sentit.
Kokonaisuudessaan positiivinen kokemus, jota voin suositella gourmet-burgerilaisten ystäville. Näköjään brittikokki pärjää hyvin amerikkalaisten kansallisruoan parissa.
Michelinmiehen keittiössä
Tiesittekö, että Luxemburg on maailman tähtirikkain maa? No nyt tiesitte. Mittarina tietenkin ravintoloiden Michelin-tähdet per asukasluku.
Luxemburgin ainoassa kasinossa majaansa pitävällä Les Rosesilla on tähtiä yksi ja sunnuntai- ja maanantai-iltaisin tarjouksessa viidelläkympillä kolmen ruokalajin menu ruokajuomineen, joka oli suorastaan pakko käydä testaamassa Iiron täällä vieraillessa. Kasino sijaitsee keskellä ei mitään (eli kivenheiton päässä Ranskan rajasta), mutta onneksi Luxemburgin julkinen liikenne on toimivaa ja seutubussi kulkee kerran tunnissa iltamyöhään asti.
Keittiön tervehdys eli amuse-bouche
Kuten kaikki fine diningia joskus testaamassa käyneet tietänevät, ruokalajien määrä on tällaisissa rafloissa aika leppoisasti määritelty. Alkuun saimme maistella suolaisia tikkareita, jotka olivat niin hämmentäviä, etten tajunnut ottaa edes kuvaa. Sentään tunnistimme kaikki syötäväksi, toisin kuin eräässä helsinkiläisessä fine dining -ravintolassa, jossa alkuun tarjottiin niinkutsuttu Kauppatori-lautanen: hodaria, kylmää kahvia ja lokinpaskaa. Les Rosesissa tuotiin tikkareiden jälkeen pöytään keittiön tervehdys, jossa sellerivaahdon alle oli kätketty jokikatkarapuja, ja seuraksi vielä hyviä täysjyväsämpylöitä, joiden kanssa oli supermaukasta bretagnelaista voita. Aperitiiviksi valikoitunut luxemburgilainen Gales Heritage -kuohuviinin spessuversio oli kanssa hyvää, ja sietikin olla, sillä aperitiivit eivät kuuluneet hintaan, ja loppulaskusta hinnaksi selvisi 18 euroa per lasi…
Mereneläväalkuruoka
Alkuruoaksi oli langustia sekä vasikanlapaa, jota oli haudutettu 12 tuntia mureaksi, ja siinä vieressä suolaheinäkastiketta. Kuvassa oikealla oleva nyytti oli bretagnelaistyylinen, no, nyytti, jossa oli sisällä kanssa jotain rapua. Ja nyt kysymys: tiesivätkö muka kaikki, että langusti on rapu? Minä kun jotenin kuvittelin, että langusti on jonkinlainen marakatin ja mangustin risteytys, joka juoksentelee savannilla. Älkääkä kysykö, mistä tämä käsitys.
Pupujussia pääruoaksi
Pääruoaksi oli pakistanvaikutteista (tai näin tarjoilija väitti) jänistournedosta satay-kastikkeella, maapähkinöillä ja munakoisokaviaarilla. Jänis on täällä muuten huomattavasti yleisempi raaka-aine kuin Suomessa. Tilasin kerran työlounaalla jänisrisottoa (tai oikeastaan tilasin parsarisottoa, mutta sain jänisrisottoa), ja suureksi yllätyksekseni se tuli luineen kaikkineen. Siinä sitten kakoin pieniä jäniksen luunpalasia kurkustani lautasliinaan, kun pomo yritti hienotunteisesti katsoa muualle ja puhua työasioita. Tästä ruoasta luut oli sentään poistettu, ja munakoisokaviaari oli naminami.
Mansikoita Les Rosesin tapaan
Sain lapsena pariin otteeseen pahat nokkosihottumat mansikoista, ja olen siitä lähtien suhtautunut mansikoihin viileän epäilevästi, joten en hihkunut innosta, kun jälkiruoaksi ilmoitettiin olevan mansikkaa peräti kolmella eri tapaa. Jälkeenpäin suon annokselle kaksi tähteä kolmesta: mansikkalassi oli suussasulavan ihanaa, mansikkatorttu perushyvää kakkua, mutta sen sijaan oliivimarinoidut mansikat olivat tahmeita ja epäilyttäviä. Sanoisinko että epämiellyttävä suutuntuma, tai jotain.
Turha kuvitella, että ruoat olisivat jälkiruokaan loppuneet. Ehei, lopuksi vielä kahvin ja teen kanssa saimme minijälkkärilajitelman: valkosulkaapäällystetty kirsikka (turha), päältä avoin marmeladitäytteinen sulkaakonvehti (hyvä) ja pikkupulla, josta tuli elävästi mieleen omenaviineri. Viineristä taas tulee mieleen, kun olimme perheen kanssa käymässä Tallinnassa joskus 90-luvun alkupuolella juuri Neuvostoliiton sorruttua. Äitini lähti silloin shoppailemaan, minut laitettiin pois silmistä pois mielestä hevosajelulle jatkuvasti kälättävien venäläistätien kanssa, ja isä meni istumaan terassille ja tilasi viinerin. Katsoivat siellä lievästi kummeksuen ja totesivat, ettemme me täällä viinereitä tarjoile… sillä tokihan viiner on viroksi nakki.
No nyt on kynsilakat kuivuneet ja voi mennä nukkumaan.
Kanaa ja lihamureketta Nashvillen tyyliin
Viime viikonloppuna ajaa hurautimme perjantai-iltana Tennesseen Nashvilleen. Vajaan neljän tunnin lähinnä interstate-ajosta mutta myös eräästä ”väärä kaista, ulos väärän motarin liittymästä, poukkoilu metsätaipaleen läpi oikealle interstatelle”-episodista koostuvan autossa istumisen jälkeen vatsa kiljui murkinaa, joten yksinäisen planeetan opastamina päädyimme Pohjois-Nashvilleen. Pääkadun varrella näimme mm. neljän vilkkuvaloisen poliisiauton rykelmän yhden henkilöauton avoimen takakontin ympärillä sekä monta hengailuporukkaa erittäin käytettyjen autojen kauppojen ja itsepalvelupesuloiden parkkiksilla, mutta korttelin verran pääkadusta sivuun alkoi jo tyylikkään näköinen omakotitaloalue, jonka keskeltä löytyi kohteemme, Family Wash.
Ravintolan sisustus oli eksentrisimmistä päästä, hassusti hyvällä tavalla, ja paikka oli melkein viimeistä pöytää myöten täynnä. Ruoaksi sai niinkin hippiä ruokaa kuin meatloafia ja shepherd’s pieta, siis kotoista lihamureketta (makeaa sellaista – hyvää!) ja lihaperunasoselaatikkoa (piirakkamuotoon iskettynä), joita nautimme paikallisolut Yazoon kanssa. Livemusiikkiakin oli tarjolla loppuillasta, mutta yhden biisin kuunneltuamme päätimme paeta hotellille potemaan aikaeroväsymystä, olimmehan ylittäneet matkalla aikavyöhykerajan…
Lavalla musisoi joku aussinuorukainen. Innokas fani parkkeerasi seisomaan ravintolasalin keskelle kuuntelemaan.
Mutta ei tässä vielä kaikki! Ruokaelämykset jatkuvat…
Seuraavana päivänä löysimme tiemme taas Pohjois-Nashvilleen eilistä epämääräisempään naapurustoon kohteena Prince’s Hot Chicken Shack. Paikka aukesi virallisesti kahdelta, ja varttia vajaa eteen oli kertynyt jo parinkymmenen metrin jono, jolloin omistajat päättivät avata ovet. Joku muukin oli ilmeisesti lukenut mm. New York Timesista ylistystä paikasta…
Iiro tilaa kanaa luukusta. Oikealla oleva täti kauppasi kovasti kaikille jälkkäriksi kakkupaloja muovirasioissa.
Homma toimi niin, että jonotettiin läpi pienen ja kälyisen ravintolan luukulle, josta huudettiin tilaukset ja maksettiin käteisellä. Juomia ei saanut luukusta vaan ne piti ostaa erikseen ravintolan limuautomaatista. Jälkkäriksi pystyi ostamaan ravintolan keskellä pöytää pitäneeltä naiselta elintarvikevärin värisiä kakkupaloja. Tilausvaihtoehtoja oli neljäsosakana, puolikas kana ja kokonainen kana, josta neljäsosakanan kohdalla pystyi valitsemaan jalan tai rinnan välillä, ja kanalle piti valita leivitys asteikolta mild-medium-hot-extrahot. Lisukkeeksi sai papumössöä tai ranskiksia. Me otimme kaksi rinta-annosta, minulle medium ja Iirolle extra-hot (vaikka luukulla myyjä yritti suositella vähemmän tulista vaihtoehtoa), sekä ranskikset puoliksi ja saimme jonotusnumeron 14, jolla odotusta kertyi 45 minuuttia. Porukkaa lappasi sisään jatkuvalla syötöllä, ja veikkaan, että osa joutui odottamaan annostaan toista tuntia.
Kananrinta
Kananrinta tarkoitti rintaa siivellä, rintakehällä sun muilla luilla, iskettynä parin paahtoleivän päälle. Olimme ensin luullisuuteen vähän pettyneitä – hirveä vaiva sellaisten syömisessä – mutta eipä tuo lopulta mitään haitannut, sillä ruoka oli niin tulista, ettei sitä hirveän nopeasti pystynytkään syömään. Minun mediumini oli aivan sietokykyni äärirajoilla, ja Iiro totesi jälkeenpäin extrahotin olleen selvästi tulisin ikinä syömänsä annos. Arviomme? Mielettömän hyvää, southern hot chicken -kategoriassa aivan omaa luokkaansa. Ranskikset sen sijaan olivat ”pakasteesta uuniin” -tasoa, mutta nekin olivat avuksi tulisuutta lieventäessä. Loppuvaiheessa ruokailua Iiron vuotavat silmät ja tuskainen ilme saivat jonossa seisseet tädit kyselemään, millä tulisuudella hän oli kanansa ottanut, ja annoksen loppuun syöminen toi onnitteluja.
Elämän viisauksia: Kun olet syönyt tulista ruokaa käsin, ei kannata niistäessä koskettaa nenää.
Kokki, jonka seinälle kehystetyistä lehtiartikkeleista päättelimme olevan itse Prince, pyörähti jossain vaiheessa salin puolella. Don’t trust a skinny cook, sanonta kuuluu. Tämä kokki oli erittäin luotettavan oloinen.
Että sellainen kaupunki