Viime torstain ja perjantain välisenä yönä puolilta öin alkaneessa Batman-ensi-illassa häiriintynyt neurologiopiskelija surmasi 12 ja haavoitti lisäksi 58:aa ihmistä. Itse tapahtuma on surullinen ja järkyttävä, ja sen takia liput ovat täälläkin puolitangossa vielä keskiviikkona. Sitä seurannut uutisointi sen sijaan paljastaa eroja Yhdysvaltojen ja Suomen medioiden toiminnassa joukkomurhien jälkimainingeissa.
Jokelan koulusurmien uhrien perheet kritisoivat taannoin mediaa kovin sanankääntein, ja Kauhajoella media korjasi uutisointiaan keskittymään enemmän viranomaistoimintaan ja vähemmän uhreihin tai edes ampujaan. Siksi ehkä paikallinen uutisointi hätkähdytti suoruudellaan: lauantain lehdessä oli sivun verran paikalla olleiden nimellä kerrottuja erittäin yksityiskohtaisia ja tunteellisia kertomuksia tapahtuneesta, mukaanlukien kaikki shokissa möläytetyt irrationaaliset pelonilmaisut siitä, kuinka jatkossa ei varmaan voi päästää lapsiaan leffaan, ja jotka lehti painoi sellaisenaan ilmeisesti sanasta sanaan. Sunnuntaina taas salilla tuli katsottua toista tuntia CNN:ää, jossa yksi kerrallaan esiteltiin yksityiskohtaisesti lapsuudenkuvien kera jokainen uhri ja hänen elämäntarinansa ja raahattiin suoraan uutislähetykseen leskiä, orpoja ja vanhempia nyyhkimään.
En tiedä, millaisia keinoja media on käyttänyt saadakseen tarinansa, mutta Jokelan jälkeen ei voi olla miettimättä, olisivatko uhrit ja heidän omaisensa uutisoinnissa mukana, jos heille annettaisiin aikaa ajatella asiaa. Saattaa olla, että olisivat, ja suurin ero on kulttuurissa ja suomalaisten suurimmassa yksityisyydenkaipuussa. Ehkä paikalla olleet selvinneet haluavatkin jakaa tietoa tapahtuneesta, ja koska uutisointi tietoisesti tuntuu pyrkivän luomaan sankaritarinoita uhreista, jotka ovat haavoittuneet tai kuolleet auttaessaan muita, omaisetkin saavat tästä helpotusta suruunsa. Tai ehkä tähän ollaan vain totuttu, sillä täällä uutisointi tuntuu lähtökohtaisesti olevan nimellä, ja esimerkiksi rattijuopumuksista tai liikenneonnettomuuksista kerrottaessa kaikkien osapuolten nimet ja asuinpaikat julkaistaan lehdissä. Poikkeuksellisesti CNN:n lähetyksessä selostajat toistelivat, että yrittävät olla tietoisesti mainitsematta ampujan nimeä, sillä ”yleisön pyynnöstä” uutisointi halutaan keskittää uhreihin eikä ampujaan tai tämän taustaan.
Toinen suuri ero Suomeen verrattuna on kristinuskon avoin korostaminen uutisoinnissa. Enemmistö haavoittuneista ja omaisista mainitsi haastattelussa uskonsa jumalaan, mikä lienee ihan luonnollista. Omituisempaa oli, että CNN:n uutisselostaja luki sopivissa kohdissa uutisointia raamatunpätkiä. Yleisesti pelkästään mediaa seuraamalla luulisi, että kahdesta valtiosta Yhdysvalloissa olisi valtionkirkko eikä suinkaan Suomessa, ja tämäkin näkyy myös muualla kuin katastrofiuutisoinnissa. Hesarissa ei esimerkiksi ole joka torstai ”Faith”-osiota, jossa esiteltäisiin seurakuntia ja kirjoitettaisiin arvioita jumalanpalveluista.
Kolmas ero ei liity varsinaisesti mediaan vaan poliitikkoihin. Uhrien muistotilaisuudessa kaupunginjohtajalla oli selkeä rooli, mutta koko illan kohokohta oli selvästi Obaman puhe, jota hehkutettiin uutisissa pari tuntia etukäteen viiden minuutin välein. Puhe oli maltillinen, lohduttava, kansakuntaa kokoava ja kaikinpuolin kelvollinen, mutta silti ajatus Halosesta tai Tuusulan kunnanjohtajasta pitämässä tunteellisia puheita Jokelan koulurakennuksen pihalla tuntuu omituiselta.
CNN:n sivuilla on esitelty uhrit kuvien kera, ja sieltä löytyy myös juttu nuorimmasta uhrista. Tulee vaan mieleen: mitä asiaa 6-vuotiaalla on ylipäätään K12-elokuvan (täällä PG13) ensi-iltaan keskellä yötä?