Alzette-joki virtaa Grundin kaupunginosan läpi
Luxemburg on vanha linnakekaupunki ja sitä varten perustettu paikkaan, jota on mahdollisimman helppo puolustaa: kalliolle, jota ympäröi kolmelta sivulta Alzette- ja Pétrusse-jokien uurtama rotko. Korkeuserot Luxemburgissa ovat tasaiseen Keski-Eurooppaan tottuneelle yllättävän suuria, sunnuntaikävelyllä saattaa tulla hiki ja ymmärtää, miksi luxemburgilaiset eivät suosi pyörää kulkuvälineenä.
Näkymä Adolphen sillalta. Laaksossa ympäri kaupungin kulkee vehreä ulkoilualue.
Menneellä viikolla sain parin mutkan kautta kaverin serkun työtoverin yhteystiedot, joka on suomalainen nainen, töissä samassa paikassa kuin minä, mutta täysin eri osastolla. Hänen seurassaan päädyin after-workeille, jossa törmäsin monen uuden suomalaisen lisäksi yhteen puolituttuun – pieni maailma. Tänään sitten lähdin sunnuntaikävelylle yhden uuden tuttavan kanssa. Kävely oli suunniteltua pidempi, koska kaavailemamme brunssipaikka oli täynnä ja suuri osa muista ravintoloista on sunnuntaisin kiinni, mutta koleassa ilmassa reippailu ei haitannut.
Katri Alzette-joen sillalla
Tapasimme vanhan kaupungin laidalla ja suuntasimme ensin hissille. Kyllä, vuorenjyrkännettä alas vanhasta kaupungista rotkon pohjalla sijaitsevaan Grundiin pääsee kätevästi hissillä… Vielä parisataa vuotta sitten Luxembourg oli huomattavasti vaikeampikulkuisempi kaupunki, sillä keskustasta rotkon ylitse rakennetut sillatkin tulivat vasta 1800-luvun puolivälissä, kun linnoituksia ruvettiin jonkun rauhansopimuksen ehtona purkamaan.
Hissin sijaan rotkon pohjalle voi myös kävellä
Lähimpänä näkyvä piikkimäinen torni on luostari
Jo roomalaiset olivat rakentaneet nykyisen Luxemburgin paikalle linnoituksen, ja Ardennien kreivi Siegfried I näki tässä sen verran potentiaalia, että osti Trierin munkeilta vanhan linnoituksen ja ryhtyi parantelemaan sitä. Seuraavat 800 vuotta Luxemburg poikkoili omistuksessa saksalaisten, ranskalaisten, espanjalaisten ja alankomaalaisten välillä, ja Luxemburgin hallitsijasuku onnistui ujuttamaan jäseniään aina Pyhän Rooman valtakunnan valtaistuimelle ja naimakaupoin liittoutumaan Hapsburgien kanssa. Vasta 1800-luvulla ryhdyttiin kehittämään kansallisidentieettiä ja siirtymään pikku hiljaa kohti itsenäisyyttä, josta sitten pidettiin kiinni silloinkin, kun natsit yrittivät vakuuttaa luxemburgilaisille, että he ovat saksalaisia ja heidän äidinkielensä on saksa eikä mikään hupsu luxemburgin kieli.
Luxemburg-tietouteni on kanssa tämän päivän sunnuntaikävelyn ansiota, sillä löydettyämme auki olevan ravintolan ja nautittuamme lounaat totesimme, että päivä on vielä nuori ja suuntasimme Luxemburgin kaupunginmuseoon. Museo oli rakennettu neljään vanhaan taloon väliseiniä aukoen ja kivimuureja näkyviin repien, ja huoneissa näkyi niin barokkiseinäkuvioinnit kuin goottimalliset kiviset ovenrivat. Myös näyttelyt olivat mielenkiintoisia, mutta taas oli kielletty valokuvaaminen, joten ei niistä sen enempää.
Luxemburgissakin on Notré-Dam, onhan Luxemburgin suojeluspyhimys Meidän Daamimme Maria.
Joku tarkkasilmäinen saattoi jo huomata, että blogin nimi on muuttunut sitten viimeisen. Uudesta nimestä on kiittäminen suurherttua Henriä, joka onnistui pari vuotta sitten aiheuttamaan skandaalin kieltäytyessään allekirjoittamasta eutanasialainsäädäntöä, jonka jälkeen lakia muutettiin niin, että suurherttua on enää seremoniallinen valtionpää. Itsenäisyyspäivänkin päivämäärä kiinnitettiin jo viitisenkymmentä vuotta sitten kesäkuulle. Sitä ennen se oli kulloinkin vallassa olevan suurherttuan syntymäpäivä.
Siellä takana olevassa palatsissa se suurherttua asuu. Palatsin edessä partioiva sotilaspoika ei nyt osunut kuvaan.
