Ihmiset | Page 2 of 4 | Globe Called Home

22.6.2014

Amerikanaustralialainen herra 15A

Perjantaina saavuin Amsterdamissa lennolle vasta viimeisten joukossa – piti nääs ehtiä päivittää blogia loungessa! – ja koneessa joku nuori mies istui paikallani. Anteeksi, mutta minulla on mielestäni paikka 15B? Um yeah, I’ve got 15D, nuori mies totesi siirtyessään keskirivin keskipaikalle. Well have a good trip then, totesi herra 15A nuori mies 15D:lle. Kun sain tavarani paikoilleen ja istahdin viimein alas, herra 15A kysäisi: Where you headin’?

Herra 15A oli itse matkalla kotiin Minneapolikseen. Viimeisen viikon hän oli viettänyt Sveitsissä työmatkalla – I work for a pacemaker manufacturing company – ja hän jutteli jonkin verran sydämentahdistajabisneksestä ja sveitsiläisestä partneriyrityksestä, mikä meni minulla aika lailla yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Jotenkin se sveitsiläisten osuus yhteistyössä liittyi ajanottoon.

Totesin, etten ole käynyt Minneapoliksessa koskaan lentokentän ulkopuolella, ja herra 15A puhkesi kehuihin kotikaupungistaan. Safe neighborhoods, good schools, nice conservative values… hän listasi, ja mainitsi sitten, että parasta osavaltiossa kuitenkin on, että heillä on jopa 10 000 järveä. Kerroin suomalaisena ymmärtäväni järvien päälle, jonka jälkeen pääsimme hetken aikaa kertaamaan pohjois-Euroopan maantietoa, säätä ja vuodenaikojen kiertoa ja vertaamaan sitä Minneapoliksen vastaavaan.

Kysäisin, onko herra 15A asunut aina Minneapoliksessa, ja hän kertoi olevansa itseasiassa kotoisin Australista, but I’ve got double citizenship, ’cause my mom’s American. Hän oli aloittanut jo 14-vuotiaana työelämässä konepajan apumekaanikkona, mutta 17-vuotiaana hän totesi, että koulut pitäisi käydä loppuun. Tällöin äidin Iowassa asuvat sukulaiset olivat tarjoutuneet majoittamaan nuoren pojan, jos hän haluaisi käydä koulunsa Yhdysvalloissa, ja herra 15A oli tarttunut tilaisuuteen. I left Australia in 1967 and haven’t been back since, hän totesi.

Australiaan jäi perheen lisäksi sisko, jota hän ei ole nähnyt lähtönsä jälkeen eli melkein 50 vuoteen – and she’s a year older than me! – mutta ei vain ole ehtinyt. First I got school, then I worked, then part-time college and family and kids… Herra 15A:n vanhemmat ovat jo kuolleet, mutta heitä hän ehti onneksi nähdä vanhempana, koska isä kävi Yhdysvalloissa 80-luvulla ja äiti 90-luvulla. Siskoon hän on kyllä pitänyt yhteyttä kaikki nämä vuodet ja ajatteli käydä katsomassa – sitten kun ehtii. Ehkäpä eläkkeellä. You know it’s all this wars, tearing families apart and throwing them around the world, herra 15A päivitteli, johon tartuin ja kysyin, miten sota oikein on vaikuttanut hänen perheensä historiaan. Well, I’ll tell ya.

Herra 15A:n äiti oli palvellut toisen maailmansodan aikana USA:n armeijassa kenraali MacArthurin esikunnassa sen ollessa Filippiineillä, kun taas herra 15A:n isä oli Australian armeijassa Papua-Uudessa-Guineassa. Jossain vaiheessa sotaa kumpikin porukka oli perääntynyt Australiaan samaan satamaan, jossa herra 15A:n äiti ja isä olivat tavanneet, ihastuneet ja rakastuneet. Sodan jälkeen äiti oli muuttanut pysyvästi Australiaan, jossa herra 15A oli syntynyt.

Vaikka herra 15A ei ollut Australiaan ehtinytkään, työn kautta hän oli päässyt näkemään maailmaa. Vuonna 2003 hän oli ollut työmatkalla Thaimaassa, kun SARS-epidemia puhkesi. Työnantaja oli perunut kaikki suunnitellut työmatkat Aasiaan ja ohjeistanut jo Aasiassa olevia työntekijöitä pysymään aloillaan. Niinpä parin viikon työmatka oli venynyt kolmeksi kuukaudeksi, missä ajassa herra 15A oli ehtinyt vähän turisteillakin. My wife was furious though…

Koneen laskeuduttua herra 15A soitti vaimonsa hakemaan hänet lentokentältä, ja minä toivotin hyvät päivänjatkot ja suuntasin kohti immigraatiota, jossa edessäni jonossa oli peräti neljä ihmistä.

4.6.2014

Kielitaitoa ja -taidottomuutta ensi-illassa

Luxemburgissa pyörii tämän viikon Pohjoismaisen elokuvan festivaalit, ja onnistuin voittamaan Facebookissa pari lippua tiistain näytökseen: Clownwise-elokuvan Luxemburgin ensi-ilta Esch-sur-Alzettessa lähellä Ranskan rajaa. Clownwise kiinnosti minua kahdesta syystä: ensinnäkin se on suomalais-luxemburgilais-tsekkiläistuotanto – kaikki maita, joissa olen asunut – ja toisekseen siinä on Kati Outinen, joka oli tulossa myös paikan päälle ensi-iltaan.

Koko ensi-ilta oli jotenkin niin… luxemburgilainen. Tai ranskalainen, miten sen nyt ottaa. Kaikissa festivaalimainoksissa oli nimittäin oikein mainostettu, että hei, nyt on mahdollisuus nähdä nämä elokuvat englanniksi tekstitettynä! mutta elokuvan alkaessa ranskalainen Didier Flamand puhui pehmeästi soljuvaa ranskaa, sujuvasti ilman minkäänlaisia tekstejä. ”Tää on niin tätä”, kaverini tuhahti vieressäni, ja hän sentään työkseen kääntää dokumentteja ranskasta suomeksi. (”…mutta ne on kirjoitettua kieltä, ja tuo on muminaa, josta ei kuule mitään!” hän toteaisi.) Minä vielä elättelin toiveita, että alku oli vain jotain fiilistelyä, jota ei oltu nähty tarpeelliseksi tekstittää, mutta ne toiveet rapisivat siinä vaiheessa, kun ensimmäinen näyttelijä avasi suunsa tsekiksi, ja teksityksiin valuivat tutut Ç:t ja Que:t. Kukaan muu teatterissa ei hätkähtänytkään tästä asioiden kehityksestä, joten oletettavasti kaikki joko osasivat ranskaa tai olivat tottuneita siihen, että elokuva esitetään vähän millä sattuu tekstityksillä ja aina niitä ei ymmärrä. Niinhän tässä kielisekamelskaisessa maassa kaikki toimii.

Minulle elokuva siis oli lopulta erinomaista treeniä kahden viikon päästä olevaa ranskan loppukoetta varten – think positive! – ja ilokseni ehdin lukea tekstityksen melkein aina loppuun ja yli puolet ajasta jopa ymmärtää, ennen kuin piti ruveta miettimään jo seuraavaa riviä. Onneksi elokuva oli suurimmaksi osaksi tsekiksi, sillä ne puhutut ranskankieliset repliikit olivat aikamoista muminaa. Elokuvassa Ranskaan rautaesiripun aikaan paennut tsekkiklovni palaa kotimaahansa ja tapaa kaksi klovnikaveriaan, tai ”kaveriaan”, sillä porukan kesken on kaikenlaista pientä ja suurta juopaa. Välissä hassutellaan tavalla, joka nauratti aidosti, ja välillä näytetään Kati Outista, joka näyttelee muistisairasta vanhusta elävästi, uskottavasti ja herkästi. Lopulta pysyin kärryillä 90% ajasta ja elokuvasta jäi raskaista teemoista huolimatta hyvä mieli.

Clownwisen ensi-illassa näytöksen jälkeen lavalle kipusivat tuottaja, ohjaaja ja Kati Outinen vastailemaan yleisökysymyksiin.

Elokuvan jälkeisessä kyselytuokiossa paljastui, että kielimuurit olivat olleet läsnä myös elokuvaa tehdessä. Tsekkiläinen elokuvaohjaaja oli kahdeksassa kuukaudessa opetellut sen verran ranskaa, että pystyi ohjaamaan ranskalaisia näyttelijöitä, ja Kati Outisen piti opetella tsekkiä niin, että pystyi sanomaan repliikkinsä kuulostamatta vierasmaalaiselta. Kaksi elokuvassa näytellyttä tsekkiklovnia eivät opetelleet mitään kieliä, joten Outisella ja elokuvassa hänen miestään näytelleellä miehellä oli tasan yksi yhteinen kieli, saksa, ja siitäkin vain pari hassua sanaa, lähinnä kaputt. Näytelmän käsikirjoituksesta oli tehty kolme eri kieliversiota – tsekki, ranska ja englanti – ja osa näyttelijöistä tiesi, missä vaiheessa heidän piti sanoa repliikkinsä, laskemalla vastanäyttelijän käyttämiä tavuja. Todellinen eurooppalainen yhteistyöelokuva siis.

Esityksen jälkeen jäimme hengailemaan paikan päälle viinilasillisille ja onnistuimme nappaamaan Outista hihasta. ”Hei anteeksi, Kati…” aloitin, ja Katin reaktio oli jotakuinkin: ”Haah hääh whaat que hei mä ymmärrän sua hohohoo!!” Ensihämmennyksestään selvittyään hän kertoi meille vielä lisää elokuvantekemisestä: kuinka ohjaus tuli usein kahteen otteeseen eri kielillä, paitsi silloin kun ohjaaja unohti, ettei Kati puhu tsekkiä. ”Mutta se kielitaidottomuus oli oikeastaan mielenkiintoisella tavalla haastavaa”, Kati totesi. ”Kommunikaatio on meri, ja kieli on siitä vain pinnalla olevat aallot. Näyttelijän työ taas on lukea ihmisten sanatonta kommunikaatiota, ja tässä siihen sai keskittyä täysillä.” Tsekinkieliset repliikit Kati sanoi omaksuneensa korvakuulolla ja treenanneensa niitä ohjaajan vaimon kanssa väsymykseen saakka, mutta lopulta aksentti oli osunut kohdilleen.

Bloggaaja pääsi valokuvaan Kati Outisen kanssa

Koska elokuvan rahoitus oli tullut kolmesta eri maasta, myös kuvaukset oli hoidettu kolmessa eri maassa. Ulkokohtaukset oli kuvattu Prahassa, koska elokuva sijoittuu sinne; sisätilat Luxemburgissa, jolloin ikkunoista näkyvät maisemat oli editoitu Prahaksi digitaalisesti; ja sairaalakohtaukset TYKSissä. Elokuvassa yksi päähenkilöistä taistelee syöpää vastaan, ja eräässä kohtauksessa avustajat olivat suomalaisia syöpäsairaita. He eivät ymmärtäneet sanaakaan päähenkilöklovnin kohtauksessa improvisoidusta huumorista, mutta se oli niin iskevää, ettei lopulta koko huone nauroi mukana ja osallistui improvisaatioon. Elokuvan Suomen ensi-ilta oli kuukausi sitten ja järjestettiin hyväntekeväisyysnäytöksenä TYKSin syöpäosaston hyväksi.

Praha vuonna 2009. Suurin osa elokuvasta oli kuvattu sisätiloissa kuulema osittain huonon säätuurin takia, mutta mm. Vltava-joki elokuvassa vilahti.

Kati kertoi myös, miten hänet oli bongattu tsekkiläiseen elokuvaan näyttelijäksi: ”Se oli ihan uskomaton sattuma!” Elokuvan tsekkiläinen ohjaaja oli erään kansainvälisen elokuvafestivaalin illallisella istuutunut suomalaisen elokuvaohjaajan viereen, ja kun oli paljastunut, että kyseessä oli suomalainen, hän oli todennut, että hänellä olisi kuin Kati Outiselle luotu rooli tulevassa elokuvassaan, että satutkos tuntemaan? Kyseinen ohjaaja oli todennut, ettei henkilökohtaisesti, mutta että Suomen piirit ovat niin pienet, että kaikki ovat kaverinkavereita, ja hän voi välittää viestin eteenpäin. Niin Kati päätyi projektiin mukaan.

Entä mitä tulevaisuudessa? Kuulema taloustilanne on vaikuttanut elokuvienkin tuotantoon, ja rooleja on tarjolla nihkeästi. Sen sijaan Katilla on suunnitteilla yhteistyöprojekti erään oululaisen muistisairaiden kanssa työtä tekevän järjestön kanssa. Tätä kertoessa kuitenkin tuottaja tuli koputtamaan Katin olalle ja halusi esitellä hänelle jonkun, joten me kiitimme keskustelutuokiosta ja suuntasimme takaisin junalle.

Loppukevennykseksi fiiliksiä klovnibändistä, joka esiintyi ensi-illassa. Tunnistatko pätkän lopun sävelmän?

Clownwise on muuten Suomessa teatterilevityksessä nimellä Koomikot. Ensi-ilta oli jo sen verran monta viikkoa sitten, että elokuva ei välttämättä kovinkaan monessa paikkaa enää pyöri, mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin ainakin pääkaupunkiseudulla vielä tulevana viikonloppuna elokuvan ehtii bongata aamunäytöksessä.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

29.3.2014

Suklaatehtailija Toni

Koillis-Luxemburgissa sijaitsevalla Müllerthalin alueella metsät ovat täynnä isoja kivimuodostelmia, kallioita, luolia, nousuja ja laskuja sekä puroja, jotka kastelevat kengät. Korkeammilta paikoilta on hyvät näkymät laaksoihin ja luontoon rakennetut polut ovat täynnä portaita. Monien mielestä Müllerthal muistuttaa hyvin paljon Sveitsiä, ja sen lempinimi onkin Petit Suisse. En ole käynyt Sveitsissä kesäaikaan, joten vaikea sanoa mitään yhdennäköisyydestä, mutta ainakin patikointimaastot ovat hienot, joten suuntasimme paikalle Echternachin kaupungin ympäristöön viime sunnuntaina isohkon expat-porukan kanssa.

Enimmäiset viitisen kilometria patikoimme Saksan puolella, jossa upeat maastat jatkuivat piskuisen Echternacherbrückin kylän (eli käytännössä Luxemburgin Echternachin kaupunginosan) takana. Tässä kohti ylitämme jo Süre-joen takaisin Luxemburgin puolelle.

Saksan puolella oli Weilerbachin 1780-luvulla rakennettu linna sekä linnan puutarhat, jotka olivat jo kevätkunnossa. Weilerbachin linna oli tarkoitettu Echternachin apottien kesäresidenssiksi – meille se toimi evästaukopaikkana.

Noin 20 kilometrin patikointia veti taas ammattisotilas Khristian. Minä ilmoittauduin vapaaehtoiseksi peränpitäjäksi, ja sain varusteeksi walkietalkien, jonka avulla kyselin Khristianilta suunnistusneuvoja, kun porukan hitaimmat hidastelivat sen verran ahkerasti, että menetimme näköyhteyden etujoukkoihin. Saa olla viimeinen kerta, kun vapaaehtoisesti pidän perää, sillä väsyneiden huonokuntoisten aikuisten hätistely tyyliin voisitko hei kävellä vähän nopeammin ettei eksytä tänne mettään ei kuulu luontooni. Vinkkinä kaikille, että jos normaalisti kävelytyyli on rento maleksinta, kokee tarvetta taittaa kahden kilometrin matkan bussilla eikä ole ikinä patikoinut, niin 20 kilometrin nopeavauhtinen patikointi isolla porukalla erittäin vaihtelevassa maastossa ei ole paras tapa aloittaa, etenkin jos aikoo kävellä kaupunkivaatteissa ja muotilenkkareissa – mutta jos silti näin aikoo tehdä, niin ei missään tapauksessa kannata jäädä porukan viimeiseksi, sillä viimeisimmat kärsivät eniten jonon haitariliikkeestä. Vinkkasin tästä eräällä pysähdyspaikalla intialaismiehelle, joka kiitti vinkistä, lähti heti vetäjän perään ja hymyili seuraavalla taukopaikalla vähän leveämmin kuin aiemmin, mutta sille yhdelle italialaistytölle, joka valitti ensimmäiset 15 kilometriä poikaystävälleen (italiaksi, mutta oletettavasti jotain tyyliin ”hidasta en mä jaksa näin kovaa”), veti jossain kohti raivarit ja linkkasi alaselkäänsä pidellen viimeiset 5 kilometriä, en uskaltanut sanoa mitään.

Jossain vaiheessa oikaisimme kahden polun välillä suoraan rinteeseen niin, että jengi kömpi nelin kontin ja varoitteli toisiaan vierivistä irtokivistä

Kiipeäminen otti voimille, mutta maisemat palkitsivat

Sää suurimmaksi osaksi suosi; vain tässä kohtaa ripotteli, mutta sitä tuskin huomasi, kun joukon hännillä kävellyt espanjalainen vertaili Espanjan ja Luxemburgin asuntomarkkinoita

Edellämainitun italialaistytön ansiosta muutkin italialaiset jäivät porukan hännille, ja pääsin kysäisemään yhdeltä heistä hänen housuistaan: sellaiset hassunväriset ruutukuosilliset leveälahkeiset rennot kangashousut, joissa on yksiväriset paikat polvissa ja takapuolessa. Mainitsin, että olin nähnyt vaihtovuotena tsekkiopiskelijoiden käyttävän samanlaisia housuja ja ihmettelin, mistä tällainen muoti. Toniksi esittäytynyt mies innostui Tsekkien maininnasta ja kertoi itsekin olleensa siellä vaihdossa, ja pääsimme vaihtamaan pari sanaa tsekkiä keskustelussa, joka suomeksi meni suunnilleen näin: ”Hyvää päivää.” ”Yksi kalja kiitos!” ”Uppopaistettu juusto, hyvää hyvää.”

Italialaiset Pikku-Sveitsissä, etuoikealla Toni ruutuhousuissaan

Tsekkikuulumiset vaihdettuamme Toni palasi alkuperäiseen kysymykseen ja kertoi, että kyseisellä housutyylillä on parikin eri valmistajaa ympäri Keski-Eurooppaa, mutta hänellä jalassaan olevat housut tulevat hänen kotikaupungistaan Trentosta kotoisin olevalta pikkumerkiltä. You wouldn’t see these in Rome, they are too unfashionable, but in Northern Italy, in the country, we don’t care what you wear.

Toni kertoi asuvansa Luxemburgissa jo toista vuotta ja olevansa töillä suurella italialaisella suklaavalmistajalla Ferrerolla. Myönsin, etten ollut koskaan kuullutkaan kyseisestä firmasta, johon Toni vastasi: You have heard of Nutella yes? Mutta hetkinen, eikös Nutella ole ranskalaista? Ah, we let the French think that so they buy our product, Toni vastasi ja jatkoi, että toinen hittituote näin pääsiäisen alla on Kinder-muna. Entä mitä italialainen suklaatehdas tekee Luxemburgissa? Well if you ask them they will tell you that we want to be closer to our Central European customers, the French and the Belgians, you know… but really it’s because of the lower taxes, Toni myönsi, ja kertoi, että hänen oman työnsä kannalta ei ole paljoa järkeä asua Luxemburgissa, koska hän on vastuussa raaka-ainehankinnasta ja täten matkustaa paljon Georgiaan ja -stan-loppuisiin valtoihin. En valitettavasti tajunnut kysyä, mitä tekemistä suklaan raaka-aineketjulla on Georgian kanssa – tietääkö joku?

Patikointipolku kulki luolan kautta

Kyltin tekstiä en ymmärtänyt, mutta huvitti sen alle kaiverrettu BONJOUR

Ympäröivä metsä vaihtui hetkellisesti lehtipuupainotteisemmaksi, ja Toni tokaisi yhtäkkiä, että eikös tämä näytäkin mielestäni enemmän Suomelta? Hämmentyneenä kysyin, mistä moinen päätelmä, ja Toni osoitti vierekkäin kasvaviin koivuihin ja mäntyihin. Kun minulla ei selvästikään sytyttänyt, Toni selvensi: The birch-pine method! It’s a famous Finnish forestry method, no? Totesin, etten tiedä oikeastaan mitään metsänhoidosta, mutta että kyllähän meillä Etelä-Suomessa noita kumpaakin kasvaa, ja Toni kertoili opiskellessaan yliopistossa maatalouden lisäksi metsätaloutta. Suomessa hän ei ollut koskaan käynyt, mutta tarkoituksena olisi käväistä työmatkalla lannoitevalmistajaa katsomassa nyt tulevana kesänä, maybe in June or July. Vastasin, että matkailun kannalta tuo on todellakin paras aika käydä Suomessa, mutta työmatkan puolesta kannattaa tarkistaa etukäteen, onko siellä ketään töissä silloin.

Rappuja reitillä riitti

Toni kertoi, että oli Luxemburgin, Tsekin ja Italian lisäksi asunut myös Yhdysvalloissa, kun oli ollut lukioikäisenä vaihto-oppilaana Minnesotassa. Hän oli huomannut, että paikalliset olivat lähinnä ruotsalaisten ja suomalaisten jälkeläisiä – lots of Janssons, Svenssons and Ericssons – ja kadulla kävellessään hän oli lyhyenläntänä ja tummatukkaisena herättänyt huomiota poikkeavalla ulkonäöllään. Mietimme hetken, mikä siinä on ollut, että suomalaiset ovat vaikkapa Kalifornian tai Floridan sijaan päätyneet juuri kylmähköön Minnesotaan. Minä mietin, että maanviljelijöille oli helpompaa muuttaa alueelle, jossa maanviljelysolosuhteet olivat samanlaiset kuin kotona, ja Toni totesi, että lisäksi Minnesotassa oli varmaan vähemmän kilpailua. The Finns have a competitive advantage in the North, since people from the South won’t survive there. Itse hän oli kuitenkin tykännyt Minnesotasta ja ihmetteli, kuinka kiintyneitä paikalliset olivat järviinsä, even if they were just these muddy little ponds!. Totesin, että olin itsekin huomannut tämän, sillä Minnesotan rekisterikilvissä muistetaan mainostaa, että osavaltiossa on kymmenen tuhatta järveä. Toni taas jäi miettimään, onko Suomeen sittenkään hyvä mennä keskellä kesää, sillä satojen tuhansien järvien maassa varmaan riittää hyttysiä.

Echternachin kaupunki nyppylöiltä katsottuna. Keskellä vanha luostari, joka oli merkittävä vallankäyttäjä täällä päin keskiajalla.

Seuraavalla evästauolla Toni siirtyi taas jonossa vähän eteenpäin ja sain uusia peräpään pitäjiä seurakseni. Romanialainen Raluca valitti, että kaikki kirjoittavat hänen nimensä epähuomiossa Racula, and I have no idea why, ja intialainen Ananth kertoi työstään Goodyearin talvirenkaiden suunnittelijana. I was a bit skeptical at first when they told me they want to hire me for the job, because really, I saw snow for the first time in my life only three years ago, but so far it’s been a great learning experience.

Kevät!

31.1.2014

Vähän erilainen lapsuus

yksyn kestänyt ranskankurssi on nyt onnellisesti ohi ja kokeet läpäisty, ja sitä juhliaksemme kokoonnuimme kurssiporukalla viinilasillisten äärelle varmistelemaan, että pysyisimme jatkossakin yhteydessä toisiimme. Meitä on kurssilla seitsemän opiskelijaa: minun lisäkseni yksi kreikkalainen pikkupojan isä, joka näyttää aina kovin väsyneeltä, koska poika herättää hänet aamuviideltä leikkimään; yksi unkarilainen mies, joka järkytti konservatiivista opettajaamme lempiruoista keskustellessamme julistautumalla kasvissyöjäksi; sekä ei sen vähempää kuin neljä kroatialaista, jotka välillä selittävät tunnilla sanoja ja kielioppia toisilleen kroatiaksi, kun joku ei opettajan selostuksia ymmärrä. Luxemburgilaisia kurssilla ei näy jo ihan siitä syystä, että täällä oppikoulujen opetuskieli on ranska, joten suurin osa kansasta puhuu kieltä täysin sujuvasti, ja oppikoulua käymättömätkin osaavat huomattavasti enemmän kuin minä.

Siinä suurvaltapolitiikasta ja Kiinan ja Yhdysvaltojen suhteista rupatellessamme kroatialainen Sinia kysyi kreikkalaiselta Dimitriokselta, muistaako hän sen, kun Kosovon sodan aikana Yhdysvallat pommitti mukavahingossa Kiinan suurlähetystöä Belgradessa. Sinian mukaan todellinen syy tälle oli, että serbit olivat tätä ennen ampuneet alas amerikkalaisen superhävittäjän, jonka jälkeen kiinalaiset olivat ostaneet hävittäjän osat serbialaisilta maanviljelijöiltä ja tuoneet ne suurlähetystöönsä, aikeinaan analysoida hävittäjän tekniikkaa ja kopioida siitä Kiinan armeijalle minkä pystyivät. Tässä vaiheessa minä viattomasti totesin, etten ole koskaan päässyt ihan jyvälle entisen Jugoslavian konflikteista, koska ne ovat olleet liian uutta historiaa, että niitä olisi tullut opiskeltua koulussa, mutta liian vanhaa, että niiden taustoja olisi kunnolla ymmärtänyt pelkästään mediaa seuraamalla. Muut kroatialaiset nauroivat, että You made a big mistake in admitting that, sillä Sinia käyttäisi mielellään koko loppuillan luennoidakseen historiasta.

Nopea historian oppitunti vaihtui kuitenkin pian muistojen läpikäymiseksi: mitä kukakin muisti sodista, erityisesti Kroatian sodasta 90-luvun alkupuolella, ja millaisena sen oli kokenut. Minä mainitsin seuranneeni sotaa iltauutisissa, ja että tuolloin Persianlahden sodan jälkimainingeissa maailma näyttäytyi kovin sotaisana, vaikkei se itseä onneksi koskettanutkaan. Tähän vieressäni istunut Nataa kommentoi, että ei sota häntäkään ihan hirveästi kosketttanut, sillä Our school was bombed only once. Tämä sai kaikki hörähtämään, ja Nataa kertoi, että hänen ranskalainen pomonsa oli ollut jokseenkin järkyttynyt, kun Nataa oli kertonut saman asian hänelle. Nataa oli pitänyt lapsuuttaan rauhaisana ja onnellisena, pomon mielestä taas yksikin pommitettu koulu oli liikaa.

Kolmas kroatialainen Adela muisteli sitä, kuinka lapsuus rannikon pikkukylässä oli kovin naisvaltainen, koska suvun miehet olivat sodassa ja isää näki vain silloin, kun hän sai lomaa rintamalta. Sinia muisti saman ja kertoi, että jonkun hänen luokkakaverinsa isällä oli kotilomalla mukanaan rynnäkkökiväärin luoteja, jotka luokkakaveri oli sitten tuonut kouluun näytille. After school, we made a fire in the forest behind the school and watched what happened when you throw bullets into the fire. We’re lucky nobody got killed. Tuolloin oli myös ihan normaalia, että kaikkien luokilla oli sotapakolaisia: Nataa, Sinia ja Adela kertoivat kaikki, että heidän luokalleen oli tuotu jossain vaiheessa hiljaisia pakolaislapsia; neljäs kroatialainen Dolores taas totesi olleensa itse sellainen, ennen kuin perhe muutti Sloveniaan sotaa pakoon.

Sen kuitenkin Dolores totesi, että Sloveniassa vietettyjen vuosien aikana hän on oppinut, ettei jugoslaavien kesken kovinkaan suuria eroja ole, ja vihanpito on turhaa, koska melkein samaa veljeskansaa tässä ollaan. Sinia oli samaa mieltä, ja kertoi tarinan uransa alkuajoilta itävaltalaisesta konferenssista. Siellä konferenssi-isännät olivat istuttaneet serbit ja kroatialaiset eri puolille salia peläten, että sodan haavat eivät olisi vielä parantuneet ja osallistujat alkaisivat tappelemaan. It didn’t take us long to find each other, Sinia naurahti ja kertoi, että hauskaa oli ollut viettää iltaa yhdessä naapureiden kanssa. Heti tämän jälkeen Sinia jatkoi kertomalla jutun kuolleesta serbisotilaasta, jonka ruumiin hän oli isänsä kanssa löytänyt suolta. Oikeasti? kysyin vähän hätkähtäneenä, mutta Sinia kiirehti selittämään, ettei kuollut serbisotilas ollut jutun pointti, vaan rynnäkkökivääri, jonka he olivat löytäneet ruumiilta. AK-47 is really an amazing rifle, Sinia totesi, mihin Dimitrios tarttui, ja pian juttu siirtyi sotatarinoista inttitarinoihin.

-*-

ksi Luxemburgissa asumisen hyvistä puolista omasta mielestäni on, kuinka helposti täällä tulee juttuun eri puolilta Eurooppaa kotoisin olevien kanssa. Luxemburgin asukkaista melkein puolet ja työvoimasta reilusti yli puolet on ulkomaalaisia, joten maa on kuin mikäkin sulatusuuni, Eurooppa pienoiskoossa. Ja itsestäni eniten kiinnostaa kuulla tarinoita muualta kuin Pohjoisen lintukodosta.

Aiemmalla kurssilla tapasin romanialaisen Levin, joka oli suuri klassisen musiikin ystävä, ja jonka kutsusta ja suosituksesta kävimme kuuntelemassa konserttia Philharmoniassa. Eräänä kertana sattuessani samaan bussiin Levin kanssa hän kertoi Ceau?escun ajasta. Tuolloin hänen perheensä kävi aktiivisesti Bukarestin oopperassa, missä musiikki oli kaunista mutta väliajat piinaavia: kaikki Bukarestin oopperapiirien ihmiset tunsivat toisensa ainakin ulkonäöltä, ja väliajalla kytättiin, miten muut käyttäytyvät, ja löytyisikö heistä jotain, mistä voisi mahdollisesti kannella Securitatelle. Virolainen ystäväni taas on kertonut, kuinka hän oli lapsuudessaan onnekas, koska hänen äitinsä pystyi leipomaan hänelle synttärikakun: hän oli syntynyt helmikuun puolivälissä, ja Naisten päivä oli yksi harvoja hetkiä vuodessa, kun kaupoista löytyi kakkutarpeita.

Että sellainen Eurooppa parikymmentä vuotta sitten.

7.1.2014

Törmääminen Boulder Beer Companylla

Viime lauantaina porealtaassa likoamisen jälkeen päätimme, että tänään voisi vähän turisteilla. Tai oikeastaan minä päätin ja mies suostui vähän pitkin hampain ja totesi, että ainakaan ei tarvitse lähteä kävelemään, sillä ulkona on pakkasta miljoona ja lunta sataa vaakasuoraan. En ole yleensä mikään maailman paras suostuttelija, mutta tällä kertaa selvästi onnistuin jossain, sillä puolisen tuntia myöhemmin tarvoimme siinä miljoonan pakkasessa ja lumisateessa pari kilometriä Boulder Beer Co:n panimolle.

Boulder Beer Co:n oluita [kuva: David Clucas]

Boulder ja Colorado yleisemmin on tunnettu pienpanimoharrastajien keskuudessa laajasta olutvalikoimastaan: koko osavaltiossa on toista sataa pienpanimoa, asukasmäärään suhteutettuna toiseksi eniten Yhdysvalloissa, ja ihan Boulderistakin niitä löytyy parisenkymmentä. Pienpanimoskenen pioneeri on Boulder Beer Co., jonka kaksi Coloradon yliopiston fysiikan professoria pisti pystyyn vuonna 1979, kun työkaverit yllyttivät tekemään rahaa autotallissa pannuilla ilmeisen hyvillä oluilla, ja vaimotkin halusivat kyseiset oluet pois autotallista tilaa viemästä. Boulder Beer Co. oli muuten Yhdysvaltain toinen pienpanimo sitten kieltolain, joka haki panimolisenssiä, ja se ensimmäinen on jo nyt lopettanut toimintansa, eli kyseessä on Yhdysvaltain vanhin pienpanimo.

En itse vaihteeksi jaksanut ottaa kuvia panimokierroksen aikana, mutta Coloradon senaattori Mark Udall on käynyt samalla kierroksella, ja kuvat on laitettu jakoon nettiin. Harmi vaan, että kuvaaja on keskittynyt kuvaamaan herra Senaattoria panimolaitteiden sijaan.

Kierroksella kuivalla huumorilla varustettu partaveikko-oluenpanija kertasi yksityiskohtaisesti oluen panoprosessin sekä lateli anekdootteja yrityksen historiasta. Esimerkiksi siilo, mistä mallasohra ohjataan mäskäysastiaan, on sijoitettu kolme metriä mäskäysastiasta sivuun, ja maltaan siirtämiseen tarvitaan erillinen pitkä putki, joka sidotaan sekä siilon että mäskäysastian suulle. Kun kierroksen pitäjä kysyi taannoin panimon perustajalta, miksei siilo ole suoraan mäskäysastian yläpuolella, perustaja totesi: Hey, we are physicists, not engineers. Our designs weren’t exactly perfect.

Partaveikko-oluenpanija käytti kierroksesta myös useamman hetken isojen panimoiden markkinoinnista marisemiseen, ehkäpä aivan oikeutetusti. Esimerkiksi Miller Lite -olutta on mainostettu sloganilla Triple Hops Brewed, mikä on aika hyvä mainos ottaen huomioon, että Yhdysvalloissa suurimpaan osaan oluista on lisätty humalaa kolmesti valmistusprosessin aikana.

Vasemmalla käymisastiat, oikealla pullotusjärjestelmä, ja takaseinällä Boulder Beer Co:n logo, jossa piirros Boulderin tunnusomaisista Flatiron-vuorista. [kuva: David Clucas]

Kierroksen loputtua kaikki kierroksella olleet istutettiin ison pöydän ääreen oluita maistelemaan – ja tapahtui ihme. Me tuppisuusuomalaiset rupesimme small-talkkaamaan vierustovereillemme, mitä ehkä vähän helpotti, että vierustoveritkaan eivät olleet amerikkalaisia. Felipe oli kolumbialainen fysiikan tohtoriopiskelija Coloradon yliopistosta, ja Karolina hänen puolalainen kihlattunsa, joka oli tullut pariksi viikoksi Boulderiin lomalle antropologian maisteriopintojen lomassa. He olivat tulleet paikalle panimolle kahdella bussilla, ja Karolina valitti Boulderin huonoa julkista liikennettä sekä vaikeaa käveltävyyttä, mihin minun oli muuta Yhdysvaltaa nähneenä hyvin vaikea yhtyä. Totesin Karolinalle, että Varsovan julkiset ovat hemmotelleet hänet piloille, ja hän myönsi, että näin saattaa olla; hän oli kyllä käynyt autokoulun, muttei sitten ollut jaksanut suorittaa inssiajoa, kun ei nähnyt sille tarvetta.

Oluita maisteltiin isommista kannuista, enkä ole aivan varma, sainko lopulta 12 ihmisen ja 8 kannun pöydässä maistettua kaikkia oluita. [kuva: Quinn Dombrowski]

Felipe oli asunut Boulderissa jo toista vuotta, ja jäljellä oli enää puoli vuotta opintoja ennen väittelyä, häitä ja muuttoa Puolaan. Kysäisin, miksi Puola, että onko käynyt mielessä jäädä Yhdysvaltoihin? ja Karolina tokaisi, että ei missään tapauksessa! – I’m not very interested in waiting tables for a year. Karolina ei liioin kuvitellut saavansa helpolla alan töitä Puolasta, mutta piti sitä siltä todennäköisempänä kuin Yhdysvaltojen työmarkkinoilla onnistumista. Felipe taas oli asunut Puolassa jo aiemmin ja puhui kieltä auttavasti, vaikka hän totesi sivulauseessa, että olisihan se mahdollista palata Yhdysvaltoihin post-docia tekemään jossain välissä.

Olutvalikoimaa, jossa yllättäen vähiten minua miellytti vehnäolut Sweaty Betty. Voiton sen sijaan vei Hazed & Infused, mikä onkin panimon suosituin olut. [kuva: Jon Marler]

Juttu luisti sen verran hyvin, että näimme Felipeä ja Karolinaa vielä uudestaan illalla, jolloin seuraan liittyi myös kuwaitilainen Ahmad, joka vietti neljättä vuotta Coloradossa opiskellen ja lasketellen mutta suunnitteli jo paluuta Kuwaitiin öljy-yhtiöiden hommiin. Lämpimiksemme kertasimme kokemuksiamme Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisista – helppo small-talk aihe expatien kokemuksessa, kun kaikilla niitä kokemuksia on – ja Ahmad kertoi, kuinka on useampaan otteeseen joutunut erikoistarkastukseen – a ”completely random” special check – johon on valikoitunut täysin sattumanvaraisesti lähinnä arabeja. Epäluuloisimman kohtelun hän on kuitenkin saanut osakseen kotimaansa Kuwaitin lentokentällä: I was going skiing, so I had my ski gloves, helmet and goggles with me. They had not the slightest idea what those were, but made some kind of connection to military gear.

IPAt eli Indian pale alet ovat Yhdysvalloissa suosittu oluttyyli, ja myös Boulder Beer Co:lla oli ihan hyvä sellainen. [kuva: Tim Bounds]

Puhe kääntyi jossain vaiheessa stereotypioihin, ja Felipe nauroi sille, kuinka aina Kolumbian pääkaupunkia kuvatessa Hollywood-leffoissa mafiosot ajelevat avo-autoilla palmujen liehuessa – kun Bogotá on todellisuudessa ikiviileä vuoristokaupunki melkein kolmen kilometrin korkeudessa. Tähän Ahmad totesi, että häntä kanssa ärsyttää Iranin kuvaaminen yksisilmäisesti läpeensä pahana ydinasevaltiona, ja kysyi minulta, mitä minulle tulee mieleen Iranista. Myönsin, ettei paljoa mitään, mutta mutisin jotain naisten oikeuksista, johon Ahmad vastasi, että naisilla menee Iranissa ihan hyvin, paljon paremmin kuin Saudi-Arabiassa. Tässä kohtaa Felipe räjähti nauruun: So in Iran, women can drive a car! What an achievement!

[kuva: Quinn Dombrowski]

Viihdyimme lopulta uusien tuttaviemme kanssa ulkona baarien sulkemisaikaan aamukahteen asti, jonka jälkeen sain kokea pitkästä aikaa taksijonon ihanuuden yli kymmenen asteen pakkasessa.

4.1.2014

Juoruhetki manikyristillä

Kynsistudioita on Yhdysvalloissa joka kadunkulmassa, ja ne kaikki tuntuvat olevan vietnamilaisten omistamia. Piipahdin tänään niistä lähimpään manipedille, ja pedikyyrini teki ystävällinen tyttö, jolla oli kaunis hymy mutta jokseenkin käsittämätön aksentti. En antanut tämän häiritä, joten nyökkäsin kaikkeen että kyllä kyllä ja tulin siinä sivussa tilanneeksi erikoispedikyyrin, johon sisältyi jalkojen pitäminen muovipussissa kuumassa violetissa hyytelössä.

Siinä hierovassa tuolissa istuessani jalat muovisäkeissä toinen tyttö tuli tekemään minulle manikyyriä. Tyttö huikkaili muille manikyristeille vietnamiksi ja naureskeli heidän jutuilleen, mutta minulle hän puhui englantia täydellisellä jenkkiaksentilla, eikä mikään ihme. My both parents are from Vietnam, but I was born and raised in Colorado, hän totesi ja kysäisi, haluanko kynteni viilattavan pyöreiksi vai neliskulmaisiksi. Hän tykkäsi matkustaa, mutta ei ollut ehtinyt matkustella elämässään vielä kovinkaan paljoa, ja suurin syy oli raha. Samasta syystä hän nyt viilasi kynsiäni, sillä manikyyripaikka oli hänen äitinsä omistama, ja hän tuli tekemään sinne keikkaa ollessaan lomalla yliopistosta. Tällä hetkellä hän opiskeli biologiaa ja farmakologiaa mutta halusi jatkaa lääketieteelliseen, which really frightens me at times, but then I figure I have so much loan at the moment I just HAVE to continue to med school or I’ll never be able to pay them off.

Kynsinauhojeni rasvaamisen lomassa tyttö kertoi minulle, että oli ollut Yhdysvaltojen ulkopuolella vain kahdesti, nimittäin vierailulla vanhempiensa kotimaassa. But I didn’t like Vietnam at all! Seriously, I think I’m like the only one who hasn’t liked it, hän naurahti ja kertoi, että kesällä käydessään säät olivat olleet aivan liian kuumat ja kosteat, ja talvella taas itikat olivat syöneet hänet elävältä. Loppujenlopuksi Colorado on tosi hyvä paikka olla ja elää, hän totesi, ja yhdessä kehuimme, kuinka tämäkin päivä oli ollut kirpeän ihana talvipäivä, mutta aurinko oli kuitenkin porottanut niin kovaa, ettei takkia tarvinnut.

Manikyyri tuli valmiiksi ennen pedikyyriä, ja pedikyristitytön väkertäessä varpaisiini ”designia”, josta emme olleet kielimuurin ansiosta sen enempää kommunikoineet, sisään astahti uusi asiakas, jolla oli selvästikin pidempi asiakassuhde. Yhdessä asikas ja paikan omistaja, manikyristin äiti, istahtivat vierekkäisiin hieroviin tuoleihin juoruilemaan paikan omistajan tulevasta Vietnamin matkasta.

You gonna see your family? asiakas kysäisi kastaessaan jalkansa siniseksi värjäytyneeseen lämpimään veteen, mutta omistaja pyöritti päätään: Not this time. Only call. This vacation. Aijaa, menetkö sitten kaverien kanssa lomailemaan? Yes, a friend. Tyttökaverin? No, a boyfriend. Tässä kohtaa omistaja hymyili kainosti ja asiakas päästi kiljahduksen, jota seurasi paljon kysymyksiä sekä omistajan selostus, että hän tunsi kyseisen miehen jo lapsuudesta, mutta oli sittemmin muuttanut Amerikkaan mennäkseen naimisiin, ja mies oli mennyt naimisiin Vietnamissa. Nyt kumpikin oli taas sinkku, ja edellisellä Vietnamin matkallaan omistaja oli tavannut miehen, ja… Oh that’s so romantic! asiakas hihkui, ja kertoi, kuinka hänellä joku kaveri oli tehnyt samoin ja ah kuinka ihanaa.

Omistaja kertoi, että heidän lomansa miehen kanssa suuntautuu Pohjois-Vietnamiin. I from South Vietnam, I never been to North Vietnam before, omistaja selosti ja kertoi kiertomatkan käyvän sekä vuorilla, kaupungissa, että rannalla. Tässä kohtaa asiakas ihmetteli, minkä kokoinen maa Vietnam on? Kalifornian, Arizonan, Nevadan kokoinen? Koko kynsistudion väki kokoontui pitämään neuvonpitoa vietnamiksi ja lopulta kertoivat asiakkaalle Vietnamin olevan noin Texasin kokoinen maa, a very small country.

Niin niin, nyökkäili asiakas, joten miten ihmeessä et ole aiemmin käynyt Pohjois-Vietnamissa? You know, omistaja aloitti, we had a war… Ai niin! asiakas nyökkäsi, jolloin omistaja yhtäkkiä vaihtoi puheenvaihetta ja kertoi ex-miehensä saaneen aivoverenvuodon kolme kuukautta sen jälkeen, kun oli mennyt uusiin naimisiin. Kaikki pudistelivat päätään hetken, jonka jälkeen omistaja totesi: Lucky I not with him anymore! Asiakas nyökkäsi ja totesi: Yeah you know there are just some good things which could be bad things and bad things which could be kinda good things, that’s how it is.

Tässä kohtaa minä totesin, että lakat olivat kuivuneet tarpeeksi, työnsin Converseni käsilaukkuuni, ja sipsuttelin kotiin pimenevässä ja kylmenevässä talvi-illassa kynsistudion kertakäyttösläbärit jaloissa.

21.10.2013

Kesäilta reimsiläisten seurassa

Kävin viime lauantaina päiväretkellä Champagnessa kiertämässä suomalaisporukalla pari isoa samppanjatuottajaa ja lounastamassa Épernayn kaupungissa, joten lienee korkea aika blogata edes jotain edellisestä reissusta noihin maisemiin. Palatkaamme siis kesäkuulle.

Juna-asemalle paras sijainti on tietenkin keskellä peltoa

Luxemburgista Champagneen ei ole pitkä matka – tunti shuttlella Lorrainen TGV-asemalle, tunti supernopealla junalla Champagneen – joten kun ystäväni vietti kuukauden Pariisissa, Champagnen pääkaupunki Reims vaikutti täydelliseltä treffipaikalta. Ystäväni ja hänen kaverinsa saapuivat paikalle vasta lauantaina, mutta minä suuntasin paikan päälle jo perjantaina viettämään iltaa ja tapaamaan paikallisia.

Lämmin auringonpaiste veti terassit täyteen

Kesäkonsertissa jaettiin ruusuja

Olin sopinut Couchsurfingissa yöpyväni erään Charlotten luona, joka tuli hakemaan minut asemalta ja johdatti pikkukujien läpi kotiinsa, pieneen uunittomaan yksiöön. Kun ihmettelin kunnollisen keittiön puutetta, Charlotte totesi, että onhan hänellä mikro ja yksittäinen keittolevy. Kuulema järjestely on pienissä ranskalaisissa asunnoissa yleinen.

Charlotten kanssa kesäkonsertissa

Kuuntelimme pimenevässä kesäillassa Milamarinan harpunsoittoa, kun seuraan liittyi lauma Charlotten kavereita. Suurin osa heistä rupatteli keskenään eläväisellä ranskalla, mutta yksi puhui kanssani englantia sen verran hyvällä aksentilla, että luulin hänen aluksi olevan britti. No ei, ranskalainen hänkin, mutta lennonjohtaja Reimsin aluelennonjohdossa. Hän oli juuri vuosi sitten saanut lennonjohtajaopintonsa päätökseen, ja oli ollut aika valita työpaikka. Ranskassa lennonjohtajilla on työvelvoite, mutta toisaalta töitä on tarjolla alusta lähtien, ja kolmellekymmenelle valmistuvalle kurssilla oli tarjolla tasan kolmekymmentä työpaikkaa, joita pääsi valitsemaan paremmuusjärjestyksessä. Charlotten kaverin arvosanat olivat noin puolivälissä paremmuuslistaa, joten suosituimmat paikat olivat jo menneet, ja jäljellä oli enää toistakymmentä paikkaa Reimsin aluelennonjohdossa sekä yksittäiset paikat Korsikan ja Alppien pikkukentillä. Korsika olisi ollut parempi säiden kannalta ja Alpeilla olisi päässyt harrastamaan kiipeilyä ja laskettelua, mutta ainoana uutena sulautuminen paikalliseen työ- ja muuhunkin yhteisöön olisi ollut arpapeliä, ja koska ensimmäisen kerran työpaikkaa pääsee vaihtamaan melkein kymmenen vuoden työrupeaman kohdalla, kaveri halusi mieluummin pelata varman päälle ja lähti jo olemassaolevien kurssikavereiden kanssa Reimsiin.

Milamarina harppunsa kanssa. Alla video, josta kuuluu myös musiikkityyli.

Seuraavana aamuna kävimme Charlotten kanssa aamiaisella kielikahvilassa, jossa törmäsin alunperin Iranista kotoisin olevaan tuotantotalouden insinööriin, joka huolehti tuotantolinjojen toimivuudesta ja logistiikasta paikallisella samppanjakorkkitehtaalla – kuulema käypä jälleenmyyntiarvo yhdelle korkille on noin puoli euroa – ja joka näkee vanhempiaan vain harvoin ja aina eri aikaan, koska Iranin hallitus ei halua myöntää kummallekin maastapoistumislupaa samanaikaisesti, jotta he eivät muuttaisi ulkomaille. Kielikahvilasta suuntasin eteenpäin juna-asemalle, josta nappasin lähijunan Épernayyn, varsinaiseen samppanjapääkaupunkiin, jossa tapasin kaverit, mutta siitä lisää huomenna.

15.8.2013

Lentokoneinsinööri Soufiane

Jos lentokonematkustamisen henget olisivat minulle suosiollisia, lähettäisin nyt terveisiä Atlantasta, jossa viettäisin Iiron kanssa ansaittua lomaviikkoa. No, terveiset vaan Amsterdamista. Eilinen lento Luxemburgista oli 1,5 tuntia myöhässä, sopivasti juuri saman verran kuin minulla olisi ollut Schipholissa vaihtoaikaa, joten jouduin odottelemaan seuraavaan päivään uutta yhteyttä. Sen verran kehuja voin KLM:lle antaa, että lentokenttähotelli, johon he minut laittoivat, oli tasokas, mutta muuten olisin mieluummin kyllä ollut jo perillä.

Näkymä tätä kirjoittaessa. Siinä se minun Atlantan koneeni nyt möllöttää etualalla.

Kun alkoi käydä ilmeiseksi, että vietän illan Amsterdamissa, laitoin Couchsurfingiin kyselyä, löytyisikö kaupungista illallisseuraa. Kyselyyni vastasi Soufiane, profiilinsa mukaan marokkolainen nuorehko mies, ja tällä tiedolla varustettuna tapasin hänet Leidsepleinillä, josta hän ohjasi meidät kulman taakse thaimaalaiseen ravintolaan.

Soufiane on alunperin Casablancasta, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Jatko-opintoja miettiessä hänen vanhempansa kuitenkin totesivat, etteivät Marokon yliopistot huimaa tasokkuudellaan, ja lähettivät poikansa opiskelemaan lentokonetekniikkaa Pariisiin. Tehtyään opintojensa jälkeen vuoden verran konsultointia Accenturella Soufiane sai paremmin alaansa vastaavia töitä pienestä hollantilaisesta lentoyhtiöitä konsultoivasta yrityksestä. Suurin osa Soufianen yliopistosta valmistuneista on nykyään jossain suuressa konsultointiyrityksessä tai pankissa tekemässä jotain aivan muuta kuin insinöörihommia, ja Sofiane on yksi harvoista, joka on pysynyt edes jotenkuten omalla alallaan, because I’m passionate about aviation.

Soufianella on kaksi siskoa, joista toinen asuu vielä kotona, mutta toinen on hänkin Pariisin opintojen jälkeen suunnannut maailmalle ja asuu New Yorkissa. She also works in aviation, Soufiane tunnusti, ja kun ihmettelin, miten kaksi kolmesta lapsesta voi päätyä niinkin kapealle alalle kuin ilmailun pariin, Soufiane kertoi, että hänen isänsä, isoisänsä ja isoisän isänsä tekevät kaikki töitä lentoyhtiöiden kanssa. Pienlentokoneita hän ei ole silti koskaan lentänyt – they offered us pilote courses in university, but it didn’t really interest me – ja sen sijaan Soufianen oma ilmailuharrastus on laskuvarjohyppy, josta hän on suorittamassa hyppytutkintoa.

Kysyin, miksi Soufiane paikallisena seuraa Couchsurfingia, ja hän kertoi, että on asunut Hollannissa vasta kaksi vuotta eikä ole kunnolla tutustunut omaan kaupunkiinsa, sillä hän viettää ison osan ajasta työmatkoilla USAssa, Taiwanissa, Emiraateissa, tai missä vaan missä rahtilentoyhtiö haluaa apua säästämisessä. Nyt kesällä työt ovat kuitenkin hiljentyneet, ja hän käy mielellään turistien kanssa turisteilemassa omassa kaupungissaan. Kuulema tämä on tehokkain tapa oikeasti päätyä koluamaan paikallismuseoita, joihin ei asukkaana usein tule lähdettyä.

Niin, niistä työmatkoista. Onko marokkolaispassilla hankala matkustaa ympäriinsä? Yeah, I get hell everywhere I go. Erityisesti USA:han mennessä maahantuloviranomaiset kyselevät mitä sattuu ala-arvoista ja uhkailevat joka kerta olevansa päästämättä maahan – maybe because they’re not really sure if Morocco is a part of the ”Axis of Evil” or not – mutta esimerkiksi Taiwanin kanssa ei ole kovinkaan paljoa helpompaa, ja viisumit tarvitsee kaikkialle. Kerroin omasta kokemuksestani, kuinka tuntuu, että USA:han ja Eurooppaan saapuminen on kuin yö ja päivä, ja Eurooppaan saapuessa tuntee tulevansa kotiin, johon Soufiane totesi, että well I get hell both ways. Amsterdamissa asuu iso marokkolaisyhteisö, joka hengailee omilla asuinalueillaan omissa porukoissaan, ja joita monet hollantilaiset pitävät pummeina ja varkaina. Rajalla Soufianea ei kohdella yhtään erilailla, ja häneltä tiukataan joka kerta, miksei hän puhu hollantia – don’t you want to integrate? – kysymyksiä joita tuskin esimerkiksi suomalaiselle Hollannissa asuvalle esitettäisiin. Englanniksi töitä tekevät korkeakoulutetut expatit kun harvemmin ovat marokkolaisia.

Onko Soufianella sitten suunnitelmissa jossain vaiheessa hankkia Hollannin kansalaisuus? Of course, if it’s possible, Soufiane nyökkäili, mutta kertoi samaan hengenvetoon, että sitä varten maassa pitää asua viisi vuotta ja puhua sujuvaa hollantia, joista jälkimmäinen tuottaa hänelle ongelmia, sillä hänen elämänsä pyörii englanniksi ripauksella ranskaa. Lisäksi hollantilaiset integraation kiilto silmissään laittavat kansalaisuutta hakevat tenttimään Hollannin historiaa ja yhteiskuntaoppia, mutta sitä voi miettiä sitten myöhemmin. Ensin se kieli.

Tämä ei ole Soufiane vaan ranskalainen sirkusharrastaja sticky ballinsa kanssa

Illallisen jälkeen törmäsimme toiseen sohvasurffaajaan, kreikkalaiseen Nikosiin, joka oli päivällä käynyt työhaastattelussa EU:n energiavirastossa, sekä mieheen, johon Nikos oli törmännyt aiemmin: bretagnelainen hipin näköinen Yoann tai Yoenn, jonka nopeasta innostuneesta pälätyksestä sai selville, että hän on au-pair, ranskalaisen iltapäiväkoulun vetäjä ja sirkuskoulun opettaja, joka rakastaa lapsia. Children are my mission in this world, Yoenn totesi rapsuttaessaan valtavaa berninpaimenkoiraansa.

Yoenn jatkoi matkaansa yksipyöräisellä berninpaimenkoira talutushihnassa

30.7.2013

Espanjalainen munakas Marían tyyliin

María ja Luxemburgin vanha luostari, jossa nykyään kulttuurikeskus

Sohvasurffauskokemukset saivat alkukesästä jatkoa, kun madridilainen María tuli pikavisiitille työhaastatteluun Luxemburgiin ja yöpyi sohvallani. Työhaastattelun jälkeen Maríalle jäi vielä kunnolla aikaa turisteiluun, joten kävimme luuhaamassa ympäri kaupungin vanhoja linnoitusrakennelmia poikkeuksellisen kauniissa säässä, jonka jälkeen pistäydyimme hakemassa torilta ainekset lounaaseen, espanjalaiseen munakkaaseen.

Ensin kuori perunat ja sipulit, silppua sipulit ja leikkaa perunat neljään osaan ja sen jälkeen parin millin paksuisiksi viipaleiksi.

María valmisti munakasta neljälle, joten munia ja reilun kokoisia perunoita tuli neljä, sipuleita kaksi. Sipuleita silputessaan hän kertoi minulle sydäntäsärkevää tarinaa moniosaisesta etunimestään, joka suomeksi on vapaasti käännettynä ”Tasaisen maan María”. Nimi oli hänen isänsä kylässä hyvin perinteinen, mutta madridilaisella yläasteella se liitettiin hieman liian nopeasti teinitytön etumuksen ulkoisiin ominaisuuksiin, tai niiden silloiseen puutteeseen. Hyvin nopeasti María muuttui ”se on María vaan”:iksi.

Öljyä menee kokkaukseen paljon, noin puolen sentin kerros pannun pohjasta. Alkuperäinen resepti on oliiviöljyyn, mutta myös rypsiöljyä saa käyttää.

María oli pari vuotta sitten valmistunut yliopistosta ja päättänyt, että alan työt saavat odottaa hetken, nyt on aika kiertää maailmaa. Work&travel-viisumi Uuteen-Seelantiin auttoi eteenpäin, ja seuraava vuosi kului baarimikkona, appelsiinien poimijana, siivoajana, milloin minäkin. Baarimikkona ollessa María meni sitten iskemään silmänsä toiseen work&travel-matkaajaan, ja seuraavaksi tie veikin Brasiliaan tapaamaan miehen vanhempia ja oppimaan kieltä.

Sipuleita kuullotetaan öljyssä hyvän aikaa…

…ja seuraavaksi kypsytetään matalalla lämmöllä perunoita parikymmentä minuuttia. Sipuleista kannattaa yrittää puristaa öljyt takaisin pannuun, mutta silti öljyä tarvinnee lisätä.

Parin kuukauden kuluttua pariskunnalle kävi selväksi pari asiaa. Ensinnäkin, että suhde toimi ja sitä kannatti jatkaa, ja toisekseen että huonosta taloustilanteesta huolimatta Espanjasta löytyisi silti helpommin parempipalkkaisia töitä. Espanjaan muuton jälkeen María sai töitä alta aikayksikön, mutta siipan kanssa todettiin pian, että jos elämä laittomana maahanmuuttajana ei houkuta, niin naimisiinhan sitä pitää mennä. Häitä juhlittiin, koska mikä tahansa syy juhlalle on hyvä syy, mutta Maríaa silti häiritsi tilanne sen verran, että siippa on yhä puheessa boyfriend.

Munat rikotaan kulhossa ja niihin laitetaan paljon suolaa ja pippuria. Siis paljon. Erityisesti suolaa. Oikeasti varmaan vajaa pari ruokalusikallista. Vähän hirvitti, mutta hyvää oli.

Naimisiin meno ei lopulta ollut mikään ihmekonsti, sillä tämä tapahtui viime marraskuussa, ja kesäkuuhun mennessä miehellä ei vieläkään ollut työlupaa. Papereita oli kiikutettu virastoon jos toiseenkin, mutta espanjalaisen virkamiehen kiinnostusaste oli huomattava, siis kiinnostus jotain aivan muuta kuin työluvan edistämistä kohtaan, ja María sadatteli, että ehkä joskus syyskuussa lupa lopulta saataisiin, kun virkamiehet ovat palanneet lomilta.

Kuulema perinteisesti espanjalaisen munakkaan perunat ovat kuutioita, mutta Marían isoäiti ja äiti ovat aina muussanneet ne pannulla lastan avulla paistamisen loppupuolella, joten niin teimme nytkin.

Lopulta kaikki ainekset sekotetaan yhteen. Tästä riitti kahteen pienehköön pannulliseen.

Työhaastattelu Luxemburgissa oli Maríalle oikeastaan aika hakuammuntaa. Palkka toki olisi reilusti parempi kuin Espanjassa, mutta siippa valitti jo nyt Espanjan huonosta säästä ja kylmistä talvista, joten Luxemburg ei vaikuttanut olosuhteiltaan kovinkaan optimilta. Lisäksi suku olisi kaukana, ja vaikka María puhuu ranskaa, siippa ei, mikä saattaa vaikeuttaa sopeutumista. Kaupungilla kävellessä tämä huoli hälveni Maríalta, kun joka viides vastaantulija pälätti portugalia – ranskalaisten ja belgialaisten jälkeen kun suurin maahanmuuttajaryhmä on portugalilaiset, jo 1900-luvun alkupuolelta saakka.

Parin sentin paksuista massaa tökitään muotoon sivuilta, ja munakkaan jähmetyttyä se käännetään lautasen avulla…

…kas tämän näköiseksi.

Kuulin uudestaan Maríasta pari viikkoa sitten. Päätöstä Luxemburgiin muuttamisesta ei lopulta tarvinnut tehdä, sillä firma oli päättänyt tarvitsevansa toisenlaista profiilia. Harmi, sillä olisin mielelläni ottanut Marían naapuriksi. Pitänee siis harkita viikonloppureissua Madridiin sitten joskus, kun täällä on kylmää ja märkää.

Munakas!

Tarjoiluehdotus: maalaisleipää ja naurua

22.5.2013

Nomadi Angela

Olen tähän mennessä käyttänyt Couchsurfing-palvelua ja vastaavia vain majoituksen etsimiseen, mutta uuden sohvan kunniaksi päätin uskaltautua myös majoittamaan sohvasurffareita. Kriteerini majoitamiselle ovat:

Yhteydenoton pitää tulla tarpeeksi ajoissa, että ehdin tiskata ja imuroida, mutta ei niin ajoissa, ettei minulla olisi jo jotain käsitystä kyseisten päivien aikataulustani – joka toivottavasti on löysä.
Majoitan vain yksinäisiä naisia. Kotini on yksiö, enkä jaksa lukkiutua omassa kodissani vessaan vaihtamaan vaatteita.
Potentiaalisen sohvasurffaajan viestistä pitää tulla fiilis, että surffari on kiinnostunut tutustumaan ja vaihtamaan ajatuksia eikä pelkästään hyväksikäyttämään ilmaisia majoituspalveluita.

Nämä kriteerit täytti ensimmäisenä australialainen Angela, joka tupsahti toissapäivänä ovelleni valtavan rinkan kanssa. Angela oli ollut viikonloppuna serkkunsa häissä Etelä-Saksassa, josta hän oli jokilaivalla ja junalla matkannut Luxemburgiin. Saksaa ennen hän oli kiertänyt Baltiaa ja keväämmällä käynyt läpi kaikki Pohjoismaiden pääkaupungit sekä Pietarin ja Moskovan. Kevät oli muuten kulunut Budapestissa, nyt hän kiertäisi Eurooppaa kesäkuun loppun asti, sitten lyhyehkö piipahdus Tansaniaan ja syksyksi oli jo yhdensuuntaiset lentoliput varattuna Etelä-Amerikkaan. Siis kuulostaa todella monimutkaiselta, totesin, ja kysyin, missä hän tällä hetkellä oikeasti asuu. Umm… at your home, Angela naurahti, ja kertoi kaiken maallisen omaisuutensa Australian ulkopuolella olevan rinkassa.

Naapuruston kreikkalaisravintolassa kleftikon äärellä Angela kertoi tavoitteensa olevan pysyvä nomadius: pari päivää siellä, viikko tuolla, joskus jopa pari kuukautta paikallaan, mutta alati liikkeessä. Elämisensä hän rahoittaa antamalla Skypen kautta yksityisenglannintunteja. Angela oli kouluttautunut luokanopettajaksi, mutta pikkulasten opettaminen ei lopulta tuntunut oikealta kutsumukselta – I couldn’t stand the parents – kun taas aikuisopetuksen kautta hän oppii samalla koko ajan lisää muista kulttuureista. Suurin osa opiskelijoista on venäläisiä paremmin toimiintulevia kolmekymppisiä, jotka haluavat petrata englanninkielen taitoaan päästäkseen kansainvälisiin työtehtäviin, ja joiden kanssa Angela keskustelee opiskelijan halujen mukaan yritysmaailmasta, kaupanteosta, lainsäädännöstä tai vaikkapa politiikasta, although I’m trying to keep it not so political, because I don’t know what the situation is in Russia, if they’d get into trouble and if the Russian government is listening in to our Skype conversations. Pieni määrä paranoiaa ei toki koskaan ole pahaksi.

Angela oli syntynyt keskelle Australian maaseutua, joitain satoja kilometrejä Sydneystä sisämaahan päin, karjankasvattajaperheen tyttäreksi. Kylä oli pieni ja suurin osa kylän nuorista löysi elämänkumppaninsa kyläläisten joukosta, niin myös Angela. Hän ehti seurustella poikaystävänsä kanssa kuusi vuotta, ennen kuin 23-vuotiaana yliopistosta valmistuttua poikaystävä halusi naimisiin ja lapsia – ja Angela tajusi haluavansa maailmalle. We’re still good friends, and now we laugh at it. Me and him, us? Together? We really can’t imagine it now!

Viimeisen kymmenen vuoden aikana Angela oli ehtinyt koluta kattavasti maailmaa lukuunottamatta Etelä-Amerikkaa, joka oli vuorossa ensi syksynä. Pidempiä aikoja hän oli asunut ainakin Meksikossa, Englannissa, Unkarissa, Italiassa, Abu Dhabissa ja Tansaniassa. Meksikossa asuessaan hän oli halunnut reissata tiensä Väli-Amerikan lävitse Etelä-Amerikkaan, mutta Costa Ricassa rahat olivat loppuneet, thanks to the expensive USA roadtrip I had made right before. Silloin Abu Dhabista oli tarjottu rahakasta vuoden mittaista englanninopettajan pestiä, joten I sold my soul to the devil, ja Angela vietti vuoden maassa, jota hän ei jälkeenpäin muistellut kovinkaan hyvällä. They treated us like shit, Angela puuskahti ja kertoi emiraattien politiikasta estää kaikin voimin lastensa avioliitot ulkomaalaisten kanssa, koululaisista jotka katselivat nenänvarttaan pitkin vähempiarvoisia ulkomaalaisia opettajia, ilmastoimattomissa laivakonteissa keskellä aavikkoa asuvista filippiiniläisistä työntekijöistä, joiden passit oli riistetty, jotta he eivät voisi lähteä kotiinsa ennen työsopimuksen loppua, sekä koulun luokkajuhlista, joissa vanhemmat olivat kilpailleet lastensa tuomisien tasosta, ja jokainen kolmestakymmenestä lapsesta (tai oikeastaan heidän lastenhoitajansa) oli tuonut paikalle kakkua ja sipsejä sadalle lapselle, joten jälkeenpäin lapset olivat oksennelleet käytävillä ja kokonaisia kakkuja oli pitänyt heittää roskiin koskemattomina. Angela oli lähtenyt maasta pari viikkoa ennen työsuhteen päättymistä ovet paukkuen, like in a fashion that they would consider illegal, joten takaisin Arabimaihin ei olisi tulemista ainakaan viiteen vuoteen, not like I wanted to.

Keskiviikkoaamuna huonekalukaupan miehet tulivat vihdoin tuomaan reklamoidun sohvani tilalle uuden, sillä vanhassa selkänojan kiinnikkeet olivat väärin eikä selkänojaa saanut kiinnitettyä itse sohvaan, ja Angela auttoi minua kokoamaan sohvan. Sen jälkeen hyvästelin Angelan lohduttoman harmaassa Luxemburgin säässä. Angela jatkoi kulkuaan kohti Champagnea, minä lähdin töihin.