Globe Called Home -matkablogi

9.1.2014

Matkakulttuurieroja

Näkymä New Yorkin JFK-lentokentän nelosterminaalin Delta SkyClubista

Jos matkustaa paljon ja yhtään keskittää lentoja tietylle yhtiölle (tai kikkailee jotenkin muuten), niin jossain vaiheessa tutustuu myös lentokenttäloungeihin. Niin minäkin nyt: pääsin vihdoin matkaan ja odottelen juuri New Yorkissa Deltan loungessa Amsterdamin lentoni lähtöä.

Lähdössä kesti tavallista pidempään, sillä lentokoneen piti jonotella jäänpoistosuihkutuspisteelle.

Ensimmäisen kerran rapakon tällä puolella lentokenttäloungeen mennessäni luulin, että kyseinen lounge oli jotenkin poikkeuksellisen huono, koska ruokapuolella tarjolla oli vain oliiveja ja suklaapäällysteisiä popcorneja. Nyt näitä pari nähtyäni ja muiden kanssa jutellessa alan tajuta, että täällä se on pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Brysselissä loungessa oli aamupalabuffet, Lontoossa sai tilattua fish&chipsejä, Amsterdamissa tarjolla on aina jonkin sortin salaattia ja Frankfurtissa sai makkaraa, mutta täällä ilmainen ruokapuoli on olematon, ja sen sijaan loungeissa myydään ruokaa kalliilla ravintolahinnoilla.

Nousu Denveristä: etualalla ruutukaavapreeriaa, taka-alalla lumihuippuiset vuoret

Miksi näin? Suurin osa loungejen asiakaskunnasta on liikematkustajia. Euroopassa käytössä on päivärahajärjestelmä, joten pukukansa suosii työmatkoillakin halvempaa, koska se on kaikki pois omasta pussista. Täällä taas päivärahat ovat harvinaisuus ja sen sijaan työnantaja yleensä maksaa työmatkan kulut kuittien perusteella. Ihan hyvin siis voi tilata $15 sämpylän, koska se menee kuitenkin suoraan matkalaskuun tippeineen kaikkineen.

Nebraskan yllä maa oli paikoin ruskeaa valkoisen sijaan, ja pinnanmuodot olivat olemattomat

Toinen selitys, minkä keksimme Iiron kanssa asiaa puidessamme, on että amerikkalaiset muutenkin suosivat matkoillaan hyvin erilaisia asioita kuin mitä suomalaiset. Jos lukee suomalaisia hotelliarvosteluja, niissä korostuu hotelliaamiainen: se oli hyvä, se oli huono, se oli maksullinen (!), löytyikö munia ja pekonia ja oliko leipävalikoima monipuolinen. Saiko puuroa. Amerikkalaiset taas sivuuttavat aamiaisen olankohautuksella ja keskittyvät olennaiseen: kuinka iso huone on. Mahtuuko huoneeseen levittämään matkalaukut kunnolla, onko huoneessa sohva tai työpöytä, löytyykö kaapeista henkareita. Myös sängyn koko ja pehmeys ovat tärkeitä asioita, ja huoneen kunnosta valitetaan herkästi, että se on dated. Ennen kuin saimme huonekalumme, yövyimme eräässä Marriotissa, jossa moni arvostelija oli valittanut huoneiden olevan pieniä. Siis pieniä! Siellä oli kingsize-sänky, sohva JA työpöytä, ja lisäksi kummankin meidän matkalaukut mahtuivat avoimina lattialle!

New Yorkin kulmilla otimme vauhtia meren päältä

Silta näytti jotenkin NYC-leffoista tutulta, joten mietin, kumpi puoli on Manhattan. No ei kumpikaan. Bayonne Bridge yhdistää Jersey Cityä ja Staten Islandia.

Ehkäpä siis amerikkalaiset lomamatkustajatkaan eivät hae loungeilta ruoka- ja juomavalikoimaa (joka sekin on suurimmaksi osaksi maksullista: $10 ihan perus viinilasista! ja kuka kutsuu baarimikkoja ”mixologisteiksi”!) vaan eksklusiivista tunnelmaa. Tuolit ovat pehmeitä, internet toimii, ilmapiiri on rauhallinen. Enpä tiedä. Jos itse pitäisi valita, käytänkö $25-$50 tällaiseen loungeen vai maksanko saman hinnan lentokenttäravintolassa, valitsisin jälkimmäisen.

Lentokenttä! Mutta ei JFK, vaan Newark.

7.1.2014

Törmääminen Boulder Beer Companylla

Viime lauantaina porealtaassa likoamisen jälkeen päätimme, että tänään voisi vähän turisteilla. Tai oikeastaan minä päätin ja mies suostui vähän pitkin hampain ja totesi, että ainakaan ei tarvitse lähteä kävelemään, sillä ulkona on pakkasta miljoona ja lunta sataa vaakasuoraan. En ole yleensä mikään maailman paras suostuttelija, mutta tällä kertaa selvästi onnistuin jossain, sillä puolisen tuntia myöhemmin tarvoimme siinä miljoonan pakkasessa ja lumisateessa pari kilometriä Boulder Beer Co:n panimolle.

Boulder Beer Co:n oluita [kuva: David Clucas]

Boulder ja Colorado yleisemmin on tunnettu pienpanimoharrastajien keskuudessa laajasta olutvalikoimastaan: koko osavaltiossa on toista sataa pienpanimoa, asukasmäärään suhteutettuna toiseksi eniten Yhdysvalloissa, ja ihan Boulderistakin niitä löytyy parisenkymmentä. Pienpanimoskenen pioneeri on Boulder Beer Co., jonka kaksi Coloradon yliopiston fysiikan professoria pisti pystyyn vuonna 1979, kun työkaverit yllyttivät tekemään rahaa autotallissa pannuilla ilmeisen hyvillä oluilla, ja vaimotkin halusivat kyseiset oluet pois autotallista tilaa viemästä. Boulder Beer Co. oli muuten Yhdysvaltain toinen pienpanimo sitten kieltolain, joka haki panimolisenssiä, ja se ensimmäinen on jo nyt lopettanut toimintansa, eli kyseessä on Yhdysvaltain vanhin pienpanimo.

En itse vaihteeksi jaksanut ottaa kuvia panimokierroksen aikana, mutta Coloradon senaattori Mark Udall on käynyt samalla kierroksella, ja kuvat on laitettu jakoon nettiin. Harmi vaan, että kuvaaja on keskittynyt kuvaamaan herra Senaattoria panimolaitteiden sijaan.

Kierroksella kuivalla huumorilla varustettu partaveikko-oluenpanija kertasi yksityiskohtaisesti oluen panoprosessin sekä lateli anekdootteja yrityksen historiasta. Esimerkiksi siilo, mistä mallasohra ohjataan mäskäysastiaan, on sijoitettu kolme metriä mäskäysastiasta sivuun, ja maltaan siirtämiseen tarvitaan erillinen pitkä putki, joka sidotaan sekä siilon että mäskäysastian suulle. Kun kierroksen pitäjä kysyi taannoin panimon perustajalta, miksei siilo ole suoraan mäskäysastian yläpuolella, perustaja totesi: Hey, we are physicists, not engineers. Our designs weren’t exactly perfect.

Partaveikko-oluenpanija käytti kierroksesta myös useamman hetken isojen panimoiden markkinoinnista marisemiseen, ehkäpä aivan oikeutetusti. Esimerkiksi Miller Lite -olutta on mainostettu sloganilla Triple Hops Brewed, mikä on aika hyvä mainos ottaen huomioon, että Yhdysvalloissa suurimpaan osaan oluista on lisätty humalaa kolmesti valmistusprosessin aikana.

Vasemmalla käymisastiat, oikealla pullotusjärjestelmä, ja takaseinällä Boulder Beer Co:n logo, jossa piirros Boulderin tunnusomaisista Flatiron-vuorista. [kuva: David Clucas]

Kierroksen loputtua kaikki kierroksella olleet istutettiin ison pöydän ääreen oluita maistelemaan – ja tapahtui ihme. Me tuppisuusuomalaiset rupesimme small-talkkaamaan vierustovereillemme, mitä ehkä vähän helpotti, että vierustoveritkaan eivät olleet amerikkalaisia. Felipe oli kolumbialainen fysiikan tohtoriopiskelija Coloradon yliopistosta, ja Karolina hänen puolalainen kihlattunsa, joka oli tullut pariksi viikoksi Boulderiin lomalle antropologian maisteriopintojen lomassa. He olivat tulleet paikalle panimolle kahdella bussilla, ja Karolina valitti Boulderin huonoa julkista liikennettä sekä vaikeaa käveltävyyttä, mihin minun oli muuta Yhdysvaltaa nähneenä hyvin vaikea yhtyä. Totesin Karolinalle, että Varsovan julkiset ovat hemmotelleet hänet piloille, ja hän myönsi, että näin saattaa olla; hän oli kyllä käynyt autokoulun, muttei sitten ollut jaksanut suorittaa inssiajoa, kun ei nähnyt sille tarvetta.

Oluita maisteltiin isommista kannuista, enkä ole aivan varma, sainko lopulta 12 ihmisen ja 8 kannun pöydässä maistettua kaikkia oluita. [kuva: Quinn Dombrowski]

Felipe oli asunut Boulderissa jo toista vuotta, ja jäljellä oli enää puoli vuotta opintoja ennen väittelyä, häitä ja muuttoa Puolaan. Kysäisin, miksi Puola, että onko käynyt mielessä jäädä Yhdysvaltoihin? ja Karolina tokaisi, että ei missään tapauksessa! – I’m not very interested in waiting tables for a year. Karolina ei liioin kuvitellut saavansa helpolla alan töitä Puolasta, mutta piti sitä siltä todennäköisempänä kuin Yhdysvaltojen työmarkkinoilla onnistumista. Felipe taas oli asunut Puolassa jo aiemmin ja puhui kieltä auttavasti, vaikka hän totesi sivulauseessa, että olisihan se mahdollista palata Yhdysvaltoihin post-docia tekemään jossain välissä.

Olutvalikoimaa, jossa yllättäen vähiten minua miellytti vehnäolut Sweaty Betty. Voiton sen sijaan vei Hazed & Infused, mikä onkin panimon suosituin olut. [kuva: Jon Marler]

Juttu luisti sen verran hyvin, että näimme Felipeä ja Karolinaa vielä uudestaan illalla, jolloin seuraan liittyi myös kuwaitilainen Ahmad, joka vietti neljättä vuotta Coloradossa opiskellen ja lasketellen mutta suunnitteli jo paluuta Kuwaitiin öljy-yhtiöiden hommiin. Lämpimiksemme kertasimme kokemuksiamme Yhdysvaltojen maahanmuuttoviranomaisista – helppo small-talk aihe expatien kokemuksessa, kun kaikilla niitä kokemuksia on – ja Ahmad kertoi, kuinka on useampaan otteeseen joutunut erikoistarkastukseen – a ”completely random” special check – johon on valikoitunut täysin sattumanvaraisesti lähinnä arabeja. Epäluuloisimman kohtelun hän on kuitenkin saanut osakseen kotimaansa Kuwaitin lentokentällä: I was going skiing, so I had my ski gloves, helmet and goggles with me. They had not the slightest idea what those were, but made some kind of connection to military gear.

IPAt eli Indian pale alet ovat Yhdysvalloissa suosittu oluttyyli, ja myös Boulder Beer Co:lla oli ihan hyvä sellainen. [kuva: Tim Bounds]

Puhe kääntyi jossain vaiheessa stereotypioihin, ja Felipe nauroi sille, kuinka aina Kolumbian pääkaupunkia kuvatessa Hollywood-leffoissa mafiosot ajelevat avo-autoilla palmujen liehuessa – kun Bogotá on todellisuudessa ikiviileä vuoristokaupunki melkein kolmen kilometrin korkeudessa. Tähän Ahmad totesi, että häntä kanssa ärsyttää Iranin kuvaaminen yksisilmäisesti läpeensä pahana ydinasevaltiona, ja kysyi minulta, mitä minulle tulee mieleen Iranista. Myönsin, ettei paljoa mitään, mutta mutisin jotain naisten oikeuksista, johon Ahmad vastasi, että naisilla menee Iranissa ihan hyvin, paljon paremmin kuin Saudi-Arabiassa. Tässä kohtaa Felipe räjähti nauruun: So in Iran, women can drive a car! What an achievement!

[kuva: Quinn Dombrowski]

Viihdyimme lopulta uusien tuttaviemme kanssa ulkona baarien sulkemisaikaan aamukahteen asti, jonka jälkeen sain kokea pitkästä aikaa taksijonon ihanuuden yli kymmenen asteen pakkasessa.

7.1.201430.10.2016

Polar Vortex eli kuinka täällä jäädytään

Jos tänään katsoo uutisia Yhdysvalloissa, niin ykkösuutinen taitaa olla tämä:

Alleviivaus on omani, sillä ei täällä Coloradossa muuten mitään ongelmaa ole: rapsakka -15 asteen pakkanen pitää lumimassoja elossa ja jäädyttää auton Alabamasta ostetun tuulilasinpesunesteen, mutta aurinko paistaa ja kylmä ei muuten paljoa hätkähdytä. Se ainoa ongelma on, että minun piti lentää tänään Luxemburgiin.

preeriakoiratlumessa (800x533) — Pari postausta aiemmin näytin kuvia preeriakoirista. Tältä niiden asumukset näyttävät tänään.

Kun perjantaina oli vielä ollut +15 astetta, lauantaina heräsimme talveen. Ilmiön nimi on napapyörre, englanniksi polar vortex, ja sen ansiosta pohjoisesta valuu jatkuvasti kylmää ilmaa Yhdysvaltoihin. Etelä-Yhdysvallat on helisemässä, kun Atlantassa sataa lunta ja Alabamassa on kylmempää kuin Alaskassa, mutta eipä Minneapoliksessakaan hurrata, sillä pakkasta on -30C ja tuuli saa sen tuntumaan -50 asteelta. Lopputuloksena lentokone, jonka piti viedä minut Denveristä Minneapolikseen, oli jo myöhässä saapuessaan Denveriin, ja tämä sitten murskasi suunnitelmani ehtiä vaihtaa Minneapoliksessa Pariisin koneeseen.

foxnews — Lohdullista on, että pakkanen on aiheuttanut tähän mennessä suhteellisen vähän kuolemia. Uutisissa kuitenkin kerrottiin, että isoissa kaupungeissa etsitään kodittomia turvaan suojiin kaduilta – heti sen jälkeen, kun oli ensin väitelty, kumoaako tämä nyt ilmastonmuutoksen vai ei.

Juttelin Deltan asiakaspalvelun kanssa varmaan kaksi tuntia, missä ajassa asiakaspalvelija toisensa jälkeen löysi minulle lennon ja sen jälkeen kadotti sen, kun joku muu ehti varata sen ensin, sillä lentoja on peruttu koko viikonlopun ajan ja paljon ihmisiä on jumissa maailmalla. Lopulta minulle kerrottiin, että minut oli siirretty lennolle, joka lähtisi Denveristä torstaina ja ehtisi Luxemburgiin perjantaiksi. Totesin, että tämä on liian myöhään, sillä töissä pitäisi olla jo keskiviikkona, ja totesin, että ehkäpä vaan menen Minneapolikseen ja yritän päästä johonkin Euroopan koneeseen standby-matkustajana. No you can’t anymore, I kicked you out of that plane, asiakaspalvelija totesi.

Anteeksi siis teit mitä? Eikä!

Tässä vaiheessa olimme Iiron kanssa jo ajaneet lentokentälle, missä siirryin juttelemaan checkinin naisen kanssa. Hän soitteli läpi pari muuta lentoyhtiötä, mutta kaikkialla myytiin eioota. Ongelmana ei ollut pelkästään pääsy Eurooppaan, vaan iso osa Yhdysvaltain sisäisistä koneista, joilla olisin halunnut päästä vilkkaammille lentokentille, oli täynnä. Eipä tässä auta muuta kuin laittaa mailia pomolle ja syyttää myöhästymisestä säätä.

pooltalvella3 (800x533) — -15 asteen pakkasessa on syytä pitää pipo päässä, vaikka vesi olisikin lämmintä

4.1.2014

Juoruhetki manikyristillä

Kynsistudioita on Yhdysvalloissa joka kadunkulmassa, ja ne kaikki tuntuvat olevan vietnamilaisten omistamia. Piipahdin tänään niistä lähimpään manipedille, ja pedikyyrini teki ystävällinen tyttö, jolla oli kaunis hymy mutta jokseenkin käsittämätön aksentti. En antanut tämän häiritä, joten nyökkäsin kaikkeen että kyllä kyllä ja tulin siinä sivussa tilanneeksi erikoispedikyyrin, johon sisältyi jalkojen pitäminen muovipussissa kuumassa violetissa hyytelössä.

Siinä hierovassa tuolissa istuessani jalat muovisäkeissä toinen tyttö tuli tekemään minulle manikyyriä. Tyttö huikkaili muille manikyristeille vietnamiksi ja naureskeli heidän jutuilleen, mutta minulle hän puhui englantia täydellisellä jenkkiaksentilla, eikä mikään ihme. My both parents are from Vietnam, but I was born and raised in Colorado, hän totesi ja kysäisi, haluanko kynteni viilattavan pyöreiksi vai neliskulmaisiksi. Hän tykkäsi matkustaa, mutta ei ollut ehtinyt matkustella elämässään vielä kovinkaan paljoa, ja suurin syy oli raha. Samasta syystä hän nyt viilasi kynsiäni, sillä manikyyripaikka oli hänen äitinsä omistama, ja hän tuli tekemään sinne keikkaa ollessaan lomalla yliopistosta. Tällä hetkellä hän opiskeli biologiaa ja farmakologiaa mutta halusi jatkaa lääketieteelliseen, which really frightens me at times, but then I figure I have so much loan at the moment I just HAVE to continue to med school or I’ll never be able to pay them off.

Kynsinauhojeni rasvaamisen lomassa tyttö kertoi minulle, että oli ollut Yhdysvaltojen ulkopuolella vain kahdesti, nimittäin vierailulla vanhempiensa kotimaassa. But I didn’t like Vietnam at all! Seriously, I think I’m like the only one who hasn’t liked it, hän naurahti ja kertoi, että kesällä käydessään säät olivat olleet aivan liian kuumat ja kosteat, ja talvella taas itikat olivat syöneet hänet elävältä. Loppujenlopuksi Colorado on tosi hyvä paikka olla ja elää, hän totesi, ja yhdessä kehuimme, kuinka tämäkin päivä oli ollut kirpeän ihana talvipäivä, mutta aurinko oli kuitenkin porottanut niin kovaa, ettei takkia tarvinnut.

Manikyyri tuli valmiiksi ennen pedikyyriä, ja pedikyristitytön väkertäessä varpaisiini ”designia”, josta emme olleet kielimuurin ansiosta sen enempää kommunikoineet, sisään astahti uusi asiakas, jolla oli selvästikin pidempi asiakassuhde. Yhdessä asikas ja paikan omistaja, manikyristin äiti, istahtivat vierekkäisiin hieroviin tuoleihin juoruilemaan paikan omistajan tulevasta Vietnamin matkasta.

You gonna see your family? asiakas kysäisi kastaessaan jalkansa siniseksi värjäytyneeseen lämpimään veteen, mutta omistaja pyöritti päätään: Not this time. Only call. This vacation. Aijaa, menetkö sitten kaverien kanssa lomailemaan? Yes, a friend. Tyttökaverin? No, a boyfriend. Tässä kohtaa omistaja hymyili kainosti ja asiakas päästi kiljahduksen, jota seurasi paljon kysymyksiä sekä omistajan selostus, että hän tunsi kyseisen miehen jo lapsuudesta, mutta oli sittemmin muuttanut Amerikkaan mennäkseen naimisiin, ja mies oli mennyt naimisiin Vietnamissa. Nyt kumpikin oli taas sinkku, ja edellisellä Vietnamin matkallaan omistaja oli tavannut miehen, ja… Oh that’s so romantic! asiakas hihkui, ja kertoi, kuinka hänellä joku kaveri oli tehnyt samoin ja ah kuinka ihanaa.

Omistaja kertoi, että heidän lomansa miehen kanssa suuntautuu Pohjois-Vietnamiin. I from South Vietnam, I never been to North Vietnam before, omistaja selosti ja kertoi kiertomatkan käyvän sekä vuorilla, kaupungissa, että rannalla. Tässä kohtaa asiakas ihmetteli, minkä kokoinen maa Vietnam on? Kalifornian, Arizonan, Nevadan kokoinen? Koko kynsistudion väki kokoontui pitämään neuvonpitoa vietnamiksi ja lopulta kertoivat asiakkaalle Vietnamin olevan noin Texasin kokoinen maa, a very small country.

Niin niin, nyökkäili asiakas, joten miten ihmeessä et ole aiemmin käynyt Pohjois-Vietnamissa? You know, omistaja aloitti, we had a war… Ai niin! asiakas nyökkäsi, jolloin omistaja yhtäkkiä vaihtoi puheenvaihetta ja kertoi ex-miehensä saaneen aivoverenvuodon kolme kuukautta sen jälkeen, kun oli mennyt uusiin naimisiin. Kaikki pudistelivat päätään hetken, jonka jälkeen omistaja totesi: Lucky I not with him anymore! Asiakas nyökkäsi ja totesi: Yeah you know there are just some good things which could be bad things and bad things which could be kinda good things, that’s how it is.

Tässä kohtaa minä totesin, että lakat olivat kuivuneet tarpeeksi, työnsin Converseni käsilaukkuuni, ja sipsuttelin kotiin pimenevässä ja kylmenevässä talvi-illassa kynsistudion kertakäyttösläbärit jaloissa.

1.1.2014

Kaupunkiluontoa Coloradossa

Jos lenkkeilee Boulderissa teollisuuskiinteistöjen välistä joutomaapläntin reunaa, kannattaa pitää silmät auki tällaisen yleisen näyn varalta:

Tai sitten ei, jos ei halua pysähtyä kesken lenkkiä pällistelemään söpöjä elukoita.

Boulderista on varattu useita maaplänttejä preeriakoirayhdyskunnille, ja tämän lisäksi ne levittäytyvät innokkaasti esim. moottoriteiden varsille. Yhdyskuntien alueet ovat täynnä tunneleiden sisäänkäyntejä, ja päiväsaikaan melkein joka tunnelin suulla istuu otus. Välillä ne päästävät korkeita kiljahduksia toisilleen ja juoksevat tunnelilta toiselle, mutta enimmäkseen ne lenkkeilijän tai muun häirikön bongattuaan istuvat hievahtamatta lukuunottamatta niiden pientä töpöhäntää, joka vispaa vimmatusti.

Ihminen tuijottaa mua! Tuijotan siis takas, vaikka hetkeä aiemmin olin mussuttanut maapaakkua.

Maanviljelijät eivät täällä erityisemmin preeriakoirista perusta, sillä ne syövät ruohoa, juuria ja siemeniä ja saattavat tuhota peltoja, mutta Boulderin kaupunki on aktivoitunut suojelemaan niitä sen jälkeen, kun joku valopää oli mennyt reilu vuosikymmen sitten myrkyttämään pari isoa yhdyskuntaa. Nyt laissa on määrätty, että preeriakoiran tappaminen saa olla vasta viimeinen keino, jos yhdyskuntaa yritetään siirtää, mutta siihenkin on välillä jouduttu turvautumaan väkirikkaissa piirikunnissa, sillä Coloradon osavaltionlaissa on kielletty preeriakoirien kuljettaminen toisen piirikunnan alueelle, ellei vastaanottava piirikunta anna toimelle erikseen lupaa – mitä yleensä ei anneta, koska preeriakoiria pidetään tuholaisina.

Nämä otukset eivät vielä olleet huomanneet kuvaajaa.

Näytin erään löytämistäni yhdyskunnista Iirollekin, ja hän oli yllättynyt preeriakoirien pienestä koosta, koska oli luullut niiden olevan samaa kokoluokkaa työpaikkansa parvekkeella selällään aurinkoa ottaneen otuksen kanssa. Preeriakoirat olivat kuitenkin puolet pienempää kokoluokkaa kuin tuo otus, jota veikkaamme tarkemman lajimäärittelyn uupuessa pesukarhuksi.

1.1.2014

Oklahoman Cowboy-perinne

Etualalla Estes Parkin läpi kulkeva joki, jonka varrella majoituksemme on. Taustalla Longs Peak, Rocky Mountain National Parkin korkein huippu yli neljässä kilometrissä.

Joulunajasta ei ole paljoa kerrottavaa, sillä olemme viettäneet sen tukevasti vuorten keskellä, lähinnä takan tai ruokapöydän ääressä. Valmisjoulukinkku oli ihan hyvää – kypsentämätöntä versiota ei kaupasta löytynyt – ja erinomaisesti onnistuivat myös tapaninpäivän oliivipossu ja perjantain kateenkorva. Bataattivuohenjuustovuokaakin sain aikaiseksi, mutta pieni kämmi oli, etten huomannut kaupassa vuohenjuuston olleen maustettu tillillä.

The End of the Trail, veistänyt James Earle Fraser

Palaan siis viime viikonloppuun sekä saapumiseemme Oklahoma Cityyn, jossa ensimmäinen pysähdyksemme oli National Cowboy & Western Heritage Museum. Aikaa museon kiertämiseen oli vain tunti ennen kiinnimenoa, mikä ei ollut läheskään tarpeeksi, mutta siinäkin ajassa ehdimme oppia vaikka mitä cowboyelämästä.

Museoon oli rakennettu kopio vanhasta lännenkylästä, josta löytyi mm. hevostenvuokrauspalvelu

Lippuvalaa on vannottu Yhdysvaltain kouluissa jo reilu sata vuotta, ja minäkin seisoin yläasteella joka aamu käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua, kun muu luokka lausui uskollisuuttaan voittamattomalle kansakunnalle under God.

Termi cowboy on yleistynyt lehmipoikien nimitykseksi vasta populäärikulttuurin kautta. Aiemmin Texasissa yleisempi nimitys oli vaquero, mikä tulee suoraan espanjasta ja kertoo Texasin läheisyydestä Meksikon kanssa, kun taas Kaliforniassa yleisempi termi oli buckaroo. Kaliforniassa lehmipoikia rekrytoivat erityisesti fransiskaanimunkit, jotka pitivät yllä karjalaumoja pystyäkseen ruokkimaan käännytettäviä intiaaneja.

Cowboyn kotipaikan pystyy tunnistamaan kannuksista, ja brassailevat miehet löysäsivät niiden kiristysnauhat niin, että ne kliksuivat kylän raittia kävellessä

Taustalla olevien vankkureiden nimitys on chuckwagon, ja sellainen kulki lehmipoikien mukana heidän paimentaessaan karjaa pitkiä matkoja. Chuckwagonin ajaja oli yleensä myös seurueen kokki, ja wagonin takaosasta aukesi pöytä, jonka ääressä pystyi laittamaan ruokaa. Wagonissa kulki myös lehmipoikien teltat ja makuupussit, ja takaosassa jokaisella lehmipojalla oli oma pieni henkilökohtainen kenkälaatikon kokoinen säilytystila. Chuckwagoneita käytetään vielä nykyäänkin vaikeakulkuisimmissa maastoissa lehmiä paimennettaessa.

Rautatiet vedettiin Kansasiin 1860-luvulla kuljettamaan biisonintaljoja itärannikon markkinoille. Kun biisonilaumat oli alle vuosikymmenessä metsästetty henkihieveriin, junat siirtyivät kuljettamaan karjaa vastaamaan itärannikon nousseisiin naudanlihahintoihin. Texasista karja paimennettiin pohjoiseen Kansasiin maiden lävitse suurina joukkoina, ja mukana kulkevat lehmipojat olivat lähinnä kausityöläisiä.

Lehmät tulivat Havaijille 1790-luvulla löytöretkeilijöiden mukana, ja aluksi ne olivat osa Havaijin kuninkaan henkilökohtaista eläintarhaa, eikä niitä saanut tappaa. Parissa vuosikymmenessä vapaana kulkevat lehmät olivat kuitenkin lisääntyneet sen verran, että ne olivat haitaksi saarien ekosysteemille, joten niitä ruvettiin paimentamaan espanjalaisin opein. Lehmipoikia kutsuttiin panioloiksi espanjalaisten mukaan.

Museoon oli tallennettu parisataa eri tyyliä sitoa piikkilanka-aitaa.

Piikkilanka keksittiin 1880-luvulla, ja se käytännössä lopetti suuret karjan ajot Texasin preerioiden lävitse, kun maanviljelijät rajasivat maitaan ja estivät karjan kulkemisen maittensa läpi. Muutos ei kuitenkaan lakkauttanut lehmipoikien ammattia; kulkupeli vaan on vaihtunut nykyaikana yhä useammin hevosesta pickupiksi.

Lehmän kotitilan tunnistaa polttomerkistä, jonka muoto on yleensä antanut nimen koko tilalle. Nykyään polttomerkin sijaan saatetaan käyttää ”jäämerkkiä”, jossa lehmän ihoon painetaan kiinni kuuman raudan sijaan erittäin kylmä rauta, joka ei satuta lehmää savalla tavalla mutta muuttaa lehmän karvat valkoisiksi.

Lehmityttöjäkin oli olemassa, mutta palkollisten sijaan he olivat yleensä tilallisten tyttäriä.

Tunnissa meiltä jäi tutkimatta museon intiaanihistoria ja taidenäyttely. Ensi kerralla sitten!

24.12.2013

Viimeiset tuhat kilometriä

Kymmenen asteen pakkasesta huolimatta automme starttasi eilen aamulla kuin unelma ja pääsimme lähtemään liikkeelle Oklahomasta auringon noustessa horisontissa.

Kaksiovisen avoauton takapenkit on kätevintä lastata täyteen matkalaukkuja ja muuta sälää katon ollessa auki – myös pakkasella

Oklahoman tasangot olivat peittyneet ohueen lumikerrokseen, joka jatkui tasaisena silmänkantamattomiin

Olimme jättäneet reissun viimeiselle päivälle eniten kilometrejä – pyöreät tuhat – ja ajotuntejakin oletimme kertyvän melkein kymmenen. Päällimmäisenä motiivina reittisuunnittelulle oli halu päästä perille, mutta myös se, ettei matkan varrella ollut oikein mitään, mihin pysähtyä. Tasaisilla pelloilla vaelteli lehmälaumoja, pikkukylissä ränsistyneet bensikset toimivat myös sekatavarakauppoina, ja tieverkko oli valtavaa ruutukaavaa jatkuen viivasuorana kymmenen mailia kerrallaan.

Horisontissa vasemmalla mustat lehmät yrittävät järsiä ruohoa lumen alta

Cherokeen kylän vesitorni. Alunperin Georgiassa asuneet cherokeeintiaanit ajettiin 1800-luvulla Oklahomaan, mikä näkyy paikannimissä.

Oklahoma ja Kansas eivät tuota pelkästään peltoja ja lehmiä, vaan myös öljyntuotanto on tärkeä osa paikallista maaseutua. Alueen alla sijaitseva öljykenttä oli aikoinaan maailman suurin tunnettu öljyvaranto, kunnes joku keksi Lähi-Idän potentiaalin, mutta yhäkin maaseutu on täynnä yksittäisten maanomistajien öljypumppuja.

Näitä oli paljon

Tästä tarvikkeet pistää pystyyn oma öljykaivo

Kansasin puolella oli ihan yhtä paljon öljynpumppausta

Sopiva paikka öljykaivolle on esimerkiksi omakotitalon takapiha…

…eivätkä lehmätkään pane pahakseen pientä pumppaustoimintaa laitumellaan

Kansasissa päätimme suunnata yhä pienempiä teitä pitkin Dodge Cityyn, mistä oletimme löytävämme lounasta. Päädyimme oikaisemaan Gypsum Hillsien läpi, missä kumpareet ja kukkulat toivat yllättävää vaihtelevuutta maisemaan. Huomasimme olevamme todellisessa erämaassa: seuraavan 40 mailin aikana näimme ehkä viisi autoa eikä yhtäkään muuta elon merkkiä.

Gypsum Hills eli Kipsikukkulat

Lounaan jälkeen maisema muuttui harmaanvalkoisesta ruskeaksi ja pellot palasivat, jos mahdollista vielä tasaisempina. Pohdimme, miltä tuntuisi tulla tänne uudisraivaajana ja pystyttää talo keskelle avaruutta. Hetken ajan vaeltelevien puhvelilaumojen tiirailu ikkunasta kuulosti hauskalta idealta, mutta sitten muistimme 30-luvun Dust Bowlin eli kuivan ajanjakson, jolloin näitäkin alueita riivasivat pölymyrskyt, ja talo ilman mitään tuulensuojaa ei enää kuulostanutkaan niin houkuttelevalta.

No minne me sitten lopulta päivän lopuksi päädyimme? Lähimmäksi veikkasi Pilvi ehdottaessaan määränpääksemme Denveriä. Uusi Amerikan-kotimme sijaitsee siitä nelisenkymmentä kilometriä luoteeseen Boulderin hippikaupungissa, jossa katukuvaa hallitsevat pyöräilijät, hipsterit ja pienpanimot – mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

Ylitimme matkamme viimeisen osavaltiorajan juuri ennen auringonlaskua

Meidän piti alunperin saada tavaramme viimeistään jouluaatonaattoon mennessä, mutta myöhemmin muuttofirma ilmoitti, että muutto voisi olla ehkä jouluaattona. Jossain Kansasin peltojen keskellä saimme sitten lopulta yhteyden muuttofirman edustajaan, joka vakuutteli ettei ollut yrittänyt vältellä meitä vaikka selvästi oli yrittänyt, ja syykin oli selvä: tavaramme olivat yhä Atlantassa, eikä muuttofirmalla vieläkään ole tietoa, milloin ne saataisiin tänne puolelle mannerta. Joulusuunnitelmat menivät siis meidän osaltamme vähän uusiksi, ja muuttolaatikoiden purkamisen sijaan suuntaamme vuorille samoille seuduille, missä vietimme jo Thanksgivingiä.

Oikein hyvää joulua kaikille blogin lukijoille!

23.12.2013

Päivä jäämyrskyn jälkeen

Aamu valkeni pilvisenä mutta kuivana Arkansasissa, jonka osavaltiontalo eli state capitol on samanlainen Pariisin Pantheonin kopio kuin kaikki muutkin näkemäni osavaltiontalot

Matka jatkui tänään lähtien liikkelle Little Rockista Ozarkien ylänköjen läpi, jossa söimme lounasta Ozarkin pikkukaupungin kohdilla interstate rest stopilla: uppopaistettuja juttuja valkoisella gravy-kastikkeella. Arkansasin puolella maisema oli vielä vihreää metsää, mutta Oklahoman rajalla metsät katosivat ja jättivät tilalle ruskeita peltoja, joilla suuret karjalaumat laidunsivat vielä joulukuun lopulla. Kunnes yhtäkkiä maisema muuttui valkoiseksi.

Ensireaktioni oli, että onko täällä ollut joku metsäpalo, kun puut ovat noessa?

…kunnes tajusin, että valkoisuudella saattaa olla jotain tekemistä talven kanssa.

Siinä missä eilen Arkansasissa kärsimme kaatosateista, täällä oltiin kärsitty alijäähtyneestä kaatosateesta. Onneksi tie oli jo sulanut, mutta muuten maisema oli puolen sentin jääkerroksen peitossa. Mieluummin siis pelkkä kaatosade, koska tuossa säässä ei ihan oikeasti olisi voinut ajaa. (Paikallissäästä oli muuten maininta myös YLEn uutisissa, vaikka jäämyrsky ei ihan taidakaan olla meteorologisesti oikea termi sääilmiölle.)

Oklahoman Cowboy-museon edustalla oleva patsas oli täynnä jääpuikkoja

Jokaisen ruohonkorren ympärille oli muodostunut paksu jääpuikko

Auringonlasku kuulsi puiden oksia ympäröivän jään läpi

Vaikkei auto olisikaan liikkeessä alijäähtyneen sateen aikana, ihan yhtä mukavaa on niillä, jotka ovat jättäneet autonsa ulos.

Tasaista paksua jääkerrosta oli auton päällä puoli senttiä. Siitä vaan rapsuttamaan…

Tosiaan pääsimme Oklahoma Cityyn saakka, ja jopa sen verran ajoissa, että aikaa jäi nähtävyyksien kiertämiselle. Kaupunki on Helsinkiä pienempi, mutta pari imagopilvenpiirtäjää piirsi profiilia taivaalle, ja keskustaan oli muodostumassa pienehkö ruuhka, koska siellä oli joku konsertti tai peli tai jotain; pysäköintilaitokset mainostivat event parkingia.

Pilvenpiirtäjien valaistus muistuttaa joulusta

Mitä minä sanoin siitä, että kaikki osavaltiontalot näyttävät samoilta? Oklahomassa tosin talon vieressä oikealla on ekstrana ihka aito toimiva öljynporaustorni.

Oklahoma Cityn keskustaa halkoo Oklahomajoen lisäksi kanaali, jonka varrella on ravintolaa ja baaria

Kävimme syömässä paikalliseen tyyliin pihviä – Iiro valtavan T-luupihvin, minä vähän maltillisemman strip sirloinin – mutta sitä ennen ehdimme juuri ja juuri shoppailemaan intiaanien pitämään korukauppaan. Me pitäydyimme kaupassa tuppisuina, mutta joku toinen asiakas hieroi kaupanpitäjän kanssa tuttavuutta – puheista päätellen kenties oli jo tutuntuttu – ja sivukorvalla kuunnellen kävi ilmi, että kauppias itse oli navajointiaani ja kotoisin New Mexicosta. Navajoja ei yleensä Oklahomassa näy, mutta osavaltiossa on oma reservaatti melkein neljälläkymmenellä eri heimolla, ja matkalla Cityyn näkyi jatkuvasti kylttejä – ”Now Exiting Muskogee Territory” – ”Now Entering Sac And Fox Territory”. Tien päällä näkyi myös rekisterikilpiä, jotka oli osavaltion sijaan rekistöity jossain tietyssä intiaaniheimossa.

Huomenna matka jatkuu jo ennen auringon nousua, sillä yritämme päästä perille vielä huomisiltana. Huomiselle tosin on luvattu Kansasiin lunta, joten jos säätilanne äityy pahaksi, varasuunnitelmana on yöpyä vielä yksi ilta tienvarsihotellissa. Toivotaan hyvää säätä, ja toivotaan, että lempeisiin lämpötiloihin tottunut automme starttaa, sillä aamulla pitäisi olla yli 10 astetta pakkasta…

22.12.2013

Ensimmäiset 500 mailia

Toissapäivänä Iiro palautti avaimet Georgian kotiimme. Muuttorekka oli lähtenyt kohti länttä jo viime viikolla, ja perjantaina me aioimme tehdä saman autollamme. Lentoni laskeutui eilen vähän puolen yön jälkeen Atlantan lentokentälle, mistä ajoimme yöksi vielä Georgian puolella sijaitsevaan hotelliimme. Jo lounasta nautimme Alabaman Birminghamin esikaupungissa sijaitsevassa BBQ-paikassa: brisketiä parilla eri tapaa, friteerattuja suolakurkkusiivuja, mac&cheesea, sipulirenkaita ja BBQ-kastiketta, niistä on hyvä etelävaltojen lounas tehty.

En ole mikään mestarikuski enkä järin pidä autolla ajosta, mutta koska matka on pitkä, siirryin rattiin lounaalla tarkoituksena ajaa Memphisiin saakka. Auringonlaskun aikaan vähän ennen Memphisiä rupesi hieman ripsimään, ja pian ripsintä vaihtui kaatosateeksi ja näkyvyys laski nollaan. Siinä sitten köröteltiin pelokkaasti eteenpäin 40 mailia tunnissa tiellä, jossa nopeusrajoitus on 70, ja yritin seurata järkevällä etäisyydellä edessä ajavan takavaloja, koska itse tietähän en nähnyt. Hieman tuli korotettua ääntäkin puolin ja toisin, kun yritimme Arkansasiin saavuttuamme navigoida lähes nollanäkyvyydellä huoltoasemalle sadetta pitämään, mutta onnistuimme pääsemään perille ilman henkilö- tai tavaravahinkoja. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Vähän ennen liittymää kuvassa puoliksi näkyvä Pensken vuokrarekka ohitti meidät aivan holtittomasti, mutta jälkeenpäin ymmärsimme, että rekka oli yrittänyt vain pysyä edellä ajavan autoa hinaavan oletettavasti samaa muuttoseuruetta olevan pickupin matkassa. Liittymästä päästyään pickup oli sitten yrittänyt ajaa huoltoasemalle, mutta oli luullut tien kulkevan väärällä puolen kylttiä…

Meinasimme ensin oikaista tästä ”asfalttikentän läpi”, mutta ajoimme sitten kuitenkin virallisen sisäänkäynnin kautta. Hyvä niin, sillä tämä oli näky lähtiessämme huoltoasemalta jatkamaan matkaa.

Nyt vietämme yötä Arkansasin Little Rockissa, ja huomenna matka jatkuu. Perillä lienemme samoihin aikoihin muuttotavaroiden kanssa jouluaattona. Haluaako joku arvata kohdetta?

20.12.2013

Kölnin joulumarkkinat ja Dom

Aikainen lintu madon syö ja aikainen matkaaja nappaa sunnuntain aamukahdeksan halvat IC-junaliput Kölniin

Luulin, etten ehtisi kirjoittaa tätä postausta, koska läpikäytäviä kuvia oli paljon ja aikaa Charles de Gaullin lentokentällä ei mitenkään merkittävästi, mutta ehdinpä sittenkin. Syy on hieman vähemmän riemuisa: tekninen vika lentokoneessa, ei havaintoa milloin pääsemme matkaan. Tätä kirjoittaessa istun Air Francen lentokenttäloungessa katsellen pimenevää kenttää ja toivon hartaasti, että pääsen Atlantaan vielä tämän päivän puolella.

Elina herännyt juuri aamu-uniltaan katsomaan kehuttuja Mosel-joen maisemia Trieristä Koblenziin

No mutta itse postauksen asiaan. Olimme päättäneet, että johonkin kauemmas isoille joulumarkkinoille on pakko lähteä, kun kerran täällä päin ollaan, joten viime sunnuntaina tartuimme Luxemburgin rautateiden Kölnin tarjouslippuihin ja lähdimme porukalla matkaan. Huomasimme, että compartmentilliset IC-junat ovat erittäin hyviä nukkumiseen, sillä niissä on kolme pehmeää penkkiä vierekkäin ja nostettavat käsinojat, mutta jo tunnin torkuttuamme siirryimme bongaamaan linnoja viinipeltojen keskeltä.

Linna! Joko saa huutaa bingo?

En ole koskaan allekirjoittanut jakoa kaupunkilomiin ja rantalomiin, sillä eniten minua kiinnostavat pienemmät paikkakunnat, joissa sinänsä ei ole mitään ihmellistä eikä mitään yksittäistä suurta nähtävyyttä, jota pitäisi saapua kaukaa bongaamaan. Sen sijaan kiehtovinta on alueen fiilis, ja sen fiiliksen takia voin käydä katsomassa jotain sekalaista linnaa, jossa kaikki opasteet ovat kielellä, jota en ymmärrä. Ja niin näidenkin alueiden läpi junaillessa tuli tunne, että tänne pitäisi joskus tulla uudestaan kiertelemään kylästä kylään.

Kohteemme tänään oli kuitenkin vain ja ainoastaan Köln, jonne junalla saapuminen on kätevyyden huippu, sillä kaupungin pääkohde, valtava ja vaikuttava Kölnin katedraali, on kivenheiton päässä rautatieasemasta. Se on Saksan suosituin turistikohde kävijöiden määrällä mitattuna ja löytyy myös UNESCOn maailmanperintölistalta. Kunnon katedraalin tapaan sitä rakennettiin yli 600 vuotta (1248-1880), ja se säilyi pystyssä toisen maailmansodan melskeissä, kun melkein koko muu kaupunki pommitettiin matalaksi. Syyksi tähän on arvailtu, että sen näyttävät tornit olivat sen verran hyvät navigointimaamerkit Liittoutuneiden pommikoneille, ettei niitä haluttu tuhota.

Kölnin katedraalin fasadi on suurempi kuin millään muulla kirkolla maailmassa – tornit ovat 157 metriä korkeita ja etuosan leveys on 61 metriä – joten eipä mahtunut ihan yhteen valokuvaan…

Bongaa kuvasta roomalainen sotilas

Tulimme paikalle sunnuntaina vähän ennen klo 12, ja tämä yrmeän näköinen setä sanoi kaikille eteistä pidemmälle pyrkineille, että eteenpäin on tulemista vain hartailla katolisilla

Olen käynyt Kölnissä viimeksi teininä, ja tuolloin en päässyt käymään tornissa. Nyt sinne kiipeäminen oli ykköstavoite reissulta.

Maailman suurin kirkonkello

Tornin jälkeen lähdimme joulumarkkinoille, josta selittäisin mielelläni enemmän, mutta juuri tuli kuulutus, että kone lähtee sittenkin tänään! Jee!! Kolme tuntia myöhässä, mutta ei tarvitse olla yötä lentokenttähotellissa! Näkee Iiroa jo tänään! Jee jee ja triplajee!! Eli lätkin nämä loput kuvat tähän näin ilman sen kummempaa kommentointia ja sanon vaan, että kannattaa käydä katsomassa Kölnin joulumarkkinoita jos suinkaan mahdollista.

Myynnissä suomalaista hunajaa

Bongaa suomenlippu!