Elokuussa aikataulu pakotti valitsemaan: Las Vegas vai Hooverin pato. Kun matkassa on neljä insinööriä, ei liene suuri ihme, että valitsimme jälkimmäisen.
”Onpa siinä paljon romumetallia”, luonnehti tietotekniikkainsinööri. ”Anteeksi mitä! Ja sähkö tulee pistorasiasta, vai?” tiuskahti takaisin sähköinsinööri.
Siinä se möllöttää, 1930-luvun insinööriosaamisen timantti. [kuva: Carsten T.]
Aamusella oli vain reilu 30 astetta lämmintä, ja armoton paahde oli vielä jotenkuten siedettävissä, joten vesipulloin ja aurinkorasvakerroksella varusteltuna lähdimme tallustelemaan patoa edestakaisin. Valkoinen betoni heijasti Nevadan polttavan auringon vielä polttavammaksi ja minua säälittivät miehet, jotka padon silloin joskus 30-luvulla tässä helteessä rakensivat.
Ennen patoa Coloradojoki tulvi keväisin ja kuihtui loppukesästä käyttökelvottomaksi puroksi, josta ei enää riittänyt maanviljelyksen tarpeisiin. 1920-luvulla asialle päätettiin vihdoin tehdä jotain: politiikot ja virkamiehet kokoontuivat yhteen jakamaan paperilla joen vedet oikeudenmukaisesti eri osavaltioiden kesken, jonka jälkeen patoa voitiin alkaa rakentaa vuonna 1931.
Pato loi Meadjärven, jonka pinta on korkeimmillaan valkoisen ja punaisen kiven rajalla
Jotta pato voitiin rakentaa, piti ensin kaksi vuotta kaivaa kiertotunneleita, joihin Coloradojoki ohjattiin niin, että se kiersi rakennuskohdaksi valitun Black-kanjonin. Tämän jälkeen seuraavat kaksi vuotta valettiin betonia jatkuvalla syötöllä yötä päivää. Patoa ei rakennettu pelkästään sen tuomasta hyödystä joen hallinnassa vaan myös siksi, että Yhdysvaltojen historian pahinta lamaa haluttiin elvyttää suuren mittakaavan rakennusprojektilla. Las Vegasiin, noin 5000 asukkaan pikkukaupunkiin, saapui toistakymmentätuhatta työtöntä perheineen toiveenaan päästä töihin patotyömaalle, ja parhaimmillaan padolla oli töissä yli viisi tuhatta valkoista; aasialaisperäisen työvoiman käyttö oli kielletty valtion ja patoyrityksen välisessä sopimuksessa, ja mustia oli töissä vain kourallinen, huonoimmassa palkkaluokassa ja omassa tiimissään, joka ei saaanut tehdä yhteistyötä tai pitää taukoja yhdessä valkoisten kanssa. Työntekijöistä noin sata kuoli rakennusprojektin aikana, joista kuusitoista lämpöhalvaukseen kesä-heinäkuussa 1931, kun kuukauden mittaisen lämpöaallon aikana päivän ylin lämpötila oli noin 50 astetta.
Rakennusinsinöörialan ihme, toteaa kyltti keskellä patoa Nevadan ja Arizonan osavaltioiden rajalla
Toinen kahdesta tornista, josta vesi otetaan sisään patoon
Hooverin pato oli vuoteen 1949 saakka maailman suurin vesivoimalaitos, ja yhä nykyään 220 metriä korkea betoniseinä on yksi Yhdysvaltojen suurimmista padoista… jonka sisään meidän tietenkin oli pakko päästä katsomaan vesiputkia ja turbiineja opastuskierrokselle, joka ei kärsinyt Dam-vitsien puutteesta. Minä en paljoa opastusta enempää padosta tajunnut, mutta onneksi porukkamme sähköinsinööri selitti meille kierroksen jälkeisessä näyttelyssä innoissaan turbiinien toimintaa.
Vesitunnelissa kohisi kun vettä syöksyi ohi, en nyt muista kuinka monta sataa tuhatta miljardia kuutiota minuutissa, mutta aika iso luku se oli.
Turbiinit olivat liian isoja kuljetettavaksi aavikon halki, joten 30-luvulla patoa rakennettaessa viereen rakennettiin myös turbiinitehdas, jossa turbiinit tehtiin paikan päällä.
Pienet muurahaiset tuolla päällä ovat ihmisiä
Patokierroksen jälkeen lämpö oli noussut jo reiluun 35:een. Ilmastoituun autoon oli mukava palata.
Patokokemuksen jälkeen lähdimme tuulettumaan padon luomalle Meadjärvelle, joka padon tavoin sijaitsee Las Vegasin kupeessa, ja jonne vegasilaiset tulevat viikonloppuisin tuulettumaan. Tiistaipäivällä järvellä oli vähän hiljaisempaa, mikä saattoi johtua päivän lisäksi lämpöasteista, sillä paikalliset varmaan tajusivat pysyä näin kuumalla sisätiloissa.
Porukan miehet lähtivät vuokraamaan satamasta vesiskoottereita, ja mitäs siinä satamalaiturin vieressä molskii?
Suorastaan pelottava määrä isoja kalanvonkaleita
Porukan naiset taas siirtyivät rannalle loikoilemaan
…ja täytyy sanoa, että kun tuossa vaiheessa päivän kuumin lämpötila oli saavutettu ja ilman lämpötila oli 42 astetta, ei rannalla ollut enää mukava olla. Vesikään ei paljoa viilentänyt, sillä Meadjärven lämpötila oli arviolta 35-asteista, suunnilleen sen lämpöistä, mihin sekoittaisin pullataikinaa tehdessä hiivan. Aurinko paistoi niin kovaa, että lehteä lukiessa piti siristellä aurinkolasienkin takaa, ja koko ajan pelotti, että palaa. Puoli tuntia ”nautimme” rantameiningistä kunnes lähdimme eteenpäin, kohti vielä kuumempaa aavikkoa, josta lisää joskus toiste.
