Globe Called Home -matkablogi

30.8.2013

Kanjonin reunalla ja vähän reunan allakin

Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]

Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.

Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme

Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki

Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni

Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.

Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa

Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…

Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.

Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.

Aki valmiina lähtöön

Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…

Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.

Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.

Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?

Pienikin sade tekee väreistä vihreitä

Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:

Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…

…ja käy se autokin lounaspaikasta.

Näkymä oli hieman harmaa.

Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.

29.8.201321.9.2015

Päivä Luxemburgissa Schueberfouerin aikaan

Breakfast — Aamiaiseksi Ikean näkkäriä, vuohenjuustoa ja brietä

Heräsin eilen vasta puoli yhdeksältä pyörittyäni kellonsoiton tahtiin puoli tuntia ja nähden unta Grand Canyoniin eksymisestä. Minulla itään päin suuntautuvassa jetlagissa ensimmäisenä yönä nukun yleensä 12 tuntia, ja parina seuraavana on hyvä, jos saan unta 6 tuntia, yleensä en. Normaalisti herään seitsemältä päästäkseni töihin puoli yhdeksäksi, mutta nyt, kun ihmiset ovat vielä lomilla, tiesin, ettei herääminen ole tunnin päälle ja mieluusti nukuin vähän pidempään.

Bus stop in Luxembourg — Kaupunkibussien 1-25 lisäksi kaupungin läpi kulkee kolminumeroisia busseja niin muihin Luxemburgin kaupunkeihin kuin rajojen ylitse naapurimaihinkin

Työmatkani on kolme kilometria, ja aamuisin valitsen säiden ja päällä olevien vaatteiden mukaan kulkuvälineeksi joko bussin, joita kulkee alle viiden minuutin välein, tai kaupunkipyörän, jonka saa 15 euron vuosimaksulla lainattua telineestä ja palautettua mihin tahansa toiseen telineeseen. Hyvällä säällä tykkään pyöräillä, varsinkin kahdeksan ja yhdeksän välillä, jolloin bussit ovat täynnä, mutta eilen laiskotti, joten kun kello oli jo yli yhdeksän, menin bussilla ja keskityin matkalla kirjaan.

Music at work — Töissä kuuntelen netin kautta suomalaisia radioita

view to Luxembourg — Työhuoneen ikkunasta näkyy Luxemburgin keskustaan

Suomessa löytyi yleensä joku pankki tai posti, joka oli iltaisinkin auki, mutta täällä menevät vaatekaupatkin kiinni lähtökohtaisesti silloin, kun olisin valmis lähtemään töistä. Tästä johtuen asioita hoitamassa ja vaikka uusia sukkia shoppailemassa käydään lounastauolla.

Tällä kertaa ne asiat veivät Postiin. Siinä menevät pari Postcrossing-korttia. Tietämättömille, että kyseessä on harrastus, jossa lähetetään postikortti maailmalta saatuun osoitteeseen, ja kun kortin vastaanottaja on vahvistanut kortin tulleen perille, saat vuorostasi jostain muualta päin maailmaa oman kortin.

Postista suuntasin suoraan suomalaisen kolleegan kanssa lounaalle, tällä kertaa toimistorakennusten ulkopuolelle.

way to Schueberfouer — Lounaspaikkaan oli lyhyt kävelymatka – ei mitenkään poikkeuksellista Luxemburgissa – ja siellähän se edessä jo siintikin

Schueberfouer 2013 — Schueberfouerin portit Glaciksella

Schueberfouer on yksi Euroopan vanhimmista markkinoista ja taatusti Luxemburgin suurin tivoli. Sen perusti alunperin vuonna 1340 Juhana I ”Sokea”, joka myös Juhana Luxemburgilaisena tunnetaan, jolloin markkinoilla myytiin lähinnä ruokaa ja karjaa. Erilaiset pelit ja huvitukset tulivat mukaan kuvioihin 1700-luvulla, ja 1900-luvulla paikalle on saatu myös useampi vuoristorata ja kieputuslaite sekä maailmanpyörä. Ruokaa sieltä saa edelleen, ja aurinkoisena päivänä reilun 20 asteen säässä terassit olivat melkein täynnä.

food at Schueberfouer — Eikä sitä ruokaakaan olla yli 600 vuodessa unohdettu

Schueberfouerista pari tuttua oli etukäteen kehunut minulle paikallisia erikoisuuksia, gromperekichelchereitä. Kyseessä ovat perunapannukakut, jotka syödään joko ylimääräisen suolakerroksen tai omenahillon kanssa. Testasimme niitä lounaaksi, ja minulle maistui kumpikin maustamistyyli.

Gromperekichelcher at Schueberfouer — 3,80 eurolla oli tarjolla kolme pannaria

Kiinnostuneille tiedoksi, että Schueberfouer jatkuu vielä keskiviikkoon 11.9. asti, ja sitä tullaan yleisesti katsomaan naapurivaltioista asti. Kävijöitä on päivittäin yli satatuhatta.

ice cream at Schueberfouer — Ja lopuksi jätskit jälkkäriksi ennen töihinpaluuta!

Iltapäivällä lähdin töistä vähän kuuden jälkeen suoraan keskustassa sijaitsevaan kahvilaan, jossa expat-porukka oli pitämässä bookswap-iltaa. Lähden normaalistikin noihin aikoihin, sillä meillä työpäivän pituus on 8 tuntia, jonka päälle tulee tunnin lounastauko.

bus in Luxembourg — Töistä pois taas bussin kyydissä

Luxembourg — Luxemburgin keskustassa on kävelykatujen verkosto

Paikalla bookswapissa oli reilu 10 ihmistä, jotka kaikki yhtä lukuunottamatta olivat naisia.

Vein paikalle yhden englanninkielisen pokkarin ja sain tilalle ranskan alkeisopiskelijoille tarkoitetun miniromaanin, Jane Austinin Järki ja tunteet -klassikon sekä kaksi töihin liittyvää IT-kirjaa, joiden näkemisestä vaihtokasassa olin hyvin yllättynyt.

Voin suositella keskustassa sijaitsevaa Konrad-kahvilaa. Kyseinen paikka on yksi kaupungin suosituimmista kahviloista, joten olen pariinkin otteeseen joutunut kääntymään sunnuntaipäivänä ovelta, kun sinne ei ole mahtunut sisään. Nyt meille oli varattu pöytä.

Viihdyimme kaverin kanssa bookswapissa reilun tunnin, kunnes nälkä alkoi kurnia vatsassa ja totesimme, että paras mennä muualle vaihtamaan kuulumisia. Kaveri tiesi Pääpostin vieressä olevasta hyvästä mutta erikoiessta burgerpaikasta, johon suuntasimme.

Brochettes & Cie -ravintolan burgereissa sämpylä oli korvattu… milläs muulla kuin perunalätyllä. Hyvää oli!

Kun suuntasin yhdeksän maissa kotiin, ilta oli jo hämärtynyt. Koska asun käytännössä keskustassa, minulla on kaupungilta kotiin lyhyt kävelymatka, joka yleensä kulkee Adolphe-sillan yli.

Adolphe Bridge, Luxembourg — Silta, jonka alitse kulkee Petrusse-joen lisäksi puistoinen laakso, jossa on hyvä lenkkeillä

28.8.2013

50 vuotta eräästä puheesta

I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character.

Tasan 50 vuotta sitten Yhdysvaltojen pääkaupungissa kuhisi, kun orjat vapauttaneen lain 100-vuotispäivän kunniaksi järjestettiin March on Washington -mielenosoitus keskellä pahimpia rotuerottelumylläköitä. Parisataatuhatta osanottajaa, joista viidesosa oli valkoisia ja loput mustia, marssi National Mallia pitkin Lincolnin patsaan luokse kuulemaan puheita, joista kuuluisimmaksi jääneen, yhden viime vuosisadan kuuluisimmista puheista, piti Martin Luther King Jr. Jos et ole tätä puhetta koskaan kuullut, niin nyt voisi olla hyvä hetki käyttää vartti päivästäsi tähän:

Videosta saa CC-nappia painamalla päälle englanninkielisen tekstityksen.

The absence of freedom is the presence of death. Any nation or government that deprives an individual of freedom is in that moment committing an act of moral and spiritual murder. Any individual who is not concerned about his freedom commits an act of moral and spiritual suicide.

Koska Martin Luther King Jr. sattuu kaikkien muiden hyvien puoliensa lisäksi olemaan Atlantan oma poika, kävimme viime keväällä kävelyllä hänen synnyinkorttelissaan, joka on säästetty lähes sadan vuoden takaisessa asussaan. Synnyinkorttelin vieressä on pieni museo, jossa esitellään ihmisoikeusliikettä, jonka yksi päävetäjistä King oli, sekä segregaation aikaisia Jim Crow -lakeja, jotka jakoivat valkoisten ja mustien ”erillisiin mutta tasa-arvoisiin” (hahhah, niin varmaan) puoliin niin asuinalueet, koulut, julkiset laitokset, yleiset käymälät, ravintolat, hotellit, julkiset juomapisteet, puistot, bussit, armeijan yksiköt kuin vankiloiden vankisellitkin.

Kingin synnyinkoti, jossa emme päässeet käymään sisällä, koska kierroksia on rajoitettu määrä ja ne varataan loppuun yleensä ennen puolta päivää.

Yes, if you want to say that I was a drum major, say that I was a drum major for justice; say that I was a drum major for peace; I was a drum major for righteousness. And all of the other shallow things will not matter.

Kingin kotitaloa vastapäätä olevia shotgun-taloja, jotka ovat saaneet nimensä siitä, että niissä kaikki huoneet ovat peräjälkeen, joten jos ampuisi pyssyllä etuoven läpi, luoti menisi kaikkien huoneiden läpi ja ulos takaovesta.

Martin Luther King Jr. oli syntymänimeltään Michael King Jr, mutta hänen isänsä, pastori Michael King, sai 30-luvulla saksanmatkallaan idean uudelleennimetä sekä itsensä että poikansa Martti Lutterin mukaan. Martin Luther King vanhempi oli pastori, ja yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa he asuivat Atlantassa keskituloisten mustien getossa; siis getossa, koska kuten juutalaiset samoihin aikoihin, myös mustat saivat asua vain tietyillä mustille määrätyillä asuinalueilla. Vielä leikki-ikäisenä Martin Luther nuorempi leikki läheisten talojen valkoisten lasten kanssa, mutta myöhemmin rotuerottelu tiukentui, ja koulut käytiin erillään niin, että mustien kouluissa käytettiin valkoisten koulujen jämäkirjoja. Lukion jälkeen King lähti opiskelemaan teologiaa pohjoiseen ja palasi sieltä pastoriksi Alabaman Montgomeryyn, jossa päätyi Montgomeryn bussimielenosoitusten vetäjäksi, ja loppu onkin historiaa.

Ebenezerin baptistikirkko, missä Martin Luther King vanhempi toimi saarnamiehenä

Vaikka Georgian osavaltio ei ollut yhtä pahaa Jim Crow -aluetta kuin Alabama tai surullisenkuuluisa Mississippi, myös siellä oli segregaatio voimissaan. Erikseen osavaltiolaissa oli säädetty mm. että yksi ravintola sai palvella vain yhtä rotua – edes väliseinillä eroteltuja tarjoilutiloja ei hyväksytty – ja että musta baseball-joukkue ei saanut pelata palloa kahden korttelin säteellä valkoisesta leikkipaikasta. Kuten monessa muussakin osavaltiossa, myös Floridassa mustien ja valkoisten väliset avioliitot (ja mustiksi laskettiin kaikki, joilla oli vähintään yksi musta isoisoisovanhempi) olivat lailla kielletty, ja avoliitosta pistettiin vuodeksi vankilaan. Mississipissä edes rotujen välisen avioliiton ehdottamisesta tai puolestapuhumisesta saattoi saada sakkoja tai jopa vankeutta. Tuleeko muuten kellekään muulle mieleen tästä jälkimmäisimmästä Venäjän nykymeininki?

Injustice anywhere is a threat to justice everywhere.

A nation that continues year after year to spend more money on military defense than on programs of social uplift is approaching spiritual death.

Tunnetumman ihmisoikeuspuolen lisäksi Martin Luther King Jr kannatti myös laajempaa yhteiskunnallista muutosta. Hän vastusti Vietnamin sotaa sekä kylmän sodan asevarustelua ja olisi mieluummin suunnannut rahat koulutukseen tai terveydenhuoltoon. Kun museossa luki hänen pitkän tähtäimen tavoitteitaan, tuli tunne, että Martin olisi lopulta halunnut muuntaa Yhdysvallat hyvinvointivaltioksi, ja hän perustikin vuonna 1968 yhdistyksen nimeltä Poor People’s Campaign, mutta hänelle ei jäänyt aikaa yhdistyksen vetämiseen, sillä pari kuukautta myöhemmin huhtikuun alussa hänet ammuttiin memphisiläisen hotellin parvekkeelle. Ampujaksi leimattiin yksinäinen hullu, mutta kuten Kennedyn tapauksessa, salaliittoteoriat jylläävät, ja 90-luvun lopulla Kingin perhe voitti oikeudenkäynnin, jossa Memphisin poliisi ja pari valtionlaitosta todettiin syyllisiksi murhaan. Tämän jälkeen USA:n Oikeusministeriö teki oman tutkimuksensa ja kielsi kaiken.

Kingin ja hänen vaimonsa Coretta Scott Kingin hauta Atlantassa hänen synnyintalonsa lähellä

27.8.2013

Kieli kuin kieli

Kun minut palkattiin, työhaastattelussa vihjattiin, että olisi hyvä opetella ranskaa jossain vaiheessa, mutta samalla todettiin, että eiköhän sillä englannillakin pärjää. No jaa, pärjää ja pärjää. Omassa 40 hengen tiimissäni on pari ihmistä, jotka puhuvat suunnilleen yhtä hyvää englantia kuin minä ranskaa – siis eivät puhu – ja vaikka totean kokousten alussa, että arvostaisin englantia kokouskielenä, silti usein jossain vaiheessa kieli lipsahtaa ranskaksi: joko minut on unohdettu, tai sitten joku (yleensä) vanhempi patu toisesta yksiköstä toteaa, että hänen ilmaisunsa on tärkeämpää kuin minun ymmärrykseni.

Työpaikan sähköpostikirjeenvaihdossa standardina on, että englanti ja ranska ovat kumpikin hyväksyttyjä työkieliä, ja sanakirja ja Google Translate ovat minulla ahkerassa käytössä myös erilaisten dokumenttien lukemisen apuna. Yleensä jos viesti lähetetään vain minulle tai suppealle piirille, johon minä kuulun, ihmiset pitäytyvät englannissa, mutta tässä parin viikon sisään olen eräänkin HR-ihmisen kanssa käynyt pitkää kahdenkeskeistä sähköpostikirjeenvaihtoa, jossa minä kirjoitan englanniksi kun en muuta osaa, ja hän pitäytyy sitkeästi ranskassa. Kerran totesin, että nyt en ihan OIKEASTI ymmärtänyt edes sanakirjan avulla hänen viestinsä sisältöä, ja vastaus tuli sujuvalla englannilla, mutta jo seuraavassa viestissä hän palasi takaisin ranskaan. Kun asia ei lopulta kirjeitse selvinnyt, turvauduin puhelimeen, jossa sitten puhelimessa toisessa päässä puhuttiin puolet ajasta ranskaa ja minä sitä kovasti yritin ymmärtää – ja omaksi suureksi hämmennyksekseni ymmärsinkin tarpeeksi, että sain asian hoidettua.

Kuuntelen netin kautta suomalaisia radiokanavia, ja tämä biisi innoitti minut aiheen pariin.

Olen välillä saanut kuulla kyseenalaista palautetta ranskankielen osaamattomuudestani, kun yksi englannintaidottomista kollegoistani kysyi tulkin välityksellä, miksi IHMEESSÄ en puhu ranskaa, tai aiemmin mainittu HR-ihminen ihmetteli syyllistävällä taustavireellä, miten pärjään Luxemburgissa ilman ranskaa (kiitos kysymästä, ihan kohtuullisesti) ja miten olen voinut saada työpaikan ilman ranskantaitoa (niin, sujuvaa englantiani pidettiin työhaastattelussa joukosta poikkeavana vahvuutena). Suurin osa työkavereistani on kuitenkin suhtautunut kielitaitooni tai sen puutteeseen positiivisesti, ja osa on jopa todennut, että voisin jättää ranskan opiskelematta, jotta minun kanssani olisi pakko prepata englantia jatkossakin.

Myös kaupungilla kielitaidottomuus on korkeintaan hidaste: asuntooni tulleen uuninkorjaajan kanssa kommunikoin sujuvasti niin, että minä puhuin yksinkertaista englantia, hän yksinkertaista saksaa (jota en ole ikinä opiskellut, mutta näköjään ymmärrän yllättävän paljon), ikkunankorjaajan kanssa varmistimme yhteisymmärryksen niin että minä sokelsin ranskaa ja hän englantia, ja kaupoissa pääsee pitkälle hymyllä ja elekielellä. Tämän lisäksi moni luxemburgilainen puhuu erinomaista englantia, täällä kääntymässä käynyt pikkusiskoni onnistui selvittämään yllättävän monen asiakaspalvelijan kanssa asiansa portugaliksi, ja eräässä luxemburgilaisravintolassa palvelua saa myös suomeksi, koska espanjalaisella tarjoilijalla on suomalainen vaimo.

Vaikka työpaikalla minulla ranskalaisten työkavereiden takia painottuu ranska, kaupungilla vältän aloittamasta keskustelua bonjourilla. Sen sijaan toimiva aloitus on reipas Moien! – siis ”moi” luxemburgiksi eli letzeksi. Ääntämykseni on ilmeisesti sen verran pielessä, että minulle usein tarjotaan tästä eteenpäin suoraan jotain muuta kieltä, mutta johtuneetko tästä, että en ole ikinä kohdannut erityisen nihkeää palvelua, josta ranskaa kaupungilla puhuvat kaverit ja kollegat välillä valittavat. Vaikka kaikki luxemburgilaiset kieltä puhuvatkin, koska yläkoulut ovat ranskankielisiä (ja alakoulut taas saksaksi – kunnon kielikylpy!), paikallisia selvästi ärsyttää ranskalaisten asenne, että ranskaa pitäisi osata.

Kiitos on muuten letzeksi Merci, saksalaisella ärrällä. [kuva: Andrew Black]

21.8.201326.7.2019

Moottoritie on kuuma

Loma Atlantassa kutistui lentosäädön ansiosta kahteen kokonaiseen päivään, ja jo sunnuntaina nappasimme kaveripariskunnan mukaan ja suuntasimme Phoenixin lennolle. Atlantassa viikonloppu oli ollut sateinen ja viileä, mutta Phoenixissa meitä vastaan löi yli 40-asteinen aavikkoilma. Täytimme nopeasti vuokra-auton vedellä ja pikkusnäkillä ja suuntasimme kohti pohjoista.

Phoenixista pohjoiseen — Phoenixista parikymmentä kilometriä pohjoiseen alkoi aavikko

Arizonan jättikaktuksia — Jättikaktukset ovat Arizonassa niin yleisiä, että ne ovat päätyneet jopa osavaltion rekisterikilpeen

Moottoritie Phoenixista pohjoiseen — Phoenix on vain noin sata metriä merenpinnan yläpuolella, mutta pohjoiseen johtava moottoritie kipusi pian korkeammalle vuorien joukkoon ylängölle

Noin sata kilometriä Phoenixista pohjoiseen löytyi Montezuma, hylätty intiaanikylä, jolla ei ole mitään tekemistä Azteekkien Montezuman kanssa, vaikka valkoiset, jotka paikan nimesivät, niin luulivat. Puistonvartija päästi meidät sisään vielä viisi minuuttia ennen puiston sulkeutumista, ja suoritimme nopean turisteilupyrähdyksen.

Montezuma Castle — Intiaanikylä oli rakennettu pystysuoraan kanjoninseinämään

Nopalito Cactus — Montezuman kanjonissa kasvoi nopalito-kaktuksia, jonka nupuista intiaanit keittivät päihdyttävää juomaa

Tie Sedonaan — Matkan jatkuessa maisema muuttui yhä punaisemmaksi

Cathedral Rock, Sedona — Sedonan alueen lännenfilmeistä tuttu Cathedral Rock ei mahtunut kuvaan, mutta siellä se on.

Sedona — Matka jatkui yhä ylöspäin, ja yllättäen mitä ylemmäs pääsimme, sitä vehreämmäksi laaksot muuttuivat

Untitled — Lopulta noin 200km päässä Phoenexista tajusimme olevamme Alpeilla, tai ehkäpä Kanadassa.

Tie lähellä Flagstaff, AZ — Punainen maa oli vaihtunut graniittikallioiksi ja kuusimetsäksi

Nyt matka jatkuu. Lisää raporttia seuraa.

15.8.2013

Lentokoneinsinööri Soufiane

Jos lentokonematkustamisen henget olisivat minulle suosiollisia, lähettäisin nyt terveisiä Atlantasta, jossa viettäisin Iiron kanssa ansaittua lomaviikkoa. No, terveiset vaan Amsterdamista. Eilinen lento Luxemburgista oli 1,5 tuntia myöhässä, sopivasti juuri saman verran kuin minulla olisi ollut Schipholissa vaihtoaikaa, joten jouduin odottelemaan seuraavaan päivään uutta yhteyttä. Sen verran kehuja voin KLM:lle antaa, että lentokenttähotelli, johon he minut laittoivat, oli tasokas, mutta muuten olisin mieluummin kyllä ollut jo perillä.

Näkymä tätä kirjoittaessa. Siinä se minun Atlantan koneeni nyt möllöttää etualalla.

Kun alkoi käydä ilmeiseksi, että vietän illan Amsterdamissa, laitoin Couchsurfingiin kyselyä, löytyisikö kaupungista illallisseuraa. Kyselyyni vastasi Soufiane, profiilinsa mukaan marokkolainen nuorehko mies, ja tällä tiedolla varustettuna tapasin hänet Leidsepleinillä, josta hän ohjasi meidät kulman taakse thaimaalaiseen ravintolaan.

Soufiane on alunperin Casablancasta, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Jatko-opintoja miettiessä hänen vanhempansa kuitenkin totesivat, etteivät Marokon yliopistot huimaa tasokkuudellaan, ja lähettivät poikansa opiskelemaan lentokonetekniikkaa Pariisiin. Tehtyään opintojensa jälkeen vuoden verran konsultointia Accenturella Soufiane sai paremmin alaansa vastaavia töitä pienestä hollantilaisesta lentoyhtiöitä konsultoivasta yrityksestä. Suurin osa Soufianen yliopistosta valmistuneista on nykyään jossain suuressa konsultointiyrityksessä tai pankissa tekemässä jotain aivan muuta kuin insinöörihommia, ja Sofiane on yksi harvoista, joka on pysynyt edes jotenkuten omalla alallaan, because I’m passionate about aviation.

Soufianella on kaksi siskoa, joista toinen asuu vielä kotona, mutta toinen on hänkin Pariisin opintojen jälkeen suunnannut maailmalle ja asuu New Yorkissa. She also works in aviation, Soufiane tunnusti, ja kun ihmettelin, miten kaksi kolmesta lapsesta voi päätyä niinkin kapealle alalle kuin ilmailun pariin, Soufiane kertoi, että hänen isänsä, isoisänsä ja isoisän isänsä tekevät kaikki töitä lentoyhtiöiden kanssa. Pienlentokoneita hän ei ole silti koskaan lentänyt – they offered us pilote courses in university, but it didn’t really interest me – ja sen sijaan Soufianen oma ilmailuharrastus on laskuvarjohyppy, josta hän on suorittamassa hyppytutkintoa.

Kysyin, miksi Soufiane paikallisena seuraa Couchsurfingia, ja hän kertoi, että on asunut Hollannissa vasta kaksi vuotta eikä ole kunnolla tutustunut omaan kaupunkiinsa, sillä hän viettää ison osan ajasta työmatkoilla USAssa, Taiwanissa, Emiraateissa, tai missä vaan missä rahtilentoyhtiö haluaa apua säästämisessä. Nyt kesällä työt ovat kuitenkin hiljentyneet, ja hän käy mielellään turistien kanssa turisteilemassa omassa kaupungissaan. Kuulema tämä on tehokkain tapa oikeasti päätyä koluamaan paikallismuseoita, joihin ei asukkaana usein tule lähdettyä.

Niin, niistä työmatkoista. Onko marokkolaispassilla hankala matkustaa ympäriinsä? Yeah, I get hell everywhere I go. Erityisesti USA:han mennessä maahantuloviranomaiset kyselevät mitä sattuu ala-arvoista ja uhkailevat joka kerta olevansa päästämättä maahan – maybe because they’re not really sure if Morocco is a part of the ”Axis of Evil” or not – mutta esimerkiksi Taiwanin kanssa ei ole kovinkaan paljoa helpompaa, ja viisumit tarvitsee kaikkialle. Kerroin omasta kokemuksestani, kuinka tuntuu, että USA:han ja Eurooppaan saapuminen on kuin yö ja päivä, ja Eurooppaan saapuessa tuntee tulevansa kotiin, johon Soufiane totesi, että well I get hell both ways. Amsterdamissa asuu iso marokkolaisyhteisö, joka hengailee omilla asuinalueillaan omissa porukoissaan, ja joita monet hollantilaiset pitävät pummeina ja varkaina. Rajalla Soufianea ei kohdella yhtään erilailla, ja häneltä tiukataan joka kerta, miksei hän puhu hollantia – don’t you want to integrate? – kysymyksiä joita tuskin esimerkiksi suomalaiselle Hollannissa asuvalle esitettäisiin. Englanniksi töitä tekevät korkeakoulutetut expatit kun harvemmin ovat marokkolaisia.

Onko Soufianella sitten suunnitelmissa jossain vaiheessa hankkia Hollannin kansalaisuus? Of course, if it’s possible, Soufiane nyökkäili, mutta kertoi samaan hengenvetoon, että sitä varten maassa pitää asua viisi vuotta ja puhua sujuvaa hollantia, joista jälkimmäinen tuottaa hänelle ongelmia, sillä hänen elämänsä pyörii englanniksi ripauksella ranskaa. Lisäksi hollantilaiset integraation kiilto silmissään laittavat kansalaisuutta hakevat tenttimään Hollannin historiaa ja yhteiskuntaoppia, mutta sitä voi miettiä sitten myöhemmin. Ensin se kieli.

Tämä ei ole Soufiane vaan ranskalainen sirkusharrastaja sticky ballinsa kanssa

Illallisen jälkeen törmäsimme toiseen sohvasurffaajaan, kreikkalaiseen Nikosiin, joka oli päivällä käynyt työhaastattelussa EU:n energiavirastossa, sekä mieheen, johon Nikos oli törmännyt aiemmin: bretagnelainen hipin näköinen Yoann tai Yoenn, jonka nopeasta innostuneesta pälätyksestä sai selville, että hän on au-pair, ranskalaisen iltapäiväkoulun vetäjä ja sirkuskoulun opettaja, joka rakastaa lapsia. Children are my mission in this world, Yoenn totesi rapsuttaessaan valtavaa berninpaimenkoiraansa.

Yoenn jatkoi matkaansa yksipyöräisellä berninpaimenkoira talutushihnassa

13.8.20134.8.2014

Heräteostoksia

Olen tainnut ennenkin mainita työpaikkani kellarissa sijaitsevan expateille suunnatun ruokakaupan, josta saa vähän vaihtelevasti kaikenlaista hyvää kodista muistuttavaa. Tässä päivänä eräänä lounasseurani oli menossa lounaan yhteydessä kauppaan ostoksille, joten tulin mukaan, tarkoituksena olla ostamatta mitään. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan heräteostoksia tuli tehtyä… ja mitkäköhän lienevät minun heräteostokseni ruokakaupassa?

Tajusin nyt ensimmäistä kertaa, että kaupasta saa Suomesta tuttua sitruunapippuria. Ette voi uskoa, kuinka sitä on tullut kaivattua. Ja hernekeittoa! Ei sillä, että olisin syönyt purkkihernekeittoa Suomessakaan moneen vuoteen, mutta hätävarana kaapissa se tuo kotoisuuden tunnetta.

Marmitesta syytän Australiassa asuvaa Annaa, joka maistatti minulla vegemitea Suomessa käydessäni.

12.8.2013

Patikointia myötä- ja vastoinkäymisissä

Eilen sunnuntaina oli tarkoitus mennä patikoimaan Pohjois-Luxemburgiin: reipas 17 kilometria kävelyä iltapäivällä läpi kumpuilevan maaston, jonka jälkeen illallinen pittoreskissa Wiltzin kylässä ja illaksi junalla kotiin. Matkaseuraksi olin pyytänyt tuttua espanjalaispariskuntaa ja romanialaista tyttöä. Tiistaina asiasta sovittaessa kaikki olivat messissä, mutta lähettäessäni mailitse tarkat speksit tapaamisajasta ja -paikasta, espanjalaispariskunta ei vastannut maileihini. Kun näin koko porukkaa perjantaina, romanialainen oli innoissaan, mutta espanjalaiset sanoivat että epäröivät sittenkin lähtöä, koska eivät tiedä jaksavatko herätä aamulla (juna kun olisi lähtenyt jo klo 12:50). Näin ollen ei tullut ihan täysin puun takaa, kun heiltä tuli mailia klo 03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että jättävät reissun väliin. Sen sijaan puun takaa tuli, kun romanialaistyttö lähetti klo 10 sunnuntaiaamuna tekstarin, että hänellä on some work to do ja että please excuse me.

Selvä, kiitti kaverit. Ei huvittanut lähteä yksin tunnin junamatkan päähän, mutta sentään sain itseni junaan ja kahden pysäkin päähän, josta oli reilun kymmenen kilometrin metsäreitti kotiin, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt. Mutta olisin silti mieluummin kuullut tekosyyt vähän aiemmin ja kysynyt muuta seuraa mukaan.

Sunnuntain reitin polku kulki Schleedin kaupunginpuiston läpi ja seuraili lopun matkaa Alzette-jokea

En jaksaisi kirjoittaa tällaisesta yksittäistapauksesta, jos se olisi yksittäistapaus, mutta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että on pikemminkin poikkeus kuin sääntö, että täällä ihmiset sitoutuvat etukäteen johonkin menoon ja vielä pitäytyvät suunnitelmassa. Kun taannoin järjestimme isomman porukan kesken lautapeli-iltoja, illat olivat kyllä kaikkien mielestä hauskoja, mutta tapa kuihtui kolmannen illan jälkeen. Miksi? Koska siihen kolmanteen iltaan ei tullut ketään! Järjestin itse kaksi ensimmäistä peli-iltaa, mutta kyllästyin vastaanottamaan saman päivän aamuna tai pahimmillaan puolta tuntia ennen tekstareita, joissa luki (seuraa autenttinen esimerkki): Hi Jenni, I won’t be able to join you for the games this afternoon. I hope to see you all next time. Kolmatta iltaa nakitin toisen ihmisen järjestämään, ja yritimmekin sopia porukalla päivän, jonka piti alunperin sopia kaikille. No, yksi kerrallaan kaikille tuli jotain muuta, ja edelliseen päivään mennessä meitä oli neljä henkeä. Ja sitten niistä neljästäkin kaksi sai ruokamyrkytyksen. Eikä sitä seuraavaa kertaa sitten tullut.

Ärsytystä lieventää tässä välissä Madame Lehmä, yleinen näky Luxemburgin maaseuduilla, jos sinne patikoimaan asti pääsee

Ehkäpä syy on siinä, että uudet expatit ovat pikemminkin tuttavia kuin kavereita, ystävistä puhumattakaan. Ne, joiden kanssa tapaamisia sovitaan, ovat saattaneet tavata toisensa vain pari kertaa aiemmin, joten ei sitten paljon toisen mahdolliset tunteet kiinnosta, jos sattuukin tulemaan jotain mielenkiintoisempaa päivän ohjelmaan. Toisaalta mututuntumani on, että ohareita tekevät enemmän etelämmästä Eurooppaa kotoisin olevat, kun taas pohjoisempien valtioiden asukit yrittävät pääsääntöisesti pitäytyä suunnitelmissa, joten ehkäpä ero on myös kulttuurissa? En tiedä, oma kokemukseni ei riitä tekemään johtopäätöksiä.

Siinä missä Pohjois-Luxemburgissa patikoidaan Ardennien vuoristossa, Etelä-Luxemburgissa maisemia hallitsevat kumpuilevat peltomaisemat, joissa olen nähnyt kasvavan niin maissia, kauraa, vehnää kuin ohraa/ruista (joita en osannut erottaa silloin tokallakaan luokalla koulussa, kun ne opeteltiin, mutta leveyspiiristä johtuen veikkaisin ohraa)

No mutta onneksi ovat suomalaiset kaverit, jotka eivät ohareita kovinkaan heppoisesti tee. Niinpä lauantaina pääsin suuntaamaan Annan kanssa etelään, lähelle Ranskan rajaa, jossa patikoimme kauniissa säässä peltojen keskellä. Ranskan rajan lähellä taitaa itseasiassa olla vähän epätarkka ilmaisu, sillä ylitimme reitillämme rajan kahdeksan kertaa, ja vain kerran raja oli mitenkään merkitty. Ensimmäisen kerran ehdimme patikoida jo hyvän aikaa ja ihmetellä, missä vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tarkistin sijaintimme kännykällä ja totesin että Ranskassa ollaan, oltu jo varmaan vartin verran, ja raja taisi olla siinä kohtaa kun päällystetty tie muuttui multapaakkuraiseksi traktorinmentäväksi kinttupoluksi.

Se yksi ja ainoa France-kyltti, ja tässä kohtaa emme edes ylittäneet rajaa, kunhan satuimme näkemään

Osa Luxemburgin katukylteistä on kaksikielisiä ranskaksi ja luxemburgiksi

Maaseudun ja kylien lisäksi näimme metsää ja yhden erittäin hyvin hoidetun kauniin puutarhan, joka sijaitsi kylpylän alueella, jonka lävitse polku kulki. Mondorf-Les-Bainsin kylpylän rakennuksista osa sijaitsee Luxemburgin puolella, osa Ranskan, ja rajana toimii kylpylän puutarhan läpi kulkeva puro, joka risteili polkumme ali moneen otteeseen. Mietimme vain, millaiset rajamuodollisuudet olivat ennen Schengenin sopimusta ja totesimme, etteivät ne voineet silloinkaan kovinkaan kummoiset täällä päin olla, sillä osa puroa ylittävistä kävelysilloista vaikutti huomattavasti sopimusta vanhemmilta. Ja tosiaan, rajapuro halkoi kylpyläalueen lisäksi pikkukaupunkia, josta ei tuota yhtä France/Luxembourg-merkkiparia lukuunottamatta olisi voinut mitenkään päätellä, että kaupunki sijaitsee kahden maan alueella.

Lähellä Saksan rajaa patikointipolku kulki suoraan viinitarhan läpi kohti Moseljokea

Tähän hyvin sopivasti patikointireittimme päätepiste oli Schengenin pikkukylä Moseljoen varrella, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan valtioiden yhtymäkohdassa. Tässä kohdin se kuuluisa sopimus väännettiin Moselia pitkin risteilevällä jokiveneellä. Nykyään kylä lienee aika samannäköinen kuin silloinkin: unelias pikkukylä, jonka aluetta hallitsevat viinitarhat ja viinitilojen opastuskyltit. Päätimme palkita itsemme 21 kilometrin patikoinnista maistelemalla erään niistä, Domaine Henri Ruppertin, tuotantoa, jossa pinot noirista ja gamaysta sekoitettu rose-viini oli kunnolla viilennettynä ihan kelvollista, riesling oli varsin hyvää, ja gewürtzraminer vielä parempaa.

Katukyltit Schengenin tyyliin: 2km Ranskaan, 1km Saksaan

Henri Ruppertin viinitilalle oli kunnon kiipeäminen rinnettä ylös, mutta maisteluterassin näkymät olivat sen arvoiset, ja viinikin oli erinomaista

11.8.2013

Maailman pisin luola

Maaliskuun Kentuckyn reissullamme pistäydyimme luolassa, joka oli nimetty mahtailevasti Mammoth Caveksi. Luolan ympärille perustetun kansallispuiston vierailijakeskuksessa selvisi, että oli syytäkin mahtailla, sillä yli 600km pituisella luolastoverkostollaan se on maailman pisin, yli kaksi kertaa pidempi kuin toiseksi jäävä meksikolainen luolasto, ja vaikka luola on tunnettu moderneina aikoina 1700-luvulta, uusia sivuhaaroja löydetään jatkuvasti.

Oppaamme puistonvartija Keven oli varsin puujalkavitsikäs mies, jonka opastuksiin osaksi pääsimme ainoina ulkomaalaisina. Ah, niiden Suomi-vitsien määrää!

Olimme varanneet etukäteen netistä paikkamme kahden tunnin luolakierrokselle, jota veti vanha puistonvartija ei-tarpeeksi-kuuluvalla äänellä, ja jonka viereen lapsiperheet toivat kirkuvat kakaransa. Ymmärrän, että lapsiperheidenkin pitää päästä katsomaan luolia, mutta eikö viisivuotias voisi olla jo tarpeeksi vanha, että sen voisi opettaa olemaan välillä hiljaa tai edes kiljumatta huvikseen, ja jos ei, niin voisiko sen kanssa jäädä pääryhmästä vähän jälkeen, jotta muut kuin aivan opasta lähimpänä seisovat kuulisivat sanaakaan opastuksesta? Alkupuoli opastuksesta siis meni harakoille, ja tietoja piti täydentää jälkikäteen Wikipediasta, mutta loppupuolella opimme rynnimään oppaan perässä, jotta kuulisimme edes jotain.

Edellinen ryhmä tuli vastaan sisäänkäynnillä

Jo intiaanit tiesivät luolasta, ja sitä käytettiin ilmeisesti aika monipuolisesti suojana, kaivoksena ja hautapaikkana. Löytyneet intiaanimuumiot ovatkin olleet tarkoituksellisesti luolaan haudattuja yhtä lukuunottamatta: vuonna 1935 erään ison kiven alta löytyi intiaaniruumis, jonka taannoinen haltija oli ilmeisesti ollut kaivamassa mineraaleja luolasta, kun kivi oli vierinyt hänen päällensä. Seuraavat 35 vuotta ruumista kuljetettiin näytillä ympäri Yhdysvaltoja – ooh, kuollut intiaani! – kunnes 1970-luvulla joku hiffasi, ettei tämä välttämättä ollut soveliasta, ja ruumis palautettiin takaisin salaiseksi jääneeseen luolaston kolkkaan.

Uudisasukkaat löysivät luolan 1700-luvun lopussa, kun joku metsästäjä seurasi haavoittunutta karhua sen kotipaikkaan, joka olikin vähän normaalia karhunpesää isompi. Luonnollisesti kyseisen metsästäjän eri sukuhaarat kiistelevät vielä nykypäivänäkin metsästäjän tarkasta identiteetistä, että kuka perheen veljeksistä luolan tarkalleen ottaen löysi.

Rotunda Room lähellä luolan sisäänkäyntiä, jossa toimi 1800-luvulla salpietarikaivos

”Rotunda” kokonaisuudessaan [kuva: Peter Rivera]

Vuoden 1812 sodan iskiessä brittilaivasto saarsi amerikkalaiset satamat ja ruutiin käytetystä salpietarista tuli huutava pula. Sattumalta kalkkisalpietaria eli kalsiumnitraattia löytyy luolista, joten eipä aikaakaan kun Mammoth Caveen perustettiin salpietarikaivos, ja luolasta tuli yksi sodassa käytetyn salpietarin suurtuottajista, jossa työskenteli 70 kaivostyöntekijää, jotka ajan hengen mukaisesti olivat kaikki mustia orjia. Sodan loputtua salpietarin tuotanto ei ollut enää kannattavaa, mutta tähän mennessä luolan maine oli jo kiirinyt ja paikalle alkoi valua turisteja.

[kuva: Michael Reed]

Aikaisemmat turistit olivat jättäneet puumerkkinsä

1830-luvulla luolan omistaja päätti tehdä fyffeä turisteilla ja alkoi pyörittämään luolassa ohjattuja kierroksia, joiden vetäjät ajan hengen mukaisesti olivat mustia orjia. Yksi näistä orjista, Stephen Bishop, suhtautui luolaan varsin intohimoisesti, nimesi ison osan nähtävyyksistä, laati luolasta karttoja ja etsi uusia käytäviä. Hänen vetämät opastuksensa olivat niin eläviä, että suurin osa turisteista pyysi oppaaksi juuri häntä. Orjalle poikkeuksellisesti Stephenille annettiin kunnia hänen tekemästään tutkimustyöstä, mutta orjana hän pysyi 34-vuotiaaksi, jolloin hänen tuberkuloosiin kuolleen omistajansa testamentti vapautti hänet. Kauan ei Stephen ehtinyt nauttimaan vapaudestaan, sillä hän itse kuoli tuberkuloosiin vuotta myöhemmin.

Luolan pääkäytävä oli läpimitaltaan neljän metrotunnelin kokoinen

Fat Man’s Misery oli parikymmentä metriä pitkä kapea osuus reitissä, jonka osa porukasta kiersi

Tuberkuloosi oli tosiaan 1800-luvulla iso vitsaus, jota vastaan luolan omistanut lääkäri yritti taistella. Hän perusti 1830-luvulla luolaan tuberkuloosiparantamon, sillä mikä voisi paremmin parantaa tuon taudin kuin kuiva luolailma? Niinpä luolaan rakennettiin potilaille kivimökkejä, joissa he yskivät keuhkonsa pihalle, mitä edesauttoi vielä entisestään lämmitystulten savu. Päivä päivältä potilaat kalpenivat auringonvalon puutteesta ja sairauden edetessä kunnes yksi toisensa perään kupsahtivat. Ja toki samanaikaisesti luolassa pyöritettiin kierroksia, joten turistitkin pääsivät näkemään tämän tuberkuloosisairaalan toiminnassa.

Kun oltiin ensin pikkuhiljaa laskeuduttu 100 metriä, piti saman verran tietenkin kiivetä ylöspäin. [kuva: Jeff Kubina]

Turistien kierrättäminen luolissa oli niin rahanarvoista bisnestä, että maanviljelyksen tökkiessä yksi jos toinenkin paikallinen farmari puhkaisi aukon luolaan ja yritti kaikin tavoin houkutella vierailijoita omalle sisäänkäynnilleen. Opastuskyltit saattoivat vaihdella päivittäin sen mukaan, kuka viimeksi oli käynyt rukkaamassa kylttejä itselleen hyödyllisen näköisiksi, ja apureita sijoitettiin kauemmas luolista pääreittien varteen tarjoamaan turisteille ”ilmaisia opastuspalveluita” luolalle. Nämä Kentuckyn ”luolasodat” loppuivat, kun luolan ympärille perustettiin 1941 kansallispuisto.

Pilvinenkin sää oli kirkas parin tunnin luolailun jälkeen

9.8.2013

Määrittelykysymys

Käynnissä on ranskan tentin suullinen ryhmäosuus. Vastapäätäni istuva opiskelija tuijottaa minua ja vilkaisee sitten opettajaan. Mitä sanaa pitäisi käyttää? C’est difficile, opettaja huokaisee. Vaikea juttu.

Vierailimme maaliskuun alussa Iiron kanssa Jim Beamin bourbontislaamolla, mutta se ei nyt ole tämän jutun pointti. Kuvia selaillessa huomasin, että pidän näköjään hyvin harvoin hiuksiani auki.

Opettaja ehdottaa, että ehkäpä châtain, kastanjanruskea, tai ehkäpä sittenkin blond. Joku tokaisee, että näiden sekoitus, kunnon sekasikiö. Puhumisvuorossa oleva opiskelija päättää, että olen blondi. Totean, että mielestäni olen kylläkin brunette, ja joku kysyy, pidänkö blondeja tyhminä, kun en itse halua olla sellainen. Vous pensez que les blondes sont stupides?

En ole värjännyt hiuksiani vuosiin. Pitäisköhän, johonkin sellaiseen väriin, jonka olemuksesta minä ja muut eurooppalaiset olemme samaa mieltä.