Globe Called Home -matkablogi

5.10.2012

Hyvän ja pahan puutarhakaupunki Savannah

Vietimme viime viikonlopun Savannahissa, Georgian rannikolla, ja kaupunki kiilasi heti lempparikaupunkieni listakärkeen vanhan keskustansa ansiosta. Keskusta koostuu 21 vanhasta puistoaukiosta, joita ympäröivät vanhat talot, leveät puiden reunustamat jalkakäytävät ja söpöt kivijalkakaupat ja -kahvilat. Aukiot oli alunperin rakennettu asukkaiden sotilaallisia harjoituksia varten sekä mahdollisiksi evakuointikeskuksiksi tulipalon, sodan tai luonnonmullistuksen sattuessa, mutta nykyään ne tuovat kaupunkiin puutarhamaista tunnelmaa ja helppoa hahmotettavuutta. Kysyimme tietä yhdestä museosta toiseen, ja ohjeistukset olivat mallia ”kaksi aukiota tuohon suuntaan, sen jälkeen yksi aukio oikealle”.

Iiro, minä ja Georgian siirtokunnan perustaja, James Oglethorpe, eräällä aukiolla

Savannahin aukiot — Ilmakuva Savannahin jäljelläolevasta 21 aukiosta. Kolmen päälle joku pässi ehti rakentaa mm. parkkitalon...

Aukioilla kasvoi yleisimmin paikallinen tammilaji ”southern live oak” (Quercus virginiana), joka oli lähes poikkeuksetta paksun naavatillandsiakasvuston peitossa. Suomessa tuota naavatillandsiaa ei esiinny kuin koristeena kukka-asetelmissa, mutta kasvi on kuitenkin nimetty turkulaisen kasvitieteilijän Elias Tillandzin mukaan. Naavatillandsia sai aukiot näyttämään hieman aavemaisilta tai uinuvilta… ikään kuin aika olisi pysähtynyt.

Naavatillandsiaa Savannahissa — Lähikuva naavatillandsiasta

Hotellit Savannahin keskustassa ovat hinnoissaan, ja halvin, jonka löysimme, olisi ollut noin $150/huone/yö. Päädyimme siksi vuokraamaan kolmion, mikä onnistui jopa pelkästään kahdeksi yöksi ja oli erittäin toimiva ratkaisu sekä bonuksena rutkasti hotellia halvempi. Kolmio sijaitsi aivan keskustassa, ja vaikka vessa olisi kaivannut akuuttia pintaremonttia, ketä lopulta kiinnostaa kun julkisivu on supersöpö. Vuokraaminen vaati jonkin verran säätöä, koska pantti piti maksaa postittamalla shekki, mutta siitäkin selvittiin. Jos joku on Savannahiin matkalla, voin lämpimästi suositella.

Asuntomme oli ensimmäisessä kerroksessa

Savannahista vuokraamamme asunto — Sisään asuntoon kuljettiin porttikongin kautta

Perjantai-iltana juhlistimme äitini syntymäpäiviä syömällä The Olde Pink Housessa, Savannahin vanhimmassa talossa 1700-luvun lopulta. Tarjoilijat aktiivisesti kannustivat kiertämään talon kaikki noin 10 ruokailuhuonetta, ja sen teimmekin… heti illallisen jälkeen. Minä ja isäni söimme alkupalaksi she-crab soupia, joka keitetään sinitaskuravuista, ja joka oli todella herkullista vaikkakin hieman pippurista. Iiro ja äitini söivät BLTt eli bacon-lettuce-tomato-leivät, jotka olivat tarjoilijan mukaan valittu parhaaksi joksikin jossain kuuluisassa The Food Networkin TV-showssa, josta luonnollisesti emme olleet kuulleet. Pääruoaksi söin ananasglaseerattua possunpotkaa, macaroni & cheeseä ja täälläpäin hyvin suosittuja keitettyjä collard greensejä, lehtikaalin läheistä sukulaista. Hyvää oli!

Illallinen Olde Pink Housessa — Söimme illallisen talon uudessa lisärakennuksessa, joka oli kuitenkin koristettu ajan henkeen. Seinämaalaukset oli tilattu kiinalaiselta taiteilijalta.

Savannahin rantabulevardi — Bulevardi Savannah-joen rannalla

Ennen ruokailua käppäilimme jonkin matkaa rantabulevardia. Rannan viereen oli rakennettu pätkä taloja kadun päälle, ja yksi näistä oli Savannah Cotton Exchange. Savannah oli aikoinaan Atlantin vilkkain puuvillasatama, ja puuvillapörssi rakennettiin tätä tukemaan vuonna 1887. Puuvillakauppa ei käy enää yhtä kuumana, mutta vieläkin Savannahin satama on Yhdysvaltain neljänneksi tai viidenneksi vilkkain.

Savannahin puuvillapörssi yllä, katu alla

Paranormaaleja kierroksia kaupan talossa, joka on rakennettu itsenäisyyssodan kaatuneiden hautuumaan päälle

Savannahissa mainostettiin joka käänteessä kummituksia, mutta emme olleet niistä niin kiinnostuneita, vaan suuntasimme lauantaina Jepson Centerin taidemuseoon, jossa oli hieno tilkkutäkkinäyttely ja vielä hienompia Dan Wintersin valokuvia. Siitä läksimme eteenpäin museon omistamaan Owen-Thomasin talomuseoon.

Jepson Centerin aulan taidetta

Owen-Thomasin sisäpiha

Owen-Thomasin talo rakennettiin vuonna 1819, ja se oli tuolloin Georgian ensimmäinen talo, jossa oli juokseva vesi ja putkisto; Valkoiseen taloonkin ne rakennettiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Talon rakennutti kauppias Richardson, joka kuitenkin heti vuonna 1820 menetti ison osan omaisuudestaan pörssiromahduksessa, vuonna 1821 menetti vaimon ja pari lasta keltakuume-epidemiaan ja kun vielä vuonna 1822 hänen arvokas puuvillavarastonsa paloi, Richardson oli saanut Savannahista tarpeekseen, nappasi pari jäljelle jäänyttä lastaan ja muutti veljensä luoksi New Orleansiin. Talo myytiin pankille, joka vuokrasi seuraavat kymmenen vuotta taloa täyshoitolaksi, jona aikana talossa yöpyi sen tunnetuin vieras, itsenäisyyssodan sankari markiisi de Lafayette.

Myöhemmin talon ostivat Owensit, plantaasinomistajaperhe, ja taloon muutti perheen lisäksi kymmenisen orjaa. Orjat nukkuivat pihan toisella puolella olevassa orjatalossa, jossa katto oli maalattu siniseksi pahoja henkiä karkottamaan. Opas erikseen painotti, että tässä talossa ei sitten ole aaveita, ja siihen syynä onkin varmaan juuri nämä siniset sisäkatot…

Owen-Thomas kadulta päin

Savannahin teki aikoinaan kuuluisaksi kirja ”Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa” (Midnight in the Garden of Good and Evil), ja kirjan julkaisun jälkeen turistien määrä kaupungissa viisinkertaistui. En ole lukenut kirjaa, ja vaikka Iiro vannoo, että olemme katsoneet yhdessä siihen perustuvan elokuvan, tästä ei ole mitään muistikuvaa, mutta tulipa ostettua kirja matkamuistoksi. Joka tapauksessa kirja perustuu tositapahtumiin, ja jos joku on kirjan lukenut tai elokuvan katsonut, talo, jossa murha tapahtuu, on sitten tämä:

Mercer-Williamsin talo, jonka alakertaan pääsee kierrokselle, mutta yläkerrassa asuu yhä kirjassa esiintyneen Williamsin sukulainen

Lähdimme takaisinpäin kaupungista sunnuntaina, ja kiersimme huviksemme Etelä-Karolinan kautta. Matkalla näkyi puuvillapeltoja, hylättyjä taloja, ränsistyneitä mobile homeja, ja lisää puuvillapeltoja.

Reitti Etelä-Karolinan läpi meni pitkin hurrikaanievakuointiteitä.

2.10.2012

Nokka kohti etelää: Macon, Georgia

Odotetut vieraamme eli minun vanhempani viettivät kanssamme viime viikon, ja perjantaiaamuna lähdimme nelistään pitkäksi viikonlopuksi Etelä-Georgiaan. Vaihtoehtoja lähtöajalle oli kaksi – joko viimeistään puoli seitsemältä tai aikaisintaan yhdeksältä – sillä etelään päästäkseen pitää kulkea Atlantan keskustan läpi, joka on lievästi sanottuna tukossa kuumimpaan ruuhka-aikaan. Päädyimme nauttimaan aamukahvimme rauhassa, mikä tarkoitti, että lounasaikaan olimme parahiksi Maconin kohdalla.

Italialaistyylinen kartano 397 College St Maconin vanhalla alueella

Macon sai meidät pysähtymään lupaamalla Lonely Planetin välityksellä söpön historiallisen keskustan komeine taloineen. Alku ei näyttänyt lupaavalta, sillä rakas opaskirjamme jätti toki kertomatta, missä tarkalleen nämä komeat talot sijaitsevat, ja ajelimme hetken jos toisenkin pitkin katuja, joiden varrella puolessa taloista oli laudat ikkunassa, ja puolet kaupoista olivat kirpparin ja panttilainaamon epämääräinen sekoitus. Hetken harhailun jälkeen löysimme kuitenkin tiemme kahviloiden täyttämälle keskuskadulle, jonka jalkakäytävillä käveli ihmisiä, ja jossa lounastimme hipsterien täyttämässä Dolce Vitassa leipiä, joiden lisukkeena tuli pikkupussit perunalastuja. Jos joku joskus eksyy kaupunkiin, kerrottakoon, että pieni kahvilakeskittymä sijaitsee Mulberry & 3rdin kulmassa.

Historiallisen keskustankin sijainti tarkentui pienen googlettelun jälkeen. Macon sijaitsee keskellä eteläosavaltioiden Black Belt -aluetta. Nimi viittasi alunperin alueen tummaan maaperään, joka oli otollinen muunmuassa puuvillan viljelylle, ja jonka ansiosta 1800-luvun alkupuolella plantaasien määrä alueella lähti jyrkkään kasvuun… ja orjien määrä suorastaan räjähti. Maconille sisällissodan orjakysymys olikin hyvin tärkeä, ja sotaan lähti 23 komppaniaa miehiä. Sodan loppuun mennessä miehistä kolme neljäsosaa oli kuollut ja Maconin keskustan siviilialueita oli räimitty tykinkuulilla. Nykyään valkoiset ovat kaupungissa vähemmistössä, tai voi myös sanoa, että kaikonneet: muuttotappio-Maconin asukkaista 70% on mustia.

Lounaan jälkeen vedimme japanilaiset turistikiekat eli ajoimme avoautolla pitkin katuja kamerat räpsyen ja lähdimme sitten takaisin Interstaten suuntaan. Vielä kaksi ja puoli tuntia ajoa jäljellä viikonloppuretkemme pääkohteeseen, Savannahiin.

Kreikkalaistyylistä antebellumarkkitehtuuria

1.10.2012

Only in Georgia

Buy her a diamond - get a free hunting rifle — Osta naiselle timanttikoru, kaupan päälle metsästyskivääri

Blogissa on ollut tavallista hiljaisempaa, koska meillä on ollut kauan odotettuja vieraita, joiden kanssa olemme kiertäneet lähialueita ja hieman kauempiakin paikkoja. Kohta kuitenkin koittaa paluu arkeen, ja reportaasia viime viikosta seuraa!

21.9.2012

Movies, Sports, Rock&Roll ja Käärme

Olen sitä vähemmistöä, joka hihkuu innosta, jos baarista löytyy Trivial Pursuit ja tarpeeksi kiinnostuneita sitä pelaamaan. Siksi olikin kiva löytää Meetupin kautta paikallinen nuorten aikuisten ryhmä, joka käy säännnöllisesti osallistumassa pubitrivioihin. Niissä vastaukset annetaan pöytäkunnittain, ja eniten pisteitä saanut pöytäkunta saattaa voittaa lahjakortin kyseiseen ravintolaan.

Ensimmäisellä kerralla osallistuessani triviailtaan meitä oli noin viisitoista henkeä. Olin suht’ itsevarma, onhan Trivial Pursuit -kokemukseni laaja ja kattava ja olen siinä aika hyvä vaikka itse sanonkin. Noin viidennen kysymyksen kohdalla tajusin, että tässä pelissä olen ihan statisti. Triviakysymykset kun tuppaavat olemaan niin täällä kuin kotoisessa Trival Pursuitissa paikallistietoutta tai edes kyseisen maanosan tietoutta, ja jos ”World Geography”-kategorian vastaus on Kanada (”Minkä maan nimi tarkoittaa englanniksi ’kyläkeskus’?”), niin yllättäen en loistanut tietoudellani. Illan kahdestakymmenestä kysymyksestä tiesin sentään vastauksen yhteen kysymykseen, joka koski 1900-luvun alun saksalaista kirjallisuutta (”Mistä sodasta kertoo kirja ’Länsirintamalta ei mitään uutta’?”), ja joka olikin illan ainoa Eurooppaa liippaava kysymys. Onneksi muut paikalla olleet ihmiset olivat mitä mukavimpia ja tietämättömät saivat keskittyä rentoon jutusteluun.

Eilen kävimme Iiron kanssa toista kertaa triviaillassa, koska tällä kertaa se sattumalta järjestettiin tien toisella puolella sijaitsevassa sporttibaarissa. Aihealue oli ”Movies, Sports and Rock&Roll”, joista ajattelimme tietävämme ehkä jotain elokuvista. Noh, emme näköjään, emme ainakaan amerikkalaisista B-luokan huumoripläjäyksistä, joista suurin osa ei varmaan ole päätynyt Suomeen asti edes DVD:llä. Meitä vastapäätä istunut Ed kertoi meille urheilukysymysten kohdalla, että Yhdysvaltojen suosituimmat urheilulajit ovat amerikkalainen jalkapallo, pesäpallo, koripallo ja jääkiekko, tässä järjestyksessä, ja se näkyi urheilukysymyksissä: kuudesta illan aikana esitetystä urheilukysymyksestä kolme koski jenkkifutista (”Kuka valmensi tiimiä XYZ vuonna kuokka ja kivi?”), kaksi pesäpalloa (”Kuka esitti valmentajaa B-luokan pesäpalloelokuvassa Töttöröö?”) ja yksi koripalloa. Jääkiekkoa ei mainittu – vaikka tuskin siitäkään mitään olisimme tienneet – ja Iiron ja minun yhteenlaskettu oikeiden vastausten määrä illan aikana oli kadehdittavan pyöreä nolla.

Ilta oli silti onnistunut, sillä paikalla oli taas mukavia ihmisiä, joihin oli kiva tutustua. Kävelymatka baariin sen sijaan oli vähemmän ihastuttava, sillä jalkakäytävällä lojui lämmittelemässä käärme. Olimme metrin päässä, kun tajusin että ”oksa” olikin elossa, ja saimme ihan kunnon sätkyn. Jälkeenpäin baarin terassilla tuli puitua tätä luontokohtausta ja selvitettyä, mitkä paikallisista käärmeistä ovat myrkyllisiä. Georgian noin neljästäkymmenestä käärmelajista myrkyllisiä on kuusi: kolme kalkkarokäärmelajia, kaksi kyykäärmelajia ja yksi veikeän värinen korallikäärme. Meidän kohtaamamme käärme ei näyttänyt näistä yhdeltäkään.

Korallikäärme, tuo vinkeän värinen ja tappavan myrkyllinen liero

17.9.2012

Avoauton varjopuolia

Pysähdyn risteyksessä punaisiin valoihin. On ruuhka-aika ja samaan suuntaan on menossa kolme kaistaa. Joku tööttää takavasemmalla. Vilkaisen sinne päin, mutta totean, ettei tööttäys tainnut olla minulle. Tuijotan eteenpäin ja odotan valojen vaihtumista. Kunnes…

…takavasemmalla joku maiskuttaa huulia ja tekee suukon ääniä. Auton nokka hivuttautuu eteenpäin. Pari lisää tööttiä. Hey Lady, lady… hey look here, lady…

Ei taas. En kestä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kohtaan paikallisessa liikenteessä epämukavaa flirttailua, joka liikkuu häirinnän rajoilla. Ensimmäinen kerta oli, kun ajoin kehätietä pitkin, ja yhtäkkiä takaoikealla ajava säiliöauto rupesi tööttäilemään täysillä. Hätkähdin, ja vilkaisin sinne päin, jolloin auto alkoi vilkuttelemaan minulle valoja ja nostamaan nopeutta päästäkseen rinnalleni. Mietin, onko autossani jotain vikaa, mistä säiliöauto yrittää minulle viestiä, mutta en keksinyt mitään, ja tilanne alkoi näyttää lähinnä pelottavalta, kun omaa autoani moninkertaisesti isompi auto kaahaa vieressä, tööttäilee ja vilkuttelee valoja. Onneksi liittymäni oli tulossa ihan juuri, ajattelin, ja lähdin ulos moottoritieltä… jolloin säiliöauto kaahasi perään ja jatkoi tööttäilyä.

Ensimmäisissä valoissa sitten säiliöauto pysähtyi viereeni ja ehdin vihdoin katsoa kunnolla autoon päin. Siellä iloisesti hymyilevä mieskuski vilkutteli minulle ja lähetti lentosuukkoja. Selvä. Kiitos, että aiheutit huolella sydämentykytyksiä. Onneksi auto ei lähtenyt seuraamaan sen enempää.

Sittemmin tööttäilyjä on kuullut useammin, mutta olen pyrkinyt jättämään ne huomiotta siinä toivossa, että jos tähän niinkutsuttuun flirttailuun liikenteessä ei millään tavalla vastaa, tööttäilevä auto ehkä jättää minut nopeammin rauhaan. Samanlaista tööttäilyä, huutelua ja vislailua saa muuten osakseen, jos lähtee juoksulenkille talon ulkopuolelle autotien varteen, mikä saa kuntosalin juoksumaton näyttämään ulkoilua houkuttelevammalta vaihtoehdolta, mutta tilanteet ovat silti lähinnä ärsyttäviä eivätkä pelottavia, kuten kuusi kaistaa suuntaansa soljuvalla moottoritiellä, jossa olisi muutakin keskityttävää kuin joku machouttaan pönkittävä häiriköijä.

Nyt punaisissa valoissa istuessa kuppi meni nuri. Valot eivät vaihtuneet, mihinkään ei päässyt pakoon, ja viereisen auton viisikymppinen mies jatkoi huutelua ja pusipusiäänten tuottoa. Käännyin kohti ja huusin takaisin: Hey man, fuck off!

Valojen vaihduttua nopea kaasutus karkuun siltä varalta, että mies olisi sekopää ja yrittäisi seuraavaksi rutata autoni.

—

Pieni kysymys blogiani lukeville muille Yhdysvalloissa asuville suomalaisille naisille: oletteko kohdanneet samanlaista käytöstä? Onko tämä yleistä muualla päin, vai onko tämä joku Syvän Etelän erityispiirre? Pieni juttelu parille tutulle täällä vahvisti, että kyseessä on täällä ilmiö ja huutelusta saavat ”nauttia” myös pienten lasten kanssa liikkuvat äidit, huutelijoina tasaisesti kaikenikäisiä miehiä teineistä eläkeläisiin. Kolmen kuukauden aikana huutelua on kuullut moninkertaisesti sen mitä Suomessa ikinä.

14.9.2012

Rapumakkaragumbo Cajun-tyyliin

Cajun ja Creole ovat yleisimmät termit puhuttaessa New Orleansin ruokakulttuurista. Kyseessä on kaksi ihmisryhmää ja kulttuuria, jotka ovat oikeastaan puoliksi päällekkäisiä: cajun viittaa vahvemmin ranskalaisen Louisianan kolonialisteihin, creole taas kehen tahansa Uudessa Louisianassa syntyneeseen, jonka juuret saattavat olla ranskalaiset, espanjalaiset tai jopa afrikkalaiset. Usein ”paikallista” ruokaa tarjoavat ravintolat New Orleansissa ovat yhdistettynä ”Cajun & Creole”, mutta näiden kahden tyylin välillä on myös eroja.

New Orleansissa Iiro söi ensimmäisenä iltana paikallista mielettömän hyvää pataruokaa, gumboa. Kotiin tultua piti tietenkin yrittää toistaa tuo makuelämys, ja salapoliisi-Jennille selvisi, että kyseinen gumbo oli ollut cajuntyylistä, koska se oli yleisväritykseltään ruskeaa. Creolegumbo sen sijaan on useammin tomaattikastikepohjainen. Lopulta käytin jonkinlaisena pohjana Kevin & Amandan Shrimp Sausage Gumboa, jota muokkasin omien mieltymysten, wikipedian perinnetietojen ja kaupan valikoiman mukaan. Oikea sakeus olisi pitänyt saada aikaiseksi ohjeessakin käytetyllä sassafras-puusta tehdyllä filé-jauheella, mutta kierrettyäni neljä eri kauppaa jouduin toteamaan tappion etsinnöissä. Toinen vaihtoehto olisi ollut okra, mutta sekin oli loppu… sitä kuitenkin löytyy Suomesta, joten jos toistat ohjeen, sitä kannattaa käyttää. Pelkällä ruskeakastikesakeutusmenetelmällä ei tullut tarpeeksi sakeaa, joten huijasin, ja heitin perään vähän maissitärkkelystä, joka lopulta tuotti aidon oloisen ja erittäin maukkaan lopputuloksen.

Rapumakkaragumbo Cajun-tyyliin
6-8 annosta

4 rkl voita
2 sipulia
2 sellerinvartta
1 punainen paprika
suolaa ja pippuria maun mukaan
4-5 valkosipulinkynttä
1,5 litraa kanalientä
1/2 tl cajunpippuria

5 dl tummaa riisiä

4 rkl voit
4 rkl vehnäjauhoja

(2 rkl maissitärkkelystä, voi korvata okralla)

700g jättikatkaravun pyrstöjä
500g mausteista makkaraa (itse käytin ”puolalaista makkaraa”)

1. Kuulota padassa voissa sipulit, sellerit ja paprika noin 5 minuuttia. Lisää suola ja valkosipuli ja jatka kuulottamista toiset 5 minuuttia kunnes sipuli on läpikuultavaa.

2. Lisää kanaliemi, pippuri ja cayennepippuri. Jos käytät okraa, lisää se tässä vaiheessa pieneksi pilkottuna. Anna kiehahtaa ja jätä hautumaan matalalla lämmöllä.

3. Keitä riisi pakkauksen ohjeen mukaan.

4. Riisin keittyessä pilko makkara ja ruskista pannulla noin 7-10 minuuttia. Lisää ruskistettu makkara gumboon, mutta kaada pannulle kertynyt ylimääräinen rasva pois.

5. Sulata samalla pannulla 4 rkl voita. Kun voi alkaa kuohua, lisää vehnäjauhot ja pyörittele pannulla, kunnes jauhot ovat vaaleanruskeita, noin 2-3 minuuttia. Lisää gumboon. Jos huijaat minun tapaani maissitärkkelyksellä, nyt on oikea hetki sekoittaa se pieneen määrään kylmää vettä ja lisätä mukaan.

6. Lisää gumboon jättikatkaravunpyrstöt ja riisi. Käännä hellasta lämpö pois, laita padan kansi kiinni ja anna gumbon seistä noin 10 minuuttia ennen tarjoilua. Nauti. Ylijäämät voi pakastaa kerta-annoksiksi.

12.9.2012

Pizzakokki Dennis

Istuessamme viikko sitten Parasol’sin terassilla vieressä istui nuori lunkin oloinen mies, joka heitti läppää ohikulkijoille ja tuntui tuntevan heidät kaikki nimeltä. I used to work here, that’s why I know everyone hän selvensi meille, kun huomasi meidän seuraavan häntä, ja esitteli itsensä Dennisiksi.

Dennis kertoi muuttaneensa New Orleansiin varsinaisesti vasta puoli vuotta sitten. Mardi Gras -festivaalien aikaan hän oli ollut Parasol’sissa ja päätynyt kiireiltana auttamaan tiskin taakse. Paikan omistaja oli ollut tyytyväinen nuoren miehen aikaansaavuuteen ja tarjonnut töitä, joten Dennis oli jäänyt tänne töihin pariksi kuukaudeksi. Nyt hän oli jo saanut muita töitä pizzakokkina kauempana olevasta italialaisesta ravintolasta ja oli erittäin tyytyväinen, että tulee 21-vuotiaana itsenäisesti toimeen. My sister, she’s living with my mom and on her money, and my mom also offers me some money when I go visit her but I say, Mom, I’m living on my own now, and I’m proud of myself.

Dennis oli tykästynyt New Orleansin kaupunkiin jo ollessaan täällä teininä siivoamassa hurrikaani Katrinan tuhoja. Emme saaneet ihan selvää, minkä järjestön, yrityksen tai tahon kautta tämä oli tapahtunut, ja mitä Dennis tarkkalleen ottaen oli tehnyt, mutta niiden parin kuukauden aikana hän oli saanut New Orleansista sen verran ystäviä että oli uskaltautunut muuttamaan tänne kotikaupungistaan Chicagosta. You know it’s really cold there in Chicago, you wouldn’t believe how cold hän toisteli vielä senkin jälkeen, kun olimme kertoneet, mistä itse olimme kotoisin, ja teki selväksi, että New Orleansin kostea lehmänhenkäys oli enemmän hänen mieleensä.

Ilmaston lisäksi Dennis arvosti New Orleansin taloudellista tilannetta. There’s a lot of jobs here in the service industry, and the minimum wage is higher hän selosti ja kertoi, että New Orleansissa minimipalkka oli jopa $8/h, kun se pohjoisemmassa saattoi olla vain $5/h. Here, I can have my own house and I don’ have to work two jobs hän kehui kaupunkia ja vaikutti tyytyväiseltä elämäänsä. Heti perään hän mainitsi, että oli hänellä kyllä college degree in English, mutta toimittajan tai äidinkielen opettajan hommia on niin paljon vaikeampi saada tässä taloudellisessa tilanteessa, ja lisäksi toimittajan ura freelance-töineen olisi todella epävarmaa.

Kyselimme kartanoista, joita samaisen kadun varrella oli, ja ihmettelimme, keitä niissä asuu. You know Sandra Bullock? The actress? Nyökyttelimme. Well she lives down the street, as does Robin Williams, the other actress, you know him? Nyökyttelimme. And also you know Lenny Kravitz? Nyökyttelimme. He was the other day giving autographs down the street and being all cool. Oh man, and you must know Lil’ Wayne, he actually dropped by here to eat one day! Tässä kohtaa emme nyökytelleet, mutta Dennis ei tainnut huomata.

Tässä vaiheessa baarimikko, joka näytti pikkuhiljaa selviävän krapulastaan, tuli tuomaan meille po’boyt. Dennis kysyi, millä täytteellä olimme tilanneet leipämme, ja kun kerroimme, että paahtopaistilla, hän nyökytteli hyväksyvästi. Kuulema paikan omistaja oli vaihtunut aivan vähän aikaa sitten, ja them new owners, they done something about the roast beef, don’t know what, but it’s super good now. Ja niinhän se oli.

Vasemmalta: Po’boy, Baarimikko, Dennis ja Iiro

10.9.2012

Reissun päätepiste, The Big Easy

Viimeinen kirjoitus sarjassa Labor Dayn roadtrip… saavuimme nimittäin viikko sitten myöhään sunnuntaina New Orleansiin, reissun päätepisteeseen, josta lensimme tiistai-iltana kotiin.

Bourbon Streetin ihmisvilinää sunnuntai-iltana yhdeksän jälkeen

Ranskalaiskorttelin pääkadusta Bourbon Streetistä näytti etukäteen kaikilla löytyvän mielipide: se on likainen, se on liian meluisa, se on tosi autenttinen, se on paras paikka hengailla iltaisin… ja kun paikan päälle pääsi yhdeksältä illalla, tajusi, mistä mielipiteet kumpusivat. Katua pitkin velloi ihmismassoja, suurimmalla osalla kädessä muovituopissa olutta tai joku drinkki, joita sai ostaa mukaan kadun varressa olevista kioskeista. Joka kolmannella ovella strippari houkutteli ihmisiä sisään katsomaan esityksiä, eivätkä stripparit olleet ainoita vähiin vaatteisiin sonnustautuneita; kadulla liikkui myös Southern Decadence -homofestivaalin ansiosta miehiä, jotka saattoivat olla sonnustautuneita pelkkään sukkaan. Väkijoukko oli nuorta ja vanhaa (poislukien lapset, joita ei ymmärrettävästi näkynyt), monta eri rotua, monta eri kansallisuutta, mutta kaikkia yhdisti yksi asia: hyvä meininki. Silti yöunet hotellihuoneessa, jonka ikkuna on kadulle päin, saattaisivat jäädä melun ansiosta lyhyiksi.

New Orleans on yksi harvoista paikoista Yhdysvalloissa, joissa kadulla alkoholin nauttiminen on sallittua, mutta täälläkin katukyltit muistuttavat, että juoma tulee olla muovituopeissa.

Ranskalaiskorttelin takorautaparvekkeet, ah!

Seuraavana aamuna aluetta ei ollut uskoa samaksi. Kioskibaarit ja strippiluolat olivat sulkeneet ovensa, kadulla liikkui unisia ja vähemmän unisia kasvoja, ja edellisillan kaduilla vilistävät rotat ja paha haju oli pesty pois. Sen sijaan esille pääsi todella kaunis arkkitehtuuri – melkein joka talo oli ihmettelyn arvoinen!

Moni talo oli koristeltu Mardi Gras -helmillä, joita heitetään kulkueesta katsojille (myös niille, jotka eivät näytä tissejään)

Breaux Bridge Benedict – nuo pallot ovat uppomunia, ei jätskiä.

Kävimme aamupalalla Stanleyssa. Paikka oli täynnä, mutta saimme pöydän jo 10 minuutissa, mikä riitti juuri ja juuri Jackson Squaren kiertämiseen.

Jackson Squaren puisto ja sen takana oleva Saint Louisin katedraali

Päädyimme miettimään päivän ohjelmaa ilman selvännäkijän apua

Katutaidetta: yksi kadunkulma oli peitetty pennin kolikoilla

French Marketin sammakot

Meinasimme kiertää kaupunkia ratikoilla, mutta ne olivat huollossa, joten hortoilimme sen sijaan päämäärättömästi ympäri Ranskalaiskorttelia. French Market oli täynnä kiinalaista krääsää, mutta seasta löytyi myös paikallisesti käsintehtyjä helmiä. Ostin korvakorut keski-iän ylittäneeltä mustalta mieheltä, joka tehtaili niitä lisää käsityönä myyntitiskin takana. Iiro osti tenneseeläisen kurnuttavan sammakon. Tarjolla olisi ollut myös käsintehtyjä sinettejä sekä ovelista ovelin kukkaruukunripustussysteemi, jota himoitsin parvekkeellemme, mutta joka valitettavasti ei olisi mahtunut käsimatkatavaroihimme.

Kartano myynnissä Garden Districtistä, hinta tuskin on kohtuullinen

Ranskalaiskortteleissa vaellettuamme siirryimme eteenpäin Garden Districtiin, jossa omakoti- ja rivitalot sijaitsivat kauniiden puutarhoiden keskellä. Nautimme paikallisen sämpylän eli po’boyn paahtopaistilla Parasol’sin terassilla – taaskin paikka, jonne ei olisi ikinä eksynyt ilman suositusta, mutta joka oli todellakin suositusten arvoinen, sillä po’boy eli täytetty ranskanleipä oli kastikkeesta mehevä ja käypä lounas kahdelle.

Garden Districtin rivitalontapaisia

Drinkit Columnsin siirtomaatyylisellä terassilla

Illallisen jälkeen lähdimme kuuntelemaan elävää musiikkia hieman Ranskalaiskorttelin ulkopuolelle Frenchmen Streetille, joka oli kuin Bourbon Streetin voisi kuvitella olevan ilman strippiklubeja, kitchiä ja turistihössötystä. Kiersimme pari eri paikkaa: Cafe Negrilissä oli reggaeta ja meidän lisäksemme pelkästään mustia asiakkaita, The Spotted Catissa hipsterijazzia ja lähestulkoon pelkästään valkoisia. Kummassakin oli hyvä meininki.

Cafe Negril ja reggaeta

Seuraavana päivänä ehdimme ennen lennon lähtöä kiertää New Orleansin vanhimman hautausmaan sekä etsiä erästä museota, jonka osoitteen suhteen Google Maps neuvoi meidät aivan väärään päähän katua. Totesimme, että nyt on ehkä sopiva hetki navigoida takaisin Ranskalaiskortteliin, kun lyhtypylväissä alkoi näkyä kylttejä: ”Drug-Free Neighborhood”. Jotenkin moiset kyltit saivat epäilemään asian olevan aivan päinvastoin, ja mielessä kävi hotellivirkailijan vakuutus, että Ranskalaiskortteli on completely safe to walk. Kun kysyin, missä sitten ei ole turvallista, virkailija totesi että in some places outside the French Quarter, but you won’t be going there.

Niin, sananen vielä hotellista. Varasimme sen vasta kaupunkiin saapumista edeltävänä iltana ja saimme tosi hyvän diilin Ranskalaiskorttelissa sijaitsevaan Hyattiin. Mainitsemisen arvoista tässä oli, että kyseinen diili löytyi vain Androidin Hotels.com-sovelluksen kautta. Netissä Hotels.com-palvelussa hotelli olisi ollut kalliimpi. Eräs meistä tiesi kertoa, että tällainen hinnoittelu on tapana, koska Android-käyttäjät ovat yleisesti pihempiä kuin esim iPhone-käyttäjät tai nettiselaajat yleisesti, joten parhaat hotellitarjoukset löytyvät Androidin sovelluksista. Tämä vinkkinä kaikille, jotka reissaavat Yhdysvalloissa ja varailevat hotelleja vain jonkin verran etukäteen.

Hotellihuoneen ikkunat olivat hiljaiselle sivukadulle päin, mutta silti hotellilta oli vain vajaa kortteli Bourbon Streetille

8.9.20124.8.2014

Ja sitten urheiluun…

Olen tässä viimeiset pari kuukautta treenannut taloyhtiön kuntosalin ja Aalto-maljakon muotoisen uima-altaan avulla, ja eilen oli aika laittaa opit käytäntöön.

Ennen lähtöä vielä hymyilyttää

Osallistuin triathlonin pikamatkalle, joka tässä tapauksessa oli 600m uintia, 22km pyöräilyä ja 5km juoksua. Kisa järjestettiin John Tanner State Parkissa noin tunnin ajomatkan päässä meiltä ihan Alabaman rajalla, ja lähtö oli kahdeksalta aamulla. Koska ennen kisaa piti ehtiä hakea rekisteröitymispaketti ja säätää tarvikkeet paikoilleen, tämä tarkoitti lähtöä kotoolta klo 05:55. Iiro lähti mukaan kannustusjoukoksi ja hovivalokuvaajaksi.

Juuri ennen lähtöä tehtiin, niin kuin jokaisessa kunnon urheilutapahtumassa kuuluu, ja nostettiin tietenkin jenkkilippu salkoon liehumaan. Noston aikana soitettiin kansallishymni ja kaikki läsnä olleet seisoivat hartaina käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua. Tai me emme, mutta Iiro kuitenkin otti lakin pois päästä. Juhlallisen lipunnoston jälkeen lausuttiin lyhyt esirukous, josta en saanut selvää muuta kuin aamenen. Ja sitten veteen.

Järvivesi oli +28C, joten märkäpuvut olivat kiellettyjä

Uimaan lähdettiin neljässä eri lähdössä, mikä tarkoitti että joka lähdössä riitti silti populaa potkimaan toisiaan päähän ja uimaan toistensa päälle. Tämä oli minulla ensimmäinen kokemus pidempään järvessä uimisesta, ja se, ettei päässyt kääntymään uima-altaan päässä eikä nähnyt muuta kuin synkkää mustaa, tuntui vähän orvolta. Sentään oikeassa kurssissa pysyi helposti laumassa, mutta päälle uivat vieruskaverit eivät kovinkaan paljoa olotilaa helpottaneet. Kun jossain 200 metrin kohdalla tökkäsin käteni merilevälauttaan, jäin kiinni liukkaisiin lonkeroihin ja haukkasin vettä henkeen, totesin, että en ikinä tule selviämään loppuun saakka ja varmaan hukun ennen rantaa.

No, parisataa metriä lisää ja tunne helpotti. Pääsin rantaan porukan keskivaiheilla ja loppuaika uintiosuudesta oli hieman keskivertoa nopeampi.

Monen pyörä oli vielä parkissa minun lähtiessä eteenpäin. Harmi ettei triathlonia voi voittaa uinnilla.

Arvatkaa, kuinka vaikeaa on saada kengännauhat solmittua kiireessä ja urheilusuorituksen lomassa? No tosi vaikeaa. Transfer-alueella vietetty aika lasketaan mukaan kokonaissuorituksen pituuteen.

Pyöräilijäraukka ei tiedä, millainen ylämäki häntä odottaa heti lähdössä

Pyöräily ei mennyt ihan niin nappiin, ja moni, jonka olin ohittanut uinnissa, kiilasi pyöräilyosuudella edelleni. Tai ei varsinaisesti kiilannut, vaan huikkasi On your left, excuse me! Pyöräilymaaston ”rolling hills” oli myös törkeä aliarviointi suomalaisiin alaviin maihin tottuneelle; maasto oli nyppylää nyppylän jälkeen ja koko ajan sai ruksutella vaihteita suurimman ja pienimmän välillä. Tämä sitten kostautui, kun yhdessä alamäessä oli takavaihde jäänyt suurimmalle ja vaihdoin etuvaihteen pienimmälle… ja sitten siinä oltiinkin ilman ketjuja melkein pusikossa. Joitain minuutteja meni säätiessä ketjuja paikalleen, mutta kohteliaasti jokainen ohipyöräilijä huikkasi You okay?

Näyttävä spurtti ennen maaliviivaa!

Juoksussa olin jo kuluttanut energiavarastot tyhjiksi ja jyrkkinä jatkuvat ylämäet menivät kävelyksi: happea olisi riittänyt, mutta jalat eivät liikkuneet. Kello oli jo lähes kymmenen, joten aurinko porotti kuumasti ja lämpöasteet olivat kohonneet hellelukemiin. Räpelsin silti maaliin asti ajassa 1h55min.

Ajanottorannekkeen kerännyt pikkutyttö: You did great! Oi kiitos!

Tapahtumassa palkittiin jokaisesta ikäryhmästä kolme parasta hienoin mitalein. Valitettavasti minun ikäluokassani oli neljä osallistujaa, joten jäin ilman. Esimerkiksi nuoremmassa ikäluokassa oli osallistujia vain kaksi. Ensikertalaissarjassa aikani oli kuitenkin puolivälistä taulukkoa, joten olen tulokseen ihan tyytyväinen – ja jäipähän ensi vuodelle jotain tavoteltavaa!