Globe Called Home -matkablogi

7.9.2012

Labor Day Weekend Tailgatin’

Tämän viikon maanantai oli täällä Labor Day, työn juhla, joka monelle amerikkalaiselle tarkoittaa harvaa herkkua eli pitkää viikonloppua – juhlapäivä on aina maanantai. Me kävimme tuon viikonlopun lauantaina vieraittemme kanssa lounaalla ja kävelyllä keskustassa… mutta mitäs siellä olikaan käynnissä?

Kuvat eivät minun eivätkä edes oikeasta tilanteesta, kun kamera ei sattunut mukaan, mutta suunnilleen tältä se näytti.

Atlantan keskustan parkkipaikat olivat täynnä SUVeja, joiden avoimien takaluukkujen edessä ihmiset istuskelivat, grillasivat ja joivat kaljaa. Monella oli mukana katokset, osalla myös televisio, jota osa porukasta grillailun ohessa seurasi. Katokset olivat kaikki joko oransseja tai violetteja.

Hämmennys. Miksi ihmiset vapaaehtoisesti viettävät aikaansa parkkipaikalla? Mikseivät ne mene puistoon grillaamaan? Tai pubiin tai kotiin katsomaan televisiota, miksi televisio pitää raahata parkkipaikalle? Mitä järkeä tässä on?

Hetken ihmettelyn jälkeen selvisi, että kyseessä on tailgate party illan Chick-fil-A Kickoff Gamen kunniaksi. Oranssi ja violetti olivat kahden eri kilpailevan yliopistojenkkifutistiimin värit, ja ihmiset odottelivat illan ottelua grillaten ja juhlien. Televisioista päätellen kaikki eivät olleet menossa katsomaan ottelua paikan päälle, vaan osa jäi paikalle myös illaksi.

Tuli vähän mieleen Vappupäivän piknik Ulliksella. Suomalaiset vaan näkevät paljon turhaa vaivaa roudatessaan tavaransa puistoon, kun taas amerikkalaiset ajattelevat tehokkaasti: pidetään tavarat mahdollisimman lähellä auton takakonttia, niin roudausmatka minimoituu. Ehkäpä meidätkin löytää joku lauantai ennen sopivaa peliä grillaamasta parkkipaikalta.

6.9.2012

Mobile, lausutaan ”Mobiil”

Koko 200 metriä laivaa ei mahtunut samaan kuvaan

Roadtrip jatkuu Etelä-Alabaman Mobilessa, jossa vietimme iltapäivän. Olimme alunperin ajatelleet ajaa suoraan kaupungin ohi, kunnes opaskirjaa lukiessa silmiin sattui jotain, mikä oli ainakin tällaisen insinöörin mieleen: Battleship Memorial Park, jossa kaikenlaista sälää, mukaanlukien taistelulaiva, sukellusvene ja kasa siistejä lentskareita.

USS Alabaman kannella riitti pienempiä pyssyjä…

…eikä isommistakaan ollut varsinaisesti puutetta.

Taistelulaiva USS Alabama oli ollut mukana usemmassa toisen maailmansodan taistelussa ja selvinnyt niistä kaikista vahingoittumattomana. Sisälle pääsi melkein vapaasti kiertämään, ja sisustus oli sekoitus autenttisen oloisesti sisustettuja huoneita ja Memorial Roomeja sekä tälle että parille muulle taistelulaivalle. Memorial Roomeissa oli sekaisin lehtileikkeitä, valokuvia ja loppumattomia nimilistoja kaikista, jotka olivat koskaan näillä laivoilla palvelleet. Yhdessä huoneista oli pimeässä valaistut listat USS Alabaman noin kuudesta tuhannesta sotilaasta – kerrallaan laivalla palveli lähes kaksi tuhatta miestä – ja oven vieressä liehui jenkkilippu. Toisessa luki oven päällä: As you browse this room, please take a moment to remember the brave heroes who fought for freedom on board this ship.

Autenttisten huoneiden listassa kannen alla parturi…

…pesula, sillä sotilaat eivät ehdi pesemään vaatteita sodassa, mutta siistit vaatteet vähentävät haavojen tulehtumisriskiä…

…laivan valokuvaajan studio pedillä, sillä kaikki erikoistuneissa hommissa palvelevat käytännössä nukkuivat asemapaikallaan. Viereisessä hytissä oli pimiö…

…tuhannelle sotilaalle vain yksi vessa, mutta kauaa ei varmaan vuoroaan joutunut odottamaan, kun ”pönttöjä” eli istumapaikkoja riu’ulla erotti vain väliseinät…

…sotilaspoliisi sai oman hyttinsä, toisin kuin tavalliset sotilaat, jotka nukkuivat nelikerroksisissa katoista ripustetuissa punkissa tai riippumatoissa.

Laiva todellakin muistutti ”palveluiltaan” pientä kaupunkia, ja senhän verran siellä oli asukkaitakin.

Iiro valmiina tykittämään…

…pelikaaneja? Näitä oli tusinoittain laivan vieressä olevalla aallonmurtajalla.

Laivan tykkipiiput kuluivat sen verran nopeasti, että varaosia oli hyvä olla aina saatavilla.

Laivan tietokone ei ollut seinän vaan parin huoneen kokoinen. Tällä tähdättiin isoja pyssyjä.

Seurueemme isojen pyssyjen ammusvarastossa.

Merillä ollessa laivan kapteeni poistui harvoin komentosillalta tai sen vieressä olevasta kapteenin merihytistä. Ja kukapa näillä näkymillä haluaisikaan.

Taustalla Mobilen keskustaa, edessä sälää, mm. B-52-pommikone.

Vaikka suurin osa ajastamme kului laivalla, oli puistossa toki muutakin nähtävää. Laivaa oli mainostettu etukäteen sillä, että siellä olisi ilmastointi alakansilla, mutta se ei aina toiminut kovinkaan moitteettomasti, joten oli ihanaa seuraavaksi päästä hikisestä kuumuudesta ilmastoituun lentokonehalliin.

”Lennonjohto, pyydämme korkeutta 600 (n. 18km).” ”Täällä lennonjohto. Jos pääsette noin korkealle, niin sen kus.” ”Selvä, laskeudumme korkeudelta 800 (n. 24km).”

Ehkä siistein nähtävyys lentokonehallissa oli Blackbird, 3,3 kertaa äänennopeudella lentävä kone, jonka matka-aika New Yorkista Lontooseen olisi alle kaksi tuntia. Tämän lisäksi hallissa näkyi myös tutumpia koneita, ja nurkassa oli hornet-lentosimulaattori, jota oli tietenkin pakko mennä kokeilemaan, ja joka tuotti pienoisen pettymyksen.

Suomen ilmavoimien kuuminta kärkeä löytyy täällä museosta.

Simulaattori näytti hurjemmalta ulkoa päin kuin mitä se oli sisältä, ja grafiikat olivat yllättävän 80-lukuiset ollakseen tehty viime vuonna.

USS Drum, vanhin olemassaoleva sukellusvene jollain mittarilla, mutta kaikenhan pitää olla täällä isointa, vanhinta tai vähintään maailmankuulua.

Lentokonehallin jälkeen viimeiseksi nähtävyydeksi jäi sukellusvene USS Drum, myöskin toisen maailmansodan jäämistöä. Olimme kaikki olleet aiemmin sukellusveneissä, joten tämä yllätti meidät epäklaustrofobisuudellaan. Sisätilat olivat yllättävän tilavat.

Täällähän mahtuu kävelemään!

Punkkia oli vain kolme päällekkäin, vähemmän kuin taistelulaivassa.

Täältäkin löytyi USA:n merivoimien salainen ase: jäätelökone. Taistelulaivassa oli ollut kokonainen jäätelöntarjoilukäytävä.

Ahkeran isojen koneiden katselun jälkeen olikin jo aika suunnata myöhäiselle lounaalle, ja tätä varten löysimme tiemme Callaghan’s Irish Social Clubiin, josta piti saada koko Alabaman parhaat hampurilaiset, ja joka oli tietenkin maailmankuulu. Aika löytäminen perille olikin, sillä paikka sijaitsi keskellä hiljaista omakotitalolähiötä ja vaikutti kaikin puolin lähiöräkälältä.

Parhaat hampurilaiset, täältä. Kyllä.

Hampurilaisen kanssa ei saanut ranskalaisia vaan piti ottaa sipsejä, mutta mukavampi yllätys oli, että paikallista Abita Amber -olutta sai ihan oikeassa lasisessa tuopissa. Tämä oli ainoa kokemus koko Alabamasta, missä tarjoiluastiat olivat jotain muuta kuin muovia: kertismuovituoppeja, kertismuoviaterimia, muovikori leivinpaperilla… Kaikkein järkyin kertismuovikokemus oli hotellin aamiainen, missä aterimet oli lisäksi pakattu yksittäismuovipusseihin ja kaikki pannukakuista muroihin syötiin kertismuovilautasilta.

No oli ne ihan hyviä.

Kysyimme tarjoilijaltamme, oliko pari päivää aiemmin riehunut Isaac-hurrikaani vaikuttanut täällä päin elämänmenoon. Nuori nainen muljautteli silmiään ja tokaisi, oh please! Hänen lapsuudessaan näistä ykköskategorian hurrikaaneista ei jaksettu edes uutisoida, mutta Katrina säikäytti kaikki, ja nyt on hirveä hössötys pienestä vesisateesta, and like it doesn’t rain here in Alabama during summer, like so out of the normal!

Antebellumarkkitehtuuria eli tyyli, joka oli vallassa ennen sisällissotaa ja suosittu orjanomistajien keskuudessa

Ennen lähtöämme vedimme vielä kunnon japanilaisturistikierroksen ja ajelimme pitkin katua, jossa oli mainostettu olevan paljon vanhoja antebellumtyyliin rakennettuja huviloita, napsien ohimennessä ikkunat auki valokuvia. Seuraavaksi Mississippiin!

5.9.2012

Sweet Home Alabama

Viime perjantaina saimme vieraita, kun ystävämme Eeva ja Tero saapuivat roadtripillänsä Atlantaan. Alunperin olimme suunnitelleet lähtevämme kohti New Orleansia heti lauantaina, mutta koska hurrikaani Isaac oli mennyt kaupungin läpi kaksi päivää aiemmin, päätimme vähän himmailla matkan varrella ja lähdimmekin liikkeelle vasta lauantai-iltapäivällä.

”Tuonneko pitäisi mennä sisään?”

Aurinko oli jo laskemassa, kun saavuimme Montgomeryyn, Alabaman pääkaupunkiin. Matkalla osavaltiorajan ylittyessä kelloja piti siirtää tunnilla taaksepäin, joten meillä oli hyvää aikaa syödä illallista. New York Timesin suosituksesta paikaksi valikoitui Capitol Oyster Bar, ja hyvä niin, sillä ilman suositusta emme taatusti olisi ikinä eksyneet epämääräiselle valottomalle kujalle nimeltä Shady Street, jonka varrella oli osittain hylätyn näköisiä venevajoja ja ihan yhtä hylätyn näköisiä korkeintaan kaksihuoneisia omakotitaloja, jotka näyttivät siltä että hajoaisivat hetkenä minä hyvänsä.

Montgomeryn venesatamassa rämeikön varressa oli sekaisin pienmoottoriveneitä ja asuntoveneitä.

Vaikka Oyster Barista oli sinä iltana osterit loppu, ruoka oli paikan hieman epäilyttävästä ulkonäöstä huolimatta todella maukas sekoitus erilaisia eliöitä, jotka kaikki olisivat suomeksi ”rapu”. Terassilta oli näkymä Montgomeryn venesatamaan, joka oli parikymmentä venepaikkaa joen varressa, mutta aivan yhtä paljon huomiota vei illan ottelu. Ajattelimme pakenevamme urheiluselostusta terassille, mutta ovelasti sisällä olevista televisioista oli vedetty ääni myös ulos, joten saimme nauttia yliopistosarjan jenkkifutismatsista, joka oli nimetty Suomessakin kyseenalaista kuuluisuutta nauttineen pääsponsorinsa mukaan Chick-fil-A Kickoff Gameksi. Mietimme, että olisi tavallaan ihan siistiä, jos Suomessakin olisi vastaavalla tavalla yliopistoliigat… tänään Hesburgermatsissa luvassa Tampereen yliopiston Tiikerit vastaan Aalto-yliopiston Alligaattorit!

Alabaman State Capitol eli osavaltiontalo

Illallisen jälkeen kiertelimme Montgomeryn keskustaa katselemassa valaistuja monumenttinähtävyyksiä, joista moni liittyi olennaisesti Yhdysvaltain sisällissotahistoriaan. Etelävaltioiden konfederaatio sai käytännössä alkunsa täällä, sillä Konfederaation perustuslaki hyväksyttiin Alabama State Capitolissa, ja sen parvekkeella Etelävaltioiden presidentti Jefferson Davis vannoi virkaanastumisvalansa. State Capitolin vieressä sijaitsee Etelävaltioiden ensimmäinen Valkoinen Talo, jossa Davis asui presidenttikautensa ensimmäiset pari kuukautta, kunnes Etelävaltioiden pääkaupunki vaihtui virallisesti Virginian Richmondiksi.

Valkoinen talo mallia Montgomery, Alabama

Konfederaattivaiheidensa lisäksi Montgomery on tunnettu ihmisoikeusliikkeen historiassa: vuonna 1955 musta Rosa Parks kieltäytyi luovuttamasta paikkaansa valkoisille bussissa, joka innoitti kaupungin mustan papiston organisoimaan yli vuoden kestäneen bussiboikotin. Boikottia vetämään valittiin tuolloin vielä hyvin tuntematon pappi, Martin Luther King Jr., joka oli toiminut vuoden Dexter Avenuen baptistikirkon pappina. Bussiboikotin aikana kaupungin mustat kieltäytyivät käyttämästä busseja, bussijärjestelmä kärsi rahoitusongelmista ja valkoiset liittyivät vastalauseena sankoin joukoin rasistiseen White Citizen’s Counciliin puolustamaan segregaatiolakeja. Boikotti kuitenkin lisäsi painetta segregaation lopettamiseen busseissa, ja lopulta Korkein oikeus päätti, että bussisegregaatio on perustuslain vastaista.

Dexter Avenue Baptist Church, jossa Martin Luther King Jr. saarnasi 1954-1960

Montgomery on nykyään Tampereen kokoinen kaupunki, mutta Tampere taitaa vetää elävyydessä pidemmän korren. Kello ei ollut edes yhdeksää lauantai-iltana, kun kävelimme ympäriinsä, mutta puolen tunnin kävelyn aikana näimme keskustassa liikenteessä ehkä kymmenisen autoa. Olimme toki hallintokorttelissa, mutta kun ajoimme kävelyn jälkeen Montgomeryn katuja ristiin rastiin etsien ulospääsytietä Interstatelle, muualla näytti aivan yhtä tyhjältä.

Montgomeryn keskusta, lauantai, klo 20:36

Ajoimme vielä puolisen tuntia Montgomerysta etelään kunnes saavuimme sellaisen liittymän kohdalle, jossa mainostettiin useampaa tienvarsihotellia. Pysähdyimme pariin kysymään hintoja ja valitsimme Jameson Inn -ketjun hotellin yösijaksi. Emme kuitenkaan jääneet huoneisiin paria minuuttia pidemmäksi aikaa, sillä niissä leijaili imelä ällöttävä haju… ja totta tosiaan, seinällä tepasteli isokokoinen lutikka. Vaikka Yhdysvaltojen lutikkaongelma on pahimmillaan New Yorkissa ja Floridassa, niitä voi löytyä mistä vaan hotellista, ja pahimmillaan ne voivat levitä matkatavaroiden mukana kotiin. Tämä oli taas meille muistutus siitä, että hotellihuoneeseen tullessa kannattaa aina tarkistaa sänky (tai seinä…) siltä varalta, että niissä näkyy merkkejä lutikoista.

30.8.2012

Pikavisiitti Suomeen ja mitä sieltä oikein tulikaan kaivattua

Vietin tässä välissä viikon Suomessa. Sanomattakin lienee selvää, että ystäviä, perhettä ja sukulaisia oli ihana nähdä, vaikka aikaa ei ollutkaan kulunut edellisestä kerrasta kuin joitain kuukausia. Keskityn siis tässä kertomaan, mitä muuta huomasin kaivanneeni.

Amsterdamin kuninkaanpalatsi Damin aukiolla

Lensin kumpaankin suuntaan Amsterdamin kautta, joten passintarkastus Schengen-alueelle saavuttaessa oli Amsterdamissa. Seisomaan lyhyeen EU-kansalaisten jonoon, passi rajavartijalle, kaksi sekuntia hymyä ja rajavartija toivotti ystävällisesti tervetulleeksi. Täällä on niin monesti joutunut todistelemaan eri tavoin, että en ole laiton maahanmuuttaja, olen oikeutettu siihen ja tähän korttiin, en ole erityisen epäilyttävä vaikka olenkin ulkomaalainen ja silti tuntee olonsa jatkuvasti kaikissa virallisissa ja epävirallisissakin yhteyksissä vahvasti ulkopuoliseksi, että tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja on täysin tervetullut, oli pitkästä aikaa todella mukava. Tähän ei näköjään kaivattu edes Suomea vaan jo Eurooppa riitti.

Rembrandtin kotitalossa kierroksella

Lentokoneessa vieressäni istui saksalainen mies. Koneen noustessa hän kääntyi minuun päin, hymyili ystävällisesti, ja tarjosi purkkaa. Kiitin, nappasin purkan, ja jatkoimme kumpikin omien lehtiemme lukemista. Yksinkertainen sosiaalinen tilanne, johon ei tarvinnut sisältyä pitkiä pätkiä tyhjänpäiväistä smalltalkia ja ylisanoja, mutta kumpikin koki silti tilanteen mukavaksi. Harva amerikkalainen olisi pystynyt jättämään tilannetta siihen.

Turistiveneet matkalla sululle

Menomatkalla Suomeen päin minulla oli Amsterdamissa pidempi vaihto, joten lähdin kiertämään kaupunkia ja bongailemaan taas yhden museon. Rembrandtin kotitalo oli mielenkiintoinen, mutta parasta kaupungissa oli se, että kävelin sinne. Hyvänä kakkosena tuli se, kun istuskelin seuraavaksi puistossa, ja tuli myös parin kuukauden tauon jälkeen istuskeltua terassilla aukiolla, jonka keskellä katumuusikot soittivat, ja jonka laitaa kulki vähän väliä ratikka. Oli myös ihanaa pystyä ikkunashoppailemaan muuallakin kuin ostoskeskuksessa: kävellessä katuja pitkin kuljin kauppojen ikkunoiden ohi sen sijaan, että niiden ja jalkakäytävän välissä olisi ollut iso parkkialue.

Aurinkoisena päivänä puistot olivat täynnä nuorisoa

Suomessa kuljin paljon julkisilla, ja vaikka normaalistikin julkisilla on minusta ihan mukava mennä, en ole varmaan ikinä nauttinut niin paljon bussissa, junassa tai metrossa istumisesta niinkuin nyt. Ihanaa oli vapaus lukea matkalla kirjaa, näppäillä kännykkää tai vain tuijottaa ikkunasta ulos omissa ajatuksissa sen sijaan, että ihmettelisi, mitähän tuo edessä oleva auto aikoo kun se ajaa noin hassusti, voinko vaihtaa nyt kaistaa vai tuleeko sieltä tuhatta ja sataa musta SUV jonka rekkarissa lukee DTHSTAR, tai mitä ihmettä tuo säiliöauto tööttäilee tuossa moottoritiellä vieressä ja välkyttelee valoja jaaaaahas siellä joku mieskuski halusi saada minut hymyilemään ja vilkuttamaan hänelle. Suomessa julkisilla liikkuessa saa olla enemmän omassa rauhassa kuin täällä avoauton ratissa.

Terassit kadun varressa ja ratikat – kaksi kaipaamaani asiaa

Tästä kaikesta huolimatta on taas kiva olla kotona Georgiassa. Siitäkin huolimatta, että Isaac-myrsky tuntuu täällä asti painostavana ja sateisena säänä.

20.8.2012

Paikallinen taideteollinen

Kahvilan seinä

Viime viikolla käsityöporukan tapaamisessa eräs rouvista kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä tutustumaan Savannah College of Art Designiin. Kun ensin oli selvinnyt, että kyseessä oli koulun Atlantan haara eikä kuuden tunnin ajomatka Savannahin rannikkokaupunkiin, olin tietenkin messissä.

Kouluylpeyttä

Savannah College of Art Design, tuttavallisemmin SCAD, on Georgian oma hämmentävän suuri taideteollinen korkeakoulu. Opiskelijoita on noin kymmenen kertaa enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja sivukampuksia on Atlantan lisäksi Hong Kongissa ja Etelä-Ranskassa. Meidän kierroksemme oli harhailuretki pitkin tyhjän korkeakoulun käytäviä, jotka olivat täynnä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin taidetta.

Eräs koulun professoreista yhdisteli vanhoja koulun esitteitä ja kaikenlaisia nuppineuloja kokoseinän peittäväksi teokseksi

Oppaana toimi animaatiotaiteen professori Becky Wible Searles, joka oli taannoin omistanut animaatiotuotantoyhtiön New Yorkissa. Oli oikeastaan yhtä hauskaa tutustua taideopiskelijoiden töihin kuin muihin ryhmän jäseniin, jotka olivat enimmäkseen vanhempia rouvia. Esimerkiksi Sally kertoili meille kierroksen varrella siitä, kun hän oli viettänyt nuorena tyttönä vuoden englanninopettajana Vietnamissa. Vuosi oli 1963, Vietnamin sota oli keräämässä kierroksia ja Saigonissa oli jatkuva pommiuhka.

Starbucks on täällä kaikkialla – esimerkiksi koulun kahvilassa

Allen Cooley: Beauty

Solongo Mellecker: Nammy (Octopus)

Jokainen kulma ja käytävän pääty oli tarkoin mietitty ja käytetty hyväksi

SCADiin järjestetään arkipäivisin opastettuja kierroksia.

19.8.20124.8.2014

Alaston nainen ja jazzia

Marietta Cobb Museum of Artin pompöösi julkisivu

Piirikunnan piskuinen taidemuseo järjestää kerran kuussa alastonmallin piirtoa, ja tänä viikonloppuna paikalla oli toistakymmentä enemmän tai vähemmän taitavaa piirtäjää – minä mukaanlukien – kuuntelemassa letkeää jazzia ja piirtämässä keskittyneesti malliamme Monaa.

15 minuuttia

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta alastonmallin piirtämistä. Aloitimme sarjalla croquispiirustuksia, jossa malli vaihtaa asentoa kahden minuutin välein, ja minä aloitin pienellä huonommuudentunteella, sillä vieressäni istuvan naisen viiva oli lievästi sanottuna kehittyneempi kuin minun. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli oma galleria, mikä helpotti huomattavasti huonommuudentunnetta.

20 minuuttia. En osaa piirtää jalkateriä.

Pidemmät piirtoajat olivat vartista puoleen tuntiin. Ensimmäisen piirustuksen jälkeen tajusin, että olin unohtanut ottaa mukaan terottimen, mikä tarkoitti, että kolmen tunnin aikana käyttöön pääsivät jokainen mukaan ottamastani kolmesta lyijykynästä sekä useampi eri akvarellikynäväri.

30 minuuttia. Värien käytössä vielä pientä hiomista.

Piirsimme keskellä taidenäyttelyä, jossa oli esillä paikallisten taiteilijoiden töitä.

18.8.2012

Hopeakomeetan pyöräreitti

Suomessa olin tottunut siihen, että pyöräily on tapa liikkua paikasta toiseen: töihin, keskustaan kahville tai kaverin luokse kylään. Täällä pyöräilijä liikenteessä on harvinainen näky, ja syystäkin. Itse pyöräilen aina (laittomasti) jalkakäytävällä, jos sellainen sattuu olemaan tarjolla, sillä jalankulkijoita on ihan yhtä vähän kuin pyöräilijöitä, ja nelikaistaiselle tielle autojen sekaan tunkeminen olisi aika huimapäistä. Valitettavasti jalkakäytäviäkään ei ole kaikkialla, ja ne alkavat ja loppuvat miten sattuvat.

Silver Comet Trail

Pyöräily täällä on lähestulkoon yksinomaan liikunta- tai urheilumuoto. Pyörät lastataan takakonttiin tai auton katolle ja ajetaan erikseen pyöräilyä ja lenkkeilyä varten rakennetun trailin varrelle parkkiin. Siitä sitten lenkille – ja näillä traileilla tosiaan kelpaa vetää lenkkiä, sillä trailit ovat leveitä, hyvässä kunnossa ja opastein ja levähdyspaikoin varustettuja.

Wildhorse Creek Trail

Piirikunnan paras kevyen liikenteen väylä on Silver Comet Trail, joka jatkuu Etelä-Cobbista parin muun piirikunnan kautta aina Alabaman rajalle saakka, josta lähteen toinen väylä. Kyseessä on Yhdysvaltojen pisin yhtäjaksoinen asfaltoitu kevyen liikenteen väylä, yhteensä yli 100 mailia, ja se on rakennettu suurimmaksi osaksi vanhan junaradan uomaan. Vielä vuonna 1969 matkustajajunat kulkivat reittiä, jota nyt käyttävät lenkkeilijät ja pyöräilijät himopinkojista retkeilijöihin ja tavallisiin tallustajiin.

Meiltä Silver Comet Trailin sivuhaaran Wildhorse Creek Trailin päätepisteeseen on vajaan puolen tunnin ajomatka, joten pyörästä pyörät irti ja osina takakonttiin, ja perillä 34 kilometrin lenkki rauhallisella väylällä aurinkoisessa verrattain viileässä hellesäässä suurimmaksi osaksi metsän siimeksessä. Vähän siinä autossa istuessa tulee ironinen fiilis, kun ajaa autolla monta mailia päästäkseen pyöräilemään.

17.8.2012

Lajittelun uudelleenopettelu

Lähellä asuinalueemme porttia on Recycling Center. Aamukahdeksalta sen edessä olevalla autoluiskalla on jopa ruuhkaa, kun asukkaat töihin lähtiessään hankkiutuvat eroon roskistaan.

Lähes kaikki roskat heitetään jätemyllyyn, josta ne välillä tyhjennetään pienemmäksi puserrettuna. Jos tyhjennyksestä on aikaa ja sää on lämmin (kuten se täällä aina on), roskakatos haisee tien toiselle puolelle saakka.

Nimensä mukaisesti katoksessa on myös kierrätystä, tosin niin harvoin näkee kenenkään tälle puolelle eksyvän, että epäilen, ettei jätteiden lajittelu ole kovinkaan suosittua. Kierrätettäviä jätelajeja on kaksi: paperi ja yhdistetty muovi ja alumiini. Pahvit ohjeistetaan jättämään erillisellä lapulla jätekatoksen nurkkaan, mutta epäilen syyksi kierrätyksen sijaan sitä, ettei varsinainen jätemylly tykkää isoista pahvilaatikoista.

Muovin ja alumiinin kierrätys tulee täällä tarpeeseen, sillä mekin ostamme lähes kaiken juotavamme enintään puolen litran muovipulloissa tai tölkeissä, eikä panttijärjestelmää ole. Koska tölkeissä tai pulloissa ei taida olla minkäänlaista haittaveroa, limsat ovat käytännössä yhtä halpoja osti ne sitten pikkutölkeissä tai isommissa pulloissa, ja pikkutölkit ovat tietenkin kätevämpiä ottaa mukaan ulos lähtiessä, eivätkä hiilihapot lähde niistä niinkuin isoista pulloista. Siitä sen sijaan en ole varma, pitäisikö säilyketölkit laittaa tähän laatikkoon vai ei – ovatko ne alumiinia? Tietääkö joku tarkasti?

Lasinkeräystä ei ole. Suurin osa asukkaista taitaa heittää lasipullot sekajätteeseen, mutta minä löysin lähikaupan kierrätyskeskuksesta lasinkeräyksen, jonne ne vien.

Biojäte poistuu taloudesta viemäriverkon mukana lavuaarin jätemyllyn kautta. Tämä on se laite, johon välillä amerikkalaisissa sarjoissa joku tunkee kätensä, ja jälki ei ole kaunista… Ensin tämä tuntui jokseenkin pelottavalta, mutta nyt siihen on jo tottunut, ja olemme saaneet sen jumiinkin jo kerran, kun viemäriin livahti pari aprikoosinsiementä.

Jätemyllyssä käynyt haarukka

14.8.2012

Persikkaosavaltio

Persikkapuita kukassa

Jokaisella Yhdysvaltain osavaltiolla on oma lempinimensä, ja Georgialla se on Peach State, persikkaosavaltio. Ei ihme, sillä persikoita on täällä kaikkialla: kadunnimissä, rekisterikilvissä, kylteissä ja toki valtavina pinoina hedelmätiskeillä. Paikalliset persikat ovat isoja, tuoreita ja maukkaita.

Yritin viime viikolla tehdä ruoaksi reseptiä, mikä olisi vaatinut purkitettuja aprikooseja. Eihän niitä tietenkään löytynyt, kun persikka vei puolet säilykehedelmähyllyn tilasta, joten tuli sävellettyä alla olevan mukaisesti. Samalla uuninlämmityksellä kypsyi vihreä parsa.

Persikkaa kanalla ja salsalla

1 dl persikkahilloa (käytin itse fruit spreadia, paksua hilloa, johon ei oltu lisätty sokeria)
3 rkl limemehua
2 rkl Hoisin-kastiketta
1 rkl raastettua inkivääriä
ripaus cayennepippuria
4 kananrintaa
600g säilykepersikoita
3 pihvitomaattia
1/2 punasipuli

1. Sekoita persikkahillo, limemehu, Hoisin-kastike, inkivääri ja cayennepippuri marinadiksi. Lisää kanat ja marinoi jääkaapissa puoli tuntia.

2. Lämmitä uuni 175 asteeseen ja paista kanoja n. 45 minuuttia, kunnes kypsiä.

3. Leikkaa säilykepersikat ja pihvitomaatit sopivan kokoisiksi paloiksi ja kuutioi punasipuli. Yhdistä salsaksi ja tarjoa kanojen kanssa.

12.8.2012

Elävissä kuvissa

Kun täällä mennään elokuviin, kaikki tapahtuu kuin elokuvissa. Lippu ostetaan teatterin ulkopuolella olevasta ”Tickets”-kiskasta, ja liput tarkastetaan elokuvateatterin ovella. Sisään ei siis pääse ilman lippua fiilistelemään ja harhailemaan kuten Suomessa, minkä takia elokuvateattereissa ei ole kahviloita, kauppoja tai museoita Tennispalatsin tyyliin, ja toisaalta kukaan ei tarkasta, menetkö katsomaan oikeaa elokuvaa.

Sarjalippuja ei ole myynnissä lipputiskiltä, ja lippujen hinnat liikkuvat 10 dollarin kieppeillä. Sen sijaan kaikenlaisia kuponkeja ja diilejä voi ja kannattaakin metsästää. Me saimme toisen elokuvalipun ilmaiseksi käyttämällä kuponkikoodin, joka tuli pari viikkoa sitten ostamamme BlueRay-levyn kanssa. Myös tukusta olemme ostaneet elokuvalippupaketteja halvemmalla.

Naposteltavaksi myydään popcornia tai nachoja juustodipillä. Popcornia tilattaessa myyjä kysyy: Would you like butter with that? Jos vastaat kyllä, myyjä kaataa popcornipussin päälle sulaa voita.

Lipuissa ei lue penkkejä, joten ensimmäisenä paikalle tullut saa valita vapaasti istumapaikkansa. Teattereissa on tähän mennessä ollut niin hyvin tilaa, että me tulemme paikalle viimeisten joukossa – viimeksi 15 minuuttia elokuvan alkamisajan jälkeen, jolloin yllätykseksemme elokuva oli jo ehtinyt pyöriä pari minuuttia. Yleensä mainokset kestävät vähintään 20 minuuttia, joten myöhässä on ihan ok tulla, ja lippuja myydään jopa jo alkaneisiin esityksiin.

Myöhässä tuleminen ei muita häiritse, sillä teatterissa liikutaan muutenkin kesken esityksen esim vessaan tai täydentämään limsakuppia, joista isommat koot myydään with a free refill!

Bourne Legacy oli muuten lievästi sanottuna juoneton action-pläjäys. Ei poskettoman huono, muttei kyllä mitenkään kehuttavakaan.