Jos matkustat Atlantaan ja olet kiinnostunut tavanomaisista nähtävyyksistä, Citypass on todennäköisesti kannattava hankinta. Samanlaisia paketteja on tarjolla kymmenessä muussakin amerikkalaiskaupungissa sekä Torontossa, joten matkailijoiden kannattaa tutustua. Myös kaupungin asukeille nuo ovat hyvä sijoitus, jos jaksaa käydä nähtävyydet läpi yhdeksässä päivässä, ja niin me teimme.
High Museum of Art sijaitsee Midtownin pilvenpiirtäjien kupeessa
Torstai-iltana kävimme ainoassa arki-iltana avoinna olevassa nähtävyydessä, High-taidemuseossa. Saavuimme paikalle vasta vähän kuuden jälkeen, ja museo meni kiinni kahdeksalta, joten ehdimme katsomaan kunnolla vain vaihtuvan näyttelyn, jota oli paljon kehuttu lehdissä. Kävelimme lisäksi läpi pari pysyvää näyttelyä, ja ne vaikuttivat tasokkailta, joten suosittelen museota taiteesta kiinnostuneille. Näyttely, johon tutustuimme paremmin, oli Fast Forward: Modern Moments 1913-2013, ja se oli toteutettu yhteistyössä New Yorkin MoMAn kanssa.
Olen tunnetusti suuri taidehistorian guru, olenhan saanut keploteltua insinööritutkintooni jopa yhden kurssin aiheesta. Jätetään vähemmälle huomiolle, että kurssi käsitteli taidetta kivikaudesta esirenessanssiin eikä maininnut sanallakaan 1900-lukua. Sain kuitenkin täydet pisteet tenttivastauksestani, jossa vertailin romaanista ja goottilaista kirkkoarkkitehtuuria, joten totesin tämän pätevöittävän minut toimimaan Iiron yksityisoppaana.
Umberto Boccioni: Unique Forms of Continuity in Space, futurismia transformer-tyyliin. Jos se näyttää epäilyttävän tutulta, olet nähnyt sen Italian 20 sentin eurokolikon kääntöpuolella.
Näyttely oli järjestetty kuuden avainvuoden mukaan, jolta jokaiselta oli poimittu liuta tuona vuonna tehtyä taidetta: 1913, 1929, 1950, 1961, 1988 ja 2013. Viimeinen vuosi oli hämäystä; taidenäyttelyä varten oli tilattu installaatio, joka oli jo esillä, mutta joka lopullisesti ”valmistuu” ensi vuonna. Vuosi 1913 alkoi kubismilla (Picasso!), ekspressionismilla (Matisse!) ja futurismilla sekä yhdellä Marcel Duchampin readymade-teoksella. Duchamp on se äijä, joka totesi, että mikä vaan voi olla taidetta jos sitä kutsuu taiteeksi, mukaanlukien vessanpytty, joka on käännetty ylösalaisin niin, että siitä tulee suihkulähde.
Duchampilta oli esillä Bicycle Wheel, eli patsas, joka koostuu polkupyörän etupyörästä ja puupallista.
Vuonna 1929 keskityttiin lempitaidesuuntaukseeni surrealismiin, mukaanlukien lempitaiteilijani René Magritte. Dalíltakin oli yksi taulu, mutta vaikka museokaupassa myytiin valuvia kelloja (ja Iittalan lasilintuja!), en vieläkään ole onnistunut spottaamaan kyseistä taulua livenä. Kun kävin aikoinaan New Yorkin MoMAssa, taulu oli näytillä jossain näyttelyssä maailmalla, ja nyt se ilmeisesti oli jätetty MoMAan.
René Magritte: The Palace of Curtains, III. ”Ciel” on ranskaksi ”taivas”, ja Magritte leikittelee tässä kuvien ja sanojen suhteella. Kumpi on todellisempi kuvaus taivaasta?
Sitten tultiin vuoteen 1950, huoneeseen täynnä abstraktia taidetta. ”Tätä en ole koskaan oikeasti hiffannut”, totesin Iirolle ja viittasin erääseenkin tauluun, jossa oli maalattu valkoista valkoiselle. ”Tosi hieno”, totesi Iiro. Siis anteeksi mitä?
Ad Reinhardt: White on White
Siis mies, joka tuli hieman vastentahtoisesti taidemuseoon ja totesi ennen sisälle astumista, että ”ei kai siellä ole nykytaidetta”, onkin yhtäkkiä lääpällään abstraktiin taiteeseen? Siinä seistessäni Iiro hahmotteli meille takkahuoneen, jossa kyseinen Reinhardtin taulu olisi paraatipaikalla, tai vaihtoehtoisesti taulu olisi maalattu suoraan seinään, vaikkapa tiiliseinään, mistä Reinhardt on hakenut inspiraatiota maalatessaan taulun. Okei. Vuoden 1961 kohdalta Iiro löysi toisenkin lempparin.
Yves Klein: Blue Monochrome
Yves Klein kehitti uuden sinisen värisävyn, jonka nimesi itsensä mukaan tehdäkseen itsestään näin kuolemattoman, ja maalasi sillä erilaisia pintoja, mm. suuren yksivärisen taulun. Iiron mielestä väri olisi juuri sopiva biljardipöydän väriksi.
Olin niin ymmälläni tästä kierroksen kehityksestä, että vuosi 1988 meni vähän ohi.
