Coloradon Kalliovuorten eläinkunta on vähän erilainen kuin mitä Suomessa. Tässä viisi söpöintä summittaisessa järjestyksessä. Mikä on sinun lempparisi?
Paksusarvilammas
engl. big horn sheep
Paksusarvilampaat laiduntavat pienissä laumoissa. Kesäisin ne vaeltavat Kalliovuorten korkeuksissa, mutta talvisin ne laskeutuvat sinne, missä on helpommin syötävää. Naaraiden sarvet ovat suorahkoja ja lyhyitä, mutta uroilla ne voivat kääntyä käyräksi koko pään ympäri kuin Prinsessa Leian kampaus. Sarvista voi päätellä lampaan iän.
Me olemme nähneet paksusarvilampaita Kalliovuorten, Yellowstonen ja Badlandsien kansallispuistoissa.
Murmeli
engl. marmot
Kalliovuorten keltavatsamurmelit ovat suurempia kuin eurooppalaiset serkkunsa alppimurmelit, enkä osaa sanoa miksi, koska Kalliovuorilla ei paljoa syötävää ole. Naapurimme arveli syyksi turisteja, jotka ruokkivat täkäläisiä murmeleita pähkinöillä, mikä tuskin pitää paikkaansa. Jos murmeli syö liikaa ihmisten antamaa sille sopimatonta ruokaa (esim juuri pähkinöitä), sen vartalon rasvakoostumus muodostuu vääränlaiseksi, mikä voi olla kohtalokasta talvihorroksessa. Murmelit nimittäin vaipuvat koko pitkäksi talveksi syvään horrokseen, jossa ruumiinlämpö laskee alle 5 asteen ja sydän lyö vain pari kertaa minuutissa, ja horroksesta herätäkseen ne tarvitsevat oikeanlaista rasvaa herättääkseen kehonsa taas henkiin.
Murmeleita näkee Kalliovuorilla lähes aina puurajan yläpuolelle kiivettäessä.
Lumivuohi
engl. mountain goat
Lumivuohet on helppo tunnistaa niiden valtavasta turkista; kuvassa olevalla lumivuohella on päällä kesäturkki, joka vielä kaksinkertaistuu pituudessa ja tuuheudessa talvea varten. Lumivuohet ovat isompia ja rotevampia kuin tavalliset vuohet, ja poikasiaan puolustaessaan ne saattavat olla jopa pelottavia. Ne elävät korkealla puurajan yläpuolella päivät mutta laskeutuvat iltahämärällä laaksoon syömään. Lumivuohet ovat paksusarvilampaiden lisäksi uskomattoman hyviä kiipeilijöitä, ja ne kisailevat osittain samasta elintilasta.
Piiskujäniksen eli pikan kuulee helpommin kuin näkee: kimittävä ”hip hip” ääni raikuu puurajan yläpuolella tundralla, mutta pikkuiset hamsterin kokoiset eläimet vipeltävät salamana kivenkoloissa niin, että niitä nähdäkseen pitää olla haukan katse. Nimestä mukaisesti pikat ovat läheisempää sukua jäniksille kuin hamstereille, vaikka ulkonäöstä sitä ei voisi päätellä, ja huhun mukaan ne ovat myös toimineet esikuvana eräälle toiselle salaman lailla liikuvalle otukselle – Pokémon-hahmo Pikachulle.
Pikoja näkyy vain korkeimmilla vuorilla, kaukana puurajasta.
Vapiti eli kanadanhirvi
engl. elk
Vapiti on nimenä cree-intiaanikieltä ja tarkoittaa ”valkoista paistia”. Tämä vain vähän suomalaista hirveä pienempi hirvilaji vaeltaa suurina laumoina Kalliovuorilla ja laskeutuu talvisin asutuskeskuksiin möllöttämään. Juuri nyt syyskuussa on paras hetki nähdä vapiteja Kalliovuorten kansallispuistossa, koska silloin niillä on kiima, ja tienvarret täyttyvät turisteista, jotka ihailevat niityillä sarviaan kalistelevia vapitiuroksia. Vapiti on tämän listan eläimistä ainoa, jota yleisesti metsästetään ruoaksi, ja jota saa monista alueen ravintoloista.
PS. Kuudes söpö eläin olisi karhu, joita elää Kalliovuorilla niin paljon, että niitä näkee usein myös kaupunkialueella. Tsekkaa blogin Facebookista kuvia karhuista ”pomppimassa trampoliinilla”, ja seuraa Facebookissa niin saat uutisvirtaasi lisää näitä pikkujuttuja Coloradosta!
Pulahdus katamaraanilta lämpimään mutta auringonlaskun jälkeen pimeään Tyyneen valtamereen. Yritän pysyä mahdollisimman pinnassa, olla laskematta jalkoja alas, jotta en pelottaisi niitä pois. Kellun surffilaudan pohjaan rakennetun ledivalaisimen luokse, puhallan snorkkelista vedet pois ja painan pääni pinnan alle.
Välittömästi näen ison liitävän hahmon tulevan kohti. Tämän paholaisrauskun siipienväli on kolmisen metriä, ja perässään sillä on pitkä terävän näköinen piikki. Minua lähestyessään se avaa suunsa, ja tunnen paniikin iskevän. Snorkkeli suussa on vaikea huutaa. Parikymmentä senttiä minusta rausku kääntyy selälleen, ja mahamme melkein hipovat toisiaan.
Olisin pystynyt halutessani koskettamaan rauskua, mutta mitäköhän mieltä rausku olisi ollut siitä?
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
Lomalla matkanjärjestäjät ja paikallisyrittäjät tarjoavat kuluttajille milloin mitäkin eksoottista eläinkokemusta. Länsimaissa delfinaarioesitykset ovat suuria showta, karhut temppuilevat sirkuksissa, ja Sea Worldissa pääsee taputtelemaan rauskuja. Aasiassa norsuratsastukset ovat suosittuja, ja Thaimaassa pääsee vierailemaan tiikeritemppeleihin, joissa tiikereitä pääsee silittämään. Välimeren maissa turisteja viedään katsomaan paikkoja aasin selästä käsin. Ja lista jatkuu.
Tjäreborgin Instagram-tili, ennen kuin kuva poistettiin. Kuvakaappaus Tämä Matka -blogista.
Näille kaikille esimerkeille yhteistä on, että niissä mennään turistien eikä eläinten ehdoilla.
Delfinaarioissa delfiinit masentuvat, sillä luonnossa ne ovat tottuneet liikkumaan toistasataa kilometria päivässä, ja vankeudessa syntyneet delfiinit jäävät hyvin harvoin henkiin. Delfiinit kommunikoivat naksuttelemalla ja kaikuluotaamalla, ja betonialtaissa kommunikointi hankaloituu. Älykkäinä eläiminä ne tarvitsisivat enemmän virikkeitä, kuin mitä delfinaarioilla on tarjota. Lisäksi jos delfiinejä pyydystetään delfinaarioon luonnosta, tuetaan samalla delfiinien massateurastuksia. Lisätietoa delfiinien tilanteista Vaihda vapaalle -blogista.
Sen lisäksi, että taputtelualtaiden rauskut eivät välttämättä nauti taputtelusta, ihmisten käsistä leviää niihin tauteja, ja usein näissä altaissa rauskut kuolevat nopeammin kuin mitä muuten vankeudessa.
Norsujen koulutus aloitetaan prosessilla, joka tunnetaan nimellä crushing the spirit, ja jossa norsua pahoinpidellään ja kidutetaan niin paljon, että se alistuu pelosta ihmiselle. Lisäksi norsut usein pyydystetään luonnosta, vaikka ne ovat uhanalaisia. Lisää aiheesta Tarinoita maailmalta -blogissa.
Thaimaan tiikeritemppeleissä tiikereitä on huumattu, jotta ne eivät hyökkäisi ihmisten kimppuun.
Aaseilla ratsastavan ei pitäisi painaa yli 20% aasin painosta. Tämä tarkoittaa käytännössä, että aaseilla ratsastaminen pitäisi jättää lapsille.
Tuskin kukaan haluaa oikeasti tukea eläinten kaltoinkohtelua, vaan syy tällaisen toiminnan tukemiseen on usein tietämättömyydessä. Olen itsekin käynyt useassa delfinaariossa, keikkunut norsun selässä ja ratsastanut aikuisiällä aasilla pitkin Egyptin maaseutua, ja monesti olen saanut tietää ongelmista vasta jälkeenpäin. Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan vähentää sitä, kun ihmiset oppivat, minkälaista toimintaa kannattaa olla tukematta.
Kokonaan toinen asia ovat matkanjärjestäjät, jotka aktiivisesti markkinoivat kyseenalaisia retkiä turisteille. Monet matkanjärjestäjät ovat julkisesti sitoutuneet kestävän matkailun periaatteisiin ja eläinystävälliseen toimintaan, mutta silti tarjonnassa saattaa olla esimerkiksi norsuratsastuksia. Yksittäisellä kuluttajalla ei aina ole mahdollisuutta arvioida toiminnan eettisyyttä, mutta matkanjärjestäjillä kyllä on. Kuluttajien sen sijaan on mahdollista kysyä lisätietoja ja esittää kriittisiä kysymyksiä, jotka luovat matkanjärjestäjille paineita toimia paremmin tulevaisuudessa.
Kriittiset kysymykset kannattaa muistaa myös silloin, kun toimintaa markkinoidaan luontoystävällisyydellä. Jos yritys markkinoi mahdollisuutta uida delfiinien kanssa luonnossa, niin onko delfiinejä kuitenkin painostettu rantaa kohti? Mennäänkö valassafarilla liian lähelle valaita? Ovatko villieläinten kuvausmatkat häiriöksi eläimille? Koska aidosti reilun matkailun lisäksi on paljon myös viherpestyä matkailua, kriittisten kysymysten esittämisen lisäksi kannattaa tarkistaa internetistä, mitä paikasta puhutaan. Esimerkiksi Right Tourismilla on hyvä tietokanta, jossa on arvioitu eri paikkojen eläinystävällisyyttä.
Kuvakaapaus Finnmatkojen Instagram-tililtä.
Reilu matkailu ei rajoitu pelkästään eläinten hyvinvointiin. Reilun matkailun yhdistyksen luomat Reilun matkailijan ohjeet sisältävät seuraavat kohdat:
Hanki tietoa matkakohteesta
Matkusta huippusesongin ulkopuolella
Valitse vastuuntuntoinen matkanjärjestäjä
Suosi paikallista
Säästä energiaa ja vettä
Minimoi jätteet
Kunnioita paikallista kulttuuria
Suojele ihmisiä, eläimiä ja luontoa
Kerro näkemästäsi ja kokemastasi
Kaikkein vaikeinta matkailussa on yleensä sen selvittäminen, kuka käärii voitot, eikä siihen aina kykene. Ohjenuorana kuitenkin on, että paikallisille yhteisöille on sitä parempi, mitä suurempi osa voitoista jää paikan päälle sen sijaan, että rahat valuisivat suuryrityksille, yleensä köyhemmistä maista rikkaampiin maihin. Lisäksi poliittisella tilanteella on oma roolinsa: taannoin äitini selvitti Indonesiaan matkustaessaan, ettei hotelli ollut diktaattorin suvun omistuksessa.
Entäs ne rauskut? eli yksi esimerkki reilusta vaihtoehdosta
Paholaisrauskut eivät tosiaan olisi tykänneet koskettelusta, koska niiden ihoa peittävä suojakerros olisi kärsinyt siitä ja altistanut ne tulehduksille. Tämän takia meillä oli mukana asiantunteva opas, joka neuvoi, miten rauskujen kanssa tulisi käyttäytyä: ole mahdollisimman paikoillasi ja anna rauskun tulla sen verran lähelle kuin se itse haluaa.
[Kuva: Steve Dunleavy]Eka Canoe Adventures kävi hakemassa meidät hotelliltamme ja vei meidät golfkärryllä lyhyen matkan satamaan, missä meitä jo odotti perinteinen katamaraani. Paholaisrauskusukelluksilla ryhmäkoko on korkeintaan kahdeksan henkeä, mutta tänä iltana me olimme ainoat kyyditettävät. Pari muutakin matkanjärjestäjää oli kokoontunut Konan koralliriutoille, joissa paholaisrauskuja houkuteltiin surffilautojen alle kiinnitettyjen ledivalojen avulla – tai pikemminkin valot houkuttelivat planktonia, joita rauskut tulivat paikalle syömään.
[Kuva: Steve Dunleavy]Meidän ihastellessa paholaisrauskuja opas kertoi meille juttua rauskujen elämästä, lisätietoa yksittäisistä näkemistämme rauskuista – rauskut erottaa niiden vatsapuolen kuvioinnin avulla – sekä yleisesti koralliriutan tilanteesta. Havaijin pääsaaren Konan rannalla järjestettävät paholaisrauskusnorklaukset todellakin tukevat eläinten tilannetta: turismi aiheuttaa painetta poliitikoille suojella koralliriuttaa, kun paikalliset saavat tulonsa riutasta ja matkailijat levittävät tietoa riutasta. Rauskuja snorklaus ei häiritse: alueella asuu toista sataa rauskua, ja iltaisin snorklausjärjestäjien ”planktonbuffetista” tulee nauttimaan yleensä pari kolme yksilöä.
Paholaisrauskut ovat valtamerten jättiläisiä, painavat helposti toista tonnia ja niiden siipiväli on useamman metrin, mutta ne ovat ihmisille täysin vaarattomia, myrkyttömiä ja hampaattomia. Niiden kanssa uiminen oli yksi hienoimmista kokemuksista, mitä Havaijilla koimme, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille Havaijille matkustaville. Jälkeenpäin matkalla takaisin satamaan hörpimme kuumaa kaakaota samalla, kun opas kertoi meille, miten Eka Canoe Adventures tukee yritystoimintansa ohessa paikallista yhteisöä opettamalla köyhempien perheiden lapsia purjehtimaan.
Snorkkeleiden lisäksi saimme käyttöön räpylät ja märkäpuvun yläosat.
Osallistun tällä kirjoituksella #ReilutBlogit-kampanjaan, jossa bloggaajat nostavat tietoutta kestävästä matkailusta ja kannustavat matkailijoita miettimään valintojaan. Tämän tiimoilta haastan Emmin, Lauran ja Satun, kertomaan omissa blogeissaan suhteestaan kestävään matkailuun sekä yhdestä mukavasta kokemuksesta aiheeseen liittyen, sekä kaikki lukijat jakamaan kokemuksiaan kommenttikentässä. Millaisia kokemuksia sinulla on kestävästä matkailusta?
Oli Havaijin-lomamme viimeinen päivä, ja minulla oli yksi tavoite: nähdä liemikilpikonna. Tuo uhanalainen kilpikonnalaji tunnetaan Havaijilla nimellä honu, ja paikallisessa mytologiassa se lähetettiin milloin viestinviejäksi, milloin hyökkäämään vihollisten kimppuun, ja sanotaanpa myös joidenkin pienempien saarten kelluvan suuren honun selässä. Suomenkielinen nimi taas tulee siitä, että monessa paikkaa nämä kilpikonnat päätyivät sananmukaisesti liemeen – ja yhäkin saattavat päätyä. Havaijilla liemikilpikonnia kuitenkin suojellaan nykyään aktiivisesti, ja kun aiemmin saarella asunut Veera vinkkasi, että Oahun pohjoisrannalta Lanaikeasta niitä löytyisi, otimme sen saarikierrospäivämme pääkohteeksi.
…emmekä saapuneet paikalle turhaan!
Parkkeerasimme auton tien viereen ja käppäilimme lyhyen matkan rannalle rantapyyhkeet kainalossa. Iiro ehti jo avata suunsa sanoakseen pari poikkipuoleista sanaa hiekkarannan kapeudesta ja vaatimattomuudesta – ei mikään paras auringonottoranta – kunnes näimme ne: kaksi valtavaa kilpikonnaa köllöttelemässä hiekalla! Kumpikin oli noin metrin pituinen jötkäle, varmaankin reilusti toista sataa kiloa, eikä niitä näyttänyt paljoa kiinnostavan parin metrin päässä parveilevat ihailijat.
Kuhina, havaijiksi ”lähettiläs”
Kilpikonnavapaaehtoinen oli vetänyt kilpparien valtaaman alueen ympärille punaista narua, joka signaloi sopivaa tarkkailuetäisyyttä, ja pystyttänyt konnien lähelle kyltit, joissa kerrottiin niiden nimet ja taustaa. Konnista suurempi, Kuhina, oli uros, suurin kaikista Lanaikelle köllöttelemään tulevista uroksista, ja sen kerrottiin ottavan rannalla aurinkoa noin neljästi kuukaudessa. Loput aikaa se hyörii rantavedessä merilevää mutustellen. Ilmeisesti rankkaa puuhaa, tai sitten Kuhinalla on vain oikea elämänasenne, sillä rannalla se näytti relaavan taju kankaalla.
Ipo, havaijiksi ”sydänkäpy”
Toinen rannan kilpikonnista oli Ipo, naaraskilpikonna, joka viettää rannalla jopa kolmasosan ajastaan. Ipo on ilmeisesti jo vanha rouva, sillä se kävi viimeksi munimassa luoteisilla Havaijisaarila 800 kilometrin päässä vuonna 2004. Ipolla kesti 35 päivää uida perille, ja vietettyään kesän atolleilla, se palasi takaisin Oahulle kissanpäiviä viettämään. Ipon reitistä on tarkka tieto siihen liitetyn paikantimen ansiosta, ja muutenkin kaikilla Lanaikealla köllöttelevillä kilpikonnilla on tunnistimet, joista ne erottaa. Kilpikonnavapaaehtoinen kuitenkin kertoi, että hän tunnistaa suurimman osan kilpikonnista ulkonäöstä.
Honut elävät jopa 70-vuotiaiksi, mutta ne saavuttavat sukukypsyyden vasta noin 30 vuoden iässä, ja vaikka ne munivat monta munaa kerralla, vain murto-osasta kilpikonnanpoikanen selviytyy veteen saakka – ja noin 1% saavuttaa sukukypsyyden. Vaikka honuja metsästetään, muut ihmisten aiheuttamat uhkat ovat suurempi ongelma: kalaverkot, rantojen täyteen rakentaminen ja saasteet, jotka aiheuttavat kasvaimia ja sekoittavat kilpikonnanpoikasten päät.
Havaijilla kilpikonnilla on kuitenkin hyvä olla, ja paikallinen kilpikonnapopulaatio on kasvanut 50 prosentilla 25 vuodessa. Me ihailimme liemikilpikonnia aikamme ja jatkoimme sitten saarikierrosta auringonlaskun loistaessa horisontissa.
Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.
Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.
Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.
Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…
Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.
Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:
Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.
Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.
Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.
Kotivuoreni on linnani.
Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.
Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.
Jos lenkkeilee Boulderissa teollisuuskiinteistöjen välistä joutomaapläntin reunaa, kannattaa pitää silmät auki tällaisen yleisen näyn varalta:
Tai sitten ei, jos ei halua pysähtyä kesken lenkkiä pällistelemään söpöjä elukoita.
Boulderista on varattu useita maaplänttejä preeriakoirayhdyskunnille, ja tämän lisäksi ne levittäytyvät innokkaasti esim. moottoriteiden varsille. Yhdyskuntien alueet ovat täynnä tunneleiden sisäänkäyntejä, ja päiväsaikaan melkein joka tunnelin suulla istuu otus. Välillä ne päästävät korkeita kiljahduksia toisilleen ja juoksevat tunnelilta toiselle, mutta enimmäkseen ne lenkkeilijän tai muun häirikön bongattuaan istuvat hievahtamatta lukuunottamatta niiden pientä töpöhäntää, joka vispaa vimmatusti.
Ihminen tuijottaa mua! Tuijotan siis takas, vaikka hetkeä aiemmin olin mussuttanut maapaakkua.
Maanviljelijät eivät täällä erityisemmin preeriakoirista perusta, sillä ne syövät ruohoa, juuria ja siemeniä ja saattavat tuhota peltoja, mutta Boulderin kaupunki on aktivoitunut suojelemaan niitä sen jälkeen, kun joku valopää oli mennyt reilu vuosikymmen sitten myrkyttämään pari isoa yhdyskuntaa. Nyt laissa on määrätty, että preeriakoiran tappaminen saa olla vasta viimeinen keino, jos yhdyskuntaa yritetään siirtää, mutta siihenkin on välillä jouduttu turvautumaan väkirikkaissa piirikunnissa, sillä Coloradon osavaltionlaissa on kielletty preeriakoirien kuljettaminen toisen piirikunnan alueelle, ellei vastaanottava piirikunta anna toimelle erikseen lupaa – mitä yleensä ei anneta, koska preeriakoiria pidetään tuholaisina.
Nämä otukset eivät vielä olleet huomanneet kuvaajaa.
Näytin erään löytämistäni yhdyskunnista Iirollekin, ja hän oli yllättynyt preeriakoirien pienestä koosta, koska oli luullut niiden olevan samaa kokoluokkaa työpaikkansa parvekkeella selällään aurinkoa ottaneen otuksen kanssa. Preeriakoirat olivat kuitenkin puolet pienempää kokoluokkaa kuin tuo otus, jota veikkaamme tarkemman lajimäärittelyn uupuessa pesukarhuksi.
Olen sitä vähemmistöä, joka hihkuu innosta, jos baarista löytyy Trivial Pursuit ja tarpeeksi kiinnostuneita sitä pelaamaan. Siksi olikin kiva löytää Meetupin kautta paikallinen nuorten aikuisten ryhmä, joka käy säännnöllisesti osallistumassa pubitrivioihin. Niissä vastaukset annetaan pöytäkunnittain, ja eniten pisteitä saanut pöytäkunta saattaa voittaa lahjakortin kyseiseen ravintolaan.
Ensimmäisellä kerralla osallistuessani triviailtaan meitä oli noin viisitoista henkeä. Olin suht’ itsevarma, onhan Trivial Pursuit -kokemukseni laaja ja kattava ja olen siinä aika hyvä vaikka itse sanonkin. Noin viidennen kysymyksen kohdalla tajusin, että tässä pelissä olen ihan statisti. Triviakysymykset kun tuppaavat olemaan niin täällä kuin kotoisessa Trival Pursuitissa paikallistietoutta tai edes kyseisen maanosan tietoutta, ja jos ”World Geography”-kategorian vastaus on Kanada (”Minkä maan nimi tarkoittaa englanniksi ’kyläkeskus’?”), niin yllättäen en loistanut tietoudellani. Illan kahdestakymmenestä kysymyksestä tiesin sentään vastauksen yhteen kysymykseen, joka koski 1900-luvun alun saksalaista kirjallisuutta (”Mistä sodasta kertoo kirja ’Länsirintamalta ei mitään uutta’?”), ja joka olikin illan ainoa Eurooppaa liippaava kysymys. Onneksi muut paikalla olleet ihmiset olivat mitä mukavimpia ja tietämättömät saivat keskittyä rentoon jutusteluun.
Eilen kävimme Iiron kanssa toista kertaa triviaillassa, koska tällä kertaa se sattumalta järjestettiin tien toisella puolella sijaitsevassa sporttibaarissa. Aihealue oli ”Movies, Sports and Rock&Roll”, joista ajattelimme tietävämme ehkä jotain elokuvista. Noh, emme näköjään, emme ainakaan amerikkalaisista B-luokan huumoripläjäyksistä, joista suurin osa ei varmaan ole päätynyt Suomeen asti edes DVD:llä. Meitä vastapäätä istunut Ed kertoi meille urheilukysymysten kohdalla, että Yhdysvaltojen suosituimmat urheilulajit ovat amerikkalainen jalkapallo, pesäpallo, koripallo ja jääkiekko, tässä järjestyksessä, ja se näkyi urheilukysymyksissä: kuudesta illan aikana esitetystä urheilukysymyksestä kolme koski jenkkifutista (”Kuka valmensi tiimiä XYZ vuonna kuokka ja kivi?”), kaksi pesäpalloa (”Kuka esitti valmentajaa B-luokan pesäpalloelokuvassa Töttöröö?”) ja yksi koripalloa. Jääkiekkoa ei mainittu – vaikka tuskin siitäkään mitään olisimme tienneet – ja Iiron ja minun yhteenlaskettu oikeiden vastausten määrä illan aikana oli kadehdittavan pyöreä nolla.
Ilta oli silti onnistunut, sillä paikalla oli taas mukavia ihmisiä, joihin oli kiva tutustua. Kävelymatka baariin sen sijaan oli vähemmän ihastuttava, sillä jalkakäytävällä lojui lämmittelemässä käärme. Olimme metrin päässä, kun tajusin että ”oksa” olikin elossa, ja saimme ihan kunnon sätkyn. Jälkeenpäin baarin terassilla tuli puitua tätä luontokohtausta ja selvitettyä, mitkä paikallisista käärmeistä ovat myrkyllisiä. Georgian noin neljästäkymmenestä käärmelajista myrkyllisiä on kuusi: kolme kalkkarokäärmelajia, kaksi kyykäärmelajia ja yksi veikeän värinen korallikäärme. Meidän kohtaamamme käärme ei näyttänyt näistä yhdeltäkään.
Korallikäärme, tuo vinkeän värinen ja tappavan myrkyllinen liero
Kestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?
