Viime viikonloppu kului minulla Amsterdamissa, toissa viikonloppu Madridissa. Lupaan kirjoittaa niistä vielä joskus, mutta tämän viikonlopun olen käyttänyt reissuväsymyksestä toipumiseen. Minusta on aina kivaa matkustaa, ja kumpikin noista reissuviikonlopuista oli ihan mahtava, mutta joskus kotiin tullessa kokee reissuähkyä – esimerkiksi nyt. Harkitsin vielä perjantaina lähteväni Liègeen päiväreissulle katsomaan ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlallisuuksia, mutta järki voitti: tämä viikonloppu menee minulla lähinnä sohvalla loikoillen, siivoillen ja relaten.
Suurherttuan palatsin kattoa. Palatsi sijaitsee keskustassa, osana erästä keskustakorttelia, kylki kiinni piskuisessa parlamenttitalossa.
En tietenkään viettänyt viikonloppua täysin neljän seinän sisässä. Perjantaina kävin taidemuseon ilmaisillassa, lauantaina suuntasin parin kaverin kanssa ulkoilmaelokuviin. Luxemburgissa perinteisesti kaupunki tarjoaa kesäviikonloppuisin ulkoilmaelokuvanäytöksiä, paikka vaan vaihtelee. Alkukesästä näyttämönä toimi Knuedlerin tori (joka virallisesti Place Guillaume II:na tunnetaan), nyt keskikesällä keräännyimme katsomaan leffaa suurherttuan palatsin eteen, ja ensi viikonlopusta lähtien niitä näytetään vanhan kapusiinilaisluostarin pihalla.
Ulkoilmanäytökset ovat sen verran suosittuja, että meidän piti tulla paikalle yli puoli tuntia etukäteen saadaksemme paikat melkein taaimmaisimmalta riviltä. Tämän jälkeen tulleet jäivät nojailemaan teatterialueen aitaan, sillä palatsin edessä olevalle alueelle ei päästetty enempää ihmisiä kuin mitä mahtui istumaan. Paikan päältä sai ostaa syötävää (poppareita) ja juotavaa (olutta, viiniä, limsaa), ja kaikille jaettiin sadeponchot sitä varten, että alkaisi satamaan. Noin puolivälissä leffaa alkoikin ripsiä, mutta ponchon ansiosta tämä ei katsomiskokemusta häirinnyt.
Minä ja kaverini Alexandra odottelemme elokuvan alkamista, kuvaajana Alexandran mies.
Oman haikeutensa iltaan toi, että tästä alkoi taas ketju hejdåita, nähdään joskus, jossain. Kaveriporukassamme minä en ole ainoa, joka ei aina pysty sanomaan, missä on puolen vuoden päästä, mikä tarkoittaa, että palatessani Luxemburgiin kaverit eivät välttämättä enää ole täällä. Alexandran kanssa näimme nyt viimeistä kertaa pitkään aikaan, sillä hän lähtee huomenna miehensä kanssa lomalle Pohjois-Italiaan ja palaa vasta päivä sen jälkeen, kun minä olen jo poistunut maasta. Onneksi meillä kaikilla on vahva usko, että näemme varmasti taas joskus, jossain.
Näin ensimmäistä kertaa Breakfast at Tiffany’sin, ja okei, ymmärrän mihin elokuvan charmi perustuu, mutta minua hieman häiritsi pari asiaa: tyttö on mennyt 14-vuotiaana naimisiin vanhan leskimiehen kanssa, ja joidenkin mielestä tämä on romanttista? Ja mitä romanttista on siinä, että mies sanoo naiselle ”I love you, so you belong to me” kysymättä, onko tämä naiselle kenties okei? (Ja nainen tietenkin aktiivisesti vastustelee, mutta mies ei tästä piittaa.) Lisäksi en ole aikoihin nähnyt näin avoimen rasistista elokuvaa – miten ihmeessä japanilaisia on joskus voitu kuvata elokuvissa noin? Bottom line: onneksi en elä 60-luvulla, mutta haluaisin silti naispääosan vaatekaapin. Ne mekot!
Elokuvan jälkeen suuntasimme vielä lasilliselle. Juttu luisti mukavasti: minä pälätin englantia, Alexandran mies Olivier puhui ranskaa, ja Alexandra puhui kumpaakin sekaisin. Onnistui ihan hyvin, sillä sekä minulla että Olivierillä vieraan kielen ymmärrys on selvästi korkeammalla kuin puheen tuottaminen.
Luxemburgissa pyörii tämän viikon Pohjoismaisen elokuvan festivaalit, ja onnistuin voittamaan Facebookissa pari lippua tiistain näytökseen: Clownwise-elokuvan Luxemburgin ensi-ilta Esch-sur-Alzettessa lähellä Ranskan rajaa. Clownwise kiinnosti minua kahdesta syystä: ensinnäkin se on suomalais-luxemburgilais-tsekkiläistuotanto – kaikki maita, joissa olen asunut – ja toisekseen siinä on Kati Outinen, joka oli tulossa myös paikan päälle ensi-iltaan.
Koko ensi-ilta oli jotenkin niin… luxemburgilainen. Tai ranskalainen, miten sen nyt ottaa. Kaikissa festivaalimainoksissa oli nimittäin oikein mainostettu, että hei, nyt on mahdollisuus nähdä nämä elokuvat englanniksi tekstitettynä! mutta elokuvan alkaessa ranskalainen Didier Flamand puhui pehmeästi soljuvaa ranskaa, sujuvasti ilman minkäänlaisia tekstejä. ”Tää on niin tätä”, kaverini tuhahti vieressäni, ja hän sentään työkseen kääntää dokumentteja ranskasta suomeksi. (”…mutta ne on kirjoitettua kieltä, ja tuo on muminaa, josta ei kuule mitään!” hän toteaisi.) Minä vielä elättelin toiveita, että alku oli vain jotain fiilistelyä, jota ei oltu nähty tarpeelliseksi tekstittää, mutta ne toiveet rapisivat siinä vaiheessa, kun ensimmäinen näyttelijä avasi suunsa tsekiksi, ja teksityksiin valuivat tutut Ç:t ja Que:t. Kukaan muu teatterissa ei hätkähtänytkään tästä asioiden kehityksestä, joten oletettavasti kaikki joko osasivat ranskaa tai olivat tottuneita siihen, että elokuva esitetään vähän millä sattuu tekstityksillä ja aina niitä ei ymmärrä. Niinhän tässä kielisekamelskaisessa maassa kaikki toimii.
Minulle elokuva siis oli lopulta erinomaista treeniä kahden viikon päästä olevaa ranskan loppukoetta varten – think positive! – ja ilokseni ehdin lukea tekstityksen melkein aina loppuun ja yli puolet ajasta jopa ymmärtää, ennen kuin piti ruveta miettimään jo seuraavaa riviä. Onneksi elokuva oli suurimmaksi osaksi tsekiksi, sillä ne puhutut ranskankieliset repliikit olivat aikamoista muminaa. Elokuvassa Ranskaan rautaesiripun aikaan paennut tsekkiklovni palaa kotimaahansa ja tapaa kaksi klovnikaveriaan, tai ”kaveriaan”, sillä porukan kesken on kaikenlaista pientä ja suurta juopaa. Välissä hassutellaan tavalla, joka nauratti aidosti, ja välillä näytetään Kati Outista, joka näyttelee muistisairasta vanhusta elävästi, uskottavasti ja herkästi. Lopulta pysyin kärryillä 90% ajasta ja elokuvasta jäi raskaista teemoista huolimatta hyvä mieli.
Clownwisen ensi-illassa näytöksen jälkeen lavalle kipusivat tuottaja, ohjaaja ja Kati Outinen vastailemaan yleisökysymyksiin.
Elokuvan jälkeisessä kyselytuokiossa paljastui, että kielimuurit olivat olleet läsnä myös elokuvaa tehdessä. Tsekkiläinen elokuvaohjaaja oli kahdeksassa kuukaudessa opetellut sen verran ranskaa, että pystyi ohjaamaan ranskalaisia näyttelijöitä, ja Kati Outisen piti opetella tsekkiä niin, että pystyi sanomaan repliikkinsä kuulostamatta vierasmaalaiselta. Kaksi elokuvassa näytellyttä tsekkiklovnia eivät opetelleet mitään kieliä, joten Outisella ja elokuvassa hänen miestään näytelleellä miehellä oli tasan yksi yhteinen kieli, saksa, ja siitäkin vain pari hassua sanaa, lähinnä kaputt. Näytelmän käsikirjoituksesta oli tehty kolme eri kieliversiota – tsekki, ranska ja englanti – ja osa näyttelijöistä tiesi, missä vaiheessa heidän piti sanoa repliikkinsä, laskemalla vastanäyttelijän käyttämiä tavuja. Todellinen eurooppalainen yhteistyöelokuva siis.
Esityksen jälkeen jäimme hengailemaan paikan päälle viinilasillisille ja onnistuimme nappaamaan Outista hihasta. ”Hei anteeksi, Kati…” aloitin, ja Katin reaktio oli jotakuinkin: ”Haah hääh whaat que hei mä ymmärrän sua hohohoo!!” Ensihämmennyksestään selvittyään hän kertoi meille vielä lisää elokuvantekemisestä: kuinka ohjaus tuli usein kahteen otteeseen eri kielillä, paitsi silloin kun ohjaaja unohti, ettei Kati puhu tsekkiä. ”Mutta se kielitaidottomuus oli oikeastaan mielenkiintoisella tavalla haastavaa”, Kati totesi. ”Kommunikaatio on meri, ja kieli on siitä vain pinnalla olevat aallot. Näyttelijän työ taas on lukea ihmisten sanatonta kommunikaatiota, ja tässä siihen sai keskittyä täysillä.” Tsekinkieliset repliikit Kati sanoi omaksuneensa korvakuulolla ja treenanneensa niitä ohjaajan vaimon kanssa väsymykseen saakka, mutta lopulta aksentti oli osunut kohdilleen.
Bloggaaja pääsi valokuvaan Kati Outisen kanssa
Koska elokuvan rahoitus oli tullut kolmesta eri maasta, myös kuvaukset oli hoidettu kolmessa eri maassa. Ulkokohtaukset oli kuvattu Prahassa, koska elokuva sijoittuu sinne; sisätilat Luxemburgissa, jolloin ikkunoista näkyvät maisemat oli editoitu Prahaksi digitaalisesti; ja sairaalakohtaukset TYKSissä. Elokuvassa yksi päähenkilöistä taistelee syöpää vastaan, ja eräässä kohtauksessa avustajat olivat suomalaisia syöpäsairaita. He eivät ymmärtäneet sanaakaan päähenkilöklovnin kohtauksessa improvisoidusta huumorista, mutta se oli niin iskevää, ettei lopulta koko huone nauroi mukana ja osallistui improvisaatioon. Elokuvan Suomen ensi-ilta oli kuukausi sitten ja järjestettiin hyväntekeväisyysnäytöksenä TYKSin syöpäosaston hyväksi.
Praha vuonna 2009. Suurin osa elokuvasta oli kuvattu sisätiloissa kuulema osittain huonon säätuurin takia, mutta mm. Vltava-joki elokuvassa vilahti.
Kati kertoi myös, miten hänet oli bongattu tsekkiläiseen elokuvaan näyttelijäksi: ”Se oli ihan uskomaton sattuma!” Elokuvan tsekkiläinen ohjaaja oli erään kansainvälisen elokuvafestivaalin illallisella istuutunut suomalaisen elokuvaohjaajan viereen, ja kun oli paljastunut, että kyseessä oli suomalainen, hän oli todennut, että hänellä olisi kuin Kati Outiselle luotu rooli tulevassa elokuvassaan, että satutkos tuntemaan? Kyseinen ohjaaja oli todennut, ettei henkilökohtaisesti, mutta että Suomen piirit ovat niin pienet, että kaikki ovat kaverinkavereita, ja hän voi välittää viestin eteenpäin. Niin Kati päätyi projektiin mukaan.
Entä mitä tulevaisuudessa? Kuulema taloustilanne on vaikuttanut elokuvienkin tuotantoon, ja rooleja on tarjolla nihkeästi. Sen sijaan Katilla on suunnitteilla yhteistyöprojekti erään oululaisen muistisairaiden kanssa työtä tekevän järjestön kanssa. Tätä kertoessa kuitenkin tuottaja tuli koputtamaan Katin olalle ja halusi esitellä hänelle jonkun, joten me kiitimme keskustelutuokiosta ja suuntasimme takaisin junalle.
Loppukevennykseksi fiiliksiä klovnibändistä, joka esiintyi ensi-illassa. Tunnistatko pätkän lopun sävelmän?
Clownwise on muuten Suomessa teatterilevityksessä nimellä Koomikot. Ensi-ilta oli jo sen verran monta viikkoa sitten, että elokuva ei välttämättä kovinkaan monessa paikkaa enää pyöri, mutta jos jotakuta kiinnostaa, niin ainakin pääkaupunkiseudulla vielä tulevana viikonloppuna elokuvan ehtii bongata aamunäytöksessä.
Eilen oli valtameren takana jokavuotinen Oscar-gaala, missä suomalaiset lyhytelokuvan tekijät kokivat parin sekunnin pettymyksen ja luxemburgilaiset lyhytanimaation väsääjät kierivät onnesta voitettuaan parhaan lyhytanimaation Oscar-palkinnon. Viime vuoden mielihyväleffa Mr Hublot koko 11 minuutin komeudessaan on tässä:
Täällä Luxemburgissa pyörii tällä hetkellä elokuvafestarit, joiden lyhytelokuvaillassa kävimme parin kaverin kanssa. Aluksi näytettiin bonuksena Mr Hublot, jonka jälkeen siirryttiin tämän vuoden tuotantoon. Seitsemästä elokuvasta kaksi oli englanniksi, yksi saksan ja ranskan sekoituksella ja tekstitetty englanniksi, yksi mykkä, kaksi letzeksi ranskalaisilla tekstityksillä ja yksi letzeksi ilman mitään tekstitystä. Yllättäen tajuamisprosenttini ei ollut kovinkaan riippuvainen kielestä, sillä hiffasin täysin letzenkielisen elokuvan perusajatuksen ja mielikuvitus täytti loput – ja uskon, että olisin leffasta tykännyt teksitysten kanssakin – kun taas illan omituisimman leffan palkinnon vei englanniksi tekstitetty lyhäri, jossa mies ja nainen vuorotellen nukahtelivat, ja hereillä oleva osapuoli jutteli nukkuvan kanssa telkkarin välityksellä, samalla kun nukkuva esimerkiksi tiskasi. Just niin.
Salissa kävi ilmi luxemburgilaisen elokuvatuotantoyhteisön pienuus. Virallisesti ilta oli ranskaksi, mutta elokuvansa sisään juontavat vieraat puhuivat enimmäkseen letzeä, koska ”kaikkihan me tunnetaan toisemme ja osataan äidinkieltämme”, ja kun jokaisen elokuvan lopuksi sen tekemiseen osallistuneet henkilöt nousivat seisomaan, huomasin osan ihmisistä seisovan useamman elokuvan kohdalla – ja pari näyttelijää näytteli useammassa kuin yhdessä illan elokuvassa. Oletan, että letzenkielisissä juonnoissa oli jotain inside-läppää, koska muu elokuvayleisö nauroi niille, ja kaverini sanoin: Nää kaikki muut taitaa tuntea toisensa…
Vaikka tykkäsin Mr Hublotista, omaksi henkilökohtaiseksi suosikikseni nousi lopulta letzenkielinen Serena iltaa viettävästä teinipoikaporukasta, jossa porukan sisäinen uhittelu eskaloituu ulkopuolisiin kohdistuvaksi väkivallaksi. Juoni oli hyvä, nuoret pojat olivat loistavia näyttelijöitä, mutta parasta oli seurata kohtausten liikettä tutuilla kotikulmilla.
Kävin katsomassa paikallisen kaverini kanssa uusimman Bond-spektaakkelin. Suosittelen: oli viihdyttävä ja antoisa etenkin, jos on katsonut alkuaikojen Bondeja. Ei mitään edellisen Bondin pohjanoteeraustasoa.
Elokuvan jälkeen kävelimme ulos, naureskelimme hetken jo yhdeksän maissa Twilightin keskiyön ensi-iltaa pikkuteatteriin jonottamaan tulleille teineille ja lähdimme kumpikin omiin suuntiimme. Kotona sain tekstarin:
…Next time lets do an activity like painting, indoor rock climbing, or shopping!
Maalausta, kiipeilyä tai shoppailua. Vain amerikkalainen voi lisätä kahden noinkin innovatiivisen idean perään kolmanneksi ostostelun. Ja minä kun olin ajatellut tylsänä eurooppalaisena ehdottaa, että jos mentäisiin kahville tai syömään. Eurooppalaisten ruokaan keskittyvän sosiaalisen kanssakäymisen kunniaksi alla Yhdysvaltain rannikon alkuruokaerikoisuuden rapukakkujen ohje, jotka olivat tekovaiheessa epäilyttäviä mutta lautasella herkullisia.
1 rkl voita
6 kevätsipulin valkoinen osa
1 dl kevytmajoneesia (tai saa laittaa normaaliakin, mutta näistä tulee jo ihan tarpeeksi tuhteja)
2 tl Dijon-sinappia
puolikkaan sitruunan mehu
1 tl suolaa
0,5 tl kalamausteseosta (esim. Weberin Boston Bay)
0,5 tl cayennepippuria
400g taskurapua (ei väliä mikä laji, mutta hifistelijä käyttää sinitaskurapua) mahdollisimman isoissa paloissa (amerikkalainen laatuluokitus: jumbo lump) ja kuoret poistettuna (vaikka tulisi valmiina kuorettomana, tarkista kuorettomuus käsin)
1,5 dl vehnäjauhoja
ripaus mustapippuria
2 kananmunaa
1 rkl maitoa
2,5 dl panko-leiviteseosta (löytyy japanilaisten ruokatarvikkeiden osastoilta, mutta jos ei löydy, leivittää voi myös korppujauhoilla)
pähkinäöljyä uppopaistamiseen niin paljon, että kattilassa syväystä on 5cm
1. Pilko kevätsipuleiden valkoiset osat pieneksi hakkelukseksi. Lämmitä voi pannussa ja paista noin 4 minuuttia, kunnes sipulit ovat pehmeitä. Älä anna niiden saada väriä. Jäähdytä.
2. Sekoita majoneesi, sinappi, sitruunamehu, 0,5 tl suolaa, kalamauste ja cayennepippuri. Kääntele joukkoon kevätsipulit ja rapu. Varo rikkomasta rapua pienemmiksi paloiksi. Laita jääkaappiin tunniksi.
3. Sekoita matalalla lautasella jauhot, mustapippuri ja loput suolasta. Sekoita toisella lautasella kananmunat ja maito. Kaada kolmannelle lautasella pankoa.
4. Muotoile rapuseoksesta neljä tiivistä kakkua. Kääntele kakut ensin jauhoissa, sitten kananmunissa ja lopulta pankossa… varovasti, sillä kakut eivät ole kovinkaan tukevia. Laita kakut vuokaan, kelmuta ja laita jääkaappiin toiseksi tunniksi.
5. Tee tässä vaiheessa kastike sekoittamalla ainekset yhteen. Laita jääkaappiin odottamaan.
6. Lämmitä uppopaistoöljy (rauta)kattilassa 180-asteiseksi. Laske varovasti kakut öljyyn ja paista molemmin puolin, kunnes panko on kullanväristä ja kakut ovat sisältä lämpimiä, noin 5 minuuttia. Jos kaikki kakut eivät mahdu kattilaan kerralla, paista osissa. Anna kuivua hetki talouspaperin päällä ja tarjoile kastikkeen kanssa.
Kun täällä mennään elokuviin, kaikki tapahtuu kuin elokuvissa. Lippu ostetaan teatterin ulkopuolella olevasta ”Tickets”-kiskasta, ja liput tarkastetaan elokuvateatterin ovella. Sisään ei siis pääse ilman lippua fiilistelemään ja harhailemaan kuten Suomessa, minkä takia elokuvateattereissa ei ole kahviloita, kauppoja tai museoita Tennispalatsin tyyliin, ja toisaalta kukaan ei tarkasta, menetkö katsomaan oikeaa elokuvaa.
Sarjalippuja ei ole myynnissä lipputiskiltä, ja lippujen hinnat liikkuvat 10 dollarin kieppeillä. Sen sijaan kaikenlaisia kuponkeja ja diilejä voi ja kannattaakin metsästää. Me saimme toisen elokuvalipun ilmaiseksi käyttämällä kuponkikoodin, joka tuli pari viikkoa sitten ostamamme BlueRay-levyn kanssa. Myös tukusta olemme ostaneet elokuvalippupaketteja halvemmalla.
Naposteltavaksi myydään popcornia tai nachoja juustodipillä. Popcornia tilattaessa myyjä kysyy: Would you like butter with that? Jos vastaat kyllä, myyjä kaataa popcornipussin päälle sulaa voita.
Lipuissa ei lue penkkejä, joten ensimmäisenä paikalle tullut saa valita vapaasti istumapaikkansa. Teattereissa on tähän mennessä ollut niin hyvin tilaa, että me tulemme paikalle viimeisten joukossa – viimeksi 15 minuuttia elokuvan alkamisajan jälkeen, jolloin yllätykseksemme elokuva oli jo ehtinyt pyöriä pari minuuttia. Yleensä mainokset kestävät vähintään 20 minuuttia, joten myöhässä on ihan ok tulla, ja lippuja myydään jopa jo alkaneisiin esityksiin.
Myöhässä tuleminen ei muita häiritse, sillä teatterissa liikutaan muutenkin kesken esityksen esim vessaan tai täydentämään limsakuppia, joista isommat koot myydään with a free refill!
Bourne Legacy oli muuten lievästi sanottuna juoneton action-pläjäys. Ei poskettoman huono, muttei kyllä mitenkään kehuttavakaan.
