Purojen varressa kasvava narrowleaf cottonwood, eräänlainen poppeli, loistaa juuri nyt täällä keltaisena.
Eniten tottumista täällä Coloradossa on minulla ollut sään kanssa: eilisen sään perusteella ei pysty sanomaan mitään huomisesta, ensilumi tuli jo syyskuussa, mutta shortsikelejä saattaa silti olla vuoden ympäri. Talvivaatteita ei voi pakata pois kesälläkään, koska reilun tunnin ajomatkan päässä vuorilla voi sataa lunta kesälläkin, ja kesävaatteita taas tarvitsi eilen, kun lähdimme patikoimaan mukavassa hellesäässä (+27, aurinkoista) ruskan peittämille Flatirons-vuorille, jotka kohoavat kaupungin vieressä.
Chautauqua-puisto näytti hieman erilaiselta kuin helmikuussa.
Joku muukin oli keksinyt lämpimänä lauantaina lähteä reippailemaan kaupungin puistoihin. Joka toisella kiipeäjällä oli mukana haukku.
Me otimme suunnaksi oikeanpuoleisimman Flatirons-vuorista, noista hieman vanhalta silitysraudalta näyttävistä kivimuodostelmista.
Ruskankeltaiset saarnivaahterat vaihtuivat ylöspäin kiivetessä kelta- ja pähkinämännyiksi.
Patikointireitti kulki ensimmäisen ja toisen Flatironin välistä ja nousua oli noin puoli kilometriä (1600 metristä 2100 metriin). Polulla oli yllättävän paljon porukkaa ottaen huomioon, ettei maasto ollut sieltä helppokulkuisimmasta päästä, ja osa reippailijoista kantoi koiriaan vaikeiden kohtien ylitse.
Vasemmalla meidän kulkemamme reitti. Oikealla reitti, jota vuorikiipeilijät käyttivät.
Oikea ylä: Chautauqua-puisto näkyy preerialänttinä kaupungin reunassa. Oikea ala: Yliopiston stadionilla CU Buffaloes pelasi jenkkifutista kalifornialaista haastajaa UCLA Bruinsia vastaan, ja välillä yleisön ja väliaikaohjelman melu kuului vuorille asti.
Toisen Flatironin huippu, jonka luota polku vielä nousi ensimmäiselle Flatironille.
Näkymä toiselta Flatironilta Denverin ja Goldenin suuntaan. Kaupunkien välissä, missä ei ole asutusta taikka ihmisten istuttamia puita, on pelkkää preeriaa. Ylängöllä sijaitsee NCAR, yksi Yhdysvaltain meteorologian ja ilmastotieteellisen tutkimuksen keskuspaikoista.
Kolmas Flatiron on Flatironeista suurin ja vaikeapääsyisin. Flatironit syntyivät, kun Laramiden vuorijonopoimutus puski hiekkakiveä pystysuuntaan 70-40 miljoonaa vuotta sitten.
Hetki piti siristää silmiä ennen kuin tajusi, että kyllä, siellä kolmannen Flatironin päällä kalliokiipeilijät tosiaan ottavat aurinkoa.
Noin parin tunnin kiipeämisen jälkeen saavutimme vihdoin ensimmäisen Flatironin huipun. Tai ei ihan huipun, mutta melkein, sillä polku pysähtyi parikymmentä metriä huipun alapuolelle Flatironin ”kääntöpuolelle”. Tässä kohtaa oli hyvä tankata vettä ja ihastella maisemia.
Iiro ja ensimmäisen Flatornin huippu
Boulderin kaupunki alkaa siitä, mihin vuoret loppuvat.
Vuorten lumihuiput näkyvät kotipihastammekin, mutta eivät ihan näin hyvin.
Patikointi helteessä oli tuonut mukanaan sen verran kesäisen fiiliksen, että päästyämme alas suuntasimme lähimpään Dairy Queeniin jäätelölle (minulle double fudge cookie dough, Iirolle mint Oreo), jonka jälkeen vietimme loppupäivän uima-altaalla nauttien auringosta. Suomessa en ole koskaan ollut syksyn ystävä, mutta tällaiset syksyt kelpaavat minullekin.
Hyvää syksyä Boulderista! T. Jenni
