Kesä on mennä hujahtanut jo elokuulle, mutta minusta tuntuu kuin se olisi vasta aluillaan. Eihän siitä ole kuin kuukausi, kun hanget alkoivat sulaa vuorilta sen verran, että patikointi ei ollut enää ähkimistä ja puuhkimista lumessa! Ja jos viime vuoden merkit pitävät paikkansa, korkeimmille vuorille on asiaa vielä syyskuussa ilman kummempia talvivarusteita.
Olemme kivunneet Kalliovuorten korkeimmille huipuille, fourteenereille, kahdesti: ensin kesäkuussa Mount Bierstadtille (4287m) lumen läpi puskien ja sitten pari viikkoa sitten Mount Elbertille (4401m) upeassa kesäsäässä. Siinä välissä olemme kolunneet matalampia nyppylöitä, polkuja ja pusikoita. Näin vihdoin Kalliovuorten kansallispuistossa villikalkkunoita, ja häntiään vispaavat murmelit ovat nousseet todellisiksi toteemieläimiksi, joita nähdessä jaksaa taas kavuta. Olen laskenut paniikissa pyllymäkeä alas vuorelta ukkosta karkuun ja kehittänyt lievän brontofobian, mikä on kai tervettä, koska en halua päätyä tilastoksi. (Coloradossa salama tappaa keskimäärin pari patikoijaa vuodessa.) Olen napsinut niin monta kuvaa, että kovalevytila on moneen otteeseen loppunut koneelta, ja olen mussuttanut useamman Clif Barin kuin pystyn laskemaan. Parin viikon välein olen käynyt hakemassa REIstä taas uuden korkeuskäyräkartan, mille tullee pian loppu, koska omistan kohta ne kaikki.
Tarkoitus on kirjoittaa vielä useasta vaelluksesta tarkempi kuvaus, mutta sitä odotellessa saatte nauttia Coloradon vuorimaisemista, joita Instagramin puolelta on voinut tirkistellä jo pitkin kesää. Neuvot ovat Ilan Shamirin runosta Advice from a Mountain, käännökset allekirjoittaneen.
En muista mistä se lähti, mutta jostain sen saimme päähämme. Minä taisin jostain bongata lehtiartikkelin Yosemiten kansallispuiston Half Dome -vuorelle patikoimisesta alkuvuodesta 2013 – Backpacker-lehden mukaan Amerikan vaarallisimpia vaellusreittejä ja Iltalehdenkin mukaan yksi maailman vaarallisimmista turistikohteista – hehkutin sitä innoissani Iirolle, joka mainitsi elokuun Kaliforniassakin käyvän roadtrippimme matkakumppaneille aiheesta, jotka ahkerina ulkoilijoina innostuivat ajatuksesta. Maaliskuussa osallistuimme Half Dome Lotteryyn eli arpajaisiin, joissa rajoitettu määrä patikointilupia jaetaan, peräti kahdella arvalla. Iiron arpa veti tyhjän, mutta minun arpani voitti patikointiluvan neljälle.
Sitten eräänä aamuna elokuussa Yosemitessa kömmimme teltastamme ennen auringonnousua, vedimme patikointikengät jalkoihimme, söimme puuroaamiaiset ja heitimme edellisenä iltana pakatut reput selkään. Olimme istuneet koko edellisen päivän autossa matkalla Death Valleysta, missä olimme yöpyneet oikealla ”matalanpaikan leirillä” vähän merenpinnan alapuolella. Leirintäalue, jolla yövyimme, oli noin 1,2 kilometrin korkeudessa, eli sentään jotain tuntumaa olimme saaneet ohuempaan ilmaan ennen päivän suoritusta.
Vain Iiro oli uskaltautunut matkaan shortseissa; minulla ja Akilla oli enemmän vaatetta, jota hyvin pian aloimme karsimaan, kun kiivetessä alkoi tulla kuuma. Akin vaimo Nina oli sairastunut juuri edellisenä päivänä ja jäi potemaan kuumetta teltalle, joten olimme liikkeellä vajaalla miehityksellä. Sentään sää suosi meitä, sillä koko päiväksi oli luvattu lämmintä ja aurinkoista.
Reitin alku nousi verkkaisesti, mutta pian ylöspäin viettävä polku muuttui portaiksi ja pohkeet ja reidet saivat kyytiä. Olimme kaikki treenanneet tätä varten koko kesän: minä kuntosalin step-tunneilla ja patikoiden pitkin Ardennien kukkuloita, Iiro taas kiiveten yhä uudestaan Georgiassa Kennesaw Mountainille. Ehkäpä tämän ansiosta parin kilometrin kiipeämisen jälkeen Vernal Falls -vesiputousten kohdalla ohitimme aasialaisryhmän. Suunnilleen näillä main taas meidät ohitti nainen, joka juoksi rappuja ylös ja oli selvästi matkalla samaa vauhtia ylös asti, eli selvästi paremmassakin kunnossa voisi olla.
Treenatessa olin kantanut mukana toistakymmentä litraa vettä, mikä oli ihan hyvä, koska reppu itse vaelluksella taisi painaa melkein kymmenen kiloa. Vettä olimme ottaneet mukaan kuusi litraa per henki, ja lisäksi meillä oli jokaisella parin tuhannen kalorin edestä pähkinöitä, myslipatukoita ja muuta trail snackia, jota pysähdyimme popsimaan noin kolmen vartin välein. Tämä oli aika hyvä jaksotus meille, sillä energiataso pysyi jatkuvasti riittävänä kovasta rasituksesta huolimatta, ja toisaalta saimme aina hetken hengähdystauon jatkuvia portaita kävellessä.
Vernal Fallsien jälkeen oli vielä toinen yhtä paha puristus Nevada Fallsien ylle pitkin switchbackeja eli neulansilmämutkaista patikointipolkua, mutta sitten alkoi helpottaa. Noin 1800 metrin korkeudessa, 600 metrin kiipeämisen, 4,2 kilometrin kävelyn ja useamman tunnin jälkeen pääsimme Little Yosemite Valleyyn, tasaiseen laaksoon jonka metsän siimeksessä kävely oli kuin pilvien päällä tanssimista verrattuna edeltävään rääkkiin. Tässä kohtaa myös näimme ensimmäisen kerran laaksosta lähdömme jälkeen tavoitteemme: Half Domen huipun.
Ilo tasaisesta maastosta oli lyhytaikaista: taitoimme parin kilometrin matkan laakson lävitse puolessa tunnissa, ja polku alkoi taas kiivetä ylöspäin. Polulla oli koko ajan ollut muitakin, mutta tässä kohtaa aloimme saavuttaa niitä patikoijia, jotka olivat lähteneet jo aamunkoitteessa mutta etenivät meitä hitaammin. Ottaen huomioon reitin vaativuuden, oli yllättävää, kuinka vuorella tuntui olevan joka ikäpolvea vauvasta vaariin.
…luontokohtaamisista puheenollen: vaikka tällä vaelluksella oli montakin kohtaa, jossa olisi heikompi voinut ruveta parkumaan, niin minä huusin vain tässä kohtaa. Kivusta. Läksin nimittäin puskapissille – viimeiset vessat jäivät Nevada Fallsien yläpäähän – ja siinä kanervikossa kyykkiessäni kuulin yhtäkkiä korvani juuresta ininää, ja sitten pistävä kipu olkavarressa. En jäänyt selvittelemään, minkälainen kärpänen tai ampiainen minua pisti, mutta kiireen vilkkaa laukkasin takaisin polulle, missä kipu olkavarteen iski läpi oikein todenteolla, enkä vähään aikaan pystynyt tekemään muuta kuin makaamaan silmät kiinni maassa hammasta purren. Siinä kohtaa oli sitten ihan hyvä hetki pitää sen verran pitkä tauko, että ibuprofeiini alkoi vaikuttamaan. Antihistamiinit olimme jättäneet teltalle, kun ei ollut tullut mieleen, että niillekin saattaisi olla reissulla tarvetta.
Vihdoin pitkän kipuamisen jälkeen pääsimme 2300 metrin korkeuteen, jossa maisemat avautuivat kunnolla. Vähän huolestuneena katselimme horisontissa vellovia pilviä, koska ohjeistuksen mukaan Half Domelle ei saa mennä, jos taivaanrannassa näkyy mitään ukkospilviin viittaavaa: kalliohuippu on oikea ukkosenjohdatin, ja useampi patikoija on kärventynyt elävältä sen huipulla. Tästä syystä myös huipulle olisi hyvä päästä jo ennen puolta päivää, koska ukkoset iskevät todennäköisemmin iltapäivällä, ja tarkistuspisteen luokse päästessämme kello oli jo puoli yksi.
Puistonvartijan luona levähdimme hetken ja valmistauduimme viimeiseen koitokseen: Half Domen huiputtamiseen. Ensimmäiset 150 metriä olisi armotonta kapuamista, sitä seuraavat 150 metriä taas jo sulaa hulluutta.
Ai miksikö Half Dome Trail on yksi Amerikan vaarallisimmista reiteistä? Toki tällä reitillä voi muuallakin kaatua, venäyttää lonkkansa, nyrjäyttää nilkkansa tai mitälie, mutta kohta, mikä tappaa melkein joka vuosi, oli meillä edessä: The Cables. Siis kaksi rautavaijeria, joista voi pitää kiinni, kun kiipeää parhaimmillaan 70 asteen kulmassa olevaa kallionseinämää ylös. Parin metrin välein rautavaijereihin on asennettu lankku, jossa voi hetken hengähtää, mutta ei kovinkaan pitkää hetkeä, koska vaijereilla on ruuhka ja ohitukset ovat inhottavia.
Kaapeleiden alapäässä tuuli niin kovaa, ettei meinannut pystyssä pysyä, ja joka puolella kallionseinämät putosivat varmaan kuolemaan. Konttasin switchbackien loputtua nelin kontin kohti vaijereita, kunnes lyyhistyin isomman kiven taakse tuulensuojaan ja vedin omat johtopäätökseni: en pysty! En vaan mitenkään pysty, ihan järkkyä! En varmasti lähde tuonne hengenvaaraan, tippuisin ihan varmasti, ote lipeäisi ja syöksyisin yli kilometrin pudotuksen alas. Ei, kyllä minun kiipeämiseni on nyt tässä!
”Eikä ole”, totesi Iiro, vetosi siihen että kun nyt tänne saakka ollaan tultu, kyllä sä pystyt siihen, nyt vaan keskityt täysillä. Otetaan koppi jos putoat.
Kiipeäminen ylös oli raskasta mutta ei lopulta niin järkyttävää kuin olin vielä pari minuuttia aiemmin kuvitellut. Olin vetänyt käsiini netistä ostetut puutarhahanskat, joissa oli erityisen hyvä pito, ja hivuttauduin ylöspäin parikymmentä senttiä kerrallaan. Ei siinä hirveästi ehtinyt juuri sillä hetkellä pelätä, sillä kaikki keskittyminen meni itse kiipeämiseen: aina vähintään yksi käsi vaijerissa kiinni, vastaantulijoiden väistely, lankku lankulta eteenpäin. Yritin alussa pitää kiinni kummastakin vaijerista, mutta aika pian hylkäsin toisen vajereista ja roikuin toisessa sananmukaisesti henkeni edestä, vaijeri kainaloni alta kulkien.
You can do it, almost there, coming down is easier, vastaantulijat tsemppasivat, ja yhtäkkiä jyrkkä kallio alkoi tasaantua. Kun lankut ja vaijerit loppuivat, jatkoin matkaa nelinkontin korkeimmalle laelle. Olin ylittänyt itseni.
Näissä juhlintakuvissa näkyy vain Akia ja Iiroa, jotka juoksentelivat ympäri Half Domen lakea, ottivat kuvia, juhlivat ja söivät eväsbageleita hyvillä mielin. Me teimme sen! Minä taas… niin…
Minulla oli joko lievä vuoristotauti, vakava ylirasitus tai ääretön korkeanpaikan kammosta johtuva stressi, todennäköisesti kaikki kolme. Huimasi, oksetti, päätä sattui, vatsaa sattui, lounasbagelista ei uponnut kuin alle puolet, ja suurimman osan siitä melkein tunnista kun vietimme Half Domen kuvulla minä makasin hiljaa paikallani ja yritin hillitä villinä ravaavaa sykettäni. Välillä kurkin maisemaa huivin alta, selkä visusti kiinni kalliossa ja totesin että joo, olotilasta huolimatta olivathan nuo aika hienoja.
…ja okei, jossain vaiheessa kun olo oli ehtinyt vähän tasaantua, Iiro tuli kiskomaan minut ylös ja saatiin minustakin poseerauskuva.
”Turvallisesti” Half Domen päällä. Sinne kielekkeelle minua ei olisi saanut erkkikään.
Ja sitten ei kuin alas! Tästä on jopa kuvia, kun Aki niitä napsi. Minä en olisi ikimaailmassa irroittanut kättäni vaijerista valokuvatakseni, mutta kiva, että Aki niin teki.
Kun vihdoin olimme päässeet vaijerit sekä ylös että alas, olo oli helpottunut. Enää ei tarvinnut kuin päästä täältä alas. Matkaa bussipysäkille oli tiedossa reilu 10 kilometriä.
Matkalta alaspäin ei ole paljon kerrottavaa. Reissun kliimaksi oli ohi, ja nyt vain halusimme kaikki kolme päästä mahdollisimman nopeasti alas leiriin hoitamaan kipeitä jalkojamme ja juomaan vaikka pari voitonolutta. Minä huipun pahoinvointikohtauksesta selvittyäni taisin olla kaikkein energisin meistä, Akilla muistaakseni hiersi jalka ja Iirolla alkoi energiat olla nollissa.
Kaikilla meillä oli tuntunut päivä polvissa, joten palasimme portaiden sijaan pari kilometriä pidempää mutta loivempaa John Muir Trailia. Nyt en enää tekisi moista valintaa, sillä nuo pari kilometria auringon hyvää vauhtia laskiessa ja juomaveden jo loputtua tuntuivat toooodeella pitkiltä, ja kaiken huipuksi eksyimme hieman reitiltä. Pääsimme kuitenkin lopulta takaisin leiriin puoli kahdeksan maissa illalla. Pizza ei ole ikinä maistunut niin hyvältä.
25 kilometria edestakaisin, 1500 metriä korkeuseroa, ja 12 tuntia polun päällä. Hyvin todennäköisesti pähkähulluin ja vaarallisin asia, mihin olen ikinä ryhtynyt, ja olen myös hypännyt laskuvarjolla. Samalla yksi hienoimmista vaelluksista, jonka olen tehnyt.
Lähtisinkö uudestaan? En, enpä usko. En ainakaan moneen vuoteen, enkä ilman turvaköysiä, ja luulen, että tämä jää minulla Once in a Lifetime -kokemukseksi; sitä luokkaa se todellakin oli. Mutta lähde sinä! Ensi kesän Yosemite Half Dome -luvat ovat jaossa maaliskuun loppuun saakka, tai siis arvonta on auki ja siihen voi osallistua. Suosittelen varmuuden vuoksi useampaa arpaa, jos haluaa ihan oikeasti olla kiipeämässä.
1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.
Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.
Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!
Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.
Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.
Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.
Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?
Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.
Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.
2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.
Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.
Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.
Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.
3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.
Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.
Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.
Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.
Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.
4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.
Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?
Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.
Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.
Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.
Me teimme sen! Huipulla ollaan!
Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.
Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.
Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.
Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.
Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.
Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…
Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.
Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.
Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.
Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.
Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.
5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.
Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.