Avainsana: kirja

Matkailijoiden seurassa se on ehkäpä klassisin kysymys: kuinka monessa maassa olet käynyt? Reissaajat pitävät lukua ja ilmoittavat sen Twitter-profiileissaan: käytyjä maita 42, eipäs kuin 76, tai vaikka 100+ kun ei jaksa enää laskea!

Itsekin pidin kirjaa käydyistä maista vielä joitain vuosia sitten ja suunnittelin tavoitteita maiden määrälle eri ikävuosille, mutta en enää. Yksi syy on, että kaikenlaisten matkailubongauslistojen joukossa maiden laskeminen tuntuu olevan sieltä järjettömimmästä päästä. Yhdysvaltoja tai Luxemburgia ei kumpaakaan voi nähdä viikonlopussa, mutta jälkimmäisessä voi edes saada jonkinlaisen käsityksen maasta, ja näiden vertaaminen tuntuu hupsulta. Toinen on, että tykästyin yhden maan syvällisempään tutkimiseen: Ranskan departementit tuntuvat jokainen omanlaiseltaan, Yhdysvaltain osavaltiot eroavat välillä toisistaan kuin yö ja päivä, ja Belgian pikkukaupungin paastojuhlat sykähdyttävät omintakeisuudellaan, vaikka olisi käynyt 20 kertaa Brysselissä.

Lopullisen naulan kohdallani maabongauksen arkkuun löi kuitenkin Veikko Huhtala omaelämäkerrallaan Maailmanmatkaaja. Pyysin kirjaa arvosteltavaksi, koska oletin sen olevan täynnä kiehtovia tarinoita mitä kummallisimmista maailmankolkista. Löysin kuitenkin kirjasta miehen, joka tuntuu käyneen uskomattoman monessa paikkaa näkemättä oikeastaan mitään.

Mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnat.

Kuluneesta viikosta puolet oli lomailua ja toinen puoli kovaa matkustamista. Mutta pinnoja tällekin matkalle lähdettiin hakemaan ja jos joku luulee sen olevan lomailua, niin hän erehtyy pahemman kerran.

Veikko Huhtala ei kerää maita vaan ”pinnoja”, Most Travelled People -listan mukaisia maa-alueita. Alueita tällä listalla on yli 1000, joten periaatteessa se tuntuu aika hyvältä mittarilta arvioida, kuinka kattavasti joku on matkustanut maailmassa. Pieleen mennään, kun pinnat muuttuvat itsetarkoitukseksi ja kaikki muu jää taka-alalle.

Maassa olisi kyllä enemmänkin nähtävää, mutta pinnankeruu ja lomailu ovat ihan kaksi eri asiaa, ensin kerätään pinnat ja jos paikka näyttää hyvältä, lomailemaan mennään joskus myöhemmin.

Tässä Huhtala tiivistää sen, mikä hänen matkailutyylissään minua häiritsi, kahteen sanaan: joskus myöhemmin. Tämä sama ”näyttää ihan ok:lta, nyt ei ollut kuin alle vuorokausi aikaa, ainahan tänne voi palata joskus myöhemmin” toistuu kirjassa useaan otteeseen, mutta ei koskaan sellaisen maan yhteydessä, johon Huhtala olisi joskus palannut ennen kirjan julkaisemista. Googlaillessani myöhemmin lisätietoa Huhtalasta sain tietää, että hän menehtyi äkillisesti pian kirjan julkaisun jälkeen. Joskus myöhemmin päätyi kuulostamaan aika surulliselta ilmaisulta.

Käytännössä tätä Huhtalan ”ensin kerätään pinnat”-meininkiä kuvaa ehkä parhaiten matka Yhdysvaltoihin, kun hän osti Greyhound-bussiyhtiöltä kuukausilipun.

Ensimmäisenä otamme tähtäimeen New Yorkin pohjoispuolen osavaltiot, Connecticutin, Rhode Islandin, Massachusettsin, Mainen, Vermontin ja New Hampshiren. Kuusi pinnaa reilussa vuorokaudessa. Homma tuntuu paranevan vaan. Seuraava reitityksemme kulkee Pennsylvanian Pittsburghin, Länsi-Virginian ja Ohion kautta Michiganiin, jossa vietämme ensimmäisen yömme hotellissa. Johan sitä on tullut huristeltuakin. Aamulla sitten Illinoisista Wisconsiniin ja vaikka sukulaiseni asustelevatkin tässä osavaltiossa, ei nyt ole aikaa tervehdyskäynnille, vaan pinnoja on kerättävä niin paljon kuin mahdollista.

Jos on kulkenut vaikkapa Vermontin läpi lähinnä bussissa nukkuen ja välillä asemalla noussut käymään vessassa, niin rohkenen kyseenalaistaa, onko silloin oikeasti käynyt Vermontissa. Ainakaan minkäänlaista käsitystä näistä osavaltioista tuskin tällä reissulla syntyi. Sama meno jatkui läpi koko Yhdysvaltojen, jotta Huhtala voisi kehua ”käyneensä” kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Varsinaisia kokemuksia bussin ulkopuolelta kirjaan on päätynyt kaksi: parin tunnin pysähdyksellä Salt Lake Cityssä hän kävi syömässä hondurasilaisessa ravintolassa (koska ei pidä hampurilaisista) ja New Yorkissa hän kävi YK:n päämajassa, koska tämäkin on MTP-listalla oma alueensa. Reissukertomuksen loppukaneetti sai minut hörähtämään:

Bussilla ajoa 33821 kilometriä, eli yli 1000 kilometriä päivää kohden. Uskon, että aika monelta samanlainen reissu jäisi tekemättä. Voi yrittää, kuka haluaa.

Niin, kuka haluaa? Minä en ainakaan. Tämä reissu kattoi 48 osavaltiota, ja myöhemmin Huhtala kävi bongaamassa myös Alaskan:

Joku voi ihmetellä sitä, että mitä järkeä on lähteä Alaskaan keskellä talvea ja vuoden kylmimpään aikaan. Ja tottahan se onkin, ei siinä paljon järkeä ole. Pinnojen keräilijä ei kuitenkaan paljoakaan vuodenajoista piittaa, jos tarkoituksena on hakea pelkkä pinna. Voihan sitä oleilla hotellissakin, jossa varmaan tarkenee kylmänäkin talvena.

…ja tästä päästäänkin siihen osioon Huhtalan matkoja – siihen valtaosaan – joka pisti suoranaisesti vihaksi. Painiskelen itse tasaisin väliajoin matkustamisen ympäristöystävällisyyden kanssa, ja selittelen itselleni, että ainakin päästöjä vastaan laajennan omaa (ja ehkäpä muidenkin) ymmärrystä maailmasta. Lisäksi matkoista jää vaikka mitä muistoja ja rahani hyödyttävät paikallistaloutta.

Yritän viimeiseen saakka välttää sanomasta muille, että väärin matkustettu, koska koen, että matkustustyylejä on monia ja ihmiset saavat irti eri juttuja eri asioista. Kuitenkin kun Huhtala lentää maailman toiselle puolelle ”kärvistelemään” kaksi päivää alaskalaisessa hotellissa hanapakkausviinin kanssa, houkutus käyttää tätä sanaparia on aikamoinen.

Hotelli on yleinen sisältö Huhtalan reissuille muutenkin silloin, kun maltetaan pysyä samassa maassa useamman vuorokauden.

Ulos lähdettyämme huomataan, ettei [N’Djamenassa] mitään nähtävää ole ja loppuajan pysyttelemmekin melkein hotellin aitojen sisäpuolella kalastajien touhuja Chari-joella seuraillen. Ja paikallinen olutkin on ihan juomakelpoista, joten janoonkaan ei tarvitse kuolla.

Yleinen trendi Huhtalan matkoissa tuntuu olevan, että ne suuntautuvat paikkoihin, joissa Huhtalan mielestä ”ei ole mitään nähtävää”.

Oi epäkiinnostava maailma!

Cayennessa viivymme pari yötä, mutta emme kuitenkaan lähde Pirunsaarelle, joka on ehkä alueen tunnetuin turistikohde. Jostain syystä saari ei erityisemmin minua kiehdo ja mitäpä näkemistä siellä olisi?

Minäpä kerron: Cayennen Pirunsaarella oli rangaistussiirtokunta, jonne Ranska lähetti virumaan melkein satatuhatta vankia vuosina 1852-1946. Tästä Huhtala ei kuitenkaan mainitse halaistua sanaakaan, koska mitäpä näkemistä yhdessä maailman tunnetuimmista ja pahamaineisimmista poliittisten vankien vankiloista olisi?

Vaikka tarkoituksenamme onkin pysytellä vain hotellimme lähistöllä, alkaa aikamme kuitenkin käydä pitkäksi ja menemmekin ostamaan matkatoimistosta matkan Yalan luonnonpuistoon, jossa viivymme kaksi päivää. […] Retki on ihan mukava piristysruiske muuten hiukan yksitoikkoiseen oleiluumme, emmekä siihen haaskaamiamme rupioita sen enempää sure. Nähtiinpä sentään jotakin. […] Viikko kuluu ja lähdemme tyytyväisin mielin kotia kohti, sillä toista viikkoa emme haluaisi täällä viettää.

Niin, kukapa nyt haluaisi viettää enempää aikaa yksitoikkoisessa ja pitkästyttävässä Sri Lankassa, varsinkaan jos ei halua poistua hotellin alueelta? Minulla olisi tähän kohtaan kehitysehdotus: mitäpä jos niille retkille osallistuisi useammin, jos kerran ne vaikuttavat ihan kivoilta, niin ei tarvitse lähteä maailmalle pitkästymään? Paitsi tietenkin, jos ei retkistä yleensä ole kiinnostunut.

Matkapakettiimme kuuluu paljon sellaistakin, josta emme niin olisi välittäneet. Yksi tällainen retki matkamme loppupäivinä on käynti Tiikerinpesä-nimisessä pyhäkössä. […] Paikka ei minua erityisemmin kiehdo, mutta voinhan kertoa siellä käyneeni. […] Muihin retkiin emme kuitenkaan enää osallistu, vaan vietämme lopun aikaa hotellin ympäristön maisemia katsellen ja kuvaillen.

Ylläoleva lainaus Huhtalan matkalta Bhutanissa. Ketäpä tällaiset maisemat kiinnostaisivat:

Dafnissa hyppäämme maihin ja menemme rantabaariin naukkailemaan pinnaoluet, jossa ystävällinen kissa kyhnäilee kyljessämme. [..] Dafnia pidemmälle emme lähde. Luostarivaelluksetkaan eivät oikein kiinnosta, sillä onhan pinna jo saatu näinkin ja luostareita löytyy helpommistakin paikoista, jos nistä on kiinnostunut. Laivan paluuta odotellessamme ehdimme lipitellä vielä toisenkin oluen ja napsia toisistamme muutamia kuvia, joilla voisimme todistaa täällä käyntimme, jos joku sitä sattuisi epäilemään.

…ja että missä Huhtala tässä kävi? Athosvuorella. Tai siis, ei vuorella, vaan siinä pienessä satamassa, jota kautta vuorelle kuljetaan. Vuoren kuuluisat luostarit eivät kuitenkaan olleet vaatimus pinnalle, joten miksipä turhaan niissä käymään.

Tiraspolin asemalla nousemme sen verran junasta, että voimme ruksata itsellemme Transnistrian pinnan, johon kaupunkiin emme missään tapauksessa halua pitemmäksi aikaa jäädä.

Onko oikeasti käynyt maassa, jos on vain astunut asemalla junasta minuutiksi?

Aamulla aikaisin lähdemme ajelemaan Espanjan pohjoisrantaa seuraillen kohti Baskimaata, josta tulee seuraava pinnamme. Sinne emme kuitenkaan sen pidemmäksi aikaa jää, vaan lähdemme Irunin kautta Ranskan puolelle yöpymään johonkin Bordeauxin seutuville. Koska täällä ei ole mitään bongattavaa, emme liiemmin pysähtele kuin kahvinkeiton ajaksi.

Ymmärrän, että Huhtalan mielessä ei ole muuta bongattavaa kuin pinnat, mutta itse keksisin Bordeauxista aika liudan bongattavaa.

Havanna on meille hirveä kokemus. Olemme kyllä tienneet, mitä kommunistimaalta voi odottaa, mutta täällä ainakin minä tunnen ahdistavaa tuntemusta rinnassani. Olemme varanneet hotellin, sillä jatkolentomme Mexico Cityyn on huomenna. Lähdemme kaupungille kävelemään, mutta emme löydä ainuttakaan kauppaa, näyteikkunoista puhumattakaan. Postikortiktin jäävät näin ollen ostamatta. Palaamme hotelliimme ja mietimme tilannetta. Koska kerran mikään ei tunnu pelaavan, eikä mitään voi liikkeiden puuttuessa ostaa, onko meidän pakko viipyä täällä huomiseen. Kysymme hotellin henkilökunnalta, mistä löytyisi lähin matkatoimisto ja otamme taksin sinne. Meillä käy tuuri, sillä vielä tänä iltana Havannasta lähtee kone Meridaan Jukatanin niemimaalle ja tilaakin on.

Kyllä, Huhtala kävi 80-luvulla Kuubassa, ei löytänyt postikortteja ja päätti näin ollen lähteä pois vielä saman päivän aikana. Ei tullut toista käyntiä.

Niameyssa majoitumme aivan Niger-joen rannalla olevaan hotelliin ja saamme vielä huoneen siltä puolelta, josta on avoin näköala sinisenä välkehtivälle joelle. Muutahan tekemistä kaupungissa ei ole.

Erityisesti Huhtalan Afrikan reissut ovat raivostuttavaa luettavaa. Maissa vietetään usein alle vuorokausi, joissain käväistään vain lentokentällä. Jos maassa viivytään yli vuorokausi, ainoa maininta saattaa olla, että ”hotellilta löytyi olutta”.

Nigeria ei meitä hirveästi kiinnosta ja sen takia sovitimme lentomme niin, ettei meidän tarvitse lähteä lentokentältä pois. Koneeseen noustessa nenässä alkaa haista tuttu ryssän haju, joka on niin tyypillinen Aeroflotin koneissa.

”Ryssä” esiintyy kirjassa useaan otteeseen, ”neekerikin” kerran, varmaankin ihan vitsinä hehheh. Toisessa yhteydessä Huhtala kertoo ivallisesti tummaihoisesta maahantulovirkailijasta, joka on hänen mielestään tyhmä kun kyselee kysymyksiä, mutta onneksi paikalle tuli valkoinen järkevä maahantulovirkailija, joka kumarsi ja pahoitteli ennen kuin toivotti Huhtalalle hyvää matkaa. Tasa-arvoasioita Huhtala kommentoi toteamalla, ettei suomalaisnaisten kannata ”valittaa” kun muualla on asiat huonommin. Serbejä hän kutsuu ”mulkeroiksi”, kun taas joku rajamies on ”kurmuttanut” häntä, ja pitää EU:n laajenemista kannattavia hulluina.

Minä jäin ihmettelemään, onko tällä kirjalla ollut ollenkaan kustannustoimittajaa.

Hotellilla tapaamme ihmissyöjän näköisen miekkosen, joka tarjoutuu näyttämään meille kaupungin nähtävyyksiä. Otammekin hänen tarjouksensa vastaan, sillä niin ruman näköistä porukkaa kadulla pyörii, ettemme oikein uskalla lähteä heidän joukkoonsa kaksistaan kävelemään. Ei olisi mikään mukava asia joutua lomamatkallaan keittopataan.

Mikä sitten kiinnostaa?

Huomaamme pitkästä aikaa saapuneemme taas jonkinlaiseen paratiisiin. Hotellimme ympärillä on hieno puutarha ja aivan parvekkeemme edessä olevassa puussa huomaan maailman pienimmän linnun. […] Hiekkarantakin tuntuu niin mukavalta, että vietämme sielläkin päivittäin aikaamme, Oili pääasiassa vain palmun katveessa makaillen, mutta tuntuu siitä huolimatta saavansa enemmän väriä nahkaansa. Käyn aina joskus pulahtamassa Atlantin vilvoittaviin aaltoihinkin ja annan auringon kuivatella ihoani lämpimillä säteillään.

Kirjassa Huhtala usein mainitsee D-vitamiinin tarpeen ja moni reissu on selvästikin rantaloma all-inclusive-resorteihin. Osa näistä saa paljonkin hehkutusta, keskimääräistä reppureissua selvästi enemmän. Tämän huomioiden tuntuu siltä, että ehkäpä Huhtala olisi ollut tyytyväisempi matkailija,  jos olisi pitäytynyt vain niissä rantaresorteissa. Mutta kun:

Olemme tosiaan nyt rantalomailijan paratiisissa, vaikka emme heidän joukkoonsa katso lukeutuvammekaan.

Toinen Huhtalan mielenkiinnon kohteista tuntuu olevan mahdollisimman pienet ja epämääräiset saaret ympäri maapallon. Harvemmin kirjasta selviää mitään muuta syytä mielenkiinnolle kuin se, että siellä on niin harva käynyt.

Ihan mukava ja mielenkiintoinen saari [Chatham]. Ihmettelen vaan niitä suomalaisia, joita Uudessa Seelannissa joka vuosi käy. Tuskinpa monikaan heistä tulee pistäytymään tälle saarelle. Ehkäpä heidänkin pitäisi joskus vilkaista karttapalloa ja tutkia, mitä kaikkia paikkoja maapallolta löytyykään.

En väitä, etteikö 600 asukkaan saari keskellä Tyyntämerta voisi olla mukava ja mielenkiintoinen, mutta enemmän taidan silti ihmetellä Huhtalan matkustustyyliä.

Kun annatte maallenne nimen, varmistattehan Huhtalalta, onko se sopiva.

Vuoteen 1975 maa tunnettiin nimellä Dahomey, mutta niin kuin tyypillistä, maa halusi vaihtaa siirtomaa-aikaisen nimensä. Mutta onko Benin nyt parempi nimi? Siihen en halua ottaa sen enempää kantaa.

Kirjassa Huhtala päivittelee moneen otteeseen sitä, kun erinäiset maat ovat vaihtaneet nimiä siirtomaa-ajan jälkeen paikallisten käyttämiksi. Huhtala perustelee jo varhain kirjassa näkemyksensä, että kun nimi kerran jollain paikalla on, niin sitä ei pitäisi sen jälkeen enää muuttaa. Sillä ei tietenkään ole väliä, että nämä muutokset usein palauttavat nimet paikallisten käyttämiksi, ja vanhat nimet saattavat tuntua paikallisista jopa loukkaavilta. Huhtala käyttää silti teksteissä itsepintaisesti nimiä, jotka eurooppalaiset paikoille ovat antaneet.

Seuraava kohteemme on Manado. Se sijaitsee Celebesin saaren pohjoiskärjessä ja syy, miksi tänne tulimme on se, että Celebeskin on oma pinnansa meidän listallamme. Sinne se on kirjoitettu Sulawesin nimellä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tällaisia paikannimien vaihtoja ja mieluummin kutsunkin saarta sen vanhalla nimellä.

Jayapura sijaitsee Uuden Guinean saaren pohjoisrannalla, aivan Papua-UusiGuinean rajan välittömässä läheisyydessä. Vielä 60-luvulla tämänkin kaupungin nimi oli Hollandia, mutta eiväthän tällaiset nimet näille ihmisille kelpaa, senhän nyt tietää.

Niin, miksiköhän ”Hollandia” ei kelpaa nimeksi indonesialaisen provinssin pääkaupungille…

Ja sitten vielä aimo annos ylemmyydentunnetta…

Niuen postimerkeillä varustetut kortit ovat harvinaista herkkua ja postitammekin niitä melkoisen nipun. Sääli vaan, etteivät vastaanottajat ymmärrä niiden arvoa, mutta väliäkö sillä. […] Niue on kuitenkin sellainen saari, etten usko kovinkaan monen suomalaisen siellä vierailleen. Ja syykin on selvä; harva tietää tällaista saarta olemassa olevankaan. Maantiedon tuntemus ei välttämättä ole kovinkaan korkealla tasolla kansamme keskuudessa.

…vai olisiko syy kuitenkin siinä, että Niue sijaitsee käytännössä katsoen toisella puolen maapalloa, saarella asuu vain tuhat ihmistä, ja sinne lennetään lentokoneella vain kahdesti viikossa?

Pitäähän täältäkin laittaa pakolliset postikortit Suomeen, vaikka olenkin aivan varma siitä, ettei kukaan vastaanottajista pysty löytämään tätä paikkaa edes maailmankartan avustuksella.

Ihmettelen vain, miksi Huhtala vaivautui lähettämään postikortteja ihmisille, joita ei selvästikään arvosta.

Samalla reissulla postitamme myös postikortit Christmas Island -merkeillä varustettuna. Mietin, kuinkahan moni näidenkin korttien vastaanottajista löytää Joulusaaren maailmankartalta? Tuskinpa kukaan, eikä se varmaan heitä sen enempää hetkauta, saman verran kuin kortti Taka-Hikiältä esimerkiksi.

Myöskään muut maabongarit eivät liiemmin nauti Huhtalan arvostusta. Hän vihjailee useaan otteeseen kirjassa, että listalla on ”huijareita”.

Monet MTP-ihmiset väittävät vierailleensa Korallimeren saarilla, mutta suurin osa heistä on käynyt vain Isolla Valliriutalla, joka on lähellä Australian rannikkoa. Ihmettelen sitä, miksi ihmiset eivät ota selvää maantiedosta, sillä netistä löytyy kyllä kaikkien alueiden rajat. Toisaalta, voihan joku valehdella tarkoituksellakin.

…vaikka onko siihen ylemmyydentunteeseen varaa?

Menemme kaikki transithalliin tankkauksen ajaksi. Ostan kaupasta shamppanjapullon, jonka aion naukkailla ennen Bangkokiin saapumistamme. Tunnin päästä jatkamme matkaa. Pian otan esiin shamppanjapullon ja avaan sen polvieni välissä. Olen varovainen ja saan korkin auki ilman mitään paukahdusta tai korkin kattoon lentämistä. Tyhmyyttäni en vielä ymmärrä, ettei omien juomien nauttiminen koneessa ole sallittua. Pian lentoemäntä huomaakin pöydälle nostamani pullon ja alkaa kertoa minulle sääntöjä melko vihaisin äänenpainoin. Varmaan hän tietää neuvonsa turhiksi, koska neuvoo minua lopuksi laittamaan pullon ainakin piiloon. Näin teen ja naukkailen aina joskus kupillisen lattialle nostamastani pullosta.

Okei, kaikki tekevät nuorena virheitä – Huhtala on tarinan aikaan 31-vuotias – ja jos on ensimmäistä kertaa reittilentokoneessa, niin mistäs sitä tietäisi, miten käyttäydytään. Näitä alkoholipainotteisia ”hauskoja” tarinoita vaan on kirjassa aika paljon enemmänkin.

Emme ota nytkään hotellia, sillä onhan meillä nyt auto, jossa yöpyä. Ajelemme kuitenkin kauemmas erämaahan, ennen kuin rupeamme viettelemään iltaamme mustakarhujen isännöimissä maisemissa. Olemme niitä jo nähneet bussimatkamme aikana toistakymmentä ja tottahan niitä täälläkin täytyy olla. Mutta vaarattomia veijareitahan ne ovat, ja uskallamme hyvin liikuskella ympäristössä ennen autoon sulkeutumistamme.

Tässä Huhtala kertoo kokemuksistaan Yukonin pohjoisosissa. Mielessä käy, että kannattiko ihan oikeasti irvailla suomalaisten maantiedon taidoille, kun biologian taidot Huhtalalla ovat tällaisissa kantimissa: hän ei taida osata erottaa mustakarhua alueella huomattavasti yleisemmästä harmaakarhusta, joka on kaukana vaarattomasta.

Äkkiä saan päähäni, että mitä jos kiivettäisiin Kheopsin [pyramidin] huipulle. Esaa ei tarvitse kahta kertaa suostutella. […] Helppoa nouseminen ei missään nimessä ole. Askelmat ovat suurinpiirtein puolitoista metriä korkeita ja joudumme ponnistamaan itsemme käsivoimin seuraavalle askelmalle. […] Pitääkin ottaa monta neuvoa-antavaa, ennen kuin olemme huipulla. […] Naukkailemme viskipullon tyhjäksi ja jätämme sen huipulle muistoksi siellä käymisestämme.

EEIIIIII! Kuinka pässi täytyy olla, että kiipeää tuhansia vuosia vanhan muinaismuiston päälle ja kaiken kukkuraksi jättää sinne viskipullon??? Ilmeisesti aika pässi, sillä Huhtala muistelee tätä myöhemmin kirjassa käydessään uudesti Egyptissä tyyliin ”olipa hauska juttu, hehheh”. Hehheh vaan.

Oliko kirjassa sitten jotain hyvää?

Kirjassa oli kolme osiota, joista voin sanoa pitäneeni. Huhtalan tarinat rauhanturvaajakokemuksistaan 70-luvulta ovat mielenkiintoisia, vaikka niistäkin osa on mukahauskoja ryyppyreissukuvauksia, joiden ainoa pointti tuntui olevan todistella, kuinka paljon viinaa sitä on joskus tullut juotua.

80-luvun tarinat Valmetin työkeikasta Sudanissa tuovat esille kulttuurien erilaisuutta, vaikka niiden luotettavuus vähän kärsiikin siitä, että tähän mennessä olin jo todennut, että monessa Huhtalan tarinassa on selvää kalavaleen makua.

Entä se kolmas? Se taisi olla yksi harvoista paikoista maailmassa, joka Huhtalalle aidosti kelpasi, ja jossa hän viihtyi: Falklandinsaaret. Syynä oli varmaan Huhtalan lintubongausharrastus, mutta ei tarvitse olla lintubongari tykätäkseen Huhtalan tarkasta kerronnasta saarilla vierailusta.

---

PS. Tänään maanantaina klo 20 Suomen aikaa #matkachatissa keskustellaan matkakirjallisuudesta. Tervetuloa Twitterin käyttäjät kertomaan parempia matkakirjojen lukukokemuksia…

Viime vuonna otin tammikuussa tavoitteekseni lukea 15 kirjaa vuoden aikana, ja alkuvuodesta olin reilusti tavoitettani edellä. Hyvä niin, koska toukokuussa tahtini hyytyi täysin.

Blogia seuranneet huomannevat pikaisella silmäyksellä, minkä merkittävän elämänmuutoksen kanssa täydellinen lukemattomuus korreloi: muutin Coloradoon ja lopetin kirjojen lukemisen. Tämä ei niinkään johdu Coloradosta vaan Luxemburgista, jossa asuin ennen. Alkuvuodesta olin jokseenkin leipääntynyt työyhteisöni toimintakulttuuriin ja organisaatiomuutoksiin, ja ainakin pari kertaa viikossa hakeuduin tarkeutuksella syömään lounaani yksin – eli oikeastaan kaksin kirjani kanssa. Kun tämän lisäksi vielä säännöllinen bussissa istuminen lakkasi toukokuussa, lukuharrastukseni tyrehtyi lähes täysin. Uima-altaallakin luin lähinnä uusinta TIMEa, jonka olin tilannut miehelle lahjaksi mutta jota minä taisin lopulta lukea enemmän.

Marraskuussa päätin alkaa lukea sängyssä kirjaa kännykän sijasta, ja löysin taas kirjojen lukemisen ilon. Kun vielä joulukuussa olin viikon kipeä ja luin sinä aikana kokonaiset kaksi kirjaa, lukutavoitteeni oli pelastettu. Hallelujah kuume.

Tässä postauksessa viime vuoden tyyliin kuluneen vuoden viisi parasta lukukokemusta, joista monta on luettu junassa tai lentokoneessa, ja joista kaikkia voisin suositella rannalle:

Cheryl Strayed: Wild (2012)

Henkisesti eksyksissä oleva tyttö lähtee selvittämään päätään ja etsimään itseään Pacific Crest Trailille eli patikointireitille läpi Kalifornian Sierra Nevadan vuoriston. Wild oli yksi viime vuoden lempielokuviani upeiden maisemiensa ja mielenkiintoisen vaellustarinansa ansiosta, joten totta kai kun pokkari oli myynnissä retkeilykaupan kassajonon vieressä, se tarttui mukaan. Kuten usein käy kirjojen kanssa, tykkäsin siitä vielä enemmän kuin elokuvasta.

Elokuvassa se ”henkisesti eksynyt” osuus jäi vähän ohueksi ja epäselväksi, mutta omaelämäkerrallisessa kirjassaan Cheryl Strayed selostaa juurta jaksaen elämäntilanteensa. Lyhyesti sanottuna kaikki mahdollinen on mennyt pieleen ja läheisen kuolema on suistanut elämän raiteiltaan. Vaellukselle lähtee kokematon ja aika pihalla oleva mutta sisukas nainen, joka saa muiden vaeltajien sekä lukijan kunnioituksen puolelleen – ja siinä samalla pohditaan elämää riipaisevan syvällisellä tasolla.

Wild nousi ilmiöksi Yhdysvaltojen vaellusskenessä, koska sen ulostuloa seuraavana kesänä Pacific Crest Trailia vaeltavien määrät kolminkertaistuivat, ja reitti alkoi monien vaelluslehtien mukaan kärsiä ylikansoituksesta. Tämä tieto on likipitäen ainoa asia, joka pitää minut juuri nyt poissa Sierra Nevadan vuorilta.

Wildia myy netissä Amazon.com ja suomeksi nimellä Villi vaellus CDON.COM.

Anu Silfverberg: Äitikortti (2013)

Olin pitkään sitä mieltä, että Anu Silfverbergin Mitä ajattelin tänään -kolumnit ovat NYT-liitteen parasta antia, eikä esseekokoelma Äitikortti poikkea tästä tasosta.

Silfverberg kysyy kirjassa paljon hyviä kysymyksiä asioista, joita harva kyseenalaistaa. Miksi tytöt pelotellaan lisääntymiskyvyllään ja syötetään täyteen hormoneja? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumista Äitiyden Mustaan Aukkoon? Silfverbergin esseet ovat räväkkiä mutteivat siltikään mustavalkoisia ja saavat takuuvarmasti ajatukset liikkeelle, ja kirjassa on myös paljon mielenkiintoista asia- ja tilastotietoa vanhemmuuteen liittyen.

Vaikka nimessä on sana ”äiti”, niin tuttavani sanoin: sukupuoleen katsomatta kaikkien, jotka suunnittelevat edes hamaan tulevaisuuteen lapsia, kannattaisi lukea tämä kirja. Itse lisäksi suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat päättäneet pysyä lapsettomina ja ihmettelevät ympäristön hössötystä aiheesta.

Äitikorttia myy netissä CDON.COM.

Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)

Mukaansatempaavien juonenkäänteiden maailmassa Isomäki on ihan omaa luokkaansa. Tämä kirja sai minut kieltäytymään kavereiden seurasta ja valvomaan öitä, koska sitä ei mitenkään voinut laskea käsistä.

Isomäen tieteisjännärissä meriarkeologit löytävät meren pohjasta vanhan sivilisaation jäänteet, jotka viittaavat tuhansia vuosia sitten sattuneeseen luonnonmullistukseen. Samaan aikaan toisaalla jäätikkötutkijat huomaavat kummia, ja lopputuloksena koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Juonen lisäksi myös tieteen taustoittaminen maallikon ymmärrettäväksi sekä henkilöhahmojen syvyys tekevät vaikutuksen, eikä ole yllätys, että kirja oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.

Pelottavinta tässä ekologisessa trillerissä on, että Isomäen luoma kauhuskenaario on vähän liiankin lähellä oikeaa maailmaa ja tieteellisesti pätevä. Ilmastonmuutos, tuo tosielämän suurin trilleri.

Sarasvatin hiekkaa myy netissä CDON.COM.

Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (2007)

Olin pitkään lukematta tätä kirjaa, koska sitä hehkuttivat lähinnä naiset, ja kirjan nimi kuulosti juuri sellaiselta romanttiselta pinnalliselta hömpältä, jota inhoan. Ei olisi kannattanut. Kirja nimittäin oli juuri sellaista kulttuurien yhteentörmäystä ja hyväntahtoista ihmettelyä, miksi tykkään mm. asua ulkomailla.

Elizabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähtee rikkinäisen sydämen kanssa ulkomaille, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Rakkaushuolet ovat onneksi kirjassa sivuosassa, kun pääroolin saavat paikallinen kulttuuri ja tavat, joista Gilbertillä on ihastuttavan syväluotaavia mutta samalla ääneen naurattavia analyysejä, joissa yhdistyy samanaikaisesti ihailu ja kriittisyys paikalliskulttuuria kohtaan. Kuten joku kirjallisuuskriitikko takakannessa kirjaa kehui, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä.

Myöntää tosin täytyy, että välillä henkisyyden korostaminen alkoi tulla korvista ulos, mutta tämä ainoa kirjan minua ärsyttävä puoli ei ärsyttänyt liikaa, koska Gilbert ei missään vaiheessa tuputa omaa maailmankatsomustaan lukijalle. Ja lisäksi, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä. Ystäviltä sietää kaikenlaisia kummallisuuksia.

Eat, Pray, Lovea myy netissä Amazon.com ja suomeksi se löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Lars Sund: Colorado Avenue (1991)

Tämän kirjan valitsin kirjastosta pelkän nimen perusteella, ja ai että olin tyytyväinen valintaani.

Lars Sund on ilmeisesti suomenruotsalaisille hyvinkin tuttu kirjailija, mutta minulle hän oli uppo-outo. Niinpä mitään ennakko-oletuksia ei ollut, ja sain rauhassa ihastella kerrontaa pohjanmaalaisesta naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä New Yorkin kautta Coloradoon. Kerronta tuo vahvasti esille, millaista on ollut 100 vuotta sitten köyhän suomalaissiirtolaisen elämä uudella mantereella, ja helppoa se ei tietenkään ole ollut. Välillä kuitenkin kuvaillaan Kalliovuorten kauneutta Telluriden kaivoskaupungissa, joka nykyään tunnetaan laskettelu- ja patikointimahdollisuuksistaan.

Romaanista vain puolet tapahtuu Yhdysvalloissa ja toinen puoli Pohjanmaalla, kun päähenkilö palaa kotiin. Paluushokkiin taitavat joutua enemmän kyläläiset kuin päähenkilö itse, ja tarina soljuu eteenpäin 1900-luvun alun Suomen historian pyörteissä.

Ainoa pitkä miinus ärsyttävästä kertojasta, joka välillä puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Jos tämän tarpeettoman tehokeinon unohtaa, niin suosittelen kaikille, joita kiinnostaa suomalaisten siirtolaishistoria.

Colorado Avenue löytyy pääkaupunkiseudun kirjastoista.

---

Loput kirjat, jotka luin vuonna 2015 helmikuusta eteenpäin, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:

• Amy Tan: The Kitchen God’s Wife – Hyvin kirjoitettu nuoren naisen selviytymistarina 1900-luvun alkupuolen Kiinassa keskellä sotaa, epäonnisia pakkoavioliittoja ja kaikkea muuta kuin tasa-arvoista yhteiskuntaa.
• Ildefonso Falcones: Meren katedraali – Seikkaperäinen kertomus elämästä Barcelonassa keskiajalla. Monta vuosikymmentä kattava tarina vei mukanaan, mutta historiatietoa on sen verran paljon, että voin suositella vain heille, keitä se kiinnostaa.
• Terry Pratchett: Equal Rites – Kevyttä fantasiaa, jossa pikkutyttö haluaa velhoksi, mutta yhteiskunnan mielestä vain miehistä voi tulla velhoja. Kirjasta tuskin huomaa, että se on julkaistu melkein 30 vuotta sitten.
• Laura Gustafsson: Huorasatu – Absurdi kertomus naiseudesta ja feminismistä, jossa antiikin jumalat seikkailevat nyky-Suomessa, ja juonessa ei ole päätä eikä häntää. Napakka dialogi kuitenkin vie mennessään.
• Pirkko Saisio: Punainen erokirja – Kiinnostava Finlandia-voittaja seksuaalivähemmistöjen oloista ja taistolaisuudesta 60-luvulla, jonka alku oli kuitenkin mitäänsanomaton ja loppu lässähti.
• Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen – Ruotsalaisista kertova huumorikirja, josta olisi varmaan saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Ruotsia paremmin. Ajoittain ahdistava, koska päähenkilö on todella häiriintynyt.
• Rosa Liksom: Hytti nro 6 – Pirun absurdi Trans-Siperian junamatkasta kertova Finlandia-voittaja, jota en tajunnut sitten ollenkaan. Mielenkiintoiset Neuvostoliitto-kuvaukset ainoa plussa.
• Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl – Amerikkalaisen standup-koomikon yritys siirtää suomalaisvitsinsä kirjamuotoon ei naurata. Kuluneita kliseitä ja hyvin vähän oivalluksia.

Entä sinä? Mitä kirjoja sinä suosittelisit minulle täksi vuodeksi? Kirjasuosituksiani pystyy muuten seuraamaan pitkin vuotta Goodreadsin kautta – lisääthän minut kaveriksesi, jos käytät palvelua!

Disclaimer: Tässä kirjoituksessa kirjoihin johtavat linkit ovat affiliate-linkkejä, eli jos tilaat kirjan, saan pienen suosituspalkkion. Linkit kautta kirjan tilaaminen ei nosta kirjan hintaa.