taidemuseo -tägi | Globe Called Home

18.2.2014

Boulderin nykytaiteenmuseon kulttuuripläjäys

BMoCA eli Boulder Museum of Contemporary Art

Rupesin miettimään, että miksi oikeastaan kirjoitan tästä nykytaidemuseokäynnistä. Lukijat, jotka eivät ole kiinnostuneita nykytaiteesta, tuskin jaksavat lukea tätäkään pläjäystä, ja toisaalta lukijat, jotka aiheesta jotain tietävät, saattavat nyt pahasti pettyä syväluotaavaan analyysiini tai lähinnä sen puutteeseen. En nimittäin tajunnut näyttelystä paljoakaan, mutta koska lentokentällä on tylsää, naputtelen nyt silti jotain.

Anibal Catalan: Morpho Zone. Huoneen kokoinen häkkyrä, johon sisältyy maalattuja seiniä ja maalauksia.

Seinämaalaus soljuu sujuvasti maalaukseen sisään ja sieltä ulos

Boulderin nykytaiteenmuseossa ei ole pysyvää näyttelyä, vaan vuodessa on neljä vaihtuvaa näyttelyä. Tällä kertaa esiteltävänä olivat taiteilijat Anibal Catalan ja Derrick Velasquez, sekä sekalaista tulva-aiheista ulkotaidetta. Anibal Catalan on meksikolainen kansainvälisesti näkyvyyttä saanut taiteilija (josta en yllättäen ollut kuullutkaan), ja joka on saanut sen verran nimeä, että Denverin lentokenttä on tilannut häneltä työn. Tuota työtä ei ilmeisesti vielä ole tehty, mutta tässä jotain esimakua siitä, mitä saattaa olla luvassa…

Anibal Catalan: Morphological Zone (Supremat II)

Catalanin listasi inspiraationsa lähteikseen 1900-luvun venäläisen avant-garden sekä erityisesti suprematismin ja konstruktivismin. Onneksi lopetin yliopistossa taidehistorian lukemisen renessanssiin, joten piti tarkistaa Wikipediasta, mistä on kyse. Suomeksi, suprematismi on sitä, että taiteilijat ovat keksineet uudestaan ympyrän ja neliön ja maalaavat niitä yksivärisesti kankaalle. Konstruktivismissa taas korostetaan taiteen rakenteellisuutta ja geometrisuutta, ja se oli yksi bauhausin innoittajista. Catalanin näyttely on nimeltään The Land, The Space, The Square, missä viimeinen sana on suora viittaus venäläisen Kasimir Malevichin teokseen Black Square. Menkää ja ihmetelkää. Miksi minä en keksinyt tuota?

Derrick Velasquez: Untitled 91

Yksityiskohta edellisestä. Valkoinen juttu on vinyyliä.

Yläkerrassa odotti Coloradon oman pojan Derrick Velasquezin näyttely – siis coloradolainen vuodesta 2009, koska sai proffanviran Denverin yliopistosta. Velasquezista en myöskään varsinaisesti ”tajunnut” mitään, mutta työt olivat hauskoja. Post-minimalistisia. Post-minimalistisesti minimalistisen hauskoja.

Derrick Velasquez: Deep Hug Part III. Tässä ”patsaassa” oli kasa maalattuja vinyylinpalasia, jonka keskelle oli isketty mittatikku, sellainen noin metrin pituinen.

Derrick Velasquez: it is what it is osat 1 ja 2. Mielestäni ovelampi nimi kuin ”Nimetön”. Työtapa taas on tarhasta tuttu ”väritetään vahaliidulla paperia, maalataan mustaa päälle, ja kaiverretaan”.

Velasquez on listannut lempimateriaaleikseen puulankut ja kaikenlaisen muunkin puutavaran. Minäkin pidin ala-asteen puutyön tunneista. Yhdysvalloissa koulun puutyötunneilla vaan 12-vuotiaat eivät saaneet käyttää vasaroita tai poria, mutta puuliimallakin pääsee pitkälle.

Derrick Velasquez: Intermediary-ish. Eli tämä on siis edistyneempää puutyötä, tai vähän sinne päin.

Derrick Velasquez: Crap Part of SoHo

Lähtiessäni museosta lipunmyyjä vielä vinkkasi, että ulkoa löytyisi taidetta liittyen Coloradon viimesyksyisiin tulviin. Tuolloin monet menettivät kotinsa ja koko omaisuutensa. Nämä seuraavat työt tajusin, ja ne koskettivat yksittäisinä enemmän kuin koko museon sisänäyttelyt yhteensä.

Tähän siirtolohkareeseen (”boulder”) on valettu Boulderin alueen tulvissa tuhoutuneiden talojen läheltä löytyneitä esineitä, jotka todennäköisesti olivat omistajilleen enemmän tai vähemmän rakkaita.

Kun vakuutus ei kata luonnontuhoja.

4mile on yhtä kuin Four Mile Canyon, kanjoni Boulderista pari kilometriä vuorille päin.

Vielä 50 minuuttia ennen boardausta. Käynpä hakemassa lisää selleritikkuja ja dippiä.

2.2.201422.9.2014

Art Nouveau & École de Nancy

irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.

Minä en viitsinyt kuvata tuulisessa kaatosateessa, mutta jos olisin kuvannut, niin suunnilleen tällainen kuva olisi tarttunut kameraan. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon arkkitehtuuri oli jo näkemisen arvoista. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon talon rakensi alunperin 1800-luvun loppupuolella art nouveau -keräilijä Eugène Corbin. Hän oli hankkinut omaisuutensa perustamalla Pariisiin tavaratalo Magasins Réunisin, minkä turvin hän pystyi keskittymään taiteen ihailuun ja joskus myös taiteiluun. 1930-luvulla hän avasi talonsa ja kokoelmansa yleisölle, mutta museo ei ollut kovinkaan suuri vetonaula, vaikka pääsymaksu oli ilmainen ja Corbin rummutti museotaan paikallislehdissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän sitten juuri ennen kuolemaansa lahjoitti talon kokoelmineen kaikkineen Nancyn kaupungille, mutta kaupunkia vaivasi aluksi kiinnostuksen puute, ja talo avattiin uudestaan museona vasta vuonna 1964.

Perhe Corbinin ruokailuhuone, lattiasta kattoon art nouveauta. Seinät oli päällystetty nahalla, johon oli kohokuvioitu kukkia.

Tämän lasimaalauksen sininen väri näytti portaiden alapäästä katsottuna keltaiselta.

École de Nancy (suom. Nancyn koulu) oli Ranskan tunnetuin art nouveau -liike, joka yhdisti taiteilijoita ja taideteollisuutta, ja se ammensi inspiraatiotaan kasveista, kuten neidonhiuspuista, lumpeista ja putkikasveista. Suurin syy sen kasvuun viime vuosisadan vaihteessa oli, että Saksa oli valloittanut vuonna 1871 Ranskalta Alsacen ja Pohjois-Lorrainen alueet: ne ranskalaiset, jotka eivät halunneet siirtyä Saksan vallan alaisuuteen, pakenivat menetetyiltä alueilta, esimerkiksi Strasbourgista, Mulhousesta ja Metzistä, ja muuttivat usein Nancyyn, josta tuli uusi rajakaupunki. Lopputuloksena Nancyn asukasluku kaksinkertaistui, ja kansallismieliset ranskalaistaiteilijat lyöttäytyivät yhteen miettimään, miten Nancyn taideskeneä voisi parhaiten promota.

Herra Corbin eli art nouveauta: toki myös makuuhuoneen kalusteet olivat tyylille uskollisia.

Makuuhuoneen kylpyhuonetta koristi tämä lasimaalaus

…ja tällainen vesielementti/kylpyamme löytyi kanssa kylpyhuoneesta. [kuva: Steve Silverman]

Saisiko olla kurpitsakäytävävalaisin?

Nancyn art nouveaussa oli alusta asti tärkeää yhteistyö teollisuuden kanssa. Taiteilijat halusivat ensisijaisesti tehdä käyttöesineitä, joiden teollinen valmistus olisi kohtuuhintaista. Art nouveau haluttiin kaiken kansan saataville, ja teollisuuden edustajat hehkuttivat taiteilijoiden kustannustajua.

Myös rouvan kirjailukehikko oli art nouveaun tyyliin

Pöllöjä ja liskoja makuuhuoneen vaatekaapissa

Museon jälkeen suuntasimme jalat märkinä jatkuvassa vesisateessa kohti keskustaa ja ruokapaikkoja. Harmi vaan, että olimme myöhässä: Ranskassa ravintolat ovat auki lounaalle täsmällisesti klo 12-14.30, ja kello oli jo 14.45. Niinpä ravintolakatu rue des Maréchauxilla myytiin kaikista ravintoloista eioota, mutta yhdestä vinkattiin, että Place Stanislasilla olisi nonstop-ravintola, josta saisi pöperöä vatsaansa myös epäranskalaiseen aikaan.

Place Stanislas, jonka keskellä Lorrainen herttua Stanislasin patsas, ja takana ei-yhtään-pramea kaupungintalo

Place Stanislasin suunnitteli Emmanuel Héré 1750-luvulla, ja nykyään se on UNESCOn maailmanperintölistalla.

Turistiravintola löytyikin, ja sain tilattua etanoita ja tartarpihviä. Jälkimmäisen kohdalla tarjoilija huomautti: Vous savez que c’est un steak cru? Tiedäthän, että se on raakaa lihaa? Kyllä, tiesin, mutta varmaan liian moni turisti ei ole tiennyt ja on järkyttynyt saadessaan ruokalajin eteensä, joten tämä pitää erikseen varmistaa.

Place Stanislasin joka kulmassa on kultaiset portit

Matkakumppanini toppatakki ei ollut koleassa säässä liioittelua

Koska sade vain jatkui ja jatkui, kenkäni olivat litimärät ja sateenvarjo tuulesta puoliksi rikki, jatkoimme myöhäisen lounaan jälkeen suoraan rautatieaseman vierellä olevaan kahvilaan odottelemaan junan lähtöä. Kahvila Excelsior ei ollut siitä halvemmasta päästä, mutta sisus oli hyvää jatkumoa art nouveaun täytteiselle päivälle – ja matkakumppanini innostui, kun tarjoilija tarjoitui puhumaan hänelle saksaa. Minä yritin kovasti jatkaa kommunikointia ranskaksi, mutta tarjoilija oli jo saanut päähänsä, että olimme saksankielisiä, joten nyt oli minun vuoroni olla ulalla.

Excelsiorin sisusta [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

P.S. Tätä blogia voi vielä tiistaihin saakka ehdottaa Super Saver Travel Blog Awardseissa parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi.

24.1.2014

Lontoo: taidetta ja musikaaleja

Piipahdin viime viikonloppuna Lontoossa, kun sinne kerran piipahdusmatka ja -hinnat täältä on, ja lisäksi eräs ystäväni asuu kaupungissa (tai oikeastaan siitä sopivan junamatkan päässä), joten hotellista ei tarvinnut huolehtia. Matka taittui minipotkurikoneella, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa, mutta alkuiltapäivästä kone oli puolityhjillään, joten reilun tunnin matka kului mukavasti kirjan seurassa lentoemännän käydessä useasti täydentämässä tarjoiluita ennen laskeutumista London City -lentokentälle.

Trafalgar Squarella oli kylmästä viimasta huolimatta sekä turisteja että katutaiteilijoita

Pakollinen Lontoo-kuva: punainen bussi ja Big Ben

Olin sopinut tapaavani kaverini kuudelta Covent Gardenin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, joten jotain piti keksiä niiksi pariksi tunniksi, jotka minä ja matkalaukkuni vietimme kahdestaan. Niinpä päätin luovuttaa laukkuni läheisen National Galleryn naulakonvartijan hellään huomaan ja suuntasin itse sisälle tutustumaan. En ollut ainakaan muistaakseni käynyt aiemmin National Galleryssa, ja viikonloppuun valmistautuminen oli aika puutteellista, joten eipähän ollut mitään ennakko-odotuksia, joita olisi tarvinnut täyttää.

Pramea pytinki on 1830-luvulta, ja sisäänpääsy National Galleryyn on koko historiansa ajan ollut maksutonta

Sisällä sai ilmeisesti kuvata, mutta koin kuitenkin sen verran turistihäpeää, etten kehdannut kaivaa esille isoa järkkärikameraani, vaan napsaisin kuvan mieluummin kännykällä. Tuttu ilmiö kenellekään?

Audio guide lupasi kierrättää läpi tärkeimpien maalauksien reilussa tunnissa. Ajattelin alunperin seuraavani kierrosta, mutta audio guide oli sen verran mukaansatempaava, että pian jäin kuuntelemaan vähän minkä sattuu taulujen selostuksia. Lopulta jäin niin pahasti jumiin keskiajalle, että hyppäsin suoraan renessanssista impressionisteihin. Seuraavassa parhaiten mieleen jääneet jutut sieltä vähän kauempaa historiasta…

Leonardo da Vincin piirustus Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, karitsa ja Pyhä Anna (1500-luvun vaihde). Tätä epäillään luonnokseksi, sillä se on täysimittaisen maalauksen kokoinen (140x105cm), mutta tuohon aikaan isot luonnokset siirrettiin suoraan kankaalle puhkomalla ääriviivoihin reikiä ja hieromalla hiiltä niiden lävitse, eikä tässä piirustuksessa ole merkkejä jäljentämisestä. Englanniksi tällaista maalauksen kokoista luonnosta kutsutaan nimellä cartoon, ja Leonardo da Vinciltä niitä on säilynyt vain kolme, sillä niitä ei alunperin ole tarkoitettu säilytettäväksi.

Taannoin opiskeluaikoina olin muodikkaasti poikkitieteellinen ja kävin lukemassa taidehistoriaa Taideteollisen puolella, tarkalleen ottaen periodia kalliomaalauksista esirenessanssiin. Takarivissä palloponchoihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneet graafikkohipsterit keskittyivät läppäreihinsa (tietty Mac) ja marisivat luentoläsnäolopakosta, kun taas minä olin ihan fiilareissa – niin romaanisen ja goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin eroista kuin tästä maalauksesta:

Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434). Toisin kuin usein ajatellaan, maalaus ei kuvaa hääpäivää vaan jo jonkin aikaa naimisissa ollutta kauppiaspariskuntaa. Toisin kuin minä luulin, nainen ei ole raskaana, vaan tuollainen ihme kaapu oli sen ajan Hollannissa muotia. Takana näkyy koristeltu peili, ja peilissä näkyy, että huoneessa on pariskunnan lisäksi kaksi muuta henkilöä, joista toinen lienee itse taiteilija. Peilin yläpuolella lukee hollanniksi ”Jan van Eyck kävi täällä” (Kilroy on selvästi kopioinut lauseensa jostain), ja kattokruunussa palava yksittäinen kynttilä lienee maalauksessa ihan vain siksi, että taiteilija sai brassailtua osaavansa maalata palavan kynttilän.

Wiltonin diptyykki, maalaaja joku tuntematon ranskalainen tai ehkäpä englantilainen, 1390-luvulta. Englannin kuningas Rikhard II tilasi tämän aikoinaan omaksi henkilökohtaiseksi alttaritaulukseen, jonka edessä hän sitten rukoili ja mietti syntyjä syviä. Kuningas on kuvattu vasemmalla polvistuneena, ja hänen vieressään seisovat Englannin kuninkaan nimikkopyhimykset Edvard Tunnustaja ja Edmund Marttyyri (piti katsoa nimet Wikipediasta, näistä ei oikeasti mitään havaintoa) sekä Rikhardin oma nimikkopyhimys Johannes Kastaja. Hienointa tässä oli kuitenkin livenä nuo oikean osan sinikaapuiset kultakoristellut enkelit ja se, että diptyykki on säilynyt näinkin hyvässä kunnossa, sillä sen takakansi on vuosisatojen saatossa ottanut aika hyvin osumaa.

Firenzeläisen Paolo Uccellon San Romanon taistelu (1400-luku). Hirveä sekasorto, mutta missään, ei MISSÄÄN, näy verta. No ei tietenkään, sillä tämä on ruokasalin koriste (leveys pari metriä), sitä aikaa kun seiniä alettiin koristella seinävaatteiden sijaan huomattavasti halvemmilla maalauksilla, kun musta surma oli ensin ajanut Euroopan lamaan, jonka rinnalla tämä nykyinen eurokriisi on ihan kärpäsen kakkaa. Tässä firenzeläiset Uffizit antavat köniin sienalaisille Prioreille.

Piero di Cosimon Satyyri suree nymphiä (1495). Kuvan nymfin on tulkittu olevan kreikkalaisen mytologian Prokris, josta en ollut koskaan kuullutkaan eikä tarinaa selitetty kovinkaan syvällisesti. Jotain sinne päin, että mustasukkainen nainen lähtee miehensä perään metsälle varmistamaan, ettei hänellä ole toista naista, ja mies sitten vahingossa tappaa naisen keihäällä. Satyyriä eli tuota puolivuohta ei selitetty senkään vertaa, mutta eikö olekin surullisen näköinen? Ja myös: eikö olekin ihanan normaalin näköinen pienitissinen pyöreämahainen nainen? 1400-luvun taide on parasta vastalääkettä, jos muotilehtien photoshopatut mallit rupeavat tuntumaan normaaleilta.

Giovanni Bellinin Doge Leonard Loredanin muotokuva (1501). Doget olivat Venetsian kaupunkivaltion sikarikkaita johtajia, jotka käyttivät tuollaista hassua hattua, josta minulle tulee mieleen vähän sulanut Hershey’s-suklaakonvehti. Tätä läheltä tarkastellessa tuli fiilis, että kuka tarvitsee järkkärikameroita tai HD-tekniikkaa, kun käytössä on sivellin ja pensseli. (No minä tarvitsen, mutta herra Bellini selvästi ei.)

Sandro Botticellin Venus ja Mars (1483). Noihin aikoihin oli tapana antaa häälahjaksi taidetta, ja tämä maalaus saattoi olla tarkoitettu makuuhuoneen koristeeksi ja ehkäpä sijotettu sinne jo hääyötä varten. Tässä jumalat makoilevat itse aktin jälkeen, ja maalauksen tarkoituksena on osoittaa, miten eri tavalla naiset ja miehet suhtautuvat seksiin: Venus on tarkkaavainen ja mietteliäs, kun taas Mars koomaa, vaikka satyyrivauvat puhaltavat torvella hänen korvaansa. Satyyrit ovat myöskin pöllimässä Marsin seipään, mikä on huumoria keskiaikaiseen tyyliin, sillä nyt Mars on täysin aseeton.

Piero della Francescan Kristuksen kastaminen (~1450). Taiteilija oli suuri geometriafani, joten tässä Pyhästä hengestä voi piirtää suoran viivan kastoastian ja Jeesuksen kropan lävitse aina hänen jalkoihinsa asti. Maalaus on myös ensinnäkin perspektiivissä – ei mitenkään jokapäiväistä tuohon aikaan – ja käytössä on ala-asteen kuvataiteen tunneilta tutusti yhden pisteen perspektiivi, jonka katoamispiste on länttästy keskelle kuvaa.

Näiden maalausten (ja kymmenien muiden) jälkeen tulikin jo kiire, sillä olin bongannut, että impressionistien keskeltä saattaisi löytyä jotain tuttua. Pienen etsinnän jälkeen löytyikin tämä:

Akseli Gallen-Kallelan Keitele. National Galleryllä oli ympäriinsä mainoksia, joissa oli kuva taulusta sekä fraasi: Past the Manets and Monets, through the doors and across from Rembrandt, you will find Lake Keitele. Pieni pettymys oli, että tästä ei oltu tehty audioguide-opastusta.

National Gallerysta ilta jatkui ystäväni kanssa ravintolaan ja sen jälkeen teatteriin musikaalia katsomaan. Näytöksen nimi oli The Light Princess, mikä ei yllätykseksemme tarkoittanutkaan ”valon prinsessaa” vaan ”kevyttä prinsessaa”, ja se kertoi prinsessasta, joka oli hukannut äitinsä kuoltua painovoiman. Heti näytelmän alussa esiteltiin naapurimaan vihollisvaltion prinssi, joka itki valtoimenaan mutta tietenkin rakastui päätä pahkaa prinsessaan ja lopetti itkemisen. Täysin ennalta-arvattavasta juonesta ja osittain keskinkertaisista laulajista huolimatta näytös oli näkemisen arvoinen, sillä prinsessan ”keveys” oli toteutettu mitä upeimmilla mustiin pukeutuneiden apureiden akrobatialla sekä sekavilla köysivirityksillä – ja näytti lopulta erittäin hyvältä. Yllättävää myös oli näin ensi kertaa Lontoon musikaalissa käydessä, että katsomo oli täynnä nuoria, joilla oli mukana karkkia ja jätskiä, ja katsomoon sai tuoda myös väliajalta ostetut juomat muovituopeissa. Vähän kuin leffassa.

Täksi viikonlopuksi lähdenkin ”piipahtamaan” Suomeen, missä piipahdus sisältää bussin Saarbrückeniin, junan sieltä eteenpäin Frankfurtiin ja siellä vaihto lentokoneeseen, kokonaismatka-aika kahdeksan tuntia. Jippii pikkumaan lentokenttä ja suorien yhteyksien puute… Hyvää viikonloppua kaikille!

3.10.2013

Turistina kotona

Katsoimme ystävän kanssa nettipalvelusta leffaa maanantai-iltana, kun kesken kaiken nettiyhteys katkesi. Behind the Candelabrassa Michael Douglasin ja Matt Damonin suhteeseen oli juuri ilmestymässä ensimmäisiä säröjä ja juoni oli kääntymässä mielenkiintoiseksi, joten vietin hetken jos toisenkin yrittäen palauttaa yhteyttä, mutta turhaan – puhelinpiuha oli mykkä. Seuraavana aamuna palveluntarjoaja Orangen puhelinpalveluun soittaessa kävi ilmi, ettei heilläkään ollut tietoa netin katkeamissyystä, joten asia laitettiin eteenpäin tekniselle tiimille. Keskiviikkona ei ollut mitään uutta kerrottavaa, mutta torstaina puhelinyhtiö PT:stä sitten soitettiin, että he olivat käyneet tarkistamassa puhelinpiuhan talon ulkopuolelta, ja se oli ihan kunnossa, joten seuraavaksi pitäisi sopia aika asuntovisiittiin. Sovimme ajan maanantaille, ja minua jo vähän ahdisti viikko ilman nettiä.

Sitten tänä iltana yhtäkkiä huomasin wlan-boksissa palavan tutun internet-valon. Oli sitten yhteys korjaantunut itsekseen. Parempi myöhään kuin milloinkaan, kai, ja nyt sitten pääsen jakamaan teille viime viikonlopun tunnelmia hiukka pohjoisemmassa.

Söpöysvaroitus!

Torstai-iltana matkustin Koblenziin, jossa vaihdoin junaa Münchenin suuntaan. Junailun päätepiste oli Frankfurtissa, josta pyrähdin lennolla Helsinki-Vantaalle. Kahden eurooppalaisen pääkaupungin väliseen matkaan meni noin 9 tuntia, mutta perjantai-aamuna heräsin vanhempieni luota ja pääsin tekemään tuttavuutta perheen uusien tulokkaiden kanssa.

Tarkentaminen oli vaikeaa, koska pennut eivät pysyneet hetkeäkään paikoillaan.

Ragdoll-pentujen silmistä tulee minulle aina mieleen Paavo Väyrynen.

Yhteiskuvahetki sen jälkeen, kun pennut oli heitetty samaan kasaan

Lisää pentujen kuulumisia voi lukea Dollgarden’s pentublogista

Emoa ei paljoa kiinnostanut pentunsa, sillä pentujen isoäiti oli ottanut pennuista hoivavastuun.

Tällä hetkellä minulla on maailmalla kolme kotia, joihin kaikkiin on yhtä mukava palata. Atlantassa on ihana heittäytyä pitkäkseen sohvalle, jonka ostamiseen käytimme kolme kuukautta, käydä makoilemassa meidän uima-altaallamme ja antaa tuulen hulmuta hiuksissa avoautomme kyydissä. Luxemburgissa asemalta kotiin kävellessä olen aina yhtä ihastunut kaupungin keskustaan, pikkuputiikkeihin ja puistoon matkan varrella ja kotiudun mielelläni juuri sopivan kokoiseen yksiööni – pienempään ei mahtuisi, isompaa ei jaksaisi siivota. Helsingissä taas vanhempieni aina täyden jääkaapin lisäksi arvostan sitä, ettei ikinä tarvitse miettiä kulkemista. Sijainnit ovat niin itsestäänselviä, ja julkisissa voi rauhassa keskittyä kirjaan, koska pienestä vilkaisustakin ikkunasta ulos tietää heti, missä on.

Tuttujen metroasemien lisäksi toki arvostan minulle tärkeitä ihmisiä, mutta ehkä tässä ei tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä.

Koska olin Suomessa vain yhden viikonlopun ja ystäville jäi vähän aikaa, piilouduin vanhan ”lapset ovat lapsia vain hetken”-sanonnan taakse ja suosin lounas- ja kahvikutsuissa jälkikasvullisia tai niitä pian saavia ystäviä. Tämän lisäksi näissä ystävissä kätevää oli, että heillä oli aikaa nähdä silloin, kun kaikki muut olivat töissä.

Viimeisin neuleprojektini, saksalaistyyliset ”nahka”housut, saavat vielä hetken odottaa käyttövuoroaan

Vähän vanhemman vauvan mielestä minussa mielenkiintoisin ominaisuus oli jalkani. Keltainen jalka! Miten hassua!

Painavin syy Suomeen tulolle oli, että Iiro oli käymässä Suomessa samaan aikaan. Yhdessä heittäydyimme turisteiksi tuttuun kaupunkiin ja kävimme katsomassa kahta lempparipaikkaani – sitä suuremmalla syyllä, kun Iiro mainitsi, ettei ollut koskaan käynyt niissä!

Kiasmaan pääsi ilmaiseksi sisään, kun veti päällensä raitapaidan. Rajasin Iiron tästä kuvasta pois, sillä tarjolla lainaksi oli vain pienehköjä kireitä naistenpaitoja.

Lempparipaikkani Kiasmassa on itseasiassa kauppa ja kahvila. Minä, onnellinen kuluttaja.

Kansallismuseo – vajaa sata vuotta yrmeitä freskoja

Tämä on lempparein näyttelyesineeni koko museossa. Muistan tutkineeni Huittisten hirvenpäätä jo 6-vuotiaana, kun se oli ensimmäinen esillä oleva esine museon aulassa freskojen alla.

Helsingissä päin liikkuville tiedoksi, että vielä lokakuun ajan Kansallismuseossa on näyttely karttojen historiasta sekä A.E.Nordenskiöldistä. Kyseinen tutkimusmatkailija pääsi näyttelyn ansiosta Historialliset sankarit ja esikuvat-listalleni. Eipä siinä vielä mitään, että purjehtii ensimmäisenä Koillisväylän, jää matkan varrella jäihin yhdeksäksi kuukaudeksi ja uhmaa Venäjän tsaaria, mutta se, että pääsee Don Rosan Ankka-sarjakuvien sivuille! Siinä vasta saavutus!

Tuo vasemmanpuoleinen kello minulle heti nyt!

Viikonloppu oli ohi nopeasti, ja sunnuntaina lensin takaisin Luxemburgiin. Kuluva viikko on mennyt matkasta toipumiseen, mikä on tarpeen, sillä Iiro on Suomessa vielä tulevan viikonlopun – ja minä myös. Huonoista yhteyksistä huolimatta Helsinki on lähempänä kuin Atlanta.

Junassa matkalla Frankfurtiin vanha mies mumisi minulle jotain saksaksi katsellen takkiani. Vastasin englanniksi, etten ymmärtänyt mitään, ja ehdin jo hetken pelätä, että saisin kuulla taas kritiikkiä pukeutumisestani; viimeksi pukeutumistani kommentoinut ranskaa puhunut vanha mies halusi tulkin avulla tehdä minulle selväksi, että kenkäni ja sukkahousuni eivät sovi yhteen. Saksalaismies sen sijaan vaihtoi englanniksi ja totesi: Very nice coat, very nice. Is it from Germany? Kyllä, Trieristä ostin viikko sitten, vastasin ja hymyilin siihen saakka, kunnes huomasin Frankfurtin lentokenttäloungessa hiiriä.

8.2.2013

Hirshhornin taidepläjäys

Paras asia Washington DC:ssä on yli kymmenen ilmaista Smithsonian-museota, jotka ovat kaikki todella mielenkiintoisia ja laadussaan maailman huippuluokkaa. En ehtinyt lokakuun DC:n visiitillä kiertää kuin pari, ja koska olin yksin liikkeellä, valitsin tarkoituksella käyntikohteiksi ne museot, joiden en ajatellut Iiroa kiinnostavan. Eli National Air and Space Museumin sijaan suuntasin Hirshhornin taidemuseoon.

Auguste Rodin: Calais’n porvarit

Vaeltelin hetken ulkona Hirshhornin patsaspuutarhassa, mutta en keskimäärin ole suuri patsastaiteen ystävä, joten siirryin aika pian kohti museon sisätiloja. Sisäpihalla oli suihkulähteen ympärillä hieno kokoelma kiinalaisen horoskoopin hahmoja tikkujen nokassa, ja sisällä selvisi, että nämä olivat osa Ai Weiwei -erikoisnäyttelyä. Taidemuseoissa aika harvoin saa kuvata, mutta täällä sai, kunhan kamera ei ollut professional. No, minun järkkärini ei ole.

Lohikäärme, horoskoopin siistein merkki (ei minun). Kesti monta vuotta, ennen kuin minulle selvisi, mikä minun kiinalainen horoskooppimerkkini oikeasti on, koska olen syntynyt alkuvuodesta ennen kiinalaista uuttavuotta, joka tänä vuonna alkaa muuten ylihuomenna.

Ai Weiwei: Forever. En tiedä tämän teoksen symboliikasta sen enempää, mutta pakko tykätä, kun tässä on polkupyöriä.

Ai Weiwei on se kiinalainen taiteilija, joka on välillä ollut Kiinan hallituksen suosiossa, kuten Pekingin olympialaisten alla, kun häntä pyydettiin ”taiteelliseksi konsultiksi” Pekingin olympiastadionin suunnitteluprosessiin. Pari vuotta myöhemmin taas hänet pidätettiin ja pidettiin pari kuukautta vangittuna ilman syytteitä, kun Ai Weiwei oli kritisoinut hallituksen makuun vähän liian suorasukaisesti mm. valtion korruptiota.

Muistattehan Pekingin olympiastadionin ”linnunpesän”? Tällaisen esikuvan Ai Weiwei antoi arkkitehdeille luomisprosessiin.

Ai Weiwei: He Xie. Kiinassa ”he xie” tarkoittaa sekä taskurapua että harmoniaa, joka mainitaan kommunistipuolueen tavoiteohjelmassa. Internetmaailmassa He Xie tarkoittaa myös Kiinan valtion suorittamaa internetsensuuria. Marraskuussa 2010 Ai Weiwei järjesti protestin hallituksen toimia vastaan kutsumalla Twitterin kautta 10 000 kiinalaista syömään taskurapuja. Herra itse ei valitettavasti päässyt paikalle, koska hallitus oli laittanut hänet kotiarestiin.

Ai Weiwei oli käyttänyt taiteessaan paljon vanhoja materiaaleja: satoja vuosia vanhojen temppeleiden palasia ja ruukkuja ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tavallaan työt olivat todella hienoja, mutta samalla arkeologifiilistelijä sisimmässäni itki, kun hienoja artefakteja oli tuhottu nykytaiteen alttarilla. Noh, samanlaisia varmaan riittää pilvin pimein, tuskin nämä olivat niitä hienoimpia esineitä ja temppeleiden palaset oli itseasiassa saatu, kun Kiinan hallitus oli käskenyt vanhoja temppeleitä tuhottavaksi… mutta silti.

Ai Weiwei: Kippe. Rautapalkkeja ja rautapuuta Qing-dynastian aikaisista temppeleistä.

Ai Weiwei: Kiinan kartta. Valtava Kiinan kartta tehty vanhoista temppeleiden rakennusaineista.

Ai Weiwei: Colored Vases. Han-dynastian aikaisia parituhatta vuotta vanhoja vaaseja ja… teollisuusmaalia.

Kuvasarja siitä, kun Ai Weiwei rikkoo antiikkivaasin. En kestä! Olisi mieluummin antanut sen minulle!

Ai Weiwein näyttelyn lisäksi museossa oli pienehkö pysyvä näyttely, joka oli täynnä helmiä.

Alexander Calderin surrealistinen mobile. Tiesitkö, että ”mobile” sanana syntyi tarkoittamaan nimenomaan Calderin töitä? Calderin liikkumattomista töistä käytetään taas nimitystä ”stabile”.

Joseph Stella: ”Serenade” A Christmas Fantasy. En ole aiemmin herra Stellasta kuullut, mutta pikkutyttö sisälläni ihastui väreihin.

Max Ernst: Moonmad. Söpöin patsas ikinä!

…ja lisää Max Ernstiä, Under the Bridges of Paris. Eikö juuri tällaisia öttiäisiä voisi kuvitella löytyvän Pariisin siltojen alta piileskelemästä?

Andy Warhol: Flowers. Näytillä oli myös sarjan muita tauluja, mutta tämä oli lempparini väreiltään. Ja ihan vain sen takia, että olin tykännyt tästä taulusta niin paljon, harkitsin ostavani Narsin Andy Warhol -luomiväripaletin. En sitten kuitenkaan ostanut.

Että sellainen taidepläjäys. Aamupäivän tihkusade on täällä väistynyt ja aurinko paistaa, joten meidän perjantai-iltaohjelmaamme kuulunee kävelylenkki Kennesaw Mountainilles pirteässä +12 asteessa. Hyvää viikonloppua kaikille!

11.11.2012

High Museum of Art

Jos matkustat Atlantaan ja olet kiinnostunut tavanomaisista nähtävyyksistä, Citypass on todennäköisesti kannattava hankinta. Samanlaisia paketteja on tarjolla kymmenessä muussakin amerikkalaiskaupungissa sekä Torontossa, joten matkailijoiden kannattaa tutustua. Myös kaupungin asukeille nuo ovat hyvä sijoitus, jos jaksaa käydä nähtävyydet läpi yhdeksässä päivässä, ja niin me teimme.

High Museum of Art sijaitsee Midtownin pilvenpiirtäjien kupeessa

Torstai-iltana kävimme ainoassa arki-iltana avoinna olevassa nähtävyydessä, High-taidemuseossa. Saavuimme paikalle vasta vähän kuuden jälkeen, ja museo meni kiinni kahdeksalta, joten ehdimme katsomaan kunnolla vain vaihtuvan näyttelyn, jota oli paljon kehuttu lehdissä. Kävelimme lisäksi läpi pari pysyvää näyttelyä, ja ne vaikuttivat tasokkailta, joten suosittelen museota taiteesta kiinnostuneille. Näyttely, johon tutustuimme paremmin, oli Fast Forward: Modern Moments 1913-2013, ja se oli toteutettu yhteistyössä New Yorkin MoMAn kanssa.

Olen tunnetusti suuri taidehistorian guru, olenhan saanut keploteltua insinööritutkintooni jopa yhden kurssin aiheesta. Jätetään vähemmälle huomiolle, että kurssi käsitteli taidetta kivikaudesta esirenessanssiin eikä maininnut sanallakaan 1900-lukua. Sain kuitenkin täydet pisteet tenttivastauksestani, jossa vertailin romaanista ja goottilaista kirkkoarkkitehtuuria, joten totesin tämän pätevöittävän minut toimimaan Iiron yksityisoppaana.

Umberto Boccioni: Unique Forms of Continuity in Space, futurismia transformer-tyyliin. Jos se näyttää epäilyttävän tutulta, olet nähnyt sen Italian 20 sentin eurokolikon kääntöpuolella.

Näyttely oli järjestetty kuuden avainvuoden mukaan, jolta jokaiselta oli poimittu liuta tuona vuonna tehtyä taidetta: 1913, 1929, 1950, 1961, 1988 ja 2013. Viimeinen vuosi oli hämäystä; taidenäyttelyä varten oli tilattu installaatio, joka oli jo esillä, mutta joka lopullisesti ”valmistuu” ensi vuonna. Vuosi 1913 alkoi kubismilla (Picasso!), ekspressionismilla (Matisse!) ja futurismilla sekä yhdellä Marcel Duchampin readymade-teoksella. Duchamp on se äijä, joka totesi, että mikä vaan voi olla taidetta jos sitä kutsuu taiteeksi, mukaanlukien vessanpytty, joka on käännetty ylösalaisin niin, että siitä tulee suihkulähde.

Duchampilta oli esillä Bicycle Wheel, eli patsas, joka koostuu polkupyörän etupyörästä ja puupallista.

Vuonna 1929 keskityttiin lempitaidesuuntaukseeni surrealismiin, mukaanlukien lempitaiteilijani René Magritte. Dalíltakin oli yksi taulu, mutta vaikka museokaupassa myytiin valuvia kelloja (ja Iittalan lasilintuja!), en vieläkään ole onnistunut spottaamaan kyseistä taulua livenä. Kun kävin aikoinaan New Yorkin MoMAssa, taulu oli näytillä jossain näyttelyssä maailmalla, ja nyt se ilmeisesti oli jätetty MoMAan.

René Magritte: The Palace of Curtains, III. ”Ciel” on ranskaksi ”taivas”, ja Magritte leikittelee tässä kuvien ja sanojen suhteella. Kumpi on todellisempi kuvaus taivaasta?

Sitten tultiin vuoteen 1950, huoneeseen täynnä abstraktia taidetta. ”Tätä en ole koskaan oikeasti hiffannut”, totesin Iirolle ja viittasin erääseenkin tauluun, jossa oli maalattu valkoista valkoiselle. ”Tosi hieno”, totesi Iiro. Siis anteeksi mitä?

Ad Reinhardt: White on White

Siis mies, joka tuli hieman vastentahtoisesti taidemuseoon ja totesi ennen sisälle astumista, että ”ei kai siellä ole nykytaidetta”, onkin yhtäkkiä lääpällään abstraktiin taiteeseen? Siinä seistessäni Iiro hahmotteli meille takkahuoneen, jossa kyseinen Reinhardtin taulu olisi paraatipaikalla, tai vaihtoehtoisesti taulu olisi maalattu suoraan seinään, vaikkapa tiiliseinään, mistä Reinhardt on hakenut inspiraatiota maalatessaan taulun. Okei. Vuoden 1961 kohdalta Iiro löysi toisenkin lempparin.

Yves Klein: Blue Monochrome

Yves Klein kehitti uuden sinisen värisävyn, jonka nimesi itsensä mukaan tehdäkseen itsestään näin kuolemattoman, ja maalasi sillä erilaisia pintoja, mm. suuren yksivärisen taulun. Iiron mielestä väri olisi juuri sopiva biljardipöydän väriksi.

Olin niin ymmälläni tästä kierroksen kehityksestä, että vuosi 1988 meni vähän ohi.