Kategoria: Ulkosuomalaisuus

Ulkomailla asuminen ja muutto Yhdysvaltoihin tai Eurooppaan.

Suomalainen, amerikkalainen, kansalainen, kantaväestö, alkuperäiskansa

Tämä kirjoitus sisältää rumaa kieltä ja masentavaa tekstiä. Lukeminen omalla vastuulla.

Varmaan aika moni on tähän mennessä huomannut Suomessa paljon julkisuutta saaneen version laulusta Olen suomalainen, mutta laitan sen tähän joka tapauksessa, koska kaikista ”voiko iskelmästä tykätä muuten kuin ironisesti” -kommenteista ja ”eikö tuo laulu ole aika supermasentava” -kritiikistä huolimatta minä diggaan tästä ihan aidosti.

Diggaan vähemmän videon saaneista kommenteista. Tässä joitain kyseenalaisia helmiä:

  • ”Maahanmuuttajat eivät ikinä tule olemaan suomalaisia, tämä video loukkaa kantaväestöä.”
  • ”laulussa kuvataan mamuja ja muita loiseläjiä ja samalla lauletaan että ”on täällä elämä raskasta TYÖTÄ” ja kuinka monta somalia ym ym on näkynyt tekemässä sitä ihan oikeasti raskasta työtä…ei vittu niin yhtään! se että osaa suomea niin ei tee suomalaiseksi, katsotaan se kansallisuus status uusiksi sitten neljän sukupolven jälkeen.?”
  • ”Ykskää vitu neekeri ei tuu koskaa olee suomalainen mu silmissäni. kaikki vaa joukkohautaa.?”
  • ”Meidän aikana suomalainen OLI SUOMALAINEN ei mikään tuollainen työtön sossussaroikkuja!?”
  • ”`somaliprinsessa´ laulamassa raskaasta työstä,voiko pahempaa vittuilua ollakkaan normaaleja suomalaisia kohtaan?Ja vitut olette suomalainen vaan apinatasavallan asukkaita sun muita sossupellejä.?”

…ja tämä videosta, jossa esiintyy Suomen kansalaisuuden saaneita ihmisiä kaikkialta päin maailmaa, kaikista kuudesta asutetusta maanosasta, kaikkia eri rotuja, osa kotonaan ja osa työpaikoillaan: korutaiteilija studiossaan, ravintolanpitäjä ravintolassaan, ja kansanedustaja eduskuntatalolla. Ensimmäisenä äänessä on Perussa syntynyt ja Helsingin konservatoriossa opiskellut sekä Savonlinnan oopperafestivaalien vakiokalustoon kuuluva oopperalaulaja ja Suomen kansalainen. Lisäksi videolla esiintyy ja laulaa Suomeen lapsena muista maista adoptoituja totutusta poikkeavan näköisiä suomalaisia. Kaiken kukkuraksi videolla esitetty laulu on alunperin italialainen ja sieltä suomennettu ja suomalaistettu.

Tästä tuli pari mutkan kautta mieleen se, kun Jenkeissä asunut suomalaiskaverini kertoi, että heidän amerikkalainen naapurinsa oli avautunut heille, kun he olivat laittaneet autoonsa eturekisterikilven paikalle suomenlippukilven; Georgiassa autoissa on vain takarekisterikilvet, ja eturekisterikilven jättämän tyhjän tilan ihmiset täyttävät yleensä vähän millä sattuu, usein lempiurheilujoukkueensa kannatuskilvellä. Tämä naapuri oli valittanut, että miksi ihmeessä nämä suomalaiset haluavat korostaa kotimaataan – hehän ovat hyvää vauhtia amerikkalaistumassa, ovat jo käytännössä amerikkalaisia Yhdysvalloissa syntyneiden lapsiensa kautta, ja heidän pitäisi keskittyä siihen! Vaikka kommentin olisi voinut muotoilla paremminkin, siitä paistoi läpi ajatus, että jo ensimmäisen polven maahanmuuttaja voi hyvin olla ihka aito amerikkalainen. Samaa inklusiivisuuden tunnetta yritti varmaan viestiä sekin puolituttu, joka baarissa pubivisan yhteydessä heitti minulle eräästä kysymyksestä, että ”tämä vastaus on hyvä pitää mielessä, sillä siitä saattaa olla hyötyä sitten kansalaisuuskoetta suorittaessa”. Vaikka ensireaktioni olikin, että minulla on kiitos vaan jo kansalaisuus, se Suomen kansalaisuus, niin kommentti oli kaikkea muuta kuin pahansuopa.

Mutta kun kerran amerikkalaisten inklusiivisuudesta on puhe, tuli mieleeni myös tämä viimeisimmän Super Bowlin väliajalla esitetty mainos, jossa laulua America the Beautiful esitetään usealla eri kielellä ja taaskin erinäköisten ihmisten toimesta:

…ja tässä muutamia videon herättämiä kommentteja Twitteristä:

  • ”That coke commercial sucked. Mexicans, terrorists, jews, and niggers are not ”American”.”
  • ”Not a fan of that commercial I speak English”
  • ”Nice to see that coke likes to sing an AMERICAN song in the terrorist’s language. Way to go coke. You can leave America.”
  • ”#fuckCOKE it’s America and the USA language is English…not all this foreign shit”
  • ”Throwing away the rest of my coke zero. What the fuck was that? #thisisamerica #fuckcoke”
  • ”@CocaCola I love your product, but your ad was very offensive. This country speaks English, damn it.”
  • ”Coca Cola is the official soft drink of illegals crossing the border.”

Mainittakoon tässä, että yksi videolla esiintyvistä kielistä on keres, jota puhuvat Yhdysvaltojen lounaiskulmassa elävät anasazi-intiaanit. Näköjään ahdasmielisiä pölvästejä riittää valtameren molemmin puolin. Voimia ja kestämistä saamelaisille ja Amerikan intiaaneille sekä kaikille vähän avaramielisemmille suomalaisille ja amerikkalaisille toivoo yx mamu Luxemburgista.

Tiedät olevasi luxemburgilainen kun… (2/3)

Lue myös ensimmäinen osa tästä kirjoitussarjasta. Lista kopioitu netistä, kommentit omiani.

You hate the Germans for blocking your local petrol stations.

Tänäkin aamuna bensan hinta Luxemburgissa on 1,303 eur/l, kun Saksan puolella rajaa se on 1,577 eur/l. (Lähde: Fuel Prices in Europe) Jotkut vähän sniidummat saksalaiset ja belgialaiset oikeasti ajavat Luxemburgiin tankkaamaan autonsa. Selitys hintaerolle on, että Luxemburgissa bensaverot ovat merkittävästi rajanaapureita matalammat.

You know that the University of Luxembourg is merely a joke.

Luxemburgin yliopisto perustettiin vasta vuonna 2003, ja tätä ennen moni luxemburgilainen kävi hakemassa koulutuksensa ulkomailta. Käsittääkseni yliopisto ei ole vielä kerännyt kovinkaan paljon meriittejä, eikä se ainakaan ole päässyt yhdellekään ranking-listalle.

The university castle

Walferdangen kylässä sijaitsee Luxemburgin yliopiston päärakennus, jonka suurherttua ja Hollannin kuningas Vilhelm I rakennutti 1800-luvun alkupuolella kuninkaalliseksi residenssiksi. [kuva: Kristina D.C. Hoeppner]

You know at least 5 jokes involving stupid Belgians.

Mitä ruotsalaisvitsit ovat suomalaisille, sitä belgivitsit ovat luxemburgilaisille. Esimerkki: Helikopteri rysähtää belgialaiselle hautausmaalle. Paikallinen palokunta on löytänyt jo yli sata kuollutta.

Bouneschlupp

Höyryävää bouneschluppia kesäfestareilla

You know that there’s nothing better than a good ‘Bouneschlupp’, apart from a ‘Paschtéitschen mat Fritten an Zalot’.

Bouneschlupp on paikallinen perinteikäs ja yleinen keitto, johon tulee vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. Paschtéitschen taas on voitaikinasta leivottu pasteija, jonka sisälle tulee kermakastiketta, jossa on mukana esim jauhelihaa, kanasukaleita tai sieniä. Lisukkeena tarjoillaa ranskiksia (Fritten) ja salaattia (Zalot).

IMG_2253

Hieman gourmeempi versio Paschtéitschenista. [kuva: JL-Flo-Ju-Sev]

You despise any sparkling water other than ‘Rosport’.

Rosport on paikallinen pullovesi, joka on myös maan yleisin, koska sitä saa yleensä ravintolassa puolen litran pullon samalla hinnalla, kun Perrieriä saa 0,33l; täällähän ei ravintoloissa yleensä saa hanavettä. Kuplavesi on nimeltään Rosport Blue, kuplattomana vettä taas saa punaisessa pullossa, mikä hämää belgialaisia, koska sillä puolen rajaa sininen yleensä tarkoittaa kuplatonta vettä ja punainen kuplallista.

You know at least four languages, but can’t write in your mother tongue.

Luxemburgin kielestä on ruvettu tekemään kirjakieltä vasta viimeisen 20 vuoden aikana, kouluissa opetetaan kirjoittamaan saksaksi ja moni luxemburgilainen ei missään vaiheessa saa opetusta siitä, miten omaa äidinkieltä pitäisi kirjoittaa.

One of your childhood memories is having a ‘Jean la gaufre’ waffle at the ‘Schueberfouer’. Once you’re 16 all you care about are the ‘Dikkrecher Béierstuff’ and the ‘Schwarzwaldhaus’.

Schueberfouer on maailman vanhin tivoli, joka putkahtaa pariksi viikoksi eloon Luxemburgin keskustan pohjoispuolen parkkipaikalle joka elo-syyskuun vaihde. Tivolilaitteiden lisäksi aivan yhtä olennaista on ruokatarjoilu, jossa Jean la Gaufren liègeläiset vohvelit edustavat lasten suosikkeja. Schwarzwaldhaus taas on kaljateltta-alue ja Dikkrecher Stuff yökerho, joka pystytetään tivolialueelle kahdeksi viikoksi. Luxemburgissa anniskelu on sallittu 16-vuotiaille.

Schueberfouer - Circus

Menoa Schueberfouerilla

When you talk to your friends, strangers think you’re drunk.

No siltähän se vähän kuulostaa:

You think it’s quite normal to have your own car, even if you’re only 20 years old.

An “old” car means it’s over 5 years old.

Luxemburg on yksi maailman ”autorikkaimmista” maista väkilukuun verrattuna. Edelle kaartavat vain lilliputtivaltiotrio San Marino – Monaco – Liechtenstein, Islanti ja Yhdysvallat. Itse en ole kiinnostunut autoista, joten niihin ei tule paljon kiinnitettyä huomiotakaan, mutta Iiro täällä vieraillessaan teki huomion, että autokanta on uutta ja kallista. Kesäisin liikenteessä näkyy paljon avoautoja, Porschet eivät ole harvinaisia mihinkään aikaan vuodesta, ja autot ovat yleensä hyvässä maalissa.

You visit Paris, London and NY for Christmas Shopping.

Pariisiin pääsee TGV-junalla noin kahdessa tunnissa, Lontooseen lento kestää noin tunnin, ja kumpaankin edestakaiset liput maksavat noin satasen. New York taas lienee listalla, koska luxemburgilaisilla on varaa maksaa myös Atlantin ylittävistä lennoista.

You think that paying 500€ for your one room flat is a pretty good deal.

Moni kaverini vuokraa täällä pelkkää huonetta ja maksaa siitä noin 600 euroa kuussa. Huoneiden alivuokraaminen on täällä yleistä, ja jotkut saattavat vuokrata townhousestaan kokonaista kerrosta huoneiksi jaoteltuna, joten huoneiden vuokraajat joutuvat usein asumaan yhdessä vuokraemäntänsä kanssa. Minä onnistuin löytämään hyväkuntoisen yksiön keskusta-alueelta 850 eurolla kuussa kuluineen kaikkineen, ja olin todella onnekas; kakkosvaihtoehtoni olisi ollut yksiö keskustan ulkopuolella 1050 eurolla kuussa. Johonkin Lontooseen tai New Yorkiin verrattuna nämä hinnat eivät toki paljoa hetkauta, mutta Luxemburgin kaupungissa on yhä vain noin 100 000 asukasta.

Hyvä ja parempi kielitaito

Viimeistä viedään! Enää tämä viikonloppu aikaa äänestää tätä blogia Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Suurkiitos kaikille jo tähän mennessä äänestäneille! Ja sitten itse asiaan…

Luxemburgissa on jatkuva tihkusade, pilvistä ja +5 astetta, kuten tuntuu olevan melkein aina syyskuusta toukokuuhun. Joskus tämä sää vaivaa minua todella paljon, mutta eilen iltana kävellessäni kaupasta kotiin lämpimän höyryävä patonki kainalossa (baguette parisienne – onko mitään ranskalaisempaa?) olin liian hyvällä mielellä tuoreesta leivästä ja taaskin onnistuneesta ranskankielisestä keskustelusta leipuritädin kanssa, etten antanut sään häiritä.

Jos jostain viimeisen vuoden aikana elämässäni tapahtuneesta muutoksesta olen oikeasti ylpeä niin yhtäkkiä ilmaantuneesta ranskan taidostani. Olin lukenut ranskaa kielikoulussa puoli vuotta ennen tänne muuttamista – ja sitä ennen epäonnistuneesti pari vuotta ala-asteella, mistä muistot olivat aika lailla nolla – mutta tehdessäni tänne muutettuani kielikoulun tasokokeen, tuomio oli tyly: siitä vaan ykköskurssille muiden vasta-alkajien joukkoon. Ehkä näin oli hyvä, sillä kerrankin minulla jäi kokematta se tunne kun olen ihan pihalla, mihin tähän mennessä englantia lukuunottamatta kaikki kielten opiskelut ovat minulla lopulta kaatuneet.

Vajaa vuosi sitten tänne tullessani huomasin, että työhaastattelussa mainostettu ”kansainvälinen työympäristö” oli kansainvälinen siinä mielessä, että lähimpinä työkavereinani oli sekä belgialaisia että ranskalaisia. Palavereissa kieli lipsahti usein englannista ranskaksi, kun minun läsnäoloni unohdettiin, jolloin hätääntyneenä piipitin väliin, että voisiko kieltä vaihtaa takain sellaiseksi, että minulla uutena työntekijänä on edes teoriassa mahdollisuus ymmärtää keskustelua. Eilen palaverissa huomautin aiheesta vasta tippuessani kärryiltä, ja usein sitä ennen ehti kulua useita minuutteja; osasinpa jopa pariin otteeseen vastata sujuvasti työkaverin ranskaksi esitettyyn argumenttiin! Siis toki englanniksi, koska minun ranskan taidollani kuulostan vielä jossain määrin jälkeenjääneeltä, mutta kuitenkin.

Osa työkavereistani arasteli aluksi englannin puhumista kanssani, mutta nyt he puhua pälpättävät vierasta kieltä sujuvasti. Niin sujuvasti, että minulla tekee välillä tuskaa pysyä perässä. Aluksi ongelmana oli vahva ranskalainen aksentti, mutta nykyään olen jo oppinut, että kun sanotaan, että pitää hask im niin se on vain toinen tapa lausua ”ask him”. Suurempi vaikeus on sanasto: kollegani käyttävät sujuvasti sanoja, jotka esiintyvät sekä englannissa että ranskassa, mutta vähän eri merkityksessä. Tajuan kyllä, että jos puheenaiheena on global remarks niin kyseessä ovat yleiset huomiot, mutta mitä pitäisi ajatella, kun joku toteaa, että We ave to globalize our services? Tietenkin, että meidän täytyy yhtenäistää palveluitamme… Kun tähän vielä yhdistää, että hyvän kielitaidon tunne on luonut työkavereilleni fiiliksen, että kieltä voi ja pitää puhua nopeasti, niin simultaanitulkkausta franglishista englanniksi tekevä aivopuoliskoni ei pysy aina perässä.

Eilisessä palaverissa hyvä kielitaito oli taas vauhdissa, ja puheensorina kävi kuumana. Mukana palaverissa oli eräs italialainen, jonka staccatomaisessa aksentissa oli uutuutensa takia vähän vaikea pysyä perässä. Sitten suunsa avasi skotti. (Voi ei! Vaikein aksentti ikinä!) Yllätyksekseni tajusin sujuvasti skotin viestin ja ehdin vielä miettiä sitä hetken ennen keskustelun jatkumista. Skotti nimittäin äidinkielellään kommunikoimisesta huolimatta puhui puolet hitaammin kuin italialainen, oikein korostetun rauhallisesti ja aksentistaan huolimatta selkeästi. Me muut palaverissa puhuimme ehkä hyvää englantia, mutta skotti oli tajunnut, että paremman kielitaidon salaisuus ei ole puhua sujuvasti vaan tulla ymmärretyksi sujuvasti.

Itse yritän suurissa palavereissa puhua korostetun selkeästi, mutta pienemmissä ryhmissä jutellessa tajuan välillä, että vastapuoli näyttää nyt yhtä hätääntyneeltä kuin minä vuosi sitten keskellä ranskankielisiä keskusteluja. Pitää siis vielä hetki treenata parempaa englantia.

Kuinka lentää Atlantin ylitse businessluokassa 73 dollarilla?

Lyhyt vastaus on, että maksamalla siihen päälle vinon pinon lentomaileja. Pidempi vastaus alla, höystettynä kuvilla toissaöiseltä paluulennoltani Coloradosta Luxemburgiin.

Deltan businessluokassa penkin vieressä on kunnolla yksityisyyttä sekä tilaa laskea tavaroitaan.

Säädöt penkille: vasemmalla ristiseläntuen säätö, toinen oikealta taas tekee penkistä sängyn.

Kanta-asiakasohjelmilla on eroja
Jos aikoo lentää enemmän, kannattaa ennen kanta-asiakasohjelmaan liittymistä perehtyä niiden eroihin – niitä nimittäin riittää! Taannoin aloittaessani Atlantin ylitse lentelyn totesin, että parhaimmat yhteydet Atlantaan aikataulujen ja hinnan puolesta löytyivät KLM:llä tai Deltalla, jotka sattumalta olivat samaa allianssia, joten lentomailit pystyi keräämään kumman vaan yhtiön kanta-asiakasohjelmaan. Iso ero näissä oli, että Deltan lennoista sai aina lentomaileja vähintään oikeasti lennettyjen mailien verran, kun taas KLM:llä saattoi saada vain neljäsosan matkan pituudesta, jos lentää halvemmilla lipuilla – eli juuri niillä, mitä minä normaalisti yritän etsiä. Palkintotaulukot ovat silti suunnilleen samat, eli Deltalla palkintoihin oikeuttavan määrin maileja sai kerättyä jopa neljä kertaa nopeammin, ja bonuksena Deltan mailit eivät koskaan vanhene.

Businessmatkustajat pääsevät koneeseen ensimmäisenä. Koska ison matkustajakoneen boardaamiseen menee yli puoli tuntia, busineksessä olijat voivat nauttia sen ajan Jacquartin shamppanjaa.

Valita aina, kun siihen on syytä
Lento oli myöhässä. Valitin Deltalle, sain 10 000 lentomailia hyvitykseksi. Toisella lennolla elokuvakaukosäätimessäni ei toiminut yksi nappi, minkä takia en päässyt navigoimaan kuin vain joka kolmannen elokuvan kohdalle. Löysin silti laajasta valikoimasta leffoja katsottavaksi matkan ajaksi, mutta lennon lopuksi lentoemäntä kuulutti, että niiden ”lukuisten matkustajien”, joilla oli ongelmia elokuvien kanssa, kannattaa ottaa yhteyttä Deltan asiakaspalveluun. Tein kuten käskettiin, ja sain yllätyksekseni siitäkin 10 000 lentomailia hyvitykseksi. Atlantin ylittävät businessluokan lennot maksoivat muuten 100 000 lentomailia, eli valituksilla on väliä.

Turistiluokassa jaettavien rimpulakuulokkeiden sijaan businessluokassa saa kunnon vastamelukuulokkeet. Peitto ja tyynyt ovat Westin-hotelliketjun brändäämämät ja olivat nekin vähän mukavampia.

Paikalta löytyi kuulokkeiden ja peittojen lisäksi toilettipakkaus, josta käytin silmäsuojaa ja huulirasvaa sekä vedin jalkaan sukat, jotka jalassa kelpasi tassutella vessaan, koska niissä oli pohjassa sellaiset liukastumisenestonypylät. (Jalassa totta kai nukkumiseen soveltuvat lökäpöksyt.)

Hanki maileja muualtakin kuin lennoista
Jos et lennä oikeasti todella paljon, mutta tavoitteena on silti joku kalliimmista lentopalkinnoista, kannattaa tsekata, mitä muita tapoja saada maileja on lentämisen lisäksi. Itse olen hankkinut maileja mm. syömällä lentoyhtiön kanssa yhteistyötä tekevissä ravintoloissa, joissa olisin syönyt muutenkin, mutta joista saa maileja, kun kertoo olevansa lentoyhtiön kanta-asiakasohjelmassa. Toinen yleinen on autonvuokraus, kolmas lentoyhtiön brändätty luottokortti. Kalliimmat businessluokan lentopalkinnot ovat muuten matkustusmukavuutensa lisäksi käteviä siksi, että niitä on yleensä runsaammin saatavilla kuin halvempia economyluokan palkintoja, mikä auttaa, jos ei ole varaamassa palkintoa vuotta etukäteen.

Lennon aluksi matkustajille jaettiin menut: snäkkinä jättikatkarapuja, alkuruokana tomaattikeittoa sekä (hieman omituisesti) keräkaalia (siis sellaisenaan, en tajunnut), pääruokana paria eri vaihtoehtoa, jälkkäriksi juustoja, hedelmiä ja makeaa, sekä aamupalaksi vielä vanilla french toast. Ajattelin alunperin nukkua aamiaisen ohitse, mutta vanilla french toast kuulosti sen verran hyvältä, että päätin herätä siihen – mikä oli kylläkin virhe, sillä ei se lopulta ollut niin hyvää.

Pääruokapasta oli loppu, joten otin pääruoaksi short ribsejä, jotka eivät lopulta olleet kummoisia. Viimeksi, kun lensin busineksessa, tarjolla oli sen sijaan mehevää sisäfilettä.

Palkinnoilla on eroja
Kaikkien lentoyhtiöiden palkintotaulukoista löytyy kannattavampia ja vähemmän kannattavampia tapoja käyttää maileja. Harkitsin tuossa taannoin, että olisin ostanut SASilla yhdensuuntaisen lentopalkinnon Helsingistä Frankfurtiin, 12 000 pistettä plus verot, kunnes huomasin että lennot maksoivat pelkällä rahalla noin 80 euroa. Mieluummin kerään vähän lisää pisteitä ja ostan lentopalkinnon Suomen ja Luxemburgin välille, mikä rahalla ostettuna maksaa edestakaisin noin 300 euroa, koska Luxemburgin kenttä on pieni ja kallis. Deltalla taas jekku liittyy siihen, minkä maan asettaa lähtöpisteeksi: Luxemburg-Yhdysvallat-Luxemburg-lennoissa verot ovat noin 300 dollaria, kun taas Yhdysvallat-Luxemburg-Yhdysvallat-lennoissa ne olivat tuon otsikossa mainitun $73. Tämä johtuu siitä, että KLM:n lentopalkinnoissa ”verot” ovat aina kalliita, eikä Delta halua kilpailla KLM:n kanssa lentopalkinnoilla. Jotta pääsin kiertämään tämän, viime viikon Yhdysvaltojen matkani meno- ja paluumatkat olivat eri lipuilla (toinen palkintolento, toinen halvahko yhteys jota halvensi entisestään aiempien lentojen myöhästymisen takia saatu voucheri), ja ”paluumatkat” kummastakin lipusta käytän sitten seuraavan kerran, kun käyn rapakon tuolla puolen.

Muut matkustajat olivat suurimmaksi osaksi miehiä, ja toisiksi nuorin oli minua noin kymmenen vuotta vanhempi.

Hyödynnä stopover-mahdollisuudet
Näiden palkintolentojeni paluumatkalla en lennä suoraan Luxemburgista Denveriin, vaan minulla on neljän päivän pysähdys New Yorkissa. Osittain tämä on siksi, että lippuja varatessa ei ollut saatavilla lentoja Denveriin saakka saman päivän aikana; osittain koska, noh, New York. Tämä toimii myös toiste päin: olisin voinut ottaa paluulennolle ”stopoverin” Denveriin vaikkapa puoleksi vuodeksi, jonka jälkeen vielä yksi yhdensuuntainen lento ”lopulliseen päätepisteeseen” vaikkapa Atlantaan tai Kaliforniaan.

Alkudrinkiksi mainostettiin cocktaileja. No, millaisia cocktaileja te kykenette tekemään, rouva lentoemäntä? Oh, almost anything you’d like! Okei, ottaisin margaritan. Umm… that one we only have on domestic flights. Kuvassa siis GT.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagrammista nimimerkillä @muorra.

Muistutus: Tätä blogia voi äänestää vielä sunnuntaihin saakka Travel Blog Awardseissa Parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi. Tällä hetkellä Suurherttuan vieraana on kategoriassaan jaetulla ykkössijalla, joten käythän äänestämässä!
Follow my blog with Bloglovin

Sananen itärannikon lumimyrskyistä

Aina, kun Yhdysvalloista kuuluu uutisia lumimyrskyistä, jotkut suomalaiset naureskelevat, että eivät ne raukat pärjää lumen kanssa ja hohhoh mitä pelleilyä. Kyllä, osa ylivarovaisuudesta on hyvinkin huvittavaa, mutta ajattelin nyt avata vähän syitä, miksi Etelä-Yhdysvallat on tällä hetkellä helisemässä: ihmiset hylkäävät autojaan motareille ja kävelevät kilometrien matkan kotiin, melkein miljoona kotitaloutta on ilman sähköjä ja eräskin atlantalainen tuttuni sijoitettiin työpaikan puolesta yöksi keskustahotelliin, koska työntekijä haluttiin varmasti aamuksi töihin, eikä työnantaja uskonut, että tiet suburbiasta olisivat aamulla avoinna.

Helppohan sitä on Suomessa naureskella, kun meillä on esimerkiksi talvirenkaat. Olen kerran ajanut Suomessa kesärenkailla myöhäiskeväisessä lumimyrskyssä, eikä ollut yhtään hauskaa. Suomessa on myös aivan eri tavalla kalustoa teiden auraamiseen kuin vaikkapa Atlantassa, jossa lunta tulee keskimäärin kerran joka toinen talvi. Siis kalustoa ei ole. Nyt teitä on suolattu, mutta voi miettiä, kuinka paljon se auttaa, jos lunta on nytkin raporttien mukaan tullut useampi kymmen senttiä kerralla.

Yhdysvalloissa on käytössä kouluissa snow day -konsepti, jossa koulut voidaan sulkea päiväksi lumen takia ja lapset jäävät kotiin. Tämä ei tarkoita ”ilmaista” vapaapäivää lapsille, vaan snow dayt suoritetaan sitten kesällä koulun loppuessa, joten koulujen loppumispäivää ei tiedetä etukäteen. Suurin syy tälle käsittääkseni on, että koulu on vastuussa koulubussikuljetuksista, eikä haluta ottaa riskiä, että koulubussi kolaroisi huonossa liikennesäässä, mutta muistan myös lapsuudestani yhden snow dayn, jonka syynä oli, että koulusta oli katkennut sähköt viikonlopun aikana ja sisälämpötila oli hädin tuskin kymmenessä asteessa. Niissä perheissä, joissa toinen vanhemmista on kotona, tämä ei aiheuta suurempaa ongelmaa, mutta on niitäkin, joissa lapsille tarvitaan vaihtoehtoinen hoitopaikka, ja tämä sitten tuo osansa yleiseen liikennekaaokseen.

Entäs sitten sille naureskelu, että kun Yhdysvalloissa tulee kylmä, niin ihmiset jäätyvät? Meidän Georgian kotimme etuoven alla oli noin puolen sentin rako, koska lämpimässä osavaltiossa ei yksinkertaisesti ole nähty tarpeelliseksi tiivistää koteja paremmin. Jos ulkona on kylmä, niin aika paljonhan sitä saa lämmittää taloaan (sähköllä tai kaasulla, jokaista huoneistoa yksitellen, siis mikä keskuslämmitys?), jotta sisällä ei tule kylmä. Tai ainakin me saimme lämmittää, sillä suomalaisten sisälämpötilat ovat parin vuoden usean kulttuurin kattavan expat-tutkimukseni perusteella lähes aina korkeammat kuin lämpimämpien valtioiden. (Onko kellään muuten samanlaisia tai poikkeavia havaintoja?) Oman ongelmansa tuovat myös putket, jotka jäätyvät aika paljon helpommin maissa tai osavaltioissa, joissa ne eivät ole kunnolla lämpövillojen välissä seinien sisällä vaan esimerkiksi kulkevat lähellä tai jopa pitkin seinien ulkopintoja.

Voisin vielä mainita tässä, että me emme Suomessa (onneksi) kärsi Atlantassa ajoittain esiintyvästä alijäähtyneestä sateesta, mikä hyydyttäisi hymyn aika monen suomalaisen kasvoilta, mutta lopetan sen sijaan tämän kirjoituksen Hitler-videoon, koska kivempihan se on hymyillä:

Amerikkalainen internetyhteys: sitä saa mistä maksaa

Istun tällä hetkellä taloyhtiömme community centerissä langattoman verkon ääressä, koska Coloradon kodissamme ei ole nettiyhteyttä. Kyllästyin eilen tähän tilanteeseen – emme pysty katsomaan Netflixiä, internetin käyttö kännykällä on tolkuttoman hidasta, eikä printterimmekään toimi ilman verkkoa – joten käyn nyt läpi vaihtoehtoisia palveluntarjoajia. Ei nimittäin ole oikeastaan mitään positiivista sanottavaa vanhasta netti- ja kaapelitarjoajastamme Comcastista.

Palvelun tilaamiseen liittyvästä härdellistä valitinkin reilu vuosi sitten, mutta vielä vaikeampaa oli saada palvelu lopetettua. Tai siis, palvelu kyllä loppui, mutta laskutus ei, ja sen sijaan asiakastilillemme ilmestyi kummallisia lisämaksuja palveluista, joita emme olleet ikinä tilanneet.

Iiro valitti ensin joulukuussa, sitten tammikuussa, ja kummallakin kerralla maksut luvattiin poistaa tililtämme. Näin ei tapahtunut. Minä valitin pari viikkoa sitten, kun Iiro oli jo ihan hiiltynyt asiakaspalvelun kanssa chattailyyn, ja sain taas lupauksen, että maksut poistettaisiin. Mitä vielä. Tänään sitten otin uudestaan yhteyttä Comcastiin ja valitin aiheesta, ja nyt asiakaspalvelija osasi kertoa, että maksut on jo siirretty perintäosastolle. Jaahas. Asiakaspalvelija sanoi, että voi merkata tililleni tiedon, että laskutus on väärin, mutta että minun pitää soittaa perintäosastolle, jotta he huomaisivat merkinnän. Pyysin, että hän soittaisi, koska en millään jaksaisi enää roikkua puhelimessa, mutta kuulema asiakaspalvelusta ei ole puhelinyhteyttä perintäosastolle.

Toinen ongelma on liittynyt kaapeliboksin palauttamiseen. Kun Iiro marraskuussa peruutti netin ja kaapelin, silloinen asiakaspalvelija lupasi lähettää postissa palautuslaatikon kaapeliboksille. Sellaista ei koskaan kuulunut, joten kaapeliboksi muutti muun tavaran mukana Coloradoon. Joulukuussa toinen asiakaspalvelija lupasi lähettää boksin, mutta mitään ei kuulunut taaskaan. Sama tammikuussa. Vihdoin viimein pari viikkoa sitten asiakaspalvelija sai aikaiseksi lähettää palautuskuoren, sillä UPS:ltä tuli kirje, että he eivät olleet onnistuneet toimittamaan meille lähetystä Comcastilta, koska osoite oli puutteellinen, ja palautuskuori pitäisi sen sijaan käydä hakemassa heidän toimistostaan vajaan 50 mailin ajomatkan päästä. Voitte arvata, olenko hakemassa.

Tämän kaiken jälkeen harkitsimme kokeilevamme jotain muuta palveluntarjoajaa. Toisaaltaa olimme kuulleet valitusta, että ne muut eivät olleet sen parempia, ja kuten Iiro huomautti, tiedämme jo Comcastin huonouden sekä taktiikan, jolla puljusta sai ulos edes jonkinlaista palvelua; uudella palveluntarjoajalla pitäisi taas selvittää, mitä kautta voi valittaa. Kun sitten selvisi, että haluamani netti- ja kaapelipaketti maksaa Comcastilla $40 kuussa, kun taas kilpailija velottaisi siitä $80, päätin, että annan hinnan ohjata valintaa tälläkin kertaa. Eli huono palvelukokemus jatkunee jatkossakin koko rahalla.

Nyt on sitten tilattu kaapeliasentajan käynti ylihuomiselle. Tilauksen yhteydessä asiakaspalvelija Emerliza kysyi, haluanko maksaa Comcastille $200n vakuusmaksun, joka palautettaisiin vasta vuoden päästä, vai annanko heille luvan tarkistaa luottohistoriani – mikä kumma kyllä vaikuttaa itsessään negatiivisesti luottohistoriaan. Annoin luvan, ja Emerliza taisi olla vähän enemmän innoissaan tuloksista kuin minä:

Emerliza: I am pleased to inform you that as per results of the credit check, we will not require any deposit for your order today.
Emerliza: You must be good in keeping up with your bill. I salute you for that!
Emerliza: Great choice to do the credit check, you are able to save $200 my friend.
Jenni: great
Emerliza: Yes, it is actually awesome!

Tämän jälkeen Emerliza merkkasi vielä tietoihimme, että myös ”Liro” on valtuutettu tekemään päätöksiä tilauksiemme suhteen. Ehkä neljässadas kerta kun Iiron nimi kirjoitetaan kyseisellä tavalla väärin.

Tiedät olevasi luxemburgilainen kun… (osa 1/3)

Englanninkielinen lista kiertää luxemburgilaisten blogeissa, joista sen häpeilemättä kopioin. Kommentit omiani, ja tämä on listan pituuden takia jaettu kolmeen osaan.

You absolutely hate the Germans, although you constantly watch German TV, read German newspapers, listen to German music and know more about what’s going on in Germany than in your home country.

Vaikka kaupoissa ja valtion viroissa puhutaan ranskaa, saksa on puhutumpi kieli luxemburgilaisten keskuudessa, koska se on kansakoulun opetuskieli. Luxemburgissa näkyy vain yksi luxemburginkielinen televisiokanava, joten viihde on melkeinpä pakko hakea ulkomailta.

Your national football team makes it to the front page of your newspapers after they’ve won a game. Once every twelve years.

Everyone’s proud of your national football team after they lost 1:0 against Lithuania.

Suomalaisethan ovat legendaarisen huonoja jalkapallossa, eikö niin? Olemmehan FIFAn rankingissa sijalla 64. No, Luxemburgin joukkue on onneksi sijalla 124, eikä luxemburgilaisilla ole jääkiekkoa joukkuepeli-itsetuntoa paikkaamaan. Sentään joskus joku luxemburgilainen pyöräilijä pärjää Tour de Francessa, ja kyseisen pyöräkilpailun voittaja on ollut luxemburgilainen jopa neljästi.

Koska Luxemburg painii kokonsa puolesta vähän eri sarjassa urheilurintamalla kuin isommat maat, se on mukana Euroopan pienten maiden ”olympialaisissa” ja toimi kisaisäntänä viime kesänä. Silloin keskusta täyttyi vapaalla olevista urheilijoista, joiden tuulipuvuissa vilkkuivat mm. Malta, Kypros, Islanti ja Andorra.

Andy Schleck

Edessä oikealla luxemburgilainen pyöräilijä Andy Schleck, vuoden 2010 Tour de Francen voittaja

You like it when Luxembourgish people become famous, but when they get too famous you don’t consider them Luxembourgish any more.

Jos jätetään pois laskuista poliitikot, mm. Luxemburgin entinen pääministeri, mahdollinen tuleva komission puheenjohtaja Jean-Claude Juncker, maailmalla tunnetuin luxemburgilainen lienee näyttelijä Désirée Nosbusch – joka minun piti kuitenkin googlata. Madame Nosbusch muutti ulkomaille jo 80-luvulla ja on näkynyt lähinnä Saksan elokuvaskenessä.

Désirée Nosbusch

Oikealla Désirée Nosbusch

You constantly joke about government employees, but eventually end up being one.

Luxemburgilaisista 45% on töissä julkisella sektorilla, kun suomalaisista julkisella on töissä vain 25%. Koko työvoimaa katsoessa kuitenkin Luxemburgin julkinen sektori on samaa tasoa Suomen kanssa: täällä vaan yksityistä sektoria hallitsevat ulkomaalaiset työntekijät.

You cannot order a croissant in your mother tongue (except if it happens to be French).

Leipomoiden pitäjät tuntuvat olevan täällä lähtökohtaisesti ranskalaisia. Leipomosanasto oli yksi ensimmäisiä, mitä täällä tuli opeteltua, ja nykyään nautin suuresti siitä tunteesta, kun kävelen kotiin höyryävän kuuma patonki kainalossa (hinta 0,67 euroa).

You never drink foreign beer. Yours is superior.

Bofferding, Battin ja Diekirch ovat luxemburgilaisten oluiden kolmen kopla. Kaikki ne ovat peruslagereita, eivät oikeastaan suomalaista Karhua tai Karjalaa ihmeellisempiä. Silti ne ovat suosituimpia juomia, vaikka belgioluet ovat täällä saman hintaisia ja yhtä hyvin saatavilla kuin Belgiassa.

Logo Bofferding

You go abroad and you have to tell people that your mother tongue is neither French nor German, but Luxembourgish.

You use the sentence ‘Yes, it’s a real country’ at least once a week.

You hear the sentence ‘You’re the first one I meet from that country’ once a week.

You hear the sentence ‘Tell me something in your mother tongue’ once a week.

Tämä on jossain määrin tuttua myös suomalaisille, jotka matkuvastavat ulkomailla, mutta ihmisten katseet ovat olleet vielä huomattavasti tyhjempiä kertoessani, että asun Luxemburgissa, kuin kertoessani, että olen suomalainen.

You don’t bend to pick up any amount of money which is inferior to 1€.

You think it’s normal that teachers and social workers can afford fancy cars and houses.

Luxemburgilaisten keskimääräinen ostovoima on maailman kolmanneksi korkein heti Yhdysvaltojen ja Irlannin jälkeen, mutta toisin kuin amerikkalaisten, luxemburgilaisten ei tarvitse maksaa koulutuksesta ja valtiolta saa runsaasti kaikenlaisia lisiä, esimerkiksi kaksinkertaisen lapsilisän Suomeen verrattuna. Keskimääräinen kuukausipalkka on 4274 euroa.

You participate at the dancing procession in Echternach, but not because you’re religious, but because you want to get drunk afterwards.

Uskonnolliset juhlat ovat täällä erittäin suosittuja, ja niihin tuntuu liittyvän aina juhliminen viinin ja oluen voimin. Esimerkiksi keväisin Octavia-pyhiinvaellusmarkkinat täyttävät kaupungin keskustan ruokakojujen lisäksi olutteltoilla.

Echternach (Luxembourg) - 1

Echternachin tanssikulkue aina helluntaitiistaisin

You know that it will take you 30 mins max to drive to either France, Belgium or Germany.

…tai sitten useampi tunti, jos ruuhkat ja sää temppuilevat.

You consider Trier a Luxembourgish city.

”Käyn shoppailemassa Trierissä”, on yleinen toteamus paikallisilta lauantaisin. Trier on saksalaiskaupunki, joka kuuluu Luxemburgin työssäkäyntialueeseen.

Ulkosuomalaisen työhuoneen sisustus

My office

Työhuoneen oven juliste toimii näppäränä smalltalkin aloittajana: hitaampikin kollega keksii kysyä, onko Suomessa juuri nyt lunta.

Olen huomannut, että mitä enemmän olen ulkomailla, sitä suomalaisemmaksi tunnen itseni. Ja kun työyhteisössä olen ainoita ei-ranskankielisiä, koen, että kansallisuuden korostaminen on minulle eduksi: tajuavat helpommin, että minun ”omituisuuteni” eivät johdu siitä, että juuri minä olisin omituinen, vaan että tulen omituisesta kulttuurista. Mieluummin niin, sillä omituisuuden leimasta tuskin pääsen vielä vähään aikaan irti.

Postcards from Finland

Pyysin Postcrossingissa suomalaisia lähettämään minulle Suomi-kortteja työhuoneen koristeeksi, ja tässä niitä nyt on.

Muilla työkavereilla seinillä on lasten taideteoksia, hauskoja tiimikuvia taikka – yllättäen – postikortteja ja julisteita kotiseudulta, joten minäkin olen koristellut kermanväriset seinät kalenterin ja organisaatiokaavion lisäksi iloisilla asioilla. Suomi-julisteet kävin hakemassa Suomen suurlähetystöstä, kun kuulin huhua, että jakavat siellä edellisvuosien PR-julisteita ilmaiseksi. Huhu piti paikkansa, ja valitsin isosta pinosta lumisia puita, Helsingin kaupunkikuvaa ja Lapin jokia – tai oikeastaan en valinnut Lapin jokia vaan yritin kovasti pyytää itselleni lasiseinän lävitse saaristojulistetta, mutta näköjään suomeksikin voi tulla väärinymmärryksiä, ja näillä sitten mennään. Lapin juliste ei enää ole seinälläni, sillä luulen, että erään viikonlopun aikana teipit pettivät ja yli-innokas siivoaja vei sen mennessään ”roskana”.

Magritte & Finland postcards

Nämä postikortit taas ostin itse Suomesta. Juliste on työmatkalta Brysselistä, kun palaverin jälkeen ehdin vielä kipittää Magritte-museoon tutustumaan yhteen lempitaiteilijoistani.

Ei tämä aivan ensimmäinen kerta ole, kun minulla on oma työhuone, mutta melkein vuosikymmen tässä välissä kuitenkin vierähti avokonttoreissa. Taidan olla tässä asiassa vähemmistössä, mutta pidän avokonttoreista. Sitä tuntee olevansa enemmän tiimi kollegoiden kanssa, ja kahvitauoille ja lounaalle on helppo lähteä porukalla, kun ei tarvitse käydä keräilemässä ihmisiä pitkin käytäviä. Keskittymisvaikeuksiin minulle riittää hoidoksi nettiradio ja kunnon kuulokkeet. Täällä kuitenkin oma työhuone on sidoksissa arvostukseen ja hierarkiaan, ja yksi työkaverini huomautti minulle kerran, että olenko tajunnut, että minua vähän sorsitaan täällä, sillä minullahan pitäisi olla asemassani kolmen ikkunan levyinen työhuone, kun nyt ikkunoita on vain kaksi. Ei, en tosiaan ollut tajunnut, eikä ihan hirveästi senkään jälkeen kiinnostanut.

Helsinki poster at the office

En tajua, miksi Helsinki-julisteessa on clipartia tanssivasta balleriinasta, tai kuka on keksinyt laittaa tekstit Comic Sansilla, mutta parempaakaan ei suurlähetystöstä löytynyt.

Tähän vielä loppuun muistutus, että tätä blogia voi ehdottaa Supersaver Travel Blog Awards -kilpailussa Parhaan ulkomailla asumista käsittelevän blogin kategoriaan vielä ensi tiistaihin asti. Mitä enemmän ehdotuksia, sitä todennäköisemmin finaalissa. Suurkiitos tähän mennessä ehdotuksen matkaan laittaneille!

Lenkkeilyn varjopuolia

Kirjoitin aivan blogin alkuaikoina jutun siitä, millaista häiriköintiä sain osakseni miehiltä Georgiassa. Jutun julkaisun jälkeen häiriköintitapaukset vähenivät huomattavasti, mutta eivät syystä, joka saisi eräät etelävaltioiden miehet parempaan valoon: se olin nimittäin minä, joka muutin tapojani. Säät kylmenivät niin, että vähensin autolla ajoa katto auki, jolloin liikenteessä osakseni saatu häirintä tippui lähestulkoon nollaan. Lenkkeilyn siirsin sisätiloihin kuntomatolle, jossa kukaan anonyymi pickupkuski ei pääsisi viheltelemään minulle. Vältin pyöräilyä autoteiden vieressä, etenkin sen jälkeen, kun joku tavallista tyhjäpäisempi autoilija kakkoskuskinsa avustuksella oli yrittänyt koskettaa minua ohi ajaessaan pyöräillessäni pyöräkaistaa pitkin. Sen sijaan lastasin pyörän autoon ja ajoin autolla trailille, jossa sai pyöräillä rauhassa muiden pyöräilijöiden seassa.

Luxemburgiin muuttaessa häiriköinti unohtui. Joskus välillä joku vislaa kadulla, mutta en kiinnitä siihen sen pahemmin huomiota. Lenkkeillessä saan juosta rauhassa pitkin puistoja ja jopa ihan oma-aloitteisesti nykkäilen kohteliaat bonjourit ventovieraille. Kunnes sitten viime viikolla keksin, että voisin juosta lounastauolla työpaikan lähellä kulkevan bulevardin reunaa, jossa puuistutusten vieressä kulkee lenkkeilijöiden tamppaama hiekkapolku – harvinaisuus täällä päin, sillä yleensä puistot on viimeistä polkua pitkin asfaltoitu.

Siinä sitten juostessani taksi hidasti viereeni, kuski avasi ikkunan ja huikkasi minulle jotain. Hiljensin vauhtia, otin kuulokkeet pois korvista ja pyysin toistamaan; ehkä olin pudottanut jotain, tai ehkä kuski halusi kysyä tietä? Kuski toisti kysymyksensä: – Mademoiselle, ette tarvitsisi taksia?

Öö. Miltä näyttää? Olen lenkillä. Oliko tuo huono iskuyritys vai vittuilua juoksuvauhdistani?

– Mutta mademoiselle, voin viedä teidät minne vain!, kuski vastasi ja hymyili vihjailevasti.

Olin sen verran häkeltänyt, etten osannut vastata mitään. Sen sijaan puistelin päätäni, kohauttelin olkapäitäni, laitoin musiikin takaisin korviini ja jatkoin matkaa. Taksi ajoi vierelläni vielä parisenkymmentä metriä ja kuski huuteli minulle, mutta lopulta mies luovutti ja kaasutti matkaansa.

Lenkin loppupuolella piipahdin hakemassa kahvilasta paninin lounaaksi ja kävelin eväät kourassa kohti toimistoa ja suihkuja, kun viereeni pysähtyi taas taksi, ja epäuskoisena katsoin, kun sama kuski rullasi ikkunaa auki ja alkoi taas huudella minulle. Hetken ajan teki kovasti mieli mennä huutamaan kuskille takaisin, että jättäisi minut rauhaan!, ei oikeasti kiinnosta kenenkään pukupäisen sliipatun taksikuskin jutut, ja eikö sinullakin ole parempaa tekemistä työajallasi kuin häiriköidä lenkkeileviä naisia! – mutta käänsin sitten musiikin kovemmalle ja jatkoin matkaa pitäen katseen tiukasti jalkakäytävässä. Mikä ihme saa kenenkään miehen ajattelemaan, että toistuva häiriköinti olisi jotenkin soveliasta käytöstä? Jos nainen selvästi käytöksellään osoittaa, ettei ole kiinnostunut eikä huomiosta nauti, niin minkälainen kotikasvatus tai mielenhäiriö pitää olla, että silti sitä jatkaa? Ja vielä: toivon kovasti, että tämä taksikuski oli pelkkä yksittäistapaus, jotta voin lenkkeillä Luxemburgissa muuallakin kuin puistoissa. Aika näyttää, sillä pelkästään tämän perusteella en ole valmis hylkäämään löytämääni hiekkapolkua.

Vasta suihkussa tajusin, että olisi pitänyt ottaa muistiin kuskin taksinumero ja tehdä valitus. Seuraavaa kertaa odottessa.

Oi Maani Suomi

Viikonloppu Suomessa hurahti ohi nopeasti ja silti niin ihanan hitaasti perhettä ja ystäviä tavatessa. Lauantai alkoi brunssilla, jonne kävelin pari kilometria kauniissa lumisessa pakkassäässä ruokakaupan kautta – mietin ensin hakevani tuomisleivän leipomosta, mutta sitten muistin olevani Suomessa – ja jonne olimme saaneet häkellyttävän hyvin yli vuosikymmenen yhdessä pysyneen kaveriporukan koottua rupattelemaan ja pelaamaan Aliasta. Sieltä matka jatkui nauttimaan laskiaispullia ja vihreää teetä vanhan ystävän kanssa, jonka esikoululaistytär oli vakuuttunut siitä, että hänelle kuului vielä toinen pulla tai ainakin suklaata. Nopean visiitin jälkeen pyrähdin Kallioon Arlan saunalle nauttimaan löylyistä ja puhumaan lauteilla politiikkaa poliitikkoystävän kanssa, minkä jälkeen olikin jo aika matkustaa pummilla ratikalla Punavuoreen (olisin ostanut ratikkalipun, mutta en yrityksistä huolimatta löytänyt automaattia, ja kuskilta ostettuna liput ovat riistohintaisia!), missä pääsin tapaamaan ensimmäistä kertaa erään pikkumiehen, joka kuolasi tomerasti ympäriinsä, sekä kertaamaan kuulumisia pikkumiehen vanhempien kanssa. Pitkän päivän jälkeen illallistimme kavereiden kanssa ravintola Kotossa, jossa ruoka oli hyvää ja juttu luisti. Illan lopuksi maksamaton ratikkalippu kostautui huonona karmana yöbussissa, missä kuski sätti minua arabiaksi kolikoiden puutteesta ja sekoili vaihtorahojen kanssa parin euron verran. Sunnuntai kului perheen ja isovanhempien kanssa syödessä, pelaillessa ja syödessä vähän lisää, minkä ansiosta en ollut yllättynyt, että iltapäivällä matkalaukkua punnitessa vaaka näytti omaksi painokseni pari kiloa normaalia enemmän.

Untitled

Yksi vanhempien kolmesta kissasta kerjää huomiota istuutumalla esim. lukemiesi papereiden tai Hesarin päälle. Huomionkipeyteen auttaa rapsutus leuan alta

Viikonlopun aikana ehdin myös tuskastua suomalaisiin lehtiin: oikolukeeko kukaan enää Hesaria, vai miten on mahdollista, että samalla sivulla on sekä yhdyssanavirhe, kirjoitusvirhe että selvääkin selvempi sijamuotovirhe? Ja niitä virheitä oli muutenkin lehti täynnä! Tämä ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen, minkälaisen ärsyyntymisen onnistuin kehittämään käsiini osuneesta Iltalehdestä, jossa tasapuolisen journalismin nimissä kommentit ministeri Virkkusen eurovaaliehdokkuudesta oli haettu yhdeltä hallituksen edustajalta (Stubb), yhdeltä politiikan tutkijalta, eikä yhtään vähempää kuin neljältä opposition edustajalta, joista peräti kolme mainitsi saman ”uppoava laiva”-metaforan ja toi näin keskusteluun ei-yhtään-mitään-uutta. Minua olisi saattanut jopa kiinnostaa, mitä jonkun muun hallituspuolueen edustaja ajattelee asiasta, ja pieni feministi sisälläni myös ihmetteli, eikö juttuun oikeasti oltu löydetty ketään naiskansanedustajaa kommentoimaan Virkkusen tekemisiä? Onneksi seuraavan sivun pääkirjoitus oli helmi, joten ärsyyntyminen jäi lyhytaikaiseksi.

Kotimatka sunnuntai-iltana kului rattoisasti mukavaa viikonloppua muistellen. Amsterdamissa käväisin loungessa syömässä vähän iltapalaa, ja kun täällä olen aiemminkin loungejen tarjoiluja kommentoinut, niin löysinpä tähän mennessä omituisimman tarjoilun: muovipötköön pakattua tartarpihviä. Tuossa se on kuvassa vasemmassa alalaidassa:

Untitled

Jaksoin nirhata tartarpihvipötköä tylsällä veitsellä useamman minuutin kunnes keksin käyttää avaamiseen haarukan piikkejä.

Ensi viikonloppu kuluu onneksi vaihteeksi Luxemburgissa, kotona, ilman sen kummempia suunnitelmia. Ehtii pestä pyykkiä ja siivota, mikä tulee tarpeeseen, sillä sitä seuraavana viikonloppuna on taas vuoro lähteä Atlantin toiselle puolelle.