Onneksi kaikkialle on kylvetty strategisesti lippuja, ettei kenellekään jää epäselväksi, missä maassa ollaan.
Savannahin reissulla poikkesimme Tybeen saarella. Savannahin kaupunki on kartasta katsottuna melkein meren rannalla, mutta oikeasti se on vasta suistossa, ja päästäkseen Atlantille täytyy ajaa vielä kymmenisen kilometriä rantaa kohti. Matkalla ei näkynyt yhtään kilpikonnia, mutta perillä odotti rantakylä, joka olisi aivan yhtä hyvin voinut olla Floridassa.
Edessä pari turistia, takana Tybeen majakka
Taannoin eräs kesätyö vei minut asumaan kesäksi eräälle majakalle, jonka jälkeen kartoissa ja opaskirjoissa merkintä ”lighthouse” on kohonnut kiinnostavuusasteikossa ”pakko nähdä”-tasolle. Tybeellä on ollut majakka 1700-luvulta, ja aina kun edellisen on tuhonnut myrsky, tulipalo tai ohimarssivat sotajoukot, paikalle on rakennettu uusi. Nyt pystyssä oleva on vuodelta 1869 ja se on yhä toiminnassa. Majakassa on alkuperäistä tuotantoa oleva Fresnel-linssi, joita löytyy Suomestakin parista eri majakasta.
Majakkamestari ja kaksi majakanvartijaa perheineen asuivat majakan juurella olevissa asunnoissa
Majakka on 47 metriä korkea, ja totta kai me kiipesimme huipulle, josta oli laajat näkymät Tybeen saaren pohjoisosaan.
Tybeen pohjoisranta
Rantaviivaa seuraa bunkkereiden rivistö, sillä Tybeellä sijaitsi aikoinaan Screvenin sotilaslinnake. Linnake oli käytössä 1800-luvun lopusta 1940-luvun loppupuolelle ja kahden sodan ajan toimi rannikkopuolustuksena siltä varalta, että saksalaiset hyökkisivät kimppuun. Nykyään linnakkeen jäljelläolevissa osissa on mm. linnakemuseo, yökerho ja koteja.
Morsianta ja morsiusneitoja vähän hermostuttaa ennen vihkimistä
Sulhanen taas hermoilee vihkipaikalla rantapaviljongissa
Kun on lähes takuuvarmasti hellettä, häävastaanoton voi järjestää vaikkapa majakan viereen pystytetyssä teltassa
Majakasta alas päästyämme ajoimme vähän saarta etelään ja lähdimme kävelemään rannalle. Rannan ja asutuksen välissä oli pitkät kävelysillat, joita pitkin pääsi dyynien ylitse.
Isä kävi jo kastelemassa varpaat, Iiro vasta matkalla veteen, äiti ja minä jäimme valokuvaamaan
Atlantti oli yllättävän lämmin, selkeästi yli 20-asteinen, ja rannalla oli vielä myöhään iltapäivällä kiitettävästi auringonpalvojia. Leveä hiekkaranta jatkui monta kilometria koko saaren pituudelta.
Kalastajia varten oli rakennettu oma laituri, jonka välittömässä läheisyydessä ei saanut uida
Matkalla takaisin Savannahiin spottasimme vielä toisen Georgian viidestä majakasta: pienen Cockspurin majakan. Majakka on olevinaan pienellä saarella, mutta merkittävän osan vuorovedestä saari on kokonaan aaltojen peitossa.
Tältä se näyttää autosta nopeasti kuvattuna…
…ja tältä se näyttää jonkun muun kuvaamaana.
Matkalla takaisin olin kadottanut ponnarin johonkin, joten lainasin äidiltä khmer-huivia. Grace Kellystä ei kannata nyt puhua; jopa Bridget Jones taisi sitoa tämän elegantimmin.
Syksy on vihdoin saapunut tänne Georgiaankin, ja vaikka hellettä on vielä viikottain, ilmat ovat pääsääntöisesti viileämpiä. Tänään oli vain 15 astetta, eli oiva sää ottaa pyörä autotallista ja lähteä pienempiä teitä pitkin läheiselle Farmer’s Marketille, joka tässä pikkukaupungissa on aina tiistaiaamuisin keskustan jalkapallokentän viereisellä parkkipaikalla. Matkaa on lähes kymmenen kilometria, joten helteessä tuota ei olisi viitsinyt ajaa ja sen jälkeen mennä vielä syömään.
Syksyn tulon huomaa myös siitä, että jo yli kuukauden kaikki paikat ovat olleet täynnä kurpitsoita
Virallisesti tässä osavaltiossa pyöräily jalkakäytävillä on kiellettyä. Rikon sääntöä aina kun mahdollista, sillä jalkakäytävillä liikkuu harvoin muita. Jalkakäytävät ovat juuri ja juuri tarpeeksi leveitä, että ihminen ja pyörä mahtuvat teoriassa rinnakkain. Tänään se yksi ainoa jalankulkija, johon törmäsin (no en törmännyt, mutta joka kulki kanssani samaan suuntaan keskellä jalkakäytävää), ei vaikuttanut huomaavan minua, vaikka kuinka rimputtelin kelloa… Liekö tunnistanut pyörän kellon ääntä, kun niitä on täällä vielä vähemmän kuin pyöriä. Lopulta sitten väisti, kun pysähdyin taakse ja kauniisti pyysin.
Savannahissa jalkakäytävällä oli kulkenut koira, täällä kuljen minä!
Kaikkialla reitin varrella ei jalkakäytäviä ole. Sen sijaan teillä, joilla on vähänkään enemmän liikennettä, on yleensä vähintään kaksi kaistaa suuntaansa, joten autot pystyvät helposti ohittamaan pyörän etäältä – ja osavaltion lain mukaan pyöräilijää ohitettaessa pitääkin jättää 1,5 metriä tilaa. Suurin osa näin tekeekin, mutta valitettavasti joukkoon mahtuu asennevammaisia. Tänään yksi autoilija ohitti minut selvästi alle puolen metrin päästä ja painoi kohdallani mielenosoituksellisesti tööttiä. Pyöräilin jo niin reunassa kuin mahdollista – ja hyvä kun en ojaan ajanut, kun auto tunkee kylkeen kiinni täydessä vauhdissa – joten varmaan tarkoituksena oli viestiä, etteivät pyöräilijät kuulu liikenteen sekaan ollenkaan.
Asennevammaisten vastapainoksi liikenteessä liikkuu ylikohteliaita kuskeja. Eräässä risteyksessä yksi kuski yritti kohteliaasti antaa minulle tietä, vaikka hänelle paloi vihreä valo ja minulle punainen, ja kaiken kukkuraksi vihreä valo paloi useammalle kaistalle, joista muut eivät olleet aikeissakaan pysähtyä. Ihan kiva ele, mutta jätin silti menemättä.
Menipä tämä kirjoitus marisemiseksi… Liikenneärsytystä lieventämään ”gulf fritillary” eli Agraulis vanillae
Torilta tarttui mukaan iso liuta juuri poimittuja kasviksia mukavan edullisesti. Selkeästi eri chilikasvit olivat vielä kaudessa, vaikka keski-iän ylittäneet leveää puheenpartta jauhavat maanviljelijät muistuttivatkin, että viimeisiä viedään, ja pahoittelivat paprikoiden pientä kokoa.
Lauantaina Savannahissa nappasimme supersöpöstä Back in the Day -leipomosta lounasleivät ja suuntasimme picnicöimään Bonaventuren hautuumaalle kaupungin laidalle.
Back in the Dayn kanta-asiakaskuntaan kuului mm. poliisi, joka pelmahti paikalle hieman meidän jälkeemme luotiliivit päällä.
Picnic-paikka hautuumaan taaimmaisessa nurkassa suiston rannalla
Hautuumaan vanhimmat haudat olivat 1800-luvulta, uusimmat ihan tuoreita. Monella haudalla oli hienoja patsaita.
Naavatillandsian peittämät tammet kasvoivat kaikkialla
Kysyin hautausmaan toimistosta karttaa hakiessa, jätämmekö auton parkkiin vai onko hautuumaalla sallittua ajaa autolla. Toimiston virkailija vastasi: It’s 160 acres! You’re not going to walk there!
Joillain vanhoilla haudoilla oli vain sukunimi ja hautausten määrä
Monella haudalla oli CSA-risti merkiksi, että henkilö oli sisällissodan veteraani Etelävaltioiden puolelta.
24-vuotiaan haudalla oli yliopistojenkkijalkapallojoukkueen viiri
Pieni Gracie Watson, hotellinomistajan ainoa lapsi, kuoli 1800-luvun lopulla kuusivuotiaana keuhkokuumeeseen. Haudalle teetettiin Gracien näköispatsas.
Osassa hautakivistä oli pidempiä kertomuksia vainaasta.
Kävimme tässä iltana eräänä sohvanetsinnän lomassa käppäilemässä Roswellin keskustassa, jossa on yksi kadunvarrellinen katukahviloita, terasseja ja pikkuputiikkeja. Eräästä putiikista löysimme pullon paikallista viiniä, Frogtown Cellarsin roussannea, joka tarttui mukaan illalliselle. Pohjois-Georgiassa Appalakkien juurella on kourallinen viinitiloja, joista eräs paikallinen viiniharrastaja sanoi, että niissä on kaikissa hyvin tunnistettava ominaismaku, josta hän ei liiemmin perusta. Me totesimme tämän yhden pullon perusteella, että joo, viinissä on selkeä erilainen maku, joka ei kuitenkaan meistä ollut paha. Sen sijaan viinin tuoksu ei ollut kovinkaan miellyttävä.
Viinin kanssa teimme limekookosmarinoituja kananrintoja ja jamaikalaista perunasalaattia. Perunasalaatin ohje oli paikallislehden palstalta, jossa ihmiset kyselevät ohjeita lemppariravintoloidensa lemppariannoksiin. Tämä oli Wahoo Grillin, joka sijaitsee sen verran kaupungin toisella puolella, että emme sinne ole vielä eksyneet ja tuskinpa eksymmekään, mutta salaatti oli erinomaisen onnistunut – ja nimi on harhaanjohtava, sillä salaattiin ei tule perunaa.
Jamaikalainen perunasalaatti
2 keskikokoista bataattia (yhteensä n. 500g)
1 kassavan juuri
1 punainen paprika
2 kevätsipulia
1 rkl jamaikalaista jerk seasoningia (jos ei ole, voi korvata esim paprikajauheella ja ripauksella chilijauhetta)
1 rkl tuoreita timjamin lehtiä
1 jalapeno
1,5 dl kookosmaitoa
2 rkl majoneesia
1 rkl ruokokidesokeria
1 tl raastettua inkivääriä
puolikkaan limen mehu
suolaa ja pippuria
1. Kuori bataatit ja kassava. Leikkaa isohkoiksi palasiksi ja keitä noin 10 minuuttia. Kassava saattaa vaatia pidemmän keittoajan; nosta vedestä kun ovat pehmenneet. Anna jäähtyä.
2. Kuutioi paprika, silppua kevätsipulit ja viipaloi jalopeno. Sekoita salaattikulhossa joukkoon jerk seasoning ja timjami.
3. Sekoita pienemmässä kulhossa kookosmaito, majoneesi, sokeri, inkivääri ja limemehu salaattikastikeeksi. Sekoita salaatin joukkoon.
4. Kun bataatit ja kassava ovat jäähtyneet tarpeeksi, että niitä on helppo käsitellä, leikkaa ne pienemmiksi kuutioiksi ja lisää salaattikulhoon. Mausta suolalla ja pippurilla maun mukaan. Salaatti paranee, jos se saa levätä jääkaapissa vähintään tunnin.
Vietimme viime viikonlopun Savannahissa, Georgian rannikolla, ja kaupunki kiilasi heti lempparikaupunkieni listakärkeen vanhan keskustansa ansiosta. Keskusta koostuu 21 vanhasta puistoaukiosta, joita ympäröivät vanhat talot, leveät puiden reunustamat jalkakäytävät ja söpöt kivijalkakaupat ja -kahvilat. Aukiot oli alunperin rakennettu asukkaiden sotilaallisia harjoituksia varten sekä mahdollisiksi evakuointikeskuksiksi tulipalon, sodan tai luonnonmullistuksen sattuessa, mutta nykyään ne tuovat kaupunkiin puutarhamaista tunnelmaa ja helppoa hahmotettavuutta. Kysyimme tietä yhdestä museosta toiseen, ja ohjeistukset olivat mallia ”kaksi aukiota tuohon suuntaan, sen jälkeen yksi aukio oikealle”.
Iiro, minä ja Georgian siirtokunnan perustaja, James Oglethorpe, eräällä aukiolla
Ilmakuva Savannahin jäljelläolevasta 21 aukiosta. Kolmen päälle joku pässi ehti rakentaa mm. parkkitalon...
Aukioilla kasvoi yleisimmin paikallinen tammilaji ”southern live oak” (Quercus virginiana), joka oli lähes poikkeuksetta paksun naavatillandsiakasvuston peitossa. Suomessa tuota naavatillandsiaa ei esiinny kuin koristeena kukka-asetelmissa, mutta kasvi on kuitenkin nimetty turkulaisen kasvitieteilijän Elias Tillandzin mukaan. Naavatillandsia sai aukiot näyttämään hieman aavemaisilta tai uinuvilta… ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
Lähikuva naavatillandsiasta
Hotellit Savannahin keskustassa ovat hinnoissaan, ja halvin, jonka löysimme, olisi ollut noin $150/huone/yö. Päädyimme siksi vuokraamaan kolmion, mikä onnistui jopa pelkästään kahdeksi yöksi ja oli erittäin toimiva ratkaisu sekä bonuksena rutkasti hotellia halvempi. Kolmio sijaitsi aivan keskustassa, ja vaikka vessa olisi kaivannut akuuttia pintaremonttia, ketä lopulta kiinnostaa kun julkisivu on supersöpö. Vuokraaminen vaati jonkin verran säätöä, koska pantti piti maksaa postittamalla shekki, mutta siitäkin selvittiin. Jos joku on Savannahiin matkalla, voin lämpimästi suositella.
Asuntomme oli ensimmäisessä kerroksessa
Sisään asuntoon kuljettiin porttikongin kautta
Perjantai-iltana juhlistimme äitini syntymäpäiviä syömällä The Olde Pink Housessa, Savannahin vanhimmassa talossa 1700-luvun lopulta. Tarjoilijat aktiivisesti kannustivat kiertämään talon kaikki noin 10 ruokailuhuonetta, ja sen teimmekin… heti illallisen jälkeen. Minä ja isäni söimme alkupalaksi she-crab soupia, joka keitetään sinitaskuravuista, ja joka oli todella herkullista vaikkakin hieman pippurista. Iiro ja äitini söivät BLTt eli bacon-lettuce-tomato-leivät, jotka olivat tarjoilijan mukaan valittu parhaaksi joksikin jossain kuuluisassa The Food Networkin TV-showssa, josta luonnollisesti emme olleet kuulleet. Pääruoaksi söin ananasglaseerattua possunpotkaa, macaroni & cheeseä ja täälläpäin hyvin suosittuja keitettyjä collard greensejä, lehtikaalin läheistä sukulaista. Hyvää oli!
Söimme illallisen talon uudessa lisärakennuksessa, joka oli kuitenkin koristettu ajan henkeen. Seinämaalaukset oli tilattu kiinalaiselta taiteilijalta.Bulevardi Savannah-joen rannalla
Ennen ruokailua käppäilimme jonkin matkaa rantabulevardia. Rannan viereen oli rakennettu pätkä taloja kadun päälle, ja yksi näistä oli Savannah Cotton Exchange. Savannah oli aikoinaan Atlantin vilkkain puuvillasatama, ja puuvillapörssi rakennettiin tätä tukemaan vuonna 1887. Puuvillakauppa ei käy enää yhtä kuumana, mutta vieläkin Savannahin satama on Yhdysvaltain neljänneksi tai viidenneksi vilkkain.
Savannahin puuvillapörssi yllä, katu alla
Paranormaaleja kierroksia kaupan talossa, joka on rakennettu itsenäisyyssodan kaatuneiden hautuumaan päälle
Savannahissa mainostettiin joka käänteessä kummituksia, mutta emme olleet niistä niin kiinnostuneita, vaan suuntasimme lauantaina Jepson Centerin taidemuseoon, jossa oli hieno tilkkutäkkinäyttely ja vielä hienompia Dan Wintersin valokuvia. Siitä läksimme eteenpäin museon omistamaan Owen-Thomasin talomuseoon.
Jepson Centerin aulan taidetta
Owen-Thomasin sisäpiha
Owen-Thomasin talo rakennettiin vuonna 1819, ja se oli tuolloin Georgian ensimmäinen talo, jossa oli juokseva vesi ja putkisto; Valkoiseen taloonkin ne rakennettiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Talon rakennutti kauppias Richardson, joka kuitenkin heti vuonna 1820 menetti ison osan omaisuudestaan pörssiromahduksessa, vuonna 1821 menetti vaimon ja pari lasta keltakuume-epidemiaan ja kun vielä vuonna 1822 hänen arvokas puuvillavarastonsa paloi, Richardson oli saanut Savannahista tarpeekseen, nappasi pari jäljelle jäänyttä lastaan ja muutti veljensä luoksi New Orleansiin. Talo myytiin pankille, joka vuokrasi seuraavat kymmenen vuotta taloa täyshoitolaksi, jona aikana talossa yöpyi sen tunnetuin vieras, itsenäisyyssodan sankari markiisi de Lafayette.
Myöhemmin talon ostivat Owensit, plantaasinomistajaperhe, ja taloon muutti perheen lisäksi kymmenisen orjaa. Orjat nukkuivat pihan toisella puolella olevassa orjatalossa, jossa katto oli maalattu siniseksi pahoja henkiä karkottamaan. Opas erikseen painotti, että tässä talossa ei sitten ole aaveita, ja siihen syynä onkin varmaan juuri nämä siniset sisäkatot…
Owen-Thomas kadulta päin
Savannahin teki aikoinaan kuuluisaksi kirja ”Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa” (Midnight in the Garden of Good and Evil), ja kirjan julkaisun jälkeen turistien määrä kaupungissa viisinkertaistui. En ole lukenut kirjaa, ja vaikka Iiro vannoo, että olemme katsoneet yhdessä siihen perustuvan elokuvan, tästä ei ole mitään muistikuvaa, mutta tulipa ostettua kirja matkamuistoksi. Joka tapauksessa kirja perustuu tositapahtumiin, ja jos joku on kirjan lukenut tai elokuvan katsonut, talo, jossa murha tapahtuu, on sitten tämä:
Mercer-Williamsin talo, jonka alakertaan pääsee kierrokselle, mutta yläkerrassa asuu yhä kirjassa esiintyneen Williamsin sukulainen
Lähdimme takaisinpäin kaupungista sunnuntaina, ja kiersimme huviksemme Etelä-Karolinan kautta. Matkalla näkyi puuvillapeltoja, hylättyjä taloja, ränsistyneitä mobile homeja, ja lisää puuvillapeltoja.
Reitti Etelä-Karolinan läpi meni pitkin hurrikaanievakuointiteitä.
Odotetut vieraamme eli minun vanhempani viettivät kanssamme viime viikon, ja perjantaiaamuna lähdimme nelistään pitkäksi viikonlopuksi Etelä-Georgiaan. Vaihtoehtoja lähtöajalle oli kaksi – joko viimeistään puoli seitsemältä tai aikaisintaan yhdeksältä – sillä etelään päästäkseen pitää kulkea Atlantan keskustan läpi, joka on lievästi sanottuna tukossa kuumimpaan ruuhka-aikaan. Päädyimme nauttimaan aamukahvimme rauhassa, mikä tarkoitti, että lounasaikaan olimme parahiksi Maconin kohdalla.
Italialaistyylinen kartano 397 College St Maconin vanhalla alueella
Macon sai meidät pysähtymään lupaamalla Lonely Planetin välityksellä söpön historiallisen keskustan komeine taloineen. Alku ei näyttänyt lupaavalta, sillä rakas opaskirjamme jätti toki kertomatta, missä tarkalleen nämä komeat talot sijaitsevat, ja ajelimme hetken jos toisenkin pitkin katuja, joiden varrella puolessa taloista oli laudat ikkunassa, ja puolet kaupoista olivat kirpparin ja panttilainaamon epämääräinen sekoitus. Hetken harhailun jälkeen löysimme kuitenkin tiemme kahviloiden täyttämälle keskuskadulle, jonka jalkakäytävillä käveli ihmisiä, ja jossa lounastimme hipsterien täyttämässä Dolce Vitassa leipiä, joiden lisukkeena tuli pikkupussit perunalastuja. Jos joku joskus eksyy kaupunkiin, kerrottakoon, että pieni kahvilakeskittymä sijaitsee Mulberry & 3rdin kulmassa.
Historiallisen keskustankin sijainti tarkentui pienen googlettelun jälkeen. Macon sijaitsee keskellä eteläosavaltioiden Black Belt -aluetta. Nimi viittasi alunperin alueen tummaan maaperään, joka oli otollinen muunmuassa puuvillan viljelylle, ja jonka ansiosta 1800-luvun alkupuolella plantaasien määrä alueella lähti jyrkkään kasvuun… ja orjien määrä suorastaan räjähti. Maconille sisällissodan orjakysymys olikin hyvin tärkeä, ja sotaan lähti 23 komppaniaa miehiä. Sodan loppuun mennessä miehistä kolme neljäsosaa oli kuollut ja Maconin keskustan siviilialueita oli räimitty tykinkuulilla. Nykyään valkoiset ovat kaupungissa vähemmistössä, tai voi myös sanoa, että kaikonneet: muuttotappio-Maconin asukkaista 70% on mustia.
Lounaan jälkeen vedimme japanilaiset turistikiekat eli ajoimme avoautolla pitkin katuja kamerat räpsyen ja lähdimme sitten takaisin Interstaten suuntaan. Vielä kaksi ja puoli tuntia ajoa jäljellä viikonloppuretkemme pääkohteeseen, Savannahiin.
Osta naiselle timanttikoru, kaupan päälle metsästyskivääri
Blogissa on ollut tavallista hiljaisempaa, koska meillä on ollut kauan odotettuja vieraita, joiden kanssa olemme kiertäneet lähialueita ja hieman kauempiakin paikkoja. Kohta kuitenkin koittaa paluu arkeen, ja reportaasia viime viikosta seuraa!
Olen tässä viimeiset pari kuukautta treenannut taloyhtiön kuntosalin ja Aalto-maljakon muotoisen uima-altaan avulla, ja eilen oli aika laittaa opit käytäntöön.
Ennen lähtöä vielä hymyilyttää
Osallistuin triathlonin pikamatkalle, joka tässä tapauksessa oli 600m uintia, 22km pyöräilyä ja 5km juoksua. Kisa järjestettiin John Tanner State Parkissa noin tunnin ajomatkan päässä meiltä ihan Alabaman rajalla, ja lähtö oli kahdeksalta aamulla. Koska ennen kisaa piti ehtiä hakea rekisteröitymispaketti ja säätää tarvikkeet paikoilleen, tämä tarkoitti lähtöä kotoolta klo 05:55. Iiro lähti mukaan kannustusjoukoksi ja hovivalokuvaajaksi.
Juuri ennen lähtöä tehtiin, niin kuin jokaisessa kunnon urheilutapahtumassa kuuluu, ja nostettiin tietenkin jenkkilippu salkoon liehumaan. Noston aikana soitettiin kansallishymni ja kaikki läsnä olleet seisoivat hartaina käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua. Tai me emme, mutta Iiro kuitenkin otti lakin pois päästä. Juhlallisen lipunnoston jälkeen lausuttiin lyhyt esirukous, josta en saanut selvää muuta kuin aamenen. Ja sitten veteen.
Järvivesi oli +28C, joten märkäpuvut olivat kiellettyjä
Uimaan lähdettiin neljässä eri lähdössä, mikä tarkoitti että joka lähdössä riitti silti populaa potkimaan toisiaan päähän ja uimaan toistensa päälle. Tämä oli minulla ensimmäinen kokemus pidempään järvessä uimisesta, ja se, ettei päässyt kääntymään uima-altaan päässä eikä nähnyt muuta kuin synkkää mustaa, tuntui vähän orvolta. Sentään oikeassa kurssissa pysyi helposti laumassa, mutta päälle uivat vieruskaverit eivät kovinkaan paljoa olotilaa helpottaneet. Kun jossain 200 metrin kohdalla tökkäsin käteni merilevälauttaan, jäin kiinni liukkaisiin lonkeroihin ja haukkasin vettä henkeen, totesin, että en ikinä tule selviämään loppuun saakka ja varmaan hukun ennen rantaa.
No, parisataa metriä lisää ja tunne helpotti. Pääsin rantaan porukan keskivaiheilla ja loppuaika uintiosuudesta oli hieman keskivertoa nopeampi.
Monen pyörä oli vielä parkissa minun lähtiessä eteenpäin. Harmi ettei triathlonia voi voittaa uinnilla.
Arvatkaa, kuinka vaikeaa on saada kengännauhat solmittua kiireessä ja urheilusuorituksen lomassa? No tosi vaikeaa. Transfer-alueella vietetty aika lasketaan mukaan kokonaissuorituksen pituuteen.
Pyöräilijäraukka ei tiedä, millainen ylämäki häntä odottaa heti lähdössä
Pyöräily ei mennyt ihan niin nappiin, ja moni, jonka olin ohittanut uinnissa, kiilasi pyöräilyosuudella edelleni. Tai ei varsinaisesti kiilannut, vaan huikkasi On your left, excuse me! Pyöräilymaaston ”rolling hills” oli myös törkeä aliarviointi suomalaisiin alaviin maihin tottuneelle; maasto oli nyppylää nyppylän jälkeen ja koko ajan sai ruksutella vaihteita suurimman ja pienimmän välillä. Tämä sitten kostautui, kun yhdessä alamäessä oli takavaihde jäänyt suurimmalle ja vaihdoin etuvaihteen pienimmälle… ja sitten siinä oltiinkin ilman ketjuja melkein pusikossa. Joitain minuutteja meni säätiessä ketjuja paikalleen, mutta kohteliaasti jokainen ohipyöräilijä huikkasi You okay?
Näyttävä spurtti ennen maaliviivaa!
Juoksussa olin jo kuluttanut energiavarastot tyhjiksi ja jyrkkinä jatkuvat ylämäet menivät kävelyksi: happea olisi riittänyt, mutta jalat eivät liikkuneet. Kello oli jo lähes kymmenen, joten aurinko porotti kuumasti ja lämpöasteet olivat kohonneet hellelukemiin. Räpelsin silti maaliin asti ajassa 1h55min.
Ajanottorannekkeen kerännyt pikkutyttö: You did great! Oi kiitos!
Tapahtumassa palkittiin jokaisesta ikäryhmästä kolme parasta hienoin mitalein. Valitettavasti minun ikäluokassani oli neljä osallistujaa, joten jäin ilman. Esimerkiksi nuoremmassa ikäluokassa oli osallistujia vain kaksi. Ensikertalaissarjassa aikani oli kuitenkin puolivälistä taulukkoa, joten olen tulokseen ihan tyytyväinen – ja jäipähän ensi vuodelle jotain tavoteltavaa!
Viime viikolla käsityöporukan tapaamisessa eräs rouvista kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä tutustumaan Savannah College of Art Designiin. Kun ensin oli selvinnyt, että kyseessä oli koulun Atlantan haara eikä kuuden tunnin ajomatka Savannahin rannikkokaupunkiin, olin tietenkin messissä.
Kouluylpeyttä
Savannah College of Art Design, tuttavallisemmin SCAD, on Georgian oma hämmentävän suuri taideteollinen korkeakoulu. Opiskelijoita on noin kymmenen kertaa enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja sivukampuksia on Atlantan lisäksi Hong Kongissa ja Etelä-Ranskassa. Meidän kierroksemme oli harhailuretki pitkin tyhjän korkeakoulun käytäviä, jotka olivat täynnä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin taidetta.
Eräs koulun professoreista yhdisteli vanhoja koulun esitteitä ja kaikenlaisia nuppineuloja kokoseinän peittäväksi teokseksi
Oppaana toimi animaatiotaiteen professori Becky Wible Searles, joka oli taannoin omistanut animaatiotuotantoyhtiön New Yorkissa. Oli oikeastaan yhtä hauskaa tutustua taideopiskelijoiden töihin kuin muihin ryhmän jäseniin, jotka olivat enimmäkseen vanhempia rouvia. Esimerkiksi Sally kertoili meille kierroksen varrella siitä, kun hän oli viettänyt nuorena tyttönä vuoden englanninopettajana Vietnamissa. Vuosi oli 1963, Vietnamin sota oli keräämässä kierroksia ja Saigonissa oli jatkuva pommiuhka.
Starbucks on täällä kaikkialla – esimerkiksi koulun kahvilassa
Piirikunnan piskuinen taidemuseo järjestää kerran kuussa alastonmallin piirtoa, ja tänä viikonloppuna paikalla oli toistakymmentä enemmän tai vähemmän taitavaa piirtäjää – minä mukaanlukien – kuuntelemassa letkeää jazzia ja piirtämässä keskittyneesti malliamme Monaa.
15 minuuttia
Minulle tämä oli ensimmäinen kerta alastonmallin piirtämistä. Aloitimme sarjalla croquispiirustuksia, jossa malli vaihtaa asentoa kahden minuutin välein, ja minä aloitin pienellä huonommuudentunteella, sillä vieressäni istuvan naisen viiva oli lievästi sanottuna kehittyneempi kuin minun. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli oma galleria, mikä helpotti huomattavasti huonommuudentunnetta.
20 minuuttia. En osaa piirtää jalkateriä.
Pidemmät piirtoajat olivat vartista puoleen tuntiin. Ensimmäisen piirustuksen jälkeen tajusin, että olin unohtanut ottaa mukaan terottimen, mikä tarkoitti, että kolmen tunnin aikana käyttöön pääsivät jokainen mukaan ottamastani kolmesta lyijykynästä sekä useampi eri akvarellikynäväri.
30 minuuttia. Värien käytössä vielä pientä hiomista.
Piirsimme keskellä taidenäyttelyä, jossa oli esillä paikallisten taiteilijoiden töitä.
