Grand Teton: vuoria ja biisoneita sadesäässä

Grand Teton National Park

Jotenkin meillä vuoret ja sumuinen sadesää kuuluvat yhteen. Trendi lähti liikkeelle jo taannoin Black Rock Mountainilta, jonka vettä vuotavassa teltassa nukutun yön kohdalla aika on tainnut kullata muistot. Myöhemmin patikoimme Fort Mountainilla sujuvassa sumussa, ja Smoky Mountaininkin näkymät olivat varsinaisena patikointipäivänä kovin sumuiset.

Nyt sitten Grand Tetonin luonnonpuistossa meitä tervehtivät vuoret, joiden kärjet hukkuivat pilviin, ja sää, joka ei osannut päättää, sataisiko vai eikö.

Grand Teton National Park

Onneksi luonnonpuisto oli sen verran henkeäsalpaava, ettei epävarma sää paljoa haitannut fiiliksiä. Pysähdyimme eräälle Jackson Holen scenic lookoutille kuvaamaan tasangosta pystysuoraan nousevia vuoria – Grand Tetonin vuoristo on muodostunut kahden mannerlaatan väliin, joten normaalit alusnyppylät ovat jääneet puuttumaan – kun minä jostain kumman syystä käänsin hetkeksi selän vuorille, ja… hei, mitäs tuossa tien toisella puolella makaa??

Grand Teton National Park

No miltäs nuo muhkurat näyttävät?

Grand Teton National Park

Vähän liian isoja ollakseen lehmiä.

Grand Teton National Park

Joo-o, biisoneita ne on.

Grand Teton National Park

Biisonivauvoja!

Grand Teton National Park

…ja näköjään siellä reilu satapäisen lauman keskellä yksi hanka-antilooppi.

Aikamme biisoneita ihasteltuamme jatkoimme matkaa ympäri puistoa pysähtyen suunnilleen jokaisessa mahdollisessa pysähtymispaikassa.

Grand Teton National Park

Snake-joen mutkassa olisi kuulema voinut spotata kaikkea hirvistä haikaroihin, mutta me emme nähneet vuorten lisäksi kuin pari japanilaista valokuvaamassa.

Grand Teton National Park

Kiipesimme Signal Mountainille, joka on kuulema saanut nimensä siitä, että sen huipulle sytytettiin merkkituli, kun erään kadonneen turkismetsästäjän etsinnät olivat tulleet päätökseen yli sata vuotta sitten. Turkismetsästäjä oli löytynyt kellumasta kuolleena läheisestä Leigh-järvestä.

Grand Teton National Park

Vuorista vasemmanpuoleisin on Mount Moran, jonka opimme tunnistamaan tylpästä huipusta.

Grand Teton National Park

Salviamarunaa. Tehtäköön nyt kaikille selväksi, että en ole tosiaankaan mikään kasviasiantuntija, vaan lajimääritys on tehty sen perusteella, että kansallispuiston esitteessä oli lähikuva kasvista ison kuvatekstin kanssa, ja lisäksi osia kansallispuistosta kutsutaan nimellä sagebrush flats kasvin englanninkielisen nimen mukaan.

Grand Teton National Park

Japanilaiset pyysivät minua ottamaan kuvan heistä, joten minäpä pyysin japanilaisia kuvaamaan samalla myös meidät! Tank juu!

Grand Teton National Park

Signal Mountainilta näkyy koko Jackson Hole, joka on hole siksi, että sitä ympäröivät vuoret kaikilta puolilta.

Grand Teton National Park

Jackson Holen järvet ovat muodostuneet, kun jääkauden jäljiltä maahan pakkautunut ikirouta suli ja muodosti kuoppia. Olenko ainoa, jota tämän kyseisen järven muoto vähän hymyilyttää?

Signal Mountainilta jatkoimme matkaamme Teton Park Roadia pitkin. Välillä satoi, välillä paistoi, mutta yleisemmin kuitenkin ripotteli edes vähän. Eväsleivät söimme autossa.

Grand Teton National Park

Moran-vuoren jäätiköt: vasemmalla Falling Ice Glacier, oikealla tuo sisiliskon muotoinen Skillet Glacier.

Jenny Lake at Grand Teton National Park

Jenni-bloggaaja, Jenny-järvi ja rankkasade. Kuvaaja ja kamera olivat toki ainoan mukaan sattuneen sateenvarjon alla.

Jenny Lake at Grand Teton National Park

”Mene vaikka tuohon seisomaan, yritä nyt saada niitä vuoria taustalle.”

Jenny Lake at Grand Teton National Park

”Ehkä ne vuoret näkyisi taustalla, jos sä olisit vähän korkeammalla. Kiipeä tohon kivelle!”

Jenny Lake at Grand Teton National Park

”No seiso nyt suorassa!” ”Enkä seiso, mä tipun tästä märältä kiveltä ihan just!”

Jenny Lake at Grand Teton National Park

Bloggaaja kyykkää kun ei pysy pystyssä. Taustalla oleva Jenny-järvi on nimetty varhaisia tutkimusretkeilijöitä avustaneen shoshoni-intiaanin mukaan.

Jenny Lake at Grand Teton National Park

Valokuvausassistentti näyttää mallia, miten kivellä seistään, mutta tässä tapauksessa niiden vuorten näkymistä taitaa estää jokin muu kuin kuvakulma.

Kovimman rankkasateen jälkeen taivas vihdoin selkeni, ja uskalsimme lähteä patikoimaan, mutta siitä lisää jossain toisessa postauksessa. Voin kuitenkin paljastaa jo nyt, ettei se selkeä sää kovinkaan kauaa kestänyt sinä päivänä, ja patikointikokemukseen kuului kykkiminen kuusen alla. Seuraavana päivänä jätimme vuoret taakse ja suuntasimme kohti Yellowstonea, ja voitte arvata, oliko silloin hyvä sää vai ei.

Grand Teton National Park

Korkein huippu on Grand Teton, sen vasemmalla puolella Middle ja South Tetonit. Vuoren juurella jammailevista biisoneista yhtä kutittaa niin vietävästi kyljestä.

Automatka Coloradosta Wyomingiin

US 287 via Northern Colorado

US 287 -moottoritie Pohjois-Coloradon lävitse

Meiltä kotoolta Coloradosta Yellowstonen kansallispuistoon on noin 500 mailia, 800 kilometriä. Ajettavissa oleva matka, totesimme, ja lähdimme matkaan perjantaina kolmen maissa iltapäivällä. Onnistuimme välttämään Boulderin ulosmenoruuhkat ja pian olimmekin jo pienehköllä US 287 -moottoritiellä matkalla kohti pohjoista.

US 287 via Northern Colorado

Kalliovuorten aluskukkuloita matkan varrella

US 287 via Northern Colorado

Pickup ja moottoripyörä, kaksi yleisintä ajoneuvotyyppiä näillä teillä

US 287 via Northern Colorado

Emme huomanneet ”Tervetuloa Wyomingiin”-kylttejä, jos niitä edes tällä tiellä oli, mutta rajan taisimme ylittää suunnilleen näillä main

The Butte Ranch

Rancheja tai ainakin niiden portteja näkyi siellä täällä…

Coloradan horses

…ja luonnollisesti myös hevosia.

Noin puolessatoista tunnissa olimme jo Wyomingin puolella – enää kuusi ja puoli tuntia matkaa jäljellä! Wyoming on Alaskan jälkeen USA:n harvimmin asuttu osavaltio, ja sen kyllä huomasi. Pysähdyimme syömään Laramiessa, osavaltion kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on siitä huolimatta vain 30 000 asukasta, ja meidän piti hetken aikaa etsiä sopivaa pikaruokapaikkaa. Onneksi törmäsimme Qdobaan, alunperin coloradolaiseen fast casual -meksikolaisketjuun. Fast casual tarkoittaa amerikkalaisessa ravintolaluokittelussa paikkaa, jossa palvelu on yhtä nopeaa kuin pikaruokapaikoissa, mutta ruoan taso on korkeampaa ja hinnat vähän kalliimpia. Me kyllä pidimme kahdeksan taalan burritoistamme, mutta palvelu oli kummallista. (Hei, haluaisin queso-burriton. Would you like queso on that? Ööö…)

Laramie church

Laramien pääkatu

Pit stop at Laramie

Koska ruokapaikoissa limsoihin saa free refills, ne on tapana täyttää piripintaan juuri ennen lähtöä ja ottaa mukaan. Tässä tapauksessa mukissa unsweet tea eli makeuttamatonta jääteetä.

Laramiesta eteenpäin minä siirryin rattiin, kun Iiro veti sikeitä vieressä ja valmistautui näin ajamaan myöhemmin pimeässä. Heti Laramiesta eteenpäin oli interstatella kyltti No fuel service next 70 miles, eli ei bensistä seuraavaan sataan kilometriin. Me olimme tankanneet Laramiessa, mutta silti mietitytti, kuinka monen vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varrella on yleensä noin vähän bensiksiä?

And with only a map to guide them...

Meillä ei ole navigaattoria, vaan navigointi sujui perinteisin menetelmin. Tykkään kartanlukemisesta, joten minulle tämä sopi erittäin hyvin.

Motarilla ajaminen sujui letkeästi kunnes edessä näkyi suma hitaammin ajavia autoja. Pian syykin selvisi: highway patrol ajoi vasenta kaistaa noin 10km/h hitaammin kuin nopeusrajoitus olisi sallinut, eikä kukaan uskaltanut ohittaa poliisia oikealta, vaikka se periaatteessa täällä onkin sallittua. Siinä sitten kökötimme minä ja parikymmentä muuta autoa noin viitisenkymmentä kilometriä ennen kuin poliisiauto vihdoin kaartoi ulos liittymästä. Pian tämän jälkeen minäkin kaarroin pois motarilta ja jatkoin pientä state roadia pitkin kohti Wyomingin Red Desertiä, sisäistä valuma-aluetta, jossa harvemmin vettä valuu mihinkään suuntaan. Kun toisen kerran ylitimme vedenjakajan, herätin Iiron rattiin, että voisin jatkaa kuvien napsimista.

Wyoming cows

Lehmät laidunsivat lähinnä salviamarunaa kasvavan preerian keskellä

Chief Washakie Trail

Intiaanit näkyivät tiekylteissä, esim tässä Chief Washakie, shoshonien päällikkö 1800-luvulla. Välillä aavikon keskellä näkyi mobile home, joissa useimmassa oli vaikea uskoa kunnosta päätellen jonkun asuvan.

US 287 via Wyoming

65 mailin tuntinopeus vastaa noin 105 km/h.

US 287 via Wyoming

Jonkin matkaa ajoimme Granite Mountains -vuorijonon viertä

Yellowstone and Grand Tetons sign

Me emme seuranneet tämän kyltin ohjeita, sillä meidän piti vielä päästä kauppaan. Reitti Rivertonin kautta kiersi vain pari mailia.

Rain in the distance

Tuolla edessä taitaa sataa…

Rain at Wyoming State Road 135

…ja nyt sataa täälläkin. Sadekuurot olivat onneksi ohimeneviä.

Wyoming State Road 135

Jossain vaiheessa tien yli hyppi peura. Peura! Jotenkin mielikuvissani peurat eivät kuulu preerialle vaan metsiin.

Wyoming State Road 135

Tässä kohtaa olimme ajaneet jo puolisen tuntia ilman yhtään vastaantulijaa, eikä kännykässä ollut kuuluvuutta. Jos nyt rengas menisi rikki, niin tästä saattaisi tulla aika mielenkiintoinen reissu.

Wyoming State Road 135

Noiden nyppylöiden takana on öljynporausta. Tuottava elinkeino täällä päin.

Sunset at Wyoming State Road 135

Hämärä laskeutui juuri ennen saapumistamme Rivertoniin.

Rivertonissa parkkeerasimme paikallisen Wal-Martin pihaan ja suuntasimme ostamaan leirimuonaa ja paria puuttuvaa leireilytarviketta. (Esim haarukat ja veitset muistimme tässä vaiheessa, onneksi…) Riverton on shoshonien reservaattia, ja noin puolet kaupan asiakkaista näyttivät kasvonpiirteidensä ja ihonvärinsä puolesta intiaaneilta. Jäljelle jäävistä asiakkaista puolella oli cowboyhattu päässä, buutsit jalassa tai päällä ”I keep my guns, freedom and money, you keep the change”-tyylisillä iskulauseilla koristeltuja T-paitoja.

Rivertonista oli vielä kahden ja puolen tunnin ajomatka pitkin pilkkopimeitä vuoristoteitä lodgelle, jossa yövyimme ensimmäiset kaksi yötä. Kun vihdoin yhden maissa aamuyöllä kaarsimme lodgen pihaan, tuntui, että sinä päivänä oli tosiaankin tullut ajettua tarpeeksi.

Yellowstonen kohokohdat ja arvonnan tulokset

Saavuimme kotiin vihdoin puoli kahdelta viime yönä, ja nyt kun on ehditty nukkua kunnolla ja vähän muutenkin toipua, jaan teille Yellowstonen visiitin kohokohtia. Ja toki kerron, kuka voitti blogiarvonnassa, mutta se vasta postauksen lopussa!

Tiesimme Yellowstoneen lähtiessämme puistosta harvinaisen vähän, lähinnä ”siellä on puisto” ja ”se on kuulema hieno”. Meillä on kummallakin ollut kiirettä töissä ja muutenkin, joten kohteeseen tutustuminen jäi vähän puolitiehen. Lopputulos oli, että yllätyimme erittäin positiivisesti: totesimme autossa paluumatkalla, että Yellowstone on yksi hienoimmista ellei peräti hienoin kansallispuisto, jossa olemme tähän mennessä käyneet. Syyt hienoudelle voi jakaa suunnilleen neljään kategoriaan:

Norris Geyser Basin

Norrisin geysiralueella oli vähän ”ei tällä planeetalla” -fiilis. Luonto oli isolta alueelta täysin kuollut kuumien lähteiden tieltä, paitsi että kuollut on väärä sana, sillä kuumissa lähteissä eläviä bakteereita on kiittäminen niiden upeista väreistä.

1. Tulivuoren jämät

Noloa ehkä myöntää, mutta emme oikeasti tienneet, että Yellowstonen paikoilla on joskus muinoin sijainnut valtava tulivuori. Ehkä vain kuvittelimme, että geysirit ja kuumat lähteet ovat putkahtaneet sinne tyhjistä… Niin tai näin, tulivuoren jämät veivät meidät täysin mennessään. Alunperin olimme ajatelleet patikoivamme puistossa paljonkin, mutta lopulta varsinaista patikointia kertyi vain yksi pieni lenkki yhtenä päivänä, kun oli pakko kiertää kaikki geysiralueet lävitse. Siinäkin tuli liikuttua: laskeskelin jälkeenpäin, että esimerkiksi Upper Geyser Basinia kiertäessämme kävelimme noin seitsemän kilometriä.

Grotto Geyser

Grotto-geysir purkautui juuri sopivasti meidän kävellessämme siitä ohitse.

Grand Geysir erupting

Grand-geysirin purkautumista kyttäsimme toista tuntia, ja lopulta odotus palkittiin. Purkautuminen oli ennustettu kolmen tunnin tarkkuudella.

Palette Spring

Mammoth Hot Springsin travertiiniterassit loistivat auringonlaskun aikaan osin värikkäinä, osin vitivalkoisina.

2. Eläimet

Kirjoitan tästä joskus toiste enemmän, mutta brassailenpa nyt vaan, että nähtiin me siellä aika paljon erilaisia elukoita! Petoeläimet missasimme täysin, mikä on ehkä karhujen kohdalla ihan hyvä asia, mutta kaikenlaisia sorkkaeläimiä näkyi senkin edestä. Biisonit olivat meidän molempien lemppareita.

Bisons passing a car in Yellowstone

Biisoneita oli kiittäminen monesta liikenneruuhkasta, jossa jumitimme autoillessamme ympäri puistoa. Jättivät kuitenkin onneksi automme rauhaan, mikä näin kiima-aikaan on ihan hyvä saavutus.

Mud Volcano and a Bison

Klassinen esimerkki siitä, että ihminen huomaa vain sen, mitä olettaa huomaavansa: en huomannut tämän mutatulivuoren edessä makaavaa biisonia, ennen kuin Iiro siitä minulle huomautti. Ja tässä nuo aidat on ihmisiä, ei eläimiä varten, joten ihan itsekseen se biisoni on tuohon mötkähtänyt lämmittelemään.

Iiro & Bisons

Valokuvauksesta vastaavana pidin siitä, että kerrankin kuvauskohde pysyi paikallaan.

Bisons in Yellowstone

3. Vuoret

Ei, Yellowstonen vuoret eivät vedä vertoja Kalliovuorille tai edes vähän etelämpänä oleville Grand Tetonin vuorille. Suomalaisiin ne kuitenkin tekevät vaikutuksen.

Continental Divide

Maanosan vedenjakaja kulkee puiston lävitse, ja puiston tie ylittää sen korkeimmillaan 2558 metrissä.

Dunraven Pass

Korkeimmillaan tie kuitenkin kulkee puistossa noin 2800 metrissä Dunravenin solan kohdalla. Suunnilleen tässä kohtaa automme check engine-valo pärähti päälle – moottori ei tykkää korkeista paikoista yhtä paljon kuin me.

4. Kanjoni ja vesiputoukset

Yellowstonen upein kanjoni on nimeltään Grand Canyon of the Yellowstone. Ei se tietenkään vedä vertoja Grand Canyonin kansallispuistolle, mutta kuten edellisessäkin kohdassa, tekee se silti vaikutuksen. Kanjonin lisäksi puistossa on useita hienoja vesiputouksia, joista korkein on kaksi kertaa Niagaran korkuinen.

Tower Falls

Tower Falls puiston pohjoisosissa

Grand Canyon of Yellowstone

Ainoan varsinaisen patikkalenkkimme teimme viimeisenä päivänä kanjonin reunalla, ja ei voi paljoa maisemista valittaa.

Lisää Yellowstonesta, kun saan ajatuksiani ja yli tuhatta napsittua valokuvaa vähän parempaan järjestykseen. Sen sijaan lopuksi tietoa arvonnasta, jonka suoritin tänä aamuna Iiron toimiessa sekä virallisena valvojana että onnettarena:

Arvonta

Arvat valmiina kulhossa odottamassa

Arvonta 1. voittaja

Ensimmäinen voittaja: Emmi H!

Arvonta 2. voittaja

Toinen voittaja: Katri!

Onnea voittajille! Otan teihin yhteyttä erikseen sähköpostilla.

Terveiset geysireiden keskeltä

Istumme hetken Old Faithful Snow Lodgen aulassa, Iiro hoitamassa pari kiireellistä asiaa koneella ja minä selaamassa nopeasti nettiä. Vastaan kommentteihin, kun olemme takaisin sivistyksen (lue: internetin ja mobiilidatan) parissa, mutta nyt nopeasti fiilikset ekalta 24 tunnilta Yellowstonesta.

image
Old Faithfulin purkaukset pystytään ennustamaan 10 minuutin tarkkuudella.

Siis ihan käsittämätön paikka tämä. Teimme eilen pienen kävelylenkin lähtien Old Faithfulilta ympäri Upper Geyser Basinia. Näköpiirissä yhtä aikaa useampi kymmenen savuvanaa geysireistä ja kuumista lähteistä, ja vähän väliä jossain purkaantuu jotain. Turvalliset kävelyreitit on tarkkaan merkattu, sillä polun sivussa maa ei välttämättä kanna ihmistä, ja riskinä on pudota maankuoren läpi kiehuvaan veteen.

image
Spasmodic geysir ei suoranaisesti houkuttele katsomaan lähempää, vaikka kaunis onkin. Ilmassa haisee rikki.

Ihan tolkuttoman kaunista täällä kuitenkin on luonnonvoimien pullistellessa. Yellowstonen kaldera, josta tuliperäistä aktiviteettia on kiittäminen, kattaa noin puolet puistosta. Tänään jatkamme kuumien lähteiden, fumirolien ja mutakuoppien tiirailua, ja ehkä siinä ohessa spottaamme myös lisää eläimiä.

Illalla sitten takaisin teltalle. Ensi yöksi on luvattu pakkasta, eli pitää pukea yhdet ylimääräiset villasukat makuupussiin.

image
Erään tutkimusmatkailijan mukaan nimetty Lewis-joki kulkee Yellowstonen eteläosissa yhä syvenevässä kanjonissa, jonka kumpikin puoli on täynnä palaneita puunrankoja vuoden 1988 suurpalosta.

Isot tissit!

Yellowstone on varmaan kaikille tuttu, mutta ainakaan minä en ollut aiemmin kuullut sen eteläpuolella sijaitsevasta Grand Tetonin kansallispuistosta. Ihme, sillä nämä maisemat ovat suorastaan henkeäsalpaavia.

image

Vaikka vuoret eivät vähän alle neljän kilometrin korkeudellaan vedä vertoja Coloradon Kalliovuorille, ne paikkaavat näyttävyydellä. Vuoret nousevat suoraan noin kahden kilometrin korkeudesta Jackson Holesta, laaksosta, jota vuoret ympäröivät joka puolelta. Vuorien lisäksi olemme ihastelleet elukoita: jo lyhyellä patikkalenkillä törmäsimme polulla sekä valkohäntä- että muulipeuriin. Laaksossa tien vieressä taas laidunsi satapäinen biisonilauma, jonka seassa pomppi pari hanka-antilooppia.

image
Tämän järven luokse jäimme pitelemään hetkeksi sadetta patikkalenkillämme.

Grand Teton -vuoren, jolta kansallispuisto on saanut nimensä, nimesivät muuten ranskalaiset turkismetsästäjät. Grand téton on suomeksi ”iso tissi”.

Amerikkalainen pedikyyri

Olen käynyt Suomessa pedikyyrissä ehkä kerran tai kaksi, mutta täällä Yhdysvalloissa käydessä ja oleillessa siitä on tullut tapa. Suurin syy tähän lienee, että täällä pedikyyrit ovat selvästi koti-Suomea halvempia sekä usein myös rentouttavampia. Koska käytännöt ovat eronneet tähän mennessä jossain määrin niistä parista hassusta Suomi-kokemuksestani, seuraa vähän selostusta, miten homma toimii.

”Kynsipaikat” ovat yleensä strip malleilla, mutta niitä löytää myös suuremmista kauppakeskuksista sekä usein esimerkiksi Walmartin yhteydestä.

Nail salooneja tuntuu olevan täällä kaikkilla, ja ne ovat kaikki aika samanlaisia. Georgiassa kävin vain lähimmässä ja olin siihen tyytyväinen; täällä Coloradossa taas en tykännyt ensimmäisestä kokemuksesta, mutta onneksi lyhyen kävelymatkan päässä oli kaksi eri paikkaa, ja se toinen on loistava. Yhteistä kaikilla kokeilemillani paikoilla on ollut, että niitä pyörittävät vietnamilaiset maahanmuuttajat: vanhemmat työntekijät juttelevat toisilleen vietnamiksi, sisustus on usein räikeää, ja monessa paikassa telkkarista tulee joku aasialainen TV-kanava. Ensimmäisessä Coloradossa kokeilemistani paikoista ongelmaksi muodostui, etten ymmärtänyt työntekijöiden englantia, eivätkä heidän käyttämät lakatkaan olleet mielestäni yhtä laadukkaita. Seuraavassa paikassa taas puhumisen hoitivat työntekijät, joiden kieltä ymmärsin, poikkeuksellisen rauhallisesti sisustetussa tilassa soi rentouttava klassinen musiikki ja lopputuloskin vaikutti paremmin tehdyltä.

”Design” isovarpaissa maksaa $5 ekstraa. Tämän päivän lopputulos tässä.

Jos olen ollut joskus liikkeellä muiden ihmisten kanssa, olen saattanut tehdä ajanvarauksen, mutta muuten olen aina kävellyt vain suoraan sisään. Kun astun liikkeeseen, yleensä joku huikkaa hellooo can I help youuuu, jolloin kysyn, olisiko aikaa manipedille, ja tähän mennessä on aina ollut. Joskus olen joutunut odottamaan puoli tuntia, mikä aika on kulunut lehtiä lukiessa. Tänään pedikyyrini tehnyt tyttö vinkkasi, että alkuviikosta on aina hiljaisempaa, sillä naiset haluavat uudet lakat kynsiin ennen viikonlopun rientoja.

Kaikissa nail salooneissa on samanlaiset pedikyyrituolit, joka hoitaa jalkakylvyn lisäksi selkähieronnan.
Kaikissa nail salooneissa on samanlaiset pedikyyrituolit, jotka hoitavat jalkakylvyn lisäksi selkähieronnan.

Manipedi alkaa valitsemalla lakan lakkahyllystä sekä lehden luettavaksi lehtihyllystä – vaihtoehtoina tänään Glamour, Travel + Leisure ja Time – jonka jälkeen johdatetaan pedikyyrituoliin. Se, mitä tämän jälkeen tapahtuu, riippuu vähän paikasta. Peruspedikyyri kynsien viilaamisineen ja lakkauksineen on sama, mutta jalkojen pesu ja puunaus vaihtelee paikoittain. Aina se kuitenkin kutittaa, jos siihen on taipuvainen! Georgian kantapaikassani sai todella hyvän ja perusteellisen jalkahieronnan sääriä myöten – paikalle kannattaa tulla sellaisissa vetimissä, että sääret saa polviin saakka helposti paljaaksi – kun taas tässä Coloradon löydössäni saa jalkoihin kuumakivihieronnan. Pedikyyrin lopuksi saa jalkoihinsa hassun näköiset muoviläpsykkeet, ellei ole tullut paikalle flipflopeissa. Minä suosin nykyään flipfloppeja, ja olen talsinut niissä lähikynsipaikkaan myös helmikuun pakkasilla.

Tämän päivän lopputulos kynsissä oli ranskalainen geelimanikyyri. Ranskalainen manikyyri on $5 ja geelilakkaus taas $14 ylimääräistä perusmanikyyriin verrattuna.

Olen yleensä suosinut tavallisia lakkoja, mutta tällä kertaa ranskalaista manikyyriä pyytäessäni manikyristi kaivoi mukisematta esille geelimanikyyrihärpättimet. Olin jo jonkin aikaa pohtinut geelilakkausta, joten annoin mennä. Normaalin lakkauksen jälkeen pitää vielä kuivatella kynsiä hurisevan tuuletinpöydän luona, mutta geelilakkauksella pääsin liikkelle suoraan ilman pelkoa lakkauksen suttaantumisesta. Nyt vaan saa nähdä, miten pitkään nämä pysyvät hyvän näköisinä…

Snowflake pedicure

Lempparilakkaukseni kautta aikojen, jonka toteutti Georgian kantapaikan taiteilijapoika.

Koska työhön kuuluu paljon muutakin kuin pelkät lakkaukset, koko manipediin mahdollisine odotteluineen ja lakkojen kuivatteluineen kannattaa varata noin kaksi tuntia. Lopuksi tulee maksun aika. Hinnat vaihtelevat vähän paikasta riippuen: perusmanipedi Georgiassa oli $32 (erikseen mani $15, pedi $20), täällä taas $46 (erikseen mani $18 ja pedi huikeat $32). Hinta ei tietenkään jää tähän, sillä tapana on myös tipata noin 15%. Joissain paikoissa pitää sanoa suoraan loppusumma, jonka haluaa maksaa (esim Georgiassa manipedi kaiken maailman kuvioilla oli $42, jolloin totesin, että make it $48 eli noin 35 euroa), kun taas joissain paikoissa luottokorttimaksun allekirjoituksen yhteydessä kirjoitetaan erilliselle riville tipattava summa. Tänään maksoin kuviollisesta pedikyyristä ja ranskalaisesta geelimanikyyristä palvelumaksuineen kaikkineen $84 eli noin 60 euroa, ja sain kaupan päälle niskahartiahieronnan. Ihan hyvä tapa viettää lomapäivää.

PS. Vielä viikko aikaa osallistua 2 vuotta ulkomailla -arvontaan, hip hop hei!


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Paljon juhannusta ja vähän politiikkaa

Juhannuspäivä meni Coloradossa samalla kaavalla kuin vappukin: jotenkin nämä kaikki suomalaiset kesäisemmät juhlapyhät on luontevaa muuntaa altaalla grillailuksi suomalaisseurassa. Vanha yliopistokaverimme Antti viettää täällä töiden takia tämän kesän, joten hän liittyi tällä kertaa seuraamme. Kyllä, olemme toisella puolella maailmaa, ja siitä huolimatta täällä tuntuu vähän väliä käyvän tuttuja Suomesta, usein ihan täysin meistä riippumattomista syistä.

Grilled spare ribs

Suuressa ribs-testissämme back ribs voitti spare ribsin.

Olimme juuri saaneet ribsit grillattua ja asettuneet syömään, kun grilleille tuli vanhempi mies ja kysäisi, voiko niitä käyttää. Toki! Mies laittoi omat kanansa ja vihanneksensa grilliin meidän unohtuneiden tomaattiemme seuraan ja vaihdoimme siinä pari kohteliaisuutta puolin ja toisin. Mies kertoi olevansa alunperin Chicagosta, ja kuullessaan minun asuvan Luxemburgissa hän kertoi, että hänen tyttärensä oli juuri palannut sieltä opintomatkalta. Tytär paikalle tullessaan oikaisi, että oli itseasiassa käynyt Göteborgissa. Ota niistä borgeista ja burgeista sitten selvää.

Eaten ribs

Ruokabloggaajaurallani suurin este olisi, etten koskaan muistaisi ottaa ruoista kuvaa ennen syömistä.

Jossain vaiheessa Antti tuli kehaisseeksi San Franciscoa: lempikaupunkini Yhdysvalloissa Boulderin lisäksi. Chicagolainen vastasi siihen, että It’s gone down in the last twenty years, sillä liberaalit and other bums ovat tuhonneet kaupungin.

Imperial Java Stout

Colorado on todellinen olutosavaltio, jossa valikoima kaupoissa on uskomattoman laaja ja pienpanimotuotantoa löytyy omastakin takaa enemmän kuin tarpeeksi

Liberaali ja konservatiivi tuntuvat olevan sanoja, joiden merkitys vaihtelee maasta toiseen. Luxemburgissa liberaalit ovat oikeistolainen puolue, joka puolustaa sekä maanviljelijöitä (eli viininviljelijöitä) että homoavioliittoja, ja konservatiivit toinen oikeistolainen puolue, joka puolustaa eurooppalaista yhdentymistä, luxemburgilaista pankkisalaisuutta ja myöskin homoavioliittoja, jotka muuten laillistettiin Luxemburgissa viime viikolla äänin 56-4, murskavoitto tasa-arvolle jos mikä. Yhdysvalloissa taas liberaalit ovat lähtökohtaisesti vasemmistolaisia, pahimmillaan sosialisteja tai kommunisteja, kun taas konservatiivit ovat oikeistolaisia keskiluokan puolustajia, jotka suojelevat pientä ihmistä verotusta ja keskushallinnon mielivaltaa vastaan. Yhdysvaltain mittapuulla melkein kaikki suomalaiset puolueet olisivat liberaaleja, Luxemburgin mittapuulla taas osa puolueista olisi puoliksi konservatiiveja ja puoliksi liberaaleja, loput täysin skaalan ulkopuolella.

Pool with a view to Flatirons on Summer Solstice

Olen tainnut laittaa tästä maisemasta aiemminkin kuvia blogiin, mutta vuoriin ja uima-altaaseen ei hevin kyllästy. Ainakaan minä en.

Juttelin viimeksi Brysselissä käydessäni paikallisen politiikassa mukana olevan kaverin kanssa ja vaihdoimme aika laajasti mielipiteitä eri puolueista ja aatesuunnista. Silloin keskustelu toimi hyvin, sillä vaikka olimme joistain asioista eri mieltä, ykköstavoite kummallakin oli ymmärtää toisen perusteluita, ja päädyimme myös määrittelemään eri termejä sekä selventämään, miksi jokin termi kuulosti hänen korvaansa positiiviselta, minun korvaani negatiiviselta – tai toiste päin. You always have to consider the national landscape in these conversations, kaverini huokaisi ja keitti toisen kupin teetä.

Chicagolaismiehen kohdalla tyydyimme hymisemään jotain semipositiivista ja vaihtamaan sen jälkeen aihetta juuri grillistä ulos tulleisiin tomaatteihin. Moni paikallinen tuntuu olevan vahvasti polarisoituneen politiikan ansiosta niin jyrkkiä omissa mielipiteissään, että laajaa politiikkakeskustelua mieluummin pidimme naapurisopua yllä ja keskityimme juhlimaan juhannusta.

Seuraavaksi Yellowstone

Olen tämän illan käyttänyt surffaillen nettiä aiheena Yellowstonen kansallispuisto. Olemme suuntaamassa sinne Iiron kanssa parin viikon päästä, kun puisto kerran sijaitsee ajomatkan päässä Coloradosta (siis kahdeksan tunnin ajomatkan…), ja pitäisi selvittää, mitä siellä oikeastaan kannattaa nähdä ja tehdä.

Ilmeisesti vesiputouksia löytyy. Kuva @phaedrasadventures
Kuumia lähteitä tietty, monessa eri muodossa. Kuva @kletterwerks
…kuumia lähteitä, jotka ovat todella omituisen värisiä. Liian kuumia uitavaksi. Kuva @dowlingm95
Biisoneita. Paljon biisoneita. Kuva @mjrice

Olen siis bongaillut Instagramista mielenkiintoisen näköisiä paikkoja ja yrittänyt sijoittaa niitä kartalle, ja lopputulos on, että tämä puistohan on valtava! Eräs puistossa töissä ollut kaverini suosittelikin, että kannattaa yöpyä parissa eri paikkaa, ja niin varmaan teemmekin, etteivät ajomatkat puiston sisällä veny liian pitkiksi. Varasin nyt alustavasti telttapaikan ja mökkimajoituksen – ne voi onneksi peruuttaa vielä viimetingassa jos suunnitelmat hahmottuvat erilaisiksi – eikä niitä ollut kovinkaan runsaasti enää tarjolla.

Sen sijaan kysynkin, jos vaikka joku olisi tuolla käynyt: mihin Yellowstonessa kannattaa mennä? Mitä konkreettisempia vinkkejä, sitä tervetulleempia. Meillä on vajaa viikko aikaa, ja käymme varmaan myös Grand Tetonissa, koska sitä kaverini suositteli.

Seuraavaksi edistän tätä reissua googlailemalla autokorjaamoita. Automme on tällä hetkellä nimittäin Denverin lentokenttäparkissa, ja jäähdytysnesteet auton alla. Tämän pilven hopeareunus on, että mieluummin näin kuin jäähdytysnesteet jossain keskellä Wyomingin preeriaa, kyseessä kun on manner-Yhdysvaltain harvoiten asuttu osavaltio.


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

Vapputoivotukset vuorinäkymällä

Kippis! Skål! Cheers! Alkuviikosta täällä päin Coloradoa oli kovan tuulen varoitus, ja syystäkin, totesin kun yritin pyöräillä kauppamatkalla vastatuuleen. Torstaiksi tuuli kuitenkin laantui ja nautimme lämpimästä auringonpaisteesta, sellaisesta suomalaisesta kesästä, ja samalla juhlistimme vapunpäivää. Vappu ei ole täällä sen kummemmin juhla kuin vapaakaan, sillä Yhdysvalloissa Labor Day on syyskuun alussa. Onneksi uima-altaalle ehti myös työpäivän jälkeen.

Boulder Flatirons uima-altaalla
Taloyhtiömme kattoterassin uima-allasalueelta on näkymä Boulderin Flatirons-vuorille, jotka ovat Kalliovuorten kokoluokassa pienemmästä päästä.

Kaverimme Ville on työmatkalla Boulderissa, joten pääsimme viettämään vappua vähän isommalla suomalaisporukalla: kahden sijasta kolmella. Vaihdoimme myös vapuntoivotukset altaalla istuskelleen norjalaisen kanssa, joka avasi keskustelun kuullessaan meidän pälättävän keskenämme. Yritimme norjalaisen aloitteesta vaihtaa pari sanaa toisella kotimaisella, mutta se yritys kuihtui alkuunsa.

Cheers!

Viikonlopuksi on luvattu auringonpaistetta ja hellettä, jonka pitäisi jatkua vielä ensi viikon alkuun, mutta minä en ole enää siitä nauttimassa. Lähtö takaisin kohti Eurooppaa käy sunnuntaina.

Auringonlasku Boulder Flatirons

Vapautta Atlantin kummallakin puolen

1860-luvulla ranskalainen poliitikko ja historioitsija Édouard de Laboulaye sai idean: Yhdysvallat tarvitsee monumentin juhlistamaan vapauden aatetta, jota juuri päättynyt sisällissota vahvisti vapauttamalla orjat. Laboulaye halusi myös Ranskasta vahvan demokratian ja kannatti orjuuden lakkauttamista siirtomaista, ja hän mietti, että jos Ranska lahjoittaisi tämän muistomerkin Yhdysvalloille, ehkäpä nämä aatteet saisivat vahvemmin jalansijaa myös vanhalta mantereelta.

Onneksi Laboulayella oli kaverina kuvanveistäjä Auguste Bartholdi, joka juuri työsti suunnitelmia suuren naisfiguurin pystyttämiseksi Suezin kanavan suulle Rodoksen kolossin tapaan. Bartholdin suunnitelmat eivät kuitenkaan ottaneet tulta, joten Saksan–Ranskan sodan päätyttyä vuonna 1871 parivaljakolle jäi aikaa miettiä tätä amerikkalaista vapauden monumenttia. Bartholdi lähti matkalle Yhdysvaltoihin keräämään rahaa ja kontakteja, tapaamaan liikemiehiä, kulttuurimesenaatteja ja presidenttiäkin, ja lopulta vuonna 1875 kontakteja oli kertynyt tarpeeksi ja Ranskallakin oli sopivasti talouskasvu päällä, että Bartholdi ja Laboulaye julkistivat projektinsa: Vapaudenpatsas.

Työnjako oli seuraava: Ranska lahjoittaisi itse patsaan, Yhdysvallat taas antaisi käyttöön saaren New Yorkin edustalla ja rakentaisi paikalle patsaan korkuisen jalustan. Ranskassa järjestettiin iso rahankeräys patsasta varten, ja vaikka keräys suunnattiin eliitille – hyväntekeväisyysoopperailtoja, anyone? – myös rahvas osallistui innolla lahjoittamaan. Patsaan rakentajaksi pestattiin insinööri Gustave Eiffel, joka suunnitteli patsaalle kantavan rungon, jonka varaan metallilevyt ripustettaisiin. Vihdoin kesällä 1884 Ranskan hallitus julisti maksavansa patsaan laivauksen Yhdysvaltoihin, jossa se pystytettiin jalustalle vuonna 1886.

Näkymä Vapaudenpatsaalle Liberty State Parkista New Jerseyn puolelta

Tarkoituksemme oli käydä patsaan kruunussa pari viikkoa sitten NYCin reissulla, mutta mokasimme helmikuussa lippujen oston. Tajusin silloin, että liput menevät ajoissa, ja tarkistin perjantaina, että niitä vielä oli. Viikonloppuna sovin Iiron kanssa niiden ostosta, ja… maanantaina niitä ei enää ollutkaan. Lipputilanne toki elää, sillä lippujen peruuttaminen on ilmaista vielä vuorokautta etukäteen, mutta pääsiäiseksi niitä ei missään vaiheessa vapautunut. Ei mikään ihme, sillä patsas on ollut suljettu 2000-luvulla monta vuotta ensin terrorismiuhan ja sen jälkeen hurrikaani Sandyn jälkeisten korjausten takia, ja kruunuun on päässyt vierailulle vasta viime kesästä, joten jos kruunuun haluaa, niin kannattaa ruveta katsomaan lippuja jo kolme kuukautta etukäteen. Jalustalle olisi saanut ostettua liput vielä kaksi viikkoa etukäteen, mutta päätimme sen sijaan jättää koko risteilyn väliin ja korvasimme sen retkellä New Jerseyn puolelle Liberty State Parkiin, josta käsin patsasta pystyi ihailemaan.

New York ei kuitenkaan ole ainoa paikka, jossa olen kyseisen patsaan vuoden sisään nähnyt. Kuukausi sitten Pariisissa lenkkeillessäni Seinen vartta pitkin hoksasin tutun näköisen patsaan saaren päässä joen keskellä.

Grenellen sillan Vapaudenpatsas

Grenellen sillan kohdalle rakennettiin Vapaudenpatsaan kopio pari vuotta New Yorkin version jälkeen. Tämän kopion kustansi Pariisissa asuvien amerikkalaisten komitea, ja sijainti valittiin niin, että siitä oli näkymä kuvanveistäjä Bartholdin ateljeeseen, ja patsas katsoo suoraan kohti New Yorkia.

Grenellen sillan patsaan lisäksi Pariisissa on kaksi muutakin Vapaudenpatsasta: pienehkö pronssipatsas Luxemburgin puistossa, joka on isoa patsasta vanhempi ja jonka Bartholdi valoi malliksi suuren patsaan tekovaiheessa, ja sitäkin vielä vanhempi kipsivedos Musée des Arts et Métiersin taidemuseossa. Tämän lisäksi kopioita on ympäri maailmaa, ja Suomea lähin niistä sijaitsee Norjassa Visnesin kylässä, mistä suuren patsaan kuparin sanotaan osittain olevan peräisin.

Kolmas vuoden sisään nähty Vapaudenpatsas löytyi sen sijaan yllättävästä paikkaa: Alsacessa sijaitsevan Colmarin pikkukaupungin ulkopuolella olevan liikenneympyrän keskeltä. Ihmettelimme sitä viime toukokuussa Iiron kanssa, mutta opaskirjasta löytyi pian selitys kummalliselle paikalle. Colmar on Bartholdin synnyinkaupunki ja patsas pystytettiin sinne vuonna 2004, kun hänen kuolemastaan oli tullut kuluneeksi sata vuotta. Itse en silloin tajunnut napata kuvaa, mutta onneksi joku muu on tajunnut ja laittanut sen jakoon Instagramiin:

Wikipediasta löytyy lista Vapaudenpatsaan kopioista ympäri maailman. Oletko sinä törmännyt niistä mihinkään?


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.