Luxemburgin vuokramarkkinat ovat totisesti vuokranantajan juhlaa: hinnat ovat kaupungin pienuuden huomioiden käsittämättömät. Hyvistä ja edes jotenkin järkevän hintaisista vuokra-asunnoista käydään veristä taistoa, jossa minä täysin tuurilla pärjäsin suhteellisen hyvin: maksan isohkosta ja valoisasta yksiöstäni 850 euroa kuussa, kun tänään kahvipöytäkeskustelussa eräs kollega kertoi maksaneensa saman verran pelkästä soluhuoneesta. Lisäksi vuokraan asuntoa suomalaistyylisellä vuokrasopimuksella – ensin vuosi, sitten kuukausi kerrallaan – kun moni on joutunut tekemään sopimuksen ensin kahdeksi vuodeksi ja sen jälkeen uusimaan vuoden pätkissä.
Vuokra-asuntoni juuri avainten luovutuksen jälkeen. Edelliset vuokralaiset jättivät minulle ikkunaan kevyet verhot ja pari lamppua kattoon sekä myivät minulle käytetyn pesukoneen riistohinnalla kun tajusivat, että olisin joutunut pulittamaan vielä pidemmän pennin uuden kotiinkuljetuksesta.
Suomessa moni vuokranantaja tekee seulontaa vuokralaisten kesken tulotason, ammatin, sukupuolen ja kansallisuuden perusteella – jälkimmäisiä laittoman luonteensa takia aika diskreetisti – kun taas täällä tongitaan ihan avoimesti paljon syvempää. Slovakkikollegallani Igorilla kesti töiden aloittamisen jälkeen puoli vuotta löytää asunto vaimolleen ja kahdelle pienelle lapselleen, jotka koko ajan odottivat kotimaassa muuttoa, koska vuokranantajat eivät halunneet vuokrata heille kaupunkikolmiota, syynä että eihän nelihenkinen perhe voi mahtua niin pieneen asuntoon. How is it any of their business? Igor puuskahti kolmannen hylkäyksen jälkeen ja kertoi, että haluaisi asua lähellä töitä, kävelymatkan päässä koulusta ja tarhasta sekä palveluiden ulottuvilla, mutta lopulta taipui ja muutti perheensä kanssa saman hintaiseen paritalon puolikkaaseen pikkukylään kaupungin ulkopuolelle huonojen yhteyksien päähän ja osti siinä samassa auton.
Sama nurkka kodissani kalustettuna juuri ennen pikkujouluvieraiden saapumista
Vielä pidemmälle menevästä yksityiselämien tonginnasta kertoi ranskankurssilla tapaamani vanhempi brittiherrasmies Eugen. Hän muutti tänne vaimonsa ja pienen lapsensa kanssa 25 vuotta sitten, koska hänen vaimonsa sai hyvän työpaikan. Aiemmin varastomiehenä toimineen Eugenin oli tarkoitus jäädä kotiin lapsen kanssa, mutta tämä oli monelle luxemburgilaiselle vuokranantajalle noina päivinä liian epäilyttävää: peräti kuusi potentiaalista vuokranantajaa ilmoitti suoraan, ettei halua vuokrata asuntoaan perheelle, jossa naisen sijaan kotona onkin mies, koska se on liian epäilyttävää. Onneksi seitsemänneltä vuokranantajalta löytyi avarakatseisuutta, ja Eugen pääsi koti-isäksi.
Tämä kuva ei liity postaukseen mitenkään muuten kuin muistuttamalla, että nyt on sitten viimeiset hetket poltella talven kynttilät loppuun, koska täällä kasvaa jo krookukset, päivät pitenevät ja viikonlopuksi on luvattu +15 astetta.
ilen oli kynttilänpäivä, joka myös Suomessa kristillisenä juhlana tunnetaan (tai jotkut tuntevat, itsellä ei ollut ihan tuoreessa muistissa…), ja sen kunniaksi tänään työpaikkaravintolassa oli jälkkäripöydän ääressä nainen paistamassa lettuja, joihin sai sisälle mansikkahilloa, kermavaahtoa, sokeria tai lempparitäytettäni nutellaa.
irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.
