Kävin viime viikolla taas pitkästä aikaa paikallisen hierontakoulun opiskelijahieronnassa. Koulu on hyvin lähellä meitä ja hinta on mukavan halpa, joten minua ei haittaa, että hieronnat ovat välillä vähän omituisia riippuen siitä, kuka opiskelija paikalle osuu ja mitä juuri sillä viikolla on opetettu tunneilla.
Tällä kertaa nutturapäinen mies ilmoittautui hierojakseni ja kyseli pohjatiedot. Mihin sattuu (melkein jokaiseen lihakseen), onko toiveita (joo, hiero mun pohkeita), onko ollut mitään muutoksia kehossa sitten viime käynnin (synnytin yhden vauvan että joo, kai niin voi sanoa). Yeah well we’ve been studying shiatsu at the class and I’m really into it. Sounds like we just need to connect everything back together, Charlie-Maciksi esittäytynyt hieroja totesi ja pyysi minua käymään selinmakuulle herontapöydälle.
”Fucking Democrats.”
”Yeah, fucking Dems!”
”Wait, who here is voting for Donald Trump?” (pari kättä nousee)
”Fucking Donald Trump, the guy’s a businessman and he’s bancrupted like four companies!”
”Fuck companies!” Keski-ikäisten miesten porukka perjantai-iltana Boisen keskustassa matkalla baariin
”I buy ring, you know. I do many pedicure for men, many men, and I don’t like how they look. They look, I alone here at evening, then they ask if I do massage. I don’t do massage, but they think because I Asian, I do massage! So I buy ring, so they think I married, but I single.” Pedikyristiyksityisyrittäjä, asunut Boisessa vuodesta 1994
Vanha Idahon osavaltiovankila, joka paloi osittain vankilamellakoissa 1970-luvulla
”I’ve never been to Finland, but I’ve been to Tallinn and Stockholm. I was a sound technician for this American singing group, and we toured together with groups from Sweden and Finland. I really liked the Finnish group, great singers! Have you heard of Rajaton?” Asiakas, jota kävin tapaamassa Idahossa
”I’ve been to Vietnam. I actually worked there. Or, well, I fought there. Wasn’t much of a choice.” Vanha mies, jonka kanssa juttelin hotellin baaritiskillä
”It is very slow here. Boise very slow. I give you manicure, special price just for you, $10. Very good price!” Sama pedikyristi puolivälissä pedikyyriä
”What’s this Signature Idaho Special appetizer?”
”It’s potatoes.”
”… just potatoes?”
”Well it’s potatoes, fingerling potatoes from Idaho. They’re really good!” Minä keskustelussa ravintolan tarjoilijan kanssa
Kyseinen ”Signature Idaho Specialty”
”The traffic this morning was pretty bad. It usually takes me 15 minutes to get to work, but now it took me 25! I know it’s not a lot compared to other places. I once went to Denver and couldn’t believe how many cars there were.” Toinen asiakas
”Yeah I drive full time, and proud of it, this is my living! Though I’m just getting back to it after a motorcycle accident. A car crashed into me in March and I slid into the pavement, 60 miles an hour. Got fractures all over the place, skin missing everywhere… I spent three months in rehab, and some days are better than others. I can’t really bend my arms, and they hurt so bad sometimes. But it could be worse. Students are back in town so I’m making good money now.” Uber-kuski, joka heitti minut hotellille
”You know in South Chicago the unemployment is at 50%!”
”No it isn’t.”
”Yes it is, Donald Trump says so.”
”Donald Trump says all kinds of things, they aren’t based on anything, he’s…”
”Oh wait, so maybe I got it wrong. Maybe it was a demographic. What’s the unemployment among 20-30-year-olds?”
”It’s around fifteen percent.”
”Fifteen? Or fifty? Five zero?”
”One five. There isn’t a demographic in Chicago with unemployment rate over 50%, except the unemployed themselves.”
”Well the statistics are wrong. I’ve been to Chicago, it looks pretty bad there.”
”I know what it looks like. I’m from Chicago.” Kahden amerikkalaisen keskustelu hotellin baaritiskillä, joka jatkui kohteliaana, kun aiheet vaihtuivat terveydenhuoltoon ja aselakeihin
”Everybody told me the winters are mild in Boise and snow melts, but the first winter I spent here it was just so bad! I was thinking I couldn’t stand it, that I’ll have to move back to California. But since then, it’s been okay. And we have the American dream here, we have a house. Back in Bay Area, we couldn’t have afforded one. We made better money there, but real estate prices were even higher.” Kolmas asiakas
”This election cycle is crazy. I’ve never seen two worse candidates. Of course it’s the internet these days. Kennedy said and did the darnest things, but papers didn’t write about it, and nobody knew, so of course people loved him. With social media, everybody knows everything. Kennedy wouldn’t stand a chance.” Vanha mies puhelimessa lentokentällä
Boisen läheiset vuoret lentokoneesta nähtynä
Vietin kuluneen viikon Idahossa työmatkalla. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kävin Idahossa, mutta tuskin viimeinen. Alueen vuoret näyttivät hienoilta lentokoneesta käsin, ja pari mielenkiintoista luonnonpuistoa odottaisi näkemistä, kun tämä viikko kului pitkälti toimistolla neljän seinän sisässä. Tykkäsin myös ihmisistä, ja jos jotain idaholaiset osaavat niin kohteliaisuuden liikenteessä. Ajoittain eksyksissä olevana matkailijana sitä arvostaa erityisesti.
Idahosta tuli samalla 40. vierailemani osavaltio. Enää kymmenen osavaltiota jäljellä!
Amerikassa on suosittu konsepti nimeltä elevator pitch, hissipuhe. Tällä tarkoitetaan juttua, jossa esitellään itsensä tai oma ideansa siinä ajassa, mitä kestää ajaa hissillä kerroksesta toiseen – jos vaikka osuu firman pomon kanssa samaan hissiin.
Kun me kävimme viikko sitten lauantaina laskettelemassa viimeistä kertää Arapahoe Basinin laskettelukeskuksessa, hissipuheet olivat pidempiä: korkeimmalle menevällä hiihtohissillä kesti 7½ minuuttia päästä ylös. Koska lumi oli parhaimmillaan korkeimmalla, hinkkasimme tällä kolmen hengen tuolihissillä ylös rinnettä useampaan otteeseen, ja lähes joka kerta, kun kanssamme hissiin osui kolmanneksi amerikkalainen, juttu lähti pian luistamaan. Tiukkojen hissipuheiden sijaan se rönsyili vähän missä sattui.
Sukset liukuvat tuolihissin lähtöpisteeseen ja reunaan kolmanneksi liukuu keski-ikäinen mies. Istahdamme penkille, hissi nykäisee meidät irti maasta. ’Scuseme, bar coming down! huikkaan ja nyin tuolin eteen tulevan tangon alas – jotain mitä keskimäärin amerikkalaiset eivät jaksa tehdä. Kun olemme kaikki kolme saaneet sukset jalkatukien päälle ja sauvat mukavasti, huoahdamme ja tuijotamme hetken alhaalla rinteessä näkyviä laskijoita. Sitten amerikkalaismies kääntyy kohti ja kysäisee: So how are you?
Keskustelunavauksesta siirrymme pian perusasioihin: mistä olemme kotoisin, missä asumme ja mitä teemme työksemme. Mies kertoo olevansa ihan aito coloradolainen – jotain mihin ei niin usein törmää osavaltiossa, joka on suosittu muuttokohde – ja asuvansa Etelä-Denverissä. Töissä hänkin on meidän tavoin IT-alalla, mutta usean vuoden tietokantakokemuksen jälkeen hän on päätynyt markkinointipuolelle. Now I’m trying to figure out how to get back.
Mies kertoo, että teknologiapuolella on enemmän avoimia työpaikkoja, kilpailu niistä ei ole yhtä kovaa ja palkatkin vähän parempia kuin markkinoinnissa, mutta kun kerran on lipsahtanut pois tekniikan pyörästä, takaisin on vaikea päästä: osaaminen vanhenee ja asiat unohtuvat. Meinaan antaa jonkinlaisen puolivillaisen uravinkin kun tulee aika nostaa hissin tanko. You guys have a great day! mies huikkaa ja kaartaa hissistä vasemmalle.
I would like the bar to be lowered please, vanhempi nainen toteaa meille heti, kun olemme päässeet istumaan. Minä vastaan itsekin tykkääväni tangon tuomasta turvallisuuden tunteesta, mutta nainen toteaa, että hän on ensisijaisesti kiinnostunut jalkatuesta. At this age you should take the opportunity for a little rest. Anything to keep you in the slopes longer!
Nainen kertoo olevansa alunperin Arizonasta mutta on asunut jo parikymmentä vuotta Almassa, alle 300 asukkaan kylässä vuorilla 3200 metrin korkeudessa. I took a job that seemed too good to be true, and in a year it turned out to be just that, nainen naurahtaa ja toteaa, että oli siinä vaiheessa jo liian rakastunut kylään voidakseen muuttaa muualle. Kyläyhteisö on tiivis, kaikki tuntevat toisensa ja kyläläiset järjestävät paljon yhteistapahtumia – ja vuorimaisemat ovat henkeäsalpaavia.
Kerron, että meidän kotikaupunkiimme preerialle oli ennustettu tälle päivälle hellettä ja kysyn, millaista Almassa on tähän aikaan vuodesta. Oh it never gets very warm up there, nainen vastaa ja kertoo, että öisin on pakkasta eikä puutarhapuuhiin ole vielä päässyt. Naapureiden kanssa keskustellaan siitä, milloin kesän alun kunniaksi voisi vihdoin kääntää lämmityksen pois päältä, mutta vielä ei ole sen aika. Syksyisin lämmityksen takaisin päälle kääntäminen kielii talvikauden alusta: Every year I say to myself, this year I’m going to wait until end of October… and then second week of September I cave in!
Hissistä lähtiessään nainen huikkaa vielä, että meidänkin kannattaisi tulla joskus käymään hänen kauniiseen kotikyläänsä. Patikointireittejä riittää!
Seuraava seuralaisemme, nuorehko mies, onkin kotoisin vähän kauempaa: Floridasta. My dad is driving to Alaska, and I said I’d come along for the first part of the trip, mies selittää. Isä ei ollut innostunut laskettelusta, mutta mies oli ollut innoissaan, kun oli huomannut, että kausi oli vielä käynnissä. Vaikka välillä tulee ajettua Pohjois-Karolinaan Great Smoky Mountainsien laskettelukeskuksiin, edellisestä reissusta on jo useampi vuosi.
Parasta reissussa on tähän mennessä ollut kansallispuistot, mies selittää – and we’re going to like all of them! Intoudumme Iiron kanssa kehumaan hiljattaista reissuamme Capitol Reefin kansallispuistoon Utahiin, mutta pian käy selväksi, ettei mies ole kuullutkaan kyseisestä puistosta. We’re going to like all the big ones, like Zion and Bryce, mies selventää ja nyökyttelemme, että reissusta tulee varmasti hieno.
Kerromme, että valitsimme itse Capitol Reefin kohteeksi juurikin siksi, että se ei ole niin tunnettu. Lyhyellä varoitusajalla telttapaikan saaminen suositummista puistoista olisi ollut aikamoista lottoa. Yeah, that actually makes me kinda angry, mies vastaa ja kertoo, kuinka viimeksi Yosemitessa käydessään oli nähnyt japanilaisturisteja kameroiden kanssa. I’ve heard they’re thinking of restricting the number of visitors to some parks, and I’m thinking, are they gonna let the foreigners in first ’cause they’ve traveled further, or are they gonna let Americans first because it’s our parks and our tax money. I think they should let American citizens in first. Itsekin ulkomaalaisena häkellyn vähän kommentista ja totean sitten, että tähän mennessä kansallispuistojärjestelmän luvat on jaettu tiukasti first come first serve -periaatteella, joten eiköhän näin ole jatkossakin.
Kerron, että luontomatkailu ja erityisesti Yhdysvaltojen luonnonpuistot vaikuttavat olevan isossa nousussa kansainvälisten matkailijoiden joukossa, ja paikallisyhteisöt ovat huomanneet tämän. Esimerkiksi pari vuotta sitten, kun kongressi ei päässyt yksimielisyyteen lisäbudjetista ja kansallispuistot suljettiin– What they didn’t have money for the parks? mies keskeyttää. Juu, pari vuotta sitten kaikki valtion rahahanat laitettiin pariksi viikoksi kiinni kongressin pattitilanteen takia, selvennän. That’s absurd, that they don’t have money for the parks and the environment which are like the most important thing in this country. Instead, they give money to refugees! mies puuskahtaa.
…mutta puistot ja luontomatkailu siis tuottavat voittoa kansantaloudelle, yritän selittää juttuni loppuun. Esimerkiksi Kalliovuorten kansallispuisto pidettiin auki osavaltion varoin valtion rahahanojen sulkeuduttua, koska Colorado totesi, että puistoon liittyvästä turismista saatavat verotulot kattavat puiston kustannukset moninkertaisesti. Mies ei selkeästikään ihan usko minua, koska miksi muka voitolliseen toimintaan tarvittaisiin valtion tukea, mutta enemmille perusteluille ei ole aikaa. Olemme saapuneet hissin yläpäähän.
How are you folks doing? miellyttävän rauhallisella äänellä puhuva vanhempi mies kysäisee. Vastaamme, ja mies tarttuu heti aksenttiimme. Ruotsalaisia? Ei kun suomalaisia, mutta läheltä liippasi, hymyilen takaisin.
Mies itse on New Jerseystä mutta muutti jo toistakymmentä vuotta sitten Coloradoon. Tai muutti ja muutti… tarkemmin sanottuna hän auttoi kaveriaan muuttamaan tänne ja on yhäkin sillä tiellä. Colorado vei sananmukaisesti sydämen ja jalat alta.
Nykyään mies asuu perheensä kanssa Glenwood Springissä Kalliovuorten länsilaidalla. Kerromme käyneemme kaupungissa vuosi sitten laskemassa koskia ja lillumassa kuumissa lähteissä, ja mies innostuu selittämään meille tarkemmin asuinalueestaan, joka kuulostaa hänen kertomaanaan paratiisilta. We have five houses in our little community and fourteen kids between us, so everyone’s got friends close by.
Töitä mies tekee asuntobisneksessä – ei kiinteistövälittäjänä vaan sinä henkilönä, joka pankkien tai kiinteistöveroviraston toimeksiannosta käy arvioimassa asunnon hinnan. Kysäisen, tekeekö mies töitä myös läheisen Aspenin alueella. Oh yeah, it’s crazy up there! mies vastaa ja kertoo keskimääräisen aspenilaisasunnon maksavan tällä hetkellä kuusi miljoonaa dollaria. Syynä ovat Hollywood-tähdet ja presidentit, jotka parveilevat Aspenin laskettelukeskuksessa, and of course it’s just a really beautiful town. Moni tavallinen työläinen ajaa töihin melkein tunnin suuntaansa Glenwood Springistä, mutta Aspenin kaupunki on myös panostanut vuokratuettuihin asuntoihin ja muihin affordable housing -ohjelmiin, ja sitä paitsi Aspenissa pikaruokaloidenkin työntekijät tienaavat paljon minimipalkkaa paremmin.
Hissien yläpäässä toivotamme miehelle hyvää päivänjatkoa ja vitsailemme, että tämän jälkeen enää neljä kuukautta siihen, että hissit taas aukeavat.
Isn’t Luxembourg considered the smallest country in Europe? edessäni kävelevä nainen kysyy. Olemme paikallisen vaellusklubin päiväpatikointiretkellä, ja olen juuri kertonut takanani kävelevälle naiselle muuttaneeni Coloradoon Luxemburgista. Kerron Luxemburgin olevan varmaankin pienin ”järkevä” Euroopan valtio, ainakin pienin EU-jäsen, ja kehun naisen yleistietoa. Suzeksi esittäytyvä nainen vastaa syntyneensä Saksassa lähellä Luxemburgia ja vierailleensa lapsena maassa useasti.
Kun kerran kyseessä ei selvästikään ole saksalainen, vedän johtopäätöksen: olet varmaankin syntynyt Yhdysvaltain armeijan tukikohdassa? Kyllä vain, Suze hymyilee ja kertoo, että asui lapsena useassa muussakin maassa ympäri Eurooppaa. Noilta vuosilta päähän on jäänyt alkeellinen saksan, välttävä espanjan ja huono italian taito. Yhtäkään kielistä hän ei puhu enää sujuvasti, mutta matkustaessa kielitaidosta on hyötyä – ja matkustaminen on hänen intohimonsa.
Juuri viikko sitten Suze palasi Boliviasta, jossa hän telttaili reilun viikon, ja sitä ennen hän oli ystävien luona käymässä Indonesiassa. Vieraat kulttuurit kiinnostavat, kotimaa taas… Don’t you find the culture here so bleak? Like I don’t think there is any kind of culture here.
No onhan täällä vaikka mitä, minä vastaan ja huomautan, että monetkin hänelle arkiset asiat tuntuvat oudoilta ja eksoottisilta ulkomaalaisille. Kerron Iiron intialaisesta työkaverista, joka tänne käymään tullessa halusi ehdottomasti syödä hodarin, koska oli aiemmin nähnyt sellaisen vain elokuvissa, ja kehun useampaakin kaupungin hampurilaisraflaa. Listaan Walmartit, Starbucksit, ostariden manipedit… ja intoilen Colorado State Fairista ja siellä näkemästäni monster truck -esityksestä.
Suze huoahtaa. But those are all the things I’m really embarrassed of! Suze kertoo, kuinka on aina pitänyt kotimaansa kulttuuria aika junttina, ja kuinka hän on saanut kuulla siitä koko ikänsä ulkomailla asuessaan ja matkustaessaan. Whenever I’m the only American present, I get picked on. Pahoittelen asiaa, ja Suze kohauttaa olkapäitään todeten, että samalla tavalla kuin joka maassa vihataan pääkaupunkia, niin aina suurin ja mahtavin valtio maailmassa saa osakseen vihaa. It’s getting easier now, since China has gone past us and we’re not the greatest country anymore.
Ahaa, siis viime vuosina amerikkalaisten nälviminen maailmalla on vähentynyt? Johtuisiko tämä myös maailmalla epäsuositun Bushin vaihtumisesta suosittuun Obamaan? kysyn Suzelta, ja hänen vastauksensa tulee hetkeäkään epäröimättä: Obama is a horrible president! Suze kyllä ymmärtää, että muu maailma ei ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tämä johtuu vain siitä, ettei muu maailma tajua, kuinka Obama on tuhonnut Yhdysvallat. Koska vaikutan olevan aiheesta autuaan tietämätön, Suze mielellään selventää minulle, mistä on kyse.
Obama has destroyed our education system, Suze aloittaa ja kertoo, kuinka viimeisen kahdeksan vuoden aikana koulutusta on systemaattisesti ajettu alas koko maassa. Suurin ongelma on koulutuksen määrärahoissa, joita ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Kysyn, eikö koulutusbudjetit ole kuntien ja osavaltioiden vastuulla, ja eikö liittovaltionkin tasolla aiheesta vastaa kongressi. Yes, but it’s all lead by the president, Suze vastaa ja toteaa, että Obaman puolue kärsii nyt tulevissa vaaleissa koulutuksen alasajasta, kun huonosti koulutetut massat äänestävät Trumppia.
Tästä keskustelu lipuu helposti vaaleihin, ja Suze kertoo auliisti kannattavansa Bernie Sandersia. Entä jos Sandersista ei tulisikaan demokraattien ehdokasta ja vastassa olisi Trump? Äänestäisitkö Hillarya vai jäisitkö kotiin? In that case, I’d vote for Trump! I hate Hillary! Suze vastaa painokkaasti. Syitä on monia, ja yksi niistä on, että Hillary ei Suzen mielestä sovi johtajaksi, kun kerran ei ottanut avioeroa miehestään Lewinsky-skandaalin jälkeen – ja Bill se vasta liero onkin. Suze oli tavannut hänet kerran eräässä Coloradon hiihtokeskuksen kahvilassa ja mennyt sanomaan suorat sanat. I said to him: You’ve fucked up this country! You made it harder for me to pay back my student loans, and you made it impossible to declare bankruptcy due to them! How could you support this! And he goes… ”Oh honey”… and I’m like, you’re an ass, I can’t believe you called me a honey!
Totean, että nyt on hyvä hetki vaihtaa puheenaihetta, ja johdatan keskustelun työntekoon. Suze kertoo olevansa farmaseutti ja tekevänsä vuorotyötä Walmartin apteekissa, täällä kun apteekit ovat yleensä ruokakauppojen yhteydessä. Suze pitää erityisesti vaihtoehtoisista hoidoista ja on vähän pettynyt Walmartin valikoimaan. Hän on yrittänyt jo pitkään saada muutosta aikaan, mutta luontaistuotteiden toimitusketjut ovat Walmartin tehokkuusajattelun ulkopuolella. Niinpä Suze päätyy usein ohjaamaan asiakkaansa kilpailevaan luontaistuotekauppaan. They go in there with a list and say they’ve been sent by me, and the guys there go ”oh what did she ask you to buy this time”… they still refuse to give me a discount when I shop there! Suze toteaa ja nauraa makeasti.
Tri-Rail-junayhteys Fort Lauderdaleen oli juuri sulkenut oveni nenäni edestä, ja seuraavaan junaan oli tunti aikaa. Kännykän Google Mapsin julkisen liikenteen reittioppaan yhteydessä aina vilkkuva tarjous siitä, kuinka nopeasti ja halvalla matka taittuisi Uberilla, alkoi käydä liian houkuttelevaksi, joten hipsin Greyhound-bussiaseman takaiselle parkkipaikalle ja painoin: Request Uber
Pian kännykkä kertoi pyyntööni vastatun, ja Louise olisi matkalla noukkimaan minua. Parkkipaikka oli astetta vaikeampi tapaamispaikka, ja yrittäessäni selittää sijaintiani puhelimitse Louiselle tajusin, että tällä kertaa kommunikaation kompastuskivenä ei ollut minun omituinen ääntämykseni vaan vastapuolen englannin taito. Kun lopulta Louise kaartoi eteeni, kaiken säädön korvasi tanakan ja lyhyen viisikymppisen energisen rouvan sydämellinen hymy. Tuosta hymystä sainkin nauttia matkan aikana yli kaksi kertaa pidempään kuin mitä odotin, kiitos Miamin kaoottisen sunnuntailiikenteen.
Louise oli ajanut Uberia vasta vajaan vuoden mutta tunsi jo ammattinsa kuin omat taskunsa. He’s also Uber, and he, hän osoitteli tien laidassa seisovia autoja meidän kaartaessa poispäin kentältä. Uber-kuskit eivät voi odotella lentokentän virallisissa taksiparkeissa, joten he kerääntyvät kännyköidensä ääreen lentokentän viereisen teollisuusalueen sivukujille. Tarkoituksena meillä oli oikaista teollisuusalueen lävitse ja suhahtaa pohjoiseen, mutta hetken liikenneruuhkassa seisomisen jälkeen kävi selväksi, että tien pohjoiseen oli tukkinut liikenneonnettomuus tai kaksi, eikä liikenne soljuisi tätä kautta vielä moneen tuntiin. Takakujien reittejä navigoidessa Louise harmitteli minulle liikennettä ja vakuutteli, että ei yrittänyt huijata minua – ja minä vakuuttelin uskovani, näinhän itsekin ruuhkatilanteen.
Taas uusissa liikennevaloissa odottaessamme Louise kertoi, että oli ryhtynyt Uber-kuskiksi, koska oli kyllästynyt muiden määräämiin aikatauluihin. Edelliset kymmenen vuotta hän oli ollut sairaanhoitajana, mutta vihdoin vuosi sitten klinikan määrättyä hänet kuuden tunnin työvuoroihin, kuppi meni nurin. Lyhyitä työvuoroja piti tehdä melkein joka arkipäivä, jotta rahat riittivät elämiseen, ja kaikki vapaa-aika meni töihin matkustaessa. I been nurse for 10 years, I know what works. This not work! Louise puuskahti ja mutisi ilmoille pari espanjankielistä voimasanaa. Uber oli juuri tuolloin hakenut uusia kuskeja Miamin alueelle, ja väliaikaiseksi ratkaisuksi aiottu työ vei mukanaan.
Työ sairaanhoitajana ei ollut ensimmäinen Louisen uravalinta. Nuorena tyttönä hän oli kouluttautunut hammaslääkäriksi Panamassa ja ehti harjoittaa ammattiaan pari vuotta, kunnes maan poliittinen tilanne kävi liian tukalaksi. Vuonna 1989 Louise oli jättänyt Panaman taakseen ja muuttanut miehensä ja pienen poikansa kanssa Miamiin. Hän oli harkinnut hammaslääkärin töiden jatkamista, mutta Yhdysvallat ei hyväksynyt hänen koulutustaan. They say I need seven years school. Seven years! I too old for that, Louise oli todennut ja hakeutunut sen sijaan sairaanhoitajakouluun tavoitteena päästä töihin mahdollisimman nopeasti.
Oliko ulkomaille muutto ollut vaikea hyppy tuntemattomaan, Louise?No no no, we visit Miami many times! Panamalaisen yläluokan elämään oli kuulunut jokavuotinen vierailu Disney Worldissa, ja sukulaisiakin löytyi Floridasta, joten Louise oli aina tuntenut Yhdysvallat toiseksi kodikseen. And now I American. My son also American, my daughter fully American! Louise kehui äänessä selvää kansallistuntoa. Panamassa hän yhä käy vuosittain lomalla mutta ei kaipaa takaisin.
Amerikkalaisuuden lisäksi Louise kertoi kokevansa itsensä maailmankansalaiseksi, koska hänellä on sukua kaikkialla. Hänen isoisänsä oli toista maailmansotaa paennut juutalainen, äidin puolen suku taas katolisia Italiasta, ja sukulaisia löytyy ympäri maailmaa. Myös uskonnossa Louisen mielestä enempi on parempi: I feel Jewish and Catholic, Louise totesi ja huomautti, että samasta jumalasta kummassakin on kyse. Hetkeä myöhemmin Louise tarkisti, että auton ovet olivat lukossa, ja mutisi, että alue, jonka läpi ajoimme, oli very bad, mutta että autossamme oli good locks ja joka tapauksessa God will protect us.
Kun kerroin olevani Suomesta, Louise huudahti: Finlaaaand! Very niiice! …ja sitten yllätti minut täysin kertomalla hänen siskonpoikiensa asuvan in Helsinski ja kehumalla hetken Suomen koulujärjestelmää. Vähän huolissaan hän kuitenkin oli rakkaista siskonpojistaan, sillä koulujärjestelmän lisäksi Suomi ei ollut häntä vakuuttanut. Siskonpojat kuulema kärsivät alkoholismista ja varmasti myös huumeongelmista, niin kuin niin moni muukin Suomessa, eikä heistä selvästikään välitetä tarpeeksi. Miamissa vieraillessaan he täälläkin vain käyvät baareissa and drink a lot! Kun siskonpojat olivat käyneet Panamassa, koko kylä oli kokoontunut vastaanottamaan sinisilmäisiä vaaleita sukulaisia ja aidosti osoittanut välittämistään, mikä oli kuulema saanut siskonpojat herkistymään ihan kyyneliin because in Finland nobody care about them like in Panama eikä heitä halata tarpeeksi. Louisen mielestä siskonpoikien pitäisi itseasiassa muuttaa Panamaan, tai vähintään Miamiin, ja tämä on varmasti vain ajan kysymys. Nyt kuitenkaan muutto ei tule kysymykseen, koska siskonpojat ovat kaikki kolme yliopistossa, ja tutkinto pitää tietenkin ensin käydä loppuun.
Opiskelu olikin Louiselle tärkeää ja hän oli pitänyt huolen siitä, että kumpikin hänen lapsistaan oli opiskellut hyvän ammatin, not just my son, also my daughter. Molemmat lapset olivat ryhtyneet insinööreiksi, mutta hieman pettynyt hän oli ollut, kun tytär oli mennyt nuorena naimisiin ja hankkinut lapsen. Nyt tytär istuu vauvan kanssa kotona sen sijaan, että kävisi töissä, ja Louise kantoi huolta tämän työkokemuksen puutteesta. Hän oli yrittänyt ehdottaa tyttärelle kotiapulaisen hankkimista Panamasta, jotta tämä voisi palata työelämään mahdollisimman nopeasti, mutta tytär ei ilmeisesti ollut tykännyt ideasta. Lisäksi vävypoika ei ollut todellakaan Louisen unelmavävy, mutta tämä selitys sisälsi sen verran mutistua espanjaa, että en ihan pysynyt kärryillä. Sentään tyttären perheen asuinalue sai Louisen siunauksen, ja hän esitteli sitä tyytyväisenä, kun ajoreittimme vei meidät Hollywoodin pramean rannan lähellä sijaitsevan omakotitaloalueen lävitse.
Kun vihdoin kaarsimme hotellin pihaan, Louise kysäisi, olenko todellakin matkassa yksin. Kerroin Iiron liittyvän seuraan vasta loppuviikosta ja jätin kokonaan selittämättä bloggaajakonferensseista tai pressimatkoista, joille olin osallistumassa. Good good! Louise totesi ja toivotti minulle hyvää lomaa: Good to get away from husband sometime!
Uber toimii erinomaisesti Yhdysvaltojen suurissa kaupungeissa ja myös monessa paikkaa Euroopassa, kuulema myös Helsingissä. Kokemukseni mukaan Uber-kuskit pulisevat enemmän kuin tavalliset taksikuskit, koska palvelun luottamusta herättävä piirre on, että Uber-kuskin nimen ja naaman saa tietoon autoa tilatessa. Jos et ole matkustanut aiemmin Uberilla, niin lataa kännykkään sovellus ja käytä koodia 0goe6, niin saat ensimmäisen kyytisi ilmaiseksi – ja minäkin saan yhden ilmaisen kyydin ja ehkäpä lisää tarinoita kerrottavaksi!
Finland! You like sauna, yes? varpaitani puunaava nainen kysyi ja virnisti leveän jenkkifutislippalakkinsa alta. I looooove sauna! In Korea, we also have hot room, very good! …ja pian sainkin jalkapohjien raspauksen välissä vinkkejä Denverin parhaasta korealaisesta saunasta, jonka asiakaskunta on very many Korean ladies, also ladies from Europe, not many ladies from America. Jälkimmäistä saattanee selittää se, että korealaisessa saunassa ollaan suomalaiseen tyyliin ilman rihman kiertämää.
Tuntuu, että lähes kaikki amerikkalaiset kynsistudiot ovat aasialaisten pitämiä. Georgian kantapaikkani omistaja oli vietnamilainen, samoin lähikauppani viereinen paikka, jossa kävin ennen kuin löysin nykyisen kantapaikkani. Kävelymatka on kutakuinkin sama, mutta siinä missä vietnamilaisten ylläpitämässä kirkkaan pinkissä kynsistudiossa J-pop raikaa ja tassuaan heiluttavat kultaiset kissat tervehtivät asiakkaita, nykyisen kantapaikkani sisustus on melkein skandinaavisen linjakas, radio on käännetty klassiselle kanavalle ja omistaja ja suurin osa työntekijöistä ovat korealaisia. South Korean, tarkensi pedikyristi, joka esittäytyi Mi-Sungiksi.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat Kalliovuorten kansallispuistosta parin viikon takaa, läheltä Chapin Creek Trailheadia.
Mi-Sung oli aloittanut studiossa vasta edellisellä viikolla – mietinkin, miksi en ollut nähnyt häntä aiemmin – ja työtahti oli selvästi verkkaisempi kuin muilla. Ehdimme siis hyvin käydä läpi toistemme elämäntarinat pitkän kaavan mukaan. Mi-Sung oli koulutukseltaan arkkitehti, mutta oli valmistuttuaan mennyt naimisiin, tullut raskaaksi ja lähtenyt miehensä työn perässä kotiäidiksi ulkomaille: ensin pariksi vuodeksi Coloradoon, sitten viideksi vuodeksi Japaniin, sen jälkeen paluumuutto Koreaan, jonka jälkeen taas Japaniin ja lopulta Coloradoon.
I have three different lives: Korea life, Japan life, Colorado life, Mi-Sung myhäili. You understand, yes? Nyökkäsin ymmärtäväni, ja hetken pohdimme elämän lyhyyttä ja sitä, kuinka ulkomailla näkee enemmän ja päätyy ehkäpä myös ymmärtämään enemmän – tosin Mi-Sungin mielestä tässä ei ollut mitään ehkää, vaan juttu oli selvä kuin pläkki. In Korea, many people who only look at themselves, very narrow view of world, not see outside… Kysyin Mi-Sungilta vielä, mitä hän oli mieltä näistä kolmesta elämästään, ja vastaus tuli kuin apteekin hyllyltä: I like Colorado lifestyle. You understand? Ymärrän ymmärrän, vastasin, ennen kuin tajusin, että ”Colorado lifestyle” todennäköisesti tarkottaa minulle aika erilaista kokemusta kuin Mi-Sungille, enkä sen jälkeen enää kehdannut kysyä.
Sosiaalisten verkostojen rakentaminen tyhjästä uudessa maassa ei ollut helppoa Mi-Sungillekaan, mutta kristittynä hän Coloradoon saavuttuaan liittyi pian paikalliseen kirkkoon ja sai sitä kautta ystäviä ja apua. Kirkko, jossa hän käy, on korealainen, mutta many Korean go to American church, ja sitä kautta tutustuu paikallisiin. Mi-Sung kyseli pitkät pätkät Suomen uskontokunnista – kuinka paljon katolisia, kuinka paljon buddhalaisia – ja suositteli minullekin lämpimästi kirkossa käyntiä. Sillä ei ole niin väliä, onko uskossa vai ei, koska Mi-Sungin mukaan aina on kuitenkin enemmän uskossa kuin japanilaiset: they don’t believe in anything! They go pray in buddhist temple, then they get married in church! Ceremonies only matter, no belief.
Oman alan työkokemusta Mi-Sungille ei ollut kertynyt päivääkään, joten ei puhettakaan, että lasten lennettyä pesästä hän olisi ryhtynyt piirtämään taloja. Ilman työtä takaavaa koulutusta tai edes amerikkalaisittain sujuvaa kielitaitoa korealaisomisteinen kynsistudio oli luonnollinen valinta työpaikaksi, eikä edes haittaa, että työmatka on melkein tunnin suuntaansa: I like to drive, I listen to music and sing!
Työ ei kuitenkaan ole koko elämä. There is work, and there is passion, Mi-Sung totesi ja kertoi vanhemmasta pojastaan – nyt jo 27-vuotiaasta – joka elättää itsensä nettisivuja tekemällä, mutta jonka todellinen tunteenpalo on dokumenttielokuvat, erityisesti talviurheiluun liittyvät, joita hän ohjaa silloin, kun rahatilanne antaa myöten. Mi-Sung itse puunaa työkseen ihmisten kynsiä, mutta itseään hän toteuttaa kirjoittamalla freelance-juttuja korealaisiin lehtiin, ja onpa työn alla romaanikin.
And you? What is your work, what is your passion? Työstäni osaan pitää pienen hissipuheen, mutta jälkimmäiseen kysymykseen meinasin vastata I-don’t-knowta… kunnes välähti, ja päädyin selittämään tästä matkablogista Mi-Sungille, joka nyökkäili leveästi hymyillen ja toisteli very good very goooood! Tässä vaiheessa juttelumme kuitenkin keskeytyi, kun paikan omistaja tuli vilkuilemaan Mi-Sungin edistymistä ja totesi, että hän haluaa näyttää uudelle työntekijälle parhaan tekniikan geelilakkojen levittämiseen. Loppumanikyyri meni kuunnellen kahden vanhemman korealaisnaisen keskustelua heidän äidinkielellään.
Entä sinä? What is your work, what is your passion?
P.S. Denverin paras korealainen ravintola on muuten Mi-Songin mukaan Seoul Korean BBQ:n Auroran piste. Olimme käyneet Iiron kanssa sattumalta kyseisen ravintolan Northglennin toimipisteessä, mutta Mi-Song pyöritteli sille päätään: also very good, but Aurora chef better!
Oh I travel all the time, vastaa pieni ryppyinen nainen silmät tuikkien, kun kysäisen häneltä, matkustaako hän paljonkin. Olemme istahtaneet vierekkäin irlantilaiseen turistibussiin matkalla tuhansia vuosia vanhoille hautakammioille, ja turistien kesken keskustellessa tuo on luonnollinen toinen kysymys. Siihen ensimmäiseen myöhemmin Hillaryksi esittäytyvä nainen vastasi olevansa Australiasta.
Näkymiä bussin ikkunasta
Matka Dublinin keskustasta kuluu leppoisasti välillä oppaan selostusta kuunnellen, välillä Hillaryn matkoista kysellen. Kun Hillary sanoo matkustavansa paljon, hän todellakin tarkoittaa paljon: pari kolme kuukautta vuodessa. It just wouldn’t make sense to do a shorter trip, Hillary toteaa viitaten pitkään lentomatkaan Australiasta. Joka toinen vuosi hän matkustaa kehittyviin maihin, joka toinen vuosi länsimaihin, to balance it off. Irlantiin hän poikkeaa aina, kun pystyy, moikkaamaan kaukaisia sukulaisiaan, joiden kanssa hänellä on yhteinen esi-isä 1800-luvun alusta. Kirkkojen kirjat ja sukuselvitykset saavat Hillarylta pelkkää kiitosta.
Kuinkas monessa maassa sinä sitten olet käynyt? minä kysyn. Oh I don’t do that sort of counting, Hillary nauraa, mutta myöntää käyneensä kaikilla mantereilla. Nykyisen matkustusrytminsä hän aloitti 80-luvulla, ja ensimmäinen pitkä matka tuolloin oli Kiinaan. Matkustaminen oli vähän erilaista tuolloin, koska matkaoppaita Kiinaan ei pahemmin ollut olemassa, ja matkalle hän valmistautui käymällä puolen vuoden mandariinikiinan kurssin. Maahan päästäkseen hän liittyi ohjatulle seuramatkalle, jolta sitten jatkoi matkaansa itsenäisesti. Kiina ihastutti ja ihmetytti, joten hän palasi samaan maahan vielä pari vuotta myöhemmin, mutta silloin hän tuli maahan itsenäisesti, koska I knew then what I was doing.
Toinen suuri ero matkustamisessa oli yhteydenpito kotiin jääneeseen perheeseen. Joskus taannoin yhteidenpito rajoittui kirjeeseen tai postikorttiin pari kertaa kuukaudessa, mutta puhelinten halventuessa pystyi jo soittamaan kotiin viikottain. Suurin mullistus oli kuitenkin vuonna 1990, kun Hillary törmäsi ensimmäisen kerran sähköpostiin. Tuolloin Etelä-Amerikan matkallaan hän käveli aina hostellilta kaupungille ja takaisin nettikahvilan kautta, ja sähköpostit lensivät Tyynen valtameren ylitse jopa kahdesti päivässä!
Hillarylla oli kokemusta pitkistä matkoista jo nuoruudestaan, kun hän syksyllä 1955 lähti Englantiin – valtamerilaivalla tietenkin, kuinkas muuten. There wasn’t much to speak of in flights those days. Aluksessa oli kolme eri matkustusluokkaa, joista ykkösessä pukeuduttiin parhaimpiin ja syötiin illallista kristallikruunujen tuikkeessa, kun taas kolmosessa vietettiin suurin osa matkasta kannen alla. Hillary oli päässyt matkaan ykkösluokassa, koska matkusti hiljaisen sesongin aikaan – kuka nyt talveksi haluaisi Englantiin? – ja oli lisäksi ostanut samalla paluulipun vuodelle 1957, mikä teki hinnasta erityisen edullisen. Tai siis hänen vanhempansa olivat ostaneet. I was a very lucky girl, Hillary toteaa, sillä harva perhe halusi tuohon aikaan päästää nuorta tytärtään yksin maailman toiselle puolen.
Tuolla nuoruuden matkallaan Hillary oli matkustamisen lisäksi tehnyt töitä, eräänlainen varhainen muoto work & travelista. Briteissä hän oli päätynyt sihteeriksi eräälle Oxfordin yliopiston fysiikan professorille, joka oli ansioitunut toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeenkin Churchillin neuvonantajana. Sanellessaan Hillarylle kirjeitä professori oli ollut innoissaan, että Hillary oli ymmärtänyt kirjeissä käsiteltyä fysiikkaa, olihan hän opiskellut sitä yliopistossa ennen lähtöään ulkomaille.
Hillary kysyy minulta yllättäen, mikä on minun lempipaikkani Euroopassa. Vastaan jotain epämääräistä, mietin paria eri vaihtoehtoa ja esitän kysymyksen takaisin Hillarylle, mutta hän ei osaa sanoa. I don’t know if the places I have seen are still like they were when I saw them, Hillary toteaa ja kertoo esimerkin. Vuonna 1956 Hillaryn vanhemmat tulivat käymään Eurooppaan, ja Hillary matkusti heidän kanssaan Saksan Kölniin, jossa komea tuomiokirkko seisoi yksinäisenä tasaiseksi lanatun kaupungin keskellä: pommitusten tuhot oli vasta ehditty korjata eikä uutta oltu rakennettu. Hillaryn äiti hartaana katolisena halusi messuun aina joka sunnuntai, mutta messu Kölnin tuomiokirkossa osoittautui paljon odotettua kylmemmäksi kokemukseksi, sillä kirkossa ei ollut lämmitystä, ja pakkanen oli jäädyttänyt jopa kirkon vihkivesialtaan, jossa Hillaryn äiti yritti kastaa kätensä kirkkoon tullessaan. I went back some years ago, and there were all these glass buildings, popped up from nowhere! Hillary henkäisee. It just wasn’t the same!
Hillaryn matkustustyyli ei ole paljoa aikojen saatossa muuttunut: hän on aina suosinut hostelleja. If I was in a hotel by myself, I would be talking to the lamp post! Hillary nauraa ja lisää, että hänen hostellimakunsa on kuitenkin vuosien mittaan muuttunut. Nykyään hän lukee hostelliarvostelut etsien hostellia, josta nuoriso valittaa, että se on tylsä, ja sellaisen hän oli nyt Dublinistakin löytänyt vanhasta nunnaluostarista. Lisäksi hän yöpyy ystäviensä luona aina kun voi, ja niitä hänellä on kertynyt maailmaan jo aika liuta. Lapset sentään onneksi asuvat Sydneyssä melkein kävelymatkan päässä.
Lapsista kun on puhe, uskallan kysäistä, onko Hillarylla miestä. Yeah, but he passed. Pahoittelen, mutta Hillary lisää nopeasti, että ero tuli vielä merkittävästi aiemmin. Hillaryn selityksen mukaan mies ei pysynyt hänen perässään, ja eron tultua hän vaihtoi nuorempaan naiseen, joka kokkasi hänelle pelkästään hänen lempiruokiaan – and then he died of a heart attack, Hillary pyörittelee silmiään. Itse hän oli laittanut lähinnä terveysruokia ja jättänyt puddingit sun muut juhlaruoiksi.
Vanhuus ei ole paljon tuonut mukanaan vaivoja, mutta jossain määrin ikä kuitenkin haittaa matkustamista: Hillary valittelee niin matkavakuutusten kohonnutta hintaa – Some people don’t take care of their health and I have to pay! – kuten myös sitä, että yli 75-vuotiaiden on vaikea saada vuokrattua autoa. Enää yksi kansainvälinen firma vuokraa hänelle, ja sekään ei enää ensi vuonna, kun hän täyttää 80. Tämä ei ole ongelma Euroopassa ja Aasiassa, joissa pääsee ympäriinsä julkisilla, mutta esimerkiksi Uuden-Seelannin tutkimista se hankaloittaa merkittävästi.
Mitä muuten olet mieltä Uudesta-Seelannista, Hillary? I don’t know, I’ve never been. I thought I would leave it for when I get old, Hillary virnistää. Vielä nyt hän kiertää kaukomaita nuoruuden innolla.
Tasan 25 vuotta sitten eräs Günter Schabowski, Itä-Saksan kommunistipuolueen puhemies, sai käsiinsä viimehetken muutoksia matkustussääntöihin Itä- ja Länsi-Saksan välillä, jotka olisivat helpottaneet tavallisen itäsaksalaisen matkustamista länteen. Muutosten oli tarkoitus tulla voimaan pikkuhiljaa seuraavien päivien aikana, mutta kukaan ei ollut kertonut tästä lehdistötilaisuutta pitävälle Schabowskille, joten kun toimittaja kysyi häneltä, milloin sääntöjen olisi tarkoitus tulla voimaan, hänen vastauksensa oli: Minun tietääkseni voimassa heti, ilman viivettä.
Viesti levisi kuin kulovalkea länsisaksalaisessa mediassa, josta sen kuulivat myös itäsaksalaiset, ja kymmenet tuhannet itäsaksalaiset ryntäsivät Berliinin muurille, jossa hämmentyneet rajavartijat eivät tienneet, mitä tehdä, ja päästivät heidät lävitse. Muuri murtui yhdessä yössä.
Tämän postauksen kuvat ovat East Side Gallerysta, 1,3km pitkältä Berliinin muurin pätkältä, joka on nykyään maalattu mahdollisesti maailman pisimmäksi ulkoilmagalleriaksi.
Pari viikkoa sitten istuimme Iiron kanssa sushiravintolassa Berliinin Kreuzbergissä ja kuuntelimme, kun pöytäseurueemme pälätti kännykkään nopeaa arabiaa. ”Sori, työasioita”, Doreen pahoitteli meille englanniksi ja kertoi sitten työstään arabimaan suurlähetystön kääntäjänä. Hyvä kielipää oli johdattanut Doreenin ranskan kääntäjäksi, mutta hän oli pian todennut, että ranskan osaajia oli saksalaisten kääntäjien joukossa liikaa, ja päättänyt laajentaa kielivalikoimaansa arabialla, josta sukeutuikin pian hänen päätyökielensä.
Olin tavannut Doreenin jo viikkoa aiemmin, kun matkalla Suomeen minulla oli ollut vaihto yön ylitse Berliinissä, ja paikallisen tutun tehtyä illallisen kanssa oharit päätin spontaanisti lähteä Meetup-sivustolta löytämääni kansainväliseen pubi-iltaan Neuköllniin. Melbourne Canteenin pizza oli hyvää mutta seura sitäkin erinomaisempaa, sillä samaan pöytään kanssani istahti brittimies, joka oli asunut Berliinissä nyt pari kuukautta ja halusi tehdä kaupungista kotinsa, saudimies, joka opiskeli Berliinissä ja etsi juuri uutta asuntoa, sekä Doreen, joka oli syntynyt Berliinin lähellä ja asunut täällä melkein koko ikänsä. Tehdessäni lähtöä Doreen sujautti minulle käyntikorttinsa ja pyysi kertomaan, kun seuraavan kerran tulisin Berliinin. Ja minähän olin palaamassa kaupunkiin heti seuraavana viikonloppuna.
Takaisin sinne sushiravintolaan. Doreenin saatua työasiansa järjestykseen pääsin vihdoin kysäisemään häneltä: millaista se lapsuus DDR:ssä oikein oli?
Ei mitenkään ihmeellistä, Doreen totesi. Kauppojen valikoimat eivät tietenkään olleet yhtä hyvät kuin ehkä jossain muualla, mutta eivät itäsaksalaiset missään puutteessa eläneet. Fiilis oli välillä painostava, kun valtio valvoi kaikkea mitä teit, mutta samalla valtio kuitenkin piti huolta. Yksinkertaista. Sellaista, mistä kaikki eivät tietenkään pitäneet, ja Doreeniltakin pari serkkua pakeni Länteen 80-luvulla, nuoria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta jotka olivat varmoja jäävänsä paljosta paitsi, jos jäisivät Itään.
Toinen serkuista oli saanut matkustusluvan Unkariin, mistä hän oli tuhansien itäsaksalaisten tavoin onnistunut loikkaamaan Länteen. Toinen taas ylitti rajan Baijerin lähellä. Tarkemmat detaljit eivät olleet Doreenin tiedossa, mutta jotenkin tarinaan liittyi Baijerissa rajan lähellä asuva isoäiti. Kumpikin oli saanut loikkauksen jälkeen nopeasti elämänsä kuntoon Lännessä sukulaisten avustuksella.
Kun muuri murtui, Doreen oli lukiolainen. Hänen perheensä ei ollut niiden joukossa, jotka lähtivät rynnimään muurille tuona iltana, ja elämän oletettiin jatkuvan normaalina, mutta seuraavana päivänä koulussa yli puolet oppilaista oli poissa, paenneet Länteen tai jotain. Pari päivää myöhemmin Doreenkin perheineen lähti katsastamaan, miltäs se Länsi-Berliini nyt oikein näyttää, ja Doreen ei ollut erityisen vakuuttunut: likaista, roskia, ränsistyneitä taloja myös länsipuolella. Päivän päätteeksi hän palasi mielellään pieneen itäsaksalaiseen kotikaupunkiinsa.
25 vuotta on pitkä aika, näkemykset maailmasta muuttuvat, ja me lähdimme sushiravintolasta vielä drinkeille Bergmannstrasselle rupattelemaan elämästä, historiasta, politiikasta ja matkustamisesta. Vihdoin puoli kolmelta aamuyöstä sanoimme heipat Doreenille – nähdään ehkä vielä! – ja tallustelimme metroasemalle, jossa U-bahnit kolistelivat läpi yön.
Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.
We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.
Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.
Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.
Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.
Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.
Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.
Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.
Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.
Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.
Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.
Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.
Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.
Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.
Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.
Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.
Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.
Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.
Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.
Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto. Jemez Pueblon asukkaat eivät ole tiwoja vaan towaintiaaneja.
Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.
Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.
Luxemburgin rautatieasema, jonka kautta suurin osa sohvasurffaajista kulkee.
Puoli vuotta meni ohitse ilman sohvasurffaajia; pari surffaajaa kyseli yösijaa kevään aikana, mutta aina olin itse reissussa. Nyt kesän lomakauden alla surffaajien määrä on lisääntynyt, kyselyitä tulee ovista ja ikkunoista, ja pariin olen vastannutkin jo myöntävästi. Ensimmäinen surffaaja saapui luokseni viime sunnuntaina.
Olin aiemmin todennut surffaajalle, että voin ottaa hänet vastaan vasta sunnuntai-iltana, koska päivällä hoidan muita asioita. Olimme siis sopineet treffit seitsemäksi. Neljän maissa iltapäivällä surffaajalta tuli viestiä: hän oli myöhästynyt Gentissä junasta, because the weather was bad raining a lot and I couldn’t go to the train station. Mielenkiintoinen selitys, totesin, mutta eipä se minua haitannut, että sai enemmän aikaa itselleen ladata henkisiä akkuja. Tämän jälkeen surffaajaan ei saanut yhteyttä moneen tuntiin, ja mietin jo, mahtaako hän ilmestyä paikalle ollenkaan, kun sovin kaverin kanssa treffit keskusaukiolle katsomaan erästä futispeliä. Lopulta surffaaja viestitteli saapuneensa Luxemburgiin, ja keskusaukiolle taapersi rinkka selässä Chienyu, 25-vuotias taiwanilainen reppureissaaja. You can also call me Stacy, hän totesi, mutta minä en ole koskaan ihan hiffannut, miksi ihmisten nimiä pitäisi kääntää kielestä toiseen, ja pitäydyin hänen virallisessa nimessään.
Luxemburgin keskustassa on meneillään jonkinlainen sateenvarjoinstallaatio. Kuvaa hyvin tätä erittäin sateista kaupunkia.
Chienyu oli ollut reissussa jo kaksi kuukautta, mutta matka oli vasta puolivälissä. Taipaleensa hän oli aloittanut toukokuun puolivälissä Moskovasta, josta hän oli Pietarin, Helsingin ja Baltian maiden kautta puikkelehtinut Puolaan. Sieltä hän oli enemmän ja vähemmän kierrellen ja kaarrellen päässyt Beneluxiin, ja nyt seuraavaksi matka jatkui Pariisiin ja Ranskaan, jossa hänellä on tiedossa kolmen viikon työharjoittelu eteläranskalaisessa majatalossa HelpXin kautta. Four months is a long time, but I feel like it’s still not enough to see Europe! Chienyu puuskahti kertoessaan matkastaan.
Taiwanissa Chienyu oli juuri valmistunut yliopistosta pääaineenaan matkailun liikkeenjohto, joten hän totesi hymyillen koko tämän matkan olevan ikään kuin harjoittelua. Taiwaniin palattuaan hän sitten alkaisi toden teolla etsiä töitä. Chienyu oli liikkunut paljon maailmalla aiemminkin, sillä hän oli pari vuotta sitten viettänyt kesän Work&Travel-ohjelman kautta Alaskassa, jossa hän oli ollut töissä hotellissa. Alaskassa luonto oli upeaa ja englannin oppi Yhdysvalloissa asuessa sujuvaksi, mutta yötön yö oli häirinnyt unirytmiä.
En ymmärtänyt keskusaukion futispelistä oikein mitään, mutta aikamoinen riemu repesi kun Saksa voitti.
Chienyu viipyi luonani kaksi yötä, ja maanantaina häneltä tuli kesken työpäivän viestiä: kiinnostaisiko taiwanilainen illallinen? Totesin, että totta kai, ja kotiin tullessani asunnossani leijaili herkullinen tuoksu, kaikki kolme omistamaani kattilaa olivat käytössä ja paistinpannulla kypsyi munakokkeli, jota Chienyu pyöritteli haarukalla. (Ojensin aika nopeasti hänelle puulastan; onneksi Suomesta tuotu teflonpannuni on jo elinkaarensa loppupuolella.) Munakasvissörsselin lisäksi tarjolla oli lihaperunaporkkanapataa, josta Chienyu selvensi, että this is like curry, but without the curry. Sekä munakasvissörsseli että pataruoka syötiin puikoilla keitetyn riisin kanssa, ja uskoin, kun Chienyu totesi taiwanilaisen ruoan eriytyneen kiinalaisesta ruoasta jo useampi vuosikymmen sitten. We have our own traditions, hän totesi ja hörppäsi kurkunkostukkeeksi luxemburgilaista rivaner-valkoviiniä.
Niin, Taiwan ja Kiina. Mitkäs niiden välit oiken nyt olivatkaan? It’s complicated, Chienyu totesi naurahtaen ja selitti sen jälkeen historiaa ja politiikkaa pitkän kaavan mukaan. Taiwanilaisista suurin osa on kiinalaisia, jotka ovat paenneet Kiinasta jonkun poliittisen kahakan seurauksena, osa 40-luvulla käydyn sisällissodan yhteydessä mutta moni jo aiemmin. Vaikka Kiina ei ole tunnustanut Taiwanin itsenäisyyttä, välit eivät ole niin viileät, mitä saattaisi kuvitella, sillä taloudelliset siteet kahden maan välillä ovat vahvat. Most Taiwanese companies have factories in China, Chienyu selvensi, ja kertoi, että hänen vanhempansa olivat itseasiassa tavanneet kansainvälisen kaupan ansiosta. He olivat molemmat kaupparatsuja – äiti taiwanilainen ja isä malesiankiinalainen – jotka matkustivat samoja lentoreittejä, ja osuessaan kolmatta kertaa istumaan vierekkäin lentokoneeseen, he avasivat keskustelun.
Chienyun latoessa meille jälkiruokaa kuppeihin – makeita papuja maidossa, omituista mutta hyvää – hän kysyi minulta, milloin suomalaiset aloittavat englannin opinnot. Kerroin vähän Suomen koulujärjestelmästä, ja Chienyu puolestaan avasi minulle taiwanilaista systeemiä. Englannin opinnot aloitetaan ala-asteella, yläasteella hän taas aloitti japanin. Japani on siitä hauska kieli taiwanilaiselle, että kirjoitettuna sitä ymmärtää suhteellisen hyvin opiskelemattakin: suurin osa merkeistä on kanjeja, alunperin kiinalaisia kirjoitusmerkkejä, ja niiden merkitykset japanissa ovat samoja kuin kiinassa. Tämä antoi Chienyulle lentävän lähdön kielen opiskelussa, ja nykyään hän puhuu sitä lähestulkoon sujuvasti. Yliopistossa hän opiskeli lisäksi pari vuotta ranskaa, mutta niissä opinnoissa hän ei pärjännyt yhtä hyvin; I hope I can improve my French during the next month.
Papuja maidossa
Chienyu oli löytänyt päivällä keskustasta aasialaisen kaupan, joten jälkiruokia oli itseasiassa luvassa kaksin kappalein. Papujen jälkeen hän kaivoi esiin taiwanilaisia vähän tippaleipää muistuttavia leivoksia, joiden paketissa luki Made in Taiwan. Siinä niitä mutustellessamme minä rohkaistuin kysymään pari kysymystä uskonnosta. Chienyu kertoi olevansa sometimes religious, ja vaikka moni taiwanilainen on taolainen, hän itse uskoo Buddhaan. Kiinalaisena uutena vuotena ja tärkeimpinä juhlapyhinä hän käy rukoilemassa temppelissä, välillä hän polttaa kotona suitsukkeita buddhapatsaan edessä ja meditoi, ja juuri nyt hänellä on luettavana Dalai-laman Onnellisuuden taito, jota hän kehui minulle useaan otteeseen. Suomessa hän oli kuullut, että Dalai-lama oli vieraillut maassa vain vähän aikaa sitten, ja hetken mietittyäni muistinkin parin vuoden takaisen skandaalin siitä, ettei Suomen ulkopoliittinen johto Kiinan painostuksesta tavannut dalai-lamaa hänen vieraillessaan Suomessa. Chienyu hymähti tälle, totesi, että China always likes to put pressure on other countries, ja pyöritteli vähän silmiään maailman menolle.
Kysyin vielä uskontoihin liittyen, millaisia buddhalaiset hääseremoniat ovat. Chienyu ei ymmärtänyt tässä kohti kysymystä. But wedding and marriage is not religious? hän ihmetteli, ja kun kerroin, että meillä moni menee kirkossa naimisiin, hän katsoi minua oudoksuen. Hääseremonioita toki on monta, mutta Chienyu ei keksinyt yhtäkään, joka liittyisi uskontoon. Maybe the couple buy a small buddha together for their home… Häitä Chienyu oli sen sijaan päässyt näkemään kaveriporukassaan jo monta, sillä moni oli mennyt naimisiin heti valmistuttuaan yliopistosta. Ennen ei voinut mennä, koska opinnot piti ensin saattaa loppuun, mutta sen jälkeen ei olla paljon odoteltu. They fear they do not find anyone if they wait any later, Chienyu totesi ja samaan hengenvetoon lisäsi, että treffeillä käymisestä huolimatta hän ei itse ole vielä löytänyt ketään, joka täyttäisi hänen kriteerinsä, eikä sitä niin tärkeänä pidäkään.
Lähetin Chienyun maanantaina yksikseen katsomaan Viandenin linnaa. Oli ilmeisesti ollut käymisen arvoinen.
Ruokailun jälkeen Chienyu ehdotti pientä kävelylenkkiä, ja niin lähdimme sulattelemaan herkullista illallista keskustan rotkon pohjan puistoon. Siellä Chienyu avasi keskustelun tasa-arvosta, ja puhuimme pitkään siitä, millaisia eri ongelmia kotimaissamme on tasa-arvossa, ja mitä ratkaisuja niihin on ehdotettu. Chienyu valitti, että suurin ongelma Taiwanissa tasa-arvon kannalta on, että naisia ei nähdä sopivina johtajina, ei politiikassa sen kummemmin kuin yritysmaailmassakaan. Eurooppalaiset hän näki valovuosia edellä tässä asiassa vedoten Angela Merkeliin, ja kun siitä huolimatta totesin, että Luxemburg sen kummemmin kuin Suomikaan ei ole tässä suhteessa vielä täydellinen, lipsuimme juttelemaan perheen sisäisestä tasa-arvosta. Chienyu paljasti, että yksi syy, miksi hän ei ole vielä löytänyt taiwanilaista aviomiestä on, että miehekkyyden mitta Taiwanissa on, kuinka hyvin mies pystyy pitämään perhettä valvonnassaan ja alaisuudessaan. Hän oli ollut vuosi sitten matkoilla Japanissa kaverinsa kanssa, ja vaikka tuo kaveri oli soittanut joka ilta poikaystävälleen pitkän puhelun, poikaystävä oli kuulema heidän palattuaan pitänyt pitkän saarnan siitä, kuinka tyttö ei olisi oikeastaan saanut lähteä matkoille ilman häntä. I don’t want a man who will tie me down, Chienyu puuskahti ja kysyi seuraavaksi, olisiko minulla hyviä vinkkejä siitä, miten suhtautua sukupuolen takia vähättelyyn työpaikalla.
Schiessentümpelin silta Müllerthalissa eli Pikku-Sveitsissä on yksi Luxemburgin pittoreskeimmista silloista eikä liity tällä kertaa postaukseen mitenkään.
Mutta Chienyu, mikä sitten on parasta Taiwanissa? Chienyu hymyili, mietti ohikiitävän sekunnin ja totesi: The night market. Tori, josta voi ostaa mitä vain yön pimeydessä, viettää aikaa kavereiden kanssa ja nauttia illoista. Sitä on ikävä.
