Onko sinun lomasi reilu?

Pulahdus katamaraanilta lämpimään mutta auringonlaskun jälkeen pimeään Tyyneen valtamereen. Yritän pysyä mahdollisimman pinnassa, olla laskematta jalkoja alas, jotta en pelottaisi niitä pois. Kellun surffilaudan pohjaan rakennetun ledivalaisimen luokse, puhallan snorkkelista vedet pois ja painan pääni pinnan alle.

Välittömästi näen ison liitävän hahmon tulevan kohti. Tämän paholaisrauskun siipienväli on kolmisen metriä, ja perässään sillä on pitkä terävän näköinen piikki. Minua lähestyessään se avaa suunsa, ja tunnen paniikin iskevän. Snorkkeli suussa on vaikea huutaa. Parikymmentä senttiä minusta rausku kääntyy selälleen, ja mahamme melkein hipovat toisiaan.

Manta Ray Right On
[Kuva: Dean Croshere]

Olisin pystynyt halutessani koskettamaan rauskua, mutta mitäköhän mieltä rausku olisi ollut siitä?

#ReilutBlogitKestävää matkailua – mistä kannattaa kieltäytyä?

Lomalla matkanjärjestäjät ja paikallisyrittäjät tarjoavat kuluttajille milloin mitäkin eksoottista eläinkokemusta. Länsimaissa delfinaarioesitykset ovat suuria showta, karhut temppuilevat sirkuksissa, ja Sea Worldissa pääsee taputtelemaan rauskuja. Aasiassa norsuratsastukset ovat suosittuja, ja Thaimaassa pääsee vierailemaan tiikeritemppeleihin, joissa tiikereitä pääsee silittämään. Välimeren maissa turisteja viedään katsomaan paikkoja aasin selästä käsin. Ja lista jatkuu.

Tjäreborgin Instagram-tili, ennen kuin kuva poistettiin. Kuvakaappaus Tämä Matka -blogista.
Tjäreborgin Instagram-tili, ennen kuin kuva poistettiin. Kuvakaappaus Tämä Matka -blogista.

Näille kaikille esimerkeille yhteistä on, että niissä mennään turistien eikä eläinten ehdoilla.

  • Delfinaarioissa delfiinit masentuvat, sillä luonnossa ne ovat tottuneet liikkumaan toistasataa kilometria päivässä, ja vankeudessa syntyneet delfiinit jäävät hyvin harvoin henkiin. Delfiinit kommunikoivat naksuttelemalla ja kaikuluotaamalla, ja betonialtaissa kommunikointi hankaloituu. Älykkäinä eläiminä ne tarvitsisivat enemmän virikkeitä, kuin mitä delfinaarioilla on tarjota. Lisäksi jos delfiinejä pyydystetään delfinaarioon luonnosta, tuetaan samalla delfiinien massateurastuksia. Lisätietoa delfiinien tilanteista Vaihda vapaalle -blogista.
  • Karhujen ja monien muiden sirkuseläinten kohdalla ongelma on niiden pitäminen pienissä häkeissä sekä kouluttaminen kivulla.
  • Sen lisäksi, että taputtelualtaiden rauskut eivät välttämättä nauti taputtelusta, ihmisten käsistä leviää niihin tauteja, ja usein näissä altaissa rauskut kuolevat nopeammin kuin mitä muuten vankeudessa.
  • Norsujen koulutus aloitetaan prosessilla, joka tunnetaan nimellä crushing the spirit, ja jossa norsua pahoinpidellään ja kidutetaan niin paljon, että se alistuu pelosta ihmiselle. Lisäksi norsut usein pyydystetään luonnosta, vaikka ne ovat uhanalaisia. Lisää aiheesta Tarinoita maailmalta -blogissa.
  • Thaimaan tiikeritemppeleissä tiikereitä on huumattu, jotta ne eivät hyökkäisi ihmisten kimppuun.
  • Aaseilla ratsastavan ei pitäisi painaa yli 20% aasin painosta. Tämä tarkoittaa käytännössä, että aaseilla ratsastaminen pitäisi jättää lapsille.
Kuvakaappaus Aurinkomatkojen Instagram-tililtä.
Kuvakaappaus Aurinkomatkojen Instagram-tililtä. Sittemmin #ReilutBlogit-kampanjan myötä Aurinkomatkat poisti aasiratsastusretken valikoimistaan.

Tuskin kukaan haluaa oikeasti tukea eläinten kaltoinkohtelua, vaan syy tällaisen toiminnan tukemiseen on usein tietämättömyydessä. Olen itsekin käynyt useassa delfinaariossa, keikkunut norsun selässä ja ratsastanut aikuisiällä aasilla pitkin Egyptin maaseutua, ja monesti olen saanut tietää ongelmista vasta jälkeenpäin. Tässä tapauksessa tieto ei lisää tuskaa vaan vähentää sitä, kun ihmiset oppivat, minkälaista toimintaa kannattaa olla tukematta.

Kokonaan toinen asia ovat matkanjärjestäjät, jotka aktiivisesti markkinoivat kyseenalaisia retkiä turisteille. Monet matkanjärjestäjät ovat julkisesti sitoutuneet kestävän matkailun periaatteisiin ja eläinystävälliseen toimintaan, mutta silti tarjonnassa saattaa olla esimerkiksi norsuratsastuksia. Yksittäisellä kuluttajalla ei aina ole mahdollisuutta arvioida toiminnan eettisyyttä, mutta matkanjärjestäjillä kyllä on. Kuluttajien sen sijaan on mahdollista kysyä lisätietoja ja esittää kriittisiä kysymyksiä, jotka luovat matkanjärjestäjille paineita toimia paremmin tulevaisuudessa.

Kriittiset kysymykset kannattaa muistaa myös silloin, kun toimintaa markkinoidaan luontoystävällisyydellä. Jos yritys markkinoi mahdollisuutta uida delfiinien kanssa luonnossa, niin onko delfiinejä kuitenkin painostettu rantaa kohti? Mennäänkö valassafarilla liian lähelle valaita? Ovatko villieläinten kuvausmatkat häiriöksi eläimille? Koska aidosti reilun matkailun lisäksi on paljon myös viherpestyä matkailua, kriittisten kysymysten esittämisen lisäksi kannattaa tarkistaa internetistä, mitä paikasta puhutaan. Esimerkiksi Right Tourismilla on hyvä tietokanta, jossa on arvioitu eri paikkojen eläinystävällisyyttä.

Kuvakaapaus Tjäreborgin Instagram-tililtä.
Kuvakaapaus Finnmatkojen Instagram-tililtä.

Reilu matkailu ei rajoitu pelkästään eläinten hyvinvointiin. Reilun matkailun yhdistyksen luomat Reilun matkailijan ohjeet sisältävät seuraavat kohdat:

  • Hanki tietoa matkakohteesta
  • Matkusta huippusesongin ulkopuolella
  • Valitse vastuuntuntoinen matkanjärjestäjä
  • Suosi paikallista
  • Säästä energiaa ja vettä
  • Minimoi jätteet
  • Kunnioita paikallista kulttuuria
  • Suojele ihmisiä, eläimiä ja luontoa
  • Kerro näkemästäsi ja kokemastasi

Kaikkein vaikeinta matkailussa on yleensä sen selvittäminen, kuka käärii voitot, eikä siihen aina kykene. Ohjenuorana kuitenkin on, että paikallisille yhteisöille on sitä parempi, mitä suurempi osa voitoista jää paikan päälle sen sijaan, että rahat valuisivat suuryrityksille, yleensä köyhemmistä maista rikkaampiin maihin. Lisäksi poliittisella tilanteella on oma roolinsa: taannoin äitini selvitti Indonesiaan matkustaessaan, ettei hotelli ollut diktaattorin suvun omistuksessa.

Entäs ne rauskut? eli yksi esimerkki reilusta vaihtoehdosta

Paholaisrauskut eivät tosiaan olisi tykänneet koskettelusta, koska niiden ihoa peittävä suojakerros olisi kärsinyt siitä ja altistanut ne tulehduksille. Tämän takia meillä oli mukana asiantunteva opas, joka neuvoi, miten rauskujen kanssa tulisi käyttäytyä: ole mahdollisimman paikoillasi ja anna rauskun tulla sen verran lähelle kuin se itse haluaa.

Manta Dance, Kona, Hawaii
[Kuva: Steve Dunleavy]
Eka Canoe Adventures kävi hakemassa meidät hotelliltamme ja vei meidät golfkärryllä lyhyen matkan satamaan, missä meitä jo odotti perinteinen katamaraani. Paholaisrauskusukelluksilla ryhmäkoko on korkeintaan kahdeksan henkeä, mutta tänä iltana me olimme ainoat kyyditettävät. Pari muutakin matkanjärjestäjää oli kokoontunut Konan koralliriutoille, joissa paholaisrauskuja houkuteltiin surffilautojen alle kiinnitettyjen ledivalojen avulla – tai pikemminkin valot houkuttelivat planktonia, joita rauskut tulivat paikalle syömään.

Manta Rays, Kona, Hawaii
[Kuva: Steve Dunleavy]
Meidän ihastellessa paholaisrauskuja opas kertoi meille juttua rauskujen elämästä, lisätietoa yksittäisistä näkemistämme rauskuista – rauskut erottaa niiden vatsapuolen kuvioinnin avulla – sekä yleisesti koralliriutan tilanteesta. Havaijin pääsaaren Konan rannalla järjestettävät paholaisrauskusnorklaukset todellakin tukevat eläinten tilannetta: turismi aiheuttaa painetta poliitikoille suojella koralliriuttaa, kun paikalliset saavat tulonsa riutasta ja matkailijat levittävät tietoa riutasta. Rauskuja snorklaus ei häiritse: alueella asuu toista sataa rauskua, ja iltaisin snorklausjärjestäjien ”planktonbuffetista” tulee nauttimaan yleensä pari kolme yksilöä.

Paholaisrauskut ovat valtamerten jättiläisiä, painavat helposti toista tonnia ja niiden siipiväli on useamman metrin, mutta ne ovat ihmisille täysin vaarattomia, myrkyttömiä ja hampaattomia. Niiden kanssa uiminen oli yksi hienoimmista kokemuksista, mitä Havaijilla koimme, ja suosittelen sitä lämpimästi kaikille Havaijille matkustaville. Jälkeenpäin matkalla takaisin satamaan hörpimme kuumaa kaakaota samalla, kun opas kertoi meille, miten Eka Canoe Adventures tukee yritystoimintansa ohessa paikallista yhteisöä opettamalla köyhempien perheiden lapsia purjehtimaan.

Eka Canoe Adventures
Snorkkeleiden lisäksi saimme käyttöön räpylät ja märkäpuvun yläosat.

Osallistun tällä kirjoituksella #ReilutBlogit-kampanjaan, jossa bloggaajat nostavat tietoutta kestävästä matkailusta ja kannustavat matkailijoita miettimään valintojaan. Tämän tiimoilta haastan Emmin, Lauran ja Satun, kertomaan omissa blogeissaan suhteestaan kestävään matkailuun sekä yhdestä mukavasta kokemuksesta aiheeseen liittyen, sekä kaikki lukijat jakamaan kokemuksiaan kommenttikentässä. Millaisia kokemuksia sinulla on kestävästä matkailusta?

Hiihtoloma – nyt se alkaa!

Se olis sitten hiihtolomaviikko, eli terkut Amsterdamin kentältä! Hiihtoloma menee meillä Kalliovuorilla, ja mukaan liittyy Iiron kummipoika isänsä kanssa. Ja mitäs me oikein ollaan suunniteltu tulevalle viikolle…?

Hallets peak, overlooking Emerald Lake

Käymme ainakin Kalliovuorten kansallispuistossa! [Kuva: Travis Swan]

_DSC0225

Puistonvartijat vetävät aloittelijakoulutuksia lumikenkäilyyn. Varasin meille paikat lauantaiksi. [Kuva: Samantha Schwartz]

Knuble and Fleishmann

Meillä on myös liput viikonlopulle paikallisen NHL-joukkue Colorado Avalanchen peliin. Vastassa on Dallas Stars, joten pidetään peukkuja, että Kari Lehtonen pelaa maalissa! [Kuva: clyde]

I-70 Westbound.

Viikonloppuna ei vuorille vielä kannata lähteä, koska yhdistetty ystävänpäivä ja maanantainen President’s Day -vapaapäivä takaavat sesonkiviikonlopun. Pakataan siis auto vasta maanantaina ja suunnataa Interstate 70 -motaria pitkin korkeuksiin! [Kuva: Prizmatic]

Copper Mountain Vista

Kohteena meillä on Copper Mountain, isohko hiihtokeskus keskellä Summit Countya. [Kuva: reid.neureiter]

January 2008 Skiing at Copper Mountain

[Kuva: W.G. Dayton]

Colorado Face Scrub

Kolmen kilometrin korkeudessa lunta pitäisi riittää. [Kuva: Zach Dischner]

View from Lost Boy at Vail

Jos ehdimme kyllästyä Copper Mountainin rinteisiin, alle puolen tunnin ajomatkan päässä on Vail, yksi Yhdysvaltojen suurimpia laskettelukeskuksia ja tuttu mm. alppihiihdon MM-kilpailuista, jotka pyörivät tuolla sunnuntaihin asti. [Kuva: Miguel Vieira]

Winter

[Kuva: Zach Dischner]

Viikon päästä toivottavasti on omia kuvia jaettavana! Siihen liittyen: onko kellään kokemusta GoProsta laskettelurinteissä? Olen nimittäin miettinyt jo pitkään kyseisen vempeleen hommaamista. Vai onko tämä trendi mennyt jo ohitse?

Hiihtoloman aikana kuulumisia pääsee seuraamaan kätevimmin tykkäämällä blogin Facebook-sivuista.

Letzeä vai ranskaa?

Luxemburgin kolme virallista kieltä, ranska, saksa ja luxemburgin kieli eli letze, aiheuttavat välillä kunnon sopan kaupungilla asioidessa. Saksan voi unohtaa heti kättelyssä – luxemburgilaiset kyllä puhuvat kaikki sujuvaa saksaa, mutta keskustassa enemmistö työntekijöistä on ranskalaisia – joten käytännössä asiat hoidetaan ranskaksi tai letzeksi, tai ulkomaalaisen ollessa kyseessä joskus harvoin englanniksi.

Moikkaus vaikuttaa siihen, miten keskustelu menee. Näihin minulla on kolme vaihtoehtoa:

  • Hello viestii suoraan, että englanti on vahvin kieleni, ja tällöin englantia osaavat tietävät keskustella englanniksi. Miinuksena englantia osaamattomat, eli enemmistö, menevät helposti lukkoon, ja palvelu saattaa olla vähäsanaista ja töykeää. Siksi käytän tätä vain tilanteissa, joissa voin olettaa vastapuolen osaavan englantia.
  • Bonjour toimii ranskalaisten kanssa. Auttavalla ranskan taidollani pärjään jo pitkälle, ja moni Luxemburgissa töissä oleva osaa puhua selkeästi, jotta en suinkaan vaan pyytäisi heitä puhumaan englantia. Toisaalta jos vastapuoli onkin luxemburgilainen, suhtautuminen on neutraalia tai jopa negatiivistä. Muillakin kuin suomalaisilla on antipatioita ranskalaisia ja ranskan kieltä kohtaan.
  • Moien on paras, kun vastapuolen kielitaidosta tai kansallisuudesta ei ole varmuutta. Ranskalaiset eivät ota siitä nokkiinsa ja jatkavat sujuvasti ranskaksi, koska he olettavat luxemburgilaisten osaavan ranskaa; luxemburgilaiset tykkäävät, että osaan edes yhden sanan heidän kieltään, mutta kuulevat kyllä lausumisestani, etten ole natiivi, ja vaihtavat yleensä suoraan englanniksi tai ranskaksi.

Tänä aamuna hakiessani postista kirjattua kirjettä tervehdin englanniksi. Julkisella puolella työntekijät ovat aina luxemburgilaisia, joilla kielitaito on ranskalaisia laajempi, joten englantia voi olettaa kuulevansa rautateiden lipunmyynnissä, postissa tai vaikkapa uimahallilla. Tänään postin virkailija kuitenkin vastasi Hellouhuni Moienilla ja esitti minulle pyynnön letzeksi.

Sorry?

ID card, postivirkalija tokaisi englanniksi, ja kun olin sen hänelle ojentanut, jatkoi jakamalla ohjeita letzeksi. Olin näköjään törmännyt kansallismieliseen luxemburgilaiseen, yhteen niistä, joita ulkomaalaisten ylivalta maassaan ärsyttää. Ei ihme: me maahanmuuttajat tulemme tänne, oletamme pärjäävämme englannilla tai ranskalla, laitamme lapsemme kansainvälisiin kouluihin ja pysyttelemme kaukana letzen kielikursseista. Harva näkee tarvetta opetella kieltä, jolla on vain joitain satoja tuhansia puhujia, kaikki erittäin kielitaitoisia, ja joista osa ei edes osaa kirjoittaa kunnolla omaa kieltään, koska kirjakieli kehitettiin vasta 80-luvulla.

Onneksi täällä asuessa passiivinen letzen sanavarasto on kasvanut. Dréckt näkyy ovissa, kun niitä pitää työntää, joten tajusin painaa nappia, ja Ënnerschrëft on näkynyt tarpeeksi monessa virallisessa kaavakkeessa, että tajusin virkailija haluavan allekirjoitusta. Merci ja äddi!

Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja jäätävä hernerokkasumu ympäröi kaupungin.
Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja kaupunki kietoutuu jäätävään hernerokkasumuun.

10 matkakuvaa Havaijilta

Olenko jo hehkuttanut kaikille, että olimme pari kuukautta sitten Havaijilla ja siellä oli upeaa? Jos en, tai jos joku vielä epäilee tätä, niin seuraavaksi 10 matkakuvaa reissulta Journey Diary -matkablogin haasteen mukaisesti.

Kahoolawe, Hawaii lentokoneesta

1. Kuva lentokoneen siivestä: Kaho’olawen asumaton saari matkalla Big Islandilta Oahulle

Matka Papakolea Beachille

2. Paras vahingossa onnistunut otos: Jeeppimme tuli Big Islandilla tarpeeseen, kun ajoimme sillä kuhmurista tietä pitkin Papakolea Beachille, jossa ihmettelimme vihreää hiekkaa. Paikallisilla nuorilla suosittu matkantekoväline oli vanha pickup korotetulla maavaralla.

Yhdysvaltojen eteläisimmät vessat Havaijin Big Islandilla

3. Matkakuva, joka saa hyvälle tuulelle: Kävimme Yhdysvaltojen eteläisimmässä pisteessä, ja löysimme sieltä Yhdysvaltojen eteläisimmät vessat. Heh heh!

Kīlauea Iki

4. Luontokuva: Vuonna 1959 Kīlauean tulivuori purkautui ja jätti jälkeensä laavajärven nimeltä Kīlauea Iki, joka on nyt jo melkein jäähtynyt. Kraaterissa pystyy nykyään patikoimaan.

Mauna Kea huippu observatoriot

5. Kuva yläilmoista: Mauna Kean huippu on 4205 metrissä ja täynnä observatorioita ohuen ilmakehän ja vähäisen valonsaasteen ansiosta. Huipulta erottaa horisontissa Mauin tulivuoret.

Big Island, Havaiji

6. Postikorttimaisema: Aallot murtuvat Big Islandin laavakivirantaa vasten.

Mauna Kea Jeeppi

7. Kuva matkaseurasta: Meinasimme jäätyä Mauna Kean huipulla. Jäätävä tuuli ja heikko happi ajoi meidät pariin otteeseen lämmittelemään Jeepin sisälle, kun odotimme auringonlaskua. Mahtavana matkaseurana minulla oli Iiro, Henri ja Teemu.

Camaro at Hawaii

8. Fiilistelykuva palmun alla: Oahulla parasta oli vuokrata avo-Camaro ja lähteä pörisemään pitkin palmujen reunustamia rantateitä.

Breakfast at Sheraton Kona

9. Hyvää huomenta -kuva: Big Islandin hotellimme Sheraton Konan aamiaisbuffet oli loistava, ja Iiro tykkäsi erityisesti Konan kahvista.

Waikiki

10. Lempikaupunkini Havaijilla oli samalla melkeinpä ainoa kaupunki. Waikikiin verrattuna kaikki muut paikat tuntuivat kyliltä.

Heitän matkakuvahaasteen eteenpäin seuraaville viidelle blogille: aNNiKa home and away, London & beyond, Pää Pilvissä, Tarinoita Maailmalta, Tämä matka. Ei tarvitse rajoittua vain yhteen matkaan; minä tein niin siksikin, että suurin osa kuvista sijaitsee juuri nyt kovalevyllä toisella mantereella.

ROCKIÕHTU eli veljeskansojen välisestä yhteistyöstä

Olimme lauantaina vähän myöhässä keikalta, ensimmäinen bändi oli jo aloittanut soittamaan. Ennakkolipun ansiosta nimi löytyi listasta, takki narikkaan ja kämmenselkään leima, jota saa ihmetellä seuraavat kolme päivää, kun se ei lähdekään saippualla. Vähän vitsailimme etukäteen ”lämppäristä”, mutta paikan päällä ei kehdannut pohtia, kumpi illan esiintyjistä oli pääesiintyjä ja kumpi lämppäri. Kummallakin taisi olla ihan oma fanikuntansa.

Vaiko Eplik & Eliit at Melusina, Luxembourg

Melusina-klubille oli järjestetty pari aika kovaa esiintyjää: ensimmäisenä soittanut Vaiko Eplik & Eliit sekä heitä seurannut Ismo Alanko. Siis virolaiset olivat järjestäneet, kertoi eräs Suomi-Luxemburg-seuran aktiivi. Joku sieltä puolelta tunsi jonkun musiikkialan monitoimija-virolaisen, joka sattui työskentelemään myös suomalaisten bändien kanssa, tai jotain, ja sitä kautta oltiin saatu Alankoonkin yhteys sekä sopiva tila keikalle; kumpikaan bändi yksin kun ei olisi riittänyt vetämään salia edes puolilleen. Matkakustannuksia oli vielä jaettu tekemällä yhteistyötä Brysselin vastaavien seurojen kanssa, missä bändit olivat soittaneet yhdessä päivää aikaisemmin. Yksikään suomalainen, jolta kysyin, ei ollut koskaan kuullut Vaiko Eplikistä, eikä yksikään tuntemani virolainen ollut kuullut Alangosta, mutta sen ei annettu häiritä.

Vaiko Eplik & Eliit at Melusina, Luxembourg

Kuunnellessamme Vaiko Eplikin keikkaa joku mies tuli kysäisemään minulta ja yhdeltä kaveriltani – jotain. Emme saaneet melun keskellä selvää, joten huusimme takaisin mitää:tä ja häh:iä. Parin yrityksen jälkeen kaveri keksi kysyä: ”Do you speak English?” ja mies hämmentyneenä kysyi, että emmekö olekaan virolaisia. Tuttu tunne: sama hämmennys oli minulla päällä keikan välispiikeistä, joissa Vaiko Eplik heitti läppää, yleisön reaktiosta päätellen selvästikin viroksi, mutta silti aivoni takanurkassa pieni ääni varoitti, että olen menettänyt kykyni ymmärtää suomea.

Roudaajien vaihtaessa lavan tarpeistoa törmäsin uudestaan virolaismieheen, joka paljastui kaverinkaveriksi. – Onko tuolla teidän muusikollanne joku bändi mukana? hän kysäisi, ja minä ja yhteinen kaverimme kohauttelimme olkiamme. Kai? Luulisi? Ei kai se yksinkään voi soittaa, vai voiko? Kai sillä aina jotain taustajoukkoja on mukana?

Varttia myöhemmin Ismo Alanko asteli lavalle ja esitti ensimmäisen biisin. Laulun lisäksi ainoa äänenlähde oli kitara, jonka kaikukoppaa hän käytti rumpuna.

Ismo Alanko at Melusina, Luxembourg

En ollut ennen kuullut Alankoa livenä, mutta täytyy myöntää, että äijällä on mahtava ääni. Ei ollut taustabändille tarvetta, kun artisti säesti itseään välillä kitaralla, välillä koskettimilla.

20150207_230034

Biisilista, jota keikka ei ihan noudattanut, koska kitarasta katkesi kesken kaiken kieli. ”Mä vaikka soitan tota pianoa välillä…”

Ismo Alanko at Melusina, Luxembourg

Suomalaisyleisö oli ihan fiiliksissä, virolaiset epäilevämmän oloisia. ”Tosi hyvät lyriikat!” hehkutin kaverilleni Reginalle. ”Ömm, joo…” Regina vastasi. ”It’s, um, interesting. Ja Vaiko Eplikilläkin on muuten tosi hyvät lyriikat…”

Ismo Alanko Fan Photo

Keikan jälkeen bongattu artisti lavan vierestä. ”Pääsiskö sun kaa kuvaan?”

Keräilyharrastuksena maailmanperintökohteet

Jotkut kerää postimerkkejä, toiset kokispulloja. Moni enemmän matkaileva jos ei nyt kerää niin ainakin pitää kirjaa maista, joissa on käynyt. Maiden lisäksi voi laskea myös TCC-alueita tai muita tarkempia listoja, vanhoja Neuvostotasavaltoja tai eri maiden osavaltioita. Jotkut ovat rajanneet kiinnostuksen kohteensa tarkemmin ja kiertävät puutarhoja, majakoita tai vaikkapa oopperataloja.

Minä kerään Unescon maailmanperintökohteita.

World Heritage

Joitain vierailemiani maailmanperintökohteita: Kinderdijkin tuulimyllyt Alankomaissa, Amsterdamin kanaalit, Venetsia ja uusin vierailukohteeni, Provinsin keskaikainen kaupunki upeine muureineen lähellä Pariisia.

Maailmanperintökohteet ovat paikkoja tai alueita, jotka YK:n alainen Unesco on määritellyt erityisen tärkeiksi säilyttää jälkipolville niiden kulttuurin tai luontoarvojen takia. Listalla on kaikkien tuntemia kohteita – Kiinan muuri, Egyptin pyramidit, Yosemiten luonnonpuisto – mutta myös paljon paikkoja, joista harva on kuullut. Siitä huolimatta en ole vielä käynyt maailmanperintökohteessa, joka ei olisi ollut reissun arvoinen. Kulttuuri ja luonto on kaksi suurinta syytä, miksi tykkään matkustaa, joten tämä listaus sopii minulle kuin nakutettu.

Maailmanperintökohteet: Yhdysvaltojen kansallispuistot

Neljä Yhdysvaltojen kansallispuistoa, jotka ovat myös maailmanperintökohteita: Grand Canyon, Great Smoky Mountains, Yosemite ja Yellowstone

En muista, milloin ensimmäisen kerran kuulin maailmanperintökohteista, mutta jossain vaiheessa 2000-luvulla rupesin huomioimaan niitä entistä enemmän. Taisi olla vuosi 2007, kun leikkimielisesti totesin, että voisin ruveta niitä keräilemään, mutta todella lähdin leikkiin vasta 2009, kun teippasin vaihto-opiskelija-asuntoni seinälle kartan maailmanperintökohteista ja aloin systemaattisesti miettiä reissuja niitä katsomaan. Tsekeissä kohteita oli verrattaen paljon pienellä alueella, joten ”minnes lähdettäisiin”-kysymykseen minulla oli aina vastaus valmiina.

Saksalaisia maailmanperintökohteita

Saksalaisia maailmanperintökohteita: Völklingenin rautaruukki, Trierin roomalaisaikainen kaupunginportti, Kölnin katedraali ja… Segwayt? Eipäs kun Berliinin museosaari, jossa niillä liikumme!

Nykyään aina uuteen paikkaan matkustaessa tarkistan alueen maailmanperintökohteet, ja jos aikaa vain on, teen pienen koukkauksen niiden kautta. Systerini houkuttelin Lontoon sijasta Stonehengeen ja Bathiin, vanhempani raahasin Tukholman risteilyllä Skogkyrkogårdin hautausmaalle, ja Iiron kanssa Amsterdamissa vietimme puoli päivää kiertäen autolla kaupungin ulkopuolisia linnoitusjärjestelmiä. Havaijilla minulla oli yksi ehdoton vaatimus: saarelta ei poistuttaisi, ennen kuin tulivuorten kansallispuisto olisi nähty!

Maailmanperintökohteita

Luxemburgin lähimaastosta maailmanperintökohteita löytyy Nancyn Place Stanislas kultaisine portteineen, Brysselin Grand-Place, Viandenin linna Luxemburgissa sekä tietenkin Luxemburgin keskusta linnoitusmuureineen.

Maailmanperintökohteiden keräily on sillä tavalla hauska harrastus, että lista elää koko ajan, kun uusia kohteita lisätään listalle ja – valitettavasti – joskus kohteita poistetaan listalta, koska vaikkapa rahanhimoiset saksalaiset rakentavat motarisillan kohteena olevan laakson lävitse. Tällä hetkellä maailmanperintökohteita on 1007, ja minä olen käynyt niistä 98:ssä. Enää kaksi kohdetta tasalukuun!

Vanhoja maailmanperintökohteita

Nämä neljä kohdetta ovat kaikki vähintään tuhat vuotta vanhoja: Angkorin temppelit Kambodzassa, Stonehenge, Bathin roomalainen kylpylä ja Taos Pueblo New Mexicossa.

Löimme juuri eilen lukkoon kavereiden kanssa autoretken Haagiin ensi kuuksi, ja siinä matkalla olisi useampi maailmanperintökohde. Miten olisi flaamilaisten hengellisten naisten begiinien talot 1200-luvulta? Taikka Antwerpin Plantin-Moretus-museo, kirjapaino 1500-luvulta? Joka tapauksessa eiköhän se sata tule täyteen vielä ennen vappua!

Maailmanperintökohteita

Vapaudenpatsas, Bruggen kaupunki Belgiassa, Cutty Sark Greenwichissä Lontoossa ja tulivuoren kraateri Havaijilla

Kuinka monessa maailmanperintökohteessa sinä olet käynyt? Mikä kohteista, joissa olet käynyt, oli ikimuistoisin? Lista löytyy Unescon sivuilta. Sivu, jossa olen listannut omat käydyt kohteeni kartan kanssa, löytyy tästä lähtien ylänavigaatiosta


Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Aristokraattinen Suomi

Kaveriporukan illallisella päädyimme parin sivujuonen kautta puhumaan nimistämme. Romanialainen kaverini kertoi, että hänellä on romanialaiseen tapaan kaksi etunimeä: oma nimensä ja kummitätinsä nimi. Kummitädin nimi tulee järjestyksenä ensimmäisenä, ja hän käyttää sitä virallisissa yhteyksissä, mutta kavereiden kesken hän käyttää vanhempiensa valitsemaa nimeä.

Kysyin muilta pöydässä istujilta heidän etunimistään, ja tulokset jäivät aika laihoiksi. Slovenialainen kaverini pärjää yhdellä etunimellä ja on silti uniikki ilman kokonimikaimoja, kiitos vielä Suomea puolta pienemmän kansan ja laajemman sukunimihajonnan. Myöskään espanjalaisella kaverillani ei ole kuin yksi etunimi, mutta sukunimiä löytyy kaksin kappalein: yksi isältä, yksi äidiltä. Kumpikin naurahti, että jos tytöllä on kaksi etunimeä, toinen niistä on usein ”Maria” merkkinä uskonnollisesta perheestä.

Kerroin, että meillä Suomessa on normaalia antaa kaksi tai kolme etunimeä. Joskus nimet periytyvät suvussa, usein eivät. ”Mutta mihin te niitä nimiä käytätte?” oli kysymys, johon en täysin osannut vastata. Ehkäpä siihen, että olisimme vuorostamme täysin uniikkeja? Erottamaan kaksi ihmistä toisistaan, kun kokonimikaimat osuvat samaan kouluun tai työpaikkaan?

”Useampi etunimi. Kuulostaa aika aristokraattiselta”, slovenialainen kaverini totesi, ja muut nyökkäilivät mukana.

Luxembourg Grund & Neumunster

Luxemburgissa viikonloppuna satanut lumi on nyt jo sulanut pois. Keskellä Neumunsterin luostari, ”uusi” luostari 1600-luvulta, osana alakaupunkia. Yläkaupunki näkyy kuvan oikeassa nurkassa linnoitusvallien päällä.

Auringonlasku Waikiki Beachilla

Monena iltana Havaijilla auringonlasku meni meiltä ohitse – oltiin suihkussa rantapäivän jälkeen, ihmeteltiin illallispaikkoja, käytiin kaupassa, nostettiin jalat kattoon patikointipäivän jälkeen… – mutta viimeisenä iltana tarkistimme auringonlaskuajan Googlesta ja ajoitimme itsemme rannalle oikeaan aikaan.

Waikiki Beach at Sunset

Waikikin rannalta näkee meren horisontin lounaaseen, suoraan sinne mihin aurinko laskee talvella. Auringon viimeiset säteet värjäsivät rannan hotellit oransseiksi, ja vedessä killuvat uimarit näkyivät tummina täplinä. Kaueampana horisontissa auringonlaskupurjehdukset lipuivat hitaasti kannet täynnä turisteja.

Sunset at Honolulu

Sunset from Sunglasses

Honolulun auringonlaskusta sanotaan, että täällä olisi hyvä paikka nähdä vihreä välähdys. Silmä tarkkana tuijotimme horisonttia, mutta aurinko humpsahti sen taakse ilman merkkiäkään vihreästä. Eipä haitannut. Kaunis tuo oli ilmankin.

Sunset sail at Hawaii

Upea päätös upealle lomalle. Auringon laskettua suuntasimme hotellille hakemaan laukkuja ja metsästämään taksia lentokentälle. Edessä oli yölento mantereelle.

Waikiki Beach & Hyatt Place – ranta ja hotelli Honolulussa

Minulla oli lapsena 80-luvun hittipeli Hotelli, jossa mentiin ympäri maailmaa ja rakennettiin mitä hulppeimpia hotellitorneja. Yksi ärsyttävimmistä hotelleista pelissä oli Hotel Waikiki, koska siinä oli tsiljoona bungalow-lisärakennusta, joiden rakentamisessa kesti pieni iäisyys. Tuolloin lapsena vielä luulin, että pelissä olevat hotellit olisivat oikeasti olemassa jossain päin maailmaa, mutta todellisuus on toinen: Waikiki on täynnä hotelleja, eikä yksikään niistä muistuta bungalowta.

Waikiki Beach

Me päädyimme monesta hyvästä vaihtoehdosta Hyatt Place Waikiki Beachiin. Hintakupissa painoi kohtuullisen hintaiset huoneet sekä lyhyt kävelymatka rannalle, ja kumpikin näistä toteutui. Rannalle oli itseasiassa aivan naurettavan lyhyt matka, pari minuuttia jalan, ja hotellin respasta sai napattua mukaansa kunnon kokoiset rantapyyhkeet, jotka pystyi sitten hiekkaisina palauttamaan respaan.

Hyatt Waikiki Beach Hotel Room

Huoneemme oli Deluxe City View, jossa Deluxe tarkoitti enemmän tilaa, City View taas käytännössä ”ei näkymiä”. Huone oli toisessa kerroksessa eli 16-kerroksisessa hotellissa melkein katutasossa, eikä terasille tehnyt mieli mennä istumaan ”näytille”. Hyvänä puolena ikkunat olivat äänieristävää mallia, emmekä kertaakaan heränneet liikenteen meluun, vaikka sitä kadulla riitti.

Hyatt Waikiki Deluxe Room

Huoneessa oli tilaa levittäytyä. Tarjottimella pystyi käydä aamulla hakemassa aamiaista, jos halusi syödä huoneessa.

Hyatt Waikiki Beach Deluxe Room

Hotellin parasta antia oli runsas aamiaisbuffet, joka oli ihan toista luokkaa kuin amerikkalaiset hotelliaamiaiset yleensä. Hotellissa on joka päivä vaihtuva a.m. kitchen skillet eli lämmin juttu, joka oli useimpina aamuina jonkinlainen lämmin leipä tai bagel, kerran pekonia ja munia. Tämän lisäksi oli kaikki mahdolliset murot, laaja hedelmälajitelma, monta eri leipää ja leivänpäällistä, aina joku jälkiruoka – donitsireikiä, kakkua… – ja minun ehdoton lempparini, misokeitto, johon sai heittää niin paljon tofua sekaan kuin huvitti! Havaijilla näkyy aika vahvasti aasialaiset vaikutteet japanilaisten maahanmuuttajien ansiosta, mutta tämä lisä taisi olla enemmänkin hotellin aasialaisturistien takia.

Hyatt Waikiki Breakfast

Aamiainen oli katettu hauskasti ulos altaan viereen. Yhtenä aamuna satoi, ja ihmiset kyhjöttivät aurinkovarjojen alla – emme olleet vielä tässä vaiheessa hoksanneet tuoda aamiaista tarjottimella huoneeseen – mutta muuten sää suosi meitä. Havaijillahan ei ole koskaan erityisen kylmä, ja lentokenttärakennuksistakin puuttuvat seinät…

Waikiki Beach on a cloudy day

Kävimme rannalla ottamassa aurinkoa yhteensä kolmasti. Yhtenä päivänä, juuri sen sadeaamun jälkeen, oli pilvistä, ja levitimme rantapyyhkeemme simpukoiden ja korallinpalasten täplittämälle hiekalle. Parina muuna päivänä vuokrasimme rantatuolit aurinkovarjolla, mistä itse tykkäsin kovasti: on helpompi lukea kirjaa kun selkänojan saa pystyyn. Ei mikään ihme, että Waikikin ranta on noussut maailmankuuluksi, sillä se on aika uskomattoman upea. Hiekkaa silmänkantamattomiin, ja aivan kaupungin keskustassa! Janon yllättäessä pystyi nopeasti kipaisemaan läheisestä kioskista pari jääkaappikylmää kokista.

Beach Umbrellas at Waikiki Beach

Rannalla aivan vakioauringonottomestamme vieressä järjestetään pari kertaa viikossa hulaesitys, jota jäimme eräänä iltana seuraamaan. Tai jäimme ja jäimme… minä vakuuttelin seurueen miehille, kuinka hulatanssia nyt on vaan pakko päästä katsomaan, kun kerran Havaijilla ollaan, ja lopulta kun taivutteluuni suostuttiin, jäin eturiviin istumaan nurmikolle, kun miehet siirtyivät kädet taskuissa takariviin. Joka tapauksessa minä tykkäsin!

Hula Band at Waikiki Beach

Shown aikana bändin vanhemmat jäsenet jutustelivat Havaijin historiasta ja kulttuurista sekä kertoilivat eri instrumenteista ja käänsivät laulujen sanoja. Tanssijat olivat jotain huippupalkittuja kilpailuvoittajia – ei mitään muistikuvaa, mikä kilpailu tai mikä palkinto – ja heidän showstaan saa makua tältä videolta:

Havaijin reissustamme on jo pari kuukautta, mutta se on ollut vahvasti mielessä viimeiset pari päivää, kun Luxemburgissa on sataa tihkuttanut lievästi nollan ylittävissä lämpötiloissa. Tänään lämpötila vihdoin laski sen verran, että ulkona olevaa sohjoa pystyi kutsumaan hyvillä mielin lumeksi – ja sitä riitti!

Snow in Luxembourg

Lumista tai aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoille, sijainnista riippuen!

Parhaat matkalukemiset vuonna 2014

Minun lukuharrastukseeni käyttämäni aika jakaantuu suunnilleen seuraavasti:
gx2ud

Ehkäpä etenkin tuosta punaisesta ”kakunpalasta” johtuen kaikkein syvällisimmät kirjat menevät minulta ohitse. Toisaalta arvostan mukaansatempaavia kirjoja, koska jos kirja on tylsä, sitä ei jaksa lukea keskeytyksettä monta tuntia putkeen. Jos kuulostaa yhtään tutulta, tässä viime vuodelta viisi kirjaa, joille annoin Goodreadsissa täydet pisteet:


He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (2014)

Amerikkalaismies muuttaa rakkauden perässä Suomeen, kärsii kulttuurishokista ja lopulta jättää vaimonsa ja poikansa ja lähtee takaisin kotiin. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin nähdään, miten tämä on vaikuttanut mieheen, naiseen ja poikaan, ja vahvoina teemoina kirjassa kulkevat niin eläinoikeudet, sosiaalisen median kehitys ja yksityisyyden suoja kuin akateemisen maailman eroavaisuudet Suomessa ja Yhdysvalloissa.

Ulkosuomalaisena ja itse vieraiden kulttuurien kanssa painineena sekä Yhdysvalloissa asuneena kirjan parasta antia oli kulttuurien kolahtelut ja Yhdysvaltojen ja Suomen erot. Kirja on täynnä oivalluksia, joita ei ole itse tullut ajatelleeksi, mutta jotka luettuaan ei voi todeta muuta kuin: Juuri näin, näinhän se on. Kun tähän vielä lisää moniulotteiset henkilöhahmot ja jännittävän juonen, ei ihme, että kirja voitti Finlandia-palkinnon.

Jälkeenpäin jäi häiritsemään oma suhtautumiseni henkilöhahmoihin, erityisesti naiseen. Kukaan päähenkilöistä ei ole pulmunen – mies jättää perheensä, poika sekoilee omalla tahollaan – mutta näitä kahta pystyin hyvin ymmärtämään: vaikea lapsuus jne. Naista kohtaan tunsin kuitenkin suoranaista raivoa. Miten se kehtaa! Mitä ihmettä, miksi se tekee noin, älä! Loukkaannuin naiselle tavasta, jolla hän tuhosi muiden päähenkilöiden elämät, vaikka kaikkihan kirjassa vaikuttivat negatiivisesti kaikkiin. Onko kukaan muu lukenut kirjaa ja kokenut samaa? Olisinkohan ollut naiselle yhtä suuttunut, jos nainen olisikin ollut mies?


Syötäväksi kasvatetut

Elina Lappalainen: Syötäväksi kasvatetut (2012)

Tämän kirjan ansiosta tuon nykyään esille ruokapöytäkeskusteluissa seikkaperäisiä tietoja siitä, miten tämänkin ruoan raaka-aineena ollut eläin on kärsinyt, valitan ”hyvinvointimerkin” puuteesta sekä sekavista ja mitäänsanomattomista ”all natural”-merkinnöistä amerikkalaisissa kanapaketeissa ja meuhkaan maitotölkki kädessä parsinavetoista. Tieto lisää tuskaa, mutta tämän kirjan kohdalla se on kaikki tarpeellista ja sen arvoista.

Minun oli niin helppo tykätä Elina Lappalaisen kirjasta varmaankin siksi, että olen ruokafilosofialtani hänen kanssaan hyvin samoilla linjoilla. Syön lihaa – sen verran rajoitetusti, että osa työkavereistani luulee minun olevan kasvissyöjä, mutta syön kuitenkin – ja minulle tärkeintä olisi, että eläin olisi sitä ennen saanut elää mahdollisimman hyvän elämän. Tästä (sekä parista muusta seikasta, mm. vähemmästä antibioottien ja hormonien käytöstä) olen valmis maksamaan lompakollani, mutta tällä hetkellä monesti valinnanmahdollisuutta ei ole tai se piilotetaan epämääräisen markkinointihötön alle. Lappalainen pyrkii avaamaan tätä vyyhtiä kertomalla eläintuotannosta hyvin asiallisesti ja ilman kiihkoa, kaikkia osapuolia kuunnellen ja ilman propagandan sävyä, mitä arvostan tietokirjassa (ja näköjään joku muukin arvostaa – tämähän voitti Tieto-Finlandian taannoin).

Seuraavaksi pitäisi varmaan lukea joku aiheeseen liittyvä amerikkalainen kirja, jotta saisi paremman käsityksen tuotantoeläinten kohtelusta sillä puolen rapakkoa. Ja niistä parsinavetoista: Minttu ansiokkaasti otti kirjan lukemisen jälkeen yhteyttä suomalaisiin meijereihin, ja tällä hetkellä vaikuttaisi siltä, että jos et halua lehmien viettävän koko talven päästään sidottuna parteen vaan haluat, että ne pääsevät liikkumaan vapaasti vuodenajasta riippumatta, niin Suomessa kannattaa suosia Maitomaan tuotteita, Juustoportti hyvänä kakkosena.


Half of a Yellow Sun

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa (2006)

Ennen tämän kirjan lukemista Biafra ei sanonut minulle kovinkaan paljoa: joku juttu vanhempieni sukupolven aikaan, jossa oli kova nälänhätä, lapsilla turvonneita vatsoja, ja sijainti jossain Afrikassa. Nyt sanoo. Tositapahtumiin perustuvan historian oppitunnin lisäksi kirja tarjosi koskettavia henkilöhahmoja, näkymän nigerialaiseen kulttuuriin ja juonen, joka paikoin nauratti, paikoin itketti.

Kirja seuraa erästä Biafran itsenäisyyttä ajavaa nigerialaista perhettä sekä heidän palvelijapoikaansa ja avaa motiiveja sille, miksi biafralaiset halusivat pois Nigerian hallinnon alta. Jos ei politiikasta ja historiasta niin välitä, kirjassa on myös hyvin kirjoitettua parisuhdedraamaa. Välillä lauletaan Biafran kansallislaulua, jonka säveltä ei tietenkään kirjassa kuule, mutta joka on kaikille tuttu Finlandia-hymni.

Tästä kirjasta on kirjoittanut myös Annika blogissaan.


A Madness of Angels

Kate Griffin: A Madness of Angels (2009)

Teininä luin lähes pelkästään fantsua ja scifiä. Jossain vaiheessa sitten sain yliannostuksen ja rupesin alitajuisesti karttelemaan genreä, koska liian moni lukemani kirja oli aika heppoinen. Tuntui, että fantsulle ja scifille on niin suurta tilausta tietyissä piireissä, että mikä tahansa tauhka pääsee kirjapainosta lävitse.

Sitten luxemburgilaisessa kirjapiirissä eräs mies kysäisi minulta, olenko lukenut Neil Gaimania. Totta kai olen! No siinä tapauksessa varmaan pidät tästä…

Griffinin kirjat sijoittuvat Lontooseen, joka muuten muistuttaa sitä kaupunkia, jonka me kaikki tunnemme, mutta on täynnä magiaa. Magian taitajat liikkuvat siellä keskuudessamme ja suojelevat meitä pahoilta voimilta huomaamattamme. Kuulostaa ehkä Harry Potterilta, ja sitä se vähän onkin, mutta kirja oli mukaansatempaava.

Kävi mielessä, että olisin saanut kirjasta vielä enemmän irti, jos tuntisin Lontoota paremmin. Kaupunki on kirjassa vahvasti läsnä paikkoineen, rakennuksineen ja metrolinjoineen.


The Orphan Master's Son

Adam Johnson: The Orphan Master’s Son (2013)

Tämä kirja päätyi hyllyyni, kun kävin ostamassa ranskan oppikirjoja luxemburgilaisesta kirjakaupasta. Oppikirjat oli piilotettu johonkin taakse, mutta kaupan etuosassa oli alennuksessa englanninkielisiä pokkareita, ja sieltä joukosta poimin tämän pelkästään siksi, että sen kannessa mainostettiin Pulitzer-palkintoa, jonka kirja oli voittanut.

Kirja oli ehkä vuoden paras lukukokemus.

Jos olet koskaan miettinyt, millaista olisi asua Pohjois-Koreassa, niin tässä on yksi mahdollinen näkemys. En tiedä, kuinka iso osuus kirjasta perustuu todellisuuteen, kuinka iso osa kuvitelmiin tuosta salaperäisestä diktatuurista, enkä oikeastaan välitä. Kirjassa ei varsinaisesti ole mitään hauskaa – ihmisiä kuolee ja heitetään vankileireille – mutta silti kirja on hauska, absurdilla tavalla. Päähenkilö on oppinut toimimaan systeemissä, jossa ei ole mitään järkeä, ja siinä järjettömässä maailmassa hän pääsee pitkälle.

Kirja on näköjään ilmestynyt viime vuonna suomeksi nimellä Orpokodin poika, ja siihen ei ole Pääkaupunkiseudun kirjastoissa edes jonoa. Hop hop lainaamaan!


Loput kirjat, joita luin helmikuusta 2014 tammikuuhun 2015, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:

  • Gretchen Rubin: Onnellisuusprojekti: eli Miksi käytin vuoden elämästäni siivoten kaappeja, laulaen aamuisin, riidellen oikein, lukien Aristotelesta ja muutenkin pitäen enemmän hauskaa – Hyviä tutkimustietoon perustuvia vinkkejä siihen, miten olla onnellisempi, jotka eivät saaneet aikaan mitään suurta mullistusta elämässäni, mutta joista pari tarttui mukaan jäädäkseen. Hauska tietokirja, jota kannattaa lukea lyhyemmissä pätkissä.
  • Katja Kettu: Kätilö – Jatkosodan loppuvaiheita Lapissa, jossa suomalainen kätilö rakastuu SS-upseeriin. Kirja pienistä ihmiskohtaloista sodan jaloissa, joka sai pidättämään hengitystä ja suremaan ihmiskohtaloita – sekä haluamaan Lappiin.
  • Kate Griffin: The Midnight Mayor – Aiemmin hehkuttamani Lontooseen sijoittuvan fantasiakirjan jatko-osa, joka ei ollut ihan yhtä mukaansatempaava, mutta silti hyvä.
  • Chris Pavone: The Expats – Ainoa Luxemburgiin sijoittuva englanninkielinen kirja, josta olen ikinä kuullut. Agenttijännäri, joka oli ihan ok jännärinä, mutta josta erityisesti tykkäsin siksi, että siinä pyörittiin tutuissa maisemissa.
  • Jenni Linturi: Malmi 1917 – Tuokiokuvaus Pohjois-Helsingistä juuri ennen itsenäisyyttä, joka oli vähän liian irrallinen minun makuuni, mutta herätti kiinnostuksen lukea lisää oman kotiseudun historiasta.
  • Jana Hensel: Zonenkinder: eilisen aatteen lapset – Käsittelee irrallisuuden tunnetta, jota DDR:ssä kasvaneet 70- ja 80-luvuilla syntyneet tuntevat Berliinin muurin hajoamisen jälkeen. Olisin kaivannut enemmän tietoa DDR:n elämästä, vähemmän itsetutkiskelua nykyajassa, mutta hyvä näinkin.
  • Caitlin Moran: Naisena olemisen taito – Kirja feminismistä, josta osan tunnistan täysin, osa taas tuntuu olevan kuin toiselta planeetalta. Joka tapauksessa ajatuksia herättävä kirja, mutta suomennos oli ärsyttävä; olisi varmaan kannattanut lukea englanniksi.
  • Pamela Druckerman: Kuinka kasvattaa bébé: vanhemmuus Pariisin malliin – Jännä sekoitus ranskalaista omituisuutta, suomalaisille itsestäänselvää kasvatustyyliä ja amerikkalaisia varoittavia esimerkkejä. Lapsettomana oli hauska lukea, koska pystyi suhtautumaan kirjan oppeihin niin ehdottomasti, ”noinhan se tietenkin menee” ja ”ei tietenkään näin”. En sitten tiedä miten lapsiperheiden vanhemmat tämän näkevät…
  • Marjorie Kinnan Rawlings: The Yearling – Floridalaisen perheen elämää 1800-luvun lopussa pojan näkökulmasta. Suota, krokotiileja, käärmeitä ja karhuja, sekä yksi peuran vasa. Ihana kieli, mutta vähän hidastempoinen.
  • Anja Kauranen: Tushka – Egyptiin sijoittuva kasarikirja, jossa ajan hamas on purrut ja kertojaääni lähinnä ärsyttää. Omituisella tavalla vierasta meininkiä.
  • Fay Weldon: The Spa Decameron – Kirjallisuuspiirin iranilaisnainen työnsi tämän minulle sanoen, että ”tästä kaikki naiset taatusti löytävät vähintään yhden kohtalon, johon samaistua”. En löytänyt, pidin novellimaisen kirjan jokaista tarinaa aika absurdina, ja jälkeenpäin mietin, kuinka paljon minua ärsyttävät stereotypiset ”kaikki naiset”-oletukset, jotka liian usein saavat minut tuntemaan oloni epänaiselliseksi, kun en sovikaan jonkun muun määrittelemään muottiin.

Jos olet itse Goodreadsissa, saa pyytää kaveriksi! Ja jätä toki kommentti, jos olet lukenut näitä samoja kirjoja.