Isn’t Luxembourg considered the smallest country in Europe? edessäni kävelevä nainen kysyy. Olemme paikallisen vaellusklubin päiväpatikointiretkellä, ja olen juuri kertonut takanani kävelevälle naiselle muuttaneeni Coloradoon Luxemburgista. Kerron Luxemburgin olevan varmaankin pienin ”järkevä” Euroopan valtio, ainakin pienin EU-jäsen, ja kehun naisen yleistietoa. Suzeksi esittäytyvä nainen vastaa syntyneensä Saksassa lähellä Luxemburgia ja vierailleensa lapsena maassa useasti.
Kun kerran kyseessä ei selvästikään ole saksalainen, vedän johtopäätöksen: olet varmaankin syntynyt Yhdysvaltain armeijan tukikohdassa? Kyllä vain, Suze hymyilee ja kertoo, että asui lapsena useassa muussakin maassa ympäri Eurooppaa. Noilta vuosilta päähän on jäänyt alkeellinen saksan, välttävä espanjan ja huono italian taito. Yhtäkään kielistä hän ei puhu enää sujuvasti, mutta matkustaessa kielitaidosta on hyötyä – ja matkustaminen on hänen intohimonsa.
Juuri viikko sitten Suze palasi Boliviasta, jossa hän telttaili reilun viikon, ja sitä ennen hän oli ystävien luona käymässä Indonesiassa. Vieraat kulttuurit kiinnostavat, kotimaa taas… Don’t you find the culture here so bleak? Like I don’t think there is any kind of culture here.
No onhan täällä vaikka mitä, minä vastaan ja huomautan, että monetkin hänelle arkiset asiat tuntuvat oudoilta ja eksoottisilta ulkomaalaisille. Kerron Iiron intialaisesta työkaverista, joka tänne käymään tullessa halusi ehdottomasti syödä hodarin, koska oli aiemmin nähnyt sellaisen vain elokuvissa, ja kehun useampaakin kaupungin hampurilaisraflaa. Listaan Walmartit, Starbucksit, ostariden manipedit… ja intoilen Colorado State Fairista ja siellä näkemästäni monster truck -esityksestä.
Suze huoahtaa. But those are all the things I’m really embarrassed of! Suze kertoo, kuinka on aina pitänyt kotimaansa kulttuuria aika junttina, ja kuinka hän on saanut kuulla siitä koko ikänsä ulkomailla asuessaan ja matkustaessaan. Whenever I’m the only American present, I get picked on. Pahoittelen asiaa, ja Suze kohauttaa olkapäitään todeten, että samalla tavalla kuin joka maassa vihataan pääkaupunkia, niin aina suurin ja mahtavin valtio maailmassa saa osakseen vihaa. It’s getting easier now, since China has gone past us and we’re not the greatest country anymore.
Ahaa, siis viime vuosina amerikkalaisten nälviminen maailmalla on vähentynyt? Johtuisiko tämä myös maailmalla epäsuositun Bushin vaihtumisesta suosittuun Obamaan? kysyn Suzelta, ja hänen vastauksensa tulee hetkeäkään epäröimättä: Obama is a horrible president! Suze kyllä ymmärtää, että muu maailma ei ole hänen kanssaan samaa mieltä, mutta tämä johtuu vain siitä, ettei muu maailma tajua, kuinka Obama on tuhonnut Yhdysvallat. Koska vaikutan olevan aiheesta autuaan tietämätön, Suze mielellään selventää minulle, mistä on kyse.
Obama has destroyed our education system, Suze aloittaa ja kertoo, kuinka viimeisen kahdeksan vuoden aikana koulutusta on systemaattisesti ajettu alas koko maassa. Suurin ongelma on koulutuksen määrärahoissa, joita ei yksinkertaisesti ole riittävästi. Kysyn, eikö koulutusbudjetit ole kuntien ja osavaltioiden vastuulla, ja eikö liittovaltionkin tasolla aiheesta vastaa kongressi. Yes, but it’s all lead by the president, Suze vastaa ja toteaa, että Obaman puolue kärsii nyt tulevissa vaaleissa koulutuksen alasajasta, kun huonosti koulutetut massat äänestävät Trumppia.
Tästä keskustelu lipuu helposti vaaleihin, ja Suze kertoo auliisti kannattavansa Bernie Sandersia. Entä jos Sandersista ei tulisikaan demokraattien ehdokasta ja vastassa olisi Trump? Äänestäisitkö Hillarya vai jäisitkö kotiin? In that case, I’d vote for Trump! I hate Hillary! Suze vastaa painokkaasti. Syitä on monia, ja yksi niistä on, että Hillary ei Suzen mielestä sovi johtajaksi, kun kerran ei ottanut avioeroa miehestään Lewinsky-skandaalin jälkeen – ja Bill se vasta liero onkin. Suze oli tavannut hänet kerran eräässä Coloradon hiihtokeskuksen kahvilassa ja mennyt sanomaan suorat sanat. I said to him: You’ve fucked up this country! You made it harder for me to pay back my student loans, and you made it impossible to declare bankruptcy due to them! How could you support this! And he goes… ”Oh honey”… and I’m like, you’re an ass, I can’t believe you called me a honey!
Totean, että nyt on hyvä hetki vaihtaa puheenaihetta, ja johdatan keskustelun työntekoon. Suze kertoo olevansa farmaseutti ja tekevänsä vuorotyötä Walmartin apteekissa, täällä kun apteekit ovat yleensä ruokakauppojen yhteydessä. Suze pitää erityisesti vaihtoehtoisista hoidoista ja on vähän pettynyt Walmartin valikoimaan. Hän on yrittänyt jo pitkään saada muutosta aikaan, mutta luontaistuotteiden toimitusketjut ovat Walmartin tehokkuusajattelun ulkopuolella. Niinpä Suze päätyy usein ohjaamaan asiakkaansa kilpailevaan luontaistuotekauppaan. They go in there with a list and say they’ve been sent by me, and the guys there go ”oh what did she ask you to buy this time”… they still refuse to give me a discount when I shop there! Suze toteaa ja nauraa makeasti.
Naistenpäivän kunniaksi Twitterissä kokoonnuttiin keskustelemaan siitä, millaista on matkustaa naisena. Moni nainen tuli jakamaan kokemuksiaan, ja myös pari miestä uskaltautui mukaan pohtimaan sitä, miten sukupuoli vaikuttaa matkustamiseen.
Olin itse yllättynyt keskustelussa siitä, kuinka paljon pyörittiin turvallisuuden, vaarojen ja riskien ympärillä, ja kuinka moni nainen myönsi ihan suoraan, että etenkin yksin matkustaminen pelottaa. Sitä, miten näitä pelkoja voisi lieventää ja turvallisuudentunnetta vahvistaa, ei päästy pohtimaan syvällisemmin chatissa. Jos sinulla on ideoita tämän suhteen, kuulisin mielelläni kommenttiboksissa!
#matkachatissa keskustellaan taas ensi maanantaina kl0 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, lue täältä lyhyet ohjeet, miten pääset mukaan menoon.
Kuvittele mielessäsi saari Karibialla, ja voin taata, että St. Kitts ei ole sellainen. Mietit varmaan tuulessa hiljaa huojuvia palmuja, loputtoman pitkiä hiekkarantoja, rantabaareja joissa tarjoilijat kantavat luoksesi piña coladoja… ja okei, kyllähän St. Kittsillä on palmuja, piña coladoja ja kuulema hiekkarantojakin, joita me emme kylläkään nähneet, mutta ei.
St. Kittsistä minulle tuli ensimmäisenä mieleen taannoinen matkamme Gambiaan, eikä tämä johtunut pelkästään saarelaisten mustasta ihosta. Saari, jolla joka pihalla laiduntaa pari vuohta, jossa autokanta on monta kymmentä vuotta vanha, ja jossa taloista saattaa puuttua milloin ikkunat, milloin seinä. Myöhemmin löysin myös eroavaisuuksia: turisteja ei seurannut hännystelijöiden armeija, vaan kulkea sai aika rauhassa, ja hinnoista ei tarvinnut käydä tinkimissotaa.
Tässä kirjoituksessa kokemuksia St. Kittsiltä viettäessämme saarella päivän tammikuussa häämatkallamme.
Kun risteilyaluksemme ankkuroitui pääkaupunki Basseterren satamaan aikaisin aamulla, laiturilla alkoi härdelli. Sieltä seasta onnistuimme bongaamaan St. Kitts Scenic Railwayn työntekijät, ja saimme kyydin junalle, jolla meidän oli määrä kiertää saari. Matkalla leveästi hymyilevä autokuskimme esitteli meille saaren tärkeitä paikkoja: tuossa on apteekki, tuossa autokorjaamo, tässä vapaa liiketila jos vaikka haluaisitte perustaa oman yrityksen, tuossa rakennustyömaa jonka kohdalla kohoaa vielä joskus hieno business center. Jälkimmäinen oli rahoitettu Citizenship by Investment -ohjelman kautta, jossa rikkaat voivat hankkia sievoisella summalla rahaa St. Kitts & Nevisin kansalaisuuden; maassa ei ole tuloveroa, ja passilla pääsee viisumitta EU-alueelle.
Junassa olisi ollut ilmastoitu sisätilakin, mutta me kiipesimme katetulle katolle ulkoilmaan, ja niin näyttivät tekevän muutkin matkustajat. Junan pyörät kirskuivat korviavihlovasti, kun veturi nytkähti liikkelle, ja pilvinen aamu yhdistettynä viileään tuuleen sai vetämään pitkähihaista päälle. Maisemat olivat aluksi karuja, teollisuusaluetta, hylättyjä autonraatoja. Junan opas osoitti meille kaatopaikan sinisenä kimmeltävän lahden poukamassa. Junavaunu vaappui puolelta toiselle veturin kiristäessä vauhtia.
Tältä näyttävät vaunut sisältä, jos iskee huonompi sää. Katolta oli paremmat näkymät.
Would you like some piña colada? junan tarjoilija kysyi oppaan selostaessa saaren historiaa. Kaikki tuntui pyörivän sokerin ympärillä. Englantilaiset ja ranskalaiset siirtomaaherrat perustivat 1600-luvulla saarelle plantaaseja, joille tarvittiin työvoimaksi orjia. Seuraavat 400 vuotta saaren talouden rattaita pyöritti sokeriruoko, jonka viljely ei enää viime vuosisadan loppupuolella kannattanut, kun työntekijöille olisi pitänyt maksaa reiluja palkkoja. Plantaasinomistajat jättivät saaren ja hallitus yritti pelastaa mitä pelastettavissa oli, mutta vuonna 2005 heidänkin piti tunnustaa tappionsa, ja sokeriruo’on kasvatus saarella lopetettiin. Tuhannet jäivät työttömäksi.
Sokerikakku, jota matkan aikana tarjoiltiin, on perinteinen kittsiläinen herkku, joka on valmistettu lähinnä… noh, sokerista.
Junan kalistellessa pitkin villiintyneitä peltoja pilvien sisään katoavan tulivuoren ja aallokkoisen ulapan välissä kävi ilmi, että sokeriruokoa oli kiittäminen myös junamatkastamme. Rata oli vedetty saaren ympäri alunperin kuljettamaan sokeriruokoa pelloilta, ja vasta sokeriteollisuuden hiipuessa rata oli muutettu palvelemaan turismia. Nyt me köröttelimme sen kyydissä ympäri saarta junan kuoron laulaessa meille perinteisiä kittsiläisiä lauluja ja saarelaisten vilkuttaessa meille meidän huristellessa ohi. Vaikeasta taloustilanteesta huolimatta kaikki hymyilivät arkiaskareita toimittaessa, ja parin ohittamamme koulun pienet oppilaat vallan villiintyivät junan nähdessään.
Paksu ja matala musta torni on aikoinaan ollut sokeriplantaasin tuulimylly, korkea torni taas maamerkki. Nykyään kumpaankin on purrut ajan hammas.
Rautatie ei kierrä enää koko saarta, joten parin tunnin matkan jälkeen nousimme pikkubusseihin ja jatkoimme matkaa saman ystävällisen ja innokkaan kuskin mukana kuin mitä aamulla. Kuski piti puhetta koko kolme varttia, joka meillä kesti päästä takaisin Basseterreen ja näytti mm. puun, joka oli toiminut rajapyykkinä ranskalaisten ja englantilaisten viljelijöiden välillä, talon jossa asuu eräs hallituksen ministereistä (ja jonka pihalla laidunsi vuohi), hautausmaan jonne Yhdysvaltain presidentti Thomas Jeffersonin (mahdollinen, ei täysin varmistettu) isoisä Samuel Jefferson on haudattu, ja joen, jonka varrella eurooppalaiset tappoivat saaren parituhatta intiaania, ja joka soljui punaisena intiaanien verestä useamman päivän.
Huh huh! totesimme päästessämme takaisin Basseterreen. Tukevan aamupalan jälkeen ei vielä ollut nälkä, mutta jano kylläkin, joten suuntasimme jääteelle. Levähdyspaikka löytyi The Gallery Cafesta (10 North Independence Square, Basseterre), vain parin korttelin päässä laivasatamasta. Tosin koko Basseterre tuntuu olevan vain parin korttelin päässä kaikkialta. Siinä varjoisalla sisäpihalla hengähdimme ja ihmettelimme paikalle eksynyttä vihermarakattia, jonka kahvilanpitäjä jossain vaiheessa ajoi tiehensä heittämällä kengällä.
Ranskalaiset toivat aikoinaan vihermarakatit St. Kittsille lemmikeiksi, ja tässä kohtaa jokainen historiaa tunteva voi jo aavistaa, mitä tuleman piti: lemmikit pääsivät vapaaksi ja kansoittivat saaren. Nykyään St. Kittsillä asuu enemmän vihermarakatteja kuin ihmisiä, Saarelaisten suhtautuminen marakatteihin näytti vaihtelevan välinpitämättömästä ärsyyntymiseen, ja apinoita pidetään yleisesti tuholaislajina. Se ei estänyt meitä ihastelemasta kädellistä puuhissaan.
Basseterren keskustaa ja The Circus -liikenneympyrä, josta löytyy takseja.
Vielä oli katsastamatta nähtävyys, jota eniten olin St Kittsiltä odottanut: Brimstonen linnake. Tämä 1600-luvulla rakennettu maailmanperintökohde on läntisen Karibian suurin merilinnoitus, ja olimme sen vilaukselta nähneet paluumatkalla junalta. Tuosta kokemuksesta tiesimme, että ajomatka linnakkeelle kestäisi 25-30 minuuttia, eikä laivan lähtöön ollut kuin vajaa 3 tuntia.
Olimme elätelleet toiveita, että linnakkeelle pääsisi jotenkin julkisilla, mutta alkoi käydä selväksi, että ainoa kulkuneuvo perille olisi taksi, jonka hinnaksi kaikki kyselymme olivat tuottaneet saman $50. Jos olisimme lähteneet matkaan heti aamusta, olisimme todennäköisesti voineet jakaa kustannukset muiden matkailijoiden kanssa, mutta tähän aikaan päivästä olimme ainoat linnoituksesta enää kiinnostuneet. Iiro alkoi jo vähän ehdotella, että jättäisimme koko reissun väliin.
Ei hemmetti, minä totesin. Jos nyt on tänne saakka tultu eikä välttämättä toista kertaa tulla, niin en kyllä jätä välistä maailmanperintökohdetta!
Jälkikäteen Iirokin myönsi, että reissu oli ajan ja rahan arvoinen. Brimstonelta oli upeat näkymät yli saaren ja pitkälle ulapalle. Ei ihme, että englantilaiset olivat valinneet juuri tämän kohdan linnoitukselleen suojautuakseen ranskalaisia vastaan: tulivuorenpurkauksesta syntyneen laavavuoren, jonka reunat olivat niin äkkijyrkät, että taksin kyydissä neulansilmämutkat hirvittivät.
Linnoitus oli joko hyvin säilynyt tai huolellisesti restauroitu – todennäköisesti molempia – ja sen näyttelyt avasivat saaren historiaa entisestään. Jännänä yksityiskohtana kerrottiin Brittiarmeijan West India Regimentistä, joka koostui pelkästään mustista sotilaista, joita oli rekrytoitu orjien joukosta. Sotilaiden kohtelu oli huomattavasti parempaa kuin orjien, joten punatakkien joukkoon liittyminen oli kannattava veto tuon ajan kittsiläisille mustille.
Millainen fiilis jäi St. Kittsistä? Meidän vierailemistamme Karibian saarista St. Kitts näyttäytyi köyhimpänä ja samalla kalleimpana – mielenkiintoinen ristiriitainen tapaus. BKT:lla mitattuna saari ei ole erityisen köyhä, joten todennäköisempi selitys on korkeat tuloerot ja korruptio, joka vaivaa saarta ja vaikuttaa talouteen negatiivisesti.
St. Kitts ei vastaa mielikuvaa Karibian paratiisisaarista ja ehkäpä juuri siksi on vierailun arvoinen. Vaikka St. Kitts ei ole matkailijan näkökulmasta yhtä kehittynyt kuin vaikkapa Barbados tai St. Maarten, ihmiset ovat ystävällisiä, emme kohdanneet turistiskämejä, ja rikollisuus on olematonta. Saaren kalleuden takia en suosittele sitä reppureissaajille ja toisaalta palveluiden vähyyden takia mukavuudenhaluiset lomailijat saattavat karttaa paikkaa, mutta jos hakusessa on ”autenttinen” pala Karibiaa, sellainen löytynee juuri täältä.
Ennen kaikkea St. Kitts tarvitsee sinua ja muita matkailjoita noustakseen taas jaloilleen.
Kiitos St. Kitts Scenic Railwaylle, joka tarjosi meille junakierroksen. Junakierros löytyy risteilyvarustamoiden retkivaihtoehdoista, ja omatoimimatkailijat voivat varata kyydin junayhtiön verkkosivujen kautta.
Olen tässä viime aikoina tapellut Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman karseimman ja huonoimman valtion viraston kanssa sen verran paljon, etten viitsi siitä juuri nyt kirjoittaa yhtään mitään. Sen sijaan kerron teille siitä toisesta ääripäästä: Yhdysvaltain ja ehkäpä koko maailman parhaasta valtion virastosta, jonka toimintaa ihailen ja jonka ansiosta nautin elämästäni enemmän.
Puhun tietenkin kansallispuistojärjestelmää ylläpitävästä National Park Servicestä, joka täyttää tänä vuonna 100 vuotta. NPS:n hallinnassa on paljon muutakin kuin kansallispuistoja, mutta ne ovat eittämättä viraston kruununjalokivet, arvokkaimmat ja hienoimmat paikat, ja niitä on Coloradossa neljä. Tässä ne ovat:
Valtavia hiekkadyynejä: Great Sand Dunesin kansallispuisto
Kun kiersimme perheen kanssa 90-luvulla Coloradoa, Great Sand Dunes ei vielä ollut kansallispuisto, mutta se ei estänyt vanhempiani lisäämästä paikkaa roadtrip-reitillemme. Muistan kiivenneeni hiekkadyynille, laskeneeni sen laitaa alas ja ihmetelleeni tulikuumaa hiekkaa, joka tuntui kuumalta lenkkareidenkin läpi.
Pari vuotta sitten telttailimme Iiron kanssa yön hiekkadyynien vieressä ja heräsimme yhdessä auringon kanssa kiipeämään dyynien korkeimmalle huipulle. Valtavat dyynit ovat käsittämätön ilmestys suurten vuorten keskellä, ja niistä nauttiminen onnistuu parhaiten aamuisin, kun aurinko ei ole vielä ehtinyt lämmittää hiekkaa paahtavan kuumaksi.
Jylhiä vuorimaisemia: Kalliovuorten kansallispuisto
Meidän lähikansallispuistollamme tulee aina olemaan erityinen paikka sydämessäni, kiitos viime syyskuun, kun sanoimme siellä toisillemme Tahdon. (Tai emme varsinaisesti sanoneet, mutta allekirjoitimme pari paperilappua, joka ajoi saman asian.) Kalliovuorten kansallispuisto, Rocky Mountain National Park, on patikoijan unelma ja täynnä toinen toistaan upeampia polkuja, mutta hienoista vuorimaisemista pääsee osaksi vaikkei astuisi polulta metriäkään. Siitä huolehtii Trail Ridge Road, autotie, joka kulkee puiston läpi melkein neljän kilometrin korkeudessa.
Kansallispuisto on mielestäni upeimmillaan syyskuussa, kun puut alkavat saada väriä ja vapitiurokset kalistelevat sarviaan, mutta puisto on vierailun arvoinen mihin vuodenaikaan tahansa. Talvella hienointa on lumikenkäily poluilla, jotka kesän ruuhkiin verrattuna vaikuttavat melkein autioilta.
Tuhatvuotista intiaanikulttuuria: Mesa Verden kansallispuisto
Yhdysvalloissa on tasan yksi kansallispuisto, joka on perustettu suojelemaan ensisijaisesti ihmisen kulttuuriperintöä. Kyseessä on Mesa Verden kansallispuisto Coloradon lounaiskolkassa, jossa pienellä alueella muinaiset pueblo-intiaanit ovat rakentaneet kanjonien seinämiin taloja, naapurustoja ja kokonaisia kaupunkeja.
Mesa Verde on alueena sen verran iso, että jo pintaraapaisuun tarvitaan pari tuntia. Me vietimme alueella kokonaisen vuorokauden tutkien intiaanien asumuksia ja miettien, mihin ihmeeseen kokonainen sivilisaatio oli voinut kadota reilu 700 vuotta sitten.
Pimeä rotko: Black Canyon of the Gunnisonin kansallispuisto
Black Canyon on nimetty vähän hassusti, sillä se ei ole kanjoni ollenkaan vaan rotko, gorge. Kanjonit kun tuppaavat olemaan leveämpiä kuin syviä – tyyliin Grand Canyon, kilometrin syvä mutta kymmenen kilometriä leveä – kun taas rotkot kilpailevat syvyydessä, ja Black Canyon on näistä kaikista rotkomaisin: syvimmillään se on yli 800 metriä syvä ja vain 350 metriä leveä. Nimensä rotko on saanut siitä, että aurinko paistaa pohjalle vain puoli tuntia päivässä.
Kun vierailimme rotkolla, harkitsimme aluksi patikointia rotkon pohjalle ja takaisin ylös. Totesimme kuitenkin pian, että ehkä parempi jättää suunnitelma johonkin toiseen kertaan, kun olisimme varmempia jaksamisestamme. Vuorelta kun voi alas vaikka kieriä, jos väsähtää, mutta rotkosta on pakko nousta ylös.
Toimin Suomessa vaalivalvojana monta vuotta, joten vaalien järjestelyt ovat lähellä sydäntäni. Olin jo pari kuukautta sitten huomannut, että kotiosavaltiossani Coloradossa esivaalit järjestetään lippuvaalien sijaan vaalikokouksina, joten kun tuttuni kutsui minut mukaansa kokoukseen, olin totta kai valmis lähtemään kansainväliseksi tarkkailijaksi tutustumaan, miten homma toimii.
Varmaan on kiittäminen vaalivalvojataustaani, että tämä postaus on sitten pitkä ja seikkaperäinen…
This queue is super long! I’m not sure I’ll have time to vote before we have to get home for dinner.
Tiistai-iltana, supertiistaina, jonotin satojen kansalaisten joukossa sisään Boulderin yliopistolle katsomaan, kuinka demokraattien presidenttiehdokasta valitaan. Republikaanien vaalikokous olisi saattanut kiinnostaa enemmän, mutta Coloradon republikaanit olivat päättäneet jättää ehdokkaista äänestyksen tänä vuonna väliin. Edes paljon politiikkaa seuraava republikaanikaverini ei oikein tiennyt, miksi, mutta syy taisi liittyä siihen, että Coloradossa on tupattu republikaanien puolella äänestämään puolue-eliitin mielipiteiden vastaisesti, eivätkä päättäjät halunneet antaa näissä vaaleissa äänestäjille mahdollisuutta tähän.
Kun saavuin jonoon, sen pää oli kiertynyt puoli korttelia yliopiston päärakennuksen ympäri. Pimeässä ja kylmässä ei tarvinnut odotella kuin vartin, kun pääsimme sisään, jossa jono kiemurteli ensin lounasravintolan pöytien seassa, sen jälkeen kirjaston läpi ja lopulta ylös rappusia kohti auditoriota. Reilun tunnin jonottamisen jälkeen pääsimme pöytien luokse, jossa äänestäjien henkilöllisyys ja äänestämään rekisteröityminen tarkistettiin, ja jossa äänestäjille jaettiin valkoiset laput, joita heiluttamalla sai äänestää. Minä ja muut vierailijat livahdimme pöytien ohitse ilman lappuja.
I remembered to register like three days before the deadline.
Valtaosassa Yhdysvaltojen osavaltioista äänestäessä ei riitä, että on kansalainen, vaan äänestämään pitää vielä erikseen rekisteröityä. Jos muuttaa osavaltiosta toiseen, voi rekisteröityä samalla, kun hakee uuden osavaltion ajokorttia. Esivaaleissa Coloradossa voi äänestää vain, jos on rekisteröitynyt jomman kumman puolueen kannattajaksi, ja koska tämä ei maksa mitään, moni kannastaan varma ilmoittaa puolueellisuutensa rekisteröitymisen yhteydessä. Coloradossa kolmasosa äänestäjistä on republikaaneja, kolmasosa demokraatteja, ja kolmasosa on ilmoittanut olevansa independenttejä. Kotikaupungissani Boulderissa demokraatteja on noin puolet ja republikaaneja vain kuudesosa.
Jotta sai äänestää vaalikokouksessa, piti muistaa rekisteröityä äänestäjäksi vähintään kahta kuukautta ennen. Useampi kaverini harmitteli minulle, että oli unohtanut rekisteröityä uudestaan muutettuaan osavaltion sisällä osoitteesta toiseen. Vaikka suomalaisena tuntuu älyttömältä, että joku joutuu jättämään äänestämättä siksi, että on unohtanut täyttää kaavakkeen netissä, ainakin esivaalit muistuttavat asiasta niin, että rekisteröityminen on kunnossa marraskuun varsinaisissa vaaleissa.
I don’t see Senator Sanders or Secretary Clinton in the room, but luckily we have surrogates present…
Vaalikokouksen piti periaatteessa alkaa seitsemältä ja loppua yhdeksältä, mutta kun itse pääsin saliin viimeisten joukossa vähän ennen kahdeksaa, kokouksen puheenjohtaja jakeli vielä yleisohjeistuksia. Yksi niistä oli, ettei kokousta olisi mitään saumaa saada loppumaan ennen yhdeksää, mutta onneksi yliopistorakennukseen voisi jäädä vielä ovien lukkiutumisen jälkeen. Kuulosti niin kovin tutulta opiskelijayhdistysten vaalikokouksista, sillä erotuksella että nyt oltiin valitsemassa killan puheenjohtajan sijaan Yhdysvaltain presidenttiä.
Vaalikokouksen aluksi presidenttiehdokkailla oli mahdollisuus pitää kahden minuutin puhe. Koska Clinton ja Sanders eivät yllättäen olleet paikalla, heidän puolestaan puheet piti kaksi nuorta palavasieluista kannattajaa. Sandersin puhe sai raikuvat aplodit joka välissä, jopa niin raikuvat että puheen pitäjä pyysi ihmisiä hiljenemään – Guys, I only have two minutes! Clintonin puheen aikana sali oli hiljaa ja lopulta taputettiin kohteliaasti. Tämä yhdistettynä monien mukana kantamiin Bernie-kyltteihin ja useamman rintapielessä oleviin pinsseihin kertoi aika vahvasti, kenen puolella täällä Coloradossa ollaan.
Samassa tilaisuudessa oli tarkoitus äänestää presidenttiehdokkaiden lisäksi myös ehdokkaista osavaltion parlamenttiin. En ollut kuullut kummastakaan ehdokkaasta aiemmin, ja reaktioista päätellen ei ollut kovin moni muukaan. Niinpä näiden kahden ehdokkaan kannatuspuheiden pitäjillä taisi olla aito mahdollisuus vaikuttaa äänestyspäätöksiin. Kun toinen puheiden pitäjistä oli suorasanainen nuori, joka kertoi miten ehdokkaansa suhtautui opintolainoihin, ja toinen eläkeläinen, jonka puheesta ei oikein saanut otetta, niin ei tullut yllätyksenä, että myöhemmin aiheesta äänestettäessä nuoren puhujan ehdokas sai suuren kannatuksen lähinnä opiskelija-asunnoista koostuvissa vaalipiireissä.
We’re not getting home before we have chosen a secretary and two counters for each precinct!
Samaan tilaan yliopiston auditorioon oli kokoontunut kahdeksan eri vaalipiiriä hoitamaan vaalikokouksensa samanaikaisesti saman ohjauksen alla. Aluksi valittiin puheenjohtaja huutoäänestyksellä: kannatitko puhetta jo johtanutta typpiä? Huuda Aye tai Nay! Aye-huuto oli selvästi kovempi, joten puheenjohtaja sai jatkaa.
Sitten tarvittiin jokaiselle vaalipiirille oma sihteeri ja kaksi ääntenlaskijaa. Näiden valinta meni niin, että puheenjohtaja huuteli, että nyt tarvittaisiin joka vaalipiiristä vapaaehtoinen sihteeri, nouskaas joku seisomaan, hei ihan oikeasti ei ole vaikea nakki, nyt äkkiä joku vapaaehtoinen, haa siellä on! Ja sitten samalla tavoin kaksi ääntenlaskijaa. Yhteenkään rooliin ei ollut niin suurta tunkua, että olisi tarvinnut ruveta äänestämään ehdokkaista. Samalla tavalla valittiin myös jokaiselle vaalipiirille Democratic Precinct Leader eli vaalipiirin demokraattinen vetäjä seuraavaksi kahdeksi vuodeksi, jonka tulevat tehtävät käytiin läpi sen verran ylimalkaisesti (It’s not a hard thing but it’s a very important role, please someone volunteer!), että vielä puolivälissä painostus- eipäs kun valintaprosessia joku huusi katsomosta, että mitä ihmettä tämän vetäjän oli tarkoitus tehdä.
Kun valinnat oli tehty, oli kannatuspuheiden vuoro. Kummankin ehdokkaan oli määrä saada joka vaalipiiristä kolme puolestapuhujaa, jotka pitäisivät vuorotellen minuutin kannatuspuheen ehdokkaalleen ja yrittäisivät suostutella naapureitaan oman kantansa puolelle. Lisäksi puheenvuoron saisi ehdokas nimeltä Uncommitted, eli vaihtoehto, jossa valittaisiin valitsijamies, joka saisi tehdä äänestyspäätöksen myöhemmin oman päänsä mukaan. Kun puheenjohtaja oli selittänyt prosessin, vaalipiireistä huudettiin protestia: Do we really have to??? Sitten pidettiin huutoäänestys, ja tällä kertaa Nay voitti, joten päätettiin jättää kannatuspuheet väliin, jotta päästäisiin kotiin vähän aiemmin. Käsittääkseni tämä naapurien suostuttelu on asia, jota idealistit pitävät vaalikokousjärjestelmässä parhaimpana puolena: naapurustot kerääntyvät yhteen ja keskustelevat asiallisesti siitä, mikä on parasta juuri heidän naapurustolleen. Todellisuus ei ihan vastannut idealismia.
…three, four, five… did I count you already? Wait, let’s start again!
Lopulta päästiin äänestämään. Ensin piti varmistaa, että ehdokkailla oli vähintään 15% kannatus vaalipiirissä ylittääkseen äänikynnyksen. Äänestys toteutettiin kättä nostamalla, ja ääntenlaskijat ja sihteeri laskivat äänet yhteen ääneen vaalipiireittäin. Uncommitted ei tainnut saada yhtään ääntä – kuka nyt käyttäisi useamman tunnin illastansa tähän showhun ellei jo olisi vahvaa mielipidettä aiheesta? – ja puolessa vaalipiireistä myöskään Clinton ei saanut tarvittavaa määrää ääniä, joten näiden vaalipiirien valitsijamiehet menivät suoraan Sandersille.
Niissä vaalipiireissä, joissa Clinton sai yli 15% äänistä, järjestettiin vielä varsinainen äänestys, sekin kättä nostamalla. Tämän äänestystuloksen mukaan sitten jaettiin valitsijamiehet, joita oli vaalipiiristä riippuen jaossa 2-4. Vaalipiireistä oli kustakin paikalla 30-50 äänestäjää, kun vaalipiireissä oli asukkaita useampi tuhat ja demokraatiksi rekisteröityneitäkin varmasti ainakin se yksi tuhat per piiri, joten äänestysprosentti taisi jäädä aika pieneksi.
Kertaluokkaa omituisemman järjestelmästä teki, ettei tässä ollut lopullinen äänestystulos. Vaalipiirien valitsijamiehet on vielä tarkoitus lähettää piirikunnan yhteiseen vaalikokoukseen, jossa he sitten päättävät yhdessä, ketkä lähetetään valitsijamiehiksi eteenpäin demokraattien kansalliseen kokoukseen. Piirikunnan vaalikokous järjestetään parin viikon päästä, ja valitsijamiehet sinne valittiin lennosta ”voisko joku nyt pliis alkaa”-menetelmällä vaalipiirien sisältä paikalle vaivautuneista äänestäjistä. Samalla muistuteltiin, että seuraava vaalikokous osuisi keskelle yliopiston spring breakia ja valitsijamiesten pitäisi pysyä kaupungissa yliopiston loman ajan – Don’t let your fellow precinct members down by leaving to Florida! Tässä kohtaa lähdin itse kotiin: tätä showta oli kestänyt melkein 3 tuntia, minulla oli nälkä, ja noin kolmasosa äänestäjistä oli jo jättänyt tilaisuuden.
Who the hell thought it was a good idea to caucus??
Jälkikäteen luin Facebookista, kuinka eräs tuttuni ei ollut päässyt sisälle vaalikokoukseen melkein kahden tunnin jonotuksen jälkeen, koska salista loppui tila. Uutisissa kerrottiin, että jossain muualla samasta syystä vaalikokous oli siirretty ulos pimeään ja kylmään maaliskuiseen iltaan. Läheiseen lukioon oli odotettu reilua tuhatta äänestäjää, kun paikalle olikin saapunut kolme tuhatta, ja äänestäjien rekisteröinnissä oli kestänyt puoli ikuisuutta.
Toisin kuin voisi ajatella, Coloradon vaalikokoukset eivät ole jäänne muinaisajalta, jossa cowboyt ja pioneerit kokoontuivat kylälle keskustelemaan henkeviä, vaan aikoinaan lakkautettuihin vaalikokouksiin siirryttiin takaisin lippuvaalijärjestelmästä vuonna 2004. Syynä oli raha: lippuvaalijärjestelmästä lasku menisi osavaltiolle, kun taas puolueet kattavat vaalikokouksien järjestämiskulut. Kunta velottaa puolueilta tilavuokraa koulujen käytöstä, joten puolueet yrittävät vuokrata mahdollisimman vähän tiloja, ja osallistujamäärät pääsivät yllättämään.
Lopputuloksena vaalit, joissa pari prosenttia äänestää, ja joihin osallistumiseen monella ei edes ole mahdollisuutta, kun tiistai-iltana saattaa olla muutakin tekemistä.
Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.
Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.
Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.
Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.
Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.
Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.
Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.
Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:
”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”
Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.
Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.
Opin, että sisulla pärjää pitkälle.
Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.
Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.
Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin, joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.
Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.
En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.
Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.
Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.
Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.
Luojan kiitos etten jäänyt.
Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.
Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.
Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.
Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.
Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat vuorilta, joille olen kiivennyt onnettomuuden jälkeen.
Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.
Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:
Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.
PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!
Talvi tuli Coloradoon ja toi mukanaan vierailijat. Saimme tänne peräjälkeen ensin vieraiksi hyviä ystäviä Australiasta, sen jälkeen rakkaita sukulaisia Suomesta, ja kaikilla vierailun ajankohdan syy oli sama: ne mäet.
Tai siis vuoret. Tässä ollaan noin 4km korkeudessa Breckenridgen hiihtokeskuksen huipulla.
Ensin tulivat kipeiksi reidet. Kun reidet olivat tottuneet jatkuvaan höykytykseen, kipeytyivät pohkeet ja polvien tukilihakset. Selässäkin tuntuu iltaisin, että on tullut kumarreltua, mutta minua ei haittaa tippaakaan. Lihaskivut paranevat porealtaassa istuskellessa, ja ne maisemat…
Vielä maisemia ja raikasta ilmaakin parempaa on ollut kuitenkin seura, minkä takia blogin päivitys on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin aiheeseen liittyen yhteenveto Twitterissä käydystä #matkachat-keskustelusta parin viikon takaa (juu, on ollut vähän kiirettä…), aiheena talvimatkailu. Hyviä hiihtolomia Etelä-Suomeen ja muuallekin, missä lomia vietetään!
K1: Oletko talvisten reissujen ystävä? Jos et, niin miksi? #matkachat
Minä olen, ja Twitteristä löytyi monta hengenheimolaista:
V1: Olen. Lumi on sata kertaa parempi kuin loska, ja aina ei pysty lähtemään kaukomaille lämpimään. #matkachat
Ensi viikolla vuorossa on aihe, josta minulla on hyvin tuoretta kokemusta. Vaikkei omakohtaisia kokemuksia löytyisi, niin mukaan voi tulla kertomaan mielipiteitä ja unelmia!
Viettäessämme pitkää viikonloppua New Mexicon Santa Fessä olin ajatellut, että kävisimme vaikkapa Los Alamosissa tutustumassa ydinpommien historiaan, mutta Iirolla oli muuta mielessä. En ollut tuolloin vielä katsonut jaksoakaan erästä suosittua huumekauppiaaksi ryhtyvästä kemististä kertovaa TV-sarjaa, mutta Iiro sai minut ylipuhuttua: me lähtisimme Albuquerqueen kiertämään Breaking Badin kuvauspaikkoja.
Kauniista ja sympaattisesta Santa Festä on vain tunnin ajomatka huomattavasti vähemmän sympaattiseen Albuquerqueen, joten pian olimme perillä kolkuttelemassa ensimmäisessä kohteessamme.
Vapaapäivänä pesulan edessä ei ollut muita autoja parkissa kuin meidän.
Pesula, jonka kellarissa pyörii metamfetamiinilabra
…tai siis ei oikeasti pyöri. Labra on tietenkin kuvattu studiossa, mutta pesulan ulkotilat ja yläkerta ovat myös monesti esillä sarjassa. Kuvauspaikaksi paljastui Pohjois-Albuquerquen teollisuusalueella sijaitseva liinavaate- ja työasupesula, jonka ohi ajoimme pari kertaa, ennen kuin tajusimme, että tuossa se nyt on.
Sisäpihalle ei saanut mennä, joten kuva on otettu aidan raosta.
Hetken aikaa pyörimme paikalla: onko tämä nyt ihan oikeasti se? Etupuoli ei ollut koskaan näkynyt sarjassa, joten Iirolla oli vaikeuksia tunnistaa paikkaa, mutta kaikki epäilykset haihtuivat, kun paikalle kaarsi tämä:
…hyvin tutun näköinen asuntoauto, josta purkautui lauma turisteja kameroineen. Okei!
Jälkikäteen sarjaa katsoessa pesula oli hyvinkin tunnistettavissa. Samat liinavaatepinot yhä takapihalla:
3. kauden 5. jakso: Más
Delta Uniform & Linens sijaitsee osoitteessa 1617 Candelaria Road NE.
Lydian lempiravintola huumebisnesten hieromiselle
Oli sopivasti lounasaika, joten päätimme seuraavaksi suunnata yhteen monista kuvauspaikkana toimineista ravintoloista. Valintamme osui The Groveen, lähiruokahipsterikahvilaan, joka lounasaikaan oli niin täynnä, että hyvä kun löysimme pöydän jossa istua. Tietenkin päädyimme ikkunapöytään, jossa Iiro muisteli sarjan hahmojenkin istuneen.
Tilaukset piti käydä tekemässä tiskillä. Menuna oli vaihteleva setti erilaisia leipiä kauden aineksista.Minä tilasin vuohenjuustovoileivän ja ison lasin jääteetä, joka sopi helteiseen päivään. Oli muuten tosi hyvää.
Osa asiakkaista istui isojen teemukien kanssa läppärin ääressä, osa oli tullut selvästi syömään brunssia perheen kanssa, ja yksikään muu meidän lisäksemme ei näyttänyt turistilta. Ilmeisesti ravintola on ihan yliopistokampuksen vieressä, joten iso osa asiakaskunnasta taisi olla opiskelijoita. Ravintola ei varsinaisesti vaikuttanut paikalta, jonne itse lähtisin keskustelemaan huumekaupoista, mutta toisaalta istui hyvin Lydian tyyliin.
5. kauden 16. jakso: Felina
The Grove Cafe & Market sijaitsee osoitteessa 600 Central Avenue SE. Avoinna ti-la klo 7-16 ja su klo 8-15.
Jessen vakiohengauspaikka, hodari-drive-in
Yhdysvalloissa on ero, onko paikka drive through vai drive in. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että paikassa on autokaista – se, mitä Suomessa kutsutaan drive-in-kaistaksi – kun taas jälkimmäinen tarkoittaa, että paikkaan voi ajaa autolla, eikä autosta tarvitse poistua. Dog House -hodarikiskallakaan ei ole autokaistaa vaan tarjoilija, joka kiertää autojen luona kyselemässä tilauksia.
Breaking Badissa tämä hodarikiska ei koskaan esiintynyt päivänvalossa, mutta suoraan sanottuna päivänvalossa se ei ollut yhtään vähempää epäilyttävämmän oloinen. Emme jääneet syömään.
2. kauden 1. jakso: Seven Thirty-Seven
Dog House Drive In sijaitsee osoitteessa 1216 Central Ave NW.
Do you have the blue stuff?
Seuraava vierailemamme paikka ei varsinaisesti esiintynyt sarjassa, muta oli silti pääroolissa. Kaikki sarjaa katsoneet muistavat varmasti sinisen metamfetamiinin, jota sarjassa kaupattiin, ja tämäkin oli paikallista tuotantoa, nimittäin albuquerquelaisen karkkikauppiaan The Candy Ladyn karkkia.
Kiersimme pitkään kauppaa etsien the blue stuffia ja lopulta rohkaistuimme kysymään tiskin takana seisovalta tädiltä, joka totesi, että nämä ovat myynnissä vain tiskin alta. Kauppojen synnyttyä – huomattavasti huokeammalla hinnalla kuin Breaking Badin maailmassa – täti vielä varmisti, että olemmehan käyneet kuvauttamassa itsemme eteisessä. Emme olleet, mutta nyt kävimme. Tässä Iiro:
The Candy Lady sijaitsee Albuquerquen vanhassa keskustassa osoitteessa 424 San Felipe Street NW ja on avoinna ma-la klo 10-18 ja su klo 10-17.
Autopesula, jossa autojen lisäksi pestään rahaa
Albuquerquen omakotitalomaton keskellä ajaessa Iiro tunnisti yksittäisen liikerakennuksen jo kaukaa: tuo on se autopesula! Automme ei ollut erityisen likainen, mutta sisätilat kaipasivat imurointia, joten päätimme hyvin nopeasti ryhtyä asiakkaiksi.
Imurointi menossaIiro maksaa. Pesu ja imurointi oli noin $10. Tällä välin auto kulki talon lävitse pesulinjastoa pitkin.Ulkona auto vielä kuivattiin käsin.
Tällaiset autopesulat, jossa pesuun kuuluu imurointi ja kuivaus ja ikkunoiden pesu suoritetaan käsin, eivät ole mikään harvinaisuus Yhdysvalloissa, ja usein hinta on halvempi kuin Suomessa huoltoasemalla pesettäminen. Talon arkkitehtuuri on sen sijaan sen verran tunnistettava, että ei ihme, että juuri tämä autopesula valikoitui sarjaan.
Ensimmäisen kauden ensimmäinen jakso
Autopesula on käyntimme jälkeen vaihtanut omistajaa ja on nykyään ilmeisesti nimeltään Mister Car Wash. Se löytyy osoitteesta 9516 Snow Heights Cir NE ja on auki klo 8-18.
Albuquerquen kuuluisin omakotitalo
Jep, siinä se on, Walter Whiten kotitalo. Keskellä omakotitalomattoa sijaitsee talo, jonka miljoonat ihmiset tunnistaisivat. Ja tässä kohtaa kuvauspaikkabongareihin iski häveliäisyys: onko tämä nyt oikein hiippailla katselemassa ventovieraiden koteja?
Parkkeerasimme vähän kauemmaksi herättääksemme mahdollisimman vähän huomiota ja lähdimme ”muina miehinä” kävelemään talon ohitse. Voi arvata, että meistä paistoi TURISTI kilometrien päähän, sillä avoimesta autotallista astui ulos keski-ikäinen nainen, joka huikkasi meille, että voimme ihan vapaasti ottaa kuvia, mutta talon pihamaalle ei saa tulla.
Talon omistaja oli laittanut autotalliin mehukestit ja selvästi odotteli jotakuta – Breaking Bad -kierrosbussia, ehkäpä? – joten jäimme hetkeksi juttelemaan. Nainen kertoi, että he olivat miehensä kanssa ilmoittaneet talonsa jollekulle agentille, joka välittää kuvauspaikkoja erilaisiin TV-tuotantoihin. Pilottia kuvatessa heillä ei ollut mitään käsitystä, millainen menestys sarjasta tulisikaan, ja nyt autoja hidastelee kohdalla räpsimään kuvia kymmeniä päivässä. (Tätä kertoessa ohimateleva auto juurikin teki näin.)
Itse kuvaukset eivät kestäneet kuin viikon jokaisen kauden aikana, ja siksi ajaksi he muuttivat muualle. Ihmettelimme, miten viikossa saataisiin purkitettua kauden verran materiaalia, kun nainen selvensi, että mukana sarjassa oli vain heidän talonsa ulkoa päin, ja sisätilat oli tietenkin kuvattu studiossa. Emme kehdanneet kysellä, oliko sarjassa vain talon etupuoli, vai löytyisikö takapihalta uima-allas, joten tarkistimme sen myöhemmin Google Mapsista: löytyy sieltä, tutun muotoinen.
Tältä talo näytti pilotissa.
Whiten perheen kotitalo sijaitsee osoitteessa 3828 Piedmont Dr NE.
Huumepoliisin palkalla asutaan prameasti
Waltin talon jälkeen halusimme tietenkin nähdä myös Hankin talon, eikä sinne ollut kovinkaan pitkä ajomatka – mutta hyppäys sosioekonomisessa luokassa oli valtava. Siinä missä Walter Whiten talo sijaitsi keskiluokkaisella, ehkä vähän halvemman puoleisella omakotitaloalueella, Hankin ja Marien talolle ajettiin ylös kukkulan rinnettä, jota valtavat pueblo-tyyliset omakotitalot täplittivät. Oli selvää, että nämä eivät olleet mitään ”taloja” vaan arkkitehtien suunnittelemia miljoonalukaaleja.
Näkymä Hankin talolta
Iiro halusi parkkeerata melkein talon eteen ja kierrellä katselemassa, mutta minua hermostutti, että joku soittaa paikalle vähintään neighborhood watchin tai jopa poliisit, koska naapurustossa liikkuu ”epäilyttäviä ihmisiä”. Niinpä emme kuluttaneet paikalla paria minuuttia pidempään.
2. kauden 1. jakso: Seven Thirty-Seven
Hankin ja Marien kotitalo löytyy osoitteesta 4901 Cumbre Del Sur Court NE.
Los Pollos Hermanos – kanaa ja huumekauppaa
Breaking Bad -sarjassa pikaruokalaketjun omistaja käytti kanaravintoloidensa logistiikkaketjua huumeiden kuljettamiseen, ja sarjassa istuttiin useaan otteeseen eräässä tietyssä ketjun toimipisteessä. Tämä toimipiste kuuluu oikeasti Twisters-pikaruokaketjulle, joka myy newmexicolaista ruokaa – mm. palkittuja green chile burritoja – ja sijaitsee yllättävän keskellä ei mitään.
Sarjassa Los Pollos Hermanos myi kanaa, mutta menusta löytyy aika paljon muutakinMe olimme paikan ainoat asiakkaat sunnuntai-iltapäivällä.Olin jo syönyt sämpylän päivemmällä, mutta nachoille on aina tilaa vatsassa!Ravintolan takaseinään oli maalattu Los Pollos Hermanosin logo, mutta muuten paikassa ei ollut viitteitä Breaking Badistä.Pikaruokalan viereisellä joutomaaläntillä laidunsi tällainen eläinpariskunta.
Pikaruokala Twisters AKA Los Pollos Hermanos sijaitsi tosiaan keskellä ei mitään, kaukana Albuquerquen keskustasta etelään vanhaa valtatietä pitkin, jota nykyään varmaan harva käyttää. Naapurusto oli autokorjaamoita, mobile homeja ja trailer parkeja. Ruoka oli kuitenkin erinomaista, iso peukku sille!
3. kausi, 6. jakso: Sunset
Twisters-ketjun toimipiste, joka tunnetaan myös nimellä Los Pollos Hermanos, sijaitsee osoitteessa 4275 Isleta Blvd SW ja on auki joka päivä klo 05.30-21.
Motelli, joka näyttää epäilyttävämmältä oikeassa elämässä kuin telkkarissa
Muistatteko motellin, jonne Jesse pakeni aina, kun kakka osui tuulettimeen ja piti päästä vetämään huumeita? Se on oikeasti olemassa, ja se on oikeassa elämässä vielä epäilyttävämmän näköinen kuin sarjassa.
Crossroads Motel ei sinänsä poikkea normaalista amerikkalaisesta suburbiamotellista, mutta se, että motelli on päättänyt lisätä tienestejään ripustamalla seinänsä täyteen kylttejä, joissa kerrotaan, että hotellin ulkoseinien valokuvaaminen maksaa, kertoo jotain hotellin tasosta. Sanomattakin on selvää, ettemme me maksaneet mitään, eikä tällaiset kyltit taida olla erityisen laillisia USAssa.
1. kauden 3. jakso: …And the Bag’s in the River
Crossroads Motel sijaitsee osoitteessa 1001 Central Ave NE. Motellin arvostelut netissä ovat sen verran huonot, ettei kannata edes harkita siellä yöpymistä.
Kierroksen päätyttyä ajoimme takaisin Santa Fehen viettämään iltaa, ja kun pääsimme kotiin asti, minä aloitin Breaking Bad -katselumaratonin saadakseni vihdoin tietää, missä oikein olimme käyneet.
Suunnilleen puolivälissä risteilyä se kävi ensimmäistä kertaa mielessä, ja loppuviikosta olin jo varma asiasta: häämatka Karibialla oli paras loma, jolla olen koskaan ollut. Tietenkin seura oli ylitse kaiken, mutta koska samassa seurassa on tullut reissattua jo kymmenisen vuotta, piti syitä miettiä muualtakin. Tässä ne ovat:
Brimstonen linnake Saint Kittsillä – yksi kahdesta maailmanperintökohteesta, jossa vierailimme
Kulttuuria – joka Karibian saarella omansa
Ennen tätä matkaa mielikuvani Karibian saarista eivät eronneet muuta kuin nimeltä: samoja hiekkarantoja varmaan kaikkialla. Väärin! Tämä kävi selväksi viimeistään toisena saaripäivänä, kun saavuimme havaijimaisilta Yhdysvaltain Neitsytsaarilta huomattavasti köyhemmälle Saint Kittsille, jossa meno muistutti välillä Afrikkaa.
Kovasti laivalla mainostetun shoppailun ja rantojen sijaan keskityimme Saint Kittsillä ja Barbadoksella historiaan, ja sitä riitti. Alkuasukkaat, siirtomaa-aika, orjakauppa ja sokeriruokotalous tulivat tutuiksi, kun kiertelimme linnakkeita ja plantaaseja. Barbadoksella parhaiten mieleen jäi kulttuurista rommi, jota pääsimme maistelemaan vanhalla sokeriruokotilalla, jossa rommia yhä valmistetaan perinteisin menetelmin. Bridgetownin kaupunki taas yllätti sillä, miten kaupungilta se vaikutti turistikeskuksen sijaan – ja sitähän se olikin.
Saint-Martinilla palasimme sitten nykypäivään ja ihmettelimme, miten Barbadoksen ”Pikku-Englanti”-fiiliksen jälkeen voitiin olla niin Ranskassa. Kittsillä ja Barbadoksella puhuttu karibianenglanti vaihtui kieleen, jonka juuri ja juuri tunnistin ranskaksi, ja liikenne vaihtui tutulle puolelle tietä. Saint-Martinin saari on jaettu kahtia Ranskan ja Hollannin välillä, ja jo kahden saaripuoliskon välillä ero oli huimaava: siinä missä hollantilainen Sint Maarten oli turismin tasoltaan melkeinpä Kanariaan verrattavissa, Saint-Martinista tuli mieleen Ranskan pikkukylät jossain Montpellierin ja Marseilles’n välimaastossa.
Matkalla saatan välillä juosta pää kolmantena jalkana nähtävyydestä toiseen, ja lopulta kotiin tullessa tuntuu, että tarvitsisin pari ylimääräistä vapaapäivää pelkkään leipäilyyn. Sen sijaan tämä loma tuntui oikealta lomalta, ja palasin takaisin kotiin varmasti levänneenä. Suuri kiitos tästä menee risteilyn useammalle meripäivälle, joiden aikana ei ollut kiire minnekään.
Kiireettömyys ei tässä tapauksessa tarkoita tylsistymistä. Tekemistä laivoilla riitti, mutta se oli kaikki luonteeltaan kiireetöntä. Uima-altaan laidalla makoilua ja porealtaassa lekottelua. Huonepalvelusta tilatun aamupalan nauttimista parvekkeella kylpytakit päällä. Luento Karibian historiasta (jonka aikana tosin nuokuin, koska proffa oli keskimääräistäkin akateemikkoa kuivempi). Päivän jumppakiintiön täyttö kannella ohjatun tanssitunnin tahdissa. Miettiminen, kumpaa illan standup-, taikuri- tai tanssinäytöksistä sitä menisi katsomaan. Hiusten leikkauttaminen laivan spa:ssa isoista ikkunoista merta ihaillen. Adrenaliinia nostattavin osuus risteilystä oli kasinon pokeriturnaus (jonka voitin!), joka jäi reissun ainoaksi, koska seuraavan turnauksen aikoihin olin liian ”kiireinen” kirjoittaessani postikortteja laivan loungen jazzbändiä kuunnellen.
Toisaalta saarillakin elämä meni omaa vauhtiaan, ja saarten pieni koko takasi sen, että joka saarella tuntui lähtiessä, että olimme nähneet tarpeeksi. Ei siis tarpeeksi, että tänne ei ikinä tarvitse tulla uudestaan, vaan tarpeeksi, että voimme hyvillä mielin jatkaa eteenpäin. Etenkin kun se hyvillä mielin jatkaminen sisälsi lasilliset samppanjaa ja loittonevan rantaviivan tarkkailun laivalta käsin.
Laivan perässä kahden kannen välissä oli pieni tasanne, joka oli yksityisyytensä ansiosta oma lempparipaikkani meren ihailuun
Loistavaa palvelua, loistavaa ruokaa
Meillä ei ollut aiempaa kokemusta pitkistä risteilyistä tai varustamoista, joten laivamme Celebrity Equinox onnistui ylittämään odotukset kaikilla tasoilla. En ole koskaan aiemmin päässyt nauttimaan noin tasalaatuisen hyvästä palvelusta yhtä pitkäkestoisesti. Jätimme parissa välissä ylimääräistä tippiä hyvästä palvelusta, ja yllätykseksemme tämä ei tuntunut vaikuttavan palvelun tasoon, koska se oli jo valmiiksi juuri sillä tasolla kuin pitikin. Ravintolahenkilökunta oli miellyttävää, hyttipalvelu loistavaa, hyttisiivous juuri niin huomaamatonta kuin voi olla, ja ylipäänsä henkilökunta todella mukavaa.
Niin, ne ravintolat. Niitä oli monta, ja ne olivat kaikki hyviä. Ruotsinlaivatyylinen buffet löytyi sellaista haluaville, mutta itse tykkäsimme enemmän valkoisista pöytäliinoista. Risteilyn perushintaan kuului illallinen hyvätasoisessa ravintolassa (jossa muuten söimme joka ilta etanoita – nyt on niiden kiintiö vähäksi aikaa täynnä), mutta sen lisäksi laivalta löytyi useampi erikoisravintola, joita kaikkia kokeilimme. Todellisia fine dining -kokemuksia olivat ravintola, jossa hummeri liekitettiin pöydässä, ja toinen, jonka tryffeliravioli on parasta pastaa, jota olen ikinä syönyt. On suorastaan ihme, ettemme palanneet reissusta kuin pari kiloa painavempina.
Celebrity Equinoxilla ylimmällä kannella on nurmikko, jossa ainoana satamailtana bändi soitti ja joitain kymmeniä vieraita oli kerääntynyt ihailemaan Sint Maartenin tähtitaivasta.Laivamme Celebrity Equinox ylitti odotukset suunnilleen kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Toinen toistaan upeampia rantoja
Emme käyneet rannalla kuin kahdella saarella, joten ne eivät olleet yhtä isossa osassa reissussa kuin ehkä etukäteen olisi voinut kuvitella. Kaikki näkemämme rannat olivat kuitenkin upeita, ja niistä kaksi nousi ylitse muiden.
Neitsytsaarten kansallispuisto Saint Johnilla oli sitä Karibiaa, johon voisi kuvitella eurooppalaisten satoja vuosia sitten törmänneen ja ihastuneen. Kansallispuistostatuksensa takia rannat olivat pitkälti rakentamattomia ja meri uskomattoman turkoosia. Kovan tuulen takia emme päässeet snorklaamaan, mutta sen sijaan patikoimme läpi metsän Honeymoon Baylle, jossa levitimme pyyhkeet kapealle rantahiekalle. Emme olleet rannan ainoat lomailijat, kaukana siitä, mutta juuri tällä hiekkakaistaleella olimme ainoat.
Toinen ranta, joka jäi mieleen, oli Maho Beach Sint-Maartenilla. Vietimme täällä kolme tuntia, jonka aikana otimme aurinkoa ja uimme, mutta syy rannalle saapumiseen oli ehkä kuitenkin sen sijainti lentokentän kiitoradan päässä. Tsekkaa allaoleva kuva, niin ymmärrät miksi.
KLM:n Jumbo laskeutumassa Sint Maartenin Maho Beachille. Tämä oli ehkäpä makein rantakokemus loman aikana.Neitsytsaarten kansallispuiston rannat olivat vertaansa vailla. Upeita hiekkarantoja luonnontilassa!
Lähtisinkö uudestaan? Todellakin! En samalle reitille, enkä välttämättä samalle laivallekaan: saaret olivat mainioita ja Celebrity Equinox aivan upea, mutta saattaisin harkita muulle kuin häämatkalle halvempaa laivaa tai lyhyempää reittiä. Karibialla kuitenkin tarjontaa riittää, ja me aloimme jo miettiä, milloin pääsisimme lähtemään seuraavan kerran. Vähän hymyilin ennen risteilyfaneille, mutta minusta taisi itse tulla sellainen.
Saavuimme eilen iltapäivästä takaisin Coloradoon, ja kymmenen Karibialla vietetyn päivän jälkeen näky oli melkoinen. Lentokenttää ei huomannut ennen kuin laskutelineet jo hipoivat kiitorataa, sillä maisema oli kietoutunut valkoiseen ja lisää tuli jatkuvalla syötöllä. Parkkipaikalla auto piti kaivaa lumesta, ja minä pakenin liian kevyine takkeineni penkinlämmittimen lämpöön, kun Iiro vielä skrabasi tuulilasia.
Tänä aamuna heräsimmekin lumiseen päivään. Yön aikana oli satanut 30cm lunta, ja koulut ilmoittivat sulkevansa ovensa päiväksi, mikä on lumeen tottuneessa Coloradossa poikkeuksellista. Myös Iiron työpaikalta tuli kaikille mailia, joka alkoi sanoilla Don’t be a hero, ja minun iltamenoni on peruutettu due to inclement weather.
Eilinen potkaisi Yhdysvaltojen presidentinvaalit käyntiin, kun esivaalikierros alkoi Iowasta. Seurasin tuloksia pitkin iltaa, sillä tämän jännemmäksi poliittinen sirkus harvemmin menee. USAn pressanvaaleissa on tapana, että ehdokasasettelun alussa omituisemmatkin vaihtoehdot pääsevät esille, mutta lopulta äänestäjät kääntyvät tuttujen ja turvallisten valintojen eli nk. establishment-ehdokkaiden puoleen, joita puoluekoneistokin tukee. Tänä vuonna näin ei näyttäisi käyvän, vaan republikaanien ykköseksi selvisi Iowassa teekutsuliikkeen Ted Cruz ja toisiksi eniten ääniä sai reality-stara Donald Trump, kun ”puolueen ehdokas” Marco Rubio tuli vasta kolmanneksi.
Ymmärrän hyvin, miksi Cruzin ja Trumpin mielipiteet keräävät täällä kannatusta: kaikki eivät koe, että viimeisen 8 vuoden aikainen taloustilanteen parantuminen on hyödyttänyt heitä, verotus koetaan liian tiukaksi eikä valtion budjetin koeta suuntautuvan oikeisiin asoihin. Lisäksi moni asia pelottaa ihan syystäkin – ulkopolitiikka, pakolaistilanne, työttömyys, laiton maahanmuutto ja rikollisuus – ja sekä Cruz että Trump tarjoavat helposti ymmärrettäviä ratkaisuja. Minua tässä kismittää se, että kaksikko Cruz & Trump laukoo yksinkertaistuksia, virheitä ja suoranaisia valheita paljon tasaisemmalla tahdilla kuin moni muu ehdokas, ja vaikka Yhdysvaltain kokoisessa maassa kaikki ehdokkaat vetävät kotiin päin, niin toivoisin, että poliittinen keskustelu perustuisi edes jotenkuten faktoihin. Nyt se ei näytä aina perustuvan, eikä Trumpia tunnu paljoa kiinnostavan.
Vaikka Trumpin kannattajia on paljon, en ole vielä törmännyt yhteenkään niin, että asia olisi tullut esille. Median kautta olen kuitenkin saanut käsityksen, että Trumpin kannatus perustuu ennen kaikkea hänen persoonaansa: hän vaikuttaa voittajalta ja johtajalta. Trumpia ei todellakaan kiinnosta, mitä muut ajattelevat, ja hänen poliittisesti epäkorrektit laukauksensa ”valkoisten syrjinnästä” heijastelevat sitä, miten moni valkoinen keskiluokkainen amerikkalainen ajattelee vahvasti jakautuneessa maassa. Lisäksi miljonäärin taloustaitoihin luotetaan, ja Trumpin uskotaan pistävän valtiontalouden kuntoon.
Esivaalikierros on nopeatahtinen, ja todennäköisesti republikaanien ehdokas on selvillä huhtikuun alussa. Jännää nähdä, lähteekö republikaanien puolelta kisaan puoluekoneiston suosikki vai joku ihan muu.
Jo pari kuukautta vanha sketsi The Tonight Showsta
Varsinainen yllätys Iowan esivaaleissa tuli kuitenkin demokraattien puolelta, kun Clinton ja Sanders päätyivät käytännössä tasoihin. Vielä vuosi sitten Clintonia pidettiin lähes varmana demokraattien ehdokkaana, mutta sitoutumaton Sanders on vetänyt ällistyttävän vahvan kampanjan lähes pelkästään pienlahjoitusten turvin ja puskenut nyt Clintonin rinnalle. Sanders on suomalaisittain kiinnostava ilmiö, koska hänen ”sosialistinen” arvomaailmansa ja agendansa on aika hyvin linjassa perinteisen suomalaisen hyvinvointivaltiomallin kanssa. Sosialismilla on niin huono kaiku Yhdysvalloissa kylmän sodan ansiosta, että luulin, että amerikkalaiset kavahtaisivat sitä, mutta Iowan tulos näyttäisi kertovan muuta.
Coloradossa esivaalit käydään 1. maaliskuuta nk. Super Tuesday -esivaalipäivänä, joten pääsemme ihailemaan vaalimainonnan helmiä sekä nyt että myöhemmin varsinaisten presidentinvaalien yhteydessä. Viimeksi asuimme vaalien aikaan vahvasti republikaaneja äänestävässä Georgiassa, joten ehdokkaat eivät kumpikaan ”tuhlanneet” vaalimainosbudjettiaan meihin, mutta tällä kertaa asumme ns. swing statessa, jossa äänestäjät saattavat päätyä kumpaan vaan puolueeseen. Yliopistokaupunkien liberaalit demokraatit ja vuorten konservatiivit republikaanit muodostavat kumpikin noin kolmanneksen äänestäjistä, kun taas kolmasosa osavaltion asukkaista heiluu vaaleista vaaleihin näiden kahden vaihtoehdon välillä.
Omat veikkaukseni siitä, miten vaalien kanssa käy, ovat osoittautuneet vääriksi jo useaan otteeseen, eikä suosikkiehdokastakaan oikein ole, joten jätän nyt veikkaamatta mitään, mutta onko kellään muulla veikkauksia, miten tässä käy?
