”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” — Tove Jansson, Taikatalvi
Viimeiset pari vuotta olen toistellut itselleni yllä olevaa elämänviisautta. Toisin kuin muumit, minä olen varma revontulista. Epävarmuus on koskenut jotain paljon isompaa: omaa tulevaisuuttani.
Aluksi ulkomaille muutto oli yksi suuri seikkailu. Uusia maita! Uusia kulttuureita! Uusia koteja, uusia kavereita, uusia kasvoja. Suomessa sukulaiset ja kaverit kyselivät jatkuvasti tulevaisuudestani – no mitä aiot tehdä? missä ajattelit asua? milloin taas muutat ja milloin palaat Suomeen? – ja minä naureskelin ja totesin, että älkää kyselkö, en minä tiedä ja suunnitelmat on tehty muutettaviksi.
Ja niinhän ne oli tehty. Georgiaan muuttaessa en olisi osannut arvata asuvani alle vuoden päästä Luxemburgissa; Luxemburgiin muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että alle vuoden päästä ajaisimme muuttokuormaa Georgiasta Coloradoon. Siinä välissä olen reissannut pitkin maita ja mantuja, ja päätökset siitä, millä mantereella kotini sijaitsee olen tehnyt kahden kuukauden näkyvyydellä tulevaisuuteen.
Aikansa kutakin. Vaikka liikkuvuus, rentous ja tietynlainen vapaus ovat olleet paras ratkaisu tähän asti eikä minua ole missään vaiheessa ahdistanut tai pelottanut, viimeaikoina on alkanut tuntua, että kaipaan vaihteeksi pysyvämpiä rakenteita. Vuoden kuntosalijäsenyyttä tai tanssikurssia. Tulevien matkojen suunnittelua ensi kesälle eikä pelkästään ensi kuulle. Asunnon ostamista tai vähintään sisustamista ilman ajatusta, että ihan kohtahan tästä lähdetään.
Lisäksi paikasta toiseen pyöriminen on saanut minut ymmärtämään, mikä minulle on asuinpaikassa tärkeää. Luxemburgin sateet masensivat niin paljon, että vaikutus mielenlaatuun oli huomattava. Georgian Appalakit ravistelivat esille rakkauteni vuoriin. Atlantan autokaupunki vahvisti mielipidettäni, että haluan käveltävään kaupunkiin, ja ainainen kesä vakuutti, että haluan elämääni rytmittämään neljä vuodenaikaa.
Siksi päätimme Iiron kanssa, että kotimme on nyt toistaiseksi Coloradossa. Todennäköisesti saan taas vastailla tarkentaviin kysymyksiin – kuinka pitkään? mistä riippuu? mutta oletko varma? – ja voin vain sanoa, että ei, en ole varma. Olemme sen verran kuin olemme, viisumeidemme voimassaoloajoista ja työsopimuksien kestosta ei kannata yrittää päätellä mitään, riippuu niin monesta asiasta ettemme itsekään pysy kärryillä, ja loppuelämästä taikka Suomeen muutosta ei kannata juuri nyt puhua, koska ne suunnitelmat ennättävät vielä muuttua monta kertaa. Minulle riittää tämä ajatus, mindset, siitä, ettei näköpiirissä ole muuttoa, eikä asioita tarvitse suunnitella sen ehdoilla. Elämämme täällä ei ole enää väliaikaista, eikä juurien luominen tähän paikkaan ole väärin vaan jopa suotavaa.
Juuri nyt ei ole tarvetta ”palata” minnekään. Pääsinhän juuri kotiin.
PS. Syyskuu on mennyt ohitse humahtaen ja on taas kuukausikirjeen aika. Jos haluat kuulla tarkemmin, mitä syyskuussa tapahtui ja mitä lokakuulle on suunnitelmia, ilmoittaudu sähköpostilistalle sivupalkissa kohdan Tilaa kuukausikirje alta.
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu,Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.
