Kaikki on hyvin epävarmaa…

”Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää, ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.” — Tove Jansson, Taikatalvi

Viimeiset pari vuotta olen toistellut itselleni yllä olevaa elämänviisautta. Toisin kuin muumit, minä olen varma revontulista. Epävarmuus on koskenut jotain paljon isompaa: omaa tulevaisuuttani.

Isabelle-jäätikkö ja samanniminen järvi ovat tunnin ajomatkan päässä meistä vuorille.
Isabelle-jäätikkö ja samanniminen järvi ovat tunnin ajomatkan päässä meistä vuorille.

Aluksi ulkomaille muutto oli yksi suuri seikkailu. Uusia maita! Uusia kulttuureita! Uusia koteja, uusia kavereita, uusia kasvoja. Suomessa sukulaiset ja kaverit kyselivät jatkuvasti tulevaisuudestani – no mitä aiot tehdä? missä ajattelit asua? milloin taas muutat ja milloin palaat Suomeen? – ja minä naureskelin ja totesin, että älkää kyselkö, en minä tiedä ja suunnitelmat on tehty muutettaviksi.

Syyskuun auringonnousuja preerialla
Syyskuun auringonnousuja preerialla

Ja niinhän ne oli tehty. Georgiaan muuttaessa en olisi osannut arvata asuvani alle vuoden päästä Luxemburgissa; Luxemburgiin muuttaessa ei käynyt mielessäkään, että alle vuoden päästä ajaisimme muuttokuormaa Georgiasta Coloradoon. Siinä välissä olen reissannut pitkin maita ja mantuja, ja päätökset siitä, millä mantereella kotini sijaitsee olen tehnyt kahden kuukauden näkyvyydellä tulevaisuuteen.

IMG_20150904_065906
Patikoimassa pitkin Colorado Trailia

Aikansa kutakin. Vaikka liikkuvuus, rentous ja tietynlainen vapaus ovat olleet paras ratkaisu tähän asti eikä minua ole missään vaiheessa ahdistanut tai pelottanut, viimeaikoina on alkanut tuntua, että kaipaan vaihteeksi pysyvämpiä rakenteita. Vuoden kuntosalijäsenyyttä tai tanssikurssia. Tulevien matkojen suunnittelua ensi kesälle eikä pelkästään ensi kuulle. Asunnon ostamista tai vähintään sisustamista ilman ajatusta, että ihan kohtahan tästä lähdetään.

Vasemmalla taloyhtiömme uima-altaalla, oikealla meiltä parin kilometrinn päässä kohoavat Flatiron-vuoret
Vasemmalla taloyhtiömme uima-altaalla, oikealla meiltä parin kilometrinn päässä kohoavat Flatiron-vuoret

Lisäksi paikasta toiseen pyöriminen on saanut minut ymmärtämään, mikä minulle on asuinpaikassa tärkeää. Luxemburgin sateet masensivat niin paljon, että vaikutus mielenlaatuun oli huomattava. Georgian Appalakit ravistelivat esille rakkauteni vuoriin. Atlantan autokaupunki vahvisti mielipidettäni, että haluan käveltävään kaupunkiin, ja ainainen kesä vakuutti, että haluan elämääni rytmittämään neljä vuodenaikaa.

Kalliovuorten kansallispuistoa: puurajan yläpuolen näkymät Knob Topilta ja Flat Topilta
Kalliovuorten kansallispuistoa: puurajan yläpuolen näkymät Knob Topilta ja Flat Topilta

Siksi päätimme Iiron kanssa, että kotimme on nyt toistaiseksi Coloradossa. Todennäköisesti saan taas vastailla tarkentaviin kysymyksiin – kuinka pitkään? mistä riippuu? mutta oletko varma? – ja voin vain sanoa, että ei, en ole varma. Olemme sen verran kuin olemme, viisumeidemme voimassaoloajoista ja työsopimuksien kestosta ei kannata yrittää päätellä mitään, riippuu niin monesta asiasta ettemme itsekään pysy kärryillä, ja loppuelämästä taikka Suomeen muutosta ei kannata juuri nyt puhua, koska ne suunnitelmat ennättävät vielä muuttua monta kertaa. Minulle riittää tämä ajatus, mindset, siitä, ettei näköpiirissä ole muuttoa, eikä asioita tarvitse suunnitella sen ehdoilla. Elämämme täällä ei ole enää väliaikaista, eikä juurien luominen tähän paikkaan ole väärin vaan jopa suotavaa.

Juuri nyt ei ole tarvetta ”palata” minnekään. Pääsinhän juuri kotiin.

IMG_20150907_231950
Colorado State Fairilla syömässä uppopaistettuja suolakurkkuja

PS. Syyskuu on mennyt ohitse humahtaen ja on taas kuukausikirjeen aika. Jos haluat kuulla tarkemmin, mitä syyskuussa tapahtui ja mitä lokakuulle on suunnitelmia, ilmoittaudu sähköpostilistalle sivupalkissa kohdan Tilaa kuukausikirje alta.

Koskenlaskua Royal Gorgella sekä sama näkymä parisataa metriä ylempää
Koskenlaskua Royal Gorgella sekä sama näkymä parisataa metriä ylempää

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu,Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

useldange3

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

useldange1

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

useldange2

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

useldange4

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

useldangepanorama

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

Heräteostoksia

Olen tainnut ennenkin mainita työpaikkani kellarissa sijaitsevan expateille suunnatun ruokakaupan, josta saa vähän vaihtelevasti kaikenlaista hyvää kodista muistuttavaa. Tässä päivänä eräänä lounasseurani oli menossa lounaan yhteydessä kauppaan ostoksille, joten tulin mukaan, tarkoituksena olla ostamatta mitään. Eihän se tietenkään onnistunut, vaan heräteostoksia tuli tehtyä… ja mitkäköhän lienevät minun heräteostokseni ruokakaupassa?

Shopping at the expat store

Tajusin nyt ensimmäistä kertaa, että kaupasta saa Suomesta tuttua sitruunapippuria. Ette voi uskoa, kuinka sitä on tullut kaivattua. Ja hernekeittoa! Ei sillä, että olisin syönyt purkkihernekeittoa Suomessakaan moneen vuoteen, mutta hätävarana kaapissa se tuo kotoisuuden tunnetta.

Marmitesta syytän Australiassa asuvaa Annaa, joka maistatti minulla vegemitea Suomessa käydessäni.

Patikointia myötä- ja vastoinkäymisissä

Eilen sunnuntaina oli tarkoitus mennä patikoimaan Pohjois-Luxemburgiin: reipas 17 kilometria kävelyä iltapäivällä läpi kumpuilevan maaston, jonka jälkeen illallinen pittoreskissa Wiltzin kylässä ja illaksi junalla kotiin. Matkaseuraksi olin pyytänyt tuttua espanjalaispariskuntaa ja romanialaista tyttöä. Tiistaina asiasta sovittaessa kaikki olivat messissä, mutta lähettäessäni mailitse tarkat speksit tapaamisajasta ja -paikasta, espanjalaispariskunta ei vastannut maileihini. Kun näin koko porukkaa perjantaina, romanialainen oli innoissaan, mutta espanjalaiset sanoivat että epäröivät sittenkin lähtöä, koska eivät tiedä jaksavatko herätä aamulla (juna kun olisi lähtenyt jo klo 12:50). Näin ollen ei tullut ihan täysin puun takaa, kun heiltä tuli mailia klo 03 lauantain ja sunnuntain välisenä yönä, että jättävät reissun väliin. Sen sijaan puun takaa tuli, kun romanialaistyttö lähetti klo 10 sunnuntaiaamuna tekstarin, että hänellä on some work to do ja että please excuse me.

Selvä, kiitti kaverit. Ei huvittanut lähteä yksin tunnin junamatkan päähän, mutta sentään sain itseni junaan ja kahden pysäkin päähän, josta oli reilun kymmenen kilometrin metsäreitti kotiin, joten ei päivä ihan hukkaan mennyt. Mutta olisin silti mieluummin kuullut tekosyyt vähän aiemmin ja kysynyt muuta seuraa mukaan.

Schleed, Luxembourg

Sunnuntain reitin polku kulki Schleedin kaupunginpuiston läpi ja seuraili lopun matkaa Alzette-jokea

En jaksaisi kirjoittaa tällaisesta yksittäistapauksesta, jos se olisi yksittäistapaus, mutta on pikkuhiljaa alkanut tuntumaan, että on pikemminkin poikkeus kuin sääntö, että täällä ihmiset sitoutuvat etukäteen johonkin menoon ja vielä pitäytyvät suunnitelmassa. Kun taannoin järjestimme isomman porukan kesken lautapeli-iltoja, illat olivat kyllä kaikkien mielestä hauskoja, mutta tapa kuihtui kolmannen illan jälkeen. Miksi? Koska siihen kolmanteen iltaan ei tullut ketään! Järjestin itse kaksi ensimmäistä peli-iltaa, mutta kyllästyin vastaanottamaan saman päivän aamuna tai pahimmillaan puolta tuntia ennen tekstareita, joissa luki (seuraa autenttinen esimerkki): Hi Jenni, I won’t be able to join you for the games this afternoon. I hope to see you all next time. Kolmatta iltaa nakitin toisen ihmisen järjestämään, ja yritimmekin sopia porukalla päivän, jonka piti alunperin sopia kaikille. No, yksi kerrallaan kaikille tuli jotain muuta, ja edelliseen päivään mennessä meitä oli neljä henkeä. Ja sitten niistä neljästäkin kaksi sai ruokamyrkytyksen. Eikä sitä seuraavaa kertaa sitten tullut.

Cows of Luxembourg

Ärsytystä lieventää tässä välissä Madame Lehmä, yleinen näky Luxemburgin maaseuduilla, jos sinne patikoimaan asti pääsee

Ehkäpä syy on siinä, että uudet expatit ovat pikemminkin tuttavia kuin kavereita, ystävistä puhumattakaan. Ne, joiden kanssa tapaamisia sovitaan, ovat saattaneet tavata toisensa vain pari kertaa aiemmin, joten ei sitten paljon toisen mahdolliset tunteet kiinnosta, jos sattuukin tulemaan jotain mielenkiintoisempaa päivän ohjelmaan. Toisaalta mututuntumani on, että ohareita tekevät enemmän etelämmästä Eurooppaa kotoisin olevat, kun taas pohjoisempien valtioiden asukit yrittävät pääsääntöisesti pitäytyä suunnitelmissa, joten ehkäpä ero on myös kulttuurissa? En tiedä, oma kokemukseni ei riitä tekemään johtopäätöksiä.

Luxembourg countryside

Siinä missä Pohjois-Luxemburgissa patikoidaan Ardennien vuoristossa, Etelä-Luxemburgissa maisemia hallitsevat kumpuilevat peltomaisemat, joissa olen nähnyt kasvavan niin maissia, kauraa, vehnää kuin ohraa/ruista (joita en osannut erottaa silloin tokallakaan luokalla koulussa, kun ne opeteltiin, mutta leveyspiiristä johtuen veikkaisin ohraa)

No mutta onneksi ovat suomalaiset kaverit, jotka eivät ohareita kovinkaan heppoisesti tee. Niinpä lauantaina pääsin suuntaamaan Annan kanssa etelään, lähelle Ranskan rajaa, jossa patikoimme kauniissa säässä peltojen keskellä. Ranskan rajan lähellä taitaa itseasiassa olla vähän epätarkka ilmaisu, sillä ylitimme reitillämme rajan kahdeksan kertaa, ja vain kerran raja oli mitenkään merkitty. Ensimmäisen kerran ehdimme patikoida jo hyvän aikaa ja ihmetellä, missä vaiheessa se raja tulee vastaan, kun tarkistin sijaintimme kännykällä ja totesin että Ranskassa ollaan, oltu jo varmaan vartin verran, ja raja taisi olla siinä kohtaa kun päällystetty tie muuttui multapaakkuraiseksi traktorinmentäväksi kinttupoluksi.

French border at Mondorf

Se yksi ja ainoa France-kyltti, ja tässä kohtaa emme edes ylittäneet rajaa, kunhan satuimme näkemään

Luxembourg border,  Mondorf-Les-Bains

Osa Luxemburgin katukylteistä on kaksikielisiä ranskaksi ja luxemburgiksi

Maaseudun ja kylien lisäksi näimme metsää ja yhden erittäin hyvin hoidetun kauniin puutarhan, joka sijaitsi kylpylän alueella, jonka lävitse polku kulki. Mondorf-Les-Bainsin kylpylän rakennuksista osa sijaitsee Luxemburgin puolella, osa Ranskan, ja rajana toimii kylpylän puutarhan läpi kulkeva puro, joka risteili polkumme ali moneen otteeseen. Mietimme vain, millaiset rajamuodollisuudet olivat ennen Schengenin sopimusta ja totesimme, etteivät ne voineet silloinkaan kovinkaan kummoiset täällä päin olla, sillä osa puroa ylittävistä kävelysilloista vaikutti huomattavasti sopimusta vanhemmilta. Ja tosiaan, rajapuro halkoi kylpyläalueen lisäksi pikkukaupunkia, josta ei tuota yhtä France/Luxembourg-merkkiparia lukuunottamatta olisi voinut mitenkään päätellä, että kaupunki sijaitsee kahden maan alueella.

Schengen Vineyards

Lähellä Saksan rajaa patikointipolku kulki suoraan viinitarhan läpi kohti Moseljokea

Tähän hyvin sopivasti patikointireittimme päätepiste oli Schengenin pikkukylä Moseljoen varrella, Luxemburgin, Ranskan ja Saksan valtioiden yhtymäkohdassa. Tässä kohdin se kuuluisa sopimus väännettiin Moselia pitkin risteilevällä jokiveneellä. Nykyään kylä lienee aika samannäköinen kuin silloinkin: unelias pikkukylä, jonka aluetta hallitsevat viinitarhat ja viinitilojen opastuskyltit. Päätimme palkita itsemme 21 kilometrin patikoinnista maistelemalla erään niistä, Domaine Henri Ruppertin, tuotantoa, jossa pinot noirista ja gamaysta sekoitettu rose-viini oli kunnolla viilennettynä ihan kelvollista, riesling oli varsin hyvää, ja gewürtzraminer vielä parempaa.

France 2km, Germany 1km

Katukyltit Schengenin tyyliin: 2km Ranskaan, 1km Saksaan

Domaine Henri Ruppert

Henri Ruppertin viinitilalle oli kunnon kiipeäminen rinnettä ylös, mutta maisteluterassin näkymät olivat sen arvoiset, ja viinikin oli erinomaista