Etualalla Estes Parkin läpi kulkeva joki, jonka varrella majoituksemme on. Taustalla Longs Peak, Rocky Mountain National Parkin korkein huippu yli neljässä kilometrissä.
Joulunajasta ei ole paljoa kerrottavaa, sillä olemme viettäneet sen tukevasti vuorten keskellä, lähinnä takan tai ruokapöydän ääressä. Valmisjoulukinkku oli ihan hyvää – kypsentämätöntä versiota ei kaupasta löytynyt – ja erinomaisesti onnistuivat myös tapaninpäivän oliivipossu ja perjantain kateenkorva. Bataattivuohenjuustovuokaakin sain aikaiseksi, mutta pieni kämmi oli, etten huomannut kaupassa vuohenjuuston olleen maustettu tillillä.
The End of the Trail, veistänyt James Earle Fraser
Palaan siis viime viikonloppuun sekä saapumiseemme Oklahoma Cityyn, jossa ensimmäinen pysähdyksemme oli National Cowboy & Western Heritage Museum. Aikaa museon kiertämiseen oli vain tunti ennen kiinnimenoa, mikä ei ollut läheskään tarpeeksi, mutta siinäkin ajassa ehdimme oppia vaikka mitä cowboyelämästä.
Museoon oli rakennettu kopio vanhasta lännenkylästä, josta löytyi mm. hevostenvuokrauspalvelu
Lippuvalaa on vannottu Yhdysvaltain kouluissa jo reilu sata vuotta, ja minäkin seisoin yläasteella joka aamu käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua, kun muu luokka lausui uskollisuuttaan voittamattomalle kansakunnalle under God.
Termi cowboy on yleistynyt lehmipoikien nimitykseksi vasta populäärikulttuurin kautta. Aiemmin Texasissa yleisempi nimitys oli vaquero, mikä tulee suoraan espanjasta ja kertoo Texasin läheisyydestä Meksikon kanssa, kun taas Kaliforniassa yleisempi termi oli buckaroo. Kaliforniassa lehmipoikia rekrytoivat erityisesti fransiskaanimunkit, jotka pitivät yllä karjalaumoja pystyäkseen ruokkimaan käännytettäviä intiaaneja.
Cowboyn kotipaikan pystyy tunnistamaan kannuksista, ja brassailevat miehet löysäsivät niiden kiristysnauhat niin, että ne kliksuivat kylän raittia kävellessä
Taustalla olevien vankkureiden nimitys on chuckwagon, ja sellainen kulki lehmipoikien mukana heidän paimentaessaan karjaa pitkiä matkoja. Chuckwagonin ajaja oli yleensä myös seurueen kokki, ja wagonin takaosasta aukesi pöytä, jonka ääressä pystyi laittamaan ruokaa. Wagonissa kulki myös lehmipoikien teltat ja makuupussit, ja takaosassa jokaisella lehmipojalla oli oma pieni henkilökohtainen kenkälaatikon kokoinen säilytystila. Chuckwagoneita käytetään vielä nykyäänkin vaikeakulkuisimmissa maastoissa lehmiä paimennettaessa.
Rautatiet vedettiin Kansasiin 1860-luvulla kuljettamaan biisonintaljoja itärannikon markkinoille. Kun biisonilaumat oli alle vuosikymmenessä metsästetty henkihieveriin, junat siirtyivät kuljettamaan karjaa vastaamaan itärannikon nousseisiin naudanlihahintoihin. Texasista karja paimennettiin pohjoiseen Kansasiin maiden lävitse suurina joukkoina, ja mukana kulkevat lehmipojat olivat lähinnä kausityöläisiä.
Lehmät tulivat Havaijille 1790-luvulla löytöretkeilijöiden mukana, ja aluksi ne olivat osa Havaijin kuninkaan henkilökohtaista eläintarhaa, eikä niitä saanut tappaa. Parissa vuosikymmenessä vapaana kulkevat lehmät olivat kuitenkin lisääntyneet sen verran, että ne olivat haitaksi saarien ekosysteemille, joten niitä ruvettiin paimentamaan espanjalaisin opein. Lehmipoikia kutsuttiin panioloiksi espanjalaisten mukaan.
Museoon oli tallennettu parisataa eri tyyliä sitoa piikkilanka-aitaa.
Piikkilanka keksittiin 1880-luvulla, ja se käytännössä lopetti suuret karjan ajot Texasin preerioiden lävitse, kun maanviljelijät rajasivat maitaan ja estivät karjan kulkemisen maittensa läpi. Muutos ei kuitenkaan lakkauttanut lehmipoikien ammattia; kulkupeli vaan on vaihtunut nykyaikana yhä useammin hevosesta pickupiksi.
Lehmän kotitilan tunnistaa polttomerkistä, jonka muoto on yleensä antanut nimen koko tilalle. Nykyään polttomerkin sijaan saatetaan käyttää ”jäämerkkiä”, jossa lehmän ihoon painetaan kiinni kuuman raudan sijaan erittäin kylmä rauta, joka ei satuta lehmää savalla tavalla mutta muuttaa lehmän karvat valkoisiksi.
Lehmityttöjäkin oli olemassa, mutta palkollisten sijaan he olivat yleensä tilallisten tyttäriä.
Tunnissa meiltä jäi tutkimatta museon intiaanihistoria ja taidenäyttely. Ensi kerralla sitten!
Seuraa jatkoa eilisen postaukselle, eli kuvia ja selostusta kesäkuun Champagnen visiitiltä, höystettynä viime lauantain retkellä opituilla lisätiedoilla.
Munkki Dom Perignonin patsas Épernayssa Moët & Chandonin pihassa, pakollinen kuvaus- ja poseerauskohde
Vielä 1600-luvulla Champagnen alueella yritettiin tehdä valkoviiniä, ja pulloihin jääneen hiivan aiheuttamaa pullokäymistä pidettiin virheenä, koska epämiellyttävien kuplien lisäksi se aiheutti pullojen räjähtelyä, ja tuolloin kellareissa käytössä ollut pullojen pinoustapa oli sellainen, että yhden pullon räjähdys saattoi tuhota kaikki muutkin pullot. Noihin aikoihin myös munkki Dom Perignon pyrki ymmärtämään paremmin käymisprosessia tavoitteena päästä kuplista eroon, eikä siis ole modernin samppanjan isä, kuten sitkeät huhut antavat ymmärtää. Hän kuitenkin edesauttoi samppanjoiden valmistusta kirjoittamalla sääntöjä, joiden mukaan viiniköynnösten kasvua tuli rajoittaa ja poimintavaiheessa tehdä karsintaa, jotta lopputuloksena olisi parempia rypäleitä ja näin ollen parempaa viiniä.
Kuplivaan samppanjaan tykästyivät ensimmäisenä 1600-luvulla britit, ja 1700-luvulla myös Ranskan hovissa juomaa alettiin pitää hienostuneena. Tästä eteenpäin Champagnen viinintuottajat käänsivät kelkkansa ja kuplien poiston sijaan yrittivät tuottaa niitä tietoisesti, mutta kesti vielä sata vuotta, ennen kuin kellareissa räjähtelevät pullot saatiin aisoihin hallitumman valmistusmenetelmän sekä uuden pinoamistavan ansiosta. Yhäkin noin joka kahdestuhannes samppanjapullo räjähtää kellarissa, mutta nykyinen pinoamistapa on tukevampi niin, että yhden pullon puuttuminen pinosta ei vaikuta muihin pulloihin.
Sananen samppanjasanastosta. Alueet ja viinitilat, joissa samppanjarypäleitä kasvatetaan, on luokiteltu maaperän ja sääolosuhteiden mukaan eri kasteihin, ja näistä korkein on grand cru, johon kuuluu noin kymmenesosa samppanja-alueesta. Näistä rypäleistä valmistettu samppanja tunnetaan samalla nimellä. Normaalisti yhteen samppanjapulloon on sekoitettu usean vuoden satoa, jotta vaihtelevista vuosista huolimatta taso pysyy vakiona, mutta välillä erityisen hyvistä vuosista tehdään vuosikertaa eli vintagea. Viimeisen 23 vuoden aikana vintage-vuosia on ollut de Castellanen talon mukaan kuusi, eli noin joka neljäs, mutta koska vuosikertoihin vaikuttavat pitkälti säät, vuosikertoja voi olla vaikka kymmenen putkeen, ja seuraavaan kymmeneen vuoteen ei yhtäkään. Kuulin huhun, että mennyt vuoden 2013 kesä olisi ollut vintage-vuoden tasoinen, mutta esimerkiksi Taittingerilla näitä pidetään liikesalaisuuksina, kunnes vintage-samppanja vihdoin vuosia myöhemmin paljastetaan.
Herbert Beaufortin viinitilalla maistelimme kolmea eri Grand Cru -samppanjaa, joista parhaimpana pidimme pinot noirin ja chardonnayn sekoitusta, Carte dOr Traditionia
Samppanjan valmistukseen käytetään kolmea eri rypälettä: vaaleaa chardonnayta ja tummia pinot noiria ja pinot meunieria. Jos samppanja on tehty pelkästään chardonnaysta, siitä käytetään nimitystä blanc de blanc, ja maisteluissa kohtaamissamme esimerkeissä kuplat olivat pienempiä ja väri hitusen haaleampaa. Rose-samppanjan valmistuksessa taas on käytössä kaksi eri keinoa. Esimerkiksi Mercier-talo pusertaa kolmasosan roseeseen käytetyistä rypäleistä hieman hitaammin niin, että tummien rypäleiden kuori ehtii värjätä niiden vaalean mehun, kun taas de Castellane käyttää pullotusvaiheessa pulloihin lisättävänä viiniliköörinä punaviinipohjaista versiota.
Me olimme poimineet Épernayn turisti-infosta mukaan paperilappusen, jossa oli listattu sinä viikonloppuna maistatuksille auki olevat pienet samppanjatilat. Ensimmäisessä, Herbert Beaufortilla, pääsimme vain maistelemaan, sillä päivä oli jo liian pitkällä kellarikierrokselle, joten jatkoimme matkaamme eteenpäin Trepailin kylään, josta piti löytyä Fabrice Bertemesin tila. Annetussa osoitteessa oli tavallinen omakotitalo ilman mitään kylttejä, joten mietimme pihalle ajettuamme, pitäisikö jatkaa matkaa ennen kuin joku tulee syyttämään kotirauhan häirinnästä, kunnes ulos talosta asteli keski-ikäinen läpikotaisin ruskettunut mies, joka toivotti meidät tervetulleeksi ja kutsui sisään.
Samppanjavalmistaja Fabrice Bertemes istutti meidät olohuoneeseensa ja maistatti samppanjoitaan samalla kertoillen ranskaksi polveilevaa tarinaa sukunsa historiasta
Herra Bertemes oli samppanjan pientuottaja jo neljässä polvessa: samppanjatalo oli nimetty hänen isoisoisänsä mukaan, ja pojalle, pojanpojalle ja pojanpojanpojalle annettiin samat nimet, jotta kenellekään ei tulisi mieleen vaihtaa talon nimeä. Tila sijaitsee yhä täsmälleen samalla paikalla kuin 1900-luvun alussa, mutta talo ja sen alapuolella sijaitseva samppanjakellari on rakennettu vasta 1950-luvulla, koska vanha talo tuhoutui täysin toisen maailmansodan pommituksissa.
Herra Bertemes esittelee rypälepuristinta, joka on kovassa käytössä sadonkorjuuaikaan
Nykyään herra Bertemes tekee suurimman osan vuodesta töitä yksin, mutta viininkorjausaikaan hän kutsuu avuksi sadonkorjuuseen aina saman belgialaisen opiskelijaporukan, joista suurin osa on tainnut jättää opiskeluajat taakse jo kauan aikaa sitten. Puolet viinirypäleistä hän myy suurille samppanjataloille, joista kaikki joutuvat tarjontaa tyydyttääkseen ostamaan rypäleitä pientilallisilta ja osalla ei ole omia viinipeltoja ollenkaan, ja toisesta puolesta hän valmistaa omia samppanjoitaan, joita hän myy noin 15 euron pullohintaan. Testiryhmämme tykkäsi erityisesti hänen Grande Selectionistaan, jonka hän oli omistanut vaimolleen, joka oli tehnyt lopullisen päätöksen mausta.
Tuhansia pulloja monessa rivissä omakotitalon kellarissa
Kun mehu on puristettu rypäleistä, se käytetään ensin suurissa sammioissa, joista hiilihapon annetaan haihtua, jolloin tuloksena on tavallista valkoviiniä. Tämän jälkeen eri vuosien viineistä sekoitetaan lopullinen samppanja pulloon, ja mukaan lisätään hiivaa ja viinilikööriä, jossa on mukana sokeria toisen pullokäymisen käynnistämiseksi. Pullokäymisen tulee kestää sääntöjen mukaan vähintään puolitoista vuotta, mutta esim herra Bertemes pitää pulloja kellarissaan kolme vuotta, ja de Castellanen vuosikertaviini on käynyt pullossa kymmenen vuotta.
Samppanja käy lopullisessa pullossaan, mutta korkkina on kruunukorkki, jotta sisään ei pääse ilmaa
Kun samppanja on käynyt pullossa aikansa, seuraavana tavoitteena on saada hiivat ulos pullosta. Isoissa samppanjataloissa pullot ladotaan laitteeseen, joka kääntelee pulloja pari kertaa päivässä tietyn logiikan mukaan ja yhä kasvavassa kulmassa niin, että hiiva pikkuhiljaa päätyy korkkiin. Automaattisella pullonkääntelylaitteella prosessissa ei mene kuin kahdeksan päivää, mutta jotkut pientuottajat, herra Bertemes mukaanlukien, käyttävät yhä perinteisempää metodia, jossa pullot laitetaan tikapuilta näyttäviin puukehikkoihin, ja joissa niitä käännellään kuukauden ajan kerran päivässä käsin. Aikoinaan pullonkääntelijä oli samppanjataloilla oma ammattinsa, ja hyvä pullonkääntelijä pystyi kääntelemään 50 000 pulloa päivässä.
Automaattinen samppanjankääntelylaite, joka myös gyropalettena tunnetaan, ja joka on käytössä kaikissa isoissa samppanjataloissa [kuva: Martin Burns]Perinteisempi tapa saada hiiva valumaan korkkiin: samppanjatikkaita, joissa pulloja käännellään käsin [kuva: Natalie Tsang]
Hiiva ja sakka on kertynyt korkkiin, nyt siis valmiina korkin avaukseen…
Kun hiiva ja sakka on saatu korkkiin, isot samppanjatalot kastavat pullon kaulan -25-asteiseen suolaveteen ja odottavat pari minuuttia, että kaula jäätyy. Tämän jälkeen korkki avataan ja jäätynyt hiivaklöntti plopsahtaa itsestään ulos pullosta. Herra Bertemes sen sijaan luottaa omaan ammattitaitoonsa ja avaa pullon sellaisenaan ja suihkauttaa hiivat korkista ulos niin, ettei sampanjasta menetetä kuin pari prosenttia ja paine laske kuin kolmasosan. Väärä tekniikka jättää hiivaa pulloon, ja samppanja menee pilalle, mutta herra Bertemeksellä on jo parinkymmenen vuoden kokemus oikeasta rannetekniikasta.
Siinä on hiivat pitkin tynnyrin kantta
Kun hiiva on poistettu pullosta, pulloon lisätään vielä sokerilikööriä, jonka määrästä riippuu, onko lopputuloksena kuivaa brutia vai makeampaa demi-seciä. Herra Bertemeksellä oli käytössä samanlainen mekaaninen annostelulaite, joita näkyi muilla samppanjataloilla museohuoneissa, kun taas nykyisessä tuotannossa isoilla taloilla on käytössä modernit vempeleet.
Sinne menee sokerit pulloon
Lopulta samppanjakorkki puristetaan pulloon, missä yhteydessä tehtaalta sylinterin muotoisena tullut korkki saa tutun muotonsa, ja metallinen vaijerihökötys laitetaan korkin päälle pitämään se paikoillaan. Viimeisenä vuorossa on etikettien liimaaminen paikoilleen, missä herra Bertemeksellä oli apunaan ainoa talon 50-luvun jälkeen hankittu laite, moderni etiketitysmasiina. Samppanjapullon valmistus perinteisilläkin menetelmillä on nopeaa kun sen osaa, ja herra Bertemes kertoi, että työskentelee kesällä sään mukaan: aurinkoisina päivinä ollaan pelloilla viiniköynnöksiä hoitamassa, sadesäällä taas kellarissa pulloja pyörittelemässä ja korkittamassa.
Samppanjatuottajaherra esittelee samppanjakorkkia ennen korkitusta ystävälleni, joka toimi kierroksen ranska-suomi-simultaanitulkkina
Lopulta uskalsimme kysyä herra Bertemekseltä meitä askarruttaneen kysymyksen: miten samppanjan ja esimerkiksi luxemburgilaisen crémant-kuohuviinin valmistaminen eroaa toisistaan? Herra Bertemeksen vastus oli yksinkertainen: ei mitenkään. Samppanjan ja crémantin ero on, että Champagnen maakunnan maa on aivan erityistyyppistä ja erityisen sopivaa samppanjarypäleiden valmistukseen, joten tuloksena on erityisen hyvää juomaa. Crémantin valmistuksessa käytetty menetelmä on kuitenkin täsmälleen sama. Joissain halvemmissa mousseaux-kuohuviineissä, italialaisissa proseccoissa ja venäläisissä shampanskoyeissa käytetty metodi sen sijaan on eri, ja pullokäymisen sijaan myös toinen käymisprosessi käydään isoissa tankeissa, mikä on pienemmän käsityön määrän takia halvempaa.
Näillä tiedoilla ja parilla herra Bertemekseltä ostetulla pullolla varustettuna jatkoimme matkaamme takaisin kohti Reimsiä, mutta siitä lisää taas joskus myöhemmin.
Jotain 1600-luvun sotilaita, veikkaan espanjalaisiksi
Tiedättehän Kolmikymmenvuotisen sodan? Sen, jona aikana ottomaanit liittoutuivat hollantilaisten kanssa ja ruotsalaiset (tai pikemminkin suomalaiset palkkasotilaat) marssivat ympäri Tsekkejä kyliä polttamassa. Silloin kahakoitiin täälläkin, kun espanjalaiset yrittivät pitää kiinni Luxemburgista. No okei, myönnän, omat tietoni kyseisestä sodasta ovat sen verran hatarat, että yllätyn joka kerta. Mitä ihmettä espanjalaiset tekivät Luxemburgissa?
Kanuunanlatauspuuhissa olevat sotilaat heittivät toisilleen herisevää läppää vahvalla brittienglannilla. Yritä sitten siinä päätellä, olisivatko kenties ranskalaisia vaikkako belgejä.
Jo 1600-luvun eläväiset osasivat sopivan hetken tullen tulla jonottamaan olutteltalle.
Edessä olevat pyöreät tornit vanhaa linnoitusta, takana oleva lasikoppi taas on Nykytaiteen museo
Toisin sanoen Dräi Eechelenin museossa, yhdessä kaupunkia ympäröivistä säilytetyistä linnoituksista, järjestettiin viikonloppuna vuoden 1643 taisteluiden uudelleennäyttely. Tällaiset reenactmentit ovat peruskauraa Yhdysvalloissa, kun sisällissotaan hurahtaneet miehet larppaavat milloin minkäkin taistelun, mutta pienoisena yllätyksenä minulle tuli, että ne ovat ilmeisesti täälläkin suosittuja – ja täällähän riittää sotia, mistä valita. Valittu kahakka oli nykypäivän Ranskassa sijaitsevan Thionvillen valtaus vuonna 1643 – niin merkityksetön kahakka, että siitä löytyi Wikipediasta vain yksi sivulause – ja museon kummallekin puolelle oli sijoitettu leiri: toisella puolella pitivät majaa espanjalaiset kaupungin puolustajat, toisella puolella ranskalaiset hyökkääjät.
Tässä espanjalaiset, joilla kiehuu padassa jotain hyvän näköistä.
Ranskalaiset rouvat ruokatauolla omassa leirissään
Me katselimme tihkusateessa häärääviä sotilaita ja heidän perheitään ja totesimme pian, että museon sisällä on todennäköisesti lämpimämpää ja kuivempaa. Alueen historiaa laajalti kertaavan museon audioguide piti kiinnostustamme yllä pari tuntia esitellen Luxemburgin linnoituksen rakentumista sekä niitä lukuisia kahakoita ja komppanioita, joita täällä on ajansaatossa pyörinyt, ja kun lopulta pääsimme kierroksen päähän museon eli Thüngenin linnoituksen katolle, huomasimme uudelleennäyttelyharjoituksen juuri alkavan.
Museon edessä olevalle ruohokentälle kokoontui porukkaa
Puolustajat eli espanjalaiset marssivat paikalle
Oletettavasti ranskalaiset hyökkäävät. Tässä kohtaa en ollut enää niin varma puolista.
Pyssyjen paukkeessa olennaista on kova ääni ja savu
Miehet näyttivät nauttivan täysin rinnoin osoitellessaan pyssyjä toisiaan kohti ja ampuen paukkupanoksia. Me jaksoimme kuunnella säpinää aikamme kunnes siirryimme katselemaan lähemmin paikalle rakennettuja siviilien leirejä.
Pariskunta hääräsi jonkun keiton ääressä. Lähemmällä tarkastelulla kävi ilmi, ettei kyseessä ollut keitto, vaan…
…kankaidenvärjäysoperaatio!
Mukana myös elukoita. Tässä kanat ja kanapaimen.
Ei tarvitse perheen mustan lampaan kokea yksinäisyyttä, kun niitä on kaksi.
Kävimme myös hakemassa luxemburgilaista festarimättöä. Tässä bouneschluppia: vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. En Schlupp! huusi kassalla istuva nainen keittiöteltan suuntaan.
Tätä makkaraa ei kait saisi kutsua thüringeniksi, koska se on joku saksalaisten rekisteröimä fetan tyylinen kotipaikkaruoka, mutta thüringeniksi luxemburgilaiset silti omia makkaroitaan kutsuvat. Ja täällähän makkaran tilatessaan sen saa aina erinomaisessa patonkikuoressa. Jenkit pitäköön hodaripullasämpylänsä!
Thüngenin linnoitus on larppaajien puuttuessakin näkemisen arvoinen paikka, sillä se antaa jonkinlaista käsitystä siitä, millaiset Luxemburgin linnoitusjärjestelyt ovat olleet niiden kulta-aikana 1800-luvun alussa. Linnoituksista suurin osa purettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla Lontoon rauhansopimuksen velvoittamana, mitä ei todellakaan nyky-Luxemburgia katsoessa uskoisi, sillä täällä riittää nykyäänkin vallihautaa, kivimuuria ja ampumareikää. Kuitenkin koko nykyinen keskuspuisto, keskustaa pohjois- ja länsipuolelta ympyröivä leveä vyöhyke, on suunniteltu purettujen linnoitusjärjestelmien tilalle. Joku voisi kysyä, miksei linnoitusjärjestelmien tilalle aivan kaupungin keskustaan rakennettu asuntoja, mutta siihenkin löytyy rahaan perustuva syy: jos koko purettavien linnoitusten alta paljastuvalle usealle kymmenelle hehtaarille maata olisi rakennettu asuntoja, Luxemburgin asuntomarkkinat olisivat romahtaneet. Luxemburgin kaupunginisät osasivat siis jo tuolloin kääriä rahaa luxemburgilaisten maanomistajien taskuun.
Vahtisotilas suurherttuan palatsin edessä. Yllättävän usein nämä sotilaat eivät näytä etnisesti eurooppalaisilta, mikä kertonee Luxemburgin monikulttuurisuudesta.
Blogin nimi ei ole pelkkä vitsi, sillä olen ollut Suurherttuan palatsissa vieraana! Toki siitä piti maksaa kymmenen euron sisäänpääsymaksu, ja kutsuttuna saattoi olla kolmekymmentä muutakin turistia kulkemassa vahvalla brittikorostuksella puhuvan luxemburgilaisherrasmiehen perässä, ja kuninkaallinen perhe lieni tuolloin kesäpalatsillaan, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.
Tytöt jaksoivat viilettää sotilaan perässä koko sen kymmenisen minuuttia, kun hän käveli viidenkymmenen metrin matkaa edestakaisin
Sotilaiden hyvästä koulutuksesta kertonee, ettei ilmekään värähtänyt tyttöjen hihkuessa vieressä
Suurherttuan palatsi siis aukeni vieraille elokuussa, ja minä olin tietenkin siellä muiden mukana pällistelemässä. Kierros alkoi turvatarkastuksella keskellä palatsia sijaitsevassa hevoskärrytallissa, jonka pohjamateriaali oli jossain vaiheessa vaihdettu mukulakivestä puuksi, koska kavioiden kopse kiveä vasten häiritsi erästäkin suurherttuaa. Kuvata ei saanut, mutta seuraava ihmetyksen aihe tuli, kun meille esiteltiin ikkunasarjaa, jossa jokaiselle Luxemburgin historian suurherttualle tai -herttuattarelle oli omistettu yksi maalattu ikkuna. Opas puhui pitkään suurherttua Williamista, ja minä sain ihmetellä, miksen ole ikinä kuullut tällaisesta historian hahmosta, vaikka Luxemburgin historiaan olen yrittänyt tutustua… kunnes välähti, että nimi on käännös. Suurherttua William eli Viljami, joka kuitenkin täällä yleisemmin Guillaumena tunnetaan, ja joita on kaikkiaan ollut historiassa jo neljä.
Usein sateisena päivänä (eli usein Luxemburgissa) palatsin edusta on juuri näin autio. Palatsi on itseasiassa paritalo, sillä kuvassa oikealla näkyvä vähän erilainen fasadi kuuluu parlamenttitalolle – oppaan mukaan ainoa esimerkki maailmassa, missä monarkia ja demokratia ovat näin läheisissä väleissä. [kuva: Steve Wilson]
Kolme ensimmäistä 1800-luvun Viljamia olivat itseasiassa Hollannin kuninkaita. Kolmannelta Viljamilta Hollannin kruunu periytyi Viljamin tyttärelle Vilhelmiinalle, mutta Luxemburgin suurherttuan perimisjärjestys oli asteen verran Hollannin järjestystä sovinistisempi, joten seuraavaksi suurherttuaksi tuli Viljamin veli Aadolf. Aadolfilta suurherttuakunnan valta siirtyi vielä Viljami IV:lle, mutta viimeinen Viljami onnistui vaimonsa kanssa saamaan kuusi tytärtä, eikä hänellä ollut veljiä, joten Viljami määräsi vallan siirtymään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä vanhimmalle tyttärelleen suurherttuatar Marie-Adélaïdelle.
Kun lippu liehuu salossa, joku kuninkaallisesta perheestä on paikalla
Marie-Adélaïdella ei ollut kovinkaan hyvä tuuri vallassa: pari vuotta hänen valtaanastumisensa jälkeen Saksa valtasi Luxemburgin (taas, huokaisevat tässä kohtaa luxemburgilaiset), ja Marie-Adélaïde yrityksissään olla neutraali ja pitää valtaansa yllä sai pahasti saksalaismielisen maineen. Sodan jälkeen niin tasavaltamieliset sosialistit kotimaassa kuin Luxemburgin valtaamisesta haaveilevat belgit ja ranskalaiset painostivat suurherttuatarta eroon, ja lopulta vuonna 1919 Marie-Adélaïde luopui vallasta sisarensa Charlotten hyväksi. Marie-Adélaïde lähti tämän jälkeen maanpakoon, asettui Italiassa nunnaksi katoliseen luostariin ja kuoli vain viisi vuotta myöhemmin 29-vuotiaana influenssaan. Jotta surullisesta tarinasta tulisi vieläkin traagisempi, kerrottakoon, että nykyaikainen historiankirjoitus uskoo, että 1910-luvun myllerryksessä Marie-Adélaïde saattoi tehdä Rytit ja kaksilla korteilla pelaamalla pelastaa maansa itsenäisyyden.
Minä seurasin valokuvauskieltoa, mutta näköjään kaikki turistit eivät. Tässä makua siitä, miltä palatsissa näyttää sisällä – ja opas tietenkin kertoi tarkasti jokaisen taulun ja maljakon historian painottaen sitä, kuinka suurimman osan niistä oli lahjoittanut Venäjän tsaari. [kuva: Razvan Orendovici]
Seuraava suurherttuatar Charlotte hallitsi 45 onnellista vuotta, tai melkein onnellista, sillä mahtui tuohon valtakauteen toinen maailmansota, jonka aikana Saksa valtasi Luxemburgin (taas). Saksalaiset tarjosivat Charlottelle mahdollisuutta palata hallitsemaan maataan valloituksesta huolimatta, mutta Charlotte oli viisastunut sisarensa kokemuksista ja kieltäytyi kunniasta. Sodan jälkeen Charlotte asetti nyt Luxemburgissa tavaksi muodostuneen esimerkin vuonna 1964 luopumalla kruunusta oma-aloitteisesti. Vallassa häntä seurasi suurherttua Jean, joka luopui vallasta poikansa Henrin hyväksi vuosituhannen vaihteessa ja elelee tällä hetkellä vähän pääkaupungista pohjoiseen Fisbachin linnassa. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan vanha herra Jean vielä yli 90-vuotiaana lukee päivittäin sanomalehdet.
Nykyinen suurherttua Henri, hänen kuubalainen vaimonsa suurherttuatar Maria Terese, sekä heidän nuorin poikansa prinssi Sebastién. [kuva: Gwenaël Piaser]
Seuraavana perimysjärjestyksessä on vuorossa kruununprinssi Guillaume, josta huhuttiin pitkään, että syy sinkkuudelle taitaa olla seksuaalisessa suuntautumisessa. Guillaume meni viime lokakuussa naimisiin belgialaisen kreivin nuorimman tyttären Stéphanien kanssa, mutta tämä ei tainnut riittää hillitsemään huhuja, sillä kuukausi sitten ruotsalainen tuttuni kruununprinssistä puhuttaessa aloitti keskustelun: Have you heard that he’s gay?
Vasemmalla hurmaava prinssi Guillaume, vaimolleen prince charming, oikealla mahdollisesti eri avuilla hurmaava Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Van Rompuy. [kuva: Eurooppa-neuvosto]
Prinsessa Stéphanien hääpuku oli näytillä palatsissa, ja vaikka opas ei voinut kertoa sen tarkkaa hintaa, hän vakuutti sen olleen ainakin kaksi kertaa niin kallis kuin erään brittiläisen Katen pitsiunelma. [kuva: Christophe Karaba]
Suurherttuan palatsia vastapäätä on lähes yhtä suuri nähtävyys Luxemburgissa: Chocolate House Nathalie Bonn, aivan ihana kahvila, josta saa aivan ihanaakin ihanempia suklaita. Suklaakahvilan parasta antia ovat chocospoonit, puulusikan ympärille valetut suklaat, jotka liotetaan kuumassa maidossa aidoksi hot chocolateksi. Makuja on sen viidettä kymmenettä sorttia, joista minulla on vakaa aikomus käydä testaamassa kaikki heti, kun talven kolkkous laskeutuu tännekin.
Chocospoon, makuna wasabi
Espanjalainen Maríakin oli samaa mieltä: ei ole auringonpaisteisen terassipäivän voittanutta!
Grand Canyonilta pääsee Nevadan suuntaan kätevästi interstate-moottoritietä pitkin, mutta me päätimme suosia vanhoja hyviä reittejä ja valitsimme sen sijaan legendaarisen Route 66:n. Samaa tietä pääsisi posottamaan Los Angelesista Chicagoon, ja legendaariseksi reitin tekee se, että se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista moottoriteistä, jota pitkin moni muutti länteen 1900-luvun alkupuolella.
Liikenne Route 66:n varrella oli 1920-60-luvuilla vilkasta, ja koska matkanteko oli noihin aikoihin hitaampaa, reitin varrella olevat kylät kukoistivat, kun matkalaiset pysähtyivät ostamaan bensaa ja ruokaa sekä yöpymään. Mikään hyvä ei kuitenkaaan kestä ikuisesti, ja ajamamme Arizonan pätkä Seligmanista Kingsmaniin lyheni 50 kilometrillä 70-luvulla, kun Interstate 40 rakennettiin Arizonan halki.
Oikotien valmistuminen oli kuolinisku monelle alueen yritykselle ja jopa kokonaisille kylille. Kymmenien bensa-asemien joukossa selvisi elävänä kaksi, ja reitin varrella enemmistössä taloista näytti olevan laudat ikkunoiden päällä. Reitin isoimmassa kylässä, tuhannen asukkaan Peach Springsissä, ei näkynyt yhtäkään tienvarsikahvilaa, jossa olisi tehnyt mieli pysähtyä.
Peach Springsin asukkaista suurin osa on hualapai-intiaaneja, ja kylä on heidän reservaattinsa pääkaupunki. Nykyään suurin tulonlähde intiaaneille on viereinen Grand Canyon, joka kulkee heidän reservaattinsa lävitse, ja Las Vegasista kätevin päivämatka Grand Canyoniin suuntautuukin Peach Springsiin. Viitisen vuotta sitten eräs sijoittaja päätti rakennuttaa alueelle Grand Canyon Skywalk -nimisen rakennelman, jota kautta pääsee katsomaan lasilattian läpi kohti kanjonin pohjaa, ja hualapait tarttuivatkin tarjoukseen sopien, että Skywalkin tuotot jaetaan puoliksi. Jo parin vuoden jälkeen sijoittaja ja intiaanit ajautuivat riitoihin, ja tällä hetkellä asiaa puidaan oikeudessa. Toivottavasti intiaanit näkevät rahojaan vielä joskus, sillä 40% hualapaista asuu köyhyysrajan alapuolella asuntovaunuissa ja hökkeleissä maalla, jossa ei näyttänyt mikään kasvavan.
Anna kysyi viikko sitten jossain kommentissa, näkyykö täällä intiaaneja. Lyhyt vastaus on, että ei näy – tosin en varmaan tunnistaisi, jos sellaisia vastaan kävelisi. Alla sitten pidempi vastaus.
Pohjois-Georgiassa eleli cherokee-intiaaneja järjestäytyneenä Cherokee Nationiksi 1800-luvun alkupuolille saakka, jolloin Georgian osavaltio diilasi liittovaltion hallinnon kanssa, että Georgia luovuttaa läntiset alueensa (nykyiset Alabama ja Mississippi) liittovaltiolle, josta vastineeksi liittovaltio hankkiutuu eroon Pohjois-Georgian intiaaneista ja luovuttaa alueet osavaltiolle uudisasutettavaksi. Liittovaltio tämän jälkeen perusti Arkansasiin intiaanireservaatin, jonne pieni osa cherokeesta vapaaehtoisesti muutti, mutta yllättäen kaikki eivät olleet innoissaan lähdössä länteen.
Cherokee-muotia 1800-luvun alusta. Ei mitään lannevaatteita ja Hiawatha-päähineitä.
Vuonna 1829 Pohjois-Georgian Appalakkivuorilta löytyi kultaa (kultaa! kultaa!!!) ja kultakuume suuntautui sopivasti suoraan keskelle cherokee-alueita. Tämän seurauksena osavaltio lobbasi liittovaltiota kaksin käsin, että nyt ne inkkarit pois täältä vähän äkkiä ja maat ja mannut valkoisille, joten presidentti Andrew Jackson ajoi läpi lain, joka salli cherokeiden ulosheiton osavaltiosta. Kunnon amerikkalaisina cherokeet vastavetona haastoivat osavaltion oikeuteen ja cherokeepäällikkö John Ross lähti Washington DC:hin lobbaamaan tukea kansalleen republikaanisenaattoreiden joukosta.
Demokraattipuolueen perustaja evil-presidentti Jackson kuitenkin jätti korkeimman oikeuden cherokeemyönteisen päätöksen omaan arvoonsa. Hän laati New Echotan sopimuksen, jossa määriteltiin hinta, joka cherokeelle maistaan maksettaisiin, ja sai tämän allekirjoittajaksi pienen joukon cherokee-gryndereitä. Cherokeepäällikkö Ross keräsi 15 000 allekirjoitusta vetoomuksen, jossa sanottiin, ettei sopimus ole lainvoimanen, koska allekirjoittajat eivät edusta cherokee-kansaa, mutta sopimus muutettiin lopulta laiksi Yhdysvaltain senaatissa yhden äänen enemmistöllä ja cherokeet lempattiin kodeistaan.
Cherokeebingo: kuinka monen tunnistaisit intiaaniksi, jos kadulla kävelisi vastaan? [Kuva: Wikipedia]
Omat B-luokan länkkäreihin perustuneet mielikuvani intiaanien pakkosiirroista olivat joskus taannoin luokkaa ”lannevaatteisiin sonnistautuneet villi-ihmiset raijaavat tiipiinsä länteen valkoisen miehen pyssyjen edessä”, ja vaikka sekin tuntui epäoikeudenmukaiselta ja raa’alta, totuus on suorastaan käsittämätön. Cherokeet eivät olleet sivistymätön metsästäjäheimo, johon valkoisten olisi ollut helppoa suhtautua alentuvasti, vaan kansa, joka asui kylissä ja kaupungeissa, viljeli maata, hoiti metsää ja patosi jokia. Cherokeet pukeutuivat 1800-luvun alkupuolella eurooppalaisesti, monet olivat kaksikielisiä puhuen sekä cherokeetä että englantia, monella oli eurooppalaisia juuria ja esimerkiksi cherokeepäällikkö Ross oli puoliksi skotti ja käynyt amerikkalaista upseerikoulua. Cherokeella oli (ja on yhä) tavuaakkosiin perustuva kirjoitettu kieli ja he julkaisivat kaksikielisesti sekä englanniksi että cherokeeksi sanomalehteä, jossa julkaistiin uutisten lisäksi uusimmat demokraattisesti valitun heimohallinnon säätämät lait.
Ja sitten liittovaltio näki tarpeelliseksi armeijan avustuksella häätää 16 000 cherokeeta kodeistaan ja lähettää kävellen kohti länttä ”kyynelten marssille”, jossa kolmasosa kansasta kuoli matkalle sairauksiin ja nälänhätään. No, enpä ole Hitlerinkään motiiveja koskaan käsittänyt.
Cherokee Phoenix: muuten tavallisen oloinen sanomalehti, mutta lakimuutoksen allekirjoittajiksi on listattu ”Fox Under the Bridge”, ”Mythical Bird” ja muita vastaavia. Toisaalta, ovathan Suomenkin yleisimmät sukunimet ”Of the Stream” ja ”Does Not Hear Well”.
Kyynelten marssilta jotkut pakenivat takaisin kotiin Appalakeille, kun taas osa onnistui valkoisten sukulaistensa avulla ostamaan maansa takaisin ja sai jäädä aloilleen. Nykyään Pohjois-Karolinassa sijaitsee Itärannikon ainoa cherokeereservaatti, jossa asuu reilu kymmenentuhatta cherokeeta. He pitävät yllä perinteitään, pyörittävät kasinoita ja matkaoppaan mukaan välillä esiintyvät turisteille korvausta vastaan. Me emme ole siellä käyneet, ja Georgian puolella alkuperäisasukkaat elävät vain paikannimissä.
Meistä puoli tuntia pohjoiseen – amerikkalaiseen tapaan matkoja mitataan aikana eikä pituutena, koska autolla ajaminen on ainoa tapa liikkua – sijaitsee Etowah Indian Mounds. Nimi kuulosti korvaani joltain sekalaisilta pikkukumpareilta, ehkäpä joltain haudoilta, joten emme oikein tienneet mitä odottaa, kun vierailimme paikan päällä pari viikonloppua sitten. Emme ainakaan tätä.
”Pikkukumpareet” olivatkin kerrostalon kokoluokkaa, parhaimmillaan 19 metriä korkeita
Portaita kiivetessä tuli mieleen se, kun asuin taannoin 5. kerroksessa ja hissi oli rikki
1100-1500-luvulla tällä paikalla sijaitsi intiaanikaupunki, jossa oli parhaimmillaan pari tuhatta asukasta, ja joka toimi pääkaupunkina usealle ympäröivälle kylälle. Historiansa aikana kaupunki tuhoutui pariin otteeseen sodissa tai luonnonmullistuksissa, mutta yhä uudestaan asukkaat palasivat ja perustivat kaupungin uudelleen, sillä paikallinen intiaanikulttuuri oli vahvan ritualistinen ja aluetta pidettiin pyhänä. Lisäksi kaupunkialueen vieressä kulki joki, josta asukkaat saivat kehittynein kalastusmenetelmin nostettua viitisensataa kiloa kalaa päivässä.
Keskikokoinen kukkula kuvattuna suurimman kukkulan päältä
Tältä Etowah saattoi näyttää parhaimpina vuosinaan 1300-luvulla
Koska kaupunki oli rakennettu savesta ja olkikatoista, yhtään rakennusta ei ole säilynyt tähän päivään. Sen sijaan paikalla on nykyään kolme komeaa neliön muotoista kukkulaa, joista suurimman pohja on 12 000 neliömetriä. Tämän kukkulan päällä asui todennäköisesti päällikkö perheineen, kun taas paria pienempää käytettiin uskonnollisiin tarkoituksiin. Aivan varmoja tästä ei olla, sillä vain pienin kukkula ehdittiin tutkia, ennen kuin Reagan sääti lain, joka suojelee intiaanihautoja arkeologisilta kaivauksilta, ja kaivaukset jouduttiin lopettamaan, sillä suurella todennäköisyydellä alueelta olisi löytynyt ihmisjäänteitä. Tämän jälkeen tutkimuksia on suoritettu läpivalaisemalla kukkuloita eri menetelmin yhteistyössä creek-intiaanien kanssa, jotka pitävät aluetta yhä pyhänä paikkanaan.
Alkuperäiset kiviportaat sijaitsivat suunnilleen samassa kohtaa, missä nykyään on vierailijoille tarkoitetut puuportaat
Korkeimman kukkulan päältä oli ihan hyvät näköalat päällikölle tarkkailla kansansa seutuja
Hernando de Soto saattoi vierailla Etowahissa 1540-luvulla, mutta de Soton joukkojen lisäksi kukaan eurooppalainen ei ole intiaanikaupunkia nähnyt sen kukoistuksen päivinä. Kaupunki hylättiin 1500-luvun loppupuolella syystä, jota ei tiedetä varmaksi, mutta syyksi on epäilty jotain eurooppalaisten tuomaa sairautta, joka on levinnyt epidemiana intiaanien keskuudessa. Joka tapauksessa eurooppalaisten uudisasukkaiden saapuessa alueelle Etowah oli jo hylätty ja kaupunki eli enää paikallisten creek-intiaanien legendoissa. Pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti georgialaiset luulivat yleisesti, että Etowah olisi ollut cherokee-intiaanien rakentama, mutta 1900-luvun lopulla kävi ilmi, että cherokeet olivat itsekin uudisasukkaita alueella ja saapuneet vasta 1700-luvulla.
Kaupunkialueen rajalla kulki vallihauta, josta saatavalla maa-aineksella oli rakennettu kukkulat
Isointa kukkulaa oltiin laajentamassa 1500-luvulla, kun kaupunki viimeisen kerran hylättiin
Etowahissa käydessämme tajusimme vihdoin liittyä Georgian osavaltionpuistojen ja historiallisten paikkojen ystäväohjelmaan, joka olisi kannattanut meille jo kauan aikaa sitten. Jatkossa meillä on ilmainen pysäköinti ja sisäänpääsy näihin paikkoihin (normaalisti osavaltionpuiston pysäköinti $5, historiallisten paikkojen sisäänpääsy $5), ja lisäksi saimme kaupan päälle pari telttayöpymistä osavaltionpuistoissa. Seuraavaksi tarvitsemme vain joko takuuvarmasti sateettoman viikonlopun tai uuden teltan.
Meidän takapihallamme on vuori. Tai kukkula tuo ehkä enemmänkin on; ”mountain” on lievää pröystäilyä, vaikka huippu kohoaakin selvästi 250 metriä ympäröivästä maisemasta. Mutta tämä ei olekaan mikään turha kukkula. Meidän kukkulamme näytteli olennaista osaa Yhdysvaltain historiassa.
Kukkulan juurella on vihje, miksi se on Tärkeä.
Yhdysvaltojen sisällissotaa oli kestänyt jo kolme vuotta, kun pohjoisen kenraali Sherman lähti marssille kohti Atlantaa ja merta tarkoituksena katkaista Etelävaltiot kahtia ja lopettaa sota. Ensimmäiset pari kuukautta pohjoisen ja etelän armeijat seurasivat samaa kaavaa: etelä linnoittautuu pohjoista vastaan, pohjoinen koukkaa sivulta, etelän on pakko perääntyä linnoituksista, kumpikaan puoli ei kärsi tappioita. Toista sama alusta.
150-vuotta sitten käyty sisällissota on yhä tunteita herättävä juttu: etelässä vihatun kenraali Shermanin naama oli tärvelty infotaulusta
Tämän meidän takapihan kukkulan, Kennesaw Mountainin, kohdalla etelä sitten linnoittautui, pohjoisen Sherman hyökkäsi, kummaltakin puolelta kaatui surullisen paljon poikia ja pohjoisen joukot hävisivät. En ole sotahistorian suuri asiantuntija, joten en ole ihan varma, miksi tämä taistelu oli niin merkittävä, mutta tämän jälkeen pohjoisen joukot kuitenkin jatkoivat matkaa etelään, polttivat Atlantan ja voittivat sodan. Pikakelaus nykypäivään…
Nykyään kukkulalla on national battlefield park, jossa kävimme eräänä taannoisena lauantaina reippailemassa ylös kukkulalle. Noin joka toisella vastaantulevalla seurueella oli koira, ja näkymät ylhäältä olivat jossei nyt hulppeat niin ainakin tarpeeksi hienot.
Vietimme viime viikonlopun Savannahissa, Georgian rannikolla, ja kaupunki kiilasi heti lempparikaupunkieni listakärkeen vanhan keskustansa ansiosta. Keskusta koostuu 21 vanhasta puistoaukiosta, joita ympäröivät vanhat talot, leveät puiden reunustamat jalkakäytävät ja söpöt kivijalkakaupat ja -kahvilat. Aukiot oli alunperin rakennettu asukkaiden sotilaallisia harjoituksia varten sekä mahdollisiksi evakuointikeskuksiksi tulipalon, sodan tai luonnonmullistuksen sattuessa, mutta nykyään ne tuovat kaupunkiin puutarhamaista tunnelmaa ja helppoa hahmotettavuutta. Kysyimme tietä yhdestä museosta toiseen, ja ohjeistukset olivat mallia ”kaksi aukiota tuohon suuntaan, sen jälkeen yksi aukio oikealle”.
Iiro, minä ja Georgian siirtokunnan perustaja, James Oglethorpe, eräällä aukiolla
Ilmakuva Savannahin jäljelläolevasta 21 aukiosta. Kolmen päälle joku pässi ehti rakentaa mm. parkkitalon...
Aukioilla kasvoi yleisimmin paikallinen tammilaji ”southern live oak” (Quercus virginiana), joka oli lähes poikkeuksetta paksun naavatillandsiakasvuston peitossa. Suomessa tuota naavatillandsiaa ei esiinny kuin koristeena kukka-asetelmissa, mutta kasvi on kuitenkin nimetty turkulaisen kasvitieteilijän Elias Tillandzin mukaan. Naavatillandsia sai aukiot näyttämään hieman aavemaisilta tai uinuvilta… ikään kuin aika olisi pysähtynyt.
Lähikuva naavatillandsiasta
Hotellit Savannahin keskustassa ovat hinnoissaan, ja halvin, jonka löysimme, olisi ollut noin $150/huone/yö. Päädyimme siksi vuokraamaan kolmion, mikä onnistui jopa pelkästään kahdeksi yöksi ja oli erittäin toimiva ratkaisu sekä bonuksena rutkasti hotellia halvempi. Kolmio sijaitsi aivan keskustassa, ja vaikka vessa olisi kaivannut akuuttia pintaremonttia, ketä lopulta kiinnostaa kun julkisivu on supersöpö. Vuokraaminen vaati jonkin verran säätöä, koska pantti piti maksaa postittamalla shekki, mutta siitäkin selvittiin. Jos joku on Savannahiin matkalla, voin lämpimästi suositella.
Asuntomme oli ensimmäisessä kerroksessa
Sisään asuntoon kuljettiin porttikongin kautta
Perjantai-iltana juhlistimme äitini syntymäpäiviä syömällä The Olde Pink Housessa, Savannahin vanhimmassa talossa 1700-luvun lopulta. Tarjoilijat aktiivisesti kannustivat kiertämään talon kaikki noin 10 ruokailuhuonetta, ja sen teimmekin… heti illallisen jälkeen. Minä ja isäni söimme alkupalaksi she-crab soupia, joka keitetään sinitaskuravuista, ja joka oli todella herkullista vaikkakin hieman pippurista. Iiro ja äitini söivät BLTt eli bacon-lettuce-tomato-leivät, jotka olivat tarjoilijan mukaan valittu parhaaksi joksikin jossain kuuluisassa The Food Networkin TV-showssa, josta luonnollisesti emme olleet kuulleet. Pääruoaksi söin ananasglaseerattua possunpotkaa, macaroni & cheeseä ja täälläpäin hyvin suosittuja keitettyjä collard greensejä, lehtikaalin läheistä sukulaista. Hyvää oli!
Söimme illallisen talon uudessa lisärakennuksessa, joka oli kuitenkin koristettu ajan henkeen. Seinämaalaukset oli tilattu kiinalaiselta taiteilijalta.Bulevardi Savannah-joen rannalla
Ennen ruokailua käppäilimme jonkin matkaa rantabulevardia. Rannan viereen oli rakennettu pätkä taloja kadun päälle, ja yksi näistä oli Savannah Cotton Exchange. Savannah oli aikoinaan Atlantin vilkkain puuvillasatama, ja puuvillapörssi rakennettiin tätä tukemaan vuonna 1887. Puuvillakauppa ei käy enää yhtä kuumana, mutta vieläkin Savannahin satama on Yhdysvaltain neljänneksi tai viidenneksi vilkkain.
Savannahin puuvillapörssi yllä, katu alla
Paranormaaleja kierroksia kaupan talossa, joka on rakennettu itsenäisyyssodan kaatuneiden hautuumaan päälle
Savannahissa mainostettiin joka käänteessä kummituksia, mutta emme olleet niistä niin kiinnostuneita, vaan suuntasimme lauantaina Jepson Centerin taidemuseoon, jossa oli hieno tilkkutäkkinäyttely ja vielä hienompia Dan Wintersin valokuvia. Siitä läksimme eteenpäin museon omistamaan Owen-Thomasin talomuseoon.
Jepson Centerin aulan taidetta
Owen-Thomasin sisäpiha
Owen-Thomasin talo rakennettiin vuonna 1819, ja se oli tuolloin Georgian ensimmäinen talo, jossa oli juokseva vesi ja putkisto; Valkoiseen taloonkin ne rakennettiin vasta pari vuosikymmentä myöhemmin. Talon rakennutti kauppias Richardson, joka kuitenkin heti vuonna 1820 menetti ison osan omaisuudestaan pörssiromahduksessa, vuonna 1821 menetti vaimon ja pari lasta keltakuume-epidemiaan ja kun vielä vuonna 1822 hänen arvokas puuvillavarastonsa paloi, Richardson oli saanut Savannahista tarpeekseen, nappasi pari jäljelle jäänyttä lastaan ja muutti veljensä luoksi New Orleansiin. Talo myytiin pankille, joka vuokrasi seuraavat kymmenen vuotta taloa täyshoitolaksi, jona aikana talossa yöpyi sen tunnetuin vieras, itsenäisyyssodan sankari markiisi de Lafayette.
Myöhemmin talon ostivat Owensit, plantaasinomistajaperhe, ja taloon muutti perheen lisäksi kymmenisen orjaa. Orjat nukkuivat pihan toisella puolella olevassa orjatalossa, jossa katto oli maalattu siniseksi pahoja henkiä karkottamaan. Opas erikseen painotti, että tässä talossa ei sitten ole aaveita, ja siihen syynä onkin varmaan juuri nämä siniset sisäkatot…
Owen-Thomas kadulta päin
Savannahin teki aikoinaan kuuluisaksi kirja ”Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa” (Midnight in the Garden of Good and Evil), ja kirjan julkaisun jälkeen turistien määrä kaupungissa viisinkertaistui. En ole lukenut kirjaa, ja vaikka Iiro vannoo, että olemme katsoneet yhdessä siihen perustuvan elokuvan, tästä ei ole mitään muistikuvaa, mutta tulipa ostettua kirja matkamuistoksi. Joka tapauksessa kirja perustuu tositapahtumiin, ja jos joku on kirjan lukenut tai elokuvan katsonut, talo, jossa murha tapahtuu, on sitten tämä:
Mercer-Williamsin talo, jonka alakertaan pääsee kierrokselle, mutta yläkerrassa asuu yhä kirjassa esiintyneen Williamsin sukulainen
Lähdimme takaisinpäin kaupungista sunnuntaina, ja kiersimme huviksemme Etelä-Karolinan kautta. Matkalla näkyi puuvillapeltoja, hylättyjä taloja, ränsistyneitä mobile homeja, ja lisää puuvillapeltoja.
Reitti Etelä-Karolinan läpi meni pitkin hurrikaanievakuointiteitä.
Odotetut vieraamme eli minun vanhempani viettivät kanssamme viime viikon, ja perjantaiaamuna lähdimme nelistään pitkäksi viikonlopuksi Etelä-Georgiaan. Vaihtoehtoja lähtöajalle oli kaksi – joko viimeistään puoli seitsemältä tai aikaisintaan yhdeksältä – sillä etelään päästäkseen pitää kulkea Atlantan keskustan läpi, joka on lievästi sanottuna tukossa kuumimpaan ruuhka-aikaan. Päädyimme nauttimaan aamukahvimme rauhassa, mikä tarkoitti, että lounasaikaan olimme parahiksi Maconin kohdalla.
Italialaistyylinen kartano 397 College St Maconin vanhalla alueella
Macon sai meidät pysähtymään lupaamalla Lonely Planetin välityksellä söpön historiallisen keskustan komeine taloineen. Alku ei näyttänyt lupaavalta, sillä rakas opaskirjamme jätti toki kertomatta, missä tarkalleen nämä komeat talot sijaitsevat, ja ajelimme hetken jos toisenkin pitkin katuja, joiden varrella puolessa taloista oli laudat ikkunassa, ja puolet kaupoista olivat kirpparin ja panttilainaamon epämääräinen sekoitus. Hetken harhailun jälkeen löysimme kuitenkin tiemme kahviloiden täyttämälle keskuskadulle, jonka jalkakäytävillä käveli ihmisiä, ja jossa lounastimme hipsterien täyttämässä Dolce Vitassa leipiä, joiden lisukkeena tuli pikkupussit perunalastuja. Jos joku joskus eksyy kaupunkiin, kerrottakoon, että pieni kahvilakeskittymä sijaitsee Mulberry & 3rdin kulmassa.
Historiallisen keskustankin sijainti tarkentui pienen googlettelun jälkeen. Macon sijaitsee keskellä eteläosavaltioiden Black Belt -aluetta. Nimi viittasi alunperin alueen tummaan maaperään, joka oli otollinen muunmuassa puuvillan viljelylle, ja jonka ansiosta 1800-luvun alkupuolella plantaasien määrä alueella lähti jyrkkään kasvuun… ja orjien määrä suorastaan räjähti. Maconille sisällissodan orjakysymys olikin hyvin tärkeä, ja sotaan lähti 23 komppaniaa miehiä. Sodan loppuun mennessä miehistä kolme neljäsosaa oli kuollut ja Maconin keskustan siviilialueita oli räimitty tykinkuulilla. Nykyään valkoiset ovat kaupungissa vähemmistössä, tai voi myös sanoa, että kaikonneet: muuttotappio-Maconin asukkaista 70% on mustia.
Lounaan jälkeen vedimme japanilaiset turistikiekat eli ajoimme avoautolla pitkin katuja kamerat räpsyen ja lähdimme sitten takaisin Interstaten suuntaan. Vielä kaksi ja puoli tuntia ajoa jäljellä viikonloppuretkemme pääkohteeseen, Savannahiin.
