kyläjuhla -tägi | Globe Called Home

21.3.201620.3.2016

Kuolleen norjalaisen juhlat – USAn omituisimmat talvifestarit

Meillä on käynyt täällä Coloradossa sen verran vieraita talven aikana, että ihmetyttää, miten kaikki oikein jaksavat reissata tänne saakka. Olenko onnistunut kehumaan Coloradon talven maasta taivaisiin? Toivottavasti eivät ole pettyneet, kun ihan joka päivä ei ole paistanut aurinko kirkkaalta taivaalta – vaikka melkein joka päivä onkin paistanut.

Viimeisimmät vieraamme, kaksi suomalaista kaveria, saapuivat reilu viikko sitten torstaina. Perjantai oli upean aurinkoinen, melkein (mutta ei ihan) vuoden ensimmäinen hellepäivä, ja uima-altaalla oli aurinkotuolit varattu viimeistä tuolia myöten. Siinä porealtaassa istuskellessamme hioimme viikonlopun suunnitelmia ja totesimme, että seuraavana päivänä matkan varrelle osuisi talvifestarit, joita ei oikein voinut jättää väliin.

Niinpä lauantaina ajelimme puolen tunnin matkan kanjonia ylös vuorten keskellä noin 2,5 kilometrin korkeudella sijaitsevaan (varsin osuvasti nimettyyn) Nederlandin kaupunkiin. Tien vierustat oli parkkeerattu täyteen jo hyvän matkaa kaupungin ulkopuolella, mutta kuin ihmeen kautta saimme auton parkkiin jonkun autokorjaamon pihaan ja lähdimme tallustamaan kohti niityllä näkyvää ihmispaljoutta.

Meitä vastaan tiellä tuli kalpea seurue, joka kantoi mukanaan metallista hauta-arkkua.

Saavutimme ihmispaljouden ja kurkimme kansan olkien ylitse, ja näimme juuri kirjavan seurueen juoksevan ympäri temppurataa kantaen miestä hauta-arkussa.

Tiesimme kyllä, minkä keskelle olimme tulleet, mutta festareita oli silti vähän vaikea uskoa todeksi. Tarina kun alkaa siitä, että eräs vanha norjalainen, Bredo Morstøl nimeltään, kuoli Norjassa sydänvikaan. Hänen lapsenlapsena Trygve Bauge ei halunnut luovuttaa isoisäänsä Valhallaan vaan kuskasi hänet Kaliforniaan, jossa ruumis jäädytettiin paikallisessa kryoniikkalabrassa.

Frozen Dead Guy Days — Partiolaistytöt myymässä keksejä. [kuva: Kent Kanouse]

Kun ruumis piti siirtää jonnekin Kaliforniasta, pojanpoika Trygve yhdessä äitinsä ja Bredon tyttären Audin kanssa toi isoisän Nederlandiin, jonne he aikoivat luoda oman kryoniikkalabransa. Valitettavasti Trygven viisumi meni umpeen ja hänet potkittiin ulos maasta, joten isoisän ruumis jäi kuivajäähän latoon rakenteilla olevan omakotitalon takapihalle. Kun lopulta Aud häädettiin kotoaan – kuulema Nederlandissa ei saa asua pysyvästi talossa ilman sähköä ja juoksevaa vettä – niin soppa oli valmis.

Tieto syväjäädytetystä isoisästä vuoti julkisuuteen ja nosti melkoisen mellakan. Toisaalta kaupunginhallitus laati pikapikaa säädöksen, ettei ruumiita saa säilyttää Nederlandissa yksityisillä tonteilla, toisaalta Aud nosti lehdissä huolen pappa Brauden ruumiin mahdollisesta sulamisesta, ellei jotain tehtäisi. Niinpä paikallinen radioasema yhdessä Tuff Shed -vajayrityksen kanssa rakensivat ladon, jossa ruumis pysyisi jäässä, ja Trygve norjasta käsin palkkasi apuvoimia tuomaan latoon kuivajäätä tasaisin väliajoin. Amerikkalaisessa lainsäädännössä tunnetaan termi grandfathering, joka tarkoittaa, että laki ei voi kieltää jo olemassaolevia tapahtumia. Niinpä pappa Bredon ruumis ”isoisäistettiin” ja se sai jäädä latoon Nederlandin lainsäädännöstä huolimatta.

Seitsemän vuotta myöhemmin, vuonna 2002, kaupunki oli päässyt yli shokista ja joku keksi tilanteen humoristisen puolen. Perustettiin festarit Nederlandin tunnetuimman asukkaan kunniaksi. Frozen Dead Guy Days oli syntynyt.

don't ask — Vaja, jossa norjalaista pappaa säilytetään. [kuva: Towle N]

P3150133 — Laji, joka on suomalaisille tuttu: polar plunge. Näyttävimmästä hypystä sai palkinnon. [kuva: CL.Baker]

Festareiden kunniaksi järjestetään hautajaisautoparaati, johon myös poliisi osallistui. [kuva: Matt Beldyk]

Päällisin puolin nämä festarit olivat kuin mitkä tahansa muut festarit: kolme kaljatelttaa, joissa soitti bändi, ja paljon hyväntuulisia ihmisiä. Normaalimmilla festareilla vaan harvemmin on jäätyneen lohen heittokilpailua taikka slushienjuontikisaa teemalla Freeze Your Brain. Harkitsin hetken, että olisin ottanut mukaan pakastimesta Thanksgivingistä ylijääneen kalkkunan, jotta olisin voinut osallistua sillä keilailukisaan (frozen turkey bowling). Ohjelman teemana taisi olla ”mitä vaan kuollutta tai jäätynyttä, mieluummin molempia”.

Kaljateltoissa myytiin poletteja ($5/kpl), joita vastaan sai lunastaa kaljatuoppeja jokaisen panimon omalta porukalta. Paikalle oli kutsuttu paikallisia pienpanimoita, joista suurinta osaa en edes tunnistanut, vaikka olenkin kohtalaisen hyvin perillä Coloradon pienpanimoskenestä. Kun broomfieldiläisen Big Choise Brewingin mies kaatoi tuoppiini Red IPAa, hän samalla kehaisi ruokapuolen tarjontaa. The chocolate dipped bacon pieces are delicious!

Festarit pyörivät säässä kuin säässä, ja maaliskuussa sää Coloradossa on arvaamaton – mitä vaan paukkupakkasen ja lumimyrskyn sekä melkein-helteen väliltä. Kun spottasimme horisontista myrskypilviä, totesimme parhaaksi jatkaa matkaa kohti Black Hawkin kasinokaupunkia, jonne olimme jäämässä yöksi.

Nederlandissa coloradolaiset jäivät bilettämään ja valmistautumaan frozen T-shirt-kilpailuun.

Frozen Dead Guy Days aina maaliskuun alussa. Festareille Nederlandiin pääsee Boulderista bussikuljetuksella. Denveristä ajomatkaa kertyy noin tunti.

19.2.2015

Mardi Gras: amerikkalainen laskiaistiistai

1700-luvulla Ranskan Louisianassa alettiin juhlia vanhaa katolilaista karnevaalijuhlaa, rasvatiistaita – Mardi Gras – joka meillä Suomessa tunnetaan laskiaistiistaina. Nyt 300 vuotta myöhemmin juhla on levinnyt Louisianasta ympäri Yhdysvaltoja ja sen katoliset juuret ovat pitkälti unohtuneet, mutta karnevaali on jäänyt.

Breckenridgen hiihtokylän Mardi Gras-juhlahumua, taustalla Quandary Peak jolle syksyllä kiipesimme

Me pidimme eilen Iiron kanssa taukoa mäestä – jalat olivat aika tohjoina parin päivän laskujen jälkeen – ja käväisimme läheisessä Breckenridgen kylässä katsomassa paikallista juhlahumua. Breckenridge on vanha kaivoskylä yli 3km korkeudella Kalliovuorten keskellä, laskettelurinteiden kupeessa, ja on sivumennen sanoen yksi idyllisimmistä laskettelukylistä koko Kalliovuorilla, jos minulta kysytään. Vanha Main Street täynnä pikkukauppoja ja -ravintoloita! Kuulema eräs neworleansilainenkin porukka oli tykästynyt paikkaan ja tuonut 90-luvulla skimbalomalle tullessaan Mardi Gras-perinteet mukanaan.

Mardi Grasin juju ovat helmikaulanauhat, joita juhlahumussa melkein jokaisella näkyi kaulassa. New Orleansissa helmikaulanauhoja annetaan perinteisesti naisille palkkioksi rintojen paljastelusta, mutta vähän epäilen, että tämä osa perinteestä ei ollut siirtynyt Kalliovuorille. Ihmisten hengitys höyrysi kirpeässä pakkasessa, ja minun näppini jäätyivät valokuvatessa.

Perinteisesti Mardi Gras-paraatia johtaa Rex, karnevaalien kuningas, jota seuraa kuningatar ja teinitytöistä koostuva hovi. Breckenridgessä ei oltu järjestetty paraatia, mutta valtavia kuninkaan kruunuja näkyi koristeena. Useampi juhlija oli pukeutunut narriksi, tai ainakin narrinhattuun ja värikkääseen toppa-asuun, ja monella oli karnevaalinaamiot kasvoilla.

Bändi soitti letkeää rokkia ja ihmisillä näytti olevan hauskaa kylmästä säästä huolimatta, mutta me aika nopeasti totesimme pakkaskestävyytemme loppuvan ja suuntasimme kohti ruokakauppaa. Laskiaisviikko jatkui tänään ja jatkuu vielä huomenna rinteessä!

Breckenridgen gondolihissillä pääsee katsomaan maisemia korkealta, vaikka ei laskettelisikaan.

Eivät ne maisemat huonoja ole katutasostakaan katsottuna.

Tämän vuoren nimi on Buffalo Mountain. Näyttääkö vähän biisonilta?

15.3.201420.7.2015

Brandenbourgin linna ja pakanalliset kevätjuhlat

Luxemburgista junalla pohjoiseen päin lähtiessä kannattaa istua junan vasemmalla puolella näiden maisemien takia

Sää on hellinyt Länsi- ja Keski-Eurooppaa viimeiset pari viikkoa, ja koko talven kestänyt tihkusade ja harmaus on vaihtunut teepaitakeleiksi ja auringonpaisteeksi. Viime lauantaina lähdimme kaveriporukalla kohti pohjoista, ensin junalla Ettelbrückiin ja siitä bussilla Friedhaffin kylään – jos nyt neljän talon rykelmää voi kyläksi kutsua – josta puikkelehdimme metsän siimekseen Victor Hugon mukaan nimetylle kävelyreitille. Patikoinnista kiinnostuneille muuten elinkeinoministeriö julkaisee Luxemburgin kansallisten kävelyreittien kartat PDF:inä.

Victor Hugon reitti oli merkattu maastoon helposti seurattavilla keltaisilla kolmioilla, joiden ansiosta eksyimme reitiltä vain kerran

Miksi Victor Hugo? Tuo ranskalainen kirjailija-runoilija matkusti Luxemburgissa useaan otteeseen 1860-luvulla ja asui Viandenin kylässä maanpaossa kesän 1871 Ranskan kuohunnan jälkeen, jolloin hän tapasi ja inspiroi Luxemburgin kansalliskirjailija Michel Rodangen kirjoittamaan kuuluisimman teoksensa Rénert-ketusta. Herra Hugo tykkäsi kierrellä katsomassa linnoja, ja niitähän täällä riitti. Hugon piirroksia eri linnoista on näkynyt pitkin linnamuseoita, mutta tunnetumpaa tuotantoa häneltä on runokokoelma L’Année terrible, jonka hän viimeisteli Luxemburgissa asuessaan, ja josta ranskankielentaitoiset voivat lukea hänen runonsa À Vianden.

Näkymä 7km kävelyn kohdalla

…ja sama linna toisesta suunnasta, kun oli ensin laskeuduttu laaksoon ja kivuttu ylös seuraavaa rinnettä

Patikointireitin varrelta löytyi taas yksi uusi bongattava luxemburgilaislinna: Brandenbourg. Linna kohoaa saman nimisen reilun sadan asukkaan kylän ylle, ja pienen kipuamisen jälkeen pääsimme pitämään evästaukoa 1200-luvulla rakennettujen muurien sisään.

Evästaukoa ja auringonottoa

Linnan pihalle oli rakennettu lava, jonka vieressä oli grillauspaikka, mutta maaliskuussa alue oli vielä tyhjä

Linnan keskustorniin pääsi kiipeämään

Brandenbourgiin rakennettiin puulinnoitus jo 800-luvulla, mutta 1200-luvulla se korvattiin kivisellä rakennelmalla. Seuraavat 400 vuotta linnaan lisäiltiin milloin mitäkin – kappeli, pari tornia, kellari – kunnes 1700-luvulla linna hylättiin. Tarina on sama kuin lähes kaikilla Luxemburgin linnoilla: niiden annettiin rapistua vasta 1800-luvulla, ja tänä päivänä suurin osa on raunoina. Joskus ihmetyttää, että mitähän 1800-luvun asukkailla on käynyt mielessä, kun eivät ole huolehtineet näinkin upeista rakennuksista? No, ehkäpä heillä oli muita huolia.

Brandenbourgin kylä: asukkaita reilu sata, ja kyllä, siellä kannattaa pitää auki ravintolaa.

Päivä oli pilvetön, mutta jotain kosteutta ilmassa selvästi kuitenkin oli

Me jatkoimme matkaamme, sillä pienen parin kilometrin harhareittimme jälkeen totesimme, ettei pidemmille pysähdyksille jää aikaa, jos haluamme ehtiä perille kohteeseemme Viandeniin ennen auringonlaskua. Linnuntietä Viandeniin on Brandenbourgista kuusi kilometriä, mutta patikointireitti kierteli keskellä kaunista luontoa vielä 15 kilometrin verran.

”Voikohan tätä vettä juoda? Viimeksi kun join, niin sain vatsataudin, mutta pitäisikö kokeilla uudestaan?” Ei pitäisi.

Suurimmaksi osaksi reitti kulki metsäpolkuja, mutta myös pikkuteitä oli käytetty hyväksi

Vihdoin viimein kohteemme siinsi edessä: Viandenin kylä ja maailmanperintökohteenakin listattu linna, jonka restaurointiin Luxemburgin valtio on laittanut kaikki mahdolliset paukut 1900-luvulla.

Tyytyväiset patikoijat Sanna, Jenni, Hanna ja Elina ovat illan viiletessä jo vetäneet takkia päälle. Kameran takana Margareetta.

Me emme kuitenkaan olleet tulleet Viandeniin linnan takia; enemmistö meistä oli jo sen nähnyt, Hanna jopa kyllästymiseen asti, koska ”aina kaikki vieraat haluavat käydä täällä”. Sen sijaan pienen joenvarsikahvilassa syödyn illallisen jälkeen tiedustelimme tarjoilijalta, että missäs täällä poltetaan tänään ristejä? Viime viikonloppu oli Luxemburgissa nimittäin Buergbrennen, kevään virallinen aloitus.

Ja siinähän se risti palaa

Buergbrennen on luxemburgilaisten oma vanha pakanallinen keväänaloitusriitti, jossa alunperin poltettiin kokkoja kevätpäiväntasauksen kunniaksi. Kristinuskon myötä Buergbrennen siirtyi laskiaissunnuntaille, ja modernin yhteiskunnan työntekopaineiden myötä puolet kylistä päätti polttaa kokkonsa jo lauantaina. Joulukuusien ilmestyessä mukaan joulunviettokuvioihin Buergbrennen-kokoissa päätettiin käyttää hyväksi edellisjoulun kuusia, ja jossain vaiheessa joku keksi polttaa pelkän tylsän kokon sijaan ristejä.

…eli siis joulukuusiristi palaa.

Alunperin palavat ristit toivat mieleen 1960-luvun Etelä-Yhdysvallat, mutta itse Buergbrennenissä assosiaatiot hälvenivät: kaiuttimista soi letzenkielinen iskelmämusiikki, juomateltassa myytiin glögiä, koko kylän perheet olivat kokoontuneet ihailemaan tulta ja järjestystä pitivät yllä palomiehet kaljapullot kädessä. Ihan kunnon kyläjuhla siis.

Jaksoimme ihailla tulta yksien glögien verran, kunnes väsymys alkoi painaa päälle ja suuntasimme bussipysäkille ja takaisin kohti kaupunkia. Kotona odottava kuuma kylpy oli parasta lauantai-illan vietettä.

16.9.2013

Takaisin vuoteen 1643

Jotain 1600-luvun sotilaita, veikkaan espanjalaisiksi

Tiedättehän Kolmikymmenvuotisen sodan? Sen, jona aikana ottomaanit liittoutuivat hollantilaisten kanssa ja ruotsalaiset (tai pikemminkin suomalaiset palkkasotilaat) marssivat ympäri Tsekkejä kyliä polttamassa. Silloin kahakoitiin täälläkin, kun espanjalaiset yrittivät pitää kiinni Luxemburgista. No okei, myönnän, omat tietoni kyseisestä sodasta ovat sen verran hatarat, että yllätyn joka kerta. Mitä ihmettä espanjalaiset tekivät Luxemburgissa?

Kanuunanlatauspuuhissa olevat sotilaat heittivät toisilleen herisevää läppää vahvalla brittienglannilla. Yritä sitten siinä päätellä, olisivatko kenties ranskalaisia vaikkako belgejä.

Jo 1600-luvun eläväiset osasivat sopivan hetken tullen tulla jonottamaan olutteltalle.

Edessä olevat pyöreät tornit vanhaa linnoitusta, takana oleva lasikoppi taas on Nykytaiteen museo

Toisin sanoen Dräi Eechelenin museossa, yhdessä kaupunkia ympäröivistä säilytetyistä linnoituksista, järjestettiin viikonloppuna vuoden 1643 taisteluiden uudelleennäyttely. Tällaiset reenactmentit ovat peruskauraa Yhdysvalloissa, kun sisällissotaan hurahtaneet miehet larppaavat milloin minkäkin taistelun, mutta pienoisena yllätyksenä minulle tuli, että ne ovat ilmeisesti täälläkin suosittuja – ja täällähän riittää sotia, mistä valita. Valittu kahakka oli nykypäivän Ranskassa sijaitsevan Thionvillen valtaus vuonna 1643 – niin merkityksetön kahakka, että siitä löytyi Wikipediasta vain yksi sivulause – ja museon kummallekin puolelle oli sijoitettu leiri: toisella puolella pitivät majaa espanjalaiset kaupungin puolustajat, toisella puolella ranskalaiset hyökkääjät.

Tässä espanjalaiset, joilla kiehuu padassa jotain hyvän näköistä.

Ranskalaiset rouvat ruokatauolla omassa leirissään

Me katselimme tihkusateessa häärääviä sotilaita ja heidän perheitään ja totesimme pian, että museon sisällä on todennäköisesti lämpimämpää ja kuivempaa. Alueen historiaa laajalti kertaavan museon audioguide piti kiinnostustamme yllä pari tuntia esitellen Luxemburgin linnoituksen rakentumista sekä niitä lukuisia kahakoita ja komppanioita, joita täällä on ajansaatossa pyörinyt, ja kun lopulta pääsimme kierroksen päähän museon eli Thüngenin linnoituksen katolle, huomasimme uudelleennäyttelyharjoituksen juuri alkavan.

Museon edessä olevalle ruohokentälle kokoontui porukkaa

Puolustajat eli espanjalaiset marssivat paikalle

Oletettavasti ranskalaiset hyökkäävät. Tässä kohtaa en ollut enää niin varma puolista.

Pyssyjen paukkeessa olennaista on kova ääni ja savu

Miehet näyttivät nauttivan täysin rinnoin osoitellessaan pyssyjä toisiaan kohti ja ampuen paukkupanoksia. Me jaksoimme kuunnella säpinää aikamme kunnes siirryimme katselemaan lähemmin paikalle rakennettuja siviilien leirejä.

Pariskunta hääräsi jonkun keiton ääressä. Lähemmällä tarkastelulla kävi ilmi, ettei kyseessä ollut keitto, vaan…

…kankaidenvärjäysoperaatio!

Mukana myös elukoita. Tässä kanat ja kanapaimen.

Ei tarvitse perheen mustan lampaan kokea yksinäisyyttä, kun niitä on kaksi.

Kävimme myös hakemassa luxemburgilaista festarimättöä. Tässä bouneschluppia: vihreitä papuja, makkaraa, perunaa, sipulia ja piparjuurta. En Schlupp! huusi kassalla istuva nainen keittiöteltan suuntaan.

Tätä makkaraa ei kait saisi kutsua thüringeniksi, koska se on joku saksalaisten rekisteröimä fetan tyylinen kotipaikkaruoka, mutta thüringeniksi luxemburgilaiset silti omia makkaroitaan kutsuvat. Ja täällähän makkaran tilatessaan sen saa aina erinomaisessa patonkikuoressa. Jenkit pitäköön hodaripullasämpylänsä!

Thüngenin linnoitus on larppaajien puuttuessakin näkemisen arvoinen paikka, sillä se antaa jonkinlaista käsitystä siitä, millaiset Luxemburgin linnoitusjärjestelyt ovat olleet niiden kulta-aikana 1800-luvun alussa. Linnoituksista suurin osa purettiin 1800-luvun jälkipuoliskolla Lontoon rauhansopimuksen velvoittamana, mitä ei todellakaan nyky-Luxemburgia katsoessa uskoisi, sillä täällä riittää nykyäänkin vallihautaa, kivimuuria ja ampumareikää. Kuitenkin koko nykyinen keskuspuisto, keskustaa pohjois- ja länsipuolelta ympyröivä leveä vyöhyke, on suunniteltu purettujen linnoitusjärjestelmien tilalle. Joku voisi kysyä, miksei linnoitusjärjestelmien tilalle aivan kaupungin keskustaan rakennettu asuntoja, mutta siihenkin löytyy rahaan perustuva syy: jos koko purettavien linnoitusten alta paljastuvalle usealle kymmenelle hehtaarille maata olisi rakennettu asuntoja, Luxemburgin asuntomarkkinat olisivat romahtaneet. Luxemburgin kaupunginisät osasivat siis jo tuolloin kääriä rahaa luxemburgilaisten maanomistajien taskuun.

12.9.2013

Maa(ilma)n paras tivoli: Schueberfouer

Siinä se oli. Kolmen viikon tivoliaika täällä päättyi eilen. Aika, jolloin maahan virtaa päivittäin kymmeniä tuhansia turisteja ihastelemaan maailman vanhinta ja ehkäpä myös parasta tivolia. (Vai tiedättekö mielestänne parempia? Vinkkejä otetaan vastaan kommenttiboksiin.) Kolmessa viikossa ehdin minäkin oppia Schueberfouerin kirjoitusasun – ja käydä paikalla yhteensä viisi kertaa nauttimassa menosta ja meiningistä.

Vietin tivolissa kaksi lounastaukoa, jona aikana ahdoin mahani täyteen gromperekichelchereitä (joiden nimeä en koskaan oppinut lausumaan, olkoon ne siis gromperekökkeleitä), nautin bretagnelaisessa ravintolassa ostereita ja crepejä ja kävin maailmanpyörässä vilkaisemassa, miltä Luxemburg näyttää lintuperspektiivistä: metsäiseltä. Kolmena iltana taas pyörin mukana humussa, joka muistutti jotain paljon isompaa ja ilakoivampaa kaupunkia lauantai-iltana, paitsi että illat olivat sunnuntai, tiistai ja keskiviikko, ja kyseessä oli kuitenkin yleensä saksalaisen jäykkä Luxemburg. Yksi vuoristorata tuli testattua, mutta Helsingin Linnanmäellä 90-luvulla ollut Breakdance jäi nostalgisoimatta.

Eilen päätösjuhlassa mukana olivat Elina ja Hanna

Yksi tivolin neljästä vuoristoradasta

Gromperekökkeleiden lisäksi Schueberfouerin erikoisuutena ovat suklaakuorutetut mansikat ja kiwit. Ja nämä eivät ole mitään kovia syysmansikoita vaan ihanan pehmeitä ja makeita. Ihmettelimme kaikki, mistä valmistajat ovat onnistuneet saamaan näin makeita mansikoita tähän vuodenaikaan – tai vaihtoehtoisesti mitä taikoja mansikoille on tehty.

Kävin kokeilemassa onneani ampumaradalla peräti kahdesti. Ensimmäisellä kerralla ensimmäiset kaksi kutia meni ampumatarkkuuden hakemiseen ja ”mites tätä asetta nyt käsiteltiinkään”-ihmettelyyn, ja kudit osuivat pari millin päähän maalistaan, tuloksena harmillinen 3/5. Toisella kerralla sitten sain aseeksi yksilön, jonka liipaisin oli melkein jumissa, ja taas sama 3/5. En ollut varma, mitä viidellä osumalla olisi voinut voittaa, sillä kukaan tiskin takana ei puhunut englantia.

Kun hehkutin Schueberfoueria etukäteen, eräs tänä vuonna kaupunkiin muuttanut kaverini ihmetteli, miksi hehkutan tivolia. Eihän niissä ole mitään ihmeellistä, niitä on Suomessakin! Oma hehkutukseni johtui puhtaasti siitä, että en ole koskaan aiemmin käynyt kiertävässä tivolissa, ja parkkipaikan muuntumisessa huvipuistoksi on jotain maagisen tuntuista – ja onnekseni ensimmäiseksi tivolikokemuksekseni osui tämä. Schueberfouerin saavuttua kaupunkiin kaverikin pyörsi sanansa ja liittyi meidän lapsellisen innostuksen valtaamien suureen joukkoon.

Totta kai tivolissa myytiin myös ilmapalloja

Schueberfouer oli eilen viimeistä päivää auki, ja päätöksen kruunasi ilotulitusnäytös. Ensi vuonna spektaakkeli on tiedossa 22.8.-10.9.2014. Kannattaa laittaa kalenteriin jo nyt ja ruveta suunnittelemaan loppukesän visiittiä Luxemburgiin. Moni oli tainnut viime vuonna näin tehdä, sillä normaalien saksalaisten ja ranskalaisten turistien lisäksi Luxemburg oli yhtäkkiä täynnä myös brittituristeja, siis niitä kännisiä porukoita, jotka tuskin tietävät missä ovat ja viinalta haisevina kyselevät kaikilta vastaantulijoilta, missä on the fun fair. Niitä ei kuitenkaan ollut häiriöksi asti, eli kannattaa tulla vaikkei kyseisentyylisistä porukoista perustaisikaan.