linna -tägi | Globe Called Home

12.7.2014

Bourscheidin linna ja Victor Hugon haamu

Viime syksynä Minttu tuli miehinensä Luxemburgiin käymään ja päätimme lähteä katsastamaan Bourscheidia, linnanraunioita jylhemmästä päästä Luxemburgia Ardennien vuoriston keskeltä. Luxemburgissa riittää linnoja, mutta valitettavan harvassa niissä yhdistyvät seisovat seinät ja mahdollisuus piipahtaa sisällä. Bourscheidissakaan eivät kaikki seinät seisseet, mutta sisäänpääsy onnistui.

Tässä yhteydessä on pakko kehua hieman Luxemburgin julkista liikennettä. Bourscheidin linna sijaitsee siis keskellä ei mitään. Siitä noin kilometri ylämäkeen on Bourscheidin pikkukylä, asukasluku 266 henkeä. Noin kilometri alaspäin taas sijaitsee Michelaun pikkukylä, asukasluku 271 henkeä. Pääseekö tällaiseen paikkaan julkisilla? No totta kai pääsee! Bourscheidiin kulkee Ettelbrückistä bussi, jonka aikataulu on sovitettu yhteen Luxemburgin kaupungista tulevien junien kanssa ja jonka vuoroväli on lauantaisin kerran tunnissa. Michelaussa pysähtyvät pohjoisen junat, myöskin kerran tunnissa. Okei, matka-aika on pidempi kuin autolla mennessä – vaikkakaan ei kohtuuttomasti, koska autotiet ovat pieniä ja kiemurtelevia – ja aikatauluja joutuu kyttämään, mutta tänne silti pääsee julkisilla, ja päivälippu maksaa 4 euroa.

Bourscheid Castle — Siellä 150 metriä alempana on Michelaun kylä. Me tulimme Bourscheidin kautta, joten pääsimme kävelemään linnalle alamäkeen.

Itse kivilinna on pyöreät tuhat vuotta vanha, pari vuotta sinne tai tänne, kuka noista vuosista silloin niin piti lukua. Silloin ensimmäistä kertaa tälle paikalle ruvettiin rakentamaan kivestä aikaisemman puulinnoituksen paikalle, jota olivat pyörittäneet vuorollaan saksilaiset Otto-keisarit, karolingit, merovingit ja jopa muinaiset roomalaiset. Pakko olla siis aika hyvä linnan sijainti, ja olihan tuolta päheät näkymät kolmeen suuntaan.

Linnassa oli kaikki leipomosta vankilaan ja kirkosta kuninkaansaliin, mutta harvoja seiniä oli enää pystyssä. Yksi rakennuksista oli rekonstruoitu, joten linnan taannoinen komeus oli aistittavissa. Linnan hidas tuho oli alkanut jo vuonna 1512, kun viimeinen Bourscheidien suvun jäsen oli kuollut. Linnaa oli tuolloin pilkottu pienempiin asumuksiin, ja ne oli kummatkin hylätty vuonna 1620-luvulla. Tästä eteenpäinkin alueen voudit olivat asuneet ajoittain linnan alueella, mutteivat sen vanhoissa suurissa saleissa, koska ne olivat jatkuvassa sortumavaarassa.

Viimeinen linnanvouti jätti linnan vuonna 1803, koska Ranskan vallankumouksellisten valloitettua Luxemburgin feodalismi oli lakkautettu. Tästä noin 60 vuotta myöhemmin alueelle eksyi Ranskan keisarin arvostelun takia maanpaossa elelevä kirjailija Victor Hugo, jota Luxemburgin vanhat linnat kiinnostivat erityisesti. Hän piti sen verran tarkkaa matkapäiväkirjaa, että nykyään linnan ääniopas on tehty osittain hänen juttujensa perusteella; herra Hugo itseasiassa toimii ikään kuin oppaana linnassa kertoen, mikä oli rikki jo sata vuotta sitten, mikä muuttunut hänen käyntinsä jälkeen.

Pyörimme linnassa toista tuntia ja lopulta keskittyminen herpaantui: vuosiluvut menivät yhdestä korvasta sisään, toisesta ulos, eikä kellään enää pysynyt päässä, kuinka monta kanaa tai lehmää tai sotilasta linnassa oli milloinkin asunut. Siispä nappasimme linnan museokaupasta lähialueen patikointikartan ja lähdimme tuulettumaan metsään ja ihmettelemään kumpuilevaa maisemaa eri näkökulmista.

Käppäilimme Bourscheidista pohjoiseen kohti Göbelsmühlea ja kauniin piknikpaikan löytäessämme pysähdyimme mussuttamaan briellä täytettyjä eväspatonkejamme. Käyttäydyimme myös ilmeisesti aika stereotyyppisesti: minä tämän blogin pitäjänä napsin valokuvia kaikesta liikkuvasta, ja Minttu liikuntablogin pitäjänä liikkui. Lopputulos tässä:

Minttu leuattaa — Tätä kutsutaan leuattamiseksi. Kuulema joku liikuntablogeissa viime vuonna pyörinyt villitys. En olisi pystynyt tuohon, mutta kuvan osasin ottaa.

Minttu & Pontus trecking — 11 kilometriä myöhemmin nappasimme junan Kautenbachista takaisin Luxemburgiin ja suuntasimme pienen regrouping-hetken jälkeen museoiden yöhön.

10.6.2014

Positiivinen tiistai töissä

Täällä oli maanantai pyhäpäivä toisen helluntaipäivän ansiosta, ja viikonloppuvieraiden kanssa turisteilu jatkui, siitä pari kuvaa tässä postauksessa. Nyt on kuitenkin palattu töihin, vieraat lähetetty jatkamaan matkaansa ja aika jatkaa Annalta saatua positiivisuushaastetta kertomalla tämän päivän viisi positiivista asiaa:

1. Viikonloppuvieraat lähtivät aamujunalla Sveitsiin. On toki kiva, kun käy vieraita, mutta on myös kiva viettää välillä ilta yksin. Jatkuva 24/7-yhdessäolo kavereiden kanssa käy ennen pitkää rasittavaksi oli kyseessä kuinka hyvät kaverit tahansa, etenkin kun majoitus on yksiöni sohvalla ja välissä ei ole ovea, jonka voisi sulkea omiin oloihin rauhoittuakseen. Tämä neljä yötä oli pisin visiitti tähän mennessä keneltäkään kaverilta (jos luxemburgilaiskaveriani Elinaa ei lasketa, hänellä kun riitti omia menoja jolloin sain olla välillä iltoja yksin), ja sen pidempää visiittiä ei sohvalleni varmaan kannatakaan buukata. Tämän illan olen keskittynyt nauttimaan pyhästä yksinäisyydestäni.

2. Ji?í brassaili maanantai-iltana kokintaidoillaan taikoen päästään jänispataa, ja sitä jäi ylitse sen verran, että sain nauttia tästä herkusta tänäänkin. Jänis valikoitui raaka-aineeksi siksi, että sitä saa täällä helposti mistä vaan ruokakaupasta sieltä kananrintojen ja possukyljysten välistä, eikä sitä ole hinnalla pilattu.

Keskityimme eilen kiertelemään linnoja, ja ennen pitkää Luxemburgin linnoja kierrellessään päätyy aina Viandeniin.

3. Sain hoidettua jotain ranskaksi puhelimessa, tai ainakin luulen niin. Vesimittarinlukijaäijä nimittäin oli jättänyt lapun tulevansa käymään ensi viikon maanantaina klo 8-17 välisenä aikana, ja soitin hänelle kertokseni, ettei tuollainen ajanmääre kuules nyt työssä käyvälle ihmiselle ole missään muotoa okei. Puhelinkeskustelu meni suunnilleen näin:
Äijä: ”…” (jotain muminaa, joka ilmeisesti oli tyypin sukunimi)
Minä: ”Hello!”
Äijä: ”Moien!”
Minä: ”Do you speak English?”
Äijä: ”No.”
Toisin kuin usein tässä kohtaa vastaavia puhelinkeskusteluja, en lannistunut ja ruvennut puhumaan hyvin yksinkertaista englantia (”kyllä se kuitenkin ymmärtää!”) vaan sen kummemmin miettimättä esittelin itseni ja asiani ranskaksi, noin suurinpiirtein. Seuranneessa keskustelussa äijä toisessa päässä mumisi nopeasti ja paljon, ja taisin joutua kerran sanomaan että Je ne comprends pas!!, mutta lopulta sain sovittua, että äijä tulee tarkistamaan vesimittarini heti kahdeksalta aamulla. Tai sitten kahdeksastoista päivä aamulla. Tämä selvinnee ensi viikolla.

Täällä on viimeiset pari päivää lämpötilat huidelleet +30 asteen paremmalla puolen.

4. Ehdin tänä iltana katsoa uusimman Last Week Tonight with John Oliverin, uuden lemppariajankohtaisohjelmani. Jos joku ei ole vielä tähän törmännyt (onhan tämä pyörinyt jo kuuden jakson verran HBOlla), niin kerrottakoon, että tämä on aivan loistavaa tavaraa, jos on yhtään kiinnostunut maailman menosta ja siihen liitetystä huumorista. Esimerkiksi kaikkien futiksen MM-kisoista kiinnostuneiden kannattaa katsoa tämä:

5. Sovin pomoni kanssa ottavani syksyksi virkavapaata voidakseni lähteä Iiron luokse Jenkkeihin. Vapaa herui erittäin helposti, sillä ranskaa puhuva pomoni ymmärtää romantiikan päälle, eikä hänelle tarvinnut syytä sen kummemmin selitellä, sillä hän tajusi sen itsekin: You’re in love.

Bourscheidin linna on kaikista Luxemburgin linnoista upeimmalla paikalla

Seuraavaksi haastan mukaan Satun, joka edellisen postauksen kommenteissa avoimesti myönsi, että tämä haaste tulisi tarpeeseen.

Minä ja Epp. Tykkään mekostani todella paljon, mutta se on niin lyhyt, etten uskalla käyttää sitä ilman shortseja.

Loppuun vielä kysymys teille kaikille ranskaa taitaville: olisiko kenelläkään ranskankielisiä telkkari- tai elokuvasuosituksia? Heikoin osa-alueeni tässä kielessä on selvästi kuullunymmärtäminen, kuten tämän päivän puheluni todisti, ja ajattelin, että joku mielenkiintoinen telkkariohjelma (ehkäpä ranskaksi tekstitettynä) voisi olla pehmeä lasku aiheeseen. Elokuvissa tykkään kaikesta paitsi romanttisista komedioista ja kauhusta, mutta helpoimmin katsottavaksi valikoituu toimintaa, scifiä/fantasiaa ja historiallista draamaa; telkkarin puolella taas ”voisiko tämä olla HBOn tuottama” on mielestäni aika hyvä mittari hyvälle TV-sarjalle, mutta tunnustan katsovani ajoittain myös asiaohjelmia ja realityä.

15.3.201420.7.2015

Brandenbourgin linna ja pakanalliset kevätjuhlat

Luxemburgista junalla pohjoiseen päin lähtiessä kannattaa istua junan vasemmalla puolella näiden maisemien takia

Sää on hellinyt Länsi- ja Keski-Eurooppaa viimeiset pari viikkoa, ja koko talven kestänyt tihkusade ja harmaus on vaihtunut teepaitakeleiksi ja auringonpaisteeksi. Viime lauantaina lähdimme kaveriporukalla kohti pohjoista, ensin junalla Ettelbrückiin ja siitä bussilla Friedhaffin kylään – jos nyt neljän talon rykelmää voi kyläksi kutsua – josta puikkelehdimme metsän siimekseen Victor Hugon mukaan nimetylle kävelyreitille. Patikoinnista kiinnostuneille muuten elinkeinoministeriö julkaisee Luxemburgin kansallisten kävelyreittien kartat PDF:inä.

Victor Hugon reitti oli merkattu maastoon helposti seurattavilla keltaisilla kolmioilla, joiden ansiosta eksyimme reitiltä vain kerran

Miksi Victor Hugo? Tuo ranskalainen kirjailija-runoilija matkusti Luxemburgissa useaan otteeseen 1860-luvulla ja asui Viandenin kylässä maanpaossa kesän 1871 Ranskan kuohunnan jälkeen, jolloin hän tapasi ja inspiroi Luxemburgin kansalliskirjailija Michel Rodangen kirjoittamaan kuuluisimman teoksensa Rénert-ketusta. Herra Hugo tykkäsi kierrellä katsomassa linnoja, ja niitähän täällä riitti. Hugon piirroksia eri linnoista on näkynyt pitkin linnamuseoita, mutta tunnetumpaa tuotantoa häneltä on runokokoelma L’Année terrible, jonka hän viimeisteli Luxemburgissa asuessaan, ja josta ranskankielentaitoiset voivat lukea hänen runonsa À Vianden.

Näkymä 7km kävelyn kohdalla

…ja sama linna toisesta suunnasta, kun oli ensin laskeuduttu laaksoon ja kivuttu ylös seuraavaa rinnettä

Patikointireitin varrelta löytyi taas yksi uusi bongattava luxemburgilaislinna: Brandenbourg. Linna kohoaa saman nimisen reilun sadan asukkaan kylän ylle, ja pienen kipuamisen jälkeen pääsimme pitämään evästaukoa 1200-luvulla rakennettujen muurien sisään.

Evästaukoa ja auringonottoa

Linnan pihalle oli rakennettu lava, jonka vieressä oli grillauspaikka, mutta maaliskuussa alue oli vielä tyhjä

Linnan keskustorniin pääsi kiipeämään

Brandenbourgiin rakennettiin puulinnoitus jo 800-luvulla, mutta 1200-luvulla se korvattiin kivisellä rakennelmalla. Seuraavat 400 vuotta linnaan lisäiltiin milloin mitäkin – kappeli, pari tornia, kellari – kunnes 1700-luvulla linna hylättiin. Tarina on sama kuin lähes kaikilla Luxemburgin linnoilla: niiden annettiin rapistua vasta 1800-luvulla, ja tänä päivänä suurin osa on raunoina. Joskus ihmetyttää, että mitähän 1800-luvun asukkailla on käynyt mielessä, kun eivät ole huolehtineet näinkin upeista rakennuksista? No, ehkäpä heillä oli muita huolia.

Brandenbourgin kylä: asukkaita reilu sata, ja kyllä, siellä kannattaa pitää auki ravintolaa.

Päivä oli pilvetön, mutta jotain kosteutta ilmassa selvästi kuitenkin oli

Me jatkoimme matkaamme, sillä pienen parin kilometrin harhareittimme jälkeen totesimme, ettei pidemmille pysähdyksille jää aikaa, jos haluamme ehtiä perille kohteeseemme Viandeniin ennen auringonlaskua. Linnuntietä Viandeniin on Brandenbourgista kuusi kilometriä, mutta patikointireitti kierteli keskellä kaunista luontoa vielä 15 kilometrin verran.

”Voikohan tätä vettä juoda? Viimeksi kun join, niin sain vatsataudin, mutta pitäisikö kokeilla uudestaan?” Ei pitäisi.

Suurimmaksi osaksi reitti kulki metsäpolkuja, mutta myös pikkuteitä oli käytetty hyväksi

Vihdoin viimein kohteemme siinsi edessä: Viandenin kylä ja maailmanperintökohteenakin listattu linna, jonka restaurointiin Luxemburgin valtio on laittanut kaikki mahdolliset paukut 1900-luvulla.

Tyytyväiset patikoijat Sanna, Jenni, Hanna ja Elina ovat illan viiletessä jo vetäneet takkia päälle. Kameran takana Margareetta.

Me emme kuitenkaan olleet tulleet Viandeniin linnan takia; enemmistö meistä oli jo sen nähnyt, Hanna jopa kyllästymiseen asti, koska ”aina kaikki vieraat haluavat käydä täällä”. Sen sijaan pienen joenvarsikahvilassa syödyn illallisen jälkeen tiedustelimme tarjoilijalta, että missäs täällä poltetaan tänään ristejä? Viime viikonloppu oli Luxemburgissa nimittäin Buergbrennen, kevään virallinen aloitus.

Ja siinähän se risti palaa

Buergbrennen on luxemburgilaisten oma vanha pakanallinen keväänaloitusriitti, jossa alunperin poltettiin kokkoja kevätpäiväntasauksen kunniaksi. Kristinuskon myötä Buergbrennen siirtyi laskiaissunnuntaille, ja modernin yhteiskunnan työntekopaineiden myötä puolet kylistä päätti polttaa kokkonsa jo lauantaina. Joulukuusien ilmestyessä mukaan joulunviettokuvioihin Buergbrennen-kokoissa päätettiin käyttää hyväksi edellisjoulun kuusia, ja jossain vaiheessa joku keksi polttaa pelkän tylsän kokon sijaan ristejä.

…eli siis joulukuusiristi palaa.

Alunperin palavat ristit toivat mieleen 1960-luvun Etelä-Yhdysvallat, mutta itse Buergbrennenissä assosiaatiot hälvenivät: kaiuttimista soi letzenkielinen iskelmämusiikki, juomateltassa myytiin glögiä, koko kylän perheet olivat kokoontuneet ihailemaan tulta ja järjestystä pitivät yllä palomiehet kaljapullot kädessä. Ihan kunnon kyläjuhla siis.

Jaksoimme ihailla tulta yksien glögien verran, kunnes väsymys alkoi painaa päälle ja suuntasimme bussipysäkille ja takaisin kohti kaupunkia. Kotona odottava kuuma kylpy oli parasta lauantai-illan vietettä.

18.11.2013

Australialainen ranskalaisten keskellä

Viime helmikuussa Sanna haastoi bloginsa lukijat (tai oikeastaan Sannan sanoin kaikki kiinnostuneet) lukemaan enemmän australialaista kirjallisuutta. Vaikka kirjojenlukutahtini on jotain aivan muuta kuin Sannalla, tartuin silti haasteeseen, ja tällä hetkellä luettavana on viides australilalainen kirja tämän vuoden puolella. Ennustan jo nyt, että tulen vähän jäämään tuosta kymmenestä tavoitekirjasta, mutta puolustaudun toteammalla, että olen silti tainnut kolminkertaistaa australialaisten luettujen kirjojeni saldon tänä vuonna.

Tylsien kirjankansien sijaan näytän kuvina pari näppäystä eiliseltä patikointireissulta, kun käppäilimme koleassa +5C säässä Useldangen linnanraunioilta Merschin juna-asemalle, epäonnistut lounasravintolanetsintäkeikka mukaanlukien 22km

Alkuvuodesta bongasin BookBubin kautta pari (puoli)ilmaista aussikirjaa Nookilleni. Näistä uusseelantilaisen mutta Queenslandin yliopistossa opiskelleen ja Australiassa pitkään asuneen James Maxwellin Enchantress oli fantasiahömppää, jossa luotiin pohjaa sinänsä jännälle maailmalle, mutta jossa henkilöhahmot olivat niin onnettomia, ettei jatko-osan lukeminen kiinnosta. Luulin tosiaan Jamesia kirjaa lukiessani aussiksi, joten lasken mukaan haastemäärään, koska minun lukutahdillani kaikki keinot ovat sallittuja…

Useldangen linnan vieressä oli ollut kirkko ja sen vieressä hautausmaa, mutta nykyään vuonna 1903 puretusta kirkosta oli jäljellä vain perustukset.

Ruotsalaisen mutta Australiassa pitkään asuneen Andrea Höstin And All the Starsissa eivät henkilöhahmot olleet paljoa kummoisimpia, mutta jäin koukkuun juoneen ja istuin nenä kiinni kirjassa koko pitkän automatkan Floridan Cocoa Beachilta Georgian Atlantaan. Kirjassa kummalliset avaruusoliot hyökkäävät maahan, ja joukko sydneyläisiä teinejä pelastaa päivän juoksentelemalla ympäri yksityiskohtaisesti kuvattua kaupunkia – ja olen aika varma, että Andrea on Australian kansalainen, joten tämän voinen laskea maahanmuuttajakiintiöön ilman vilppiä.

Pikkukaupunki Luxemburgin tyyliin: Useldangen kylässä on noin 600 asukasta, joista suurin osa haluaa asua kyläkeskustassa rivitaloissa, townhouseissa ja pienipihaisissa omakotitaloissa. Varmaan tämän ansiosta kylässä on pizzeria, aasialainen ravintola, pari pubia, kauppa ja peräti kolme bussipysäkkiä, ja mekin pääsimme kylään julkisilla sunnuntaiaamuna. Suomessa taas kyläkeskustat kuolevat ja ihmiset asuvat pelloilla tai Nurmijärvellä.

Kennesawn paikalliskirjastosta minulle tarttui mukaan sydneyläisen kirjailijakuuluisuus Thomas Keneallyn Schindler’s Ark, josta myöhemmin eräs Spielberg-niminen ohjaaja teki yhden lempileffoistani. Minulle tuli vähän puun takaa, että kirja on australialaistekosia, ja tämä oli lisämotivaattorina etsiä se uudestaan kirjastosta, kun muutin Atlantin toiselle puolelle kirjan ollessa vielä kesken. Kuten yleensäkin, kirjassa oli ehkä viisinkertaisesti se määrä sisältöä mitä leffassa, ja Oscar Schindlerin motiivit ja sielunmaisema tulivat paljon selkeämmin ja koskettavammin esille. Suosittelen ehdottomasti kaikille. Ja Keneally on tosiaan ihan oikeasti syntynyt Australiassa.

”Elina älä keiku siinä aidan väärällä puolella! Siinä on liukasta ja alas on toistakymmentä metriä!” ”Eiku mä otan vaan nopeesti tän kuvan…”

Ja sitten siihen neljänteen, johon postauksen otsikossa viittaan: australialaisen Sarah Turnbullin Almost French, missä Madame Turnbull kertoo emigranttikokemuksistaan Pariisissa, jonne hän päätyi, kun vuoden Euroopan-turneellaan törmäsi charmanttiin patonginpurijaan, joka allekirjoitti viestinsä I kiss you (yök miten pervoa! tai sitten suora käännös ranskasta) ja kertoi nauraen kuinka taannoiset illanistujaiset olivat terrible – koska ranskaksi tuo sama sana tarkoittaa sekä kamalaa että siistiä.

Ranskalaisten vaikutuspiiriin muuttaneena tunnistin kirjasta monta kohtausta. Ulkonäköasioita puidaan pitkät pätkät: ranskalaisten urheilemattomuutta yhdistettynä tiukkaan ruokavalioon, ja sitä että miehet sekä huomaavat että kommentoivat vaatteitasi – eivätkä aina välttämättä positiiviseen sävyyn. Asiakaspalvelijat saattavat olla erittäin hyviä tai sitten erittäin huonoja, ja jos haluaa hyvää palvelua, Il faut râler, täytyy valittaa (mikä tosin pätee välillä myös asiakaspalvelun kehdossa Atlantin tuolla puolen). Ruoasta ollaan äärimmäisen tarkkoja, kuten Sarah järjestämillään lounaskutsuilla huomaa, ja enpä ole koskaan tavannut yhtä paljon pikkusormistelevia marisijoita (”Tämä viiden euron lounas kanttiinissamme on pahaa, mennään mieluummin syömään ravintolaan kolmellakympillä.”) ja ruokavammaisia (siis miten joku ei tykkää juustosta??) kuin ranskalaisten työkavereitteni keskuudessa. Toisaalta kirjasta löytyi myös kohtauksia, joissa Sarah kertoo esimerkiksi jostain niinkin periranskalaisesta tavasta kuin kukkien tuomisesta tuliaisina kylään mennessä, mikä kertonee meille suomalaisille enemmän australialaisista kuin ranskalaisista.

Sitten oli niitä kohtauksia, jotka taitavat olla yleismaailmallisia expattien keskuudessa. Esimerkiksi se, kuinka nykyään tunnen oloni ujoksi tai tyhmäksi tai parhaimmillaan molemmiksi. Ujoksi muutun, kun tajuan, etten pärjää keskustelukielellä (esim. vilkas keskustelu vahvalla etelävaltojen englannilla) tai vaihtoehtoisesti muut eivät pärjää minun määrittämälläni keskustelukielellä, joten hiljennyn enkä tuppaannu lounasseuraksi ainakaan niin usein, jotta muut saavat hengähtää ja jutella keskenään omalla kielellään. Tyhmäksi taas… no kuten Sarah sen sanoo kirjassaan, jos ei osaa ilmaista itseään keskustelukielellä niin älykkyysosamäärä muiden silmissä tippuu helposti viitisenkymmentä pinnaa.

Kolmas expatteja yhdistävä tekijä on, että monella on enemmän expat- kuin paikallisia kavereita, ja niin on käynyt minullakin. Expat-piireissä ainoa yhdistävä tekijä on, että kaikki ovat vieraan kulttuurin ja mahdollisesti myös kielen keskellä, mutta ah kuinka se välillä yhdistää – ja tässä kohtaa pyydän anteeksi kaikilta blogiani lukevilta lähempänä ranskalaisia olevilta näitä kamalia yleistyksiä ja valituksia, joita täällä nyt ja muulloinkin esitän. Paras puoli expat-kavereissa on, että tutustuu moneen sellaiseen persoonaan, jonka kanssa ei muuten ikimaailmassa tulisi ystävystyttyä. Huonoin puoli taas on, että kaverisuhteet ovat yleensä väliaikaisia: tällä hetkellä puolet tämän hetkisistä kavereistani ovat muuttamassa todennäköisesti pois maasta seuraavan puolen vuoden sisään.

Joku vähän ammatimaisempi panoramantekijä olisi saattanut ottaa kuvia myös vasemman ylänurkan tyhjästä taivaasta. Tässä joka tapauksessa se, mitä Useldangen linnasta oli muurien lisäksi jäljellä: pohjoistorni (vas), jonka sisällä haisi omituiselle, ja donjon eli keskustorni, jonka sisällä oli näyttely linnan historiasta ranskaksi ja luxemburgiksi, ja jonka tiivistelmä oli, että täällä ne lääninherrat hallitsi ja kansa kitui.

Vaikka näytänkin jäävän kymmenestä haasteen vaatimasta kirjasta rannalle, tavoitteenani on lukaista vielä pari ennen ensi helmikuuta. Tällä hetkellä kesken on Patrick Whiten The Eye of the Storm, jota lukiessa tuntuu siltä, että haluaisi kaivaa sanakirjan esiin – eikä välttämättä sittenkään ymmärrä kaikkia kielikuvia.

10.9.2013

Suurherttuan vieraana

Vahtisotilas suurherttuan palatsin edessä. Yllättävän usein nämä sotilaat eivät näytä etnisesti eurooppalaisilta, mikä kertonee Luxemburgin monikulttuurisuudesta.

Blogin nimi ei ole pelkkä vitsi, sillä olen ollut Suurherttuan palatsissa vieraana! Toki siitä piti maksaa kymmenen euron sisäänpääsymaksu, ja kutsuttuna saattoi olla kolmekymmentä muutakin turistia kulkemassa vahvalla brittikorostuksella puhuvan luxemburgilaisherrasmiehen perässä, ja kuninkaallinen perhe lieni tuolloin kesäpalatsillaan, mutta ei takerruta pikkuseikkoihin.

Tytöt jaksoivat viilettää sotilaan perässä koko sen kymmenisen minuuttia, kun hän käveli viidenkymmenen metrin matkaa edestakaisin

Sotilaiden hyvästä koulutuksesta kertonee, ettei ilmekään värähtänyt tyttöjen hihkuessa vieressä

Suurherttuan palatsi siis aukeni vieraille elokuussa, ja minä olin tietenkin siellä muiden mukana pällistelemässä. Kierros alkoi turvatarkastuksella keskellä palatsia sijaitsevassa hevoskärrytallissa, jonka pohjamateriaali oli jossain vaiheessa vaihdettu mukulakivestä puuksi, koska kavioiden kopse kiveä vasten häiritsi erästäkin suurherttuaa. Kuvata ei saanut, mutta seuraava ihmetyksen aihe tuli, kun meille esiteltiin ikkunasarjaa, jossa jokaiselle Luxemburgin historian suurherttualle tai -herttuattarelle oli omistettu yksi maalattu ikkuna. Opas puhui pitkään suurherttua Williamista, ja minä sain ihmetellä, miksen ole ikinä kuullut tällaisesta historian hahmosta, vaikka Luxemburgin historiaan olen yrittänyt tutustua… kunnes välähti, että nimi on käännös. Suurherttua William eli Viljami, joka kuitenkin täällä yleisemmin Guillaumena tunnetaan, ja joita on kaikkiaan ollut historiassa jo neljä.

Usein sateisena päivänä (eli usein Luxemburgissa) palatsin edusta on juuri näin autio. Palatsi on itseasiassa paritalo, sillä kuvassa oikealla näkyvä vähän erilainen fasadi kuuluu parlamenttitalolle – oppaan mukaan ainoa esimerkki maailmassa, missä monarkia ja demokratia ovat näin läheisissä väleissä. [kuva: Steve Wilson]

Kolme ensimmäistä 1800-luvun Viljamia olivat itseasiassa Hollannin kuninkaita. Kolmannelta Viljamilta Hollannin kruunu periytyi Viljamin tyttärelle Vilhelmiinalle, mutta Luxemburgin suurherttuan perimisjärjestys oli asteen verran Hollannin järjestystä sovinistisempi, joten seuraavaksi suurherttuaksi tuli Viljamin veli Aadolf. Aadolfilta suurherttuakunnan valta siirtyi vielä Viljami IV:lle, mutta viimeinen Viljami onnistui vaimonsa kanssa saamaan kuusi tytärtä, eikä hänellä ollut veljiä, joten Viljami määräsi vallan siirtymään ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä vanhimmalle tyttärelleen suurherttuatar Marie-Adélaïdelle.

Kun lippu liehuu salossa, joku kuninkaallisesta perheestä on paikalla

Marie-Adélaïdella ei ollut kovinkaan hyvä tuuri vallassa: pari vuotta hänen valtaanastumisensa jälkeen Saksa valtasi Luxemburgin (taas, huokaisevat tässä kohtaa luxemburgilaiset), ja Marie-Adélaïde yrityksissään olla neutraali ja pitää valtaansa yllä sai pahasti saksalaismielisen maineen. Sodan jälkeen niin tasavaltamieliset sosialistit kotimaassa kuin Luxemburgin valtaamisesta haaveilevat belgit ja ranskalaiset painostivat suurherttuatarta eroon, ja lopulta vuonna 1919 Marie-Adélaïde luopui vallasta sisarensa Charlotten hyväksi. Marie-Adélaïde lähti tämän jälkeen maanpakoon, asettui Italiassa nunnaksi katoliseen luostariin ja kuoli vain viisi vuotta myöhemmin 29-vuotiaana influenssaan. Jotta surullisesta tarinasta tulisi vieläkin traagisempi, kerrottakoon, että nykyaikainen historiankirjoitus uskoo, että 1910-luvun myllerryksessä Marie-Adélaïde saattoi tehdä Rytit ja kaksilla korteilla pelaamalla pelastaa maansa itsenäisyyden.

Minä seurasin valokuvauskieltoa, mutta näköjään kaikki turistit eivät. Tässä makua siitä, miltä palatsissa näyttää sisällä – ja opas tietenkin kertoi tarkasti jokaisen taulun ja maljakon historian painottaen sitä, kuinka suurimman osan niistä oli lahjoittanut Venäjän tsaari. [kuva: Razvan Orendovici]

Seuraava suurherttuatar Charlotte hallitsi 45 onnellista vuotta, tai melkein onnellista, sillä mahtui tuohon valtakauteen toinen maailmansota, jonka aikana Saksa valtasi Luxemburgin (taas). Saksalaiset tarjosivat Charlottelle mahdollisuutta palata hallitsemaan maataan valloituksesta huolimatta, mutta Charlotte oli viisastunut sisarensa kokemuksista ja kieltäytyi kunniasta. Sodan jälkeen Charlotte asetti nyt Luxemburgissa tavaksi muodostuneen esimerkin vuonna 1964 luopumalla kruunusta oma-aloitteisesti. Vallassa häntä seurasi suurherttua Jean, joka luopui vallasta poikansa Henrin hyväksi vuosituhannen vaihteessa ja elelee tällä hetkellä vähän pääkaupungista pohjoiseen Fisbachin linnassa. Julkisuudessa kerrottujen tietojen mukaan vanha herra Jean vielä yli 90-vuotiaana lukee päivittäin sanomalehdet.

Nykyinen suurherttua Henri, hänen kuubalainen vaimonsa suurherttuatar Maria Terese, sekä heidän nuorin poikansa prinssi Sebastién. [kuva: Gwenaël Piaser]

Seuraavana perimysjärjestyksessä on vuorossa kruununprinssi Guillaume, josta huhuttiin pitkään, että syy sinkkuudelle taitaa olla seksuaalisessa suuntautumisessa. Guillaume meni viime lokakuussa naimisiin belgialaisen kreivin nuorimman tyttären Stéphanien kanssa, mutta tämä ei tainnut riittää hillitsemään huhuja, sillä kuukausi sitten ruotsalainen tuttuni kruununprinssistä puhuttaessa aloitti keskustelun: Have you heard that he’s gay?

Vasemmalla hurmaava prinssi Guillaume, vaimolleen prince charming, oikealla mahdollisesti eri avuilla hurmaava Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Van Rompuy. [kuva: Eurooppa-neuvosto]

Prinsessa Stéphanien hääpuku oli näytillä palatsissa, ja vaikka opas ei voinut kertoa sen tarkkaa hintaa, hän vakuutti sen olleen ainakin kaksi kertaa niin kallis kuin erään brittiläisen Katen pitsiunelma. [kuva: Christophe Karaba]

Suurherttuan palatsia vastapäätä on lähes yhtä suuri nähtävyys Luxemburgissa: Chocolate House Nathalie Bonn, aivan ihana kahvila, josta saa aivan ihanaakin ihanempia suklaita. Suklaakahvilan parasta antia ovat chocospoonit, puulusikan ympärille valetut suklaat, jotka liotetaan kuumassa maidossa aidoksi hot chocolateksi. Makuja on sen viidettä kymmenettä sorttia, joista minulla on vakaa aikomus käydä testaamassa kaikki heti, kun talven kolkkous laskeutuu tännekin.

Chocospoon, makuna wasabi

Espanjalainen Maríakin oli samaa mieltä: ei ole auringonpaisteisen terassipäivän voittanutta!

11.6.2013

Perjantaikävely Colmar-Bergissä

Luxemburgin rautatiet julkaisevat aivan mahtavaa opusta, joka löytyy nykyään minunkin kirjahyllystäni: 71 ”asemalta asemalle”-kävely- ja pyöräilyreittiä Luxemburgissa, pituudet vaihtelevasti väliltä 5-50km. Korkkasimme kirjan toukokuun alussa kymmenen kilometrin perjantailenkillä Colmar-Bergistä Ettelbruckiin.

Lähijuna puksutti Luxemburgin keskustasta Colmar-Bergin asemalle reilut parikymmentä minuuttia

Colmar-Berg on unelias pikkukylä, jossa ei ole oikeastaan mitään. Tai no, melkein mitään. Wikipedian mukaan siellä on Goodyearin rengastehdas sekä ajoharjoittelurata, joista kumpikaan ei kiinnosta meitä. Erästä geokätköä etsimme turhaan vartin verran ennen kuin luovutimme, mutta se varsinainen nähtävyys taitaa olla suurherttuan linna.

Kalpene, Mäntyniemi

Suurherttuat ovat kopittaneet Bergin linnassa 1800-luvun puolivälistä alkaen, eli suunnilleen siitä lähtien kun Hollannin kuningas ja Luxemburgin suurherttua lakkasivat olemasta sama asia; Hollannin kruunu siirtyi tuolloin naisperilliselle, mutta suurherttuaksi eivät naiset päässeet, joten kyseinen titteli siirtyi perimysjärjestyksessä seuraavalle. Nykyinen Bergin linna on kuitenkin vasta vuodelta 1911, sillä tuolloin silloinen suurherttua päätti vähän ”remontoida” eli repiä vanhan linnan maan tasalle ja rakennuttaa täysin uuden.

Toisen maailmansodan aikana linnan kalleimmat taideaarteet ~~hävisivät~~ ryöstettiin, kun Luxemburgin miehittäneet natsit päättivät muuttaa linnan tyttöjen uudelleenkoulutuskeskukseksi. Natsien jäljiltä linnaa jouduttiin restauroimaan vielä pitkään, joten suurherttua pääsi muuttamaan sinne vasta 60-luvulla.

Täällä maa on kallista, joten sitä on hyvä käyttää lehmien laiduntamiseen

Linnan jälkeen reitti keplotteli läpi parin minimaalisen omakotitaloalueen sekä parin vähän isomman lehmäpellon, kunnes saavuimme seuraavalle kätköpaikalle Birtrangen linnan luokse, jonka vanhimmat osat ovat 1200-luvulta. Talo on historiallisesti ja arkitehtonisesti tärkeä, joten mitä luulet, pääseekö sinne käymään?

Linnan erotti pikkutiestä upea ruohokenttä

No ei tieteenkään pääse. Siellä asuu yhä joku aatelisperhe kaikessa rauhassa. Siis pikainen kätkön etsintä naapuritalon koiran jatkuvan haukunnan säestämänä ja eteenpäin.

Grentzingenin kylän kappeli

Birtrangen linnan vieressä oli Grentzingenin kylä, yhteensä ehkäpä viisi taloa, ja kylässä kappeli. Olisimme muuten kävelleet onnellisesti ohi, mutta opaskarttani tiesi kertoa, että kappeli oli vuodelta 1773 ja toimi aiemmin suurherttuoiden kappelina, sillä Grentzingenissä sijaitsivat heidän päätiluksensa.

Ovi oli visusti lukossa ja ikkunatkin liian korkeilla sisään kurkittavaksi

Grentzingenissä poikkesimme ensimmäistä kertaa asfaltoidulta tieltä pienelle metsäpolulle, kun lähdimme kiipeämään ylös Ousterbaachin laaksoon – kyllä, ylös laaksoon, ympäröivät mäet olivat vieläkin korkeammalla. Parinsadan metrin kiipeämistämme siivitti kiihtynyt valitus kaikista opiskeluaikana kokemistamme vääryyksistä, kun yrityksien järjestämissä kilpailuissa voittajajoukkueeksi ei selvinnytkään paras ja huolellisimmin työnsä tehnyt joukkue vaan se, jolla oli pöhköin ja hulluin idea ja idean esittelyssä vetävä show. Valitin innolla mukana, kunnes muistin sen kerran, kun olin eräässä kilpailussa voittajajoukkueessa… mutta se oli kyllä hulluudessaan ihan paras idea ja täysin palkinnon arvoinen, säännön vahvistava poikkeus.

Laaksossa siirryimme peltomaisemista metsään, jossa aluskasvillisuus peitti maan

Nostalgisen valituksen keskeytti uusi kätköpaikka Mederhaffin maatilan raunioilla. Yhden kaverin yli tuhannen kätkön track-recordilla tämäkin löytyi jo siinä vaiheessa, kun me kaksi muuta vielä keskityimme ottamaan valokuvia.

Superkätköilijä vauhdissa, TFTC.

Vähemmän superkätköilijä yrittää keskittyä pysymään pystyssä

Osta hyvä maatila…

…kaipaa pientä laittoa. Mahdollisuus tehdä tästä unelmiesi mukainen!

Pian Mederhaffin jälkeen taivas aukeni, silleen pikkiriikkisen, ja sää oli ah niin periluxemburgilaisesti juuri siinä rajoilla, viitsiikö vetää sateenpitävää takkia päälle vai ei. Onneksi olimme jo loppupuolella reittiä, ja pian Ettelbruck siinsi horisontissa.

Poikkeuksellisesti lehmien sijaan hevosia

Ettelbruckin kylä sai nimensä jo 400-luvulla, kun Hunni Attila riehui alueella armeijoineen. Näille main Attila rakennutti sillan, jota pitkin hänen armeijansa ylitti Alzette-joen. Attila – Ettel, silta – bruck. Nykyään verisestä historiasta ei ole tietoakaan ja sen sijaan kuudentuhannen asukkaan kylässä vaikuttaa olevan vallalla yleiskaava, jonka mukaan talon saa maalata minkä väriseksi vain, kunhan väri on iloinen.

Sininen talo olisi ollut myytävänä. Melkein ostin, koska kuka nyt ei haluaisi asua sinisessä talossa?

Ettelbruckissa kävimme hakemassa vielä yhden kätkön juutalaiselta hautausmaalta ennen kuin suuntasimme takaisin kohti Luxemburgia ja naapurustoni ruotsalaisbaaria, jossa Suomi hakkasi Saksan täpärästi jatkoajalla MM-kisojen avausottelussa, joka näytettiin luonnollisesti äänettömänä, koska Ruotsin häviäminen Sveitsille oli niin paljon tärkeämpää.

Nämä puut kukkivat valtoimenaan toukokuussa. Kutsuin näitä aluksi kirsikkapuiksi, mutta rupesi jossain vaiheessa epäilyttämään, että voiko Luxemburg oikeasti olla ihan tupaten täynnä kirsikkapuita?

2.6.2013

Beaufortin linnassa

Jo oli aikakin kesäkuun alussa ilmojen vähän kääntyä parempaan. Tänä viikonloppuna saimme vihdoin nauttia auringosta, joten erään kaverin kysäistessä, haluaisinko lähteä seuraksi linnoja tiirailemaan, olin heti messissä. Sunnuntaipäivän kohteena oli Beaufortin linna Koillis-Luxemburgissa, keskellä-ei-mitään, mutta onneksi keskelle-ei-mitäänkin menee sunnuntaisin kaksi suoraa bussia päivässä.

Aitoon linnakokemukseen kuuluu jatkuva linnan lampaitten määkiminen, joka kantautui kuuluvasti linnan joka kolkkaan

Beaufortin eli kauniin linnan vanhimmat osat rakennettiin ehkä joskus 800-luvulla puolustukseksi Echternachin luostarille, joka yritti pitää maansa erillään Trierin luostarin munkkien hallintoalueesta. Joskus myöhemmin luostarin hallitsija, Luxemburgin kreivi, luovutti Beaufortin läänityksen Wiltzin perheelle, joista tuli luostarin vasalleja ja Beaufortin linnanherroja.

Koska Beaufortin linnanherrat olivat hallitsevan luokan alinta kastia kaukana prinssien alapuolella, vaihtoehdot ammatinvalintaan olivat vähäiset. Esikoispojat lähetettiin kuusivuotiaina sukulaisten linnoihin ritarinoppia hakemaan: aseenkantajana he oppivat hevosenkäsittelyä sekä taistelulajeja siihen asti, kunnes 17-vuotiaana heidät lyötiin ritareiksi. Siitä lähtien he saivat pröystäillä ympäriinsä värikkäässä rengashaarniskassa ja tehdä kaikkea, mitä kunnon lordin tulee, kuten taistella, metsästää karhuja, palvella hovissa tai möykätä turnajaisissa. Lukutaito, matematiikka ja yleistieto eivät sen sijaan olleet olennaisia ritarin opinnoille. Jos aika kävi oikein tylsäksi, saattoi aina lähteä ristiretkelle tai liittyä mukaan uskonnolliseen järjestöön, kuten Beaufortin ritari Karl oli tehnyt 1300-luvulla kohoten Saksalaisen ritarikunnan suurmestariksi.

Nuoremmat pojat saatettiin pistää ritariuran sijaan Echternachin benediktiiniläisluostariin. Munkkien ei tarvinnut heiluttaa miekkaa, mutta turnajaisten ja pitkästymisen sijaan heiltä vaadittiin kahdeksan tunnin työpäiviä puutarhanhoidon tai kirjoitusten kopioinnin parissa, jonka lisäksi piti monta kertaa päivässä käydä jumalanpalveluksessa laulamassa virsiä. Loppukin aika oli tiukasti aikataulutettu rukoilulle ja raamatunluvulle, joten ruokataukoja siunaantui päivään yksi ja yöunet jäivät neljään tuntiin. Toisaalta työ tuotti myös tuloksia: Echternachin luostarin maalauskoulun maine kiiri kauas maan rajojen ulkopuolelle.

Linnan naapuritalot olivat hieman modernimpaa rakennuskantaa

Toiseen ilmansuuntaan sentään näkyi 1600-luvulla rakennetun renessanssilinnan torni

Entäs perheen tytöt? No ne naitettiin mahdollisimman hyviin liittoihin. Siinä missä linnan turistiläystäke käytti kaksi A4:ää selostaakseen linnan poikien kohtaloa, tyttöjen kohtalo selostettiin erään kappaleen viimeisen virkkeen sivulauseessa.

1500-luvulle tultaessa Beaufortin linnanherrat kärsivät raha-ahdingoista, jota he lievittivät ryöstelemällä maidensa läpi kulkevia matkalaisia ja kauppakaravaaneja. Pahin kaikista ryöstelijöistä oli Beaufortin lordi Gaspard II de Heu, joka ei pitäytynyt pelkästään omilla maillaan vaan lähti ryöstelemään naapurilordien kyliä aina Trieriin asti. Tämä loppui vasta, kun Gaspard teloitettiin vuonna 1593. Sen jälkeen Beaufortin linnan annettiin hiljalleen rapistua, ja viimeiset asukkaat muuttivat pois 1700-luvun alussa.

Jo vuonna 1898 turistit osasivat kaivertaa linnanseiniin puumerkkejä

Linnan restaurointityöt aloitettiin vuonna 1928, ja kuluja kattamaan linna avattiin matkailijoille 1932. 80-luvulla valtio sai linnan haltuunsa ja suoritti arkeologisia kaivauksia ja jatkoi restaurointia, jonka totesimme olevan yhä aika kesken, sillä linnassa ei ollut kuin pari huonetta, joissa oli jonkin oloinen katto, ja nämäkin olivat kaukana alkuperäisestä ulkomuodosta. Siispä suuntasimme linnanpihalle nauttimaan liköörisnapsit, joiden lipunmyyjä oli vinkannut kuuluvan sisäänpääsyyn.

Vadelmalikööriä ja cassista

Mutta ei tässä vielä kaikki…

Linnan ulkopuolelta lähti Haupersbaachin laakson pohjaa pitkin luontopolku, jonka päätimme kävellä hyvän sään kunniaksi (sekä erästä multigeokätköä etsiäksemme). Kuten muualla Mullerthalin eli Pikku-Sveitsin alueella, täälläkin oli komeita kivimuodostelmia laakson molemmin puolin sekä pohjalla pieni puro.

Kivi oli kauttaaltaan huokoista

Saniaiset peittivät kaiken mahdollisen, ja mahdottomiin paikkoihin ne puskivat ilmajuuriaan

Väärää kantoa haukkumassa

Multikätkön ideana on, että pitää etsiä vihjeitä monesta eri paikkaa ennen kuin varsinaisen kätkön koordinaatit selviävät. Tällä kertaa piti löytää pieniä metallilaattoja ruuvattuna kiinni kätkökuvauksessa näytettyihin neljään paikaan: kahteen siltaan, yhteen kantoon ja yhteen puuhun. Kämmäsimme pariin otteeseen, sillä ensin kömmimme vartin verran erään sillan alusia vältellen puroon tippumista kunnes tajusimme, että kyseessä oli väärä silta, jonka jälkeen kaivelimme erästä kantoa ja ihmettelimme oranssina hohkavia viisisenttisiä etanoita ennen kuin tajusimme, että oikea kanto oli tien toisella puolella. Kätkön löydettyä piti pistää juoksuksi, jotta ehtisimme kahden tunnin välein kulkevaan bussiin Echternachin juna-asemalle.

Echternachissa repäisimme ja haimme jäätelöt aseman kebab-ravintolasta. Niitä kelpasi nauttia lämpimässä auringonpaisteessa.

26.5.2013

Rento sunnuntai Larochettessa

Kuinkahan monta kertaa olen täällä blogissa kirjoittanut kertovani jostakin asiasta ”myöhemmin” ja jättänyt jutun kokonaan sikseen? Nyt töihin palattuani ei voi kuin nostaa hattua kaikille työssäkäyville, jotka silti jaksavat blogata lähes päivittäin. Minulla kun yhden blogipostauksen tuottamiseen saattaa mennä parikin tuntia, eikä tuota aikaa ole normaalina arki-iltana käytettävissä, kun töissä viipyy melkein kuuteen, töiden jälkeen yleensä suuntaan joko urheilemaan tai kavereiden kanssa iltaa viettämään, ja kotiin saapuessa se pari tuntia menee valtameren taakse skypettäessä. Illallista syön läppärin ääressä jotain hyvää HBO:n arkistoista katsoen, ja sitten olenkin jo aivan valmis rojahtamaan sänkyyn.

Mutta nyt on sunnuntai. Kylmä ja sateinen sää sekä kaverin puolikuntoisuus riittivät perumaan päivälle suunnitellun parinkymmenen kilometrin patikoinnin, ja sohvasurffaaja, jonka piti saapua illalla, joutuikin yllättäen perumaan. Koska sunnuntaina koko Luxemburg on kiinni, vietän tämän päivän tukevasti kotona verskoissa luppoaikaa viettäen. No ehkä jossain vaiheessa siivoan ja kasaan perjantaina saapuneen ruokapöydän, mutta päätavoitteena on rentoilu, ja siihen sopii blogin päivitys. Siispä palaan puolentoista kuukauden taakse ja kerron, mitä kymmenen kilometria Luxemburgin metsissä patikoituamme näimme.

Larochetten linnahan se siinä

Tästä näkymästä kesti vielä reilu puoli tuntia patikoida alas Larochetten kylään, jossa nautimme lounasta pienessä italialaisravintolassa. Ei ole etanapizzan voittanutta, sanon vaan. Pitkäksi venähtäneen lounastauon jälkeen kiipesimme tutustumaan linnaan, jonka vanhimmat osat rakennettiin joskus 1000-luvulla, ja joka esiintyy kirjoituksissa ensi kertaa ”vasta” 1200-luvulla.

1500-luvun lopulla tulipalo riehui linnassa, eikä linnaa koskaan korjattu alkuperäiseen loistoonsa. Linnanmuurien sisällä olevista asuintaloista oli jäljellä lähinnä perustukset, mutta linnan korkea päärakennus oli vielä pystyssä, ja sitä ilmeisesti vuokrattiin juhlia varten. Sisällä myös näkyi, missä olivat sijainneet keittiön tulisija, linnanneidon vaatekaappi ja lordin makuuhuoneen oma vessa, jossa toki tuotosten loppusijoituspaikkana toimi alhaalla sijaitseva laakso.

Larochetten linnasta lordit ja leidit pystyivät tarkkailemaan kylässä asuvia alamaisiaan. Lipputangossa liehuu Luxemburgin (eikä suinkaan Hollannin) lippu.

Larochetten linna siirtyi Luxemburgin valtion omistukseen 1979, ja valtio on restauroinut linnaa urakalla sekä suorittanut paikalla useita arkeologisia kaivauksia. Linna pidetään avoinna vierailijoille päivittäin klo 10-18 pääsiäisestä lokakuun loppuun.

Erään patikointiseurueemme jäsenen mies ja lapsi olivat tulleet tapaamaan meitä lounastauolle ja liittyivät linnakierrokselle.

Että sellainen linna. Sitten olikin vielä kymmenisen kilometria kävelyä edessä, ennen kuin pääsisimme takaisin autoillemme. Viimeiset kymmenen kilometria olivat tällä kertaa reitin hienoimmat.

Portaita reitillä riitti

Mullerthalin alue tunnetaan täällä Pikku-Sveitsinä, koska seutu on niin mäkistä. Polku kiemurteli ylös alas rinteitä ja kipusi välillä suurten kivenlohkareiden välistä. Näimme myös toisenkin linnan, joka taisi olla yksityisomistuksessa, sillä siinä ei ollut mitään mainintaa nimestä tai vierailuista. Linnojahan täällä riittää…

Jossain vaiheessa vuorikaurisosastoa kysäisin vieressäni kävelleeltä mieheltä, mistä hän oli kotoisin. ”Kurashoo”, mies vastasi. Siis mistä? Mies toisti pari kertaa nimen, ja sitten selvensi, että Karibialta. Ahaa, siis Curaçaolta! En yhdistänyt paikkaa lausumiseen, koska olin aina itse lausunut paikannimen vääräoppisesti ”Kurakao”.

22 kilometrin kohdalla kaikki muut alkoivat olla poikki, mutta punatakkinen ukrainalaisnainen piti tahtia yllä huutamalla sekalaisia kannatushuutoja. Viva la Revolucion! Go Bayer München!

Nyt tuolla ulkona taas sataa. Sadesäässä parasta on, että voi hyvillä mielin lorvia sisällä, lukea kirjaa, katsoa leffoja ja syödä suklaata.