Terveiset Helsingistä, kaupungista, joka on ja pysyy rakkaana kotikaupunkinani. Vaikka taas hätkähdin uutta – mihin Bakers on hävinnyt? mikä ihmeen 2-ratikka? miten joka kulmassa mainostetaan nykyään sushi-buffeteja? ja eikö P-junalla enää mennäkään Malmille? – tuntuu kaupunki silti hengittävän kanssani samaa tahtia. Kauppatorin myyjien hymyt eivät muutu, Stockan Hullujen päivien hulabaloo on joka vuosi samanlainen, busseissa istuessa voi torkkua ja silti havahtua oikealla pysäkillä ja Fredalla, Lönkalla ja Iso-Roballa liikkuessa vanhat talot henkivät kotia. Töölönlahti on täynnä lenkkeilijöitä, Linnunlaulun huvilat paikallaan, Kalliossa yhä samat antiikkielektroniikkakaupat thaihierontojen vieressä ja pimeä kaupunki ei tunnu pelottavalta – päinvastoin.
Pasilasta uuden passin haettuani harhailin 0-lipulla päättömästi ympäri kaupunkia katuja katsellen, kunnes ratikkani kolisteli pitkin Aleksia ja tajusin, että vajaassa tunnissa ehtisin juuri sopivasti kiertämään Helsingin kaupunginmuseon näyttelyn. Kaupunginmuseot (kyllä, niitä on monta) ovat ilmaisia ja siksi niihin pistäytymiseen on kynnys erityisen matalalla. Minä jäin pois 6T:stä tuomiokirkon edessä ja kurvasin Sofiankadulle.
Näyttelyssä esiteltiin helsinkiläisten lempipaikkoja – tuomiokirkon portaat vappuna, Suomenlinna, Kaivari – ja minä huokailin. Yläkerrassa käytiin läpi tunnettuja helsinkiläisiä lähinnä 1800-luvulta, ja minä muistin taas, miksi vähän fanitan Aurora Karamziniä. Huone, johon jäin istumaan, oli kuitenkin lähes tyhjä. Pari puiston penkkiä, säkkituoleja, yksi heijastettu video jossa vähän katukuvaa, ei erityisen kiinnostavia vesivärimaalauksia. Minä jäin kuuntelemaan ääniä.
Kun huone täyttyi metron jarrutusäänistä, siirryin mielessäni Kaisaniemen metroasemalle. Sitten ratikat jo kolistelivatkin ohitseni, pulut visersivät, ja suojateiden merkkiäänet piipittivät tavalla, jota ne eivät piipitä missään muualla. Mukulakivikaduilla askelten kopinan lomasta kuuluvat kirkonkellot, bussit sanoivat ”tsih tsih” ja joku sanoi ”kiitos”. Sitä ei oikeastaan huomaa, ennen kuin lähtee pois, miten ominaisia jotkut äänet ovat jollekin tietylle paikalle, ja tähän huoneeseen oli koottu minun Helsinkini. Pariisin metrot kuulostavat ihan eriltä, New Yorkin suojatiet tuntuvat vierailta, ja ne kirkonkellot, niitä ei Coloradossa kuule.
Äänitaiteilija Mikko H. Haapojan teos Luotisuora, jossa kuljetaan Tähtitorninmäeltä Kallion kirkolle, on esillä Helsingin kaupunginmuseon Sofiankadun pisteessä 18.10. saakka. Sisäänpääsy on ilmainen ja museo on auki torstaisin klo 19 saakka, muina päivinä klo 17 saakka. Suosittelen lämpimästi kaikille tähän kaupunkiin rakastuneille.
En muista ihan tarkkaan, mitä mieltä olin Segwaysta, kun niistä ensimmäisen kerran kuulin, mutta mihin ihmeeseen tuo on hyvä tuskin menee paljoa vikaan. Sitten näin NYCissä poliisin huruttavan ympäri keskuspuistoa Segwaylla. Kui siistiä! Haluan kanssa!
Los Angelesissa viime kuussa olisi ollut mahdollisuus vuokrata Segway Venice Beachilta varsin kohtuulliseen tuntihintaan, mutta aika loppui. Nyt sitten Berliiniin lähtiessä sain jostain päähäni Segwayt, ja kun netistä löytyi City Segway Tours, jonka neljän tunnin Segway-ajeluun kuului lisäksi opastusta ympäri kaupunkia, olin myyty. Aika kun oli muutenkin kortilla pelkän viikonlopun reissussa, niin tässä näkisi lisäksi tärkeimmät nähtävyydet.
Heräsimme siis lauantaiaamuna jo kahdeksalta (syy miksi emme ehtineet nauttia hotellimme myöhäisestä aamiaisesta), jotta ehtisimme Alexanderplatzin TV-tornin juurelle ennen kymmentä. Myöhästyimme pari minuuttia kiitos junalakon, josta tiedotettiin pelkästään saksaksi, mutta paikan päällä oli sen verran härdelliä ilmoittautumisten kanssa, ettei tämä tuntunut suuresti haittaavan.
Segwayt parkkeerattiin nähtävyyksille pysähtyessä aina seinää tai katukiveystä vasten, koska itsekseen ne lähtisivät kulkemaan eteenpäin. Oppaamme Walid heitti herjaa vahvalla lontoolaisaksentilla natseista, homoista, talibaneista, juutalaisista, lesboista ja oikeastaan kestä vaan ja esitteli itsensä tittelillä your gay Taliban tour guide. Suosittelen vain epäkorrektin huumorin ystäville.
Segwaylla oli aluksi yllättävän vaikea ajaa – jo sen kyytiin nouseminen oli ensimmäisiä kertoja aika hermoja raastava kokemus nykimisineen ja kengurupomppuineen – ja toisaalta reilun vartin harjoittelun jälkeen yllättävän helppoa, mikä oli hyvä, sillä sen reilun vartin jälkeen painoimme liikenteen sekaan. Neljän tunnin kierroksella oli monta pysähdystä ja opastustuokiota, mutta ajoakin kertyi aivan riittävästi: Segwayt jätettyämme ja heipat sanottuamme fiilis jaloissa oli aika outo, vähän samanlainen kuin purjeveneestä astuessa, mutta ilman keinumista. Tuntui, että tasapainolihakset olivat saaneet treeniä, ja toisaalta jo pelkkä neljän tunnin seisominen tuntui jalkapohjissa. Kannattaa olla hyvät kengät jalassa.
Berliinin tuomiokirkko, Berliner Dom, jonka edessä pysähdyimme ensimmäisen kerranAltes Museum, Museosaaren vanhin museo, jonka katolla joku äijä näyttäisi mottaavan hevosta nyrkillä kuonoon.
Aloitimme kiertämällä Museosaarta ja tsekkaamalla ulkoa käsin sen museot. Tässä vaiheessa minulla oli vielä tottumista Segwayhin, kameran kaivamiseen laukusta, Walidin vahvaan aksenttiin ja nopeaan puhetyyliin sekä vau vitsi mä ajan Segwaylla-fiilikseen, joten opastuksesta ei jäänyt ihan hirveästi mieleen, mutta sen sentään sisäistin, että kyseessä on maailmanperintökohde, koska missä muualla muka on näin monta siistiä museota vieri vieressä? Kysäisin Walidilta, että jos aikaa on vain yhteen, missä näissä kannattaa käydä, ja tuomio oli että ei missään näistä. If you come to Germany, why on Earth would you want to spend your day looking at Egyptian and Greek memoriblia? Walid tokaisi ja käski painua sen sijaan sillan toisella puolella olevaan Saksan historiamuseoon, jos välttämättä haluaa johonkin isoon museoon täällä päin.
Humboldt-yliopiston alumneihin ja entisiin opettajiin kuuluvat sellaiset äijät kuin Einstein, Planck, Hegel, Bismarck, Marx ja Heine. Walid valaisi, että yliopisto on tuottanut yhteensä 29 Nobel-palkintoa, mikä on ”pari enemmän” kuin hänellä itsellään.
Humboldt-yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan edessä pysähdyimme kertaamaan rakennuksen historiaa entisenä kuninkaallisena kirjastona, jonka edessä Bebelplatzilla eräänä kauniina toukokuisena iltana vuonna 1933 eräs Joseph Goebbels piti palopuheen, jonka jälkeen puheen kuulleet opiskelijat ja nuoret ryntäsivät kirjastoon ja raahasivat ulos kaiken ”epäsopivan” kirjallisuuden torille. Roviolla paloi tuona yönä suunnilleen 20 tuhatta kirjaa. Tuolla rauhallisella kauniilla aukiolla seistessä oli jotenkin epätodellista ajatella, että reilu 80 vuotta aiemmin meininki täällä oli täysin kolopäistä, mutta pakko se oli uskoa tuijotellessa muistomerkkiä, jossa kirjahyllyt ammottivat tyhjyyttään.
Kyllä, nämä ovat kaksi eri kirkkoa.
Gendarmenmarkt-aukiolla saimme ihmetellä dejavu-ilmiötä: kaksi kirkkoa. Kaksi aivan identtistä kirkkoa. Häh? It’s because of the 30 year war, Walid avasi. 1600-luvun lopussa 30-vuotinen sota oli pyyhkinyt Berliinin miespopulaation olemattomiin, ja kaupunginisät jäivät miettimään, mistä ihmeestä sinkuille ja leskille löytyisi elättäjiä. Samaan aikaan katolisessa Ranskassa syrjittiin protestanttisia hugenotteja, joten Berliini lähetti sanan: tulkaa tänne, täällä on tyhjiä taloja, uskonnonvapaus protestanteille ja paljon vapaita naisia! Niinpä hugenotit saapuivat sankoin joukon, ja heitä varten rakennettiin Französischer Dom, ranskalainen tuomiokirkko. Koska hugenotit olivat kuitenkin ranskalaisia, piti saksalaisten panna paremmaksi ja rakentaa aukion toiselle puolelle Deutscher Dom, saksalainen tuomiokirkko, pari metriä leveämpi ja hitusen korkeampi.
Nykyään kumpikin kirkoista on muutettu museoksi, mutta näköjään niissä on silti mahdollista juhlia häitä.
Tässä kohtaa opimme ensimmäistä kertaa, että iso osa vanhan Itä-Berliinin puolelle jääneistä historiallisista rakennuksista on rakennettu täysin uudelleen 70-90-luvuilla. Ensimmäiset parikymmentä vuotta toisen maailmansodan jälkeen kumpikin kirkoista näytti tältä:
Kuva: allhailsAmerikkalaisen ja neuvostosotilaan muotokuvat merkkaavat vanhaa rajanylityspaikkaa.
Kun länsisaksalaiset halusivat liikkua varsinaisen Länsi-Saksan ja Länsi-Berliinin väliä, he ajoivat Checkpoint Alphasta Checkpoint Bravoon ja toiste päin motaria pitkin – ja auta armias, jos auton matkamittarin lukema näytti enemmän, kuin mitä matkaan olisi pitänyt mennä, tai jos matkaan oli mennyt vähänkin normaalia pidempään. (Jos taas matka taittui etuajassa, sakotettiin ylinopeudesta.) Jos muut kuin länsisaksalaiset halusivat jatkaa matkaa tästä Itä-Berliinin puolelle, tämä hoitui foneettisissa aakkosissa kolmannen kirjaimen kautta: Checkpoint Charlie. Kun sitten vuonna 1961 kapitalistiset ja sosialistiset tankit toljottivat toisiaan tämän checkpointin kohdalla, maailmanlaajuinen kuuluisuus oli taattu, ja nykyään paikalla parveilee turisti jos toinenkin.
Parilla eurolla olisi saanut poseerata ”amerikkalaissotilaiden” kanssa. Kyllä, tähän oli jonoa.
Miksi muuten ”checkpoint” eikä esimerkiksi ”border crossing”? Koska amerikkalaiset eivät pitkään tunnustaneet DDR:n olemassaoloa, joten paikalla ei näin ollen voinut olla minkäänlaista valtion rajaakaan.
Alkuperäistä Berliinin muuria. Länsi-Saksan puolella sijaitsi kuvassa näkyvä Martin-Gropius-Bau, tuolloin pommitusten jäljiltä vähän heikossa hapessa oleva sisustusesinemuseo, ja muurin toisella puolen samoilla kohdin sijaitsi Natsi-Saksan Luftwaffen päämaja, myöhemmin DDR:n ministeriötalo, vielä myöhemmin eli nykyään Saksan valtiovarainministeriö, kaikki kolme peruspositiivisia instansseja, joita kohtaan kansalaisilla on varmasti lämpimiä fiiliksiä.Itäsaksalainen vartiotorni: ei lämmitystä talvipakkasella, tehtävänä ampua rajanylittäjä joka saattaa olla naapurisi, näköpiirissä ns. Vapaa Maailma jonne todennäköisesti haluaisit lähteä itsekin lipettiin, ja seurana tornissa toinen vartiosotilas, joka saattaa hyvin olla Stasin palkkalistoilla.
Potsdamer Platzilla ihmettelimme uudenuutukaista rakennuskantaa: kiiltävää lasia ja modernia tornitaloa joka puolella. Syrjäkadulta löytyvän vartiotornin juurella Walid selitti, että vielä 25 vuotta sitten paikalla oli toista sataa metriä leveä death zone, jossa piikkilangat ja miinakentät pitivät huolen siitä, ettei kukaan ylittänyt rajaa elossa. Tältä paikka näytti vuonna 1962:
Tässä vaiheessa alkoi jo tuntua siltä, että eikö Saksan historiassa ole mitään muuta kuin kurjuutta ja kauhua? Sitten kaarsimme neuvostorealistisen kerrostalon pihaan. No tämä ei näytä niin pahalta. Mitä kamalaa voisi olla kerrostalon pihassa?
Ei muuta kuin Führerbunker, Hitlerin koti ja Natsi-Saksan päämaja vuonna 1945. DDR ei halunnut mainostaa maanalaisen bunkkerin sijaintia, joten he rakensivat siihen päälle kerrostalon parkkipaikan. Muurin murtumisen jälkeen Saksan valtio kierteli ja kaarteli asian kanssa ja huhumyllyn lähtiessä tangentille vihdoin paljasti bunkkerin sijainnin. Mitään suunnitelmia ei kuitenkaan ole bunkkerin avaamiselle turisteille, koska pelkona on, että siitä muodostuisi jonkinlainen epäpyhä alttari uusnatseille. Sitäpaitsi kerrostalojen asukkaat tarvitsevat yhä parkkipaikkansa.
Bunkkerin viereisessä korttelissa vajaa 3000 betonipaasia muistuttaa juutalaisten kansanmurhasta. Kuulema alunperin Euroopan murhattujen juutalaisten muistomerkin suunnitteluvaiheessa juutalaisyhteisöä ei paljon miellyttänyt sijainti niinkin lähellä Hitlerin bunkkeria, mutta Berliinin kaupunki totesi, että kuulkaas ei näitä tyhjiä isoja kortteleita kaupungin keskustassa nyt ihan rajattomasti ole, ja muistomerkki saatiin avattua vuonna 2005.
Muistomerkin idea on, että eri korkuiset betonipaasit luovat labyrintin, joka eristää niiden keskellä kävelevän ihmisen täysin ympäröivästä yhteiskunnasta – vähän niinkuin juutalaiset aikoinaan. Samaten muistomerkin pohja on epätasainen ja kuvastaa epävarmuutta, jota juutalaiset kokivat. Ja siltä se muistomerkin keskellä aika lailla tuntuikin, lievästi ahdistavalta.
Muistomerkiltä näkyi Reichstag, valtiopäivätalo, jonka kupolista on kuulema hienot näköalat, mutta pääsy pitäisi varata etukäteen.
Brandenburgin porteilla hengähdimme. Vihdoinkin jotain positiivista, tavallaan. Portti on Berliinin vanhojen kaupunginmuurien portti, jossa kerättiin tulleja kaupunkiin tulevilta, ja sen keskimmäisin aukko on hieman muita leveämpi siksi, että siitä saivat keisarikunnan aikoihin kulkea pelkästään kuninkaallisen hovin jäsenet.
Voiton jumalatar Victoria istuu hevosten vetämissä vaunuissa
Portin vieressä oli Yhdysvaltain ja Ranskan suurlähetystöt sekä eräs hotelli, joka on ilmeisesti hyvinkin ikoninen, mutta josta minä en ollut koskaan kuullutkaan.
Hotelli Adlon on se hotelli, jonka ikkunasta Michael Jackson roikotti poikaansa Blanketia. Ainoa vaan, että kun Walid meille tästä kertoi, minä ihmettelin, miksi Michael Jackson roikotti ikkunasta peittoa? Ei selvästi ole Michael Jacksonin tekemiset lähimpänä sydäntä.
Tässä kohtaa kierros saapui päätökseen, ja me hurutimme takaisin TV-tornille Unter den Lindeniä pitkin väistellen kadulla lojuvia hevosenpökälelänttejä.
Kuvittele kaupunki, jonka paletti on tasaisen hiekan värinen, muodot pyöreitä ja talot savitiilestä. Kaupunki, jossa rakennustyyli ei ole muuttunut viimeisen 400 vuoden aikana mihinkään, espanjalaisten konkistadorien voisi yhä kuvitella vaeltelevan kaduilla, ja intiaaneja ei tarvitse edes kuvitella – monelle heistä tämä kaupunki on koti.
Santa Fe on New Mexicon osavaltion pääkaupunki, vanhin kaikista Yhdysvaltojen osavaltiopääkaupungeista. Rio Grandeen laskevan Santa Fe -joen varrella asui pueblointiaaneja jo yli tuhat vuotta sitten, mutta varsinaisesti kaupungin historian katsotaan alkaneen siitä, kun New Mexicon espanjalainen kuvernööri Don Pedro de Peralta perusti vuonna 1607 paikalle kaupungin, jolle hän antoi pontevasti nimen La Villa Real de la Santa Fe de San Francisco de Asís, Franciscus Assisilaisen pyhän uskon kuninkaallinen kaupunki. Myöhemmin nimi lyhennettin Santa Feksi, Pyhäksi uskoksi.
Pueblo-intiaanien asuinsijat Don Pedro de Peraltan aikaan, jolloin karavaanit vaelsivat El Camino Realia tuoden Santa Fehen espanjalaisten tarvitsemia tarvikkeita ja vieden vastavuoroisesti Mexico Cityyn turkoosia ja intiaanitaidetta. Nykyään kaksi läheisintä isompaa kaupunkia ovat Breaking Badistakin tuttu Albuquerque sekä nimessään historiansa paljastava Española.
Taannoin suunnittelimme viikon lähiosavaltioiden kiertomatkaa syyskuun ensimmäiselle viikolle, koska syyskuun ensimmäinen maanantai on täällä arkivapaa Labor Dayn kunniaksi. Elokuun puolivälissä tänne muuttaessani totesimme kuitenkin, ettei juuri nyt jaksaminen riitä yli viikon reissuun, ja lomapäivät on parempi lykätä sellaiseen hetkeen, kun niistä pystyy oikeasti nauttimaan. Jonnekin oli silti päästävä, ja kun löin silmäni Taos Pueblon intiaanikylään ja etelässä päin pyörineeseen Colorado State Fairiin, pitkän viikonlopun kohteeksemme valikoitui New Mexico ja tukikohdaksi siellä Santa Fe.
Plazan käsityömarkkinat sulkivat jo viideltä, joten me kipusimme kattoterassille oluelle nauttimaan ilta-auringon lämmöstä. Rooftop Pizzerialla on hyvien näkymien lisäksi laaja lista paikallisten pienpanimoiden tuotteita.
Santa Fe on paitsi vanhin, myös korkeimmalla sijaitseva osavaltiopääkaupunki. 2,2 kilometrin korkeudessa Sangre de Criston vuorten kupeessa sää ei ollut tuskastuttavan kuuma vaan pyöri mukavasti hellerajoilla. Kaupungin keskuspiste on Plaza, satoja vuosia vanha tori, jota reunustavat kaupungin vanhimmat rakennukset. Sama savitiilinen rakennustyyli on kuitenkin levittäytynyt myös vanhan kaupungin ulkopuolelle, ja niin pikaruokapaikat kuin ketjuhotellitkin kaupungin reunamilla ovat pyöristettyä beessiä. Taco Bellin imagoon se sopi erittäin hyvin, McDonalds ja Kentucky Fried Chicken hymyilyttivät meitä enemmän.
Plazan laidalla sijaitseva Palace of Govenors, jonka varjossa intiaanit myyvät käsitöitään.
Koska New Mexicon historian tuntemuksemme oli tätä ennen aika hatara, suuntasimme kaupunkiin tultuamme ensimmäiseksi New Mexicon historiamuseoon, joka sijaitsee Plazan vanhimmassa rakennuksessa nimeltä Palace of Governors, kuvernöörien palatsi, rakennettu vuonna 1610. Eurooppalaisesta näkökulmasta neljäsataa vuotta vanha talo ei tunnu erityisen vanhalta, mutta täällä talon ikä herättää ihmetystä ja kunnioitusta, eikä suotta: rakennuksella on kunnia olla Yhdysvaltain vanhin yhä olemassa oleva julkishallinnollinen rakennus. Sen sotkuiseen ja sotaisaan historiaan mahtuu niin vuoden 1680 suuri pueblokapina, jonka jälkeen pueblointiaanit muuntivat rakennuksen kodiksi usealle kymmenelle intiaaniperheelle ja jonka jälkiä arkeologit yhä kaivavat esille rakennuksen lattian alta, kuin myös espanjalaisten alueen uudelleenvalloitus vuonna 1694, jolloin intiaanit ajettiin rakennuksesta tiehensä. Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 rakennus toimi Santa Fe de Nuevo Méxicon provinssin hallintorakennuksena, kunnes lopulta vuonna 1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodan rauhansopimus siirsi koko New Mexicon Yhdysvalloille ja uuden territorion hallinto perustettiin taloon.
Museo kävi lävitse osavaltion historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta mielestäni aika objektiivisesti sekä konkistadorien että intiaanien menneisyydestä kertoen, ja pääsimme ihmettelemään konkistadorien haarniskoita, jotka näyttivät kuin 10-vuotiaalle lapselle mitotetuilta. Tuon ajan espanjalaisia ei oltu pituudella pilattu.
Palatsin suuri sisäpiha, jonka toisella puolen on toiminut 1800-luvun alkupuolelta lähtien sanomalehti- ja kirjapaino.
Amerikkalaisittain poikkeuksellisesti autot oli Plazalla kielletty, ja me liikuimme tiiviissä keskustassa kävellen. Samalla pystyi ikkunashoppailemaan pikkuputiikkeja, joista moni oli taidegallerioita, koska Santa Fe on pitkään ollut suosittu asuinpaikka taiteilijoiden keskuudessa. Tunnetuin heistä on kukkia ja pääkalloja maalannut Georgia O’Keeffe, jonka taidetta esittelevä museo on kaupungin keskustassa, mutta myös nykytaiteella on vahva jalansijansa: Plazasta itään sijaitsevalla Canyon Roadilla on yli sata galleriaa, ja kuulema perjantaisin viinistä ei kannata kaupungissa maksaa, vaan kannattaa suunnata taidegallerioiden avajaisiin, joita on taatusti joka viikko.
Jos joku eksyy Santa Fehen – ja eksyminen tänne tosiaan kannattaa! – suosittelen illallispaikaksi Elevation Bistroa. Newmexicolaiseen tapaan ruokaa tilatessa kysyttiin, haluaako sen kanssa punaista vai vihreää chilikastiketta; jos haluaa kumpaakin, ruoka on syytä tilata joulutyyliin, ”Christmas style”. Elevation Bistron ruoat olivat herkullisia ja hintalaadultaan erinomaisia, sillä pääruoat pyörivät $10 paikkeilla, palvelu ystävällistä ja ravintola myöhään auki, mikä sopii meille, sillä lomalla vääntäydymme illalliselle aina viimeisten joukossa.
Santa Fen intiaanikulttuurin ja -taiteen museossa oli kielletty valokuvaaminen sisällä – kuvat ulkopuolen patsaspuistosta – mutta suosittelen tätä museota lämpimästi kaikille intiaaneista kiinnostuneille, sillä se tarjoaa erinomaisen katsauksen sekä intiaanien menneisyyteen että nykyelämään. Museoihin ilmaisen sisäänpääsyn takaavat Culture Passit meille tarjosi New Mexicon kulttuurivirasto.
Kolmetoista vuotta WTC-iskujen jälkeen tämä muistopäivä näkyy yhä Amerikan arjessa. Aamulla autoradiossa kerrottiin, että joku pizzeria jakaa ilmaista pizzaa niille, jotka lahjoittavat rahaa iskujen uhrien perheitä tukevalle hyväntekeväisyysjärjestölle. Facebookissa yksi amerikkalainen kaverini pyysi ihmisiä miettimään muistopäivän kunniaksi, mikä on heille tärkeää elämässä – Volunteer your time, donate to a worthy cause, hug your children a little tighter today, smile at someone who may need a lift or better yet at someone who you find DIFFERENT than yourself… – kun taas toinen tyytyi vaihtamaan profiilikuvakseen liehuvan USAn lipun lauseella We will not forget. Päivää on muisteltu jokaisella uutiskanavalla, ja isänmaallisuudestaan tunnetulla Foxilla kolumnisti pyysi ihmisiä sitotumaan Amerikan aatteeseen – recommit yourself to the cause of America – koska America’s military still carries the burden of defending freedom amidst a fallen world.
Me muistelimme tätä päivää jo viime pääsiäisenä, kun kävimme vierailulla New Yorkin WTC-muistomerkillä. Lippu muistomerkille piti tuolloin vielä varata etukäteen netistä, ja se oli ”ilmainen”, mutta siitä perittiin parin taalan varausmaksu. Käytännössä paikan päälläkin olisi pystynyt varaamaan vierailuajan saman suuruista maksua vastaan, mutta silloin olisi pitänyt jonottaa pidempään. Me olimme unohtaneet printata ennakkoon varatun lipun, mutta kun menin kysymään ohjeistuksia jakavalta vartijalta, pitäisikö meidän tämän takia jonottaa uusi aika, hän totesi, että I belive you ja antoi meille takataskustaan ylimääräiset liput. Nykyään koko lippukäytännöstä on luovuttu, ja muistomerkille pääsee oikeasti ilmaiseksi jonottamatta.
WTC One, alueelle rakennettava uusi ja entistä korkeampi pilvenpiirtäjä, oli pääsiäisenä piirua vaille valmis.
Paikalla oli massiiviset turvatarkastukset, mutta ne soljuivat aika sujuvasti eteenpäin, eikä ollut aikaakaan kun pääsimme aitojen rajaamaan muistolehtoon. Kyltit peräänkuuluttivat kunnioittavaa käytöstä, ja vierailijat automaattisesti hiljensivät ääntään, joten ihmismassoista huolimatta alueella oli yllättävän rauhallista. Kahden sortuneen pilvenpiirtäjän paikalle oli rakennettu valtavat altaat, joissa vesi soljui altaiden pohjalla olevaan mustaan aukkoon. Altaita ympäröivät iskuissa kuolleiden nimet, yhteensä vähän vajaa kolme tuhatta nimeä.
Muistomerkiltä löytyivät myös Pennsylvanian pellolle romahtaneen koneen matkustajat.
Muistomerkillä minua herkisti käytäntö, jossa joka päivä kyseisenä päivänä syntymäpäiviä juhlivien nimien kohdalle lisättiin valkoinen ruusu. Se auttoi konkretisoimaan, että kyseessä oli elävät ihmiset, joista suurin osa olisi tänä päivänä oikeasti juhlinut syntymäpäiviään, ellei olisi menehtynyt ihmishenkien menetyksellä mitattuna maailmanhistorian pahimmassa terroristi-iskussa.
Osakesijoittaja Greg Malone, 1958-2001, töissä Euro Brokersilla (Etelätornin 84. kerros).Ravintolatyöntekijä John Holland, 1970-2001, töissä Windows of the World -ravintolassa (Pohjoistornin 107. kerros).
Viime pääsiäisenä paikalle rakennettu WTC-museo oli vielä vaiheessa, mutta nyt se on jo avattu, ja sisältä pitäisi löytyä seikkaperäinen katsaus päivän tapahtumiin. Meidän oli kuitenkin tyytyminen Gift Shopin sisällä olleeseen pieneen aikajanaan, josta päivän tapahtumia pystyi kertaamaan. Suurimman huomion Gift Shopin nurkassa saivat palomiehet, poliisit ja muut, jotka olivat auttaneet ihmisiä selviytymään päivän tapahtumista, ja poliisikoiratkin oli mainittu.
Melkein valmis museo, joka avattiin noin kuukausi meidän käyntimme jälkeen.
Jotain tuhon laajuudesta ja järkyttävyydestä amerikkalaisten mielessä kertoo, että muistomerkki saatiin valmiiksi vasta kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Iskuista jäljelle jäänyt kaaos saatiin siivottua alle vuodessa, ja loppu aika meni muistomerkin suunnittelussa. Lopputulokseen voi kuitenkin olla tyytyväinen: syyllistäminen, kansallismielinen pullistelu ja muu turha on jätetty pois, ja muistomerkistä päällimmäisin tunne on surumielisen arvokas.
Kaiken tämän lomassa mieleeni muistui, kun tein kotona itselleni tonnikalasalaattia aikaisin loppuneen lukiopäivän jälkeen, ja äitini soitti ja käski avata heti telkkarin: ”Siellä on lentokoneita lentänyt päin pilvenpiirtäjiä.” Sain telkkarin auki juuri parahiksi nähdäkseni ensimmäisen torneista sortuvan livenä maahan. Loppuiltapäivän yritin tavoittaa New Yorkissa asuvaa kaveriani ja sadattelin Yleä, joka katkaisi lähetyksen näyttääkseen Eduskunnan kyselytuntia.
CNN:n liveuutisointia kyseiseltä aamulta. Toinen kone osuu suorassa lähetyksessä torneihin kohdassa 13:29, eivätkä sen koommin uutisankkuri kuin livekommentoijakaan huomaa konetta vaan puhuvat ”räjähdyksestä”.
Kartoista ja veneistä kiinnostuneena insinöörinä on oikeastaan aika yllättävää, että minulla on kestänyt näinkin pitkään päätyä Lontoon reissulla Greenwichiin katsomaan nollameridiaania sekä museoalus Cutty Sarkia Greenwichin satamassa. Olin aina ajatellut, että sinne on jotenkin tosi pitkä matka Lontoosta, mutta vain pieni pyrähdys junalla ja olin perillä.
Tapasin lontoolaisen ystäväni Lisan taannoin Suomessa töiden kautta, joten Lisakin oli innoissaan löytäessään maininnan Helsingistä nollameridiaanilta.
Siinä on kaupunki, jonne Lisa suunnittelee ensi kesäksi häitä ja sen jälkeen muuttoa. Ei, en nyt puhu Moskovasta.
Vähän taustatietoa niille, joille Greenwich ei ole tuttu: tänne perustettiin vuonna 1675 Kuninkaallinen observatorio, jonka johtana hääri kuninkaallinen tähtitieteilijä. Virka ei ollut mikään mitätön akatemiapesti, vaan tavoite oli selvä: tarvittiin parhaat kartat ja navigointivälineet Englannin laivastolle, jotta pysyttäisiin vastaisuudessakin Atlantin herroina. Karttoihin tietenkin tarvitsi pituuspiirit eri meridiaanit mittaamaan, kuinka idässä tai lännessä kulloinkin oltiin – erittäin tärkeä tieto Amerikan valloituksen kannalta – ja kun mitään yleisesti hyväksyttyä määritelmää meridiaaneille ei vielä ollut, kuninkaalliset tähtitieteilijät sijoittivat nollakohdan kulkemaan isoimman ja tärkeimmän teleskooppinsa läpi. Nollameridiaanin paikka sitten vaihteli riippuen siitä, mikä oli milloinkin se pähein teleskooppi, mutta vuonna 1851 määritelmä lyötiin vihdoin lukkoon, ja siitä lähtien nollameridiaani on kulkenut siinä missä kulkee. Paitsi että ei kulje, sillä vuonna 1984 nollameridiaani määriteltiin uudestaan maan massakeskipisteen mukaan, ja tällä hetkellä virallinen nollameridiaani kulkee noin 100 metriä observatoriosta sivuun, mikä sopivasti jätettiin kertomatta kaikille vanhan nollameridiaanin luona poseeraaville turisteille, mutta eipä se niin tarkkaa ole.
Vanha nollameridiaani kulkee Greenwichin observatorion läpi, ja kun kellojen liikkeitä maailmassa yhtenäistettiin, UT eli universal time määriteltiin Greenwichin kellon mukaan.
Observatoriosta löytyi myös mielenkiintoinen näyttely navigoinnin historiasta. Tiesittekö, että vaikka leveyspiirejä pystyttiin jo hyvin aikaisessa vaiheessa arpomaan tähdistä, niin pituuspiireissä oltiin yhä ulalla, koska merenkulkijoilta puuttui luotettava keino mitata aikaa. Tämä vaikutti niin merkittävästi Atlantin ylittävään laivaliikenteeseen, että Englannin hallitus lupasi ongelman ratkaisijalle 20 000 puntaa, nykyrahassa pari miljoonaa euroa. Monet keksijät yrittivät voittaa kilpailun, ja osa ideoista oli hieman vähemmän toteutuskelpoisia: esimerkiksi yksi keksijä ehdotti, että jokaiselle laivalle annettaisiin mukaan koira, jota on ennen lähtöä nirhaistu jollain teräaseella. Teräase sitten kastettaisiin ”sympatiapulveriksi” kutsuttuun aineeseen, joka saisi koiran tuntemaan teräaseen nirhaisun aina uudestaan pitkänkin matkan päästä. Tämä tehtäisiin aina tasan klo 12 Lontoon aikaa, jolloin koira haukahtaisi ja laivan kapteeni voisi suorittaa mittaukset tämän perusteella. Palkinnon kuitenkin voitti 1760-luvulla eräs puuseppä John Harrison, joka oli kolmenkymmenen vuoden ajan kehittänyt toimivaa merikronometriä ja vihdoin onnistui luomaan kellon, johon laivan keinuminen, kosteus tai lämpötilojen vaihtelut eivät aiheuttaneet häiriötä.
Observatorion lisäksi toinen kiinnostava asia Greenwichissä oli tämä:
Cutty Sark, yksi maailman nopeimmista klippereistä, nykyään museoalus Greenwichin satamassa
Pohja oli päällystetty messingillä, jotta kaiken maailman öttiäiset eivät tarttuisi siihen
Cutty Sark rakennettiin vuonna 1869 teekaupan välineeksi: britit olivat ihastuneet iltapäiväteehen ja verojen poiston jälkeen siitä tuli kaiken kansan juomaa, joten kysyntä oli kovaa. Purjehdusmatka oli pitkä – ensin piti kiertää koko Afrikka ja ylittää Intian valtameri – mutta Cutty Sark oli rakennettu nopeaksi, ja se kykeni purjehtimaan Kiinasta Englantiin 120 päivässä. Nopeus oli teekaupassa valttia, sillä ensimmäisenä Lontooseen uuden sadon tuonut laiva sai luonnollisesti rahdistaan parhaimman hinnan, ja tämä koituikin Cutty Sarkin kohtaloksi, kun 1870-luvun puolivälissä teekauppaa alkoivat hallita höyrylaivat, jotka pystyivät oikaisemaan purjehdukselle epäedullisen Suezin kanaalin lävitse. Lopulta Cutty Sark rahtasi ympäri maailmaa milloin mitäkin – australialaista villaa, kiinalaista juuttia, hiiltä sinne tänne – kunnes vuonna 1922 joku tajusi, että se oli viimeinen maailmaa ympäri purjehtiva kauppakuunari, joten se ankkuroitiin Lounais-Englantiin ja avattiin turisteille.
Cutty Sarkin ruumassa oli kiinahenkinen näyttely sen teenkuljetushistoriasta
Cutty Sark on vanhaa skottimurretta ja tarkoittaa lyhyttä alusmekkoa. Nimi tulee kansantarusta, jossa juoppo Tam o’Shanter ratsastaa metsässä, kun hän näkee noitien tanssivan pelkät lyhyet alusmekot päällään. Vaikka noidat ovat pelottavia otuksia, Tam tykkää niin paljon näkemästään että huudahtaa: Weel done, Cutty-sark! Noidat huomaavat Tamin ja heistä nopein juoksee häntä kiinni ja saakin napattua otteen hevosen häntäjouhista, mutta Tam saa ratsastettua joen yli (huom: noidathan eivät pysty ylittämään jokia, tietenkään) ja noidalle jää häntä käteen. Noita Cutty-sark on kuvattu purjevene Cutty Sarkin keulakuvassa, ja aina satamaan tullessa joku miehistön jäsenistä kävi kiinnittämässä keulakuvan ojennettuun käteen tukun jouhia.
Mikä muuten oli skottitarinan opetus? Tietenkin se, ettei kannata lähteä huutelemaan naisille, vaikka he olisivat pukeutuneena kuinka lyhyisiin hameisiin.
Keulakuvia näytillä: minkä näköisen jannun sinä laittaisit veneesi keulaan?
Tässä kohtaa oltiin jo selvästi lounasajan paremmalla puolella, joten suuntasimme Lisan kanssa fish&chipseille pubiin, josta jatkoimme matkaamme markkinoille shoppailemaan.
Lontoon-matkan parhaat shoppailut olivat Greenwich Marketilla, missä nuoret taiteilijat, muodintekijät ja käsityöläiset myivät tuotoksiaan
Etualalla Estes Parkin läpi kulkeva joki, jonka varrella majoituksemme on. Taustalla Longs Peak, Rocky Mountain National Parkin korkein huippu yli neljässä kilometrissä.
Joulunajasta ei ole paljoa kerrottavaa, sillä olemme viettäneet sen tukevasti vuorten keskellä, lähinnä takan tai ruokapöydän ääressä. Valmisjoulukinkku oli ihan hyvää – kypsentämätöntä versiota ei kaupasta löytynyt – ja erinomaisesti onnistuivat myös tapaninpäivän oliivipossu ja perjantain kateenkorva. Bataattivuohenjuustovuokaakin sain aikaiseksi, mutta pieni kämmi oli, etten huomannut kaupassa vuohenjuuston olleen maustettu tillillä.
The End of the Trail, veistänyt James Earle Fraser
Palaan siis viime viikonloppuun sekä saapumiseemme Oklahoma Cityyn, jossa ensimmäinen pysähdyksemme oli National Cowboy & Western Heritage Museum. Aikaa museon kiertämiseen oli vain tunti ennen kiinnimenoa, mikä ei ollut läheskään tarpeeksi, mutta siinäkin ajassa ehdimme oppia vaikka mitä cowboyelämästä.
Museoon oli rakennettu kopio vanhasta lännenkylästä, josta löytyi mm. hevostenvuokrauspalvelu
Lippuvalaa on vannottu Yhdysvaltain kouluissa jo reilu sata vuotta, ja minäkin seisoin yläasteella joka aamu käsi sydämellä rintamasuunta kohti lippua, kun muu luokka lausui uskollisuuttaan voittamattomalle kansakunnalle under God.
Termi cowboy on yleistynyt lehmipoikien nimitykseksi vasta populäärikulttuurin kautta. Aiemmin Texasissa yleisempi nimitys oli vaquero, mikä tulee suoraan espanjasta ja kertoo Texasin läheisyydestä Meksikon kanssa, kun taas Kaliforniassa yleisempi termi oli buckaroo. Kaliforniassa lehmipoikia rekrytoivat erityisesti fransiskaanimunkit, jotka pitivät yllä karjalaumoja pystyäkseen ruokkimaan käännytettäviä intiaaneja.
Cowboyn kotipaikan pystyy tunnistamaan kannuksista, ja brassailevat miehet löysäsivät niiden kiristysnauhat niin, että ne kliksuivat kylän raittia kävellessä
Taustalla olevien vankkureiden nimitys on chuckwagon, ja sellainen kulki lehmipoikien mukana heidän paimentaessaan karjaa pitkiä matkoja. Chuckwagonin ajaja oli yleensä myös seurueen kokki, ja wagonin takaosasta aukesi pöytä, jonka ääressä pystyi laittamaan ruokaa. Wagonissa kulki myös lehmipoikien teltat ja makuupussit, ja takaosassa jokaisella lehmipojalla oli oma pieni henkilökohtainen kenkälaatikon kokoinen säilytystila. Chuckwagoneita käytetään vielä nykyäänkin vaikeakulkuisimmissa maastoissa lehmiä paimennettaessa.
Rautatiet vedettiin Kansasiin 1860-luvulla kuljettamaan biisonintaljoja itärannikon markkinoille. Kun biisonilaumat oli alle vuosikymmenessä metsästetty henkihieveriin, junat siirtyivät kuljettamaan karjaa vastaamaan itärannikon nousseisiin naudanlihahintoihin. Texasista karja paimennettiin pohjoiseen Kansasiin maiden lävitse suurina joukkoina, ja mukana kulkevat lehmipojat olivat lähinnä kausityöläisiä.
Lehmät tulivat Havaijille 1790-luvulla löytöretkeilijöiden mukana, ja aluksi ne olivat osa Havaijin kuninkaan henkilökohtaista eläintarhaa, eikä niitä saanut tappaa. Parissa vuosikymmenessä vapaana kulkevat lehmät olivat kuitenkin lisääntyneet sen verran, että ne olivat haitaksi saarien ekosysteemille, joten niitä ruvettiin paimentamaan espanjalaisin opein. Lehmipoikia kutsuttiin panioloiksi espanjalaisten mukaan.
Museoon oli tallennettu parisataa eri tyyliä sitoa piikkilanka-aitaa.
Piikkilanka keksittiin 1880-luvulla, ja se käytännössä lopetti suuret karjan ajot Texasin preerioiden lävitse, kun maanviljelijät rajasivat maitaan ja estivät karjan kulkemisen maittensa läpi. Muutos ei kuitenkaan lakkauttanut lehmipoikien ammattia; kulkupeli vaan on vaihtunut nykyaikana yhä useammin hevosesta pickupiksi.
Lehmän kotitilan tunnistaa polttomerkistä, jonka muoto on yleensä antanut nimen koko tilalle. Nykyään polttomerkin sijaan saatetaan käyttää ”jäämerkkiä”, jossa lehmän ihoon painetaan kiinni kuuman raudan sijaan erittäin kylmä rauta, joka ei satuta lehmää savalla tavalla mutta muuttaa lehmän karvat valkoisiksi.
Lehmityttöjäkin oli olemassa, mutta palkollisten sijaan he olivat yleensä tilallisten tyttäriä.
Tunnissa meiltä jäi tutkimatta museon intiaanihistoria ja taidenäyttely. Ensi kerralla sitten!
Katsoimme ystävän kanssa nettipalvelusta leffaa maanantai-iltana, kun kesken kaiken nettiyhteys katkesi. Behind the Candelabrassa Michael Douglasin ja Matt Damonin suhteeseen oli juuri ilmestymässä ensimmäisiä säröjä ja juoni oli kääntymässä mielenkiintoiseksi, joten vietin hetken jos toisenkin yrittäen palauttaa yhteyttä, mutta turhaan – puhelinpiuha oli mykkä. Seuraavana aamuna palveluntarjoaja Orangen puhelinpalveluun soittaessa kävi ilmi, ettei heilläkään ollut tietoa netin katkeamissyystä, joten asia laitettiin eteenpäin tekniselle tiimille. Keskiviikkona ei ollut mitään uutta kerrottavaa, mutta torstaina puhelinyhtiö PT:stä sitten soitettiin, että he olivat käyneet tarkistamassa puhelinpiuhan talon ulkopuolelta, ja se oli ihan kunnossa, joten seuraavaksi pitäisi sopia aika asuntovisiittiin. Sovimme ajan maanantaille, ja minua jo vähän ahdisti viikko ilman nettiä.
Sitten tänä iltana yhtäkkiä huomasin wlan-boksissa palavan tutun internet-valon. Oli sitten yhteys korjaantunut itsekseen. Parempi myöhään kuin milloinkaan, kai, ja nyt sitten pääsen jakamaan teille viime viikonlopun tunnelmia hiukka pohjoisemmassa.
Söpöysvaroitus!
Torstai-iltana matkustin Koblenziin, jossa vaihdoin junaa Münchenin suuntaan. Junailun päätepiste oli Frankfurtissa, josta pyrähdin lennolla Helsinki-Vantaalle. Kahden eurooppalaisen pääkaupungin väliseen matkaan meni noin 9 tuntia, mutta perjantai-aamuna heräsin vanhempieni luota ja pääsin tekemään tuttavuutta perheen uusien tulokkaiden kanssa.
Tarkentaminen oli vaikeaa, koska pennut eivät pysyneet hetkeäkään paikoillaan.
Ragdoll-pentujen silmistä tulee minulle aina mieleen Paavo Väyrynen.
Yhteiskuvahetki sen jälkeen, kun pennut oli heitetty samaan kasaan
Emoa ei paljoa kiinnostanut pentunsa, sillä pentujen isoäiti oli ottanut pennuista hoivavastuun.
Tällä hetkellä minulla on maailmalla kolme kotia, joihin kaikkiin on yhtä mukava palata. Atlantassa on ihana heittäytyä pitkäkseen sohvalle, jonka ostamiseen käytimme kolme kuukautta, käydä makoilemassa meidän uima-altaallamme ja antaa tuulen hulmuta hiuksissa avoautomme kyydissä. Luxemburgissa asemalta kotiin kävellessä olen aina yhtä ihastunut kaupungin keskustaan, pikkuputiikkeihin ja puistoon matkan varrella ja kotiudun mielelläni juuri sopivan kokoiseen yksiööni – pienempään ei mahtuisi, isompaa ei jaksaisi siivota. Helsingissä taas vanhempieni aina täyden jääkaapin lisäksi arvostan sitä, ettei ikinä tarvitse miettiä kulkemista. Sijainnit ovat niin itsestäänselviä, ja julkisissa voi rauhassa keskittyä kirjaan, koska pienestä vilkaisustakin ikkunasta ulos tietää heti, missä on.
Tuttujen metroasemien lisäksi toki arvostan minulle tärkeitä ihmisiä, mutta ehkä tässä ei tarvitse toistella itsestäänselvyyksiä.
Koska olin Suomessa vain yhden viikonlopun ja ystäville jäi vähän aikaa, piilouduin vanhan ”lapset ovat lapsia vain hetken”-sanonnan taakse ja suosin lounas- ja kahvikutsuissa jälkikasvullisia tai niitä pian saavia ystäviä. Tämän lisäksi näissä ystävissä kätevää oli, että heillä oli aikaa nähdä silloin, kun kaikki muut olivat töissä.
Viimeisin neuleprojektini, saksalaistyyliset ”nahka”housut, saavat vielä hetken odottaa käyttövuoroaan
Vähän vanhemman vauvan mielestä minussa mielenkiintoisin ominaisuus oli jalkani. Keltainen jalka! Miten hassua!
Painavin syy Suomeen tulolle oli, että Iiro oli käymässä Suomessa samaan aikaan. Yhdessä heittäydyimme turisteiksi tuttuun kaupunkiin ja kävimme katsomassa kahta lempparipaikkaani – sitä suuremmalla syyllä, kun Iiro mainitsi, ettei ollut koskaan käynyt niissä!
Kiasmaan pääsi ilmaiseksi sisään, kun veti päällensä raitapaidan. Rajasin Iiron tästä kuvasta pois, sillä tarjolla lainaksi oli vain pienehköjä kireitä naistenpaitoja.
Lempparipaikkani Kiasmassa on itseasiassa kauppa ja kahvila. Minä, onnellinen kuluttaja.
Kansallismuseo – vajaa sata vuotta yrmeitä freskoja
Tämä on lempparein näyttelyesineeni koko museossa. Muistan tutkineeni Huittisten hirvenpäätä jo 6-vuotiaana, kun se oli ensimmäinen esillä oleva esine museon aulassa freskojen alla.
Helsingissä päin liikkuville tiedoksi, että vielä lokakuun ajan Kansallismuseossa on näyttely karttojen historiasta sekä A.E.Nordenskiöldistä. Kyseinen tutkimusmatkailija pääsi näyttelyn ansiosta Historialliset sankarit ja esikuvat-listalleni. Eipä siinä vielä mitään, että purjehtii ensimmäisenä Koillisväylän, jää matkan varrella jäihin yhdeksäksi kuukaudeksi ja uhmaa Venäjän tsaaria, mutta se, että pääsee Don Rosan Ankka-sarjakuvien sivuille! Siinä vasta saavutus!
Tuo vasemmanpuoleinen kello minulle heti nyt!
Viikonloppu oli ohi nopeasti, ja sunnuntaina lensin takaisin Luxemburgiin. Kuluva viikko on mennyt matkasta toipumiseen, mikä on tarpeen, sillä Iiro on Suomessa vielä tulevan viikonlopun – ja minä myös. Huonoista yhteyksistä huolimatta Helsinki on lähempänä kuin Atlanta.
Junassa matkalla Frankfurtiin vanha mies mumisi minulle jotain saksaksi katsellen takkiani. Vastasin englanniksi, etten ymmärtänyt mitään, ja ehdin jo hetken pelätä, että saisin kuulla taas kritiikkiä pukeutumisestani; viimeksi pukeutumistani kommentoinut ranskaa puhunut vanha mies halusi tulkin avulla tehdä minulle selväksi, että kenkäni ja sukkahousuni eivät sovi yhteen. Saksalaismies sen sijaan vaihtoi englanniksi ja totesi: Very nice coat, very nice. Is it from Germany? Kyllä, Trieristä ostin viikko sitten, vastasin ja hymyilin siihen saakka, kunnes huomasin Frankfurtin lentokenttäloungessa hiiriä.
Luxemburg on vanha linnakekaupunki ja sitä varten perustettu paikkaan, jota on mahdollisimman helppo puolustaa: kalliolle, jota ympäröi kolmelta sivulta Alzette- ja Pétrusse-jokien uurtama rotko. Korkeuserot Luxemburgissa ovat tasaiseen Keski-Eurooppaan tottuneelle yllättävän suuria, sunnuntaikävelyllä saattaa tulla hiki ja ymmärtää, miksi luxemburgilaiset eivät suosi pyörää kulkuvälineenä.
Näkymä Adolphen sillalta. Laaksossa ympäri kaupungin kulkee vehreä ulkoilualue.
Menneellä viikolla sain parin mutkan kautta kaverin serkun työtoverin yhteystiedot, joka on suomalainen nainen, töissä samassa paikassa kuin minä, mutta täysin eri osastolla. Hänen seurassaan päädyin after-workeille, jossa törmäsin monen uuden suomalaisen lisäksi yhteen puolituttuun – pieni maailma. Tänään sitten lähdin sunnuntaikävelylle yhden uuden tuttavan kanssa. Kävely oli suunniteltua pidempi, koska kaavailemamme brunssipaikka oli täynnä ja suuri osa muista ravintoloista on sunnuntaisin kiinni, mutta koleassa ilmassa reippailu ei haitannut.
Katri Alzette-joen sillalla
Tapasimme vanhan kaupungin laidalla ja suuntasimme ensin hissille. Kyllä, vuorenjyrkännettä alas vanhasta kaupungista rotkon pohjalla sijaitsevaan Grundiin pääsee kätevästi hissillä… Vielä parisataa vuotta sitten Luxembourg oli huomattavasti vaikeampikulkuisempi kaupunki, sillä keskustasta rotkon ylitse rakennetut sillatkin tulivat vasta 1800-luvun puolivälissä, kun linnoituksia ruvettiin jonkun rauhansopimuksen ehtona purkamaan.
Hissin sijaan rotkon pohjalle voi myös kävellä
Lähimpänä näkyvä piikkimäinen torni on luostari
Jo roomalaiset olivat rakentaneet nykyisen Luxemburgin paikalle linnoituksen, ja Ardennien kreivi Siegfried I näki tässä sen verran potentiaalia, että osti Trierin munkeilta vanhan linnoituksen ja ryhtyi parantelemaan sitä. Seuraavat 800 vuotta Luxemburg poikkoili omistuksessa saksalaisten, ranskalaisten, espanjalaisten ja alankomaalaisten välillä, ja Luxemburgin hallitsijasuku onnistui ujuttamaan jäseniään aina Pyhän Rooman valtakunnan valtaistuimelle ja naimakaupoin liittoutumaan Hapsburgien kanssa. Vasta 1800-luvulla ryhdyttiin kehittämään kansallisidentieettiä ja siirtymään pikku hiljaa kohti itsenäisyyttä, josta sitten pidettiin kiinni silloinkin, kun natsit yrittivät vakuuttaa luxemburgilaisille, että he ovat saksalaisia ja heidän äidinkielensä on saksa eikä mikään hupsu luxemburgin kieli.
Luxemburg-tietouteni on kanssa tämän päivän sunnuntaikävelyn ansiota, sillä löydettyämme auki olevan ravintolan ja nautittuamme lounaat totesimme, että päivä on vielä nuori ja suuntasimme Luxemburgin kaupunginmuseoon. Museo oli rakennettu neljään vanhaan taloon väliseiniä aukoen ja kivimuureja näkyviin repien, ja huoneissa näkyi niin barokkiseinäkuvioinnit kuin goottimalliset kiviset ovenrivat. Myös näyttelyt olivat mielenkiintoisia, mutta taas oli kielletty valokuvaaminen, joten ei niistä sen enempää.
Luxemburgissakin on Notré-Dam, onhan Luxemburgin suojeluspyhimys Meidän Daamimme Maria.
Joku tarkkasilmäinen saattoi jo huomata, että blogin nimi on muuttunut sitten viimeisen. Uudesta nimestä on kiittäminen suurherttua Henriä, joka onnistui pari vuotta sitten aiheuttamaan skandaalin kieltäytyessään allekirjoittamasta eutanasialainsäädäntöä, jonka jälkeen lakia muutettiin niin, että suurherttua on enää seremoniallinen valtionpää. Itsenäisyyspäivänkin päivämäärä kiinnitettiin jo viitisenkymmentä vuotta sitten kesäkuulle. Sitä ennen se oli kulloinkin vallassa olevan suurherttuan syntymäpäivä.
Siellä takana olevassa palatsissa se suurherttua asuu. Palatsin edessä partioiva sotilaspoika ei nyt osunut kuvaan.
Me emme päässeet kävelemään Vetten päällä, tai emme edes yrittäneet, koska ajattelimme että straaffia saattaisi tulla museovirkailijoilta. Vierailupaikkana siis Kentuckyn Corvette-museo, joka sijaitsee Corvette-tehtaan kupeessa. Jos olisi pitänyt ummikkona arvata, missä maailman ainoa Corvette-tehdas sijaitsee, täytyy myöntää, että Kentuckyn peräpellot ei olisi tullut ihan ensimmäisenä mieleen.
Päät kääntyy kun ohi ajaa Corvette!
Museo oli alkanut arkistointiprojektina: oli päätetty koota yhteen kasa sekalaista Corvetteen liittyvää sälää. Jossain vaiheessa joku totesi, että jos perustatte museon, niin minä muuten lahjoitan tai ainakin lainaan sinne omaa huolella puunattua museokoslaani. Ja siitä se ajatus sitten lähti…
Alunperin Corvettea sai vain valkoisena
Vanhoina hyvinä aikoina Chevrolen toimitusjohtaja kirjoitti onnittelu- ja kiitoskirjeen kaikille Corveten ostajille
Corvettea alettiin valmistaa 1950-luvulla siksi, että Euroopan sodasta palanneet nuoret miehet toivat mukanaan tarinoita Ferrareista. Joku sai idean, että osataan me täällä Jenkeissäkin autoja valmistaa, ja parin vuoden näpertämisen ja säätämisen jälkeen oli jonkinmoinen yritys kasassa, jonka tuunaaminen maailmanluokan urheiluautoksi vei vielä pari vuotta. Tässä vaiheessa museo esitteli monta insinööriä nimeltä, mutta insinöörien kohtalo on jäädä unohduksiin, joten enpä minäkään heitä enää muista.
Moottori vaati jonkin verran säätöä ennen kuin Corvette kykeni lähellekään Ferrarin suorituksia
Corvette nimettiin taistelulaivatyyppi korvetin mukaan, joka oli kerännyt kunniaa toisessa maailmansodassa ja oli ominaisuuksiltaan mm. nopea ja ketterä.
Corvettella kisattiin ja kisataan edelleenkin joissain autourheiluluokissa. Tämä tuli minulle ihan puun takaa.
Schwinn Corvette, Corvette minun mieleeni!
Toinen yhteistyöprojekti: Corvette-kitara
Niille, jotka tietävät autobrändeistä yhtä vähän kuin minäkin, tiedoksi, että Corvette-malleja ovat C1, C2, C3, C4, C5 ja C6. Helppoa. Kutakin mallia on valmistettu kymmenisen vuotta, joten voidaan myös puhua esimerkiksi 90-luvun Corvetesta. 2010-luvun Corvette, C7, tulee ulos ensi vuonna.
Astro-Vette: Vuoden 2018 muotoilua jo vuonna 1968.
Vielä makeampi yksilö just hyvässä värissä. Miksei näitä saa kaupasta?
Rekkarikikkailu on täällä paljon suositumpaa kuin Suomessa
Museon loppupuolella oli pyöreä sali, jossa oli laaja katsaus Corvetteja kaikilta mahdollisilta vuosikymmeniltä sekä Corvette Hall of Fame – kaikkien niiden pärstät, jotka olivat vaikuttaneet merkittävästi automerkin historiassa. Positiivisena yllätyksenä joukossa oli jopa yksi nainen: Betty Skelton, joka 50-luvun lopulla ajoi Corvettella useita nopeusennätyksiä.
Seinällä keskellä vauhtirouva Skelton
Yukonin roadtrippiä varten varusteltu Corvette, feat. etupuskurisuoja ja tuulilasin edessä olevat rapasuojat
Koska olimme saaneet kunnian siirtää aikavyöhykerajan ylitysten ja pirun kesäajan takia kelloja yhteensä kolmeen otteeseen kahden vuorokauden aikana, olin koko ajan vähän hermona siitä, mitä kello oli ja ehtisimmekö seuraavaan paikkaan ajoissa. (Ehdimme ihan hyvin.) Kun olin viimein saanut miehen repäistyä ulos museosta, matkalla näimme vielä yhden ’Vetten.
Georgiassa näitä näki vähän Suomea useammin, noin pari kertaa viikossa
Herra Tingis hevosenhäntästandaareineen, tai niiden replikoineen, sillä kuulema toveri kommunistit polttivat alkuperäiset Tingiksen standaarit Stalinin aikana
Joulukuun alkupuolella suuntasimme Fernbankin luonnontieteelliseen museoon, jossa oli kiertävä näyttely Tingis-kaanista. Heti alkuun totean, että näyttely oli kiinnostava, ja jos se joskus läheiseen museoon tupsahtaa, kannattaa käydä tsekkaamassa. Atlantaa ennen näyttely on kiertänyt mm. Chicagossa, Denverissä ja Houstonissa.
Lehdessä oli haastateltu intendenttiä, joka oli koonnut näyttelyn jurtan, ja kuulema se oli hieman odotettua hankalampaa.
Tingis oli pojankloppi, joka onnistui älykkyyden, karismaattisuuden, taistelutaidon ja tuurin yhdistelmällä yhdistämään mongoolit yhdeksi kuningaskunnaksi ja ansaitsi näin kaanin arvonimen. Mongoolien valtakunnan mahtavin hetki ei kestänyt kovinkaan kauaa, sillä Tingiksellä oli neljä poikaa, joiden kesken valtakunta jaettiin, ja jotka Tingiksen kuoleman jälkeen kävivät valtakamppailujaan. Tingiksen perintö kuitenkin elää yhä…
Ei mitään turhia 1200-luvun pronssilätkiä
…esimerkiksi passeissa. Jotta lähetit ja diplomaatit pääsisivät reissaamaan ympäri valtakuntaa, heille lyötiin käteen passeja, jotka todistivat henkilöllisyyden ja joiden avulla näin ollen vältti ylimääräisen häslingin.
Mongolialaisia sakekuppeja 1300-luvulta. Näimme myöhemmin muualla museossa intiaanien savikuppeja samoilta ajoilta ja käsityötaidot olivat pikkasen eri luokkaa.
Shakkinappuloita: sotilaat ovat pikkusikoja, kuningas isosika, kuningatar kaunis heppa ja torni luonnollisesti kameli
Kaunis mekko, haluan tuollaisen! …eikun se olikin miesten puku
Tullessamme museoon aulassa oli juuri alkamassa sirkusesitys, jonka tarkoituksena oli saada lisää ilmoittautumisia paikalliseen sirkuskouluun. Olimme juuri edellisellä viikolla nähneet Cirque du Soleilin esityksen, joka oli himpun verran kiinnostavampi, mutta emme tainneetkaan kuulua tämän Fernbankin esityksen kohderyhmään. Esityksen jälkeen esiintyi museon talviriehan bändi, jonka nimi liittyi jotenkin popcorniin.
T-Rex syö ihan just taustalla näkyvän joulukuusen. Joulukuusinäyttelyyn oli rakennettu eri maiden joulukuusia, mutta paikallinen Suomi-Atlanta-seura oli näköjään pihistellyt, eikä yksikään kuusista ollut koristeltu suomenlipuin.
Fernbankin pysyvissä näyttelyissä kerrattiin elämän syntytarina maapallolla – feat. dinosaurusten luurangot – sekä esiteltiin Georgian vaihtelevaa luontoa sen viidessä eri ekosysteemissä. Lapsille tämä on hitti, mutta aikuisiakin kiinnosti, eli kelpo sadepäivän nähtävyys. Lopuksi kävimme paikallisessa IMAXissa katsomassa To the Arctic-jääkarhuleffan, jossa toiseltiin parin lauseen välein, että kohta tulee ilmastonmuutos ja ajatelkaa edes jääkarhuja. Me jatkoimme lämpimään joulukuun iltaan pihajuhliin, jossa grillailtiin teepaitasillaan ja polskittiin porealtaassa.
Poseeraus vanhan kunnon stegosaurus-kamumme kanssa
