Jossain vaiheessa tuntui siltä, ettei jutun juurta Suomen ja USAn välisistä kulttuurieroista enää oikein synny, kun on niin tottunut USAn meininkiin. Aika Luxemburgissa teki kuitenkin tehtävänsä tällä saralla, ja nyt olen taas katsellut maailmaa rapakon takana tuorein silmin. Otetaan nyt vaikka nämä juustot…
Amerikkalainen juustovalikoima poikkeaa todella paljon siitä, mihin olen Suomessa tai edes Euroopasssa tottunut. Selvästi suosituin juusto on cheddar, jota löytyy vaikka minkälaisena: light, sharp ja vaikka marble. Sitten on colby, monterey jack, colby jack ja pepper jack, jotka ovat kaikki aika mietoja kovia juustoja, ja jotka tunnistaa parhaiten väristään: colby on oranssia, monterey jack vaaleaa, colby jack näiden kahden yhdistelmänä marmorikuvioitua ja pepper jack on yhtä kuin monterey jack pienillä pippuripisteillä.
Juustot myydään yleensä valmiiksi viipaloituina, ja amerikkalaisessa ruokakaupassa on ihan normaalia ilmoittaa hinnaksi ”2/$5”, mikä siis suomeksi tarkoittaa, että tuote maksaa $2,50, vaikka sitä ostaisikin vain yhden kappaleen.
Muita arkipäiväisiä juustoja ovat swiss, joka vastaa emmentalia, muenster joka on aika lähellä perinteisiä belgiluostarijuustoja ja oma lempparini, mozzarella joka on kuivaa, kovaa ja tuoreen mozzarellan ystävän mielestä pahaa, ja provolone, joka on kai ihan samanlaista kuin italialainen provolone, mutta en tiedä, koska en ole koskaan italialaista versiota maistanut. Ainakin tämä amerikkalainen versio maistuu mitäänsanomattomalta kumilta…
Sitten erikseen on vielä american, juustojen juusto, joka on aika lähellä niitä yksittäispakattuja äärimmilleen prosessoituja aamupalajuustoja, mitä Suomessakin myydään. Muitakin makuja näissä yksittäispakatuissa juustoissa löytyy, mutta american on se perinteisin, mistä valmistetaan amerikkalainen perinnevälipala: grilled cheese sandwich. Siis kaksi paahtoleipää, väliin tätä, voidellaan ulkopuolet voilla ja paistetaan pari minuuttia pannulla. Kaikissa TV-sarjoissa (ja ilmeisesti myös oikeassa elämässä) lapset vielä tämän jälkeen vaativat, että ”kuoret” leikataan pois, mikä on ihan käsittämätöntä, koska paikallisissa paahtoleivissä ei suomalaisen mielestä ole kuorta.
Viipaleiden, raasteen ja yksittäispakattujen juustojen lisäksi on vielä neljäs suosittu juustotyyppi: string cheese. Tällä tarkoitetaan juustotikkuja, joista en sen tarkemmin tiedä, mitä juustoa ne yrittävät olla, mutta nimensä ne ovat saaneet siitä, että niistä pystyy vetämään juustoa erilleen pieninä nauhoina. Lapsena nämä olivat mielestäni ihan huippuvälipala, ja tunnustan, että näitä löytyy vieläkin jääkaapistamme, vaikka ovatkin aika luonnottoman oloisia.
Jos ei pelkkä String Cheese tee välipalana vaikutusta, niin tarjolla on myös tikkuja, jossa samaan yksittäispakattuun tikkuun on yhdistetty sekä cheddaria että kuivalihaa.
Entäs sitten ne eurooppalaiset juustot, tai edes wisconsinilaiset eurooppalaistyyliset juustot? Ne ovat amerikkalaisten mielestä ihan eri asia, ja ne löytyvät yleensä eri paikkaa kuin nämä amerikkalaiset juustot, meidän lähikaupassamme koko kaupan toiselta puolelta. Maun lisäksi ne erottuvat amerikkalaisjuustoista hinnalla: kun juusto maksaa $20 per pauna, eli noin 40 €/kg, ei sitä kovinkaan usein tee mieli ostaa. Ranskalaisten juustojen ystävänä ja Luxemburgin halpoihin juustoihin tottuneena minulle taitavat koittaa taas kovat ajat.
Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja
Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.
Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.
Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanatiskiä täydentävät kivipiirat, kanansydämet ja -maksatLihatiskiltä löytyy hyvin vähän marinoituja tuotteita. Kuvassa oikeassa yläkulmassa on pari marinoitua pihviä, mutta siihen se sitten jääkin.
Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:
Vasikansorkkia ja savustettuja siansorkkiaNyljettyjä jäniksiäAlahyllyllä siankärsiä. Ylähyllyllä taas on ”spagettijauhelihaa”, jonka eroavaisuudesta normaaliin jauhelihaan minulla ei ole mitään havaintoa, muuta kuin että se on vähän halvempaa, noin 7 eur/kg.
Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.
Sinisimpukat valkoviinissä on pakattu vakuumiin, ja ne voi kypsentää mikrossa. Tällainen ”mikroateria” maksaa muistaakseni 4 euroa ja riittää hyvin yhdelle iltapalaksi.
Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.
Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.
Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.
Banaanit 2 eur/kg. Ranskaksi alennuksia mainostetaan sanaparilla moins cher – ”vähemmän kallis” – koska ilmeisesti sana ”halpa” kuulostaisi jotenkin huonommalta tai rupusemmalta.
Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:
Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.
Kalapakasteiden joukosta löytyy kanssa bacalhauta, mutta myös pakastettuja ja valmiiksi voillla siveltyjä etanoita, jotka voi lykätä suoraan uuniin.
Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!
Halvimmillaan juustot ovat 6 eur/kg (esim ihan hyvää brietä saa tähän hintaan), keskihinta on 10-15 eur/kg, ja jotkut fiinit erikoisuudet saattavat maksaa 20eur/kg.
Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.
Enemmistö maidoista myydään UHT:nä lämpimästä, mutta myös tuoretta maitoa on saatavilla. Rasvatonta maitoa ei ole, vaan vaihtoehdot ovat ”kevytmaito” 1,5% ja ”normaali maito” 3,5%.
Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:
Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.
Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.
Kuten kyltissä kerrotaan, alkoholin ikäraja on täällä tasainen 16 – ja viinien lisäksi myös viinat löytyvät ruokakaupoista.Tupakan ja karkin lisäksi kassoilla myydään pikkupulloja viinaa.Yleensä ihmisillä on mukana kestokassit, mutta muovikassejakin on myynnissä, ja Cactuksissa niissä on aina lasten piirroksia. Ei mitään havaintoa, mitä tässä yritetään sanoa.
Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.
Appelsiinimehupuristin tuossa oven vieressä oikealla
Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!
Lihaton lokakuu. Jos joku ei ole vielä tästä kuullut, niin Luonto-Liitosta tuttu Leo Stranius haastoi Madventuresista tutun Riku Rantalan viettämään lihatuotteista vapaata lokakuuta, ja Facebookissa mukaan liittyi noin 30 000 suomalaista – minä mukaan lukien – tarkoituksenaan joko lopettaa lihansyönti tai vähentää sitä merkittävästi lokakuun ajaksi.
Suomessa asuessa käytin välillä ruokavaliostani nimitystä fleksitariaani, eli vain vähän lihaa syövä. Kuuluisat sikalakuvat aiheuttivat minussa pahoinvointia, broilereiden lyhyt ja tuskaisa elämä säälitti ja koin maailmantuskaa lihan hiilijalanjäljestä, mutta ehdottomuus ei kuulu repertuaariini. Erityisesti vapaana ennen kuolemaansa juosseet elukat saivat hyväksyntäni, WWF:n kalaoppaan vihreä valo oli myös minulle vihreä, ja vieraana ollessani söin lähtökohtaisesti sitä mitä tarjottiin. Joskus perustelut olivat aika laveita: jos buffetin tai työpaikkaruokalan kasvisvaihtoehdossa proteiinia leikki porkkana tai mausteet oli unohdettu, olin hyvä perustelemaan, miksi juuri nyt oli hyvä hetki syödä liharuokaa, johon osaamaton tai asennevammainen kokki oli selkeästi panostanut enemmän. Lopputuloksena taisin kuitenkin syödä kuussa reippaasti vähemmän lihaa kuin sen 6,5 kg, mitä suomalaiset keskimäärin pötsiinsä ahtavat – joka on muuten yli tuplasti suolistosyöpien riskirajan.
Sitten muutin ulkomaille ja pakka levähti.
Yhdysvalloissa kesti pitkään, ennen kuin pitkittyneellä matkalla olon tunne vaihtui kotitunteeseen. Ravintolassa tuli valittua paikallisia erikoisuuksia – hampurilaisia, tacoja, hampurilaisia, pizzaa ja hampurilaisia – koska pitäähän näitä nyt kokeilla kun kerran täällä ollaan, ja kotona jatkoin samalla linjalla kokkaamalla paikallisia perinneruokia, jotka sisälsivät lähes poikkeuksetta lihaa. Raaka-aineet tuli ostettua Walmartista, vaikka olen hyvin tietoinen siitä, että Yhdysvalloissa tuotettu liha ei ole yleensä terveellistä kenellekään, eikä siitä suurin osa läpäisisi EU:ssa lihaturvallisuussäädöksiä mm. liian suurten antibioottimäärien takia. Luomua oli saatavilla harvoin – jos oli, suosin kyllä sitä niin eettisistä kuin omaan hyvinvointiini liittyvistä syistä – sillä luomuruoan (kalliiseen) mekkaan Whole Foodsiin oli liian pitkä matka, että siellä olisi voinut tehdä ostoksia päivittäin tai edes viikottain. Kaikesta osakseen saamastaan parjauksestaan huolimatta suomalainen duopolikauppa on pärjännyt hyvin luomuvalikoimarintamalla, sillä Suomessa moniin resepteihin liharaaka-aineet löytyivät myös luomuna, ja pystyin kuvittelemaan lehmät, jotka pääsivät ulos, ja siat, jotka mahtuivat kääntymään karsinoissaan.
Juuri, kun olin ehtinyt asettautua aloilleni Yhdysvaltoihin, muutin tänne Luxemburgiin, jossa sama olen matkalla ja nyt pitäisi saada uusia kokemuksia-fiilis on taas jatkunut. Toisin kuin Yhdysvalloissa, jossa monet (ketju)ravintolat ovat ymmärtäneet kasvissyöjien olemassaolon, täällä lihattoman vaihtoehdon tilaaminen ravintolassa voi olla mahdottomuus. Paikallinen kasvissyöjäkaverini totesi minulle kerran, että vaikka periaatteessa tykkää chevrestä, on ehtinyt jo moneen otteeseen kyllästyä chevresalaatteihin, jotka eivät nekään ole aina lihattomia, koska totta kai kyseiseen ruokalajiin kuuluu olennaisena osana pekoni. Välillä tulee ikävä Suomeen, jossa kasvissyöjien olemassaoloa ei olla pelkästään tajuttu, vaan osa kokeista on jopa sisäistänyt sen, että lihaton ruoka voi olla hyvää. Enkä nyt puhu pelkästään koulun pinaattiletuista vaan myös siitä ihanasta suppilovahverounelmasta, jonka eräässäkin työpaikan illanistujaisissa sain eteeni, kun muut hakivat buffetista sieluttoman ja sitkeän näköistä burgundinpataa.
Siispä ryhtiliike ruokavalion suhteen on paikallaan, ja olosuhteet eli myös laiskuuteni ja uusien ruokakokemusten haluni huomioonottaen kuukausi on tähän mennessä mennyt ihan hyvin. Kauppojen laaja ja herkullinen juustovalikoima auttaa pitkälle, eikä leivän päälle punakittijuuston tai brien seuraksi kaipaa kinkkua. Viime viikonlopun perjantaina söin lounaaksi sianniskaa – kansallisruokaa, eikä listalla yhtään kasvisvaihtoehtoa ollutkaan – ja illallisen meribassi ei jälkikäteen tarkistettuna ollut kalaoppaassa vihreää nähnytkään, mutta lauantaina Modernin taiteen museossa ensituttavuuteni quornin kanssa oli erittäin miellyttävä – sieniproteiinista tehdyt cordon bleut dijon-sinapilla, oijoi! – ja myöhäisillan Kaupunginmuseon snägäriständin ”kanasuikalekäärö” oli parasta soijasuikalemättöä, mitä olen ikinä syönyt. Kuluneella viikolla jääkaapissa on pitänyt valtaa pinaattifetacanellonivuoka, ja kun kotona iskee laiskuus, pasta pestokastikkeella on aina hyvää. Odotan jo innolla ensi viikon työpaikkaruokalan menuta: meksikolaisia paputortilloja! Linssivindaloota! Munsterjuustotorttua!
Taannoin Suomessa pidin onnistuneen kasvisruoan merkkinä sitä, ettei siitä ensimmäisenä tullut mieleen sana kasvisruoka vaan ihan vaan hyvä ruoka. Tänään siis aion syödä maistuvaa ja maittavaa hyvää ruokaa, josta jää parempi mieli, ja toivottavasti sen rohkaisemana jaksan jatkaa samalla hieman hankalammalla mutta iloisemmalla ja hyvinvoivammalla tiellä vielä ensi kuussakin.
Kirjoitin tämän tekstin Suomalaisen kirjallisuuden seuran Ruokapäiväkirjakeruuta varten.
Täällä on tihuttanut koko viikon putkeen, joten näkymä keittiöni ikkunasta on ollut toivottoman harmaa
Koska täällä Luxemburgissa ruokakaupat menevät kiinni seitsemän maissa illalla ja kävin eilen töiden jälkeen vesijumpassa ja saunomassa, en ollut ehtinyt kauppaan eilen. Niinpä aamiaiseksi ei ollut tuoretta leipää tai maitoa vaan Oululaisen hapankorppua, jota olin ostanut aiemmin työpaikan ruokakaupasta, joka on erikoistunut myymään expateille koti-ikävää helpottavia ruokia; Suomesta siellä on tarjolla hapankorppujen lisäksi näkkäriä, Reissumiestä, pakastekarjalanpiirakoita ja salmiakkia. Hapankorpun päällä söin reilun siipaleen valmiiksi viipaloitua goudaa, koska juustohöylä uupuu vielä keittiön varustelusta. Ruokapöytä saapuu vasta viikon päästä, joten söin aamiaisen seisaaltaan katsellen keittiön ikkunasta alas kadulle sekä vastapäisen toimistoksi muutetun 1920-luvun kerrostalon ikkunoista sisään. Nainen, joka istuu tietokoneellaan ikkunan ääressä selkä minua kohti, aloittaa työt yleensä vähän ennen kahdeksaa.
Aamupäivällä pari tuntia ennen lounasta on aina nälkä, sillä en ole vieläkään tottunut siihen, että lounaalle mennään vasta lähempänä yhtä. Toisaalta olen myös hämmentynyt aina, kun työkaveri tulee kysymään kymmenen maissa, lähtisinkö aamiaiselle. Aamiaiselle? Minähän söin aamiaista kotona? So did I, but this is second breakfast, kuuluu ranskalaisen työkaverini perustelu.
Tänään lounas kuitenkin jäi väliin, koska töissä oli Beaujolais-maistelujuhlat. Yleensä tällaisia juhlia pidetään marraskuussa uuden Beaujolais-vuosikerran valmistuessa, mutta meillä työpaikalla juhlia vuosittain järjestävällä työkaverilla oli viiden juhlavuoden jälkeen jäänyt yli niin paljon viiniä ja keräysrahaa, että hän järjesti lounastauolla toimistomme kerroksen aulaan vanhojen vuosikertojen maisteluhetken, jossa oli viinin lisäksi tarjolla patonkia sekä kattava leikkele- ja juustovalikoima. Join pari lasia eri vuosikertoja – osa oli kamalaa kiljua, osa ihan raikasta kevyttä punkkua – ja söin kolme patonginpalaa seisaaltaan työkavereiden kanssa jutustellen. Kutsussa ollut luonnehdinta tarjoilusta, un peu moins copieux, hieman vähemmän runsas, ei suomalaisesta näkökulmasta pitänyt alkuunkaan paikkaansa, sillä leikkeleitä oli sen seitsemää sorttia ja juustoja toistakymmentä, joista useampaa Suomessa saa vain hyvinvarustetuilta juustotiskeiltä.
Kymmenen metrin pituinen juustotiski täynnä hyvyyksiä, ah!
Töiden jälkeen suuntasin ruokaostoksille Auchaniin, Luxemburgin kaupungin ainoaan ostoskeskukseen, jossa on kaupungin laajin ja kattavin ruokakauppa. Joku muukin oli keksinyt saman idean, ja kaupassa meni tunti puskiessa ympäriinsä ja etsien ruokatarvikkeita. Rasvatonta maitoa ei löytynyt, tai ainakaan minä en sitä löytänyt; oli vain 1,5%:sta ja 3,5%:sta, joista jälkimmäinen vaikutti suositummalta. Hieman yllättäen en löytänyt myöskään sipuleita vihannesosastolta enkä munia oikein mistään vaikka kiersin kaupan tungoksessa pariinkin kertaan, joten päädyin hakemaan molemmat pienestä luomunurkkauksesta. Piti ostaa samalla koko viikonlopun ruoat, eli sunnuntaiksi chili con carne -ainekset, sillä ruokakaupat eivät pääsääntöisesti ole sunnuntaisin auki, ja lauantain olen reissussa. Chili con carne taas on ostamassani ranskankielisessä ruokalehdessä ensimmäisenä reseptinä, ja olen nyt vakaasti päättänyt tahkoa koko lehden läpi, sillä ruokasanaston tietämättömyyteni heikentää olennaisesti elinmukavuuttani.
Auchanin kassoilla on lipuilla kerrottu, millä kielellä mikäkin kassa voi kommunikoida. Osalla kassoista ei taida olla yhteistä kieltä, sillä kassoilla näkee sekä luxemburg-saksa-englanti-triioja että yksittäisiä ranskan lippuja. Myös portugalia, italiaa ja espanjaa on tarjolla.
Sivuhuomautus Auchanista: joka ikinen kerta, kun olen mennyt sinne, olen kuullut jonkun toisen asiakkaan puhuvan suomea, välillä useammassakin eri seurueessa. Muualla Luxemburgissa suomea kuuluu todella harvoin. Suomalaiset arvostavat hallikauppoja paikallisten suosiessa enemmän pikkuputiikkeja, vai mistäköhän johtunee?
En ole vielä ostanut mikroa, joten ruoat lämpenevät hellalla
Illalla puoli yhdeksän maissa lämmitin pari päivää aikaisemmin valmistamaani intialaista kanabiryania ja sekoitin lasillisen kaakatoa. En ole erityisesti suklaan perään, mutta kaakaoon olen ihan koukussa, ja yleensä sekoittaessani jauhetta maitoon viimeinen lusikanpuolikas päätyy suoraan suuhun. Kaakao ja intialaiset mössöt mango chutneylla ja raidalla ovat hyvänmielensapuskaa parhaimmillaan. Viimeiset rippeet päätyivät suuhun tätä kirjoittaessa.
Ah, hampurilainen, tuo klassisista klassisin pikaruoka. Sitä mekin söimme viime maanantaina kotona, kun ei muuta jaksanut tehdä.
Ilahduttavasti kaupoista löytyi kattavasti hyviä hampurilaisaineksia. Lähikaupasta hain täysjyvähampurilaissämpylän ja sen sisälle salsa verdeä, luomuketsuppia ja pihvitomaatin. Tukusta taas löytyi luomusalaattisekoitus, cheddar-juustoa, luomujauhelihaa pihveiksi ja avokadoja.
Atlantin yli muuttaessa pakkasin mukaan pari ruokalehteä, joista en ollut ehtinyt vielä tehdä reseptejä, ideana, että täällä aikaa löytyisi. Eilen päätin kokeilla Mondon Ruoka&Matka-lehdessä kannessa ollutta (1/2011) Murun keittiömestarin Sir Lintsin escabechea jättikatkaravuista. Helpommin sanottu kuin tehty.
Jättikatkaravunpyrstöt olivat kaikkein helpoin ostos: niitä löytyi tukusta pakasteena iso kohtuuhintainen pussi. Parsakin on ilmeisesti nyt kaudessa, sillä kaupasta löytyi ihanaa ohutta tuoretta (ja halpaa) parsaa – todella hyvä sattuma, sillä muuten kasvisvalikoima täällä on suppea ja kallis. Hintaan tuntuu vaikuttavan se, että vähät kasvikset ovat usein luomua. Veikkaan, että oletus on, että jos joku ostaa tuoreita kasviksia yksittäiskappalaina, sen täytyy olla vähintäänkin jossain määrin hurahtanut hippi, joka kuitenkin haluaisi ostaa luomua – niin sanottujen ”normaalien ihmisten” kasviskysyntä lienee pientä.
Sitten ne muut ainekset. Salottisipuleita löytyi pienen etsinnän jälkeen paikallisesta Stockan herkusta, samoin kuin yksi kappale fenkoleita. Fenkolin kohdalla kassa kysyi: ”What’s this?” – kassat kun naputtelevat kasvikset kassakoneeseen käsin. Onneksi osasin vastata. Esimerkiksi fenkolin vieressä olleen kyssäkaalin englanninkielistä nimeä en välttämättä olisi heti keksinyt.
Jos joku ei tiennyt, fenkoli näyttää tältä.
Alkuperäiseen ohjeeseen olisi tullut korianterinsiemeniä, tähtianista ja sahramia. Juu ei näillä maustevalikoimilla, ei edes sieltä Stockan herkusta, ja paikallista etnokauppaa en ole vielä löytänyt. Korvasin siis korianterijauheella, ja sherryetikkakin korvaantui valkoviinietikalla.
Minipeppereitä. Isoin on noin kämmenen kokoinen, pienin peukalon mittainen.
Ohje kaipasi myös chiliä. Tämän korvasin Iiron heräteostoksella, pikkupaprikalla. Loistavia! Maku on tosi kiva, vähän makea ja jopa aavistuksen tulinen.
Siispä Kennesawn ruokakauppavalikoiman mukaan tuunattu rapuescabecheresepti, olkaa hyvä… Ruokajuomaksi sopii kuiva Riesling Wal-Martin dollarin minipullosta nautittuna. Ostoslistalle lisätty viinilasit.
1. Paista jättikatkaravunpyrstöihin väri timjamin ja valkosipulin kanssa nopeasti kuumalla pannulla, älä kypsennä. Laita pyrstöt vuokaan tai kulhoon.
2. Kuullota kasarissa oliiviöljyssä sipuli, porkkana ja fenkoli. Lisää loput aineet kasariin. Hauduta niin, että kasvikset ovat kypsiä. Mausta suolalla ja pippurilla.
3. Kaada kuuma mausteliemi rapujen päälle, sekoita ja anna marinoitua kylmässä vähintään kolme tuntia. Ei mene pahaksi, vaikka olisikin yön jääkaapissa.
4. Tarjoile escabeche kylmänä keitetyn parsan ja salaatinlehtien kanssa.
