Suomessa on suosittua kansanhupia naureskella muiden kansallisuuksien lumipaniikille. Hohhoh, vai että tuli ”paljon” sitä lunta, no tuliko oikeasti jopa viisi senttiä, ja hehheh, vai että lentokenttä suljettiin, kuulkaas Helsinki-Vantaata ei suljettaisi ikinä…! Meillä on aurat ja nastarenkaat ja kuskit, jotka osaavat ajaa lumessa, ja missään ei tule niin paljon lunta kuin täällä pohjoisessa, katsokaa vaikka Lapin kinoksia. Koulutkin pidetään auki ja niihin hiihdetään, vaikka lunta tulisi vaakasuoraan ja sudet ulvoisivat kannoilla!
Ja onhan se tavallaan ihan totta. Onhan Suomessa todella hyvä valmius lumen varalta ja aurakalustoa vaikka muille jakaa, ja kyllähän sitä välillä on ihan hauska naureskella, kun amerikkalaiset lähettelevät varoituslappuja kotiin, kun säätiedotuksessa on mainittu mahdollinen lumi (jota ei koskaan tullut).
Se, että Suomessa tulisi jotenkin erityisen paljon lunta, on kuitenkin harhaluulo.
Perjantaista lähtien Coloradossa on vilkuteltu säätiedotuksissa Winter Weather Warningia. Tälle päivälle on ennustettu rankkaa ja vetistä lumisadetta, jonka määrästä arviot ovat vaihdelleet 20-40cm välimaastossa. Helsingissä tämä vastaisi vähintään koko helmikuun lumisateita (23cm) yhdessä päivässä, ja nyt ollaan siis huhtikuussa. Vuorilla tuli jo eilen useita kymmeniä senttejä lunta, ja lumisade siellä jatkuu koko viikonlopun ajan.
Paikalliset asukkaat eivät ole suhtautuneet erityisen ihmeellisesti viikonloppuun. Suunnitelmia on tehty in case you’re not snowed in-varauksella ja asioita ei lyödä lukkoon, koska ei tiedetä, päästäänkö liikkumaan. Varmaan pääsisi, jos olisi pakko, mutta onko mitään järkeä lähteä ehdoin tahdoin puskemaan huonoon säähän? Nastarentaat eivät ole pakollisia, joten niitä ei kaikilla ole, ja aurauskalustoa ei ole yhtä paljon kuin Suomessa, koska oletus on, että päivän tai parin päästä aurinko on ennättänyt sulattaa lumen pois.
Koulut ovat kuluneen talven aikana olleet kiinni muistaakseni kahdesti. Niistä viimeisimmällä kerralla kolme viikkoa sitten Boulderissa satoi vuorokauden sisään 40cm lunta – ja se oli vielä vähän. Vähän itään täältä Eriessä, missä kaverini asuu, oli mitattu 60cm lunta samassa ajassa, kaikki uutta, koska vielä edellisenä päivänä oli ollut +20C lämmintä. Suurin osa lumesta pyrytti aamupäivän aikana, ja iltapäivällä lähdin jo ulos ihmettelemään yhtäkkistä winter wonderlandia.
Tältä se näytti matkalla kauppaan iltapäivällä, kun pyry oli jo tauonnut.
Iso osa liikkeistä oli vajaamiehityksellä, vajaa-aukiololla tai kokonaan suljettu, ja suurin osa toimistotyöpaikoista oli todennut, ettei töihin tarvitse tulla. Denveriin johtava moottoritie US-36 oli suljettu iltapäiväksi, ja kun naapurimme oli ajanut sitä pitkin illalla, kuulemma autoja näkyi penkoilla useita. Denverin lentokenttä, yksi Yhdysvaltain vilkkaimmista, sulki ovensa ja ohjasi saapuvat lennot muualle, koska kiitoteitä oli mahdotonta pitää auki tällaisessa pyryssä. Helsinki-Vantaan lumiennätys vuodelta 1999 on 37cm vuorokaudessa, joten vertailukohtaa siinä mielessä löytyy, mutta Google ei kertonut, miten Helsinki-Vantaa reagoi tuolloin lumen tuloon. Joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lienee helpompi pysyäkin lumessa auki, koska lentoonlähtöjä ja laskeutumisia on vain reilu 500 kpl vuorokaudessa, kun vastaava luku Denverissä on noin 1500 kpl. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta 10 vuoteen, kun Denverin kenttä suljettiin lumen takia, ja Helsinki-Vantaakin on välillä kiinni lumen takia, viimeksi 2003.
Ja miksi minkään olisikaan pitänyt olla auki? Siinä missä Suomessa kieltäydytään ”antautumasta” lumen valtaan, täällä ollaan todettu, että välillä luonto näyttää voimansa ja siinä on turha ryppyillä vastaan. Edellisen lumimyrskyn aikaan kymmeniltä tuhansilta kotitalouksilta pelkästään Boulderissa lähti sähköt, kun lumi katkoi piuhoja. Kiukuttelun sijaan tuttuni, jotka asuivat katkosalueella, lähtivät pelaamaan lautapelejä läheiselle panimolle, jolla oli oma generaattori. Mitä siitäkin tulisi, jos miljoonakaupunki yrittäisi toimia normaalisti lumimyrskyn aikaan? Satoja kolareita, kymmeniä kuolonuhreja, tuskaisia hangessatarpomisreissuja ja turhaa odottelua bussipysäkillä. Vaihtoehtona on, että käy hoitamassa kauppareissun alta pois jo edellisenä päivänä, raivaa kalenterin tyhjäksi, jos vain mahdollista, ja nauttii päivästä kotona perheen kesken lumiukkoja pihalla rakennellen. Sanoisin, ettei coloradolaisten toimintamalli ole pöhkömpi.
Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]On nimittäin ihan turha kuvitella, että pääkaupunkiseudullakaan asiat sujuisivat tällaisten lumimyrskyjen aikana. Tammikuussa juuri Suomessa uutisoitiin, että Merikarvialla oli satanut 73cm yhden vuorokauden aikana, mikä oli uusi Suomen ennätys. Edelliset ennätykset olivat 50 cm:n luokkaa, Raumalta ja Kilpisjärveltä. Mitään näitä ei oikein voi verrata siihen, kun Denverin kokoinen suurkaupunki – lähiöt mukaanlukien 3 miljoonaa asukasta – saa samanlaisen lumimäärän niskaansa. Helsingin ennätys on vain 30cm, talvelta 1999, ja Helsinki oli silloin ihan sekaisin. Muistan tuolloin saapuneeni kouluun niin, että yli puolet luokasta oli jäänyt kotiin, koska Helsingin lähijunaverkosto oli lopettanut toimintansa sään takia ja bussejakaan ei paljon kulkenut.
Olisikohan ollut järkevämpää pitää silloin Helsingissäkin snow day?
Lumimyrskyaamuna pihalla näytti tältä juuri, kun aura-auto oli ajanut ohitse. Puolen tunnin päästä tie oli jo lumessa.
Missä muuten on tehty koko maailman lumisade-ennätys? Se selviää Jarin blogista: Yhdysvaltojen ja usein myös koko maapallon vuorokautiseksi lumisade-ennätykseksi ilmoitetaan 193 cm(Silver Lake, Colorado, huhtikuu 1921). Kaikkiaan 32½ tuntia kestäneen lumisateen aikana lunta kertyi 239 cm. Tuo Silver Lake viittaa Idaho Springsin kaupungin pohjoispuoleiseen järveen, joka sijaitsee meistä tunnin ajomatkan päässä vuorilla.
Are you travel wise or travel curious? kysyi entinen Cirque du Soleilin taiteellinen johtaja James Tanabe keskiviikkona. Boulderin yliopistolla pyörii tällä viikolla Conference of World Affairs, paneelikeskusteluiden sarja, ja olin lähtenyt kuuntelemaan tilaisuutta, jonka aiheena oli Wanderlust.
Travel wise eli matkaviisas on Tanaben mukaan ihminen, joka tiedostaa, että suurin osa hänen ”matkailu-urastaan” on jo takana päin. Travel curious eli matkautelias taas on joku, joka olettaa jatkossa matkustavansa enemmän kuin tähän asti. Suurin osa salista ilmoitti olevansa matkauteliaita, eikä sali koostunut pelkistä yliopisto-opiskelijoista. Myös moni harmaahapsinen eläkeläinen luotti matkustavansa jatkossa enemmän, mitä ei ole vaikea uskoa, koska lyhyiden lomien Yhdysvalloissa matkailu on nimenomaan eläkeläisten heiniä.
Matkautelilaille Tanabella oli kysymys:
What keeps you from traveling more?
Suosituimmat syyt olivat rahan tai ajan puute: rahan kohdalla moni viittaajista näytti olevan opiskelijoita, ajan kohdalla taas viittasivat vähän vanhemmat ihmiset. Pari rohkeaa ilmoitti syyksi pelon. Joku taas kertoi ongelmien terveyden kanssa estävän matkustamisen, ja yksi nauraen totesi, että hänellä syy on ihan rehellisesti laiskuus: kotoa lähtemisessä on liikaa hommaa, että sitä jaksaisi tehdä.
Yksi syy kuitenkin sai kuuntelijat ja Tanaben nyökkäilemään: velvollisuudentunto. Syyn esille ottanut nainen mainitsi ikääntyneet vanhempansa, joku toinen taas mainitsi työnsä, jolle on omistautunut. Tanabe itse kertoi, että on laittamassa matkailun tauolle perheen takia.
Tanabe alkoi listata asioita, joita matkustamisesta seuraa: se vaikuttaa ihmissuhteisiin, haittaa työtä, pitää meidät poissa läheistemme luota… eivätkö nämä olekin klassisia merkkejä huumeriippuvuudesta, jotain mitä yleensä pidetään pahana? Tanaben mielestä matkustaminen onkin perustavanlaatuisesti itsekästä toimintaa. Silti me teemme sitä. Miksi?
Jos minulla olisi rajattomasti aikaa, lähtisin roadtripille Banffin kansallispuistoon Kanadaan. Matka perille kestäisi kuitenkin toista päivää, joten olen tähän mennessä tyytynyt ihailemaan Banffin maisemiaMatkasto-blogista, josta tämäkin kuva on peräisin.
Jokaisella on oma vastauksensa tähän, ja jotenkin me kaikki perustelemme toimintaa itsellemme. Tanaben perustelu oli, että hänelle matkustaminen konkretisoi monia asioita, jotka Yhdysvalloissa näyttäytyvät niin kovin abstrakteina. Rasismi, seksismi ja epätasa-arvo tulevat iholle konkreettisina asioina länsimaiden ulkopuolella matkustaessa, ja toisaalta niihin ei viitata epämääräisinä käsitteinä vaan nähdään syy-seuraussuhteita, jotka toistuvat samanlaisina kaikkialla maailmassa, mutta joille on vaikea tehdä mitään. Voi kuitenkin yrittää ymmärtää maailmaa.
Taannoin Finnair mainosti edestakaisia lentoja Intiaan hintaan 249 euroa. Halusin kovasti lähteä matkaan, mutta en löytänyt matkaseuraa enkä uskaltanut lähteä yksin. Kuva Ikilomalla-blogista, jossa lisää juttua Taj Mahalista.
Entä mitä Tanabe kysyi matkaviisailta?
Do you wish you’d traveled more?
Kaikki salin matkaviisaat vastasivat ”kyllä”.
Kumpaan kategoriaan sinä kuulut, ja mitä olisit vastannut?
Matkailijoiden seurassa se on ehkäpä klassisin kysymys: kuinka monessa maassa olet käynyt? Reissaajat pitävät lukua ja ilmoittavat sen Twitter-profiileissaan: käytyjä maita 42, eipäs kuin 76, tai vaikka 100+ kun ei jaksa enää laskea!
Itsekin pidin kirjaa käydyistä maista vielä joitain vuosia sitten ja suunnittelin tavoitteita maiden määrälle eri ikävuosille, mutta en enää. Yksi syy on, että kaikenlaisten matkailubongauslistojen joukossa maiden laskeminen tuntuu olevan sieltä järjettömimmästä päästä. Yhdysvaltoja tai Luxemburgia ei kumpaakaan voi nähdä viikonlopussa, mutta jälkimmäisessä voi edes saada jonkinlaisen käsityksen maasta, ja näiden vertaaminen tuntuu hupsulta. Toinen on, että tykästyin yhden maan syvällisempään tutkimiseen: Ranskan departementit tuntuvat jokainen omanlaiseltaan, Yhdysvaltain osavaltiot eroavat välillä toisistaan kuin yö ja päivä, ja Belgian pikkukaupungin paastojuhlat sykähdyttävät omintakeisuudellaan, vaikka olisi käynyt 20 kertaa Brysselissä.
Lopullisen naulan kohdallani maabongauksen arkkuun löi kuitenkin Veikko Huhtala omaelämäkerrallaan Maailmanmatkaaja. Pyysin kirjaa arvosteltavaksi, koska oletin sen olevan täynnä kiehtovia tarinoita mitä kummallisimmista maailmankolkista. Löysin kuitenkin kirjasta miehen, joka tuntuu käyneen uskomattoman monessa paikkaa näkemättä oikeastaan mitään.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnat.
Kuluneesta viikosta puolet oli lomailua ja toinen puoli kovaa matkustamista. Mutta pinnoja tällekin matkalle lähdettiin hakemaan ja jos joku luulee sen olevan lomailua, niin hän erehtyy pahemman kerran.
Veikko Huhtala ei kerää maita vaan ”pinnoja”, Most Travelled People -listan mukaisia maa-alueita. Alueita tällä listalla on yli 1000, joten periaatteessa se tuntuu aika hyvältä mittarilta arvioida, kuinka kattavasti joku on matkustanut maailmassa. Pieleen mennään, kun pinnat muuttuvat itsetarkoitukseksi ja kaikki muu jää taka-alalle.
Maassa olisi kyllä enemmänkin nähtävää, mutta pinnankeruu ja lomailu ovat ihan kaksi eri asiaa, ensin kerätään pinnat ja jos paikka näyttää hyvältä, lomailemaan mennään joskus myöhemmin.
Tässä Huhtala tiivistää sen, mikä hänen matkailutyylissään minua häiritsi, kahteen sanaan: joskus myöhemmin. Tämä sama ”näyttää ihan ok:lta, nyt ei ollut kuin alle vuorokausi aikaa, ainahan tänne voi palata joskus myöhemmin” toistuu kirjassa useaan otteeseen, mutta ei koskaan sellaisen maan yhteydessä, johon Huhtala olisi joskus palannut ennen kirjan julkaisemista. Googlaillessani myöhemmin lisätietoa Huhtalasta sain tietää, että hän menehtyi äkillisesti pian kirjan julkaisun jälkeen. Joskus myöhemmin päätyi kuulostamaan aika surulliselta ilmaisulta.
Käytännössä tätä Huhtalan ”ensin kerätään pinnat”-meininkiä kuvaa ehkä parhaiten matka Yhdysvaltoihin, kun hän osti Greyhound-bussiyhtiöltä kuukausilipun.
Ensimmäisenä otamme tähtäimeen New Yorkin pohjoispuolen osavaltiot, Connecticutin, Rhode Islandin, Massachusettsin, Mainen, Vermontin ja New Hampshiren. Kuusi pinnaa reilussa vuorokaudessa. Homma tuntuu paranevan vaan. Seuraava reitityksemme kulkee Pennsylvanian Pittsburghin, Länsi-Virginian ja Ohion kautta Michiganiin, jossa vietämme ensimmäisen yömme hotellissa. Johan sitä on tullut huristeltuakin. Aamulla sitten Illinoisista Wisconsiniin ja vaikka sukulaiseni asustelevatkin tässä osavaltiossa, ei nyt ole aikaa tervehdyskäynnille, vaan pinnoja on kerättävä niin paljon kuin mahdollista.
Jos on kulkenut vaikkapa Vermontin läpi lähinnä bussissa nukkuen ja välillä asemalla noussut käymään vessassa, niin rohkenen kyseenalaistaa, onko silloin oikeasti käynyt Vermontissa. Ainakaan minkäänlaista käsitystä näistä osavaltioista tuskin tällä reissulla syntyi. Sama meno jatkui läpi koko Yhdysvaltojen, jotta Huhtala voisi kehua ”käyneensä” kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Varsinaisia kokemuksia bussin ulkopuolelta kirjaan on päätynyt kaksi: parin tunnin pysähdyksellä Salt Lake Cityssä hän kävi syömässä hondurasilaisessa ravintolassa (koska ei pidä hampurilaisista) ja New Yorkissa hän kävi YK:n päämajassa, koska tämäkin on MTP-listalla oma alueensa. Reissukertomuksen loppukaneetti sai minut hörähtämään:
Bussilla ajoa 33821 kilometriä, eli yli 1000 kilometriä päivää kohden. Uskon, että aika monelta samanlainen reissu jäisi tekemättä. Voi yrittää, kuka haluaa.
Niin, kuka haluaa? Minä en ainakaan. Tämä reissu kattoi 48 osavaltiota, ja myöhemmin Huhtala kävi bongaamassa myös Alaskan:
Joku voi ihmetellä sitä, että mitä järkeä on lähteä Alaskaan keskellä talvea ja vuoden kylmimpään aikaan. Ja tottahan se onkin, ei siinä paljon järkeä ole. Pinnojen keräilijä ei kuitenkaan paljoakaan vuodenajoista piittaa, jos tarkoituksena on hakea pelkkä pinna. Voihan sitä oleilla hotellissakin, jossa varmaan tarkenee kylmänäkin talvena.
…ja tästä päästäänkin siihen osioon Huhtalan matkoja – siihen valtaosaan – joka pisti suoranaisesti vihaksi. Painiskelen itse tasaisin väliajoin matkustamisen ympäristöystävällisyyden kanssa, ja selittelen itselleni, että ainakin päästöjä vastaan laajennan omaa (ja ehkäpä muidenkin) ymmärrystä maailmasta. Lisäksi matkoista jää vaikka mitä muistoja ja rahani hyödyttävät paikallistaloutta.
Yritän viimeiseen saakka välttää sanomasta muille, että väärin matkustettu, koska koen, että matkustustyylejä on monia ja ihmiset saavat irti eri juttuja eri asioista. Kuitenkin kun Huhtala lentää maailman toiselle puolelle ”kärvistelemään” kaksi päivää alaskalaisessa hotellissa hanapakkausviinin kanssa, houkutus käyttää tätä sanaparia on aikamoinen.
Alaska talvella näyttää tältä. Huhtala ei tätä nähnyt, koska ei poistunut reissun aikana Anchoragesta. Lisää Alaskan maisemia löytyy Deep Red blues -blogista. [kuva: JLS Photography]Hotelli on yleinen sisältö Huhtalan reissuille muutenkin silloin, kun maltetaan pysyä samassa maassa useamman vuorokauden.
Ulos lähdettyämme huomataan, ettei [N’Djamenassa] mitään nähtävää ole ja loppuajan pysyttelemmekin melkein hotellin aitojen sisäpuolella kalastajien touhuja Chari-joella seuraillen. Ja paikallinen olutkin on ihan juomakelpoista, joten janoonkaan ei tarvitse kuolla.
Yleinen trendi Huhtalan matkoissa tuntuu olevan, että ne suuntautuvat paikkoihin, joissa Huhtalan mielestä ”ei ole mitään nähtävää”.
Oi epäkiinnostava maailma!
Cayennessa viivymme pari yötä, mutta emme kuitenkaan lähde Pirunsaarelle, joka on ehkä alueen tunnetuin turistikohde. Jostain syystä saari ei erityisemmin minua kiehdo ja mitäpä näkemistä siellä olisi?
Minäpä kerron: Cayennen Pirunsaarella oli rangaistussiirtokunta, jonne Ranska lähetti virumaan melkein satatuhatta vankia vuosina 1852-1946. Tästä Huhtala ei kuitenkaan mainitse halaistua sanaakaan, koska mitäpä näkemistä yhdessä maailman tunnetuimmista ja pahamaineisimmista poliittisten vankien vankiloista olisi?
Vaikka tarkoituksenamme onkin pysytellä vain hotellimme lähistöllä, alkaa aikamme kuitenkin käydä pitkäksi ja menemmekin ostamaan matkatoimistosta matkan Yalan luonnonpuistoon, jossa viivymme kaksi päivää. […] Retki on ihan mukava piristysruiske muuten hiukan yksitoikkoiseen oleiluumme, emmekä siihen haaskaamiamme rupioita sen enempää sure. Nähtiinpä sentään jotakin. […] Viikko kuluu ja lähdemme tyytyväisin mielin kotia kohti, sillä toista viikkoa emme haluaisi täällä viettää.
Niin, kukapa nyt haluaisi viettää enempää aikaa yksitoikkoisessa ja pitkästyttävässä Sri Lankassa, varsinkaan jos ei halua poistua hotellin alueelta? Minulla olisi tähän kohtaan kehitysehdotus: mitäpä jos niille retkille osallistuisi useammin, jos kerran ne vaikuttavat ihan kivoilta, niin ei tarvitse lähteä maailmalle pitkästymään? Paitsi tietenkin, jos ei retkistä yleensä ole kiinnostunut.
Matkapakettiimme kuuluu paljon sellaistakin, josta emme niin olisi välittäneet. Yksi tällainen retki matkamme loppupäivinä on käynti Tiikerinpesä-nimisessä pyhäkössä. […] Paikka ei minua erityisemmin kiehdo, mutta voinhan kertoa siellä käyneeni. […] Muihin retkiin emme kuitenkaan enää osallistu, vaan vietämme lopun aikaa hotellin ympäristön maisemia katsellen ja kuvaillen.
Tiikerinpesä-pyhäkkö eli Taktshang Monastery. Vähän mielenkiintoisempaa juttua Bhutanista voi lukea Mikon blogista, josta kyseinen kuva on peräisin.
Dafnissa hyppäämme maihin ja menemme rantabaariin naukkailemaan pinnaoluet, jossa ystävällinen kissa kyhnäilee kyljessämme. [..] Dafnia pidemmälle emme lähde. Luostarivaelluksetkaan eivät oikein kiinnosta, sillä onhan pinna jo saatu näinkin ja luostareita löytyy helpommistakin paikoista, jos nistä on kiinnostunut. Laivan paluuta odotellessamme ehdimme lipitellä vielä toisenkin oluen ja napsia toisistamme muutamia kuvia, joilla voisimme todistaa täällä käyntimme, jos joku sitä sattuisi epäilemään.
…ja että missä Huhtala tässä kävi? Athosvuorella. Tai siis, ei vuorella, vaan siinä pienessä satamassa, jota kautta vuorelle kuljetaan. Vuoren kuuluisat luostarit eivät kuitenkaan olleet vaatimus pinnalle, joten miksipä turhaan niissä käymään.
Tiraspolin asemalla nousemme sen verran junasta, että voimme ruksata itsellemme Transnistrian pinnan, johon kaupunkiin emme missään tapauksessa halua pitemmäksi aikaa jäädä.
Onko oikeasti käynyt maassa, jos on vain astunut asemalla junasta minuutiksi?
Aamulla aikaisin lähdemme ajelemaan Espanjan pohjoisrantaa seuraillen kohti Baskimaata, josta tulee seuraava pinnamme. Sinne emme kuitenkaan sen pidemmäksi aikaa jää, vaan lähdemme Irunin kautta Ranskan puolelle yöpymään johonkin Bordeauxin seutuville. Koska täällä ei ole mitään bongattavaa, emme liiemmin pysähtele kuin kahvinkeiton ajaksi.
Ymmärrän, että Huhtalan mielessä ei ole muuta bongattavaa kuin pinnat, mutta itse keksisin Bordeauxista aika liudan bongattavaa.
Havanna on meille hirveä kokemus. Olemme kyllä tienneet, mitä kommunistimaalta voi odottaa, mutta täällä ainakin minä tunnen ahdistavaa tuntemusta rinnassani. Olemme varanneet hotellin, sillä jatkolentomme Mexico Cityyn on huomenna. Lähdemme kaupungille kävelemään, mutta emme löydä ainuttakaan kauppaa, näyteikkunoista puhumattakaan. Postikortiktin jäävät näin ollen ostamatta. Palaamme hotelliimme ja mietimme tilannetta. Koska kerran mikään ei tunnu pelaavan, eikä mitään voi liikkeiden puuttuessa ostaa, onko meidän pakko viipyä täällä huomiseen. Kysymme hotellin henkilökunnalta, mistä löytyisi lähin matkatoimisto ja otamme taksin sinne. Meillä käy tuuri, sillä vielä tänä iltana Havannasta lähtee kone Meridaan Jukatanin niemimaalle ja tilaakin on.
Kyllä, Huhtala kävi 80-luvulla Kuubassa, ei löytänyt postikortteja ja päätti näin ollen lähteä pois vielä saman päivän aikana. Ei tullut toista käyntiä.
Niameyssa majoitumme aivan Niger-joen rannalla olevaan hotelliin ja saamme vielä huoneen siltä puolelta, josta on avoin näköala sinisenä välkehtivälle joelle. Muutahan tekemistä kaupungissa ei ole.
Erityisesti Huhtalan Afrikan reissut ovat raivostuttavaa luettavaa. Maissa vietetään usein alle vuorokausi, joissain käväistään vain lentokentällä. Jos maassa viivytään yli vuorokausi, ainoa maininta saattaa olla, että ”hotellilta löytyi olutta”.
Edellä mainitun Niameyn lähellä on maailmanperintölistaltakin löytyvä W-kansallispuisto, joka tunnetaan mm. kirahveistaan. Mutta kun ei kiinnosta… [kuva: LenDog64]
Nigeria ei meitä hirveästi kiinnosta ja sen takia sovitimme lentomme niin, ettei meidän tarvitse lähteä lentokentältä pois. Koneeseen noustessa nenässä alkaa haista tuttu ryssän haju, joka on niin tyypillinen Aeroflotin koneissa.
”Ryssä” esiintyy kirjassa useaan otteeseen, ”neekerikin” kerran, varmaankin ihan vitsinä hehheh. Toisessa yhteydessä Huhtala kertoo ivallisesti tummaihoisesta maahantulovirkailijasta, joka on hänen mielestään tyhmä kun kyselee kysymyksiä, mutta onneksi paikalle tuli valkoinen järkevä maahantulovirkailija, joka kumarsi ja pahoitteli ennen kuin toivotti Huhtalalle hyvää matkaa. Tasa-arvoasioita Huhtala kommentoi toteamalla, ettei suomalaisnaisten kannata ”valittaa” kun muualla on asiat huonommin. Serbejä hän kutsuu ”mulkeroiksi”, kun taas joku rajamies on ”kurmuttanut” häntä, ja pitää EU:n laajenemista kannattavia hulluina.
Minä jäin ihmettelemään, onko tällä kirjalla ollut ollenkaan kustannustoimittajaa.
Hotellilla tapaamme ihmissyöjän näköisen miekkosen, joka tarjoutuu näyttämään meille kaupungin nähtävyyksiä. Otammekin hänen tarjouksensa vastaan, sillä niin ruman näköistä porukkaa kadulla pyörii, ettemme oikein uskalla lähteä heidän joukkoonsa kaksistaan kävelemään. Ei olisi mikään mukava asia joutua lomamatkallaan keittopataan.
Mikä sitten kiinnostaa?
Huomaamme pitkästä aikaa saapuneemme taas jonkinlaiseen paratiisiin. Hotellimme ympärillä on hieno puutarha ja aivan parvekkeemme edessä olevassa puussa huomaan maailman pienimmän linnun. […] Hiekkarantakin tuntuu niin mukavalta, että vietämme sielläkin päivittäin aikaamme, Oili pääasiassa vain palmun katveessa makaillen, mutta tuntuu siitä huolimatta saavansa enemmän väriä nahkaansa. Käyn aina joskus pulahtamassa Atlantin vilvoittaviin aaltoihinkin ja annan auringon kuivatella ihoani lämpimillä säteillään.
Kirjassa Huhtala usein mainitsee D-vitamiinin tarpeen ja moni reissu on selvästikin rantaloma all-inclusive-resorteihin. Osa näistä saa paljonkin hehkutusta, keskimääräistä reppureissua selvästi enemmän. Tämän huomioiden tuntuu siltä, että ehkäpä Huhtala olisi ollut tyytyväisempi matkailija, jos olisi pitäytynyt vain niissä rantaresorteissa. Mutta kun:
Olemme tosiaan nyt rantalomailijan paratiisissa, vaikka emme heidän joukkoonsa katso lukeutuvammekaan.
Toinen Huhtalan mielenkiinnon kohteista tuntuu olevan mahdollisimman pienet ja epämääräiset saaret ympäri maapallon. Harvemmin kirjasta selviää mitään muuta syytä mielenkiinnolle kuin se, että siellä on niin harva käynyt.
Ihan mukava ja mielenkiintoinen saari [Chatham]. Ihmettelen vaan niitä suomalaisia, joita Uudessa Seelannissa joka vuosi käy. Tuskinpa monikaan heistä tulee pistäytymään tälle saarelle. Ehkäpä heidänkin pitäisi joskus vilkaista karttapalloa ja tutkia, mitä kaikkia paikkoja maapallolta löytyykään.
En väitä, etteikö 600 asukkaan saari keskellä Tyyntämerta voisi olla mukava ja mielenkiintoinen, mutta enemmän taidan silti ihmetellä Huhtalan matkustustyyliä.
Kun annatte maallenne nimen, varmistattehan Huhtalalta, onko se sopiva.
Vuoteen 1975 maa tunnettiin nimellä Dahomey, mutta niin kuin tyypillistä, maa halusi vaihtaa siirtomaa-aikaisen nimensä. Mutta onko Benin nyt parempi nimi? Siihen en halua ottaa sen enempää kantaa.
Kirjassa Huhtala päivittelee moneen otteeseen sitä, kun erinäiset maat ovat vaihtaneet nimiä siirtomaa-ajan jälkeen paikallisten käyttämiksi. Huhtala perustelee jo varhain kirjassa näkemyksensä, että kun nimi kerran jollain paikalla on, niin sitä ei pitäisi sen jälkeen enää muuttaa. Sillä ei tietenkään ole väliä, että nämä muutokset usein palauttavat nimet paikallisten käyttämiksi, ja vanhat nimet saattavat tuntua paikallisista jopa loukkaavilta. Huhtala käyttää silti teksteissä itsepintaisesti nimiä, jotka eurooppalaiset paikoille ovat antaneet.
Seuraava kohteemme on Manado. Se sijaitsee Celebesin saaren pohjoiskärjessä ja syy, miksi tänne tulimme on se, että Celebeskin on oma pinnansa meidän listallamme. Sinne se on kirjoitettu Sulawesin nimellä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tällaisia paikannimien vaihtoja ja mieluummin kutsunkin saarta sen vanhalla nimellä.
Jayapura sijaitsee Uuden Guinean saaren pohjoisrannalla, aivan Papua-UusiGuinean rajan välittömässä läheisyydessä. Vielä 60-luvulla tämänkin kaupungin nimi oli Hollandia, mutta eiväthän tällaiset nimet näille ihmisille kelpaa, senhän nyt tietää.
Niin, miksiköhän ”Hollandia” ei kelpaa nimeksi indonesialaisen provinssin pääkaupungille…
Ja sitten vielä aimo annos ylemmyydentunnetta…
Niuen postimerkeillä varustetut kortit ovat harvinaista herkkua ja postitammekin niitä melkoisen nipun. Sääli vaan, etteivät vastaanottajat ymmärrä niiden arvoa, mutta väliäkö sillä. […] Niue on kuitenkin sellainen saari, etten usko kovinkaan monen suomalaisen siellä vierailleen. Ja syykin on selvä; harva tietää tällaista saarta olemassa olevankaan. Maantiedon tuntemus ei välttämättä ole kovinkaan korkealla tasolla kansamme keskuudessa.
…vai olisiko syy kuitenkin siinä, että Niue sijaitsee käytännössä katsoen toisella puolen maapalloa, saarella asuu vain tuhat ihmistä, ja sinne lennetään lentokoneella vain kahdesti viikossa?
Pitäähän täältäkin laittaa pakolliset postikortit Suomeen, vaikka olenkin aivan varma siitä, ettei kukaan vastaanottajista pysty löytämään tätä paikkaa edes maailmankartan avustuksella.
Ihmettelen vain, miksi Huhtala vaivautui lähettämään postikortteja ihmisille, joita ei selvästikään arvosta.
Samalla reissulla postitamme myös postikortit Christmas Island -merkeillä varustettuna. Mietin, kuinkahan moni näidenkin korttien vastaanottajista löytää Joulusaaren maailmankartalta? Tuskinpa kukaan, eikä se varmaan heitä sen enempää hetkauta, saman verran kuin kortti Taka-Hikiältä esimerkiksi.
Myöskään muut maabongarit eivät liiemmin nauti Huhtalan arvostusta. Hän vihjailee useaan otteeseen kirjassa, että listalla on ”huijareita”.
Monet MTP-ihmiset väittävät vierailleensa Korallimeren saarilla, mutta suurin osa heistä on käynyt vain Isolla Valliriutalla, joka on lähellä Australian rannikkoa. Ihmettelen sitä, miksi ihmiset eivät ota selvää maantiedosta, sillä netistä löytyy kyllä kaikkien alueiden rajat. Toisaalta, voihan joku valehdella tarkoituksellakin.
…vaikka onko siihen ylemmyydentunteeseen varaa?
Menemme kaikki transithalliin tankkauksen ajaksi. Ostan kaupasta shamppanjapullon, jonka aion naukkailla ennen Bangkokiin saapumistamme. Tunnin päästä jatkamme matkaa. Pian otan esiin shamppanjapullon ja avaan sen polvieni välissä. Olen varovainen ja saan korkin auki ilman mitään paukahdusta tai korkin kattoon lentämistä. Tyhmyyttäni en vielä ymmärrä, ettei omien juomien nauttiminen koneessa ole sallittua. Pian lentoemäntä huomaakin pöydälle nostamani pullon ja alkaa kertoa minulle sääntöjä melko vihaisin äänenpainoin. Varmaan hän tietää neuvonsa turhiksi, koska neuvoo minua lopuksi laittamaan pullon ainakin piiloon. Näin teen ja naukkailen aina joskus kupillisen lattialle nostamastani pullosta.
Okei, kaikki tekevät nuorena virheitä – Huhtala on tarinan aikaan 31-vuotias – ja jos on ensimmäistä kertaa reittilentokoneessa, niin mistäs sitä tietäisi, miten käyttäydytään. Näitä alkoholipainotteisia ”hauskoja” tarinoita vaan on kirjassa aika paljon enemmänkin.
Emme ota nytkään hotellia, sillä onhan meillä nyt auto, jossa yöpyä. Ajelemme kuitenkin kauemmas erämaahan, ennen kuin rupeamme viettelemään iltaamme mustakarhujen isännöimissä maisemissa. Olemme niitä jo nähneet bussimatkamme aikana toistakymmentä ja tottahan niitä täälläkin täytyy olla. Mutta vaarattomia veijareitahan ne ovat, ja uskallamme hyvin liikuskella ympäristössä ennen autoon sulkeutumistamme.
Tässä Huhtala kertoo kokemuksistaan Yukonin pohjoisosissa. Mielessä käy, että kannattiko ihan oikeasti irvailla suomalaisten maantiedon taidoille, kun biologian taidot Huhtalalla ovat tällaisissa kantimissa: hän ei taida osata erottaa mustakarhua alueella huomattavasti yleisemmästä harmaakarhusta, joka on kaukana vaarattomasta.
Äkkiä saan päähäni, että mitä jos kiivettäisiin Kheopsin [pyramidin] huipulle. Esaa ei tarvitse kahta kertaa suostutella. […] Helppoa nouseminen ei missään nimessä ole. Askelmat ovat suurinpiirtein puolitoista metriä korkeita ja joudumme ponnistamaan itsemme käsivoimin seuraavalle askelmalle. […] Pitääkin ottaa monta neuvoa-antavaa, ennen kuin olemme huipulla. […] Naukkailemme viskipullon tyhjäksi ja jätämme sen huipulle muistoksi siellä käymisestämme.
EEIIIIII! Kuinka pässi täytyy olla, että kiipeää tuhansia vuosia vanhan muinaismuiston päälle ja kaiken kukkuraksi jättää sinne viskipullon??? Ilmeisesti aika pässi, sillä Huhtala muistelee tätä myöhemmin kirjassa käydessään uudesti Egyptissä tyyliin ”olipa hauska juttu, hehheh”. Hehheh vaan.
Oliko kirjassa sitten jotain hyvää?
Kirjassa oli kolme osiota, joista voin sanoa pitäneeni. Huhtalan tarinat rauhanturvaajakokemuksistaan 70-luvulta ovat mielenkiintoisia, vaikka niistäkin osa on mukahauskoja ryyppyreissukuvauksia, joiden ainoa pointti tuntui olevan todistella, kuinka paljon viinaa sitä on joskus tullut juotua.
80-luvun tarinat Valmetin työkeikasta Sudanissa tuovat esille kulttuurien erilaisuutta, vaikka niiden luotettavuus vähän kärsiikin siitä, että tähän mennessä olin jo todennut, että monessa Huhtalan tarinassa on selvää kalavaleen makua.
Entä se kolmas? Se taisi olla yksi harvoista paikoista maailmassa, joka Huhtalalle aidosti kelpasi, ja jossa hän viihtyi: Falklandinsaaret. Syynä oli varmaan Huhtalan lintubongausharrastus, mutta ei tarvitse olla lintubongari tykätäkseen Huhtalan tarkasta kerronnasta saarilla vierailusta.
Jos haluat lukea Falklandinsaarista, niin älä kuitenkaan hyvä ihminen sen takia osta Huhtalan kirjaa! Tästä kaukaisesta saariryhmästä löytyy paljon mielenkiintoisempaa juttua Elinan Vaihda Vapaalle -blogista, josta tämäkin upea kuva on peräisin.
PS. Tänään maanantaina klo 20 Suomen aikaa #matkachatissa keskustellaan matkakirjallisuudesta. Tervetuloa Twitterin käyttäjät kertomaan parempia matkakirjojen lukukokemuksia…
Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.
Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.
Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.
On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.
Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.
Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?
Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.
Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:
Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.
Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!
Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.
Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.
Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:
On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.
Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.
Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.
Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.
Kuten blogiani seuranneet tietävät, olen jo pitkään keräillyt maailmanperintökohteita, joten siksi olin aika innoissani viimeisimmän Twitterissä käydyn #matkachatin aiheesta. Tuntui, että aika moni muukin oli innoissaan UNESCOn listasta, sillä keskustelu kävi normaalia vilkkaampana ja perässä pysyminen oli haastavaa. Tässä pieni kooste keskustelusta kaikille niille, joilla jäi osa lukematta – eli varmaankin kaikille!
Jos maailmanperintökohteet kiinnostaa, niin kannattaa lisätä tämä blogi seurattavien listalle vaikkapa Facebookissa. Omalta listaltani löytyy 108 maailmanperintökohdetta, joista vielä moni tarina odottaa blogiin pääsyä.
Viimeisin vierailemani maailmanperintökohde oli Barbadoksen pääkaupunki Bridgetown.
K1: Mikä on viimeisin maailmanperintökohde, missä olet vieraillut? Mitä tykkäsit? #matkachat
Vastauksista huomasi, että keskustelijat ovat olleet viimeksi matkassa aika monessa maailman kolkassa:
K2: Vaikuttaako UNESCO-listaus matkasuunnitelmiisi? Tiedätkö, kuinka monessa olet vieraillut? #matkachat
Suurimmalla osalla UNESCO-kohteet eivät olleet matkan syy, mutta moni sanoi piipahtavansa, jos osuu matkan varrelle. Yhtä moni oli laskenut vierailemien kohteiden määrän vain tätä keskustelua varten eikä sen kummemmin niitä keräile.
Ei vaikuta suunnitelmiin, mutta käydään, jos osutaan paikalle. Käynyt ainakin 60 maailmanperintökohteessa. #matkachat
Jos matkailuaiheiset keskustelut kiinnostavat, liity seuraan ensi viikon maanantaina klo 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, tsekkaa #matkachat-osallistumisohjeet.
Kiitos kaikille loistavasta #matkachat’ista! Tykkää tästä twiitistä, jos haluat muistutuksen seuraavista chateista noin tuntia ennen.
Naistenpäivän kunniaksi Twitterissä kokoonnuttiin keskustelemaan siitä, millaista on matkustaa naisena. Moni nainen tuli jakamaan kokemuksiaan, ja myös pari miestä uskaltautui mukaan pohtimaan sitä, miten sukupuoli vaikuttaa matkustamiseen.
Olin itse yllättynyt keskustelussa siitä, kuinka paljon pyörittiin turvallisuuden, vaarojen ja riskien ympärillä, ja kuinka moni nainen myönsi ihan suoraan, että etenkin yksin matkustaminen pelottaa. Sitä, miten näitä pelkoja voisi lieventää ja turvallisuudentunnetta vahvistaa, ei päästy pohtimaan syvällisemmin chatissa. Jos sinulla on ideoita tämän suhteen, kuulisin mielelläni kommenttiboksissa!
#matkachatissa keskustellaan taas ensi maanantaina kl0 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, lue täältä lyhyet ohjeet, miten pääset mukaan menoon.
Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.
Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.
Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.
Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.
Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.
Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.
Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.
Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:
”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”
Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.
Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.
Opin, että sisulla pärjää pitkälle.
Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.
Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.
Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin, joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.
Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.
En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.
Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.
Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.
Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.
Luojan kiitos etten jäänyt.
Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.
Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.
Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.
Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.
Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat vuorilta, joille olen kiivennyt onnettomuuden jälkeen.
Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.
Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:
Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.
PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!
Talvi tuli Coloradoon ja toi mukanaan vierailijat. Saimme tänne peräjälkeen ensin vieraiksi hyviä ystäviä Australiasta, sen jälkeen rakkaita sukulaisia Suomesta, ja kaikilla vierailun ajankohdan syy oli sama: ne mäet.
Tai siis vuoret. Tässä ollaan noin 4km korkeudessa Breckenridgen hiihtokeskuksen huipulla.
Ensin tulivat kipeiksi reidet. Kun reidet olivat tottuneet jatkuvaan höykytykseen, kipeytyivät pohkeet ja polvien tukilihakset. Selässäkin tuntuu iltaisin, että on tullut kumarreltua, mutta minua ei haittaa tippaakaan. Lihaskivut paranevat porealtaassa istuskellessa, ja ne maisemat…
Vielä maisemia ja raikasta ilmaakin parempaa on ollut kuitenkin seura, minkä takia blogin päivitys on jäänyt vähemmälle. Tässä kuitenkin aiheeseen liittyen yhteenveto Twitterissä käydystä #matkachat-keskustelusta parin viikon takaa (juu, on ollut vähän kiirettä…), aiheena talvimatkailu. Hyviä hiihtolomia Etelä-Suomeen ja muuallekin, missä lomia vietetään!
K1: Oletko talvisten reissujen ystävä? Jos et, niin miksi? #matkachat
Minä olen, ja Twitteristä löytyi monta hengenheimolaista:
V1: Olen. Lumi on sata kertaa parempi kuin loska, ja aina ei pysty lähtemään kaukomaille lämpimään. #matkachat
Ensi viikolla vuorossa on aihe, josta minulla on hyvin tuoretta kokemusta. Vaikkei omakohtaisia kokemuksia löytyisi, niin mukaan voi tulla kertomaan mielipiteitä ja unelmia!
Matkustin ensimmäisen kerran Suomen rajojen ulkopuolelle puolivuotiaana, kun vanhempani muuttivat Floridaan. Minulla ei ole mitään muistoja tuosta ajasta, mutta kuulemma en vetänyt mitään totaalisia pultteja lentokoneessa, ja Floridassa kaikki kehuivat kauneuttani. Äitini ei tuolloin ollut vielä tottunut amerikkalaisten smalltalkiin joten uskoi joka sanan.
Isän sylissä Floridassa
Olen sillä tavalla onnekas, että vanhempani ovat tykänneet matkustaa ja ottivat meidät lapsetkin mukaan reissuun. Mieleen on jäänyt monta unohtumatonta seikkailua: mopoilu Rhodoksella kahdestaan äidin kanssa ja mopon juuttuminen hiekkatiellä kuoppaan, berberi-illallinen Marokossa jonka jälkeen vanhemmat saivat vatsataudin ja päästivät meidät lapset kolmistaan kameliseikkailulle, Tallinnan vanhakaupunki vuonna 1992 jolloin äitini ja mummuni jättivät minut yksin hevoskärryajelulle venäläisturistien kanssa päästäkseen shoppailemaan rauhassa ja minä jännitin, löydänkö heitä enää ikinä. Paras matkaan liittyvä muistoni kuitenkin on perheen roadtrip asuntoautolla ympäri Yhdysvaltojen Keski-Länttä, näitä samoja seutuja missä nykyään asun. Onneksi olen itse autuaasti unohtanut sen kaiken esiteinimarinan, mitä äitini on matkapäiväkirjaansa dokumentoinut minun pitäneen.
Siskojen kanssa Colorado National Monumentilla joskus 90-luvulla
Mieleenpainuvin matkakokemus lienee se, kun kiipesimme Yosemiten Half Domen huipulle. Vaikka samantasoisia patikointeja on sittemmin tullut suoritettua Coloradossa, tuo oli ensimmäinen ja sen hetkiseen kuntoon ja osaamistasoon nähden selvästi vaativin. Se myös ohjasi minua eteenpäin elämässä ja antoi fiiliksen, että vuorikiipeily voisi olla minun juttuni.
Olen aika huono käymään samassa kohteessa useasti, mutta Havaijille haluan ehdottomasti vielä uudelleen. Vaikka joku uusikin saari olisi kiva nähdä Oahun, Mauin ja Big islandin lisäksi, niin haluaisin myös takaisin Big Islandille ihmettelemään tulivuoria ja sademetsiä.
Kävelemässä kovettuneella laavajärvellä Havaijin isolla saarella
Olen ollut aina sitä mieltä, etten ole hyvä kielissä. Osaanhan täysin sujuvasti suomen lisäksi vain englantia ja tämän lisäksi haparoivaa ruotsia ja ranskaa sekä tsekin alkeet. Ranskalaisten ja varsinkin amerikkalaisten kanssa aikaa viettäessä on pitänyt muuttaa käsitystä ”hyvästä kielitaidosta”, ja nykyisessä elinympäristössäni olen jopa ylpeä osaamisestani.
Vuoden alussa palasin Suomesta kotiin Coloradoon. Tällä hetkellä olen risteilemässä Karibialla, ja loppuvuodeksi on varattu ensi kuulle pari laskettelureissua, kesäksi pari telttapaikkaa sekä syksyllä pitkä viikonloppu NYCiin. Tämän lisäksi on useampi haave ja suunnitelma kesälle ja syksylle, mutta ne selkiytyvät vasta myöhemmin.
Kamalin matkakohde, jossa olen ikinä vieraillut, on varmastikin Auschwitz. Kauhistuttava keskitysleiri sai voimaan fyysisesti pahoin, ja samalla toivon, että kaikilla on joskus mahdollisuus käydä siellä oppimassa ihmiskunnan suurista virheistä. Samaa mieltä olen Kambodzan punakhmeerien hirmuvallan muistomerkeistä, Cheung Ekistä ja Tuol Slengistä. Sen sijaan Tshernobyliin matkustaminen oli objektiivisesti ajateltuna vähän pöhköä, mutta minkäs teet kun insinöörinä ydinvoimalat kiinnostavat.
Hylätyn Pripjatin koulun liikuntasalissa lähellä Tshernobylin ydinvoimalaa.
Rakastan Lonely Planeteja, mutta olen vähentänyt niiden lukemista sitä mukaa, kun olen löytänyt matkablogit, TripAdvisorin ja muut nettilähteet. Nykyään Lonely Planet toimii enemmänkin varavaihtoehtona, jos en ole ehtinyt ottaa muuten kohteesta kattavasti selvää. Karibialle en edes harkinnut ostavani matkaopasta.
Karsastin nuorempana yksin matkustamista, koska kaipasin seuraa jonka kanssa jakaa kokemukset, mutta vanhemmiten olen oppinut nauttimaan sen tuomasta vapaudesta. Käänteentekevä kohta oli varmaankin viime kevään matkani Irlantiin, jossa osallistuin ohjatuille muinaismuistokierroksille mummojen kanssa, luuhasin läpi museoita juuri niin hitaasti kuin tykkäsin, ja istuin irkkupubissa oluella hyvän kirjan ja postikorttien seurassa.
Irlannissa satoi,
Matkailijana olen spontaani ja innokas seikkailija. Viikko sitten graduaan varten minua haastatellut kaveri kysyi, kumpi meidän perheessä tekee päätökset matkakohteista, enkä osannut vastata. Minä kun lähden mukaan ihan minne vain ehdotetaan, eikä Iirokaan ole seikkailujen suhteen kranttu.
Kysymyksethän tässä olivat:
Milloin matkustit ensimmäisen kerran Suomen rajojen ulkopuolelle?
Paras matkamuisto lapsuudestasi?
Mieleenpainuvin matkakokemuksesi?
Kohde, jossa olet käynyt ja johon haluasit uudelleen?
Mitä kieliä osaat puhua?
Millaisia matkoja olet tehnyt jo kuluneen vuoden aikana?
Entä millaisia matkasuunnitelmia on loppuvuodeksi?
Kamalin matkakohde, jossa olet vieraillut?
Luetko matkaoppaita ennen matkaa?
Mitä mieltä olet yksin matkustamisesta?
Kuvaile kolmella sanalla millainen matkailija olet?
Viime vuonna otin tammikuussa tavoitteekseni lukea 15 kirjaa vuoden aikana, ja alkuvuodesta olin reilusti tavoitettani edellä. Hyvä niin, koska toukokuussa tahtini hyytyi täysin.
Toukokuun puolikas kirja johtuu Kari Hotakaisen Juoksuhaudantiestä, jonka lainasin kirjastosta enkä ehtinyt lukemaan ennen muuttoa toiselle mantereelle. Nyt minulta löytyy se taas hyllystä, joten toinen puoli tullee luettua tänä vuonna.
Blogia seuranneet huomannevat pikaisella silmäyksellä, minkä merkittävän elämänmuutoksen kanssa täydellinen lukemattomuus korreloi: muutin Coloradoon ja lopetin kirjojen lukemisen. Tämä ei niinkään johdu Coloradosta vaan Luxemburgista, jossa asuin ennen. Alkuvuodesta olin jokseenkin leipääntynyt työyhteisöni toimintakulttuuriin ja organisaatiomuutoksiin, ja ainakin pari kertaa viikossa hakeuduin tarkeutuksella syömään lounaani yksin – eli oikeastaan kaksin kirjani kanssa. Kun tämän lisäksi vielä säännöllinen bussissa istuminen lakkasi toukokuussa, lukuharrastukseni tyrehtyi lähes täysin. Uima-altaallakin luin lähinnä uusinta TIMEa, jonka olin tilannut miehelle lahjaksi mutta jota minä taisin lopulta lukea enemmän.
Marraskuussa päätin alkaa lukea sängyssä kirjaa kännykän sijasta, ja löysin taas kirjojen lukemisen ilon. Kun vielä joulukuussa olin viikon kipeä ja luin sinä aikana kokonaiset kaksi kirjaa, lukutavoitteeni oli pelastettu. Hallelujah kuume.
Tässä postauksessa viime vuoden tyyliin kuluneen vuoden viisi parasta lukukokemusta, joista monta on luettu junassa tai lentokoneessa, ja joista kaikkia voisin suositella rannalle:
Cheryl Strayed: Wild (2012)
Henkisesti eksyksissä oleva tyttö lähtee selvittämään päätään ja etsimään itseään Pacific Crest Trailille eli patikointireitille läpi Kalifornian Sierra Nevadan vuoriston. Wild oli yksi viime vuoden lempielokuviani upeiden maisemiensa ja mielenkiintoisen vaellustarinansa ansiosta, joten totta kai kun pokkari oli myynnissä retkeilykaupan kassajonon vieressä, se tarttui mukaan. Kuten usein käy kirjojen kanssa, tykkäsin siitä vielä enemmän kuin elokuvasta.
Elokuvassa se ”henkisesti eksynyt” osuus jäi vähän ohueksi ja epäselväksi, mutta omaelämäkerrallisessa kirjassaan Cheryl Strayed selostaa juurta jaksaen elämäntilanteensa. Lyhyesti sanottuna kaikki mahdollinen on mennyt pieleen ja läheisen kuolema on suistanut elämän raiteiltaan. Vaellukselle lähtee kokematon ja aika pihalla oleva mutta sisukas nainen, joka saa muiden vaeltajien sekä lukijan kunnioituksen puolelleen – ja siinä samalla pohditaan elämää riipaisevan syvällisellä tasolla.
Wild nousi ilmiöksi Yhdysvaltojen vaellusskenessä, koska sen ulostuloa seuraavana kesänä Pacific Crest Trailia vaeltavien määrät kolminkertaistuivat, ja reitti alkoi monien vaelluslehtien mukaan kärsiä ylikansoituksesta. Tämä tieto on likipitäen ainoa asia, joka pitää minut juuri nyt poissa Sierra Nevadan vuorilta.
Olin pitkään sitä mieltä, että Anu Silfverbergin Mitä ajattelin tänään -kolumnit ovat NYT-liitteen parasta antia, eikä esseekokoelma Äitikortti poikkea tästä tasosta.
Silfverberg kysyy kirjassa paljon hyviä kysymyksiä asioista, joita harva kyseenalaistaa. Miksi tytöt pelotellaan lisääntymiskyvyllään ja syötetään täyteen hormoneja? Miksi ekovanhemmat ajavat naisten kotiorjuutta? Miten välttää suistumista Äitiyden Mustaan Aukkoon? Silfverbergin esseet ovat räväkkiä mutteivat siltikään mustavalkoisia ja saavat takuuvarmasti ajatukset liikkeelle, ja kirjassa on myös paljon mielenkiintoista asia- ja tilastotietoa vanhemmuuteen liittyen.
Vaikka nimessä on sana ”äiti”, niin tuttavani sanoin: sukupuoleen katsomatta kaikkien, jotka suunnittelevat edes hamaan tulevaisuuteen lapsia, kannattaisi lukea tämä kirja. Itse lisäksi suosittelisin kirjaa niille, jotka ovat päättäneet pysyä lapsettomina ja ihmettelevät ympäristön hössötystä aiheesta.
Mukaansatempaavien juonenkäänteiden maailmassa Isomäki on ihan omaa luokkaansa. Tämä kirja sai minut kieltäytymään kavereiden seurasta ja valvomaan öitä, koska sitä ei mitenkään voinut laskea käsistä.
Isomäen tieteisjännärissä meriarkeologit löytävät meren pohjasta vanhan sivilisaation jäänteet, jotka viittaavat tuhansia vuosia sitten sattuneeseen luonnonmullistukseen. Samaan aikaan toisaalla jäätikkötutkijat huomaavat kummia, ja lopputuloksena koko ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla. Juonen lisäksi myös tieteen taustoittaminen maallikon ymmärrettäväksi sekä henkilöhahmojen syvyys tekevät vaikutuksen, eikä ole yllätys, että kirja oli aikoinaan Finlandia-ehdokkaana.
Pelottavinta tässä ekologisessa trillerissä on, että Isomäen luoma kauhuskenaario on vähän liiankin lähellä oikeaa maailmaa ja tieteellisesti pätevä. Ilmastonmuutos, tuo tosielämän suurin trilleri.
Olin pitkään lukematta tätä kirjaa, koska sitä hehkuttivat lähinnä naiset, ja kirjan nimi kuulosti juuri sellaiselta romanttiselta pinnalliselta hömpältä, jota inhoan. Ei olisi kannattanut. Kirja nimittäin oli juuri sellaista kulttuurien yhteentörmäystä ja hyväntahtoista ihmettelyä, miksi tykkään mm. asua ulkomailla.
Elizabeth Gilbert eroaa miehestään ja lähtee rikkinäisen sydämen kanssa ulkomaille, Italiaan, Intiaan ja Indonesiaan. Rakkaushuolet ovat onneksi kirjassa sivuosassa, kun pääroolin saavat paikallinen kulttuuri ja tavat, joista Gilbertillä on ihastuttavan syväluotaavia mutta samalla ääneen naurattavia analyysejä, joissa yhdistyy samanaikaisesti ihailu ja kriittisyys paikalliskulttuuria kohtaan. Kuten joku kirjallisuuskriitikko takakannessa kirjaa kehui, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä.
Myöntää tosin täytyy, että välillä henkisyyden korostaminen alkoi tulla korvista ulos, mutta tämä ainoa kirjan minua ärsyttävä puoli ei ärsyttänyt liikaa, koska Gilbert ei missään vaiheessa tuputa omaa maailmankatsomustaan lukijalle. Ja lisäksi, Gilbertistä ei vaan voi olla pitämättä. Ystäviltä sietää kaikenlaisia kummallisuuksia.
Tämän kirjan valitsin kirjastosta pelkän nimen perusteella, ja ai että olin tyytyväinen valintaani.
Lars Sund on ilmeisesti suomenruotsalaisille hyvinkin tuttu kirjailija, mutta minulle hän oli uppo-outo. Niinpä mitään ennakko-oletuksia ei ollut, ja sain rauhassa ihastella kerrontaa pohjanmaalaisesta naisesta, joka muuttaa nuorena tyttönä New Yorkin kautta Coloradoon. Kerronta tuo vahvasti esille, millaista on ollut 100 vuotta sitten köyhän suomalaissiirtolaisen elämä uudella mantereella, ja helppoa se ei tietenkään ole ollut. Välillä kuitenkin kuvaillaan Kalliovuorten kauneutta Telluriden kaivoskaupungissa, joka nykyään tunnetaan laskettelu- ja patikointimahdollisuuksistaan.
Romaanista vain puolet tapahtuu Yhdysvalloissa ja toinen puoli Pohjanmaalla, kun päähenkilö palaa kotiin. Paluushokkiin taitavat joutua enemmän kyläläiset kuin päähenkilö itse, ja tarina soljuu eteenpäin 1900-luvun alun Suomen historian pyörteissä.
Ainoa pitkä miinus ärsyttävästä kertojasta, joka välillä puhuu itsestään kolmannessa persoonassa. Jos tämän tarpeettoman tehokeinon unohtaa, niin suosittelen kaikille, joita kiinnostaa suomalaisten siirtolaishistoria.
Loput kirjat, jotka luin vuonna 2015 helmikuusta eteenpäin, järjestyksessä parhaimmasta huonoimpaan:
Amy Tan: The Kitchen God’s Wife – Hyvin kirjoitettu nuoren naisen selviytymistarina 1900-luvun alkupuolen Kiinassa keskellä sotaa, epäonnisia pakkoavioliittoja ja kaikkea muuta kuin tasa-arvoista yhteiskuntaa.
Ildefonso Falcones: Meren katedraali – Seikkaperäinen kertomus elämästä Barcelonassa keskiajalla. Monta vuosikymmentä kattava tarina vei mukanaan, mutta historiatietoa on sen verran paljon, että voin suositella vain heille, keitä se kiinnostaa.
Terry Pratchett: Equal Rites – Kevyttä fantasiaa, jossa pikkutyttö haluaa velhoksi, mutta yhteiskunnan mielestä vain miehistä voi tulla velhoja. Kirjasta tuskin huomaa, että se on julkaistu melkein 30 vuotta sitten.
Laura Gustafsson: Huorasatu – Absurdi kertomus naiseudesta ja feminismistä, jossa antiikin jumalat seikkailevat nyky-Suomessa, ja juonessa ei ole päätä eikä häntää. Napakka dialogi kuitenkin vie mennessään.
Pirkko Saisio: Punainen erokirja – Kiinnostava Finlandia-voittaja seksuaalivähemmistöjen oloista ja taistolaisuudesta 60-luvulla, jonka alku oli kuitenkin mitäänsanomaton ja loppu lässähti.
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen – Ruotsalaisista kertova huumorikirja, josta olisi varmaan saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut Ruotsia paremmin. Ajoittain ahdistava, koska päähenkilö on todella häiriintynyt.
Rosa Liksom: Hytti nro 6 – Pirun absurdi Trans-Siperian junamatkasta kertova Finlandia-voittaja, jota en tajunnut sitten ollenkaan. Mielenkiintoiset Neuvostoliitto-kuvaukset ainoa plussa.
Phil Schwarzmann: How to Marry a Finnish Girl – Amerikkalaisen standup-koomikon yritys siirtää suomalaisvitsinsä kirjamuotoon ei naurata. Kuluneita kliseitä ja hyvin vähän oivalluksia.
Entä sinä? Mitä kirjoja sinä suosittelisit minulle täksi vuodeksi? Kirjasuosituksiani pystyy muuten seuraamaan pitkin vuotta Goodreadsin kautta – lisääthän minut kaveriksesi, jos käytät palvelua!
Disclaimer: Tässä kirjoituksessa kirjoihin johtavat linkit ovat affiliate-linkkejä, eli jos tilaat kirjan, saan pienen suosituspalkkion. Linkit kautta kirjan tilaaminen ei nosta kirjan hintaa.
![Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]](http://globecalledhome.fi/wp-content/uploads/2016/04/talviyllattiautoilijat.jpg)
Cheryl Strayed: Wild (2012)
Anu Silfverberg: Äitikortti (2013)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (2005)
Elizabeth Gilbert: Eat, Pray, Love (2007)
Lars Sund: Colorado Avenue (1991)