Viime lokakuussa ostimme halvalla lomapaketin, joka sisälsi kolme yötä erään pienemmän amerikkalaisketjun resorteissa. Alkuperäisenä ajatuksenamme oli lähteä Virginia Beachille kesäkuussa, mutta kun vain pari viikkoa myöhemmin saimme tietää odottavamme vauvaa syntyväksi heinäkuun alkuun, suunnitelmia piti hieman muuttaa. Sopivaksi ajankohdaksi lomalle valikoitui pääsiäinen huhtikuussa, ja koska Virginia Beachilla olisi tällöin vielä vähän viileää, kohteeksi vaihtui Sedonan kaupunki Arizonassa.
Aavikon kukkaloistoa huhtikuussa
Lomasta tuli saman tien meidän babymoon, eli viimeinen pariskunnan ihan vaan kahdestaan viettämä loma ennen vauvan syntymää. Yhdysvalloissa tämä konsepti on melkein yhtä suosittu kuin honeymoon, häämatka. Yleensä babymoon-kohteiksi tupataan suositella rantalomakohteita ja ajankohdaksi raskauden toista kolmannesta, jolloin matkustaminen on vielä helpohkoa. Me lähdimme keskelle aavikkoa patikointikohteeseen raskauden viimeisellä kolmanneksella, koska miksipä ei.
Yhdysvalloissa on yhteensä 59 kansallispuistoa. Itse olen nähnyt niistä noin kolmasosan, ja jokainen puisto on ollut ehdottomasti vierailun arvoinen. Siksi puistojen laittaminen paremmuusjärjestykseen on vaikeaa ja ehkä vähän järjetöntäkin, mutta here goes:
5. Great Smoky Mountainsin kansallispuisto
Tämä Appalakkien vuoristossa sijaitseva kansallispuisto on vierailijamäärillä mitattuna Yhdysvaltojen suosituin: kymmenisen miljoonaa vierailijaa vuodessa. Ei mikään ihme, sillä puisto on päivämatkan päässä miljoonien amerikkalaisten kodeista, ja siellä riittää ihasteltavaa ympärivuotisesti. Me kävimme puistossa helmikuussa Georgiassa asuessamme, ja hämmästyimme, kun näimme vuorilla lunta, mikä kertoo eniten siitä, kuinka tottumattomia olimme vielä tuolloin vuoristoon. Vuoret ovat saaneet nimensä siitä, että ne peittyvät usein pilviin, joten maisemien varaan ei kannata laskea. Onneksi myös pilviin kietoutuneet vuoret ovat upea näky.
Kun maailman seitsemästä luonnonihmeestä tehdään listausta, Grand Canyon vilkkuu usein listalla. Syy tälle on kanjonin käsittämätön koko: kolmisenkymmentä kilometriä läpimitaltaan, useita satoja kilometriä pitkä, ja parhaimmillaan melkein kaksi kilometriä syvä. Mittasuhteet ovat sitä luokkaa, ettei niitä voi kunnolla käsittää, ellei ole käynyt paikan päällä ihmettelemässä, ja silloinkin on vaikeuksia uskoa silmiään. Kanjonin läheisyyttä ei voi oikein mitenkään aistia, vaan yhtäkkiä vasta ihan sen reunalla se rävähtää eteen kaikessa komeudessaan. Jos aikaa riittää, kanjonia kannattaa käydä ihailemassa sekä etelä- että pohjoisreunalta. Vaikka Grand Canyon on alueen kiistaton kruunu Arizonan ja Utahin alueella riittää toinen toistaan upeampia kansallispuistoja vaikka kuukauden reissun tarpeisiin.
Coloradossa viettämäni aika taitaa paistaa lävitse pienenä kotiseutuylpeytenä, kun nostin tämän kansallispuiston näinkin korkealle listalleni – ja harkitsin kovasti vielä korkeampaa sijaa! Jostain syystä, tämä on ainoa tälle top-listalle päässeistä kansallispuistoista, joka ei ole myös UNESCOn maailmanperintökohde, eikä Kalliovuorten eli Rocky Mountainin kansallispuisto ole yhtä tajunnanräjäyttävä kuin vaikkapa Grand Canyon, mutta yhtä kaikki se on henkeä salpaava, jos vaan tykkää upeista vuoristomaisemista. Ellei ehdottomasti kaipaa lumikenkäilemään tai laskemaan mäkeä, Kalliovuorilla kannattaa vierailla, kun puistoa halkova Trail Ridge Road on auki (noin toukokuun puolivälistä lokakuulle), jotta pääsee näkemään ne kaikkein upeimmat maisemat. Suosikkikuukauteni puistossa on syyskuu, koska silloin vapitien kiima-aika yhdistyy upeaan ruskaan, eikä näihin komeisiin sarvipäihin voi olla törmäämättä.
Jos pitäisi veikata, missä USA:n kansallispuistossa on käynyt eniten suomalaisia, veikkaukseni olisi Yosemite. Sijainti San Franciscon kupeessa auttaa, koska puisto sopii hyvin vaikka päiväreissuksi, jos ei halua jäädä yöksi. (Toisaalta, miksei haluaisi? Lämmin suositus Curry Villagen telttakabiineille.) Upea korkeiden vuorten ympäröimä laakso tarjoaa kauniita vesiputouksia, ja kansallispuistossa kasvaa myös jättiläispunapuita, niitä joiden kantoon tehdyistä aukoista voi ajaa autolla, mutta minulle puiston kohokohta tulee aina olemaan sen yllä kohoava Half Dome, puolipallon muotoinen paljas graniittivuori, jolle kiipeäminen on yksi hienoimmista vaellusmuistoistani ikinä.
Yosemiten kansallispuisto
Ottaen huomioon, kuinka upea Half Domelle kiipeäminen oli kokemuksena, on pieni ihme, etten ole kirjoittanut vielä siitä tai koko Yosemitesta yhtäkään postausta. Rimakauhua ilmassa? Täten lupaan juhlallisesti, että lopetan jahkailun, ja postaus tulee viimeistään ensi viikolla. Jos Amerikan vaarallisimmaksikin tituleerattu vaellusreitti kiinnostaa, pysykää kuulolla!
1. Yellowstonen kansallispuisto
Yellowstone on Yhdysvaltojen kansallispuistoista vanhin ja sijaitsee totaalisen keskellä ei-mitään. Ajoimme puistoon yhdeksän tuntia läpi aution Wyomingin pitkin teitä, joilla bensa-asemien välillä saattoi olla parisataa kilometriä ja kännykkäverkosta ei tietoa, ja vielä perilläkään emme oikein tienneet, mitä odottaa. Korkeina vesisuihkuina purkautuvat geysirit, sateenkaaren väreissä hohtavat kuumavesilähteet, mutaa ja rikkiä pulppuava maa ja valkoisena hohtava kuumaisema lumosi meidät, ja kun mukaan soppaan vielä heittää korkeita vuoria, upeita vesiputouksia, keltaisena loistavan kanjonin ja upeat patikointimaastot, what’s not to love?
Ja ne eläimet! Yellowstone on suojaisa satama valtaville biisonilaumoille, vuorenrinteillä puikkelehtiville paksusarvilampaille, ympäriinsä möyriville murmeleille, niityillä vaeltaville peuroille, vapiteille ja hanka-antiloopeille sekä välillä pelottavankin suurelle karhupopulaatiolle. Yellowstonessa yhdistyi elementtejä kaikista tämän listan muista kansallispuistoista, ja geoterminen aktiivisuus korotti sen mahtavuuden potenssiin kymmenen. Jos valitset vain yhden Yhdysvaltojen kansallispuistoista matkakohteeksi, valitse Yellowstone.
Vasemmalla Iiro ihmettelemässä Death Valleyn suola-aavikkoa, oikealla näkymä Great Sand Dunesin kukkuloilta
Jos tässä top-listassa olisi ollut enemmän kuin viisi kohtaa, seuraavaksi listalle olisi varmaankin änkenyt Death Valleyn kansallispuisto, jossa kiersimme katsomassa vuorenhuippuja, laakson pohjan aavikoita ja värikkäitä kalliomuodostelmia sekä ihmettelimme yölämpötilaa, joka ei tippunut alle 35 asteen. Toinen mieleen painunut kokemus kansallispuistosta on aikainen patikointi Great Sand Dunesien satoja metrejä korkeille hiekkadyyneille sekä telttailu niiden vieressä, vaikka koko telttailu meinasikin mennä plörinäksi juuri voimaan astuneiden syysaikataulujen lukittua puistonvartijoiden keskus nenämme edestä. Tämä on kuitenkin vain listaus niistä puistoista, joissa olen itse vieraillut. Jos kokemukseni olisi laajempi, ehkäpä joku näistä tunkisi listalle mukaan:
Denalin kansallispuisto Alaskassa näyttää kuvien perusteella vuorista ja eläimistä pitävän matkailijan unelmalta. Alaskaan tekisi mieli lähteä muutenkin jäätiköiden takia, ja tästä matkakuumeesta on syypäänä Elina, joka kirjoittaa mm. Denalista Vaihda vapaalle -blogissa.
Evergladesin kansallispuisto Floridassa on rämettä ja alligaattoreita siellä, mihin yleisesti kuvitellaan aurinkorantoja ja asutusta. En ole koskaan käynyt Etelä-Floridassa, mutta jos puheissa oleva Miamin reissu konkretisoituu niin tätä ei voi jättää väliin. Kuvan ottanut Teea kirjoitti juuri Evergladesista Curious Feet-blogissa.
Badlandsin kansallispuisto Etelä-Dakotassa on ollut jossain mieleni taka-alalla tosi karuna paikkana, kunnes toissaviikolla lensin alueen ylitse ikkunapaikalla ja pääsin vilkuilemaan maisemia pilvettömältä taivaalta käsin. Vau! Tästäkin kansallispuistota löytyy kuvia englanninkielisestä 59 National Parks-blogista, jossa pariskunta kiertää kaikki USA:n kansallispuistot 59 viikossa.
Glacierin kansallispuisto Montanassa on siellä kulmassa Yhdysvaltoja, mistä tiedän hyvin vähän – liian vähän. Kean kuvat Glacierista Deep Red Blues-blogissa ovat kuitenkin sen verran upeita, että hingun minäkin paikan päälle.
Kansallispuistojen lisäksi National Park Servicellä on hoidettavanaan myös kansallismonumentteja, virkistysalueita ja historiallisia reittejä, ja Yhdysvaltojen reissua suunnitellessa NPS:n nettisivut ovat minulle ihan ykköspaikka, mistä inspiraatiota lähden hakemaan.
Elokuussa aikataulu pakotti valitsemaan: Las Vegas vai Hooverin pato. Kun matkassa on neljä insinööriä, ei liene suuri ihme, että valitsimme jälkimmäisen.
”Onpa siinä paljon romumetallia”, luonnehti tietotekniikkainsinööri. ”Anteeksi mitä! Ja sähkö tulee pistorasiasta, vai?” tiuskahti takaisin sähköinsinööri.
Siinä se möllöttää, 1930-luvun insinööriosaamisen timantti. [kuva: Carsten T.]
Aamusella oli vain reilu 30 astetta lämmintä, ja armoton paahde oli vielä jotenkuten siedettävissä, joten vesipulloin ja aurinkorasvakerroksella varusteltuna lähdimme tallustelemaan patoa edestakaisin. Valkoinen betoni heijasti Nevadan polttavan auringon vielä polttavammaksi ja minua säälittivät miehet, jotka padon silloin joskus 30-luvulla tässä helteessä rakensivat.
Ennen patoa Coloradojoki tulvi keväisin ja kuihtui loppukesästä käyttökelvottomaksi puroksi, josta ei enää riittänyt maanviljelyksen tarpeisiin. 1920-luvulla asialle päätettiin vihdoin tehdä jotain: politiikot ja virkamiehet kokoontuivat yhteen jakamaan paperilla joen vedet oikeudenmukaisesti eri osavaltioiden kesken, jonka jälkeen patoa voitiin alkaa rakentaa vuonna 1931.
Pato loi Meadjärven, jonka pinta on korkeimmillaan valkoisen ja punaisen kiven rajalla
Jotta pato voitiin rakentaa, piti ensin kaksi vuotta kaivaa kiertotunneleita, joihin Coloradojoki ohjattiin niin, että se kiersi rakennuskohdaksi valitun Black-kanjonin. Tämän jälkeen seuraavat kaksi vuotta valettiin betonia jatkuvalla syötöllä yötä päivää. Patoa ei rakennettu pelkästään sen tuomasta hyödystä joen hallinnassa vaan myös siksi, että Yhdysvaltojen historian pahinta lamaa haluttiin elvyttää suuren mittakaavan rakennusprojektilla. Las Vegasiin, noin 5000 asukkaan pikkukaupunkiin, saapui toistakymmentätuhatta työtöntä perheineen toiveenaan päästä töihin patotyömaalle, ja parhaimmillaan padolla oli töissä yli viisi tuhatta valkoista; aasialaisperäisen työvoiman käyttö oli kielletty valtion ja patoyrityksen välisessä sopimuksessa, ja mustia oli töissä vain kourallinen, huonoimmassa palkkaluokassa ja omassa tiimissään, joka ei saaanut tehdä yhteistyötä tai pitää taukoja yhdessä valkoisten kanssa. Työntekijöistä noin sata kuoli rakennusprojektin aikana, joista kuusitoista lämpöhalvaukseen kesä-heinäkuussa 1931, kun kuukauden mittaisen lämpöaallon aikana päivän ylin lämpötila oli noin 50 astetta.
Rakennusinsinöörialan ihme, toteaa kyltti keskellä patoa Nevadan ja Arizonan osavaltioiden rajalla
Toinen kahdesta tornista, josta vesi otetaan sisään patoon
Hooverin pato oli vuoteen 1949 saakka maailman suurin vesivoimalaitos, ja yhä nykyään 220 metriä korkea betoniseinä on yksi Yhdysvaltojen suurimmista padoista… jonka sisään meidän tietenkin oli pakko päästä katsomaan vesiputkia ja turbiineja opastuskierrokselle, joka ei kärsinyt Dam-vitsien puutteesta. Minä en paljoa opastusta enempää padosta tajunnut, mutta onneksi porukkamme sähköinsinööri selitti meille kierroksen jälkeisessä näyttelyssä innoissaan turbiinien toimintaa.
Vesitunnelissa kohisi kun vettä syöksyi ohi, en nyt muista kuinka monta sataa tuhatta miljardia kuutiota minuutissa, mutta aika iso luku se oli.
Turbiinit olivat liian isoja kuljetettavaksi aavikon halki, joten 30-luvulla patoa rakennettaessa viereen rakennettiin myös turbiinitehdas, jossa turbiinit tehtiin paikan päällä.
Pienet muurahaiset tuolla päällä ovat ihmisiä
Patokierroksen jälkeen lämpö oli noussut jo reiluun 35:een. Ilmastoituun autoon oli mukava palata.
Patokokemuksen jälkeen lähdimme tuulettumaan padon luomalle Meadjärvelle, joka padon tavoin sijaitsee Las Vegasin kupeessa, ja jonne vegasilaiset tulevat viikonloppuisin tuulettumaan. Tiistaipäivällä järvellä oli vähän hiljaisempaa, mikä saattoi johtua päivän lisäksi lämpöasteista, sillä paikalliset varmaan tajusivat pysyä näin kuumalla sisätiloissa.
Porukan miehet lähtivät vuokraamaan satamasta vesiskoottereita, ja mitäs siinä satamalaiturin vieressä molskii?
Suorastaan pelottava määrä isoja kalanvonkaleita
Porukan naiset taas siirtyivät rannalle loikoilemaan
…ja täytyy sanoa, että kun tuossa vaiheessa päivän kuumin lämpötila oli saavutettu ja ilman lämpötila oli 42 astetta, ei rannalla ollut enää mukava olla. Vesikään ei paljoa viilentänyt, sillä Meadjärven lämpötila oli arviolta 35-asteista, suunnilleen sen lämpöistä, mihin sekoittaisin pullataikinaa tehdessä hiivan. Aurinko paistoi niin kovaa, että lehteä lukiessa piti siristellä aurinkolasienkin takaa, ja koko ajan pelotti, että palaa. Puoli tuntia ”nautimme” rantameiningistä kunnes lähdimme eteenpäin, kohti vielä kuumempaa aavikkoa, josta lisää joskus toiste.
Grand Canyonilta pääsee Nevadan suuntaan kätevästi interstate-moottoritietä pitkin, mutta me päätimme suosia vanhoja hyviä reittejä ja valitsimme sen sijaan legendaarisen Route 66:n. Samaa tietä pääsisi posottamaan Los Angelesista Chicagoon, ja legendaariseksi reitin tekee se, että se on yksi Yhdysvaltojen vanhimmista moottoriteistä, jota pitkin moni muutti länteen 1900-luvun alkupuolella.
Liikenne Route 66:n varrella oli 1920-60-luvuilla vilkasta, ja koska matkanteko oli noihin aikoihin hitaampaa, reitin varrella olevat kylät kukoistivat, kun matkalaiset pysähtyivät ostamaan bensaa ja ruokaa sekä yöpymään. Mikään hyvä ei kuitenkaaan kestä ikuisesti, ja ajamamme Arizonan pätkä Seligmanista Kingsmaniin lyheni 50 kilometrillä 70-luvulla, kun Interstate 40 rakennettiin Arizonan halki.
Oikotien valmistuminen oli kuolinisku monelle alueen yritykselle ja jopa kokonaisille kylille. Kymmenien bensa-asemien joukossa selvisi elävänä kaksi, ja reitin varrella enemmistössä taloista näytti olevan laudat ikkunoiden päällä. Reitin isoimmassa kylässä, tuhannen asukkaan Peach Springsissä, ei näkynyt yhtäkään tienvarsikahvilaa, jossa olisi tehnyt mieli pysähtyä.
Peach Springsin asukkaista suurin osa on hualapai-intiaaneja, ja kylä on heidän reservaattinsa pääkaupunki. Nykyään suurin tulonlähde intiaaneille on viereinen Grand Canyon, joka kulkee heidän reservaattinsa lävitse, ja Las Vegasista kätevin päivämatka Grand Canyoniin suuntautuukin Peach Springsiin. Viitisen vuotta sitten eräs sijoittaja päätti rakennuttaa alueelle Grand Canyon Skywalk -nimisen rakennelman, jota kautta pääsee katsomaan lasilattian läpi kohti kanjonin pohjaa, ja hualapait tarttuivatkin tarjoukseen sopien, että Skywalkin tuotot jaetaan puoliksi. Jo parin vuoden jälkeen sijoittaja ja intiaanit ajautuivat riitoihin, ja tällä hetkellä asiaa puidaan oikeudessa. Toivottavasti intiaanit näkevät rahojaan vielä joskus, sillä 40% hualapaista asuu köyhyysrajan alapuolella asuntovaunuissa ja hökkeleissä maalla, jossa ei näyttänyt mikään kasvavan.
Elokuussa ei ollut lunta, mutta muuten näkymä oli aika samanlainen. [kuva: riNux]
Elokuisen roadtrippimme ensimmäisenä päivänä nousimme aikaisin Williamsin pikkukaupungissa ja tukevan aamiaisen jälkeen lastasimme tavarat autoon ja lähdimme ajamaan pohjoiseen. Vajaan tunnin ajan maisema oli puskien täplittämää tasankoa, jossa matkan edetessä näkyi yhä usemamin katajaa muistuttavia käppyrähavupuita, kunnes Grand Canyonin kansallispuiston portit ohitettuamme pääsimme vihreään sekametsään. Palloilimme hetken vierailijakeskuksessa, etsimme autolle parkkipaikan, ja ihmettelimme että missäs se kanjoni nyt sitten onkaan. Lähdimme seuraamaan To the Rim-kylttejä, ja vasta noin kymmenen metriä ennen reunaa näkymä sitten aukesi eteemme.
Tuolle näköalatasanteelle mekin suuntasimme
Jossain tuolla alhaalla luikertelee Colorado-joki
Pakollinen poseeraus: bloggari ja kanjoni
Korppeja näkyi kanjonin reunalla monta. Uhanalaisia kaliforniankondoreita emme sen sijaan nähneet.
Ei puuorava, ei maaorava, vaan kiviorava on Grand Canyonilla yleinen näky, jopa riesaksi asti, sillä nämä pulleroiset ovat tottuneet siihen, että turisteilta irtoaa ruokaa
Vaikka ennen kahdeksaa herääminen oli mielestämme aikaisin, Iiron paitakin sen sanoo: I don’t do mornings. Aikaisemminkin olisi voinut herätä, nimittäin…
Kanjonia kylliksi tiirailtuamme suuntasimme vierailijakeskukseen selvittämään, missä täällä voi patikoida. Ennen tutustumista patikointireitteihin Iiro ehdotti, että käveltäisiin kanjonin pohjalle ja takaisin, mutta se olisi vaatinut yöpymistä kanjonin pohjalla, sillä reissussa menisi 8 tuntia suuntaansa. Kahdeksassa tunnissa olisi valitsemaamme Bright Angel Trailia pitkin päässyt edestakaisin vähän puolivälin alapuolelle. Me päätimme tyytyä yksinkertaiseen suunnitelmaan: kävellään tunnin verran alaspäin, jonka jälkeen ylöstuloon menisi arviolta puolitoista tuntia, olihan kello jo kaksitoista. Kun vahvistin suunnitelmamme vierailijakeskuksen puistonvartijan kanssa, hän vähän nyrpisti nenäänsä meille ja totesi, ettei kansallispuiston väki suosittele patikoimaan lähtöä puolen päivän ja iltapäivä-neljän välillä päivän kuumimpana hetkenä, sillä auringon paahteessa ja 30 asteen kuumuudessa kävely on todella rankkaa. Me emme antaneet tämän häiritä.
Bright Angel Trail luikertelee alaspäin. Vihreämpään kohtaan nimeltä Indian Garden on 6-8 tuntia edestakaisin.
Aki valmiina lähtöön
Pian huomasimmme, että patikointireittimme kiemurteli edestakaisin kanjonin seinämää pitkin jatkuvasti saman näköisenä. Tiesimme, että puolentoista mailin ja kolmen mailin kohdalla on vessat ja vesipisteet, mutta rakennuksia ei kauempaa näkynyt. Vajaan tunnin kohdalla aloimme jo ihmetellä, että missä kohtaa se puolentoista mailin tönö pitäisi tulla. Kävelimme toki valokuvaamisen lomassa vähän hitaammin, mutta että näin hitaasti…
Lopulta pääsimme ensimmäiselle vesipisteelle ja mietimme hetken, jaksaisimmeko kävellä toisen samanlaisen matkan alaspäin, kun taivaalla jyrähti ja pieni tihku muuttui rankkasateeksi. Niin tosiaan, puistonvartija oli ennustanut iltapäivälle ukkosta. Ilma kylmeni hetkessä kahdenkymmenen asteen pintaan ja Iiro ja minä, jotka olimme varautuneet paahtavaan auringonpaisteeseen emmekä kylmyyteen tai sateeseen, ryntäsimme kyhjöttämään surkeina katoksen alle. Reilun vartin odottelun jälkeen rankkasade vaihtui takaisin tihkuksi, ja lähdimme puskemaan ylöspäin.
Vähän ruipelompi kiviorava tuli katsomaan, josko pääsisi myslipatukastani osalliseksi. Näiden ruokkiminen on ankarasti kiellettyä, eikä pelkästään siksi, etteivät ne kesyyntyisi, vaan siksi, että ne saattavat purra ja levittää jonkin sortin ruttoa.
Yleisesti ottaen Bright Angel Trail oli sitä mukavampi mitä alemmas sitä meni. Syy tähän oli, että ylhäällä parkkipaikkojen läheisyydessä kulki jos jonkinmoista tallaajaa, mukaanlukien summer camp -porukoita, joissa teinilaumat vyöryvät seinänä vastaan päällesi ja yrittävät tuupata sinut kumoon. Ärähdin ja sain vastineeksi räkänaurun lomassa heitetyn Excuse us!in. Missä vaiheessa teineistä on tullut näin ärsyttäviä?
Pienikin sade tekee väreistä vihreitä
Autolle päästyämme suuntasimme kauppaan hakemaan lounassämpylät, jotka ajattelimme syödä jollakin kauniilla näköalapaikalla picnic-pöytien ääressä. Meidän tuurillamme sade taas yltyi, ja lopputulos oli tämä:
Tahoe parkkiin kanjonin laidalle…
…ja käy se autokin lounaspaikasta.
Näkymä oli hieman harmaa.
Grand Canyonilta suuntasimme eteenpäin Route 66:n suuntaan, mistä kerron lisää myöhemmin. Minä taas suuntaan nyt viikonlopuksi Pariisiin, jonne tulee samanaikaisesti kavereita Suomesta, joista pari tulee vielä alkuviikoksi luokseni Luxemburgiin. Olen ajastanut viikonlopulle vielä yhden kirjoituksen, mutta kommentteihin vastailen vasta ensi viikolla.
Loma Atlantassa kutistui lentosäädön ansiosta kahteen kokonaiseen päivään, ja jo sunnuntaina nappasimme kaveripariskunnan mukaan ja suuntasimme Phoenixin lennolle. Atlantassa viikonloppu oli ollut sateinen ja viileä, mutta Phoenixissa meitä vastaan löi yli 40-asteinen aavikkoilma. Täytimme nopeasti vuokra-auton vedellä ja pikkusnäkillä ja suuntasimme kohti pohjoista.
Phoenixista parikymmentä kilometriä pohjoiseen alkoi aavikko
Jättikaktukset ovat Arizonassa niin yleisiä, että ne ovat päätyneet jopa osavaltion rekisterikilpeen
Phoenix on vain noin sata metriä merenpinnan yläpuolella, mutta pohjoiseen johtava moottoritie kipusi pian korkeammalle vuorien joukkoon ylängölle
Noin sata kilometriä Phoenixista pohjoiseen löytyi Montezuma, hylätty intiaanikylä, jolla ei ole mitään tekemistä Azteekkien Montezuman kanssa, vaikka valkoiset, jotka paikan nimesivät, niin luulivat. Puistonvartija päästi meidät sisään vielä viisi minuuttia ennen puiston sulkeutumista, ja suoritimme nopean turisteilupyrähdyksen.
Intiaanikylä oli rakennettu pystysuoraan kanjoninseinämään
Montezuman kanjonissa kasvoi nopalito-kaktuksia, jonka nupuista intiaanit keittivät päihdyttävää juomaa
Matkan jatkuessa maisema muuttui yhä punaisemmaksi
Sedonan alueen lännenfilmeistä tuttu Cathedral Rock ei mahtunut kuvaan, mutta siellä se on.
Matka jatkui yhä ylöspäin, ja yllättäen mitä ylemmäs pääsimme, sitä vehreämmäksi laaksot muuttuivat
Lopulta noin 200km päässä Phoenexista tajusimme olevamme Alpeilla, tai ehkäpä Kanadassa.
Punainen maa oli vaihtunut graniittikallioiksi ja kuusimetsäksi
