Matkaopas: USA | Page 8 of 26 | Globe Called Home

13.2.201513.2.2015

Hiihtoloma – nyt se alkaa!

Se olis sitten hiihtolomaviikko, eli terkut Amsterdamin kentältä! Hiihtoloma menee meillä Kalliovuorilla, ja mukaan liittyy Iiron kummipoika isänsä kanssa. Ja mitäs me oikein ollaan suunniteltu tulevalle viikolle…?

Käymme ainakin Kalliovuorten kansallispuistossa! [Kuva: Travis Swan]

Puistonvartijat vetävät aloittelijakoulutuksia lumikenkäilyyn. Varasin meille paikat lauantaiksi. [Kuva: Samantha Schwartz]

Meillä on myös liput viikonlopulle paikallisen NHL-joukkue Colorado Avalanchen peliin. Vastassa on Dallas Stars, joten pidetään peukkuja, että Kari Lehtonen pelaa maalissa! [Kuva: clyde]

Viikonloppuna ei vuorille vielä kannata lähteä, koska yhdistetty ystävänpäivä ja maanantainen President’s Day -vapaapäivä takaavat sesonkiviikonlopun. Pakataan siis auto vasta maanantaina ja suunnataa Interstate 70 -motaria pitkin korkeuksiin! [Kuva: Prizmatic]

Kohteena meillä on Copper Mountain, isohko hiihtokeskus keskellä Summit Countya. [Kuva: reid.neureiter]

[Kuva: W.G. Dayton]

Kolmen kilometrin korkeudessa lunta pitäisi riittää. [Kuva: Zach Dischner]

Jos ehdimme kyllästyä Copper Mountainin rinteisiin, alle puolen tunnin ajomatkan päässä on Vail, yksi Yhdysvaltojen suurimpia laskettelukeskuksia ja tuttu mm. alppihiihdon MM-kilpailuista, jotka pyörivät tuolla sunnuntaihin asti. [Kuva: Miguel Vieira]

[Kuva: Zach Dischner]

Viikon päästä toivottavasti on omia kuvia jaettavana! Siihen liittyen: onko kellään kokemusta GoProsta laskettelurinteissä? Olen nimittäin miettinyt jo pitkään kyseisen vempeleen hommaamista. Vai onko tämä trendi mennyt jo ohitse?

Hiihtoloman aikana kuulumisia pääsee seuraamaan kätevimmin tykkäämällä blogin Facebook-sivuista.

10.2.2015

10 matkakuvaa Havaijilta

Olenko jo hehkuttanut kaikille, että olimme pari kuukautta sitten Havaijilla ja siellä oli upeaa? Jos en, tai jos joku vielä epäilee tätä, niin seuraavaksi 10 matkakuvaa reissulta Journey Diary -matkablogin haasteen mukaisesti.

1. Kuva lentokoneen siivestä: Kaho’olawen asumaton saari matkalla Big Islandilta Oahulle

2. Paras vahingossa onnistunut otos: Jeeppimme tuli Big Islandilla tarpeeseen, kun ajoimme sillä kuhmurista tietä pitkin Papakolea Beachille, jossa ihmettelimme vihreää hiekkaa. Paikallisilla nuorilla suosittu matkantekoväline oli vanha pickup korotetulla maavaralla.

3. Matkakuva, joka saa hyvälle tuulelle: Kävimme Yhdysvaltojen eteläisimmässä pisteessä, ja löysimme sieltä Yhdysvaltojen eteläisimmät vessat. Heh heh!

4. Luontokuva: Vuonna 1959 Kīlauean tulivuori purkautui ja jätti jälkeensä laavajärven nimeltä Kīlauea Iki, joka on nyt jo melkein jäähtynyt. Kraaterissa pystyy nykyään patikoimaan.

5. Kuva yläilmoista: Mauna Kean huippu on 4205 metrissä ja täynnä observatorioita ohuen ilmakehän ja vähäisen valonsaasteen ansiosta. Huipulta erottaa horisontissa Mauin tulivuoret.

6. Postikorttimaisema: Aallot murtuvat Big Islandin laavakivirantaa vasten.

7. Kuva matkaseurasta: Meinasimme jäätyä Mauna Kean huipulla. Jäätävä tuuli ja heikko happi ajoi meidät pariin otteeseen lämmittelemään Jeepin sisälle, kun odotimme auringonlaskua. Mahtavana matkaseurana minulla oli Iiro, Henri ja Teemu.

8. Fiilistelykuva palmun alla: Oahulla parasta oli vuokrata avo-Camaro ja lähteä pörisemään pitkin palmujen reunustamia rantateitä.

9. Hyvää huomenta -kuva: Big Islandin hotellimme Sheraton Konan aamiaisbuffet oli loistava, ja Iiro tykkäsi erityisesti Konan kahvista.

10. Lempikaupunkini Havaijilla oli samalla melkeinpä ainoa kaupunki. Waikikiin verrattuna kaikki muut paikat tuntuivat kyliltä.

Heitän matkakuvahaasteen eteenpäin seuraaville viidelle blogille: aNNiKa home and away, London & beyond, Pää Pilvissä, Tarinoita Maailmalta, Tämä matka. Ei tarvitse rajoittua vain yhteen matkaan; minä tein niin siksikin, että suurin osa kuvista sijaitsee juuri nyt kovalevyllä toisella mantereella.

1.2.20151.12.2015

Auringonlasku Waikiki Beachilla

Monena iltana Havaijilla auringonlasku meni meiltä ohitse – oltiin suihkussa rantapäivän jälkeen, ihmeteltiin illallispaikkoja, käytiin kaupassa, nostettiin jalat kattoon patikointipäivän jälkeen… – mutta viimeisenä iltana tarkistimme auringonlaskuajan Googlesta ja ajoitimme itsemme rannalle oikeaan aikaan.

Waikikin rannalta näkee meren horisontin lounaaseen, suoraan sinne mihin aurinko laskee talvella. Auringon viimeiset säteet värjäsivät rannan hotellit oransseiksi, ja vedessä killuvat uimarit näkyivät tummina täplinä. Kaueampana horisontissa auringonlaskupurjehdukset lipuivat hitaasti kannet täynnä turisteja.

Honolulun auringonlaskusta sanotaan, että täällä olisi hyvä paikka nähdä vihreä välähdys. Silmä tarkkana tuijotimme horisonttia, mutta aurinko humpsahti sen taakse ilman merkkiäkään vihreästä. Eipä haitannut. Kaunis tuo oli ilmankin.

Upea päätös upealle lomalle. Auringon laskettua suuntasimme hotellille hakemaan laukkuja ja metsästämään taksia lentokentälle. Edessä oli yölento mantereelle.

30.1.201520.10.2015

Waikiki Beach & Hyatt Place – ranta ja hotelli Honolulussa

Minulla oli lapsena 80-luvun hittipeli Hotelli, jossa mentiin ympäri maailmaa ja rakennettiin mitä hulppeimpia hotellitorneja. Yksi ärsyttävimmistä hotelleista pelissä oli Hotel Waikiki, koska siinä oli tsiljoona bungalow-lisärakennusta, joiden rakentamisessa kesti pieni iäisyys. Tuolloin lapsena vielä luulin, että pelissä olevat hotellit olisivat oikeasti olemassa jossain päin maailmaa, mutta todellisuus on toinen: Waikiki on täynnä hotelleja, eikä yksikään niistä muistuta bungalowta.

Me päädyimme monesta hyvästä vaihtoehdosta Hyatt Place Waikiki Beachiin. Hintakupissa painoi kohtuullisen hintaiset huoneet sekä lyhyt kävelymatka rannalle, ja kumpikin näistä toteutui. Rannalle oli itseasiassa aivan naurettavan lyhyt matka, pari minuuttia jalan, ja hotellin respasta sai napattua mukaansa kunnon kokoiset rantapyyhkeet, jotka pystyi sitten hiekkaisina palauttamaan respaan.

Huoneemme oli Deluxe City View, jossa Deluxe tarkoitti enemmän tilaa, City View taas käytännössä ”ei näkymiä”. Huone oli toisessa kerroksessa eli 16-kerroksisessa hotellissa melkein katutasossa, eikä terasille tehnyt mieli mennä istumaan ”näytille”. Hyvänä puolena ikkunat olivat äänieristävää mallia, emmekä kertaakaan heränneet liikenteen meluun, vaikka sitä kadulla riitti.

Huoneessa oli tilaa levittäytyä. Tarjottimella pystyi käydä aamulla hakemassa aamiaista, jos halusi syödä huoneessa.

Hotellin parasta antia oli runsas aamiaisbuffet, joka oli ihan toista luokkaa kuin amerikkalaiset hotelliaamiaiset yleensä. Hotellissa on joka päivä vaihtuva a.m. kitchen skillet eli lämmin juttu, joka oli useimpina aamuina jonkinlainen lämmin leipä tai bagel, kerran pekonia ja munia. Tämän lisäksi oli kaikki mahdolliset murot, laaja hedelmälajitelma, monta eri leipää ja leivänpäällistä, aina joku jälkiruoka – donitsireikiä, kakkua… – ja minun ehdoton lempparini, misokeitto, johon sai heittää niin paljon tofua sekaan kuin huvitti! Havaijilla näkyy aika vahvasti aasialaiset vaikutteet japanilaisten maahanmuuttajien ansiosta, mutta tämä lisä taisi olla enemmänkin hotellin aasialaisturistien takia.

Aamiainen oli katettu hauskasti ulos altaan viereen. Yhtenä aamuna satoi, ja ihmiset kyhjöttivät aurinkovarjojen alla – emme olleet vielä tässä vaiheessa hoksanneet tuoda aamiaista tarjottimella huoneeseen – mutta muuten sää suosi meitä. Havaijillahan ei ole koskaan erityisen kylmä, ja lentokenttärakennuksistakin puuttuvat seinät…

Kävimme rannalla ottamassa aurinkoa yhteensä kolmasti. Yhtenä päivänä, juuri sen sadeaamun jälkeen, oli pilvistä, ja levitimme rantapyyhkeemme simpukoiden ja korallinpalasten täplittämälle hiekalle. Parina muuna päivänä vuokrasimme rantatuolit aurinkovarjolla, mistä itse tykkäsin kovasti: on helpompi lukea kirjaa kun selkänojan saa pystyyn. Ei mikään ihme, että Waikikin ranta on noussut maailmankuuluksi, sillä se on aika uskomattoman upea. Hiekkaa silmänkantamattomiin, ja aivan kaupungin keskustassa! Janon yllättäessä pystyi nopeasti kipaisemaan läheisestä kioskista pari jääkaappikylmää kokista.

Rannalla aivan vakioauringonottomestamme vieressä järjestetään pari kertaa viikossa hulaesitys, jota jäimme eräänä iltana seuraamaan. Tai jäimme ja jäimme… minä vakuuttelin seurueen miehille, kuinka hulatanssia nyt on vaan pakko päästä katsomaan, kun kerran Havaijilla ollaan, ja lopulta kun taivutteluuni suostuttiin, jäin eturiviin istumaan nurmikolle, kun miehet siirtyivät kädet taskuissa takariviin. Joka tapauksessa minä tykkäsin!

Shown aikana bändin vanhemmat jäsenet jutustelivat Havaijin historiasta ja kulttuurista sekä kertoilivat eri instrumenteista ja käänsivät laulujen sanoja. Tanssijat olivat jotain huippupalkittuja kilpailuvoittajia – ei mitään muistikuvaa, mikä kilpailu tai mikä palkinto – ja heidän showstaan saa makua tältä videolta:

Havaijin reissustamme on jo pari kuukautta, mutta se on ollut vahvasti mielessä viimeiset pari päivää, kun Luxemburgissa on sataa tihkuttanut lievästi nollan ylittävissä lämpötiloissa. Tänään lämpötila vihdoin laski sen verran, että ulkona olevaa sohjoa pystyi kutsumaan hyvillä mielin lumeksi – ja sitä riitti!

Lumista tai aurinkoista viikonloppua kaikille lukijoille, sijainnista riippuen!

26.1.20153.2.2015

Onnea 100-vuotiaalle Kalliovuorten kansallispuistolle!

Tasan sata vuotta sitten Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson allekirjoitti lain, joka rajasi reilu tuhat neliökilometriä Coloradon Kalliovuoria kansallispuistoksi.

”In years to come when I am asleep beneath the pines, thousands of families will find rest and hope in this park.”

— Enos Mills

Yhtä ihmistä on kiittäminen ylitse muiden Kalliovuorten kansallispuistosta: Enos Mills, coloradolainen uudisraivaaja, homesteadaaja ja luonnonsuojelija, joka lobbasi ajatusta kansallispuistosta poliitikoille 1900-luvun alkuvuosina. Mills oli rakentanut itselleen mökin Longs Peakin vuoren juurelle ja sieltä käsin johti patikointiretkiä alueella aina tämän yli 4km korkean vuoren huipulle saakka (yhteensä reilu 300 kertaa elämänsä aikana). Jossain vaiheessa hän perusti mökkinsä vierelle pienen majatalon, jossa ryyppäys, tupakointi ja kortinpeluu olivat kiellettyjä: vieraiden oletettiin osallistuvan luonnosta kertoville luennoille ja kävelyille.

“The forests are the flags of nature. They appeal to all and awaken inspiring universal feelings. Enter the forest and the boundaries of nations are forgotten. It may be that sometime an immortal pine will be the flag of a united peaceful world.”

— Enos Mills

Muulipeuroja Kalliovuorten kansallispuistossa

Mills oli tavannut tunnetun amerikkalaisen luonnonsuojelijan John Muirin telttaillessaan Kaliforniassa vuonna 1889. Tuolloin Muir oli esitellyt Millsille ideaa kansallispuistoista ja myöhemmin vienyt hänet telttailemaan Yellowstonen kansallispuistoon, joka on Yhdysvaltain vanhin kansallispuisto. Tästä innostuneena Mills alkoi kirjoittamaan sanomalehtiin Kalliovuorten kauneudesta sekä tarpeesta kansallispuistolle, joka suojelisi tätä kauneutta maanviljelyltä ja kaivostoiminnalta. Mills myös kirjoitti kirjoja, piti luentoja ja kirjelmöi päättäjille.

”No nation has ever fallen through having too many parks. We may have too many soldiers, too many indoor functions, too many exclusive social sets, but the United States Government, or any other, will never fall for having too many national parks.”

— Enos Mills

Kalliovuorten sinitöyhtönärhi

Nyt 100 vuotta myöhemmin kaikki, jotka käyvät Coloradossa, saavat nauttia Millsin työn tuloksista. Nämä kuvat ovat eräältä patikointireissulta viime lokakuulta. Tiedossa keväälle on ainakin pari reissua Coloradoon, ja veri vetää takaisin näihin maisemiin.

Aikaisempia kirjoituksia Kalliovuorten kansallispuistosta:

8.1.201525.11.2019

Talvi Kalliovuorilla & Cache La Poudren sola

Kun viime perjantaina sanoimme hyvästit vuorten toisella puolella sijaitsevalle Steamboat Springsin laskettelukeskukselle, päätimme ajaa takaisin Kalliovuorten itäpuolelle vaihtoehtoista reittiä. Tai minä päätin, vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan, ja Iirolla oli syvä epäilys koko idean järkevyydestä – syystäkin. Tarjolla olisi ollut Interstate 70, iso moottoritie, mutta minä ehdottelin pohjoisempaa kulkevaa State Road 14:ä, jota Google Maps ei suostunut antamaan edes vaihtoehdoksi. Matkaopas oli kehunut tietä kauniiksi, joten miksipä ei?

Kun käännyimme ratkaisevasta risteyksestä ns. maisemareitille, auton navigaattori huusi U-käännöstä vielä vartin ajon jälkeen. Lopulta se taipui ja uudelleenreitti meidät… Wyomingin kautta, jolloin matka-aika kasvoi kahdella tunnilla. Motarin kautta koko matkan kokonaisaika olisi ollut 3,5 tuntia, ja kävimme siinä pientä epäilevää keskustelua, oliko tässä reittivalinnassa mitään järkeä. Onneksi siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Näkymät Kalliovuorten länsipuolella olivat tasaista lumen peittämää preeriaa, jolla karja laidunsi useampikymmenpäisinä laumoina.

Luin vähän aikaa sitten juttua suomalaisista parsinavetoista, joissa lehmät viettävät koko pitkän talven kytkettynä päästään kiinni parteen, koska ulkona on lunta. Näitä elukoita katsellessa tuntui, että olisihan niitä vaihtoehtojakin varmaan…

Pitkään matkalla ei näkynyt kuin satunnaisia rakennuskeskittymiä, joiden pihalla oli usein tuulimylly, öljynpumppauslaite, tai molemmat. Samanlaisia öljynpumppauslaitteita näimme myös aikoinaan Oklahomassa ja Kansasissa, mutta tämä oli uutta:

Öljynjalostamo? Muu, mikä? Joku liekki siellä ainakin palaa.

”Katso, nuo vuoret ovat kaikki täsmälleen yhtä korkeita!”

Vajaan tunnin ajon jälkeen pelmahdimme Waldenin pikkukylään, joka on nimennyt itsensä Coloradon hirvipääkaupungiksi, ja oikein mitään muuta kylässä ei sitten olekaan – paitsi tietenkin kolme huoltoasemaa, kilpailu kun puuttuu lähiseuduilta täysin. Hain tankkaustauolla huoltiksen sisältä teetä ja kysäisin samalla huoltoaseman pyörittäjältä, oliko State Road 14:ssa joku ongelma, kun kerran navigaattorimme ei sitä ehdottanut…? It’s beautiful there! huoltoaseman täti huokaisi. Kysyin, kannattiko sittenkin ajaa Wyomingin kautta, ja täti tokaisi, että onhan se mahdollista jos pelkää mutkia, mutta pidempään siinä menisi kuin suoraan State Road 14:n kautta, joka myös Cache La Poudre Scenic Roadina tunnetaan. Selvä. Tämä riitti häivyttämään huolemme, ja jatkoimme eteenpäin.

Tässä kohtaa alkoi hento lumipyry.

Mount Mahler, vaiko uinuva Godzilla?

Korkeimmillaan tie vuorten lävitse käväisi Cameron Passissa 3,1 kilometrin korkeudessa – ei korkeus eikä mikään! – ennen kuin se laskeutui Never Summer Mountain Rangen ja Cache La Poudre -joen latvan ohitse alas kanjoniin. Ja sää muuttui kuin salamaniskusta!

Ihan pieni ero taivaan värissä!

Ehkäpä Boulderissa ja muualla Kalliovuorten itäpuoleisessa Front Rangessa on aina niin hyvä sää siksi, että pilvet jäävät vuorten lounaispuolelle nalkkiin? Ehkäpä, en tiedä.

Solassa, jossa joki virtasi, tuli Bemarin kattoikkuna käyttöön. Olen aina aiemmin vähän epäillyt, mitä järkeä on lasikatossa autossa – taivastako siitä on tarkoitus tiirailla? Ei, vaan vuoria.

Tien vieressä kulkevan joen nimi on ranskaa ja tarkoittaa Piilota ruuti. Kuulema 1820-luvulla ranskalaiset turkiksenmetsästäjät piilottivat joen varrelle ison kasan ruutia.

Cache La Poudren solassa oli yllättävän paljon myös asutusta. Kävimme jonkin aikaa keskustelua siitä, millä nämä ihmiset täällä asuvat – eivät ainakaan maanviljelyllä – ja pyörittääkö sama henkilö kenties paloasemaa, kirkkoa ja kylämuseota, kun ne sijaitsivat kaikki samassa pihapiirissä, kunnes tajusimme, että suurin osa taloistahan oli ihan järkevän työmatkan päässä Fort Collinsista, joka on järkevän kokoinen yliopistokaupunki. Eipä aikaakaan, kun olimme jo kaupungissa, mikä oli ihan kiva, koska reilun kolmen tunnin ajomatkan aikana vatsoihimme oli nakertunut panimoravintolan mentävä aukko.

Loppumatka Fort Collinsista Boulderiin oli helppoa navigoitavaa: perille pääset, kunhan vaan pidät vuoret näköetäisyydellä oikealla. Totesimme yhdessä, että tunnin kiertotie oli sen arvoinen.

Siinä mielessä pitkä automatka osui hyvään saumaan, että öljyn maailmanmarkkinahinnan kova lasku on näkynyt täälläkin bensan hinnoissa: ne ovat tippuneet kesästä peräti 50%. Tämän hetkiset bensan hinnat näkyvät tässä:

Yksikkö on Yhdysvalloissa dollaria gallonalta. Ihmisten yksiköiksi muunnettuna tuo tekee noin 0,44€/litra. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka bensa olisi kalliimpaa, koska nykyinen bensan hintataso taitaa olla aika karhunpalvelus ilmastolle, mutta kun kerran tilanne on mikä on, niin eipä tarvitse paljoa pohtia autoreissujen kuluja.

Kiinnostiko juttu? Tykkää blogista Facebookissa ja saat uudet kirjoitukset uutisvirtaasi!

1.1.20156.4.2015

Laskettelua Coloradossa – minne mennä ja mistä hissiliput ja sukset?

Viimeiset pari päivää on mennyt lumisissa rinteissä, hyytävässä pakkasessa mutta sitäkin kauniimmassa auringonpaisteessa. Steamboat Springs on ollut aivan mahtava paikka verestää vanhoja laskettelutaitoja, jotka jossain vaiheessa pääsivät unohtumaan. En ole vieläkään viitsinyt mustiin rinteisiin, mutta muita rinteitä on tullut tahkottua ympäri viittä huippua, joista laskettelukeskus koostuu. Tämän kaiken kunniaksi nyt on tarjolla faktaa Coloradossa laskettelusta.

Minne mennä?

Coloradon Kalliovuorilla riittää laskettelukeskuksia, sekä niitä kuuluisampia että lukemattomia pienempiä ja vähemmän tunnettuja. Tässä niistä joitain:

Aspen: komea laskettelukeskus, joka samalla toimii näyttäytymispaikka Hollywoodin kermalle. Suosio näkyy hinnoissa, ja niin ravintoloiden kuin asuntojenkin hinnat Aspenin kylässä ovat pilvissä: asuntovaunu trailer parkissa maksaa $600,000.
Vail: likipitäen kaikilla mittareilla suurin laskettelukeskus Coloradossa. Instituutio jo viidenkymmenen vuoden ajan. Neljä kertaa enemmän rinteitä kuin Levillä, ja rinteet ovat keskimäärin neljä kertaa pidempiä – pisin mäki, Riva Ridge, on noin 7 kilometriä pitkä. Vailin kaupungin puolella palveluita on laidasta laitaan, ja shoppailumahdollisuudet ovat hiihtokeskuksista parhaimpia.
Breckenridge: hyvät rinteet sekä aloittelijalle että paremmille laskettelijoille, mutta erityisesti snoukkaajille, sillä tämä oli ensimmäinen laskettelukeskus Coloradossa, joka salli lumilautailun mäissään, ja järjesti lumilautailun MM-kisat jo vuonna 1986. Tunnettu yöelämästään – Breckenridgen kylä on söpö, helposti käveltävä ja täynnä ravintoloita ja baareja. Huomaa, että Breckenridge sijaitsee kolmen kilometrin korkeudessa, ja korkeimmat huiput ovat melkein neljässä kilometrissä, eli tänne ei kannata pamahtaa suoraan merenpinnan tasolta tai riskeeraa vuoristotaudin.
Beaver Creek: luksushiihtokeskus, jossa liukuportaat vievät laskettelijat shuttle-pysäkiltä gondolille, valet-suksisäilytykset lämmittävät monosi sinua varten ja hissijonossa jaetaan ilmaiseksi lämpimiä suklaanakkulakeksejä. Rinteet sopivat parhaiten keskivertolaskijoille.

Crested Butte: hiihtopummikeskus kokeneille laskijoille sekä niille, jotka haluavat kikkailla ylläpidettyjen rinteiden ulkopuolella. Rento meininki, vähän palveluja.
Copper Mountain: tämän hiihtokeskuksen erikoisuus on, että eri tasoiset rinteet sijaitsevat eri puolilla vuorta, ja näin nopeat ja hitaat, aloittelijat ja kokeneet laskijat jakautuvat luonnollisesti omille alueilleen. Copper Mountainin yhteydessä ei ole vanhaa kyläkeskusta, vaan laskettelukylät on rakennettu ensisijaisesti laskettelukyliksi.
Telluride: tunnettiin 1980-luvulla ”Coloradon parhaiten pidettynä salaisuutena”, mikä tarkoitti että pian kaikki tunsivat Telluriden. Monipuolinen laskettelukeskus, jolla on tarjontaa jokaiselle taitotasolle. Isoin vaikutus Telluriden imagoon on kuitenkin ollut 80-luvulla liikkeelle lähteneellä huhulla (joka saattaapi olla tottakin), että se olisi erityisen suosittu huumeparonien keskuudessa. Pahis-imagon myötä myös Tom Cruiset ja Brad Pittit ovat löytäneet laskettelukeskuksen.
Eldora: laskettelukeskus 45 minuutin ajomatkan päässä Boulderista. Hyvä, jos haluaa käydä laskettelemassa pelkästään päivän verran, koska yöpymismahdollisuuksia ei ole. Paikalliset vähän naureskelevat Eldoralle, koska se on niin ”pieni”, mutta kyllä se silti peittoaa suurimman osan suomalaisista laskettelukeskuksista.
Steamboat Springs: me päädyimme nyt tänne. Rinteet ovat pääsääntöisesti hyvässä kunnossa (ehkäpä johtuen 16 päivän lumisateesta, joka loppui juuri ennen saapumistamme), niitä on vaihtelevasti eri tasoisia, hinnat kohtuullisempia kuin monessa muussa paikassa, ja vaikka keskus ei korkeudella pärjääkään esimerkiksi Breckenridgelle – täällä lasketaan kahden ja kolmen kilometrin välimaastossa – lunta ja maisemia silti riittää. Kuriositeettina Steamboat on tuottanut enemmän olympiatason mäkiurheilijoita kuin mikään muu laskettelukeskus Yhdysvalloissa, ja Trey Parkerilla (toinen South Parkin luojista) on iso huvila keskellä päärinnettä. Steamboat Springsin erikoisuus ovat kuitenkin kuumat lähteet, joihin voi mennä lillumaan laskettelupäivän päätteeksi.

Mistä hissiliput?

Peukalosääntö Coloradon laskettelukeskuksien hissilipuissa tuntuu olevan, että mitä aiemmin ne ostaa, sitä halvemmalla ne saa. Mitään viimehetken diilejä ei kannata odotella.

Kausilippua kannattaa harkita, jos aikoo lasketella enemmän kuin neljä päivää tai useammassa kuin yhdessä laskettelukeskuksessa. Me hankimme Rocky Mountain Super Pass+:n, joka oli halvimmillaan elokuussa alle $500, myöhään hankittuna noin $600, ja joka sisältää rajattoman määrän laskemista Boulderin lähellä olevissa Copper Mountainissa, Winter Parkissa ja Eldorassa sekä kourallisen hiihtopäiviä Steamboatissa ja Crested Buttessa – niin, ja Uuden Seelannin Mt. Ruapehussa. Toinen vaihtoehto on Epic Pass, joka on jonkin verran kalliimpi (noin $700) ja sisältää pääsyn mm. Vailiin, Breckenridgeen ja Beaver Creekiin sekä pariin kalifornialaiseen hiihtokeskukseen.

Lyhyempiä hiihtolippuja saa netistä yleensä sitä halvemmalla mitä aikaisemmin ne ostaa, mutta alennuksia kannattaa kysellä myös majoituksentarjojalta, koska välillä heillä on mahdollisuus tarjota lippuja nettihintoja halvemmalla.

Mistä sukset?

Me olimme alunperin ajatelleet vuokrata sukset koko talveksi, sillä nk. season rentalien hinnat tien toisella puolella olevassa suksivuokraamossa olivat $155/kausi, emmekä olleet täysin varmoja, mitä halusimme suksilta, joten ajattelimme että näin saisimme kokeiltua eri suksia ennen ostopäätöstä. Olimme kuitenkin liian myöhään liikkeellä, sillä season rentalien tarjonta loppui marraskuun alkupuolella, joten lopulta marssimme kauppaan, jolloin netistä löytyneellä alekupongilla hinnaksi tuli noin $300 Salomonin suksiparilta siteineen.

Kauempaa laskettelemaan tulevien kannattaa harkita vakavasti omien kamojen tuomista mukana, jos sellaiset löytyy. Esimerkiksi Icelandairilla, joka tarjoaa ehkä parhaimpia yhteyksiä Helsingin ja Denverin välille, suksipussin saa mukaan edestakaisin 86 eurolla. Sen lisäksi, että omat kamat ovat usein vähemmän naarmuuntuneet kuin vuokrakamat, niiden tuominen mukana saattaa tulla halvemmaksi: suksien, sauvojen ja monojen vuokraus on paikasta ja suksien tasosta riippuen noin $30/päivä, ja lisäksi suksivuokraamossa saattaa joutua jonottamaan kamojaan pitkäänkin, jos on ruuhka-aikaan liikenteessä.

Vaikka suuntaammekin jo huomenna takaisin kohti preeriaa, lisää laskettelukuvia tullee vielä Instagramin puolelle!

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Veera Bianca. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

27.12.201428.12.2014

Pearl Harbor: taistelulaiva pinnan alla

Joulu Coloradossa kahdestaan Iiron kanssa sujui erittäin hyvin. Laitoimme pelkästään jouluruokia, joista pidimme, ja painotimme juuri niitä asioita, jotka tuntuivat hyvältä. Yksi näistä oli lautapelit, joten korkkasimme vastaostetun Axis & Allies 1941 -pelin, ja kahlattuamme 25-sivuisen sääntökirjan lävitse pääsimme tositoimiin. Minä edustin toiseen maailmansotaan pohjautuvassa pelissä akselivaltoja, ja minun Japanini silmäili Iiron Havaijia suurella mielenkiinnolla – mutta turhaan, sillä Iiron laivasto piti huolen siitä, etteivät joulukuun 1941 tapahtumat päässeet toistumaan pelissä.

Ihan hyvä peli, mutta varoituksen sanana, että ensimmäiseen pelikertaan meni meiltä viisi tuntia…

Vajaa kuukausi sitten reissatessamme Havaijilla meillä oli Oahulla vain yksi nähtävyys, johon ehdottomasti halusimme käymään: Pearl Harbor. Tämä TV:stä ja leffoista tuttu satama on yhäkin sotilaskäytössä ja sijaitsee sen verran kaukana Waikikista, että päätimme vuokrata päiväksi auton, mikä kannatti, sillä samalla pääsimme katsomaan merikilpikonnia.

Pearl Harborin nykyistä laivakalustoa

Paikalle alueelle kannattaa tulla aikaisin, koska lippuja eniten näkemisen arvoiseen (ja ainoaan ilmaiseen) kohteeseen, USS Arizona Memorialille, on saatavilla vain rajoitettu määrä, ja häviävän pienen nettivarausmäärän lisäksi nämä jaetaan kävijöille saapumisjärjestyksessä aamuseitsemästä alkaen. Meillä oli onnea, sillä vaikka saavuimme paikalle vasta vähän yhdeksän jälkeen, saimme liput ensimmäiseen mahdolliseen lähtöön, ja lyhyehkön videoesityksen jälkeen olimme jo laivassa matkalla muistomerkille.

Tällaista siellä muistomerkillä sitten oli:

USS Arizonan tykkitornin juuri

Öljyä, jota vuotaa USS Arizonasta useampia litroja päivässä vielä ainakin seuraavat 100 vuotta

Koralliriutta, joka on muodostunut taistelulaivan päälle

USS Arizona oli yksi taistelulaivoista, jotka japanilaiset hävittäjät ja pommikoneet upottivat 7. joulukuuta 1941 Pearl Harborissa. Yhteensä taistelulaivoja oli yhdeksän, ja näistä viisi upposi, yhden kapteeni ajoi matalikolle jotta laiva ei uppoaisi, kaksi kärsi lievempiä vaurioita ja yksi oli hyökkäyshetkellä kuivatelakalla, jossa siihen osui pommi. Japanilaisten hyökkäystä ei huomattu, ennen kuin oli liian myöhäistä, koska lentotukialukset olivat koukanneet pohjoisen kautta, ja tutkamiehet sekoittivat hyökkäävät viholliskoneet vähän myöhemmin samana päivänä saapuviin amerikkalaisiin B-17-pommikoneisiin.

Valkoinen paasi merkkaa taistelulaivan uppoamiskohtaa. Edessä Arizonan komentosillan jämät, taustalla USS Missouri, samaa kokoluokkaa oleva taistelulaiva.

USS Arizonan muistomerkki oli meren päälle rakennettu ”laituri”, josta pystyi katselemaan laivaa pinnalta käsin.

Koska Pearl Harborin hyökkäyksen seurauksena Yhdysvallat liittyi sotaan, suurin osa taistelulaivoista nostettiin ylös ja korjattiin, mutta ei Arizonaa: se oli liian pahoin tuhoutunut, joten se jäi meren pohjaan ikuiseksi muistomerkiksi ja hautapaadeksi sotilaille ja merimiehille, jotka olivat kuolleet hyökkäyksessä tai hukkuneet laivan upotessa, ja näitä oli paljon…

…yli tuhat nimeä, mukaanlukien 23 veljesparia ja yksi isä-poika-pari.

USS Arizonan muistomerkki keskittyi Pearl Harborin tapahtumien muistelemiseen ja siihen, että kyseessä oli tuhoisin taistelu Yhdysvaltain maaperällä sitten sisällissodan… tai oikeastaan ainoa taistelu Yhdysvaltain maaperällä sitten sisällissodan. Ei siis mikään ihme, että amerikkalaisten silmissä Pearl Harborilla on yhäkin todella suuri rooli 1900-luvun historiassa: liput lasketaan 7. joulukuuta puolitankoon, Remember Pearl Harbor toimii yhäkin iskulauseena, ja jotkut idiootit internetissä olivat jopa iloisia Japanin tuhoisasta tsunamista pari vuotta sitten, koska: Do I feel bad for japan? Two words….pearl harbor. Olen itse tutkinut toisen maailmansodan pommitusjälkiä katukuvassa siitä asti kuin muistan, joten joidenkin amerikkalaisten Pearl Harborin painottaminen tuntuu välillä hassulta, mutta toisaalta olihan se aika ainutlaatuinen tapahtuma sotahistoriassa: elleivät Pearl Haborin lentotukialukset olisi juuri tuolloin olleet merellä, toisen maailmansodan lopputulos olisi voinut olla eri.

USS Arizonan muistomerkki

Muistomerkillä vierailun jälkeen pohdimme hetken, mitä muuta tekisimme Pearl Harborissa. Vaihtoehtoja oli sukellusvenemuseo, lentokonemuseo ja kierros taistelulaiva USS Missourilla. Aikaa ei ollut kuin yhdelle, ja lentokoneita ja sukellusveneitä olimme nähneet tarpeeksi aiemminkin, joten päädyimme USS Missourille, jossa eläkeikää lähestyvä opas rupatteli meille mukavia ja ei-niin-mukavia taistelulaivan historiasta.

USS Missourin valtavaa kokoluokkaa ihmetellessä oli vaikea uskoa, että ihan vieressä lepäsi samankokoinen möhkäle pinnan alla. Sisältä taistelulaivat eivät paljoa ero toisistaan, joten jos sisätilat kiinnostavat, blogista löytyy kuvia vastaavasta taistelulaiva USS Alabamasta. Tässä kuitenkin yksi kuva taistelulaivojen mittasuhteista:

Uponneen USS Arizonan ankkuri

USS Missouria ei oltu vielä rakennettu Pearl Harborin taistelun aikaan, vaan se saatiin valmiiksi pari vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen se ehti palvella myös Korean sodassa, ja 80-luvulla se tuotiin takaisin palvelukseen ja lähetettiin lopulta Persian lahden sotaan, jonka jälkeen se vihdoin poistettiin lopullisesti käytöstä. Sen kannella astelessa oli aikaa mittailla laivan pituutta (270 metriä), ihmetellä laivassa olleiden nukkumapaikkojen määrää (noin 2700 henkeä) ja tiirailla metallilaattaa, jonka päällä oli sodan loppuessa allekirjoitettu paperi nimeltä Instrument of Surrender – eli asiakirja, jolla Japani antautui liittoutuneille.

Metallilaatta näytti olevan japanilaisturisteille pakollinen valokuvauspaikka

Japanilaisia näkyi Pearl Haborissa enemmän kuin Waikikissa keskimäärin. Suurin vierailijaryhmä oli ehdottomasti amerikkalaiset, mutta japanilaiset tulivat hyvänä kakkosena, ja jäin miettimään, mitenköhän he kokevat vierailun. Nationalistista uhoa oli näyttelyissä todella vähän, ja asioita lähestyttiin kiitettävän paljon faktojen kautta, mutta jos japanilaisten sijaan Pearl Harboriin olisivat hyökänneet suomalaiset, en ole varma, haluaisinko paikan päälle kiertämään.

Japanilainen koululuokka matkalla USS Missourille

Sellainen Pearl Harbor. Mutta entäs se peli, se missä Pearl Harboriin ei hyökätty? Siinä Saksa menetti koko itä-Euroopan hyvin nopeassa tahdissa, ja vaikka Normandian maihinnousua ei ikinä tapahtunut, neuvostoliittolaiset valtasivat Berliinin samalla kun britit ja amerikkalaiset hyökkäsivät Karjalaan. Tyynellä merellä taas Japani haistatti pitkät Havaijille ja hyökkäsi sen sijaan Alaskaan (öljyä!), jonka jälkeen se valtasi Filippiinit ja jatkoi valloitustaan läpi Kaakkois-Aasian. Vasta lopulta Australian pommikonearmada laittoi valloituksen aisoihin tuhoamalla Japanin merivoimat, jonka jälkeen Japani antautui, koska oli jo korkea aika mennä nukkumaan.

24.12.2014

Hyviä riisipuuroja!

Riisipuuro on täällä Coloradossa nyt keitetty, ja siitä tuli kuin tulikin hyvää, vaikka ajoittain meinasi usko loppua. Olen täällä tainnut joskus valittaa siitä, kuinka täällä jauhoja myydään käyttötarkoituksen, ei ominaisuuksien mukaan – esim ”leipäjauhoja”, ”kakkujauhoja”, ”patonkijauhoja”, ”browniejauhoja”. Nyt haksahdimme itse samaan ongelmaan: mitä tehdä, kun kaupasta ei löydykään puuroriisiä? Pitkän pohdinnan jälkeen saimme rajattua vaihtoehdot japanilaiseen sushiriisiin ja makeaan lyhytjyväiseen täysjyväriisiin, joista lopulta kattilaan päätyi jälkimmäistä. Lopputulos oli ihan hyvä, vaikka Iiron sanoin, ei tämä ehkä lapsiin uppoaisi. Täysjyväjoulupuuro aikuiseen makuun siis!

Seuraavaksi jatkamme sienisalaatin ihmettelyä. Suolasienet näyttävät olevan täällä vähän tuntematon käsite, joten melkein ostimme balsamicomaustettuja metsäsieniä, mutta päädyimme kuitenkin portobello-herkkusieni-säilykesekoitukseen. Smetanaa korvaamaan löytyi kaupasta European-style sour cream, jossa rasvaprosentti on suunnilleen oikea, toivottavasti myös koostumus.

Rauhallista joulua kaikille! Tässä viimeiset kolme joulukalenterikuvaa:

22. luukku: Kalliovuoret

23. luukku: Grand Tetonin kansallispuisto

24. luukku: Kölnin joulumarkkinat ja tuomiokirkko

21.12.20146.5.2015

Liemikilpikonnia Havaijilla

Oli Havaijin-lomamme viimeinen päivä, ja minulla oli yksi tavoite: nähdä liemikilpikonna. Tuo uhanalainen kilpikonnalaji tunnetaan Havaijilla nimellä honu, ja paikallisessa mytologiassa se lähetettiin milloin viestinviejäksi, milloin hyökkäämään vihollisten kimppuun, ja sanotaanpa myös joidenkin pienempien saarten kelluvan suuren honun selässä. Suomenkielinen nimi taas tulee siitä, että monessa paikkaa nämä kilpikonnat päätyivät sananmukaisesti liemeen – ja yhäkin saattavat päätyä. Havaijilla liemikilpikonnia kuitenkin suojellaan nykyään aktiivisesti, ja kun aiemmin saarella asunut Veera vinkkasi, että Oahun pohjoisrannalta Lanaikeasta niitä löytyisi, otimme sen saarikierrospäivämme pääkohteeksi.

Honu - Havaijin liemikilpikonna — …emmekä saapuneet paikalle turhaan!

Parkkeerasimme auton tien viereen ja käppäilimme lyhyen matkan rannalle rantapyyhkeet kainalossa. Iiro ehti jo avata suunsa sanoakseen pari poikkipuoleista sanaa hiekkarannan kapeudesta ja vaatimattomuudesta – ei mikään paras auringonottoranta – kunnes näimme ne: kaksi valtavaa kilpikonnaa köllöttelemässä hiekalla! Kumpikin oli noin metrin pituinen jötkäle, varmaankin reilusti toista sataa kiloa, eikä niitä näyttänyt paljoa kiinnostavan parin metrin päässä parveilevat ihailijat.

Honu - kilpikonna Havaijilla - Kuhina — Kuhina, havaijiksi ”lähettiläs”

Kilpikonnavapaaehtoinen oli vetänyt kilpparien valtaaman alueen ympärille punaista narua, joka signaloi sopivaa tarkkailuetäisyyttä, ja pystyttänyt konnien lähelle kyltit, joissa kerrottiin niiden nimet ja taustaa. Konnista suurempi, Kuhina, oli uros, suurin kaikista Lanaikelle köllöttelemään tulevista uroksista, ja sen kerrottiin ottavan rannalla aurinkoa noin neljästi kuukaudessa. Loput aikaa se hyörii rantavedessä merilevää mutustellen. Ilmeisesti rankkaa puuhaa, tai sitten Kuhinalla on vain oikea elämänasenne, sillä rannalla se näytti relaavan taju kankaalla.

Honu - Havaijin liemikilpikonna - Ipo (sydänkäpy) — Ipo, havaijiksi ”sydänkäpy”

Toinen rannan kilpikonnista oli Ipo, naaraskilpikonna, joka viettää rannalla jopa kolmasosan ajastaan. Ipo on ilmeisesti jo vanha rouva, sillä se kävi viimeksi munimassa luoteisilla Havaijisaarila 800 kilometrin päässä vuonna 2004. Ipolla kesti 35 päivää uida perille, ja vietettyään kesän atolleilla, se palasi takaisin Oahulle kissanpäiviä viettämään. Ipon reitistä on tarkka tieto siihen liitetyn paikantimen ansiosta, ja muutenkin kaikilla Lanaikealla köllöttelevillä kilpikonnilla on tunnistimet, joista ne erottaa. Kilpikonnavapaaehtoinen kuitenkin kertoi, että hän tunnistaa suurimman osan kilpikonnista ulkonäöstä.

Honut elävät jopa 70-vuotiaiksi, mutta ne saavuttavat sukukypsyyden vasta noin 30 vuoden iässä, ja vaikka ne munivat monta munaa kerralla, vain murto-osasta kilpikonnanpoikanen selviytyy veteen saakka – ja noin 1% saavuttaa sukukypsyyden. Vaikka honuja metsästetään, muut ihmisten aiheuttamat uhkat ovat suurempi ongelma: kalaverkot, rantojen täyteen rakentaminen ja saasteet, jotka aiheuttavat kasvaimia ja sekoittavat kilpikonnanpoikasten päät.

Havaijilla kilpikonnilla on kuitenkin hyvä olla, ja paikallinen kilpikonnapopulaatio on kasvanut 50 prosentilla 25 vuodessa. Me ihailimme liemikilpikonnia aikamme ja jatkoimme sitten saarikierrosta auringonlaskun loistaessa horisontissa.