Matkaopas: Eurooppa | Page 3 of 14

25.3.201525.3.2015

Viikonloppu Hollannissa: Rotterdam ja Haag

Parasta Luxemburgissa on se, kuinka helposti täältä pääsee pois.

Ota kartta ja piirrä siihen Luxemburgin ympärille ympyrä, sellaisella sanotaanko nyt vaikka viiden tunnin ajomatkan säteellä. Kuinka paljon mielenkiintoisia paikkoja ympyrän sisälle jää? Niinpä niin, aika paljon.

Tässä se suunnilleen viiden tunnin ajomatkan ympyrä on

Täydellinen yhdistelmä syntyy, kun auton vielä pakkaa täyteen kavereita, hyviä juttuja ja letkeää musiikkia, kuten me teimme viime viikonloppuna. Lähdimme silloin Nusan ja Alexandran kanssa moikkaamaan Haagiin muuttanutta Annaa. Minä olin vuokra-automme kuski, Alexandra luki ohjeita GoogleMaps-printeistä ja Nusa tuskaili takapenkillä Belgian kartan kanssa, joka oli niin iso, ettei sitä saanut käännettyä ympäri autossa. Lähdimme perjantaina jo vähän yhden jälkeen, jotta välttäisimme pahimpien ongelmakaupunkien ruuhkat – siis Luxemburgin ja Brysselin – ja jälkimmäisen ohitettuamme huokasimme vihdoin helpostuksesta ja maltoimme pysähtyä jaloittelemaan.

Jaloittelupaikaksi valikoitui Lier, pikkukaupunki vähän Antwerpistä itään. Parkkeerasimme auton keskusaukion lähettyville ja lähdimme jalan tsekkaamaan nähtävyyksiä, joihin kuului peräti kaksi maailmanperintökohdetta: kellotorni ja flaamilaisten beguiinien talot. Kellotornin olin jo spotannut aiemmin toisesta kaupungista, mutta beguiinien talo oli 99. vierailtu maailmanperintökohde!

Kellotorni vasemmalla ylhäällä, alakuvat Zimmertornista, jossa belgialaisen astronomi ja kellontekijä Louis Zimmerin suunnittelema kello. Kävimme teellä ja lieriläisillä kekseillä Markt19-kahvilassa keskustorin laidalla.

Lierin jälkeen eksyimme kerran jos toisenkin, printattu GoogleMaps ei ollutkaan paras apu ja kartta ei ollut tarpeeksi tarkka harhaillessamme Haagin katuja, joten perillä Haagissa olimme vasta pimeän jo tultua. Annan kokkaamia souvlakeja nauttiessamme kävimme läpi vaihtoehtoja viikonlopun ohjelmaksi ja päädyimme lähtemään seuraavana päivänä läheiseen Isoon Kaupunkiin, Rotterdamiin.

Rotterdam on vähän Helsinkiä suurempi satamakaupunki, Euroopan suurin satama, ja Alankomaiden toiseksi suurin kaupunki heti Amsterdamin jälkeen. Päivän sää ei tehnyt meihin kovinkaan suurta vaikutusta – sadetta, pilviä ja lisää sadetta – joten sillä oli varmaan oma vaikutuksensa mielipiteeseeni, kun sanon, etten erityisesti kaupungista perustanut. Hienoa arkkitehtuuria kyllä löytyi – hassuja kärjellään seisovista kuutioista koostuvia opiskelija-asuntoja, puolikaaren muotoinen kauppahalli, näyttävä Erasmus-silta – mutta muuten kaupunki tuntui olevan täynnä kauppoja, kauppoja ja lisää kauppoja, vieläpä suurin osa ketjuliikkeitä, joista ei todellakaan tehnyt mieli ostaa mitään.

Toisaalta löysimme kaupungista paljon paikkoja, joissa jossain muussa säässä, jonain muuna päivänä, olisi ollut kiva istuskella oluen tai viinilasillisen äärellä ihmettelemässä maailman menoa. Viime syksynä avattu uusi puolikaaren muotoinen kauppahalli oli todella vaikuttava ilmestys – ja niin suosittu, että jouduimme jonottamaan sisään – ja vanhassa satamassa oli sympaattisia paatteja ja terasseja. Kuulema museot kaupungissa ovat myös hienoja, mutta niihin meillä ei riittänyt aika, emmekä olleet tutustuneet niihin tarpeeksi hyvin, että olisimme osanneet valita yhtä kiinnostavaa.

Rotterdamin vanhassa satamassa oli vähän Amsterdam-fiilistä

Rotterdamin kaupungintalo oli yksi harvoista keskustan rakennuksista, joka selvisi toisen maailmansodan pommituksista.

Ajaessamme takaisin Rotterdamista Haagiin takapenkiltä rupesi kantautumaan vankka pyyntö: haluamme merelle! Niin halusin minäkin. Merta on ollut ajoittain ikävä, ja silloinkin kun ikävä ei vaivaa, sen kaukaisuus Luxemburgissa ja Coloradossa tuntuu. Olimme katseleet jo pitkään yllä lentäviä lokkeja ja halusimme päästä näkemään ulapan ja mainingit.

Minulla ei ollut ennen tätä reissua mitään havaintoa Haagin rannasta, mutta nyt jos sattuisin olemaan tuolla päin kesällä, niin ehdottomasti viettäisin pari päivää rannalla. Se oli nimittäin aivan mahtava. Iso, leveä, hiekkaa silmänkantamattomiin, Atlantin aallot ja pitkä rivi rantakahviloita, -ravintoloita ja -baareja, joista yhteen me istahdimme lasiseinien taakse pöydässä roihuavan tulen ääreen nauttimaan omenapiirakkaa ja teetä. Ei edes haitannut, että ulkona puhaltava hyinen tuuli kylmäsi luita ja ytimiä. Hämärtyvä auringon kajo oli kaunis.

Rantakahvilarivistön takana oli korotettu rantakatu ja uusi rivistö rantaravintoloita. Karusellista tuli vähän mieleen Boardwalk Empire.

Taustalla näkyvä Kurhaus rakennettiin 1800-luvun loppupuolella konserttitaloksi ja hotelliksi. Rakennuksessa toimii yhä hotelli, mutta ura konserttitalona loppui vuoden 1964 Rolling Stonesin konserttiin, josta yhtyeen piti paeta paikalta yleisön alkaessa mellakoimaan.

Auringon laskettua kiersimme autolla Haagin kuuluisia instituutioita: tuossa on Europol pomminkestävine lasiseinineen, tuossa Jugoslavia-tuomioistuin, ja tuossa Rauhanpalatsi, jossa mm. Kansainvälinen tuomioistuin kokoontuu. Sivukadut olivat täynnä pompöösejä suurlähetystöjä, ja siellä täällä näkyi ministeriörakennuksia.

Rauhanpalatsi, Vredespaleis, joka rakennettiin ajatuksena, että se takaisi ikuisen maailmanrauhan. Vuosi rakennuksen valmistumisen jälkeen syttyi ensimmäinen maailmansota.

Hallintorakennusten lisäksi Haagissa on paljon indonesialaisia ravintoloita – Indonesiahan on vanha hollantilainen siirtomaa – ja me kävimme syömässä niistä yhdessä, Tri Tunggalissa. Ruoka oli maukasta, ja sitä tuli montaa eri sorttia, joten suosittelen lämpimästi! Vielä lämpimämmin vinkkaan käyntiä drinkeillä Haagse Torenissa, näköalaterassilla varustetussa pilvenpiirtäjässä: sisäänpääsy oli nimittäin 6 euroa, ja siihen sisältyi yksi drinkki, joka saattoi olla mm. 9,5 euron cocktail. Näköalat olivat mahtavia ja cocktailit todella hyviä sekä mahdollisesti jopa huokeampia kuin maan kamaralla.

Sunnuntaina ideana oli käväistä nopeasti katsomassa Haagin nähtävyyksiä ennen pitkää paluumatkaa, mutta lähtö venyi, kiitos vanhaan kuningattaren talvipalatsiin rakennetun huippukiinnostavan Escher-museon, joka oli täynnä tuon hollantilaistaiteilijan illuusioita. Museon jälkeen kävimme vielä nopeasti kävelemässä parlamenttitalon ohitse ja hakemassa keskustasta sämpylät mukaan matkalle. Tässä vaiheessa koko viikonlopun vallinnut ankea sadesää taukosi ja aurinko helotti kirkkaalta taivaalta niin, että olisi tehnyt mieli istahtaa terassille siitä nauttimaan, mutta ei auttanut mitään, pakko oli lähteä.

Tämän torin nimi on Het Plein, suomeksi ”Tori”. Terassit olivat melkein täynnä vaikka lämpöasteita ei yhäkään ollut kuin vähän yli 10.

Paluumatkalla pidimme jaloittelutaukomme auringon laskiessa kelttien perustamassa Namurissa, vähän Brysselistä etelään. Reippailimme yli tuhat vuotta vanhan linnoituksen harjalle, jonka jälkeen joimme kupit teetä lämpölamppujen alla kaupungintorin terassilla. Kun myöhään illalla sain vihdoin auton palautettua, olin rättiväsynyt – mutta tyytyväinen.

21.3.201520.5.2015

Luxemburgilaisessa ruokakaupassa

Koska ruokakauppa kertoo enemmän paikallisesta elämästä kuin yksikään matkailunähtävyys, minua kiinnostaa kovasti nähdä, millaisia lähiruokakauppoja teillä on kotimaissanne? Haastan siis nyt kaikki kertomaan, millainen teidän lähiruokakauppa on? Mitä sieltä saa ja miten paljon ruoka maksaa? — Salamatkustaja

Tervetuloa luxemburgilaiseen lähikauppaan! Minulle se on rue de Strasbourgin Cactus rautatieaseman lähellä. Cactus on Luxemburgin suurimpia työnantajia ja ainoa suuri kotimainen ruokakauppaketju maassa, jossa belgilainen Delhaize ja ranskalainen Auchan ovat mukana vankalla jalansijalla, ja ranskalainen Monoprixkin on päättänyt tunkea markkinoille. Oma lähikauppani on ihan vaan marché, vähän niinkuin keskikokoinen Alepa, erotuksena suuremmille supermarchéille ja minikokoisille shoppille.

Ensimmäisenä kauppaan tullessa vastassa ovat lihatiskit, ja nyt pieni varoitus, että luxemburgilaiset syövät sitten lihaa hyvin laajalla skaalalla ja vaihtelevasti. Osa kuvista saattaa olla joidenkin mielestä vähän ällöttäviä.

Kana Luxemburgilaisessa kaupassa — Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.Kanavalikoimaa: enemmän luita kuin suomalaisessa valikoimassa, suikaleet loistavat poissaolollaan. Luullinen kana vähän alle 5 eur/kg, fileet vähän yli 10 eur/kg.

Kananmaksaa, kanansydämiä, kivipiiroja — Kanatiskiä täydentävät kivipiirat, kanansydämet ja -maksat

Lihatiski Luxemburgissa — Lihatiskiltä löytyy hyvin vähän marinoituja tuotteita. Kuvassa oikeassa yläkulmassa on pari marinoitua pihviä, mutta siihen se sitten jääkin.

Lihavalikoima Cactuksessa on selvästi laajempi kuin suomalaisessa Alepassa, ja mukana on aina myös vaihteleva määrä vähän omituisempia lihatuotteita. Tällä kertaa myynnissä ei ollut ikisuosikkia hevosta, mutta sen sijaan seuraavat ainesosat löytyivät rajatuilta hyllymetreiltä:

Vasikansorkkia ja savustettuja siansorkkia

Jänistä lihatiskillä — Nyljettyjä jäniksiä

Spagettijauhelihaa ja siankärsiä — Alahyllyllä siankärsiä. Ylähyllyllä taas on ”spagettijauhelihaa”, jonka eroavaisuudesta normaaliin jauhelihaan minulla ei ole mitään havaintoa, muuta kuin että se on vähän halvempaa, noin 7 eur/kg.

Kalatiski sijaitsee lihatiskin vieressä, ja minun lähikaupassani se on pieni. Yleensä myynnissä on kalafileitä (lähinnä valkoisia kaloja, joiden nimiä ei tunnista, mutta yleensä myös lohta), kokonaisia kaloja (joita yleensä en tunnista), valmissushia, sinisimpukoita ja kampasimpukoita. Isommissa supermarketeissa on usein oikeat kalatiskit, ja niiden valikoima on ajoittain todella eksoottinen. Sentään haita täällä ei myydä, ja siitä on iso lappu Auchanin kalatiskillä.

Luxemburgilainen kalatiski — Sinisimpukat valkoviinissä on pakattu vakuumiin, ja ne voi kypsentää mikrossa. Tällainen ”mikroateria” maksaa muistaakseni 4 euroa ja riittää hyvin yhdelle iltapalaksi.

Niin, mikroateriat eivät suinkaan ole mikään suomalainen keksintö, mutta täällä maksalaatikon ja lihapullamuusin sijaan on saatavilla sinisimpukoiden lisäksi lehmänkieltä ja currywurstia. Tästä jo huomaa, että sekä Saksa, Ranska että Belgia ovat vaikuttaneet luxemburgilaisten ruokailutottumuksiin.

Myöskään mitään vaatimusta siitä, millä kielellä tuoteselosteet pitäisi olla, ei ole. Ruokakaupassa näkyy iloisesti sekaisin ranskaa, saksaa ja välillä hollantia ja portugalia.

Hevi-osasto on yllättävän samanlainen kuin suomalaisissa kaupoissa. Vain ruukuissa kasvatetut salaatit ja yrtit puuttuvat. Mitään tunnistamattomia hedelmiä harvemmin näkee, mikä kertoo kai eniten siitä, kuinka hyvä hedelmävalikoima meillä on Suomessa. Hevi-osastolta löytyvät myös oliivit, joita tykätään täällä ostaa muovipurkissa kylmästä mieluummin kuin säilöttynä.

Luxemburgin ruokakappa Cactus — Banaanit 2 eur/kg. Ranskaksi alennuksia mainostetaan sanaparilla moins cher – ”vähemmän kallis” – koska ilmeisesti sana ”halpa” kuulostaisi jotenkin huonommalta tai rupusemmalta.

Hetken aikaa jo kalatiskillä ehdin ihmetellä, mihin kuivattu kala oli hävinnyt, mutta se olikin siirretty väliaikaisesti hevi-osastolle tomaattien viereen:

Kuten tuosta hintalapusta voi päätellä, bacalhau on täällä myynnissä lähinnä suuren portugalilaisvähemmistön tarpeisiin. Myös kanatiskikuvista voi bongata joistain tuotteista Portugalin lipun. Noin 15%:lla Luxemburgin asukkaista on Portugalin kansalaisuus, ja oletettavasti toisen tai kolmannen polven portugalilaisia on vielä huomattavasti enemmän.

Kalapakasteita — Kalapakasteiden joukosta löytyy kanssa bacalhauta, mutta myös pakastettuja ja valmiiksi voillla siveltyjä etanoita, jotka voi lykätä suoraan uuniin.

Jos pitää valita yksi asia, joka on Luxemburgin ruokakaupoissa ylitse muiden, niin se on mielestäni ehdottomasti juustovalikoima. Juustoja on paljon, ne ovat hyviä ja ne ovat halpoja. Kiitos, Ranska, tästä vaikutuksesta!

Brietä, kovia juustoja, kaikkea hyvää — Halvimmillaan juustot ovat 6 eur/kg (esim ihan hyvää brietä saa tähän hintaan), keskihinta on 10-15 eur/kg, ja jotkut fiinit erikoisuudet saattavat maksaa 20eur/kg.

Luulitko, että avainlippu ja kotimaisuus kunniaan on suomalainen juttu? Ehei, tämä on kovaa kamaa myös Luxemburgissa, erityisesti maitotuotteissa, jotka ovat maan päämaataloustuote. Luxemburgilaiset juustot kyllä tunnistaa, ja maitotölkki saattaa olla Luxemburgin lipun väreissä, jotta ihmiset osaisivat ostaa kotimaista. Itse suosin luxemburgilaista, koska uskon, että lehmien hyvinvointi on täällä paremmalla tolalla kuin naapurimaissa: lehmiä näkee laitumilla käytännössä ympärivuotisesti, ja maidon tuottajahinta on kaksinkertainen Suomeen verrattuna (täällä noin 0,80eur/litra, Suomessa 0,40eur/litra), joten eläinten hyvinvointiin on myös varaa panostaa.

Maitohylly — Enemmistö maidoista myydään UHT:nä lämpimästä, mutta myös tuoretta maitoa on saatavilla. Rasvatonta maitoa ei ole, vaan vaihtoehdot ovat ”kevytmaito” 1,5% ja ”normaali maito” 3,5%.

Oikeasti lähikauppani olisi vieläkin lähempänä sijaitseva Monoprix, mutta suurin syy, miksi yleensä jaksan kävellä Cactukseen saakka, on leipomo:

Mikään ei voita tuoretta juuri uunista ulos tullutta patonkia (0,60eur/kpl), rapeakuoriset täysjyväleivät ovat maukkaita ja jos joskus haluan leivonnaisia, niin Cactuksen pienen leipomotiskin valikoima pärjäisi fiineysvertailussa vaikka Stockan herkulle – hinnat vaan ovat murto-osat siitä mitä Stockmannilla.

Kaupan keskiosaa hallitsee paikallisessa mittakaavassa pienehkö valikoima viiniä, jossa tärkeässä osassa ovat ranskalaiset samppanjat ja luxemburgilaiset kuohuviinit. Tunnettujen samppanjatalojen tuotteet alkavat 20 eurosta, pienempien samppanjatalojen tuotteita saa 12 eurolla, mutta itse usein suosin paikallista crémantia, joka on sekin todella hyvää, ja vain 6-8 euroa pullo vähän merkistä riippuen. Pari kertaa vuodessa Cactuksessa on käynnissä samppanja-alet, joista viimeksi raahasin kotiin monta pulloa Suomeen ja Yhdysvaltoihin vietäväksi.

Pas d'alcool en-dessous de 16 ans — Kuten kyltissä kerrotaan, alkoholin ikäraja on täällä tasainen 16 – ja viinien lisäksi myös viinat löytyvät ruokakaupoista.

Cactus kassalla — Tupakan ja karkin lisäksi kassoilla myydään pikkupulloja viinaa.

Papp, mamm, vergiesst net eis öko-tut! — Yleensä ihmisillä on mukana kestokassit, mutta muovikassejakin on myynnissä, ja Cactuksissa niissä on aina lasten piirroksia. Ei mitään havaintoa, mitä tässä yritetään sanoa.

Sellainen ruokakauppa. Ranskalaiseen tapaan tämä ei tietenkään riitä, vaan saman kadun varrella, melkeinpä samassa korttelissa, on myös kalakauppa, lihakauppa ja hedelmä&vihannes-kauppa. Viimeisimmästä ostan välillä mukaan appelsiinimehua, jonka puristan itse kaupan laitteella pulloon. Kallista mutta ah-niin-hyvää.

Fruits et legumes — Appelsiinimehupuristin tuossa oven vieressä oikealla

Vastaavia ruokakauppakertomuksia suomalaisesta näkökulmasta löytyy ainakin Koreasta, Taiwanista, Hong Kongista, Afghanistanista, Australiasta, Etelä-Ranskasta, Islannista, Italiasta, Scotlannista sekä Yhdysvalloista Teksasin ja Washingtonin osavaltioista.

Näiden lisäksi mua kiinnostaisi vielä lukea aiheesta Saudi-Arabiasta, Sveitsistä, Espanjasta ja Portugalista. Miten on, blogien pitäjät? Ja tarttukaa toki kaikki muutkin ulkosuomalaiset bloggaajat aiheeseen!

PS. Vielä on aikaa osallistua laukkuarvontaan blogissa!

11.3.201519.11.2015

Rento sunnuntai Helsingissä & Hotelli Helka

Viime viikonloppu oli periaatteessa aika kiireinen: perjantaina suoraan töistä lentokentälle, Helsingissä vähän ennen puolta yötä, lauantaiaamuna aikaisin ensin häävalmisteluja, sitten jännäystä, lopulta häät jotka jatkuivat iltaan saakka. Olikin ihanaa, että kerrankin en ollut sopinut sunnuntaille minuuttiaikataulua, vaan saimme Iiron kanssa tehdä juuri sitä mitä huvitti… eli ei oikeastaan yhtään mitään.

Yövyimme viikonlopun hotelli Helkassa, joka sijaitsee Pohjois-Kampissa, siinä Domman kulmassa Baanan varrella, eli lyhyen kävelymatkan päässä ”kaikesta” – vaikka matka Rautatieasemalta tuntuikin piinaavan pitkältä, kun taitoimme sen kylmässä viimassa ja tihkusateessa keskellä yötä juhlatamineissa. En ollut koskaan aiemmin yöpynyt Helkassa, mutta olin kuullut sen lounasravintolasta hyvää, ja tiesin, että hotelli panostaa sisustuksessaan suomalaiseen designiin. Tämä oli helppo huomata sisään astuessa.

Hotelli Helkan aulabaari — Spottaa aulan design: Aalto-jakkaraa, Octo-kattolamppuja, Helmat-jalkalamppuja, Artekin pöytiä ja tuoleja… Helmat-jalkalamppu löytyi myös huoneesta, ja nyt mietin, viitsisinkö maksaa valaisimesta monta sataa euroa; tykkäsin siitä nimittäin tosi paljon.

Sama meininki jatkui myös kerrosten hissiauloissa, joissa oli tilaa istuskella. Seiniä koristivat valokuvat karhuista, metsoista, marjoista ja kaikesta siitä kauniista, mitä tuolta metistä löytyy. Minä pyörin Suomi-nostalian kourissa ympäriinsä siitä huolimatta, etten ole ikinä nähnyt luonnossa sen kummemmin karhua kuin metsoakaan, ja vannoin, että palaan Suomeen seuraavaksi kesällä.

Hotelli Helka aamiainen — Ravintolan tuolit olivat mummolasta tuttuja. Tämä kuva on Helkan pressiarkistosta, koska unohdin ottaa kameran aamiaiselle. Se oli kuitenkin hyvä, laaja buffet, josta löytyi niin leipätarvikkeita, muroja ja myslejä, pekonia ja munia kuin lemppareitani karjalanpiirakoita.

Sunnuntaina köllöttelimme aamiaisen jälkeen huoneessa yli puolille päivin. Olin alunperin elätellyt mielessä ajatusta toiminnantäytteisestä Helsinki-päivästä, jossa kiertäisimme pari museota, kävisimme ryystämässä kahvia jossain ihanan söpössä kahvilassa joita ihastelen aina blogeissa, kävelisimme pitkin keväistä rantaviivaa ja nauttisimme keskustan humusta, mutta masentava sää sekoitettuna pieneen juhlien jälkeiseen väsymykseen sai kaivautumaan syvälle hotellisänkyyn nauttimaan siitä, että ei ollut pakko lähteä minnekään.

Hotel Helkan Premium huone — Sisällä mukava sänky, valoisa huone ja katto, joka saa haaveilemaan lakkahillosta, ehkäpä leipäjuuston päällä…

Näkymä Hotelli Helkasta — …ulkona pilvinen ja tuulinen alkukevään päivä, jossa ihmiset tarpovat märällä asfaltilla kiskoen huivia tiukemmin kaulan ympärille. Kesäaikaan tämä muuten olisi varmaan loistava sijainti, koska hotellilta saa vuokrata pyöriä ja Baana kulkee nenän edestä.

Kun vihdoin päätimme lähteä liikkeelle, suuntasimme ensin hierontaan – Helsingin paras hieroja on Hieronta Kellarin Mika – jossa minun laskettelusta lukkoon menneet reiteni avautuivat ja Iiron olkapäät siirtyivät eri paikkaan, ja sitten kävimme tervehtimässä mummoani. Keskustaan palattuamme päädyimme aikaiselle pizzapäivälliselle Dennisiin, jonka jälkeen palasimme hotellille. Olimme nimittäin huomanneet, että hotellivieraiden käytössä on klo 07-21 sauna!

Hotel Helka kylpyhuone — Pyyhkeet hotellihuoneen kylppäristä mukaan…

Hotel Helka vierassauna — …ja sitten ylimpään kerrokseen saunaa ihmettelemään.

Joku muukin oli keksinyt saunan ihanuuden, ja sekä miesten että naisten saunassa oli lauteilla porukkaa. Naisten puolella sisään tullessa kaksi naista esitteli kilvan vahvan suomalaisaksentin höystämällä englannilla kolmannelle, mitä kaikkea Helsingissä on nähtävää. Toisen suomalaisnaisista poistuessa toinen jäi vielä paikalle valittelemaan ulkosuomalaisen elämän rankkuutta, kun Suomen reissuilla on aina minuuttiaikataulu, että ehtii näkemään kavereita, ja oma fiilis onnistuneesta rentouttavasta sunnuntaista vain parani. Se kolmas saunoja oli saksalaisnainen, joka oli tullut Suomeen moikkaamaan täällä vaihdossa olevaa poikaansa. Miesten puolella Iiro tapasi saksalaisen miehen lisäksi ranskalaiset, belgialaiset ja norjalaiset saunakumppanit. Kunnon saunatyyliin kukaan meistä ei esittäytynyt, vaikka kävimme lauteilla alasti läpi elämäntarinoitamme. Löylyt tuntuivat ihanilta, ja toinen suomalaisnaisista kehui, että kesäiltoina vierassaunan ikkunan voi avata ja katsella näkymää Helsingin kattojen yllä.

Saunan jälkeen korkkasimme vihdoin skumpan, jonka hotelli meille tarjosi, ja katsoimme pitkästä aikaa suomalaista telkkaria. Kaikessa yksinkertaisuudessaan ihanaa.

Cava at Hotel Helka — Cavan lisäksi Fazerin suklaakarkit päätyivät parempiin suihin.

Hotel Helka Block valaisin — Yöpöytinä toimivat Aalto-jakkarat ja yölamppuina Block-valaisimet

Hotel Helka Chillin' — Tämä. Parasta. Vaikka täytyy sanoa, että suomalainen TV-tarjonta oli vähän hassua. Mikä ihmeen Loirinuotio? Onko Tähdet Tähdet joku kilpailu vai huvikseenko ne lavalla joraavat? Ja pyöriikö telkkarissa oikeasti vieläkin suomalainen versio Selviytyjistä?

Jos joku on suuntaamassa Helsinkiin, niin voin aidosti suositella Hotelli Helkaa yöpymiseen. Me totesimme, että valinta osunnee useamminkin tähän hotelliin. Tuntui, että Helka tarjosi paremman vastineen rahoille kuin lukuisat keskustan ketjuhotellit, ja erityiskiitos täytyy antaa todella ystävälliselle yöpäivystäjälle. Olimme tilanneet maanantaiaamuksi mukaanotettavat aamiaispussukat, koska lentokentälle piti lähteä jo ennen aamuviittä, ja iloinen ja ajankohtaan nähden häkellyttävän reipas vastaanottovirkailija halusi vielä ehdottomasti keittää meille mukaan kahvit siinä taksin soiton yhteydessä.

Hotel Helka's Breakfast to Go — Aamiaiseksi voileipä, jugurttia, mehua, appelsiini… ja pohjalta löytyi suklaata! Näitä mussutin vielä Münchenissakin jatkolentoa odotellessa.

Mutta mites ne lauantain häät? En niistä tänne ajatellut kirjoittaa, mutta en voi vastustaa kiusausta hehkuttaa yhden kuvan verran. Tässä menee mun systeri:

...vierellään uusi lankoni. Ei yhtään haittaa matkustaa Suomeen, kun tiedossa on jotain näin koskettavaa, ihanaa, upeaa ja mahtavaa! — …vierellään uusi lankoni. Ei yhtään haittaa matkustaa Suomeen vain lyhyeksi viikonlopuksi, kun tiedossa on jotain näin koskettavaa, ihanaa, upeaa ja mahtavaa!

Yhteistyössä Hotelli Helka

2.3.201512.6.2015

Viikko Luxemburgissa ja maailmalla

Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.

Inspiraatio tälle postaukselle tuli Sinin kirjoituksesta Seitsemän päivää Kabulissa.

Maanantai

7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.

11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.

Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto

12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.

13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.

14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.

16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.

16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.

Tiistai

07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.

08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.

Golla Axl Cabin Bag — Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari

09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.

10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.

11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.

12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.

14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.

16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.

17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.

18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.

18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.

19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.

19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.

Keskiviikko

6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.

8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.

20150225_083211 — Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.

11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.

11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.

13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.

14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.

16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.

20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.

Torstai

12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.

13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.

18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.

21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.

Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.

keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.

kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.

neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.

kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…

Perjantai

12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.

14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.

16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.

18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.

19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.

22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.

Lauantai

9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.

11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.

12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.

14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.

14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.

15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.

Echternachin lampaat ja yksi kili

17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.

21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.

23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.

00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.

01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.

03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.

epicbilekuva — Yökerhossa kierteli valokuvaaja

Sunnuntai

11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.

15.30 Tiskausta, siivousta, matkalaukkujen purkamista.

18.30 Leffafestarille katsomaan bulgarialaiselokuvaa The Lesson opettajasta, joka ajautuu taloudellisiin ongelmiin.

21.30 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia UMK-finaalin pyöriessä taustalla. Teen vielä hetken käsitöitä ja menen nukkumaan puolen yön maissa.

27.2.201520.7.2015

Uskomaton luksushotelli: Park Hyatt Paris

Se alkoi jo ovella: hotellin portsari pysäytti meidät raahatessamme laukkuja sisään ja vaati saada laukut itselleen. Vähän ymmällämme selitimme, että olemme vasta kirjautumassa sisään, ja kyllä meillä pitäisi tähän aikaan päivästä jo olla huone tarjolla, mutta tämä ei vaikuttanut portsariin. Sen sijaan sain lapun, johon portsari kirjoitti sukunimeni, ja meidät ohjattiin kohteliaasti peremmälle. Madam, please.

Olimme kirjautumassa sisään Park Hyatt Paris-Vendôme -hotelliin, yhteen Pariisin arvostetuista Palace-hotelleista, jossa huonehinnat pyörivät seitsemästä sadasta tonniin per yö. Me olimme saaneet hotellin huomattavasti halvemmalla, ja tarkoituksena oli 30-vuotissynttäreitteni juhlimisen lomassa ihmetellä, millaista on yöpyä huippuhotellissa.

Park Hyatt Paris Vendome sisäpiha — Hotellin sisäpiha, jonka perällä sveitsiläinen chalet

Sisäänkirjautuminen sujui mukavasti, ja täyttäessämme lomakkeita eräs vastaanoton työntekijöistä tiedusteli meiltä kohteliaasti, kuinka matkamme meni. Saatuamme huoneemme avaimen hän ilmoitti esittelevänsä meille seuraavaksi hotellin. Ahaa? Kuljimme naisen perässä pitkin hotellin käytäviä, kun hän osoitteli meille paikkoja hotellissa: tuosta saa aamiaista taikka lounasta, tässä on meidän Michelin-tähden ravintolamme, tuolla taas baari, ja tästä sisäänkäynti sisäpihalle, jonka perällä on chalet, tuotu suoraan Sveitsistä, jossa voi halutessaan illallistaa intiimisti korkeintaan neljän hengen seurueen kesken. Ylimmästä kerroksesta löytyy kynsistudio, kakkoskerroksessa taas palvelee hiustaiteilija, jolla Nicole Kidmankin käy aina ennen Cannesia – hiustenleikkuu maestrolla alkaen 700 euroa.

Huoneeseen päästyämme kohtelias vastaanottovirkailija kysyi, haluaisimmeko, että hän vielä esittelisi meille huoneen. Normaalisti olisimme saattaneet sanoa ”ei”, mutta tässä vaiheessa tähän vähän omituiselta tuntuvaan smalltalkiin oli jo tottunut, joten kuulimme vielä, missä vessassa on hiustenkuivaaja, miten television saa päälle, miten kahdesti päivässä käyvä siivouspalvelu toimii ja millainen kahvi- ja teevalikoima huoneessa on. Tämän jälkeen meille toivotettiin oikein mukavaa päivänjatkoa, ja saimme jäädä ihmettelemään huonetta kahdestaan.

Park Hyatt Paris Vendome hotelli arvostelu — Kylpyhuone, jossa amme ja sen vieressä suihku, ja pyyhkeitä vaikka kokonaiselle komppanialle

Park Hyatt Paris Vendome amenity kit — Kylpyhuonetarvikkeita oli noin kaksinkertainen määrä verrattuna normaaliin: löytyi mm. manikyyrisettiä, parranajosettiä ja jalkaraspia. Minä ihastuin hotellin vartalokuorintaan, joka kulkee minulla nykyään mukana uimahallikamppeissani.

Tea and Coffee at Park Hyatt Paris Vendome — Kahvi- ja teevalikoima, josta erityisesti jälkimmäinen saa minulta kehuja. Aivan ihana määrä ihanan vaihtelevia korkealuokkaisia teepusseja!

Kahvien keittämisen jälkeen lähdimme katsomaan Charlie Hebdon toimituksen edustaa, ja takaisin tullessamme iloiseksi yllätykseksemme löysimme huoneesta pullon samppanjaa tervetuliaistoivotuksena. Seuraavana päivänä hotelli antoi minulle synttärilahjaksi tuoksukynttilän, ja kummallakin kerralla joku oli käsin rustannut tervetulotoivotukset ja onnittelut tyylikkääseen mustavalkoiseen Pariisi-teemaiseen korttiin. Henkilökohtainen tyyli tuntui samanaikaisesti kivalta ja todella hämmentävältä, kun sellaiseen harvemmin on isoissa hotelleissa tottunut.

Vaikka huippuhotelleihin olisi päässyit yöpymään kuinka halvalla tahansa, niin aina pitää varautua siihen, että jostain niitä lisäkuluja kuitenkin tulee. Meillä näin kävi, kun upean synttäri-illallisen jälkeen saavuimme takaisin hotellille, ja päätimme mennä hotellin baariin ”vielä yksille”. Istuimme alas tyylikkääseen baariin ja baarimikko tuli tuomaan meille cocktailmenut selailtavaksi… ja hinnat olivat aika omaa luokkaansa. Hetken mietimme, pitäisikö lähteä vain johonkin lähialueen baariin niille yksille, mutta kun nyt kerran täällä ollaan-ajatusmaailma voitti, ja tilasimme 27 euron drinkit. Baarimikko rustasi niitä antaumuksella, ja jos eivät olleet parhaat drinkit ikinä, niin ainakin sieltä parhaimmasta päästä, mutta tuolla hinnalla sietikin olla.

Sunnuntaiaamuna suuntasimme hotellin aamiaiselle, joka olikin sitten ihan varmasti paras, mitä olen ikinä syönyt. Kahvit, teet ja tuorepuristetut mehut tilattiin pöytään, kuten myös munat ja omeletit, mutta loput saikin hakea buffet-pöydästä, joka pursusi herkkuja. Ranskalaiseen tyyliin erityisesti aamiaisleivosten – viennoiseries – tarjontaan oli panostettu, mutta ilokseni huomasin, että buffetissa oli myös kattavasti pohjoismaiseen makuun sopivia maalaisleipiä, paljon erilaisia myslejä, puuroa (!)… ja ah ne juustovalikoimat! Aivan ihania ranskalaisia juustoja montaa eri sorttia, ja sen lisäksi suussa sulavaa mozzarellaa. Miksei laadukas mozzarella, kirsikkatomaatit ja hyvä balsamico kuulu jokaisen hotellin aamiaisvalikoimaan?

Park Hyatt Paris Vendome breakfast table — Haluan tuollaisen etualalla olevan juustomyllyn kotiin. En tosin tiedä mitä sillä varsinaisesti tekisin, mutta sen tuottamat vähän kantarellin näköiset juustotupot olivat vaan niin söpöjä.

Normaalisti aamiainen maksaa 49 euroa, mutta Hyatt Gold -kortilla (joka minulta löytyy) sen saa puoleen hintaan, 25 eurolla. Tuohon puoleen hintaan aamiainen on aivan ehdottomasti hintansa väärti, ja täyteenkin hintaan sitä kannattaa harkita, jos aikoo syödä pitkään ja hartaasti. Tässä muuten tulee taas ilmi, miten hotellien kanta-asiakaskorteista voi olla vissiä hyötyä: tuon aamiaisalennuksen lisäksi kortilla sai ilmaisen internetin, joka olisi muuten maksanut maltaita.

Park Hyatt Paris Vendome breakfast — Siis katsokaa tuota jugurtti-mysli-crumblea! Vihreä kippo taustalla on guacamolea – vähän omituinen mutta täysin vastustamaton lisä aamiaispöytään.

Sunnuntai-iltana palattuamme rauhanmarssilta kävimme vielä katsomassa hotellin spa-aluetta, joka yllätti pienuudellaan – mutta se ei haitannut, sillä olimme ainoat paikalla. Spassa oli isohko poreamme ja kaksi saunaa – yksi suomalaistyyppinen jossa kalat uivat TV-akvaariossa, yksi höyrysauna – sekä loikoilualue, jossa makasimme välillä divaaneilla kera pulloveden ja sisustuslehtien. Pukeutumistilat span yhteydessä olivat viimeisen päälle mietittyjä: kylpytakit sai paikan päältä, päällä olleet vaatteet pystyi ottamaan mukaansa erikokoisissa kangaspusseissa, ja suihkutiloista löytyivät kaikki samat tökötit mitä huoneestakin. Kaikkialla soi rauhallinen tilulilumusiikki.

Seuraavana aamuna lähdin ensimmäisellä aamujunalla Luxemburgiin ja suoraan töihin. Täydellinen viikonloppu.

21.2.201510.3.2015

Kniddeleä Knuedlerilla

Vaikka olen kirjoittanut tänne blogiin paljon kulttuurieroista ja jopa kulttuurishokista, silti moni asia Luxemburgissa ja Yhdysvalloissa tuntuu söpön hellyyttävältä – ja mikäs sen söpömpää, kuin että ne yhdistetään yhteen ja samaan videoon? Tässä pikkuinen amerikkalaisluritus Luxemburgista, jonka An American in Lux on kuvannut minun kesäisillä kotikulmillani:

Tätä videota katsellessa muistuu taas mieleen, että kun aurinko vihdoin pilkahtaa taivaalta, Luxemburg osaa olla ah-niin-kaunis. Sanat laulussa menevät näin:

There I was, riding my bike to Knuedler, where I was supposed to meet a friend for some Kniddele mat Speck.

Knuedler on kaikkien tuntema lempinimi Place Guillaume II:lle, keskusaukiolle. Guillaume II oli yksi Luxemburgin suurherttuoista, kun taas Knuedler tulee letzen sanasta ”knued”, joka viittaa fransiskaanimunkkien vyösolmuun – paikalla oli fransiskaaniluostari 1700-luvun loppuun saakka. Kniddele mat Speck on paikallista kananmunapastaa pekonilla.

Or, maybe it was Kockelscheier where we was gonna meet, to go Schlittschonglafen and then have Gromperekichelcher and Spruddelwaaser. I don’t remember ‘zactly.

Kockelscheier on keskustan eteläpuoleinen urheilukeskus ja -alue. Schlittschonglafen tarkoittaa luisteluretkeä, mitä ei täällä leutojen talvien keskellä kovinkaan usein pääse tekemään. Gromperekichelcher on perunalätty, Spruddelwaaser vissyvesi.

Anyway, somehow, I ended up in Hahner-schlunner-mahn-ish, or maybe it was Uesel-deng-nach-weiler, I ain’t really sure. I wouldn’t say that I was lost, ‘zactly, so much as I just didn’t know where I was.

Ensimmäisestä paikasta ei havaintoa, mutta Useldangessa on kiva linna. Usein luxemburgilaisista paikannimistä ei oikein ota selvää, koska paikoilla on nimet sekä ranskaksi, saksaksi että luxemburgiksi, ja luxemburgin kirjoitusasu ei ole aina vakiintunut. Joskus samalla nimellä löytyy useampi kaupunki, joten jos puhutaan esimerkiksi Eschistä, on hyvä tarkistaa, onko kyseessä nyt Esch-sur-Alzette vai Esch-sur-Sûre.

Well I needed to call my friend to tell him I’d be late, but my phone was about to die. I seen a big castle-lookin’ place up on hill that was just crawlin’ with folks, so I climbed on up figurin’ I’d ask someone: ‘Kann ech Ӓren Telephon benotzen?

”Big castle-lookin’ place up on hill” on tietenkin Vianden.

Don’t always know where I’m goin’ or what I’m supposed to do,
But y’know, I don’t think that really matters all that much—how ‘bout you?

Well I got to the castle place and was so amazed by what I seen, I plumb forgot all about froen to benotzen anyone’s Telephon. There was a fair young lass givin’ a guided tour to some folks, so I parked my bike and pretended I was with them, hopin’ I could find out more about this place that she kept calling the Green Heart of Europe or something like that.

Luxemburgin Ardenneja kutsutaan Euroopan vihreäksi sydämeksi, koska toisin kuin monin paikoin naapurimaissa, täällä on vähän asutusta ja metsiä vaikka muille jakaa.

Much to my delight, I learned all sorts of fascinatin’ facts about Luxembourg. Like, did you know that not only is Luxembourg not a city in Germany, but its own separate country and the only Grand Duchy in the who wide World? I ain’t ‘zactly sure what a Grand Duchy is, but anyway, Luxembourg’s the only one!
That fair young lass also told us that not everybody who lives in Luxembourg comes from somewhere else. She said there are even some people who actually grow up in Luxembourg! I found that truly hard to believe.

Maahanmuuttajien keskellä itselläkin on välillä vaikeuksia uskoa tätä.

12.2.2015

Letzeä vai ranskaa?

Luxemburgin kolme virallista kieltä, ranska, saksa ja luxemburgin kieli eli letze, aiheuttavat välillä kunnon sopan kaupungilla asioidessa. Saksan voi unohtaa heti kättelyssä – luxemburgilaiset kyllä puhuvat kaikki sujuvaa saksaa, mutta keskustassa enemmistö työntekijöistä on ranskalaisia – joten käytännössä asiat hoidetaan ranskaksi tai letzeksi, tai ulkomaalaisen ollessa kyseessä joskus harvoin englanniksi.

Moikkaus vaikuttaa siihen, miten keskustelu menee. Näihin minulla on kolme vaihtoehtoa:

Hello viestii suoraan, että englanti on vahvin kieleni, ja tällöin englantia osaavat tietävät keskustella englanniksi. Miinuksena englantia osaamattomat, eli enemmistö, menevät helposti lukkoon, ja palvelu saattaa olla vähäsanaista ja töykeää. Siksi käytän tätä vain tilanteissa, joissa voin olettaa vastapuolen osaavan englantia.
Bonjour toimii ranskalaisten kanssa. Auttavalla ranskan taidollani pärjään jo pitkälle, ja moni Luxemburgissa töissä oleva osaa puhua selkeästi, jotta en suinkaan vaan pyytäisi heitä puhumaan englantia. Toisaalta jos vastapuoli onkin luxemburgilainen, suhtautuminen on neutraalia tai jopa negatiivistä. Muillakin kuin suomalaisilla on antipatioita ranskalaisia ja ranskan kieltä kohtaan.
Moien on paras, kun vastapuolen kielitaidosta tai kansallisuudesta ei ole varmuutta. Ranskalaiset eivät ota siitä nokkiinsa ja jatkavat sujuvasti ranskaksi, koska he olettavat luxemburgilaisten osaavan ranskaa; luxemburgilaiset tykkäävät, että osaan edes yhden sanan heidän kieltään, mutta kuulevat kyllä lausumisestani, etten ole natiivi, ja vaihtavat yleensä suoraan englanniksi tai ranskaksi.

Tänä aamuna hakiessani postista kirjattua kirjettä tervehdin englanniksi. Julkisella puolella työntekijät ovat aina luxemburgilaisia, joilla kielitaito on ranskalaisia laajempi, joten englantia voi olettaa kuulevansa rautateiden lipunmyynnissä, postissa tai vaikkapa uimahallilla. Tänään postin virkailija kuitenkin vastasi Hellouhuni Moienilla ja esitti minulle pyynnön letzeksi.

Sorry?

ID card, postivirkalija tokaisi englanniksi, ja kun olin sen hänelle ojentanut, jatkoi jakamalla ohjeita letzeksi. Olin näköjään törmännyt kansallismieliseen luxemburgilaiseen, yhteen niistä, joita ulkomaalaisten ylivalta maassaan ärsyttää. Ei ihme: me maahanmuuttajat tulemme tänne, oletamme pärjäävämme englannilla tai ranskalla, laitamme lapsemme kansainvälisiin kouluihin ja pysyttelemme kaukana letzen kielikursseista. Harva näkee tarvetta opetella kieltä, jolla on vain joitain satoja tuhansia puhujia, kaikki erittäin kielitaitoisia, ja joista osa ei edes osaa kirjoittaa kunnolla omaa kieltään, koska kirjakieli kehitettiin vasta 80-luvulla.

Onneksi täällä asuessa passiivinen letzen sanavarasto on kasvanut. Dréckt näkyy ovissa, kun niitä pitää työntää, joten tajusin painaa nappia, ja Ënnerschrëft on näkynyt tarpeeksi monessa virallisessa kaavakkeessa, että tajusin virkailija haluavan allekirjoitusta. Merci ja äddi!

Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja jäätävä hernerokkasumu ympäröi kaupungin. — Viime viikonloppu oli Luxemburgissa poikkeuksellisen aurinkoinen. Tänään sää on palannut normaaliksi, ja kaupunki kietoutuu jäätävään hernerokkasumuun.

9.2.201510.2.2015

ROCKIÕHTU eli veljeskansojen välisestä yhteistyöstä

Olimme lauantaina vähän myöhässä keikalta, ensimmäinen bändi oli jo aloittanut soittamaan. Ennakkolipun ansiosta nimi löytyi listasta, takki narikkaan ja kämmenselkään leima, jota saa ihmetellä seuraavat kolme päivää, kun se ei lähdekään saippualla. Vähän vitsailimme etukäteen ”lämppäristä”, mutta paikan päällä ei kehdannut pohtia, kumpi illan esiintyjistä oli pääesiintyjä ja kumpi lämppäri. Kummallakin taisi olla ihan oma fanikuntansa.

Melusina-klubille oli järjestetty pari aika kovaa esiintyjää: ensimmäisenä soittanut Vaiko Eplik & Eliit sekä heitä seurannut Ismo Alanko. Siis virolaiset olivat järjestäneet, kertoi eräs Suomi-Luxemburg-seuran aktiivi. Joku sieltä puolelta tunsi jonkun musiikkialan monitoimija-virolaisen, joka sattui työskentelemään myös suomalaisten bändien kanssa, tai jotain, ja sitä kautta oltiin saatu Alankoonkin yhteys sekä sopiva tila keikalle; kumpikaan bändi yksin kun ei olisi riittänyt vetämään salia edes puolilleen. Matkakustannuksia oli vielä jaettu tekemällä yhteistyötä Brysselin vastaavien seurojen kanssa, missä bändit olivat soittaneet yhdessä päivää aikaisemmin. Yksikään suomalainen, jolta kysyin, ei ollut koskaan kuullut Vaiko Eplikistä, eikä yksikään tuntemani virolainen ollut kuullut Alangosta, mutta sen ei annettu häiritä.

Kuunnellessamme Vaiko Eplikin keikkaa joku mies tuli kysäisemään minulta ja yhdeltä kaveriltani – jotain. Emme saaneet melun keskellä selvää, joten huusimme takaisin mitää:tä ja häh:iä. Parin yrityksen jälkeen kaveri keksi kysyä: ”Do you speak English?” ja mies hämmentyneenä kysyi, että emmekö olekaan virolaisia. Tuttu tunne: sama hämmennys oli minulla päällä keikan välispiikeistä, joissa Vaiko Eplik heitti läppää, yleisön reaktiosta päätellen selvästikin viroksi, mutta silti aivoni takanurkassa pieni ääni varoitti, että olen menettänyt kykyni ymmärtää suomea.

Roudaajien vaihtaessa lavan tarpeistoa törmäsin uudestaan virolaismieheen, joka paljastui kaverinkaveriksi. – Onko tuolla teidän muusikollanne joku bändi mukana? hän kysäisi, ja minä ja yhteinen kaverimme kohauttelimme olkiamme. Kai? Luulisi? Ei kai se yksinkään voi soittaa, vai voiko? Kai sillä aina jotain taustajoukkoja on mukana?

Varttia myöhemmin Ismo Alanko asteli lavalle ja esitti ensimmäisen biisin. Laulun lisäksi ainoa äänenlähde oli kitara, jonka kaikukoppaa hän käytti rumpuna.

En ollut ennen kuullut Alankoa livenä, mutta täytyy myöntää, että äijällä on mahtava ääni. Ei ollut taustabändille tarvetta, kun artisti säesti itseään välillä kitaralla, välillä koskettimilla.

Biisilista, jota keikka ei ihan noudattanut, koska kitarasta katkesi kesken kaiken kieli. ”Mä vaikka soitan tota pianoa välillä…”

Suomalaisyleisö oli ihan fiiliksissä, virolaiset epäilevämmän oloisia. ”Tosi hyvät lyriikat!” hehkutin kaverilleni Reginalle. ”Ömm, joo…” Regina vastasi. ”It’s, um, interesting. Ja Vaiko Eplikilläkin on muuten tosi hyvät lyriikat…”

Keikan jälkeen bongattu artisti lavan vierestä. ”Pääsiskö sun kaa kuvaan?”

25.1.201525.1.2015

Omituisen ihmeellinen Suomi

Saavuin Suomeen pitkää viikonloppua viettämään torstaina. Mitä pidempään on asunut ulkomailla, sitä enemmän huomaa, että ennen niin tutut asiat, tavat ja ilmiöt vaikuttavat omituisilta tai vähintäänkin vähän hassuilta. Tällä kertaa hätkähdyttävien juttujen aalto alkoi jo matkalla lentokentältä vanhempieni luokse, niinkin arkisessa paikassa kuin S-marketissa.

Kaupassa kävelen Oltermanni-paketti kädessä isäni ostoskärryjen luokse ja olen juuri aikeissa valittaa juuston törkeän kalliista kilohinnasta, kun kuulen vieressä naisen puhuvan suomea. Suljen suuni, koska… koska muuten nainen saattaisi tajuta, että olemme suomalaisia!

Yhtäkkiä olen korostetun tietoinen siitä, että kaikki ympärillä kulkevat ihmiset ymmärtävät puhettamme, joka ikisen sanan. Mietin joka lauseen kohdalla, viitsinkö sanoa sitä ääneen, koska taatusti vieressä ihmiset keskittyvät salakuuntelemaan keskusteluamme. Mitä oikein olen ehtinyt hölöttää tähän mennessä?
Kassalla olen aikeissa sanoa ”Bonjour” kun kassan poika huikkaa minulle iloisen Moin. Hämmennyksissäni murahdan ”örrmh” ja puikahdan kassan ohitse pakkaamaan.
Matkalla kaupungille vastaantulijat näyttävät hämmentävän tutuilta. Mietin pariinkin otteeseen katseen viipyessä, tunnenko tuon tyypin? Pitäisikö moikata? Ei, ei pitäisi, kaikki suomalaiset vaan näyttävät samalta. Viimeksi Suomessa käydessä olin tullut samaan lopputulokseen ja jättänyt moikkaamatta serkkuni näköistä nuorta miestä junassa, koska eihän serkkuni liiku Helsingin lähijunissa, joten kyseessä oli pakko olla vain joku hämäävä kaksoisolento. Myöhemmin kävi ilmi, että serkkuni oli juuri vaihtanut työpaikkaa junaradan varrelle…

Pelmahdan asematunnelista Forumin alakertaan ja mietin, olenko tullut väärään paikkaan. Mitä täällä on tapahtunut? Missä ovat tutut etnoravintolat? Mistä lähtien tässä on ollut Gigantti? Elisan putiikkia ei löydy tutusta paikkaa – olen taas hukannut SIM-korttini – ja Forumin yläkertakin on todella omituisen näköinen.
Vero Modasta sukkahousuja ostaessani kassa sanoo, että ”laitan tänne tällaisen alennuskupongin ensi kuulle”. Totean, etten tarvitse, koska ”en mä tänne kuitenkaan ensi kuussa tule”. Kassa reagoi nielaisemalla naurunhörähdyksen ja moikkaa omituisesti lähtiessäni. Vasta jälkeenpäin tajuan, että hän varmaan luuli kommenttini olevan kannanotto kyseistä vaateketjua kohtaan. Eipä käynyt mielessä selitellä.

Saavun baariin, jossa olen sopinut treffaavani kaveria, vähän etuajassa ja istun alas. Säädän hetken takkiani ja mietin, pitäisikö käydä hakemassa olut tiskiltä vai odotella, että baarimikko tulee hakemaan tilauksen, kun tajuan, ettei tässä asiassa taida olla paljoa valinnanvaraa.
Kai te kaikki helsinkiläiset tajuatte, että oluen hinta baareissanne on aivan pöyristyttävä? 8,5 euroa oluttuopista?? Ja kyseessä vieläpä niitä samoja oluita, jotka Coloradossa maksavat $4 per tuoppi! No, välillä luxemburgilaisissakin baareissa on kalliit oluen hinnat, joten etsin katseellani kolmen euron viinilaseja… 6,8 euroa lasista viiniä??? Vihdoin huomaan 6,5 euron Happy Hour -tuopin, joka ei ole juuri sellaista olutta, mitä minun tekisi mieli… mutta en vain kyennyt maksamaan yli seitsemää euroa oluesta!
Pari päivää myöhemmin Brew Dogin uudessa pubissa en saa aivan samanlaista sätkyä, mutta pohdin valintaani epätavallisen paljon. Baarimikko luuli minun varmaan hämmentyneen valinnanvarasta, mutta oikeasti mietin, löytyykö listalta yhtäkään olutta, josta viitsisin maksaa 9,5 euron ryöstöhinnan. Miten Punk IPA voi maksaa täällä kaksi kertaa niin paljon kuin Luxemburgissa!

Ravintolassa pyydämme laskut erikseen. Tarjoilija tuo meille ensin yhdet laskut, mutta nopeasti nappaa ne takaisin, rypistää ja pahoittelee: laskuissa olivat pääruoat menneet väärte päin. Pääruoat olivat arvoltaan 22 ja 23 euroa, joten ero kahdella laskulla oli peräti euron. Luxemburgissa usein laskut jaetaan niin, että loppusumma jaetaan paikalla olleiden pääluvulla.

Kaikesta huolimatta yhäkin parasta on tuttu kaupunki, tuttu kulttuuri, tutut (lohtu)ruoat, tutut kadut. Syy yllättävälle Suomen-vierailulleni on surullinen ja siihen liittyen olen viettänyt aikaa haudoilla ja palvelutaloissa, mutta olen ehtinyt myös nähdä rakkaita sukulaisia ja hyviä ystäviä, käydä teatterissa ja brunssilla.

Stockmannin yläkerrassa Fazer à la Carten brunssi oli erinomainen, myös hintalaatusuhteeltaan. Käytännössä kolmen ruokalajin lounas 24 eurolla!

Kaiken lisäksi olen nauttinut täysin rinnoin vanhempieni kissakatraan seurasta, jotka aamulla yksi kerrallaan rötkähtävät Hesarini päälle kerjäämään rapsutuksia. Tämäkin postaus on kirjoitettu kissa sylissä. Se tunki siihen ihan itse.

Kiinnostiko juttu? Tykkää Facebookissa ja saat jatkossa jutut uutisvirtaasi!

23.1.20153.2.2015

Lääkärissä Luxemburgissa

Minulla oli tässä pari päivää sitten aikaa miettiä Suomen ja Luxemburgin eroja, kun istuin hammaslääkärituolissa. Tai ehkäpä pikemminkin pitäisi sanoa, että pakotin itseni miettimään niitä sen sijaan, että miettisin poraa, joka juuri parhaillaan surisi suussani ja vihloi ikävästi hermoa useammasta puudutuspiikistä huolimatta. Nyt, kun suu ei enää tunnu jonkun toisen suulta, ajattelin jakaa nämä huomiot teidänkin kanssanne.

Täällä terveydenhuolto hoituu lähtökohtaisesti työterveydenhuollon kautta. Lapset kuuluvat vanhempien ja kotona olevat puolisot työssäkäyvän perheenjäsenen työterveyshuoltoon, ja käsittääkseni omat vakuutuskassansa on mm. työttömillä ja eläkeläisillä. Tämän takia maassa ei tunneta ”julkista” tai ”yksityistä” terveydenhuoltoa, vaan kaikki käyvät samoilla lääkäreillä, jotka yleensä tekevät töitä yksityisvastaanotoilla tai pienklinikoilla ja jotka saa näin ollen itse valita. Hinnat ovat pitkälti samaa luokkaa kaikilla, ja olen kuullut kolmannen käden tietona, että näitä säädeltäisiin jollain tavalla valtion puolelta. Ne ovat siis kohtuullisia, vaikka ne joutuisi maksamaan täysin itse, ja erittäin huokeita, kun niistä työterveydenhuollon vakuutuksen jälkeen jää maksettavaksi vain 10% omavastuu. Suositummille vastaanotoille on pidemmät jonot, mutta jos ei ole väliä, minne on menossa, hoitoon pääsee aina viikon sisään.

Postauksen kuvituksena Luxemburgin keskusta talvella: märkää ja pimeää, mutta sentään kauniisti valaistu.

Hammaslääkäri

Ensimmäisen kerran täällä hammaslääkäriin mennessä kyselin suosituksia ja päädyin työkaverin käyttämään hammaslääkäriin kotini lähellä. Vastaanottovirkailija ei puhunut englantia, mutta jotenkuten sain sovittua ajan. En ollut ihan täysin tyytyväinen lopputulokseen – hammaslääkäri ei poistanut hammaskiveä, vaikka tällä kalustolla ja vuosien kokemuksella olisi ihme, jos hammaskiveä ei olisi kertynyt – mutta soitin kuitenkin uudestaan samaan paikkaan joulukuussa, kun tarvitsin uuden tarkistusajan. Tällä kertaa jonoa oli yli kuukausi, joten päätin suosiolla vaihtaa vastaanottoa.

Pieni googlettelu paljasti, että kävelymatkan päässä kotooltani vastaanottoa pitää Dr Hans Henrik Mortensen, joka kuulosti sopivan pohjoismaalaiselta. Tällä kertaa vastaanottovirkailija yritti puhua minulle sukunimeni perusteella ruotsia mutta vaihtoi englanniksi, kun kerroin, mistä olen kotoisin. Itse lääkäri kuulema puhui tanskan, ruotsin ja englannin lisäksi saksaa ja ranskaa, joten hoitoa saisi juuri sillä kielellä kuin halusi. Vastaanottovirkailija ihmetteli, miksen suomalaisena mene Dr Rinteen vastaanotolle – ai täällä on suomalainenkin hammaslääkäri tarjolla? – mutta totesin, että minulle riittää, kunhan lääkäri puhuu hyvää englantia ja hammashoito toimii samoilla periaatteilla kuin Suomessa. Sitäpaitsi Rinteen vastaanotolta ei olisi ollut kävelymatkaa kotiin.

Vastaanotolla erittäin kohtelias Dr Mortensen kutsui minua vuoroin ”Jeniksi”, vuoroin ”Tseniksi”, riippuen siitä oliko juuri puhunut ranskaa hammashoitajalleen vai muistiko paremmin, miten pohjoismaalaiset nimet lausutaan. Puudutuspiikkejä laitettiin enemmän kuin Suomessa julkisella tai opiskelijaterveydenhuollossa, ja puudutuksen annettiin vaikuttaa pidempään, jotta en varmasti joutuisi kärsimään. Odotellessa hammashoitaja toi minulle lueskeltavaksi brittiläisen juorulehden. Porauksen aikana sain katsella kattoon kiinnitettyä Picasso-julistetta, ja vastaanoton lopuksi Dr Mortensen pahoitteli, että alahammas oli poratessa vihlonut puudutuksista huolimatta. Oli ilmeisesti huomannut kulmieni kurtistelun, vaikka olin kysyttäessä sanonut, ettei satu.

Jälkeenpäin kuulin eräältä suomalaiselta kaverilta, että suomalaisessa ja ranskalaisessa hammahoidossa on todellakin iso ero asenteissa. Suomessahan yritetään keskimäärin korjata mitä korjattavissa on, mutta ranskalaiset hammaslääkärit ovat paljon hanakampia kiskomaan hampaita pois ja asentamaan uusia tilalle. Kuulema juurihoitoja ei yleensä tehdä, eikä niihin opetuksessakaan käytetä paljoa aikaa.

Yleislääkäri

Kun ensimmäisen kerran tarvitsin lääkäriä, kysyin onneksi suosituksia suomalaisilta kavereiltani, ja kaikki suosittelivat ”sitä yhtä suomalaista”. Jossain vaiheessa viimeisen parin vuoden sisään ”se yksi suomalainen” muutti pois Luxemburgista ja tilalle tuli ”se toinen suomalainen” eli Centre Médicalin Anne Warma. Kyseisellä vastaanotolla toimii kolme muutakin ulkomaalaista lääkäriä, jotka palvelevat Luxemburgin suurta ulkomaalaisväestöä – yli puolet kaupungin asukkaista on ulkomaalaisia.

On ihan mahtavaa, että minulla on täällä pääsy suomalaisen lääkärin vastaanotolle. Hammaslääkärissä pystyn ihan hyvin toimimaan englanniksi: hampaissa joko on reikiä tai sitten ei, niitä puhdistetaan ja se sattuu, ja jälkeenpäin käydään maksamassa lasku, rutiini on tuttu alusta loppuun. Lääkärin vastaanotolla on kinkkisempää, kun pitäisi osata selittää, miltä minusta tuntuu, mikä ehkä voisi olla vikana ja mitä toimenpiteitä saattaisin haluta. Osaan tämän hädintuskin suomeksi!

Toinen hyvä puoli suomalaisessa lääkärissä on tuttu hoitotyyli. Ei luxemburgilaisessakaan mitään vikaa ole, mutta eräskin suomalainen tuttuni kertoi, kuinka heidän luxemburgilainen perhelääkärinsä jatkuvasti huomauttelee kohonneista kolesteroliarvoista ja haluaisi aloittaa lääkityksen, vaikka kukaan suomalainen lääkäri ei sitä hänelle ehdottaisi: he kun tietävät, millainen kansantauti korkea kolesteroli suomalaisten keskuudessa on, ja elämäntavat ja veriarvot ovat muuten kunnossa.

Normaalien lääkärikäyntien lisäksi minun pitää käydä vuosittain työpaikan vuositarkastuksessa. Tämä on omankin etuni mukaista, mutta työpaikan motiivi tässä lienee huomata vakavammat sairaudet aikaisessa vaiheessa, jotta heidän vakuutusmaksunsa eivät nousisi. Viimeksi vuositarkastuksessa rutiinitestit suoritti sairaanhoitaja, joka kertoi, että puhuu englantia vain vähän, kysyi osaanko minä ranskaa (”vähän”, vastasin minäkin), ja sen jälkeen iloisesti pulputti minulle kaiken ranskaksi, sentään selvästi lausuen. Siinä kuulotarkastuksen ja verikokeen välissä hän ruoti minulle Belgian koulujen kielenopetuspolitiikkaa hänen nuoruudessaan 70-luvulla ja pahoitteli, että hänellä nyt vaan on täysi ”blokki” päällä kieltenopiskelussa, ja englanninopiskelu on tästä johtuen mahdotonta. Mutta hyvä, että ymmärrän. Niin ymmärsinkin, vakuutin, ja kysyin sitten haparoivalla ranskallani, mitä ihmeen sanaa hän oli käyttänyt paidastani, jonka oli käskenyt riisumaan.