Globe Called Home -matkablogi

5.12.20143.2.2015

Las Vegasin showt – kallista ja ilmaista

Ensin sananen niistä kalliista: Cirque du Soleil ja muut esitykset

Las Vegasissa joka kasinolla tuntuu olevan jonkinlainen show, ja klassiseen Vegasin reissuun kuuluukin vähintään yksi ilta katsomassa huimia spektaakkeleita. Pelkästään Cirque du Soleililla on kahdeksan eri sirkusesitystä, jotka pyörivät kaupungissa useimpina iltoina, joinain kahdesti, ja monta vuotta putkeen. Me kävimme Iiron kanssa niistä yhdessä, ja sen lisäksi Iiro on nähnyt niistä kaksi muuta, joista lyhyet kommentit omaa ostopäätöstä helpottamaan:

Zumanity. Akrobatiaa, huumoria, burleskia, paljon alastomuutta ja jonkin verran viittauksia seksiin (keskimäärin hyvällä maulla toteutettuna). Ei lapsille, ja muutenkin seuran suhteen kannattaa olla valikoiva: en esimerkiksi menisi työporukalla. Näin kahdestaan käytynä tykättiin, varsinkin kun ei istuttu eturivissä, missä olisi ollut vaarana, että joutuu mukaan esitykseen.
KÀ. Paljon hyppimistä, pomppimista ja temppuilua sekä näyttämö, joka pyöri ympäriinsä niin, että ihmiset välillä tippuivat siitä pois. Hienon näköistä (ja ilmeisesti myös vaarallista – vuosi sitten yksi näyttelijöistä oli kuollut). Periaatteessa tässä kai pitäisi olla juonikin, mutta Iiro ei ottanut siitä selvää.
O. Iiron mukaan kaikista vaikuttavin hänen näkemistään esityksistä (ja myös kaikista kallein). Temput pääasiassa vedessä, veden yläpuolella, veden alla, ja jo lavasteet ovat näkemisen arvoiset.

Cirque du Soleilin lisäksi kaupungissa pyörii ties mitä showta (lue juttua Britneyn Vegas-showsta Kotirouvailua ja kulttuurishokkeja -blogista), ja harkitsin myös mm. Absinthea, joka oli saanut erittäin hyvät arvostelut. Las Vegasin show-valikoimaa kannattaa tutkia esimerkiksi Vegas.comista, mutta huomaa, että jos sinulle käy ”melkein mikä vaan” ja et halua välttämättä kaikista parhaille paikoille, halvimmillaan liput ovat, kun ne ostaa samana päivänä Vegasissa sijaitsevista kioskeista. Ovh-hinnat näissä keikkuvat $100:n paikkeilla, mikä on aika paljon showsta, jossa ei ole edes väliaikaa.

…ja sitten juttua niistä ilmaisista: suihkulähteet ja ulkoilmaesitykset

Kasinoiden sisällä on käsittääkseni joitain esityksiä, mutta meiltä ne jäivät väliin. Sen sijaan bongasimme ne kaksi tunnetuinta ulkoilmanäytöstä: Bellagion suihkulähteet ja Miragen tulivuoren.

Bellagion suihkulähteet

Bellagion suihkulähteet ovat kaikille varmaan tuttuja lukuisista Vegas-leffoista. Nämä ovat ne suihkulähteet, joiden eteen Ocean’s 11:n lopussa jengi kokoontuu ihmettelemään elämää. Suihkulähdeshow pyörii iltapäivisin aina tasalta ja puolelta, klo 20 jälkeen vartin välein aina puoleen yöhön asti. Minä näin shown yhteensä kolmesti, eikä siihen ehtinyt kyllästyä, sillä joka kerralla oli eri biisi ja koreografia. Suosittelen siis menemään paikalle illalla ja viipymään tuon vartin verran, että näkee ainakin kaksi eri showta.

Korkeimmillaan suihkulähteet suihkuavat 150 metrin korkeuteen.

Koreografiat ovat välillä aika villejä

Vähän kahdeksan jälkeen arki-iltana Bellagion edustalla riitti jengiä, ja ihmismassan joukossa haahuili juomakauppiaita – vesi taalan, olut varmaan vähän enemmän.

Miragen tulivuori

Miragen tulivuoresta en ollut aiemmin edes kuullutkaan, joten ihmetys oli suuri, kun yhtenä iltana huomasin The Venetianin parvekkeelta vastapäisen kasinon edessä savuavan. Seuraavana iltana menin sitten itse paikalle.

Pääkallopaikka on Miragen edessä oleva lampi

Miragen tulivuori purkautuu klo 18-23 joka ilta aina tasalta ja puolelta, paitsi ei klo 19:30, ja koska aikataulu on Bellagiota harvempi, tänne kannattaa tulla vähän etuajassa, jotta ei tarvitse kurkotella viiden aasialaisen ja heidän kaikkien kameroiden, kännyköiden ja ipadien takaa. Show ei ollut minusta yhtä vaikuttava kuin Bellagio, mutta silti ehdottomasti näkemisen arvoinen.

Kohta tapahtuu

Laavaa? Ei kun valonheittimellä värjättyä vettä

Oli siellä joukossa oikeaakin tulta. Tässä kohtaa alkoi tulla katsojille jo lämmin.

Loppuhuipennus näkyi ja kuului

Kuvat tuskin tekevät kummallekaan showlle oikeutta, joten kannattaa käydä itse paikan päällä todistamassa nämä!

3.12.20143.12.2014

Tulivuorten Havaiji

Olin lukenut ja kuullut paljon Havaijin saaresta ennen matkaamme, mutta silti se onnistui yllättämään karulla kauneudellaan. Tulivuoret olivat näkyvä osa saarta minne ikinä menikin, ja lomakylien sijaan maisemaa täplittivät kahviplantaasit ja laavakentät.

Tullessa lensimme Kalliovuorten ylitse. Perillä Konan lentokentällä olimme vasta myöhään illalla.

Vietimme vajaa viikon Havaijin saarella, uusimmalla ja isoimmalla saariryhmän saarella, joka tunnetaan myös nimellä Big Island. Joku saattoi bongata saaren uutisista viimeksi kesäkuussa, kun uusin tulivuorenpurkaus hautasi alleen tien, hautausmaan (muttei kirkkoa!) ja pari taloa. Täällä eletään jatkuvasti tulivuorten armoilla.

Kävimme pörräämässä helikopterilla laavakenttien yllä, ja iso osa rannasta näytti tältä: pelkkää laavaa silmänkantamattomiin. Näimme myös valuvaa magmaa, mikä oli harvinaista, sillä yleensä magma pysyttelee laavatunneleissa.

Hotellimme, Sheraton Kona, on ollut todellinen rauhan tyyssija, ja istuimme melkein joka ilta parvekkeella ihaillen merta ja tulivuoren rinnettä, jota talojen ja liikenteen valot täplittivät. Hiekkarantaa ei laavakentän päälle rakennetulla hotellilla ole, mutta useampi uima-allas korvasi tätä puutetta.

Havaijin saaren korkein tulivuori on Mauna Kea, 4205 metriä, ja sen huippua täplittivät observatoriot. Kävimme katsomassa sieltä auringonlaskua, ja oli jotenkin maagista nähdä koko Havaijin levittyvän alla ja auringon humpsahtavan mereen sekä huomata observatorioiden heräävän hämärän laskeuduttua eloon.

Kaksi vasemmanpuoleista observatoriota W.M. Keckin tuplaobservatoriot, oikealla Nasan infrapunateleskooppi.

Mauna Kea tuskin purkautuu enää meidän elinaikanamme, mutta sen sijaan Kīlauea, nuorin Havaijin merenpäällisistä tulivuorista, ryöpsyy tällä hetkellä peräti kahdesta paikkaa. Kävimme Tulivuorten kansallispuistossa ensin ihmettelemässä Kīlauean savuavaa kraateria, jonka jälkeen patikoimme viereisen pienemmän kraaterin poikki.

Tämä kraateri purkautui vuonna 1959, ja tasainen pohja on tuolloin muodostunutta laavajärveä.

Havaijin saari on täynnä tyrskyistä, kesyttämätöntä rantaviivaa. Yhden päivän vietimme saaren eteläkärjessä tutkimassa Yhdysvaltojen eteläisintä pistettä – tutkimisen arvoinen paikka ilmankin tuota superlatiivia.

Näiltä kallioilta nuoret hyppivät alas veteen ja kipusivat sitten takaisin ylös pitkin toista kymmentä metriä pitkiä huojuvia tikkaita.

Läheltä eteläkärkeä löysimme hiekkarannan, jonka hiekka on vihreää oliviinia. Pieni ranta oli yllättävän täynnä, vaikka suurin osa ihmisistä oli joutunut kävelemään sinne tunnin ajan lähimmältä parkkipaikalta. Me uhmasimme muhkuraista rantatietä ja ajoimme perille asti Jeepillämme.

Eilen sitten päättyi aikamme Havaijin saarella, ja lensimme pienellä 9-paikkaisella lentokoneella Oahulle. Honolulu ja erityisesti Waikiki ovat niin suuri vastakohta Havaijin rauhalle, ettei näistä taida voida edes puhua samassa lauseessa.

Ennen matkaa kippari käski tarkkailla, näkyykö valaita. En ole ikinä istunut lennolla niin nenä kiinni ikkunassa.

Näistä kaikista kirjoitan varmasti tarkemmin sitten, kun olen saanut kameran muistikortilta kuvat purettua. Kaikesta ei edes tullut otettua kuvia kännykällä: esimerkiksi kun snorklatessa paholaisrausku ui altani kosketusetäisyydellä, kännykkä oli tukevasti veneessä.

Loppuviikon keskityn kuitenkin nauttimaan Waikikin rannasta.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu ja Kaukokaipuun Nella. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

1.12.201426.11.2014

Ratkaisu kännykän akun loppumiseen

Ovesta ulos lähtiessä on aina hyvä tarkistaa, että mukana on lompakko, avaimet ja kännykkä. Jos olen lähdössä yhtään pidemmäksi aikaa ulos, mukana kulkee myös neljäs: kännykän vara-akku.

Kuulun niihin ihmisiin, jotka katsovat kännykästä reittitiedot, tekstailevat ja whatsapittavat kavereille, googlaavat sitä sun tätä mieleen tulevaa ja luppoaikana selaavat sosiaalista mediaa. Kännykällä on myös kiva ottaa kuvia, jos järkkäri ei ole tullut mukaan, katson siitä kellonajan ja vuorilla patikoidessa mittaan sillä matkaa, vauhtia ja aikaa. Siksi sen akku ei aina kestä edes kokonaista päivää, varsinkin jos ollaan jossain, missä on huono kuuluvuus, ja vara-akusta saa virtaa tilanteessa kuin tilanteessa.

Kuvassa oleva kännykkä on jo sanonut itsensä irti, mutta patukka kulkee yhä mukana.

<br /> Minun vara-akkuni on Nokia DC-16 Universal Portable USB Charger*. Saimme Iiron kanssa kumpikin vara-akun tuliasena Iiron Nokialla sitä kehittämässä olleelta kaverilta, ja tajusimme kumpikin aika pian vempeleen olevan mainio. Jotain, jota emme olleet osanneet kaivata, mutta joka ratkaisi kertaheitolla yhden pienen mutta ärsyttävän ongelman elämässä. Patukka latautuu samanlaisella mini-USB-laturilla kuin mitä kännykkämmekin, ja siitä riittää virtaa reiluun yhteen kokonaiseen kännykän akkkuun.

Samanlaisia vempeleitä löytyy nykyään kait montaa muutakin mallia, mutta yhäkin moni kaveri ihmettelee ääneen, että Mikä toi on???, kun vetäisen pinkin patukan laukusta. Siispä kun London and beyond-blogissa esiteltiin vastaavaa keksintöä, ajattelin minäkin levittää tämän vempeleen ilosanomaa. Jos sinulle läheinen ihminen on viime aikoina kironnut kännykän akun loppumista, tässä saattaisi olla taatusti tervetullut joululahja.

30.11.20148.12.2014

Joulukalenteri!

Joulukalenteri on minulla aina kuulunut olennaisesti joulukuun viettoon, ja olen tänäkin vuonna tilannut erikoistoimituksena Suomesta Partiolaisten joulukalenterin. Kuitenkin ainakin joskus pienenä kuului sanonta, ”Mitä enemmän, sen parempi”, ja niinpä tänä vuonna pistän pystyyn myös ihka oman Globe Called Homen joulukalenterin! Jotta kalenteri ei sotkisi liikaa blogin normaalia toimintaa, se pärähtää pyörimään Facebook-sivujen puolella, missä luukku aukeaa joka päivä Suomen aikaa klo 07.00. Kalenteria on helpointa seurata reaaliajassa joko suoraan Facebookista tai blogin sivupalkin Facebook-liitännäisestä. Tiedossa maisemia ja matkailuaiheisia aforismeja.

Kokoelmapostaukset edeltävän viikon joulukalenteriluukuista blogin puolella aina seuraavan viikon maanantaina.

28.11.201426.11.2014

Pelionnea Vegasissa

Netti lienee pullollaan vinkkejä niille, jotka haluavat lähteä voittamaan Vegasiin. Siksi minä jaankin seuraavaksi vinkkejä siitä, miten pitää Vegasissa hauskaa uhkapelien parissa ilman, että siitä joutuu maksamaan itsensä kipeäksi. Blackjack-vinkit ja rulettiohjeet hakekaa jostain muualta!

Poikkeuksellisesti yksikään postauksen kuva ei ole minun ottamani, koska olen saanut jostain käsityksen, ettei pelisalissa kuvaamista katsottaisi erityisen hyvällä. Jätin sitten suosiolla järjestelmäkameran laukkuun.

Venetianissa oli pelisali sieltä valoisammasta päästä. Eksyin melkein joka kerta, kun kävelin sen poikki, sillä missään ei tietenkään ollut kylttejä pelisalista ulos. [Kuva: MsSaraKelly]

Vegasin isojen kasinoiden pelisalit ovat jotenkin absurdeja paikkoja: auki 24/7, ei yhtään ikkunaa, valaistus aina samanlainen, ja oli vuorokausi tai kellonaika mikä vaan, aina tuntuu olevan vipinää. Kävin hakemassa aamuteen ja bagelin kasinon takana olevasta food courtista, ja mummot hakkasivat kolikkopelejä. Kävelimme illalliselle Iiron kanssa pelisalin lävitse, ja craps-pöydässä nopat viuhuivat. Tulimme eräänä iltana takaisin hotellille vasta kolmen maissa aamuyöstä, ja blackjack-pöydissä nuoret ja vanhukset istuivat vieri vieressä. Monella kasinolla on lisäksi 24/7-ravintoloita pelisalin yhteydessä, joten rahamylly pyörii sananmukaisesti vuorokauden ympäri.

[Kuva: Daniel]

Suomessa en ikinä pelaa kolikkopelejä, mutta Las Vegasissa kävimme niitäkin kokeilemassa. Yksi syy oli, että Las Vegasissa nuo olivat paljon pelimäisempiä: ylimääräisiä tasoja, joissa ”arvaamalla koneen ajatteleman kuvion” pystyi voittamaan lisää rahaa, ja muuta omituita. Toinen syy oli pelisaleissa tarjottavat ilmaiset juomat, jotka jo konseptina olivat suomalaiselle niin omituista, että pakkohan sitä oli kokeilla. Pelisalin baaritiskiltä ostettuna drinkit olisivat olleet maksullisia, mutta ilmaisen juoman sai, kun naputteli halvimpia kolikkopelejä eli pennysloteja hitaaseen tahtiin tarjoilijan kulkureitin varrella. Täysin ilmaisia juomat eivät tietenkään olleet, sillä niistä on soveliasta tipata tarjoilijaa taalan verran.

Halvimmat mahdolliset pelit eli pennyslotit tunnistaa siitä, että niissä on isolla 1¢, ja nappuloista löytyvät sekä vaihtoehto 1 line että Play 1 per line. Minimipanos selviää aina kertomalla minimirahamäärän minimirivimäärällä ja minimipanosmäärällä – välillä rivejä oli pakko pelata useampi tai 1¢-koneissa minimipanosmäärä oli silti vaikkapa 30. Ja vaikka sloteista välillä jotain saakin takaisin, niin mitä isompi panos pelissä, sitä nopeammin rahansa lopulta häviää. [Kuva: Simon Greig]

Sopivan kolikkopelin löydyttyä pitää tunkea seteliä luukkuun. Ei haittaa, vaikka koneeseen tunkisi isonkin setelin – jos vain osaa pidättäytyä pelaamasta enemmän kuin aikoo – koska rahat saa aina nostettua takaisin. Tätä varten pitää käydä erillisellä rahannostoautomaatilla, koska pelikoneesta saa ulos pelkästään kuitin, jonka voi helposti ja vaivattomasti syöttää seuraavaan pelikoneeseen. Näin ne ihmiset pidetään koukkuuntuneina.

Kalleimmat pelikoneet ovat blackjackia, crapsia ja erityylisiä kasinopokereita, ja näitä pääsee pelaamaan myös livenä pöytien ääreen – jos on rahaa. Näissä nimittäin palautusprosentit ovat sen verran parempia – siis sinä saat suuremman osan rahastasi takaisin, kasino saa vähemmän rahaa, mutta kasino kuitenkin aina keskimäärin jää voitolle – että minimipanokset on nostettu suuremmiksi. Blackjack-pöytien pienimmät panokset lähtivät Stripin kasinoilla $15:sta, Stripin ulkopuolisilla kasinoilla $5:stä, ja tämä tarkoittaa siis summaa, mikä menee yhden käden pelaamiseen. Ihan pienellä pelibudjetilla näiden kanssa ei siis kannata lähteä leikkimään.

Monessa slottipelissä oli jokin teema. Me hakkasimme aika pitkään Ghostbustersia samalla, kun vieressämme pelasi toinen samanikäinen pariskunta. Joku aasialaispariskunta taas kuvasi videokameralla sitä, kun hän pelasi Titanic-teemaista slottipeliä, missä Celine Dion lauloi ja Leo DiCaprio hymyili. Oli ilmeisesti aika kokemus. [Kuva: MsSaraKelly]

On kuitenkin yksi peli, jossa pelaajien on mahdollista jäädä voitolle muutenkin kuin uskomattomalla mäihällä: pokeri muita ihmisiä vastaan. Halvimmillaan Stripin pokeriturnaukset maksoivat $45, mutta me hakeuduimme hitaampitempoiseen turnaukseen, joka maksoi $60. Tästä $12 meni kasinolle, $48 pottiin, eli kasino sai kyllä osansa, mutta koska pokeri on taitopeli, potin voittamiseen riittää, että on keskimäärin parempi kuin muut pelaajat. En ollut ollenkaan varma taitojeni riittämisestä, sillä ennen peliä piti tarkistaa mm. onko suora parempi käsi kuin kolmoset, joten suhtauduin osallistumismaksuun niin, että sen verran olen valmis maksamaan siitä ilosta, että saa pelata pokeria pari tuntia kasinolla ammattimaisen jakajan johdolla. Tätä ennen pokerikokemukseni rajoittui hyvin vähäiseen nettipokerin peluuseen sekä yhteen tsekkiläiseen pesulaan, jossa vaihtoaikana pyykinpesukoneiden pyöriessä pelasin parin euron pokeriturnauksia.

Pokeriturnaus toimii siis niin, että osallistumismaksua vastaan saa läjän chippejä, eikä tämän jälkeen tarvitse tai edes voi maksaa mitään ylimääräistä. Pokeria voi pelata myös käteispöydässä, mutta itse pidän enemmän siitä, että tiedän etukäteen, kuinka paljon häviän jos häviän. Turnaukseen osallistui 44 pelaajaa, ja parhaalle viidelle pelaajalle oli luvassa rahapalkinto. Pelaajat olivat vaihtelevasti kiinnostuneita turnauksessa pärjäämisestä: osa hörppi kahvia ja tuijotti silmä kovana pöytää ja muita pelaajia, osa joi kaljaa ja yksi saamarin ärsyttävä äijä yritti koko ajan iskeä smalltalkia pöydässä istuvien kanssa, mutta tietenkin erityisesti minun. Olin todella tyytyväinen, kun sain vedettyä hänet all-in kädellä, jossa olin lähes varma voittaja, ja äijä lensi pihalle pelistä. Itse join yhteensä viisi lasillista jääteetä turnauksen aikana, sillä kylmän lasin pitely rauhoitti adrenaliinista täriseviä käsiä.

Yhdessä pokeripöydässä istuu korkeintaan kymmenen pelaajaa, joten turnaus aloitettiin useammalla pokeripöydällä. Turnauksen edetessä ja pelaajien tippuessa pois pelaajia vaihdeltiin pöydästä toiseen ja pöytiä yhdisteltiin, mutta silti jotenkin maagisesti minä ja Iiro pysyimme samassa pöydässä koko pelin ajan. Emme tainneet kertaakaan pelata toisiamme vastaan, mutta tämä ei johtunut siitä, että olisimme sitä aktiivisesti vältelleet, vaan pelkästään siitä, että meillä kummallakin oli tiukka pelityyli, jolloin peliin tulee lähdettyä verrattain harvoin. Tämä tyyli taisi kannattaa, sillä noin kolmen tunnin pelaamisen jälkeen istuimme molemmat finaalipöydässä. Enää kymmenen pelaajaa jäljellä.

Iiro katkesi kahdeksantena, tämän jälkeen tippui vielä pari, ja heti, kun pelaajien määrä oli vähentynyt tarvittavaan viiteen, pöydän toisessa päässä alettiin hieromaan kauppaa. Diilin vääntäminen tuli minulle yllätyksenä, joten suhtauduin asiaan ensin kielteisesti, mutta konsultoituani peliä sivusta seurannutta Iiroa totesin, että kaipa tämä minullekin kannattaa, ja päädyin muiden pelaajien kanssa diiliin, jossa kävelin kassalle arvokkaimman pelimerkkimäärän kanssa – minulla kun oli eniten pelimerkkejä myös diilintekovaiheessa. Fiilis oli aika loistava, kun ensimmäinen oikea pokeriturnaus ikinä päättyi voittoon.

Vipinää pokeripöydässä. Laske kuvasta naiset. Omassa turnauksessani oli minun lisäksi kaksi naista, joten aika miesvaltainen laji tämä on. [Kuva: Alfonso Jimenez]

Pokeriturnauksen ansiosta jäin Vegasista useamman satasen voitolle, mutta jos olisin tippunut turnauksesta ennen kärkiviisikkoa, olisin hävinnyt noin satasen: yhteensä nelisenkymppiä useampana iltana slottipeleihin, kuusikymppiä turnausmaksuun. Tämän olin määritellyt etukäteen summaksi, jonka budjettini kestäisi käyttää tämän tyyliseen huvitteluun, ja samanlaista etukäteen summan päättämistä suosittelen kaikille Vegasissa pelaaville. Todennäköisesti sen summan kuitenkin häviää, ja kasino saa omansa takaisin.

Millaisia kokemuksia sinulla on kasinoista tai kasinopeleistä?

25.11.201425.11.2014

Tuulahdus 90-luvun Havaijilta

Oletko koskaan liimaillut kuvia albumiin? Siinä tapauksessa isot onnittelut saavutuksesta! Vaikka kuinka digikuvat ovat näppäriä, niin käsi sydämelle, kuinka usein olet katsellut yli 3 vuotta vanhoja digikuvia? Tiedätkö edes, minkä kovalevyn tai CD:n nurkalla ne sijaitsevat? (Omani ovat ulkoisella kovalevyllä vaatehuoneen perimmässä nurkassa. Kovalevyn toimivuutta olen testannut viimeksi kaksi vuotta sitten.)

Sen sijaan valokuva-albumit kaivoin esille viimeksi kuukausi sitten, kun Suomessa vanhempieni luona käydessä halusin muistella melkein 20 vuoden takaista perhematkaa Havaijille siltä ajalta, kun asuimme yhden valtameren verran lähempänä noita kaukaisia saaria. Kiitos kuuluu äidilleni, joka oli aikoinaan jaksanut liimata kuvat kauniisti albumiin kuvatekstien kera sen sijaan, että ne lojuisivat yhä sikin sokin valokuvaliikkeen kuorissa.

Myös kissanpentu osallistui kuvien tiirailuun. Albumissa Mauin rantaviivaa.

Silloin, kun pyrähdimme Havaijille, oli kevät, muistaakseni toukokuu. Kävimme samalla reissulla Kaliforniassa Yosemiten kansallispuistossa sekä San Franciscossa, ja muistan, että Yosemitessa oli vielä lunta ja San Franciscossa oli kylmä. Kaliforniasta lensimme Honoluluun, josta vaihdoimme konetta kohti Mauin saarta. Honolulun lentokenttä oli mielestäni todella outo, sillä terminaalista puuttuivat monesta kohtaa seinät ja palmut huojuivat tuulessa. Lentokentällä säpinää aiheutti se, että äitini oli ottanut Kaliforniasta mukaan jättiläispunapuiden käpyjä, ja näitä sitten piti esitellä paikallisille viranomaisille, jotta voitiin selvittää, onko näiden kuljettaminen riski Havaijin herkälle alkuperäisluonnolle. Kävyt todettiin ötökkävapaiksi, ja äitini pystyi viemään ne kotiin takan reunalle.

Tukikohtamme Mauilla oli talo rannalla, jonka toisessa kerroksessa asuimme. Pikkusiskoni rakensivat jättiläismäistä hiekkalinnaa muiden rannan lapsien kanssa, ja minä istuin parvekkeella lukemassa ja mussuttamassa hedelmiä. Banaanit ja ananakset maistuivat aivan erilaiselta kuin mitä kotona New Englandissa. Olin jo tuolloin kasvanut kiinni matkaoppaaseen, ja talolla vietin paljon aikaa suunnitellen, minne kaikkialle voisimme lähteä ajelulle, ja tämän jälkeen maanitellen muun perheen mukaan. Muistaakseni oli minun ideani ajaa lävitse Länsi-Mauin kiertävä tie nro 30, joka oli pitkä, ei kovinkaan ihmeellinen ja jossain määrin puuduttava, mutta kun kerran tänne asti on tultu, niin vähän puuduttavatkin paikat on vaan Ihan Pakko Nähdä. Siihen kierrokseen meni monta tuntia.

Haleakalā-tulivuoren huipulla iskän kanssa. En oikein osaa päättää, onko tuo ylisuuri ruutuflanellipaita ruma vai juuri viimeisimmän muodin mukainen. Todennäköisesti kumpaakin.

Yhtenä aamuna heräsimme iskän kanssa joskus hyvän aikaa ennen kukonlaulua ja nousimme minivaniin, joka tuli noukkimaan meidät talolta. Minivanissa oli melkein kymmenen muutakin turistia, ja yhdessä ajelimme ison peräkärryn kanssa Haleakalān huipulle reilun kolmen kilometrin korkeuteen. Haleakalā on sammunut tulivuori, jonka huippu on tätä nykyä täynnä observatorioita, ja sieltä katselimme auringonnousua, joka jäi hieman pilvien taakse eikä siten tehnyt minuun erityistä vaikutusta. Paras osio olikin tämän jälkeen, kun kaivoimme peräkärrystä jokaiselle pyörät ja lähdimme laskettelemaan kolmen kilometrin korkeudesta alas rannalle. Matkaa kertyi yli 50 kilometriä ja polkea piti ehkä 200 metriä, mikä tarkoitti, että käsijarrullisessa pyörässä jarrukäsi kipeytyi aika nopeasti ja toisaalta pidemmillä suorilla pääsi viilettämään huoletta ja katselemaan saarta, joka levittyi alapuolella. Vielä 20 vuoden jälkeenkin tämä kokemus on jäänyt sen verran hyvin mieleen, että suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka Mauille on lähdössä.

Jos joku nyt miettii, missä äitini oli tuolloin, niin pikkusiskojeni kanssa ratsastamassa jollain poneilla. Esikoisena olemisessa on puolensa.

Vaivaako teinejä yleisesti jokin ”pakko poseerata orvon näköisesti”-syndrooma? Ihmettelin kuvia katsellessa äidilleni, miksi en hymyile yhdessäkään kuvassa, ja äiti muistutti hammasraudoista.

Mauilta löytyi paljon muutakin kuin valtava sammunut tulivuori. Myös toinen saaren ”palluroista” on vanha tulivuori, josta on aika jättänyt jo sen verran, että sen kraaterissa kasvaa sademetsä. Haleakalān pohjoispuolen tien päässä oli hienoja vesiputouksia, ja jossain välissä kävimme pyörähtämässä myös hulatanssiesityksessä, ananasfarmilla sekä valassafarilla. Jos joku luuli, että Havaiji on pelkkää rantaa, niin toivottavasti se ennakkoluulo on nyt kumottu.

Kaunis vesiputous yhdistettynä tennissukkiin ja valkoisiin lenkkareihin. En usko, että olin 90-luvulla ainoa, joka pukeutui noin, mutta näköjään pikkusiskoni ovat vetäneet ”kuinka vaatetus kestää aikaa”-pelissä pidemmän korren. Toisaalta monet amerikkalaiset pukeutuvat tuohon jalkineyhdistelmään vielä 2010-luvullakin.

Miksi juuri nyt nämä vanhat kuvat? Siksi, että lähes 20 vuoden jälkeen on aika palata takaisin Havaijille. Kiitospäivän lomien kunniaksi lähdemme Iiron ja parin Suomesta tulevan kaverin kanssa torstaina pääsaarelle, missä vietämme viisi yötä tulivuoria, merta ja vesiputouksia ihmetellen. Sen jälkeen lennähdämme pikkuruisella Cessnalla Oahulle ja vietämme neljä yötä Waikikin rannalla. Alunperin ajatuksenamme oli olla Waikikissa vain kaksi yötä ja jatkaa matkaa siitä Los Angelesiin, mutta koska lentojen varaamisen jälkeen syyskuussa kävimmekin yllätten jo Losissa ja kanta-asiakaspisteillä varattuja lentoja saa muuttaa vapaasti, muutimme viime viikolla suunnitelmiamme ja pidensimme Havaijilla vietettyä aikaa maksimiin. Todennäköisesti kuitenkin kuluu taas 20 vuotta, ennen kuin päädymme Havaijille uudestaan.

En ota läppäriä mukaan matkalle, joten blogaaminen jää siksi aikaa, mutta pari postausta olen ajastanut ilmestymään ennen paluutamme. Itse lomasta olen täysin täpinöissäni, ja tuntuu, että mahdollista tekemistä tuolla on liikaakin, kun tarkoituksena olisi myös osan aikaa relata. Ainakin loma alkaa täydellisesti: saimme maanantaina tiedon, että pisteillä economyssa varaamallamme lentoreitillä olimme saaneet kaikilla lennoilla korotuksen bisnekseen, kiitos kanta-asiakasjäsenyyksiemme. Olisimme olleet valmiita maksamaan palkintolennot suoraan bisneksessä, mutta lentoyhtiö olisi pyytänyt niistä pisteitä korkean sesongin mukaan, kun economyssa lennot sai keski- tai matalan sesongin pisteillä. Parempi tietenkin näin, säästyivät pisteet johonkin toiseen kertaan.

24.11.201424.11.2014

”A crash is a rhino family…”

Coloradon lämmin aurinko on jo sulattanut viime viikolla sataneen lumen teiltä ja jalkakäytäviltä, mutta vuorten rinteiden poluilla oli yhä lunta, kun kävimme ystäviemme kanssa patikoimassa Flatirons-vuorilla viime lauantaina. Meno jyrkässä maastossa oli huomattavasti hankalampaa kuin mitä ajattelimme, ja kävi mielessä, että ennen seuraavaa kertaa pitää hankkia piikit kenkiin tai vähintään ottaa kävelysauvat mukaan, tai seuraava patikointi saa suuntautua downtownin kauppoihin ja kahviloihin. Patikointilenkin jälkeen oli ihanaa lillua porealtaassa ja ihmetellä tähtiä, ja ilta päättyi mukavasti paellapadan äärelle ja siihen, että me aikuiset pelailimme lautapelejä ruokapöydän ääressä kun ystäviemme taapero rauhoittui sohvalla opettavaisten lastenohjelmien äärellä.

Menolipussa* oli juuri käynnissä kiivas taisto Toronton ja New Yorkin alueen rautatieverkostojen herruudesta – paras lautapeli ikinä ja ainoa, mikä oli pakko mahduttaa matkalaukkuihin Suomesta Yhdysvaltoihin muuttaessa – kun yksi kerrallaan jäimme seuraamaan lastenohjelman laulua eläinperheistä. Laulussa taaperoille opetettiin, miten englanniksi kutsutaan eläinryhmiä, ja voi pojat miten niitä kutsutaankaan. Omituisempi osio alkaa suunnilleen kohdasta 01:20.

Varmaan kaikki tiesivät, että siinä missä suomeksi puhumme laumasta, joukosta ja parvesta, englanniksi näitä joukkojen nimiä riittää. On school of fish, pride of lions, pack of wolves ja pod of dolphins, mutta olen aina kuvitellut, etteivät amerikkalaisetkaan olisi näistä erityisen tietoisia vaan käyttäisivät noiden jo mainittujen normaalimpien termien ulkopuolella sujuvasti herdiä ja flockia. Ehkäpä ei sittenkään, jos jo taaperoille on tarpeellista opettaa mm. mischief of mice, rookery of penguins ja crash of rhinos. Tuon viimeisen kohdalla me suomalaiset aikuiset jo hörähtelimme – siis mitä ihmettä?

Seuraavana päivänä maatessamme Iiron kanssa sohvalla lueskelimme Wikipediasta listaa joukkoja ilmaisevista sanoista ja jatkoimme hörähtelyä. Tiesittekö, että joukko kissoja on glaring tai pounce, paitsi jos kissat ovat villejä, niin kyseessä on destruction? Ja että siinä missä leijonat ovat pride, niin tiikerit ovat ambush? Monet nimistä selvästi liittyivät eläimiin liitettyihin ominaisuuksiin: joukko norsuja on memory, kirahveja tower, pöllöjä parliament ja frettejä busyness – mutta miksi ihmeessä parvi variksia on murder, ja mistä lähtien lauma vompatteja on ollut wisdom? Jotkut termeistä myös liittyivät siihen, missä tilanteessa eläimet olivat: hanhiparvi on maassa flock, ilmassa skein tai wedge, paitsi jos ne lentävät erittäin lähellä toisiaan niin plump.

Englannin kielitaitoni riittää hyvin ulkomailla elämiseen, mutta joissain asioissa olen huomannut olevani alakynnessä: joogassa en aina muista, missä venytyksen pitäisi tuntua, kun kyseessä on tricep, bicep tai quadricep; puulajeista osaan usein sanoa, onko kyseessä lehti- vai neulaspuu, mutta tarkat suomennokset ovat yleensä täysin kadoksissa; ja kaloissa ja pikkulinnuissa olen yleisimpien lajien ulkopuolella auttamattoman pihalla. Nyt näköjään ”termejä, joita en osaa, mutta ehkä pitäisi”-listaan pitää lisätä vielä eläinjoukot.

20.11.201420.11.2014

Ylipainoiset Yhdysvallat ja se yksi anomalia

Joku saattoi lukea pari päivää sitten Hesarista jutun, jossa kerrotaan, että kotikaupungissamme Boulderissa asuvat Yhdysvaltain laihimmat ihmiset. Tässä ehkä ”laiha” on väärä sana, sillä tilastoissa ei laskettu laihojen vaan lihavien osuutta kansasta. ”Lihava” eli obese tarkoittaa ihmistä, jonka painoindeksi on yli 30, ja Boulderissa näitä on 12% asukkaista, kun suomalaisista noin 20% on lihavia. Muutenkin Coloradon Front Range eli Kalliovuorten itäpuoli on tilastojen mukaan aika laihaa porukkaa, ja Colorado on samalla logiikalla Yhdysvaltojen laihin osavaltio. Colorado on päässyt painonhallinnassa kuitenkin vain Suomen tasolle, kun kaikista amerikkalaisista lihavia on 27%. Boulder on siis anomalia anomalian sisällä.

Boulderissa asuessani en ole kiinnittänyt tähän erityisesti huomiota. Lenkkeilijöitä näkyy paljon, ravintoloissa annoksia mainostetaan terveydellä, ja smoothiekioskeille on pidemmät jonot kuin hampparipaikkoihin, mutta silmä on tottunut, ja keskimäärin asukkaat vaikuttavat ”normaaleilta”. Sitten saavuin viikko sitten Las Vegasiin, ja ihmettelin, että joku täällä tuntuu nyt todella oudolta (siis joku muukin kuin Vegasin vilkkuvalot ja överimeininki). Kunnes tajusin.

Miten täällä on näin paljon ylipainoisia? Mistä nämä kaapin kokoiset miehet ja naiset oikein tulevat?

Ja miten tämä kaupunki muutenkin on niin överi? Kenen mielestä oli hyvä idea rakentaa kasinon eteen vapaudenpatsas?

Tarkoitukseni ei ole tässä postauksessa moralisoida ihmisten painoja. Joidenkin lihavuus johtuu oikeasti sairaudesta, joillakin se on stressin aiheuttamaa. Monet täällä tekevät kahta työtä, eikä aika riitä kuntoiluun tai raha kuntosalijäsenyyksiin, ja ruoan halpuus ja epäterveellisyys kulkevat usein käsi kädessä. Jotkut vaan arvottavat korkeammalle lyhytkestoisen nautinnon kuin elämäntapojensa terveellisyyden, ja sekin on jokaisen oma asia. Mutta miksi juuri Boulderissa niin harva on ylipainoinen?

Osittain tämä varmasti johtuu tulo- ja koulutustasosta: pahimmillaan Yhdysvaltojen lihavuusepidemia on köyhissä ja vähemmän koulutetuissa eteläosavaltioissa, terveellisimmät elämäntavat taas löytyvät sieltä, missä ihmisillä on varaa shoppailla muutakin kuin valmisruokaa ja ostaa se salikortti tai edes uudet lenkkitossut. Boulder ei loista tulostasollaan Amerikan kärjessä – sen kunnian vievät Piilaakso ja New York – mutta täällä tienataan kuitenkin selvästi keskivertoa paremmin, ja koulutettujen määräkin on suositussa yliopistokaupungissa korkea. Sen sijaan Boulder löytyy läheltä kärkeä Parhaat amerikkalaiskaupungit asua -listalta, joten ehkäpä ihmisillä riittää jaksamista ja aikaa miettiä omaa terveyttään tavallista enemmän. Ruokakaupat, joista saa terveellisiä raaka-aineita einesruokien sijaan, ovat täällä kovassa huudossa, ja siellä yhdessä ainoassa Walmartissakin ihmiset kävelevät.

Se toinen puoli taas johtunee ympäristöstä: seura tekee kaltaisekseen.

Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin useammin käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa. — Miten muuten Walmartissa sitten voi liikkua kuin kävellen? Tällaisilla sähkökäyttöisillä ostoskärryillä. Georgiassa näitä näkyi usein käytössä, ja vaikka joskus käyttäjät olivat huonosti liikkuvia vanhuksia, niin yleensä käyttäjä oli lihava keski-ikäinen, ja harmillisen usein ruokakorin sisältö näytti ruokkivan ongelmaa.

Coloradossa tunnetaan termi weekend warrior. Tämä kuvaa tyyppiä, joka on viikot töissä toimistossa, mutta viettää viikonloput sadan kilometrin pyörälenkeillä, kiipeämällä jollekin vuorelle tai juoksemalla puolimaratonin. Ilmiön yleisyyteen Coloradossa on varmasti syypäänä mahtavat ulkoilumaastot – vuorta ja preeriaa, upeita näköaloja ja juuri niin haastavia mäkiä kuin haluaa – sekä 300 päivää auringonpaistetta vuodessa, mikä imee ihmisiä ulkoilemaan kauniiseen säähän. Ja kun sitten maanantaina toimistolla sekä John, Ann että Matt kertovat kilvan viikonlopun urheilusuorituksistaan, harva kehtaa sanoa, että me perheen kanssa ihan vaan lötkötettiin viikonloppu sohvalla ja syötiin sipsejä.

Tällaista tuossa käytännössä meidän takapihallamme.

Olen huomannut, että tämä on vaikuttanut minuunkin. En ole erityisen laiha, pikemminkin aika roteva, mutta tuntuu, että vaikka paino ei ole muuttunut miksikään täällä asuessa, ainakin pieni osa elopainosta on siirtynyt vatsan seuduilta lihaksiin. Tästä kiitos kuuluu saliharjoittelulle, jonka olen aloittanut ensimmäistä kertaa elämässäni tosissani – mitä muutakaan voi tehdä, jos taloyhtiön alakerrassa on asukkaille iso ilmainen kuntosali? – sekä viikonlopun pitkille patikoinneille, joissa upeita maisemia ihastellessa kalorit kuluvat kuin huomaamatta, ja joita ei voi jättää väliinkään, kun ilma on niin kaunis. Viikolla tulee myös helposti juostua ja pyöräiltyä, koska kaupungin kattava trail-verkosto lähtee omalta kotiovelta, ja traileja tulee käytettyä välillä myös kaupungille liikkumiseen sen ainaisen auton sijaan. Jos urheiluun tarvitsee motivaatiota, ei tarvitse kuin vilkaista ikkunasta ulos, niin aina siellä joku porhaltaa menemään shortseissa ja topissa. Jos tuo, niin minäkin!

Yksi kaupungin monista traileista. Tuo möykky tien vieressä on koloaan vartioiva preeriakoira.

En tiedä, mistä tämä kaikki on saanut alkunsa, mutta kun kerran positiivinen kierre on lähtenyt liikkeelle, se ei hevillä pysähdy. Kaupunkiin putkahtaa yhä enemmän joogastudioita, juoksutapahtumia, pyöräliikkeitä ja lenkkipolkuja, jotka porkkanan tavalla houkuttelevat ihmiset liikkeelle, ja vaikka Boulderissakin asukkaat lihoivat koko 2000-luvun, pari vuotta sitten tämä trendi taittui ja kääntyi laskuun. Samalla kun melkein koko Amerikka ja Suomikin jatkaa lihoamista, Boulder laihtuu.

Ja laihtuminenhan ei tarkoita täällä mallin mittoja ja pelkkiä salaattiaterioita, vaan paikallinen ihannevartalo taitaa kuulua kestävyysurheilijalle. Niinpä minäkin suuntaan seuraavaksi lenkille ja joogaan. Kiitos, Boulder, että motivoit minua elämään terveellisemmin.

17.11.201429.10.2015

Ansoja Las Vegasin hotellihuoneissa

Las Vegasissa oli koko viime viikon aurinkoista ja reilu 20 astetta ja nähtävyyksien kiertelyyn olisi voinut käyttää vielä enemmänkin aikaa, mutta oli silti ihan kiva palata eilen iltana kotiin. Tai siis oli kiva heti sen jälkeen, kun olimme saaneet hakattua jäätyneen lumen irti auton tuulilasista melkein kahdenkymmenen asteen pakkasessa tuulen ulvoessa pitkin pimeää preeriaa ja ballerinatossujen upotessa hankeen. Auto sentään käynnistyi ongelmitta – mistä emme olleet pommin varmoja etukäteen – mutta auton sisälle jättämämme vesipullot olivat syväjäässä, ja lämmitys alkoi toimia kunnolla vasta vartin värjöttelyn jälkeen. Ja jätän nyt mainitsematta kokonaan jäiset tiet, automme ”joka vuodenajan renkaat” joita suomalaiset kutsuisivat kesärenkaiksi sekä palaneen ajovalon, jota emme ole vielä ehtineet fiksata. Onneksi kotimatkalla lentokentältä ei ollut pahemmin liikennettä.

The Venetian Grand Canal in Las Vegas — The Venetianin gondolit sisätilassa. Kyllä, taivas on feikki.

Mutta vielä postaus (tai oletettavasti monta postausta) Las Vegasista. Yövyimme vajaan viikon The Venetian -kasinon hotellissa, mikä oli hotellikokemuksista sieltä absurdimmasta päästä ja alkoi sillä, että kun saavuin hotellille vähän Iiron jälkeen, minulla kesti melkein puoli tuntia löytää itse hotellihuone. Hotelli on sanalla sanottuna valtava. Kasinosalikin on iso, mutta se ei ole edes se pahin ja sokkeiloisin osio hotellista, vaan sen kunnian vie The Grand Canal Shoppes, oikea Venetsian ”pienoismalli” (paitsi ettei se ole pieni). Kauppojen keskellä on pitkä kanaali, jossa gondolit seilaavat pitkin poikin italiaksi veisaavien gondolierien ohjaamina. Ravintoloita ja baareja hotellissa oli niin monta, että Iiron konferenssi pystyi järjestämään yhtenä iltana pub crawlin pelkästään pitkin hotellin baareja. Minun lempparini oli fast casual -ravintola Lobster ME ja lobster mac & cheese eli hummerijuustomakaronilaatikko, jota kävin syömässä peräti kahdesti; aamiaiseksi taas hain joka aamu pelihallin takaisesta food courtista bagelin ja ison kupin teetä.

The Venetian casino & hotel — The Venetianin edessä oli San Marcon torin kellotorni oikeassa koossa sekä Rialto-silta, jolla ei tarvinnut itse kävellä, vaan lentokentiltä tutut liukuhihnat kuljettivat ihmiset sillan ylitse. Vasemmalla Dogen palatsi.

Corridor in The Venetian hotel & casino — Käytävä, joka yhdistää pelihallin hotellin check-iniin

The Venetian - Grand Canal Shoppes — Grand Canal Shoppesin kauppavalikoimaa ulkoa päin: Louboutinista von Furstenbergiin ja Burchista Korsiin.

The Venetian Ceiling Paintings, Las Vegas — Hotellin sisätilojen kattomaalauksia

Itse hotellihuone oli todennäköisesti isoin, missä olen ikinä ollut. Kyseessä ei ollut mikään sviitti vaan hotellin halvin huone, vaikkei se tietenkään ollut kovinkaan halpa, ja kokoa sillä oli enemmän kuin minun Luxemburgin yksiölläni. Keittiö vaan puuttui, mutta ehkäpä sen puutetta korvaa kolme televisiota: yksi sohvan edessä, yksi sänkyjen edessä ja yksi kylpyhuoneessa, jos vaikka haluaa yhdistää suihkussa käynnin ja telkkarin katsomisen.

The Venetian Hotel Room — ”Makuuhuone” on pari porrasaskelmaa ylempänä kuin ”olohuone”

The Venetian hotel bathroom — Kylpyhuoneessa erillinen suihku ja kylpyamme, kaksi käsienpesuallasta ja telkkari. Vessa on oven takana.

Huoneemme ei ollut kovinkaan korkealla, ”vasta” 11. kerroksessa kun yhteensä kerroksia oli 36, mutta näkymät olivat silti aika hienot: vuoria, pari kasinoa ja Venetianin uima-allasalue, joten pystyin tarkkailemaan huoneesta, milloin aurinko paistaisi altaille parhaimmasta kulmasta. Allasalueen lisäksi käytin hyväksi kasinon kuntosalia, joka oli sen verran iso, että se hakkaisi ainakin sen SATSin, josta itse aikoinaan Suomessa maksoin itseni kipeäksi. Kuntosalilla järjestettiin myös ohjattuja jumppatunteja sekä seinäkiipeilyä, mutta näistä olisi pitänyt maksaa parikymppiä ekstraa, ja tekemistä oli muutenkin tarpeeksi, joten jäi väliin.

The Venetian view from the room window — Näkymä huoneemme ikkunasta. Vieressä kasinot Treasure Island ja Palazzo.

Saint Marc's Square at The Venetian hotel, Las Vegas — Pyhän Markuksen torilla myytiin gelatoa.

Niin, ne ansat, mihin otsikoissa viittaan? Kaikille Vegasiin menijöille tiedoksi, että kasinoiden minibaarien tuotteisiin taikka pöydän päällä oleviin keksipaketteihin ei kannata koskea, koska niiden alla on yleensä vaaka, joka huomaa, kun tuotteet poistetaan paikoiltaan, ja niiden hinta lisätään automaattisesti huoneen laskuun. Kuulema myös Venetianin DVD-soittimen kaukosäädin oli samalla tavalla ”miinoitettu”, mutta tätä en pystynyt tarkistamaan, koska en uskaltanut koskea kaukosäätimeen. Muutenkin hotellin meno oli aika lisämaksurikasta, ja Las Vegas vaikutti olevan kone, joka on huippuunsa viritetty erottamaan matkailija varoistaan. Monelle Vegasin kävijälle tämä taitaa sopia ihan hyvin, sillä esimerkiksi mielestäni täysin ylihintaiset gondoliajelut olivat poikkeuksetta loppuun myytyjä.

The Venetian booby traps — Näihin herkkuihin kannattaa jättää koskematta, ellei ensin tarkista hinnastosta, että varmasti haluaa tuotteen ostaa.

Siitä kasinopuolesta kirjoittelen lisää joskus toiste. Onko kellään muilla kokemuksia pröystäilevistä kasinoista?

13.11.201417.11.2014

Gordon Ramsayn keittiössä: BURGR, Las Vegas

Kolme kasinoa vasemmalta oikealle: Ballys, Paris Las Vegas, Planet Hollywood.

Koska Iiro on täällä Las Vegasissa konferenssimatkalla, saan perjantaihin saakka hengailla lähinnä itsekseni. Olen käynyt kiertelemässä ostoskeskuksia, ihastellut suihkulähdenäytöksiä ja ihmetellyt kasinohalleja. Olen käyttänyt hyväkseni sekä hotellin kuntosalia, joka vetänee vertoja mille tahansa suomalaiselle jäsenyyskuntosalille, että allasaluetta, jonka kolmelle uima-altaalle paistaa aurinko harmillisesti vain pari tuntia päivässä korkeiden talojen välitse.

Olen myös bongaillut Iiron konferenssikollegoita, jotka tunnistaa yhtenevistä huppareista ja badgeista. Konferenssiin osallistuu vajaa 10 000 ihmistä, mikä omaan korvaani kuulosti jo aika mittavalta määrältä, kunnes Iiro huomautti, että se on Vegasin mittakaavassa korkeintaan keskiluokkaa; viime viikolla täällä järjestettiin Amerikan autonosavalmistajien konferenssi, johon osallistui 135 000 ihmistä. Siis sata kolmekymmentäviisi TUHATTA, yhtä paljon kuin Jyväskylässä asukkaita! Minkälainen stadioni pitää olla, että sellainen määrä mahtuu kuuntelemaan keynotea?

Mutta asiaan. Eilen illalla pohtissani itsekseni sopivaa illallispaikkaa huomasin Planet Hollywoodissa Gordon Ramsayn burgeripaikan, BURGRin. Olen katsonut ohimennen pari jaksoa Hell’s Kitcheniä, mutta tutumpi tämä julkkiskokki ja mediapersoona on minulle Kurjat kuppilat-sarjasta, jossa Ramsay jakelee mielestäni aika hyviä vinkkejä ravintolanomistajille. Kävin siis mielelläni tsekkaamassa, miten Ramsay itse hoitaa ravintolansa.

Koska olin syömässä yksin, minut istutettiin baaritiskille, jonka toisella puolella oli keittiö. Mikäs siinä, tarkkailen ruoanvalmistusprosessia ihan mielelläni, ja pääsipä varmistumaan siitä, ettei keittiön puolella ole mitään salattavaa. Nenäni edessä oli ranskispiste, jossa ranskiksia kasattiin tötteröihin, ja siitä vähän vasemmalle hampurilaisia ”pleitattiin” lautasille. Tämän takana oli grillit, joista välillä lieskat löivät tulta.

Ranskalaiset piti ravintolassa tilata erikseen $9:n hintaan, mikä oli tavallaan ihan hyvä, sillä yleensä aina hampurilaisravintolassa syön liikaa ranskalaisia. Nyt ne pystyi hyvillä mielin jättämään tilaamatta.

Sen sijaan pystyin keskittymään ravintolan pääjuttuun, niihin purilaisiin.

Mukavan oloinen tarjoilija aloitti esittelemällä minulle hymyillen tabletilta löytyvää juomalistaa. Cocktail- ja olut-valikoimat olivat laajoja, mutta olin enemmän kiinnostunut ruoasta, mitä ei löytynytkään tabletilta. Hetken asiaa ihmeteltyäni tajusin, että ruoat löytyivät paperilapulta, joka oli taiteltu servettini päälle eteeni, ja pääsin itse asiaan.

Burgerivalikoima oli laaja, ja harkitsin hetken portobellosienistä Earth Burgeria taikka kanttarellilla höystettyä Chanterelle Burgeria. Päädyin kuitenkin sienien sijaan juustoihin ja Über Cheeseburgeriin, jossa oli fontinaa, raclettea sekä vuohenjuustoa. Juomaksi valitsin jääteetä, jonka hinta ($4) tuntui hetken kalliilta, kunnes muistin, että nyt ollaan Amerikassa, ja jääteetä totta kai saa santsata tuolla hinnalla ihan niin paljon kuin haluaa.

Sanotaan vaikka näin, että burgeri oli yksi parhaimmista, mitä olen ikinä syönyt, kalliihkosta hinnasta ($15) huolimatta täysin sen väärti. Parasta burgerissa oli, että kun tilasin sen medium-rarena, se kerrankin tuli sellaisena myös pöytään eikä ollut läpikypsä, niin kuin usein käy. Juustoa olisi voinut olla hitusen enemmänkin, mutta toisaalta silloin niiden maku olisi saattanut olla liian dominoiva, joten hyvä näin.

Siinä burgeria mussuttaessani luin toisella silmällä Liza Marklundin Studio sexiä, toisella vilkuilin ympärilleni, ja yksi asia pisti silmään: tarjoilijat. Tytöt (ja kaikki tosiaan olivat tyttöjä sekä ikänsä että sukupuolensa puolesta) eivät olleet läheskään kaikki langanlaihoja, mutta selvästi ylipainoiset loistivat poissaolollaan, eikä painojakauma vastannut ollenkaan normaalia amerikkalaisen ravintolan painojakaumaa. Olikohan tämä ravintolan linjauksesta johtuvaa, vai olivatko työvaatteet karkoittaneet lihavammat tarjoilijat?

En minäkään välttämättä haluaisi käyttää päivittäin tuollaista hametta. Onkohan siinä joku hakaneulaviritys, joka estää hameen kohoamista strategisten paikkojen yläpuolelle?

Hampparin nautittuani totesin, että ranskisten jäädessä pois tilaa jäi jälkiruoalle, ja sillä saralla BURGRilla oli tarjottavana valikoima pirtelöitä. Valitin banaanipirtelön toffeevanukkaalla ja Snickers-keksillä, ja tajusin vasta annoksen tullessa pöytään, mitä tämä oikeastaan tarkoitti.

Lasissa oli 3/4 banaanipirtelöä, jonka päälle oli ladottu vanukasta. Pirtelöön pääsi kiinni pillillä, vanukkaan nauttimiseen annettiin lusikka. Pirtelö upposi kaikki, mutta vanukkaasta sain syötyä ehkä alle puolet, sen verran raskasta ja makeaa se oli. Hyvää oli silti. Muita makuvaihtoehtoja olisi ollut mm. Oreo-pirtelö crème brûlée -vanukkaalla ja mansikkapirtelö kookosvanukkaalla.

Laskua maksaessa pyydettiin jättämään palautetta ruoasta, tarjoilijasta ja yleisfiiliksestä.

Tässä yhteydessä pieni muistisääntö Amerikan-matkailuun: ravintoloissa ruokalistassa näkyvää hintaa voi hyvin ajatella euroina, koska yleensä veroton ja tipitön hinta (tässä tapauksessa $28) on niiden verojen ja tippien lisäämisen jälkeen sama numero euroissa (tässä tapauksessa $35 eli kyllä, 28 euroa). Itse olen oppinut siihen, että sopiva määrä tippiä täällä on yleensä 15-20% loppulaskusta, mutta paikallistenkin välillä on epäselvyyttä, onko tämä verollisesta vai verottomasta hinnasta, ja kuuluuko alkoholijuomista tipata saman verran. Olen ratkaissut tämän tippaamalla yleensä vähän yli 15% verollisesta hinnasta, joka on vähän vajaa 20% verottomasta, ja jos alkoholi on merkittävä osa loppulaskusta, tippaan siitä osasta noin taalan per juoma. Luottokortilla maksettaessa tippi pyöristetään aina lähimpään taalaan tai korkeintaan puoleen taalaan, jotta yhteenlasku on mahdollisimman helppo; loppusummassa pidetään siis laskun sentit.

Kokonaisuudessaan positiivinen kokemus, jota voin suositella gourmet-burgerilaisten ystäville. Näköjään brittikokki pärjää hyvin amerikkalaisten kansallisruoan parissa.