Jos pitäisi valita yksi luxemburgilainen tapahtuma, jota suosittelisin kaikille, niin se olisi ylihuomenna alkava Schueberfouer.
Vuosi sitten tähän aikaan kaupungissa pidempään asuneet kaverit hihkuivat jo innosta. Mikäköhän laite tulisi takaisin tänä vuonna, mitä uskaltaisi kokeilla. Kuinka monta gromperekichelcheriä eli perunalättyä sitä söisi, omenahillolla vai ilman, ja pitäisikö käydä lounastauolla syömässä flammeküechenia eli hapankerma”pizzaa”. Suklaamansikoita ja crémant-kuohuviiniteltta, bratwurst-hodareita patonkikuoressa ja Bofferdingin kaljateltta, ja ne kaikki kojut, joissa yritettäisiin tarkkuusammuntaa, ongintaa ja ties mitä ja voitettaisiin jotain höhlää.
En nähnyt koskaan muulloin niin paljon ihmisiä Luxemburgissa kuin mitä Schueberfouerin aikaan. Markkinat, tivoli tai miksi sitä nyt kutsuisikaan, fouer, kerää vuosittain 2 miljoonaa kävijää, mikä on noin kuusinkertaisesti maan asukasluvun verran, joten selvää on, että moni lähtee reissuun kauempaakin. Vajaan kolmen viikon ajaksi kaupungin laitamille pystytetään väliaikaisia liityntäparkkeja ja bussit, jotka kulkevat liityntäparkkien ja tapahtumapaikan, Glaciksen aukion välillä, ovat ilmaisia. Tämä tarkoitti, että usein en mahtunut töistä kotiin tullessa bussiin, koska työmatkani kulki Glaciksen ohitse, mutta onneksi pyörällä pääsee.
Töistä lounastauolla Schueberfouerissa syömässä
Luxemburgissa Schueberfoueria mainostettiin jopa maailman vanhimmiksi markkinoiksi. Näissä superlatiivipohjaisissa mainoslauseissa on yleensä ilmaa, sillä esimerkiksi Bremenin markkinat ovat vanhemmat, mutta on Schueberfoueriakin pyöritetty jo vuodesta 1340. Tivolimeininki on uudempaa perua 1700-luvulta, ja maailmanpyörää ja vuoristorataa on roudattu paikalle noin vuosisadan verran. Kun lähdin Luxemburgista viime perjantaina, Schueberfouerin pystytys oli jo aloitettu. Tässä vähän videota elokuun alkupuolelta kokoamisurakasta:
Schueberfouer pyörii 10.9. asti ja on avoinna joka päivä klo 12-01, viikonloppuisin kahteen. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka ovat missään Luxemburgin lähimaillakaan seuraavan kolmen viikon aikana.
Olen tehnyt kesäisin milloin mitäkin – yleisötutkimusta museossa, lehtikustantamon tilauskäsittelyä, yksi karmaiseva kesä pesulatyöntekijänä – mutta ehdottomasti paras kesätyöni oli Söderskärin majakanvartijana.
Söderskärin majakka sijaitsee Porvoon saaristossa, noin kahden tunnin venematkan päässä Helsingin Kauppatorilta. Se rakennettiin vuonna 1862, automatisoitiin 1957 ja lopulta sammutettiin vuonna 1989. Tästä syystä virallinen tittelini ei ollut majakanvartija vaan majakkaopas, sillä päätehtäväni oli vetää opastettuja kierroksia risteilyvieraille ja veneilijöille. Vartija silti kuvasi omasta mielestäni tehtävääni paremmin, koska kahden työtoverini kanssa pidimme myös auki majakkakauppaa, paistoimme lettuja kahvilassa ja pyöritimme bed&breakfastia. Tämän lisäksi kesän aikana maalasin talojen seiniä, kannoin useamman motin halkoja rannasta vajaan talvea varten, lämmitin saunaa (ja kerran melkein poltin koko 130-vuotiaan saunan) sekä vein sateella ämpäreitä majakkaan ja asettelin niitä samaan tyyliin kuin mitä sarjakuvissa, kun katto vuotaa. Onneksi majakan vesikatto sittemmin on remontoitu. Lisäksi ennen elokuuta hätistelin rantautujia tiehensä, sillä saarille on maihinnousukielto pesinnän takia, ja vedin köysiä pääsaarella pesivien pilkkasiipien pesien ympärille, että risteilyvieraat osaisivat kiertää ne tarpeeksi kaukaa.
Kukaan ei tunnu uskovan, kun kerron, miten oikein päädyin majakalle töihin: työvoimatoimiston kautta. Netissä oli hieman erilainen työpaikkailmoitus, johon vastasin ja kovasti hehkutin, että osaan ajaa venettä, olen viettänyt monta kesää alueen saaristossa mökkeillen ja olen suorittanut ensiapukurssin. Kun vielä hakemuksia läpikäynyt tuleva työkaveri sekoitti minut ja jonkun Karibialla merikilpikonnia suojelemassa olleen tytön keskenään, kutsu työhaastatteluun oli taattu. Siinä onnistuin vakuuttamaan hänet, että olen ihminen, jonka kanssa sietää viettää aikaa samalla pienellä saarella kellon ympäri viisi päivää viikossa. Onneksi työhaastattelussa ei puhuttu merikilpikonnista, vaan asia tuli ilmi vasta jälkeenpäin.
Työntekijänä vaihdoin nukkumapaikkaa sen mukaan, miten vieraat majoittuivat ja miltä itsestä tuntui, mutta yleensä nukuin Majakanvartijoiden talon peräkammarissa.
Aamut Söderskärillä olivat hidastempoisia: usein kävin aamu-uinnilla, monena aamuna siivosin, välillä tein kunnostus- tai inventaariohommia tai yövieraille aamupalaa, joskus aurinkoisena päivänä linnoittauduin kallionkoloon viltin ja hyvän kirjan kanssa. Vähän ennen puolta päivää ryhdyimme tekemään 36 munan lettutaikinaa – muistan ikuisesti sen, kun kerran se 34. muna oli pilaantunut – ja vispaamaan kermaa ja keittämään kahvia. Puolen päivän jälkeen aloimme tiirailla ikkunasta, milloin risteilyalus näkyy horisontissa. Siitä oli vielä vartti rantautumiseen ja hälinän alkuun, jota kesti kolmisen tuntia. Sen päätteeksi hyvästelimme laivan (heti kun olimme täyttäneet vesivarantomme ja vaihtaneet vähän lettuja laivan lohikeittoon) ja huoahdimme. Vaikka joku olisi jäänyt yöksi tai saareen tulisi vieraita omalla veneellä vielä illan päätteeksi, illalla palasimme takaisin rauhalliseen saaristolaisrytmiin.
Myrskypäivinä rytmi oli erilainen, sillä risteilyalus ei päässyt rantautumaan liian kovassa tuulessa. Saimme silloin pakollisen vapaapäivän, ja jos jonkun piti päästä tuona päivänä saarelta pois, niin välillä pääsi, välillä ei. Kerran majakan omistaja tuli hakemaan minua ja saarelle majoittunutta pariskuntaa pois pikkuveneellä Vuosaaresta, kerran majoittujat taas pääsivät lähtemään olikohan-se-nyt Merenkulkulaitoksen aluksella, joka oli tullut tarkastamaan, että merimerkit olivat vielä paikoillaan. Ainakin kerran jäin odottamaan seuraavaa päivää, jolloin sain kyydin läheiseen Kaunissaareen, josta kulki yhteysalus. Piti hyväksyä, että ulkosaaristossa luonto määrää välillä tahdin.
Majakan historia on laaja, värikäs ja erittäin mielenkiintoinen. Loppukesästä minulla oli päässäni juttua noin kahdeksi tunniksi, mutta ei auttanut, sillä ryhmä oli saatava ulos tunnissa, koska tunnin päästä piti usein olla vetämässä seuraavaa ryhmää. Ryhmästä riippuen saatoin kertoa siitä kuinka jatkosodan aikana majakassa toimi lottien ilmavalvontayksikkö ja majakkaa pommitettiin, tai siitä kuinka majakanvartijat menivät lakkoon 1900-luvun alussa ja heidät vaihdettiin venäläisiin virkaveljiin, tai siitä miten Suomen luotsilaitos on toiminut läpi vuosien ja miten lähisaaren luotsit kommunikoivat majakan kanssa, tai millaista majakkamestarin, kolmen majakanvartijan ja heidän perheidensä elämä oli saarella kylminä ja pimeinä talvina. Lisäksi tarinoin saaren linnustosta, hylkeenmetsästyksestä, majakan arkkitehtuurista ja rakennusvaiheista sekä linssin toiminnasta ennen ja jälkeen automatisoinnin.
Vain kerran minulla meni opastus kunnolla solmuun: paikallinen kalastaja oli kärrännyt ilman ennakkovaroitusta suomenruotsalaisen autistilasten kesäleirin tutustumaan saareen, ja jotenkin minä päädyin opastamaan heitä. Aloitin kertomalla majakan historiasta ja totesin, että alussa tällä saarella oli en stor bög. Lapset olivat jo hyvää vauhtia tikahtumassa nauruun, kun kesäleirin vetäjä huomautti, että pooki eli tunnusmajakka on kylläkin ruotsiksi båk.
Saarella on Majakkamestarin talon (vas) ja Majakanvartijoiden talon (kesk) lisäksi iso halkoliiteri (oik), sauna (ei kuvassa) ja toisessa saaressa lintubongareiden tupa. Majakan Fresnel-linssi on yksi kahdesta Suomessa jäljellä olevasta tuon tyyppisestä linssistä, ja se tilattiin aikoinaan postimyynnillä Pariisista.
Saarelle tuli välillä myös tilausristeilyitä, ja kerran erään sähköyhtiön virkistyspäiväläisten huuliveikko keskeytti opastukseni alkuunsa ja halusi tietää ”tärkeimmän ensin”, eli milloin majakka on sähköistetty. No ei ole. ”Pärjäämme hyvin ilmankin”, totesin, mitä ei meinattu ensin uskoa. Södessä ei ole sähköä muuta kuin mitä pieni aurinkopaneeli tuottaa, ja onneksi siitä riitti sekä kännyköiden akkujen lataamiseen että sähkövatkaimen käyttöön, sillä kuulema ennen sitä kaikki lettukahvilan kerma oli vatkattu käsin. Jääkaapit ja liesi toimivat kaasulla, sauna ja talot lämmitetään haloilla. Valoa tulee öljylampuista, jonka ensimmäisen kerran sytytimme vasta elokuun alussa, koska laakean ulapan keskellä ei Suomen kesässä ollut aiemmin tullut tarvetta. Meillä oli myös kaasugrilli, mutta puolet ajasta söimme iltaisin täytettyjä lettuja, mihin kumma kyllä ei ehtinyt kesän aikana kyllästyä.
Söderskär on tänä vuonna erityisen ajankohtainen, koska nyt tulee kuluneeksi 100 vuotta Tove Janssonin syntymästä, ja jos joku joskus on miettinyt, missä se muumien majakka sijaitsi, niin Södessähän se. Janssonin perhe kävi Toven lapsuudessa usein vierailulla Söderskärissä, ja vanhempana Jansson elämänkumppaneineen pisti pystyyn kesämökin läheiseen saareen. Luin Muumipappa ja meri -kirjan majakkakesänäni, ja vaikka kuvaukset eivät olleet aivan yksi-yhteen, eikä Jansson ole suoraan sanonut ottaneensa Söderskäristä vaikutteita, niin sekä kirjasta että saarelta löytyvät mm. makean veden allas ja pieni metsä (hyvin pieni). Ja kopioihan Jansson muumitalonkin oikean elämän majakasta, joka sijaitsi ihan Söderskärin lähellä, kunnes se räjäytettiin päivä talvisodan päättymistä seuraavana päivänä.
Royal Linen risteilyalus, jota me käytimme yhteysaluksena, sekä ruotsalainen paatti, joka päätti tulla vierailulle samaan aikaan.
Majakalle pääsee risteilyllä Helsingistä kauppatorilta tai Vuosaaresta vielä syyskuun puoliväliin asti, mutta itse suosittelen lämpimästi yöpymistä majakalla. Majakan sviitti on tunnelmallinen, mutta kannattaa silti harkita majakanvartijoiden talossa yöpymistä, sillä majakasta on aikamoinen kapuaminen huussiin keskellä yötä. Saareen pääsee myös omalla veneellä, ja laituriin voi jäädä yöksi. Ensi sunnuntaina on vieläpä kansainvälinen majakkapäivä!
Mainitsin aiemmassa postauksessa Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea-listan, jonka laadin mielessäni toista viikkoa sitten. Tänään ruksin siitä viimeisen kohdan ylitse, kun kävin tutustumassa Luxemburgin katedraaliin.
On jotenkin nurinkurista, että katedraalit kuuluvat minulla aina vakionähtävyyksiin vieraissa kaupungeissa käydessä, mutta täällä en puolentoista vuoden aikana saanut aikaiseksi avata katedraalin ovia kertaakaan. Ei, vaikka se on ihan tuossa keskustassa, keskellä kaikkea. Niinpä eilen, kun kävimme syömässä lounasta keskustassa (Chiggeri, voin suositella), koukkasin katedraalin kautta takaisintulomatkalla.
Luxemburgin katedraali on virallisesti nimeltään Notre Damen katedraali, ja sen rakensivat jesuiitat 1600-luvulla barokkityyliin. Katedraalin arvonimi sille suotiin vasta vuonna 1870, ja samalla barokkisisustus vaihdettiin myöhäisgoottilaiseen. Olin alunperin ajatellut käyväni katedraalissa katsomassa pyhiinvaellusjuhla Oktavin päätöstilaisuutta, mutta se meni jotenkin ohitse minulta kumpanakin vuonna, kun siihen olisi ollut mahdollisuus. Oktav alkaa kolme viikkoa pääsiäisen jälkeen ja loppuu kaksi viikkoa myöhemmin, ja silloin katedraalin edustalla olevalle torille pystytetään markkinat ruokkimaan pyhiinvaeltajia.
Katedraalin lisäksi kävin vihdoin viime viikolla Villa Vaubanin taidemuseossa sekä paikallisessa Kansallismuseossa äänioppaan kera. Mikähän siinä on, että sitä aina tuudittautui ajatukseen, että ”tuonne voi mennä milloin vain” ja ”kyllähän minulla on aikaa”? Ilman tätä ajan loppumista tuskin olisin vieläkään saanut aikaiseksi käydä näitä katsomassa, vaikka kumpikin oli ehdottomasti käynnin arvoinen.
Katedraalin seinässä oli Luxemburgin kaupunkien vaakunoita.
Koska uskon, etten ole yksin tässä, haastan kaikki blogin lukijat vierailemaan jossain itselleen uudessa paikassa kotinsa lähellä vielä tämän kuun aikana. Vai onko täällä joku, joka on oikeasti käynyt katsomassa kotiseudultaan kaiken näkemisen arvoisen?
Ennen tämän vuoden heinäkuuta en ollut ikinä elämässäni käynyt Manner-Espanjassa. ”Kaikki Euroopan maat käytynä”-tavoitteessani Espanja oli jo leimattu käydyksi, kiitos Kanariansaarten, joten muu osa maata ei ollut aiemmin esiintynyt vaihtoehtona matkakohteita mietittäessä. Moni suomalainen tuntuu olevan hulluna tuohon alueeseen, enkä ihan hiffannut, että miksi: käsitykseni oli, että Espanja on sekava maa, jossa kaikki alkuperäinen on jo kauan sitten kadonnut turistimassojen alle, jossa todennäköisesti tulee huijatuksi ja josta taideaarteet on viety Pariisin ja Lontoon museoihin.
Olin väärässä. Mistä lie käsitykseni ammentanut.
Don Quijote ja Sancho Panza Plaza Españalla
Miksi sitten Madrid? Minulla oli useampi kesäviikonloppu ilman mitään ihmeellistä tekemistä, ja koin yhtäkkistä ahdistusta siitä, että asun ei yhden vaan peräti kahden ison Ryanair-lentokentän lähellä (Frankfurt-Hahniin 1,5 tuntia ja Brussels-Charleroihin 2,5 tuntia, ja bussiyhteys on tiheä ja halpa) enkä siltikään ole käyttänyt tätä hyväkseni kuin kerran. Samanaikaisesti vaihdoin kuulumisia vanhan vaihtarikaverini, kreikkalaisen Antoniksen kanssa, ja hän kertoi opiskelevansa jatkotutkintoa Madridissa. Muistin myös taannoisen sohvasurffajani Marían, ja pikatarkastus Ryanairin tarjontaan paljasti, että Madridiin pääsee lentämään perjantaisin töiden jälkeen ja paluu on sopivasti sunnuntai-iltana.
Kyselyä Maríalle, minä viikonloppuna hänellä olisi sohva vapaana, ja pian oli lentoliput plakkarissa. Matkojen hinnaksi tuli 180 euroa lentokenttäkuljetuksineen – ei puoli-ilmaista, mutta silti siedettävä hinta viikonloppureissulle.
Lauantaiaamuna kävin lenkillä: Parque de Cuña Verden kauaskantoisten näkymien kautta Manzanare-joen varren puistoon. Matkalla oli stadion, josta olisin saattanut olla enemmän innoissani, jos seuraisin yhtään jalkapalloa.
Tällainen jolkottelu. Suosittelen lenkkeilyyn erityisesti tuota rantapuistoa, jos tuolla päin sattuu olemaan lenkkareiden kanssa.
Perjantaina tulin paikalle niin myöhään, että painuimme aika pian nukkumaan. Lauantaina aamupalan ja aamulenkin jälkeen olikin aika ihmetellä, että mitäs nyt? Marían piti valmistautua seuraavalla viikolla olevaan tenttiin, joten hän ja miehensä Rafa laativat yhdessä minulle taistelusuunnitelman päivälle, johon sisältyi suurin osa Madridin keskeisistä nähtävyyksistä, ja jonka alkupiste oli Plaza España. Bussissa sain kuitenkin yhteyden Antonikseen ja sovimme treffaavamme samalla plazalla. I have a surprise for you!!! Antonis toisteli, ja hieman pelonsekaisin tuntein mietin, että mitähän hän on nyt mennyt keksimään.
Plaza Españalla eteeni kaarsi pyörällä Antoniksen lisäksi toinen vaihtarikaverini Ruben, jolle jälleennäkeminen tuli myöskin yllätyksenä. En ollut nähnyt heistä kumpaakaan viiteen vuoteen, mutta jotenkin maagisesti jutut pystyi poimimaan siitä, mihin ne oli viisi vuotta sitten jätetty. Valencialainen Ruben oli tullut kanssa viikonlopuksi Antonista tapaamaan, ja loppupäivä kului mukavasti heidän kanssaan paikkoja kierrellessä.
Real eli kuninkaanpalatsi. Seuraavalla kerralla varaan aikaa käydä sisällä asti.Antonis ja Ruben turisteilemassa
Monet madridilaiset olivat varoitelleet etukäteen, että kesällä on paahtavan kuumaa, suorastaan epämiellyttävän kuumaa. Tälle viikonlopulle oli kuitenkin osunut pilvinen ajoittain ripotteleva sää, eikä lämpöasteitakaan ollut kuin vähän yli +20. Sopii minulle: eipähän palanut ja jaksoi kävellä. Lisäksi pieni sade tarjosi hyvän syyn istua hetki kahvilassa oluiden ääressä kertaamassa, mitä kunkin elämässä oli viiden vuoden aikana tapahtunut, ja juoruilemassa muiden vaihtarikavereiden kuulumisista.
Plaza Mayor rakennettiin 1600-luvulla, ja siellä on järjestetty niin härkätaisteluita, futispelejä kuin Espanjan inkvisition julkisia teloituksiakin.Casa de la Panaderían eli leipurien killan talon seinämaalaukset näyttävät hämäävän vanhalta mutta ovat itseasiassa vuodelta 1992.
Päivä ei ollut erityisen tehokasta turisteilua. Matkaopas pysyi minulla laukussa, ja Antoniksen ja Rubenin selostukset paikoista olivat aika ylimalkaisia. Antonis tunnusti, etteivät museot ja historia paljoa kiinnosta, ja hän olisi parempi opas yöelämässä kuin päivänähtävyyksissä. Ruben yritti parhaansa mukaan paikkailla tilannetta mutta totesi sitten, että minun pitäisi tulla Valenciaan, jos haluaisin asiantuntevan kaupunkioppaan. Tämä ei minua haittannut, vanhojen kavereiden näkeminen oli tällä kertaa tärkeämpää, mutta sellainen fiilis jäi, että tänne pitää tulla uudestaan. Komeita vanhoja rakennuksia, museoita ja kulttuuria kun tuntui riittävän vaikka muille jakaa.
Karhu ja mansikkapuu ovat Madridin vaakuna ja symboli. Jos taas haluat tietää, miksi aasialaiset näyttävät aina voitonmerkkiä valokuvissa, lue tämä Timen juttu.
Päivällisellä Marían ja Rafan kanssa María ilmoitti, että oli luovuttanut opiskelun kanssa – tentti ei kuitenkaan menisi lävitse tarpeeksi hyvin arvosanoin, ja tentin tekemisestä piti maksaa usempi sata euroa – joten he voisivat Rafan kanssa liittyä seuraan illaksi: Antonis oli muuttamassa takaisin Kreikkaan opintojen päätyttyä, joten tiedossa oli läksiäiset. Rafa elättää itsensä kääntämällä teknistä dokumentaatiota espanjasta portugaliksi, mutta sielultaan hän on muusikko, joten hän nappasi mukaansa vielä kitaran ja vahvistimen, mikä osoittautui hyväksi ideaksi, sillä paikan päältä löytyi musisointiseuraa.
Muusikot lämmittelivät jammailemalla. Sen jälkeen siirryttiin vähän vauhdikkaampiin rytmeihin:
Me lähdimme nukkumaan aamuneljältä, mikä minulle on jo todella myöhään, mutta Antonis kertoi seuraavana päivänä viimeisten lähteneen juhlista seitsemältä aamulla – eli eteläeurooppalaisittain ihan normaaliin aikaan. Seuraavana päivänä jatkoin turisteilua Marían ja Rafan kanssa, mutta siitä joskus toiste.
Kun nyt olen todennut, että Manner-Espanja on oikeasti aika upea paikka, niin kertokaas siellä käyneet, mitkä ovat teidän lempikaupunkeja ja -alueita siellä? Minne kannattaisi suunnata seuraavaksi Madridin lisäksi?
PS. Blogi löytyy nykyään Facebookista, ja uusimmista postauksistakin saa tiedon sitä kautta. Jos naamakirjailu on siis sinun juttusi, niin Tykätä voi oikeassa palkissa!
Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.
Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.
Riesling Open, ehkäpä viime vuoden paras kyläjuhla, järjestetään taas Mosel-joen varren pikkukylien viinitiloilla 19.-21.9.2014
Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.
Useldangen linnan pihalla järjestettiin eräänä viikonloppuna isot keskiaikafestarit. Parikin Luxemburgia tylsänä pitänyttä tyyppiä ihmetteli, kun ei ollut tällaisesta kuullutkaan. Kas kummaa.
Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.
Lapsena aika kului hitaammin, kun kaikki oli uutta. Varmaan sama juttu luxemburgilaisilla kileillä, joiden mielestä jokainen ohikulkija on jännin juttu ikinä.
Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.
Luxemburgissa muurit voivat oikeasti olla esteitä, paitsi että eivät, koska lähelle tätä kohtaa on rakennettu muurien sisään yleisöhissi.
On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.
Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.
Kahden maanosan välisessä etäsuhteessa nähdään silloin, kun pystytään, ja välillä tapaamisten järjestelyssä saa käyttää paljonkin mielikuvitusta. Toissa viikonloppuna Iiro oli palaamassa työmatkalta Aasiasta ja onnistui siinä samassa saamaan viikonlopun mittaisen stopoverin Amsterdamiin, joten minä kävin perjantaina vuokraamassa auton ja hurutin töiden jälkeen pitkin Belgian ja Hollannin moottoriteitä – auto kun oli sekä nopeampi että halvempi kuin juna, koska Luxemburg-Bryssel-väli on tolkuttoman hidas ja Bryssel-Amsterdam tolkuttoman kallis. En oikeastaan pidä autolla ajamisesta, mutta Yhdysvalloissa pitkiin ajomatkoihin kaupunkien välillä on turtunut, ja niin tämäkin neljän tunnin matka kului autoradiota huudattaen ja tarpeeksi usein jaloittelutaukoja pitäen.
Koska Amsterdamissa oli kerrankin käytössä auto, vietimme lauantaipäivän kaupunkia ympäröivää maaseutua tutkien. Illaksi kuitenkin palasimme kaupunkiin ja lähdimme kiertämään kaupunkia jalan. Ja voi pojat se hurmaa minut kauneudellaan joka kerta!
Amsterdam on täynnä ihanuutta. Kanaaleihin on parkkeerattu asuntoveneitä, koska joskus aikoinaan kaupungista loppui tila ja veneessä asuminen tuli halvemmaksi. Nyt suurin osa näistä asuntoveneistä on laillistettuja, niihin on vedetty sähköt ja vedet, ja niillä on omat söpöt pienet ”etupihansa” tielle päin. Pyöriä on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, niitä vanhanajan kaupunkipyöriä, joissa monessa on eteen sidottu kori tavaroiden kuljetusta varten. Talot, jotka reunustavat kanaaleita, ovat koristeellisia ja kauniita, ja niissä jokaisessa on ulkonevassa kattoparrussa koukku, jonka avulla tavarat muuttaessa vinssataan asuntoihin. Amsterdamilaiset rappukäytävät ovat nimittäin todella ahtaita, kapeita ja jyrkkiä, minkä saimme kokea omassa vuokra-apartmentissamme.
Olimme nauttineet lounaan aika myöhään, joten pitkään vain kuljeskelimme kaupungissa, pysähtyen pariin otteeseen oluelle jollekin kutsuvalle terassille. Yhdeksän maissa illalla mietimme, että nyt voisi olla hyvä hetki etsiä ravintola, kun satuimme kävelemään kanaalikierrosvenelaiturin ohitse. ”Hei mennään tuollaiselle kierrokselle!” huikkasin Iirolle vitsillä, ja parin minuutin kuluttua löysimme itsemme jonottamasta viimeisten joukossa venelippuja juuri ennen paatin lähtöä. Vajaan tunnin kierros oli arvoisensa, sillä kaupunki vaan näyttää erilaiselta veneestä käsin – ja hauskaa oli myös seurata muita veneilijöitä, joista osalla oli jo pienet kansibileet käynnissä hämärtyvässä illassa.
Veneristeilyn jälkeen hetken poukkoiltuamme löysimme keskustasta ruokapaikan, jota voin aidosti suositella kaikille Amsterdamin kävijöille: Umami, osoitteessa Nieuwezijds Voorburgwal 161. Kuvia ei ole, koska tässä vaiheessa kännykästäni loppui akku, mutta homma toimi niin, että 25 eurolla per henki sai tilata kahden tunnin aikana keittiöstä käytännössä niin paljon pieniä maisteluannoksia kuin napa veti – kunhan aina söi edellisen loppuun. Sushi oli ihan ok, mutta varsinaisesti ravintola pääsi loistamaan fuusio-aasialaisruoassaan: lammasta vihreässä curryssa, Pekingin ankkaa, rapuja bangkokilaisittain, wasabimeribassia. Hintalaatusuhteeltaan ravintola oli erinomainen, ja ystävällinen palvelu ja hämyisä romanttinen tunnelma kruunasivat illan.
Sunnuntaiaamuna heitin Iiron lentokentälle, toivotin hyvää matkaa Atlantin yli ja lähdin itse ajamaan parin mutkan kautta takaisin Luxemburgiin. Seuraavan kerran näemme taas reilun viikon päästä Suomessa, jolloin etäsuhde vaihtuu vihdoin takaisin lähisuhteeksi ainakin joksikin aikaa.
Kävin viisumihaastattelussa Yhdysvaltain suurlähetystössä kaksi viikkoa sitten, ja silloin sanottiin, että passia uuden viisumin kanssa voi tulla hakemaan viikon päästä. Normaalisti odotusaika olisi vain neljä päivää, mutta nyt we have been experiencing some delays.
Jotain tämän näköistä pitäisi kohta minunkin passistani taas löytyä. Innolla odotan, miltä kuva näyttää, sillä latasin viisumijärjestelmään vain jonkun kuvan, joka meni läpi automaattisista tsekeistä, ja olin valmistautunut antamaan haastattelutilanteessa varsinaisen viisumikelpoisen kuvan – mutta se jäi sitten antamatta. Kai se toinenkin kuva oli ihan ok. [Kuva: red]
Viikko sitten tiistaina koputin hyväntuulisena suurlähetystön porttia, ja hetken odottelun jälkeen hermostuneen oloinen mies tuli ulos pyytelemään anteeksi. We can’t issue any visas right now, hän aloitti. Sen jälkeen hän kertoi, että reilu viikko sitten joku tietokanta, jota Yhdysvallat käyttää viisumien myöntämiseen, oli kaatunut, eikä sitä olla vielä saatu korjattua. Kuinka kauan tähän menee? Ei tietoa. Ei mitään tietoa. Sorry, mies totesi, naurahti kuivasti, ja tarjoutui antamaan minulle passini takaisin ilman viisumia, jos tarvitsisin sitä johonkin. Totesin, että tarvitsisin sitä vasta parin viikon päästä, mutta silloin viisumi olisi hyvä olla mukana, koska matka vie Yhdysvaltoihin, johon mies totesi, että That’s nice ja hermostuneesti naurahti uudestaan.
Siis anteeksi mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? No idea, mies totesi ja pudisteli päätään, ja kaikesta näki, että hän oli joutunut käymään tämän epämiellyttävän keskustelun lävitse monta kertaa viimeisen parin päivän sisään. I mean if this continues, they’ve go to do something. People have plane tickets, people have commitments in the US, something’s got to be done, mies totesi. Okei, mutta entä mitä minä teen? We’ll contact you, I guess, mies sanoi ojentaen suurlähetystön käyntikorttia. Onnea odotteluun.
Vanhasta passistani löytyi myös Kambodzan viisumi, ja sen saaminen taannoin oli huomattavasti helpompaa: ojenna telttakatoksen alla istuvalle aseistautuneelle khmerille $20 ja katso, kun hän liimailee ja leimailee viisumin paikoilleen. Ei haastattelua, ei edes yhteistä kieltä. [Kuva: Houston Marsh]
Töihin päästessäni googlettamalla löysin Daily Mailin jutun aiheesta: ongelma ei todellakaan koske pelkästään minua vaan kaikkia, jotka olivat viimeisen reilun viikon aikana hakeneet Yhdysvaltain viisumia. Kaikkia viisumityyppejä, kaikkia suurlähetystöjä. Maailmanlaajuisesti ongelmasta kärsiviä on kymmeniä tuhansia, joista minä olin vain yksi. Kun sitten vielä seuraavana päivänä sain mailia suurlähetystöstä, vatsanpohjassa oli aika ikävä fiilis.
The U.S. Department of State has been experiencing technical problems with its visa system, which are affecting global operations. This issue is worldwide and is not specific to any particular country or visa category. We recognize and deeply regret the inconvenience to travelers. We are doing everything possible to return passports with visas as soon as we are able to complete processing. We regret that we are currently unable to predict how long the delay will be.
Tämän mailin lopussa luki: This email is UNCLASSIFIED.
Aikaa oli vielä useampi viikko, mutta mitä jos tätä ongelmaa ei saataisi korjattua ajoissa? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Ilman viisumia pelkällä ESTAlla maahantuloviranomaiselle selittämään, että ei nyt ole kolmen kuukauden sisään paluulippua ostettuna, mutta ajattelinkin häipyä maasta Meksikon maarajan kautta? Ihan totta, varmasti aion! Ja sitten ilman viisumia varmaan pitäisikin häipyä, ettei seuraavalla kerralla maahan tullessa syytettäisi aiheesta laittomaksi maahanmuuttajaksi.
Suunnilleen tällaisessa kopissa konsuli istui haastattelun yhteydessä, ja sormenjäljet toki otettiin siinä samassa. Minulla vaan ei ollut noin hienoa saria päällä. [Kuva: US Consulate Chennai]
Tätä lievää stressiä kesti viikko, sillä tänään suurlähetystö oli lähettäny uuden mailin: Your visa can finally be printed today, you can collect it today. Oi tätä ilon ja riemun päivää! Mutta mitä tästä opimme: älä koskaan jätä viisumia viime tippaan, sillä mitä vaan voi tapahtua. Ehkä ei siis pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ties vaikka suurlähetystö ehtii palaa maan tasalle tässä välissä, tai saadessani vihdoin passini käteeni suurlähetystön vartiokoira hyökkää sen kimppuun ja repii sen kappaleiksi.
Jos näet suoraan tämän kirjoituksen RSS-lukijassasi, blogilistassasi tai mitä ikinä kautta yleensä tänne tuletkaan, niin sinun ei luultavasti tarvitse tehdä mitään tämän muutoksen eteen. Jos linkkaat tähän blogiin omasta blogistasi, kannattaa kuitenkin päivittää linkit. Ja uusi osoitehan on globecalledhome.fi!
Viime viikonloppu kului minulla Amsterdamissa, toissa viikonloppu Madridissa. Lupaan kirjoittaa niistä vielä joskus, mutta tämän viikonlopun olen käyttänyt reissuväsymyksestä toipumiseen. Minusta on aina kivaa matkustaa, ja kumpikin noista reissuviikonlopuista oli ihan mahtava, mutta joskus kotiin tullessa kokee reissuähkyä – esimerkiksi nyt. Harkitsin vielä perjantaina lähteväni Liègeen päiväreissulle katsomaan ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlallisuuksia, mutta järki voitti: tämä viikonloppu menee minulla lähinnä sohvalla loikoillen, siivoillen ja relaten.
Suurherttuan palatsin kattoa. Palatsi sijaitsee keskustassa, osana erästä keskustakorttelia, kylki kiinni piskuisessa parlamenttitalossa.
En tietenkään viettänyt viikonloppua täysin neljän seinän sisässä. Perjantaina kävin taidemuseon ilmaisillassa, lauantaina suuntasin parin kaverin kanssa ulkoilmaelokuviin. Luxemburgissa perinteisesti kaupunki tarjoaa kesäviikonloppuisin ulkoilmaelokuvanäytöksiä, paikka vaan vaihtelee. Alkukesästä näyttämönä toimi Knuedlerin tori (joka virallisesti Place Guillaume II:na tunnetaan), nyt keskikesällä keräännyimme katsomaan leffaa suurherttuan palatsin eteen, ja ensi viikonlopusta lähtien niitä näytetään vanhan kapusiinilaisluostarin pihalla.
Ulkoilmanäytökset ovat sen verran suosittuja, että meidän piti tulla paikalle yli puoli tuntia etukäteen saadaksemme paikat melkein taaimmaisimmalta riviltä. Tämän jälkeen tulleet jäivät nojailemaan teatterialueen aitaan, sillä palatsin edessä olevalle alueelle ei päästetty enempää ihmisiä kuin mitä mahtui istumaan. Paikan päältä sai ostaa syötävää (poppareita) ja juotavaa (olutta, viiniä, limsaa), ja kaikille jaettiin sadeponchot sitä varten, että alkaisi satamaan. Noin puolivälissä leffaa alkoikin ripsiä, mutta ponchon ansiosta tämä ei katsomiskokemusta häirinnyt.
Minä ja kaverini Alexandra odottelemme elokuvan alkamista, kuvaajana Alexandran mies.
Oman haikeutensa iltaan toi, että tästä alkoi taas ketju hejdåita, nähdään joskus, jossain. Kaveriporukassamme minä en ole ainoa, joka ei aina pysty sanomaan, missä on puolen vuoden päästä, mikä tarkoittaa, että palatessani Luxemburgiin kaverit eivät välttämättä enää ole täällä. Alexandran kanssa näimme nyt viimeistä kertaa pitkään aikaan, sillä hän lähtee huomenna miehensä kanssa lomalle Pohjois-Italiaan ja palaa vasta päivä sen jälkeen, kun minä olen jo poistunut maasta. Onneksi meillä kaikilla on vahva usko, että näemme varmasti taas joskus, jossain.
Näin ensimmäistä kertaa Breakfast at Tiffany’sin, ja okei, ymmärrän mihin elokuvan charmi perustuu, mutta minua hieman häiritsi pari asiaa: tyttö on mennyt 14-vuotiaana naimisiin vanhan leskimiehen kanssa, ja joidenkin mielestä tämä on romanttista? Ja mitä romanttista on siinä, että mies sanoo naiselle ”I love you, so you belong to me” kysymättä, onko tämä naiselle kenties okei? (Ja nainen tietenkin aktiivisesti vastustelee, mutta mies ei tästä piittaa.) Lisäksi en ole aikoihin nähnyt näin avoimen rasistista elokuvaa – miten ihmeessä japanilaisia on joskus voitu kuvata elokuvissa noin? Bottom line: onneksi en elä 60-luvulla, mutta haluaisin silti naispääosan vaatekaapin. Ne mekot!
Elokuvan jälkeen suuntasimme vielä lasilliselle. Juttu luisti mukavasti: minä pälätin englantia, Alexandran mies Olivier puhui ranskaa, ja Alexandra puhui kumpaakin sekaisin. Onnistui ihan hyvin, sillä sekä minulla että Olivierillä vieraan kielen ymmärrys on selvästi korkeammalla kuin puheen tuottaminen.
Kuten joku saattoi uutisista bongata, ensimmäinen maailmansota alkoi sata vuotta sitten, ja itseasiassa Saksan hyökkäyksestä Luxemburgiin tulee tänään kuluneeksi päivälleen sata vuotta. Virallisesti tosin ”juhlapäivä” on huomenna, sillä osa saksalaisjoukoista hyökkäsi maahan kommunikaatiovirheestä johtuen päivän etuajassa ja perääntyi tajutessaan virheensä. Huomenna täällä on kai jotain seppeleen laskua, ja väestöhälyttimet pärähtävät tämän kunniaksi soimaan kolmen maissa. Toisin kuin Suomessa, niitä ei täällä testailla tasaisin väliajoin, joten huomisesta muistopirinästä on varoiteltu mediassa, etteivät ihmiset ryntäisi hädissään väestösuojiin.
Ensimmäisen maailmansodan verisimmät taistelut sodittiin Ranskan ja Belgian rajalla. Olen aiemmin kirjoitellut täällä Ranskan Verdunista, jossa pääsee ihmettelemään hyvin säilyneitä linnoituksia. Pari kuukautta sitten taas katsastimme Iiron kanssa Belgian Ypresin ympäristöä, jossa käytiin melkein koko sodan ajan jatkuvaa asemasotaa rintamalinjalla, jota satojen tuhansien kuolleiden hinnalla siirrettiin aina muutama kilometri sinne tänne. Neljässä vuodessa uhriluku nousi melkein miljoonaan, ja se näkyy tänä päivänä sotilashautausmailla, joita on useita kymmeniä pitkin maaseutua.
Näistä sotilaista joukko-osasto on tiedossa, mutta ei tarkempi henkilöllisyys.Jonkun kanukin viimeinen leposija. Tyne Cotin brittiläisen kansanyhteisön sotilashautausmaalle on haudattu melkein kymmenen tuhannen britin lisäksi vajaa tuhat kanadalaisia, reilu tuhat australialaisia, viitisensataa uusseelantilaista, vajaa sata eteläamerikkalaista, pari karibialaista, yksi ranskalainen ja neljä saksalaista.
Ensimmäisen maailmansodan aikoihin ei vielä harrastettu kovinkaan kestäviä tunnistuslaattoja. Jos laatta oli, se saattoi olla tehty vaikkapa kankaasta, ja usein niitä oli vain yksi kappale. Nykyisissä tunnistuslaatoissahan on taitekohta, josta laatta on tarkoitus puolittaa sotilaan kuollessa. Toinen kappale jonkun taskuun tiedoksi vietäväksi, että tämän niminen heppu on merkittävä kuolleiden kirjoihin, toinen kappale taas jää ruumiille merkkaamaan, kenen maallisesta tomumajasta on kyse. Ensimmäisessä maailmansodassa taas tunnistuslaatat vietiin usein taistelun melskeessä kirjanpitotarkoituksiin, jolloin ruumiita ei jälkikäteen yleensä pystytty tunnistamaan nimeltä. Joukko-osasto ja kotimaa sen sijaan selviävät uniformusta, jos sellainen on tunnistettavassa muodossa, ja siksi monessa hautakivessä ne olivat ainoat tarjolla olevat tiedot.
Näitä täsmälleen samanlaisia punaisia unikkomuistoristejä oli satoja ellei jopa tuhansia eri hautausmailla.
Hautausmaan seinä oli täynnä joukko-osastoittain järjestettyjä nimiä, joihin ei olla osattu yhdistää ruumiita. Joku on käynyt muistamassa erästä Campbellin pojista, ja minä todellakin toivoin, etteivät nämä kaikki Campbellit ole olleet lähisukulaisia.
Eniten minua yllätti hautausmailla se, kuinka paljon siellä oli käyty muistelemassa ihmisiä. Yllättävää siksi siis, ettei kukaan tänä päivänä sotilashautausmaiden kiertokunnossa oleva taatusti voi oikeasti muistaa ketään ensimmäisessä maailmansodassa kuollutta. Hautausmaan portilla oli kuitenkin kirja, josta pystyi katsomaan, minne sukulainen oli haudattu tai missä seinäplakaatissa hänen nimensä oli näkyvillä. Ihmettelin tätä hetken kunnes mietin, että jos minun isoisoisoisäni olisi haudattu Helsingin sijasta tänne, aika varmasti etsisin hänen hautansa ja saattaisin unikonkin jättää merkiksi käynnistä.
Tyne Cotin hautausmaan keskelle on jätetty pari pillboxia eli bunkkerimaista tuliasemaa. Nämä ovat siis juuri niitä, missä osa näistäkin kuolleista on taistellut.
Ensimmäiset alueen hautausmaat syntyivät niin, että kuolleet haudattiin niille sijoilleen, ja vasta myöhemmin ruvettiin suunnitelemaan hautamuodostelmia ja uudelleenjärjestelemään hautoja. Tyne Cotissa on yhä pari merkkiä sadan vuoden takaisista taisteluista. Paikalleen on jätetty pari pillboxia, joista yhden päälle on rakennettu ristin muotoinen muistomerkki, joka näkyy postauksen toisessa kuvassa. Sen lisäksi hautausmaan etuosassa on alue, jossa haudat ovat siinä kohti, mihin miehet ovat kuolleet, ja tämän takia hautausmaalle on haudattu myös kaksi saksalaista: Passchendaelen taisteluissa kuollut Otto Bieber sekä joku toinen, jonka ruumis löytyi samoilta kohdin. Commonwealthin hautakivissä on kaareva yläosa, mutta näiden kahden saksalaisen jaettu hautakivi on leikattu tasaiseksi.
…und ein Deutscher Soldat.Alkuperäisille sijoilleen haudattujen ruumiiden alue, jonka takana näkyy kaukana nimiä täynnä oleva seinusta.
Tyne Cotin hautausmaan lisäksi pysähdyimme Langemarkin saksalaishautausmaalla, jonka fiilis oli täysin erilainen. Siinä missä Tyne Cotin hautakivet olivat vaaleita ja alue valoisa ja pitkälti puuton, Langemarkin hautakivet olivat tummanpuhuvia ja alue metsän siimeksessä. Mitä olen sotilashautausmaita täällä päin katsellut, tämä tuntuu olevan yleisempikin ero liittoutuneiden ja saksalaisten sotilashautausmaiden välillä maailmansodasta riippumatta.
Saksalaisia joukkohautaan haudattuja.
Langemark on alueeltaan saman kokoinen Tyne Cotin kanssa, mutta sinne on haudattu viisinkertainen määrä sotilaita. Tämä johtuu siitä, että Tyne Cotissa jokaiselle ruumille on yritetty saada oma hautakivi, kun taas Langemarkissa hautakivet ovat lähtökohtaisesti jaettuja ja alueen keskellä on noin 25 000 sotilaan joukkohauta. Tänne on myös haudattu Langemarkin taistelun uhrit. Kyseessä oli yksi Ypresin ensimmäisiä taisteluita, jossa kuoli yli kymmenkertainen määrä saksalaissotilaita britteihin verrattuna, ja jota myöhemmin kutsuttiin koulupoikien taisteluksi, sillä urbaanilegendan mukaan saksalaisjoukot olisivat koostuneet lähinnä koulupojista ja opiskelijoista. Oikeasti koulupoikia oli taistelijoista ”vain” 15%, ja syy suureen uhrimäärään taisi olla lähinnä saksalaiskenraalien huonossa taistelustrategiassa.
Siinä missä britit olivat painottaneet hautakylteissä joukko-osaston nimeä, saksalaisille tärkeintä näytti olevan tieto siitä, mitä sotilas ylipäätään teki sodassa. Oliko kyseessä Wehrmann eli sotamies, Reservist, vai peräti Kriegsfreiwilliger, sotavapaaehtoinen?
Joukkohaudan vajaasta 25 000 ruumiista melkein 8 000 on tunnistamattomia.
Langemarkista jatkoimme matkaamme vielä Yorkshiren juoksuhaudoille. Harrastelija-arkeologit olivat löytäneet juoksuhaudat 1990-luvulla, kun ympärillä olevaa teollisuusaluetta oli meinattu laajentaa. Juoksuhaudoista oli tullut myös joukkohauta, sillä sieltä oli löytynyt kaivausten yhteydessä toista sataa ruumista. Muuten nämä jäivät pitkälti tunnistamatta – kaikista ei vuosikymmenien jälkeen saatu selville enää edes kansallisuutta – mutta eräältä ranskalaissotilaalta löytyi metallinen tunnistelaatta. Mahtoi tulla hieman puun takaa sukulaisille, missä isoisoisosetä oli viime vuosikymmenet ollut haudattuna.
Tätä puuhärveliä kutsuttiin A-tueksi, ja sellainen oli juoksuhaudan pohjalla, jotta juoksuhaudan pohjalla lilluva vesi ei kastelisi miesten saappaita ja myös, jotta itse kaivanto ei sortuisi niin helposti tykistökeskityksessä.Osa juoksuhaudasta oli sortunut uudestaan restauroinnin jälkeen, joten liikkuminen oli omalla vastuulla. Iiro kävi silti kokeilemassa, kuinka kyyryssä juoksuhaudassa olisi pitänyt liikkua, ettei olisi saanut luotia päähänsä.
Jos joku tuonne päin on suuntaamassa, niin suosittelen näistä nähtävyyksistä erityisesti Tyne Cotin hautausmaan yhteydessä ollutta pientä näyttelyä. Siinä yksittäisten sotilaiden tarinoita lukiessa unohtui valokuvaaminen ihan totaalisesti. Eräältäkin sotaleskeltä oli kirjeenvaihtoa tallessa kahden vuoden ajalta, missä hän oli kysellyt eri tahoilta – sotilasviranomaisilta, Punaiselta ristiltä, kirkolta – oliko hänen kadonneeksi ilmoitetusta miehestään nyt sodan jälkeen kenelläkään mitään tietoa. Eipä ollut.
Edit: Huomasin jälkeenpäin puhuneeni alussa väärästä hautausmaasta. Sitä se blogipostausten jälkikäteen kirjoittelu teettää, ja tuolla niitä hautausmaita oli sen verran runsaasti, että ihmekös jos menevät sekaisin… Nyt Bedford House korjattu Tyne Cotiksi.
