amsterdam -tägi | Globe Called Home

6.8.2014

Treffit Amsterdamissa

Kahden maanosan välisessä etäsuhteessa nähdään silloin, kun pystytään, ja välillä tapaamisten järjestelyssä saa käyttää paljonkin mielikuvitusta. Toissa viikonloppuna Iiro oli palaamassa työmatkalta Aasiasta ja onnistui siinä samassa saamaan viikonlopun mittaisen stopoverin Amsterdamiin, joten minä kävin perjantaina vuokraamassa auton ja hurutin töiden jälkeen pitkin Belgian ja Hollannin moottoriteitä – auto kun oli sekä nopeampi että halvempi kuin juna, koska Luxemburg-Bryssel-väli on tolkuttoman hidas ja Bryssel-Amsterdam tolkuttoman kallis. En oikeastaan pidä autolla ajamisesta, mutta Yhdysvalloissa pitkiin ajomatkoihin kaupunkien välillä on turtunut, ja niin tämäkin neljän tunnin matka kului autoradiota huudattaen ja tarpeeksi usein jaloittelutaukoja pitäen.

Koska Amsterdamissa oli kerrankin käytössä auto, vietimme lauantaipäivän kaupunkia ympäröivää maaseutua tutkien. Illaksi kuitenkin palasimme kaupunkiin ja lähdimme kiertämään kaupunkia jalan. Ja voi pojat se hurmaa minut kauneudellaan joka kerta!

Amsterdam on täynnä ihanuutta. Kanaaleihin on parkkeerattu asuntoveneitä, koska joskus aikoinaan kaupungista loppui tila ja veneessä asuminen tuli halvemmaksi. Nyt suurin osa näistä asuntoveneistä on laillistettuja, niihin on vedetty sähköt ja vedet, ja niillä on omat söpöt pienet ”etupihansa” tielle päin. Pyöriä on kaikkialla, siis aivan kaikkialla, niitä vanhanajan kaupunkipyöriä, joissa monessa on eteen sidottu kori tavaroiden kuljetusta varten. Talot, jotka reunustavat kanaaleita, ovat koristeellisia ja kauniita, ja niissä jokaisessa on ulkonevassa kattoparrussa koukku, jonka avulla tavarat muuttaessa vinssataan asuntoihin. Amsterdamilaiset rappukäytävät ovat nimittäin todella ahtaita, kapeita ja jyrkkiä, minkä saimme kokea omassa vuokra-apartmentissamme.

Bloemenmarkt, Amsterdamin kelluva kukkatori kanaalilta katsottuna

Olimme nauttineet lounaan aika myöhään, joten pitkään vain kuljeskelimme kaupungissa, pysähtyen pariin otteeseen oluelle jollekin kutsuvalle terassille. Yhdeksän maissa illalla mietimme, että nyt voisi olla hyvä hetki etsiä ravintola, kun satuimme kävelemään kanaalikierrosvenelaiturin ohitse. ”Hei mennään tuollaiselle kierrokselle!” huikkasin Iirolle vitsillä, ja parin minuutin kuluttua löysimme itsemme jonottamasta viimeisten joukossa venelippuja juuri ennen paatin lähtöä. Vajaan tunnin kierros oli arvoisensa, sillä kaupunki vaan näyttää erilaiselta veneestä käsin – ja hauskaa oli myös seurata muita veneilijöitä, joista osalla oli jo pienet kansibileet käynnissä hämärtyvässä illassa.

Veneristeilyn jälkeen hetken poukkoiltuamme löysimme keskustasta ruokapaikan, jota voin aidosti suositella kaikille Amsterdamin kävijöille: Umami, osoitteessa Nieuwezijds Voorburgwal 161. Kuvia ei ole, koska tässä vaiheessa kännykästäni loppui akku, mutta homma toimi niin, että 25 eurolla per henki sai tilata kahden tunnin aikana keittiöstä käytännössä niin paljon pieniä maisteluannoksia kuin napa veti – kunhan aina söi edellisen loppuun. Sushi oli ihan ok, mutta varsinaisesti ravintola pääsi loistamaan fuusio-aasialaisruoassaan: lammasta vihreässä curryssa, Pekingin ankkaa, rapuja bangkokilaisittain, wasabimeribassia. Hintalaatusuhteeltaan ravintola oli erinomainen, ja ystävällinen palvelu ja hämyisä romanttinen tunnelma kruunasivat illan.

Sunnuntaiaamuna heitin Iiron lentokentälle, toivotin hyvää matkaa Atlantin yli ja lähdin itse ajamaan parin mutkan kautta takaisin Luxemburgiin. Seuraavan kerran näemme taas reilun viikon päästä Suomessa, jolloin etäsuhde vaihtuu vihdoin takaisin lähisuhteeksi ainakin joksikin aikaa.

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

15.8.2013

Lentokoneinsinööri Soufiane

Jos lentokonematkustamisen henget olisivat minulle suosiollisia, lähettäisin nyt terveisiä Atlantasta, jossa viettäisin Iiron kanssa ansaittua lomaviikkoa. No, terveiset vaan Amsterdamista. Eilinen lento Luxemburgista oli 1,5 tuntia myöhässä, sopivasti juuri saman verran kuin minulla olisi ollut Schipholissa vaihtoaikaa, joten jouduin odottelemaan seuraavaan päivään uutta yhteyttä. Sen verran kehuja voin KLM:lle antaa, että lentokenttähotelli, johon he minut laittoivat, oli tasokas, mutta muuten olisin mieluummin kyllä ollut jo perillä.

Näkymä tätä kirjoittaessa. Siinä se minun Atlantan koneeni nyt möllöttää etualalla.

Kun alkoi käydä ilmeiseksi, että vietän illan Amsterdamissa, laitoin Couchsurfingiin kyselyä, löytyisikö kaupungista illallisseuraa. Kyselyyni vastasi Soufiane, profiilinsa mukaan marokkolainen nuorehko mies, ja tällä tiedolla varustettuna tapasin hänet Leidsepleinillä, josta hän ohjasi meidät kulman taakse thaimaalaiseen ravintolaan.

Soufiane on alunperin Casablancasta, jossa hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa. Jatko-opintoja miettiessä hänen vanhempansa kuitenkin totesivat, etteivät Marokon yliopistot huimaa tasokkuudellaan, ja lähettivät poikansa opiskelemaan lentokonetekniikkaa Pariisiin. Tehtyään opintojensa jälkeen vuoden verran konsultointia Accenturella Soufiane sai paremmin alaansa vastaavia töitä pienestä hollantilaisesta lentoyhtiöitä konsultoivasta yrityksestä. Suurin osa Soufianen yliopistosta valmistuneista on nykyään jossain suuressa konsultointiyrityksessä tai pankissa tekemässä jotain aivan muuta kuin insinöörihommia, ja Sofiane on yksi harvoista, joka on pysynyt edes jotenkuten omalla alallaan, because I’m passionate about aviation.

Soufianella on kaksi siskoa, joista toinen asuu vielä kotona, mutta toinen on hänkin Pariisin opintojen jälkeen suunnannut maailmalle ja asuu New Yorkissa. She also works in aviation, Soufiane tunnusti, ja kun ihmettelin, miten kaksi kolmesta lapsesta voi päätyä niinkin kapealle alalle kuin ilmailun pariin, Soufiane kertoi, että hänen isänsä, isoisänsä ja isoisän isänsä tekevät kaikki töitä lentoyhtiöiden kanssa. Pienlentokoneita hän ei ole silti koskaan lentänyt – they offered us pilote courses in university, but it didn’t really interest me – ja sen sijaan Soufianen oma ilmailuharrastus on laskuvarjohyppy, josta hän on suorittamassa hyppytutkintoa.

Kysyin, miksi Soufiane paikallisena seuraa Couchsurfingia, ja hän kertoi, että on asunut Hollannissa vasta kaksi vuotta eikä ole kunnolla tutustunut omaan kaupunkiinsa, sillä hän viettää ison osan ajasta työmatkoilla USAssa, Taiwanissa, Emiraateissa, tai missä vaan missä rahtilentoyhtiö haluaa apua säästämisessä. Nyt kesällä työt ovat kuitenkin hiljentyneet, ja hän käy mielellään turistien kanssa turisteilemassa omassa kaupungissaan. Kuulema tämä on tehokkain tapa oikeasti päätyä koluamaan paikallismuseoita, joihin ei asukkaana usein tule lähdettyä.

Niin, niistä työmatkoista. Onko marokkolaispassilla hankala matkustaa ympäriinsä? Yeah, I get hell everywhere I go. Erityisesti USA:han mennessä maahantuloviranomaiset kyselevät mitä sattuu ala-arvoista ja uhkailevat joka kerta olevansa päästämättä maahan – maybe because they’re not really sure if Morocco is a part of the ”Axis of Evil” or not – mutta esimerkiksi Taiwanin kanssa ei ole kovinkaan paljoa helpompaa, ja viisumit tarvitsee kaikkialle. Kerroin omasta kokemuksestani, kuinka tuntuu, että USA:han ja Eurooppaan saapuminen on kuin yö ja päivä, ja Eurooppaan saapuessa tuntee tulevansa kotiin, johon Soufiane totesi, että well I get hell both ways. Amsterdamissa asuu iso marokkolaisyhteisö, joka hengailee omilla asuinalueillaan omissa porukoissaan, ja joita monet hollantilaiset pitävät pummeina ja varkaina. Rajalla Soufianea ei kohdella yhtään erilailla, ja häneltä tiukataan joka kerta, miksei hän puhu hollantia – don’t you want to integrate? – kysymyksiä joita tuskin esimerkiksi suomalaiselle Hollannissa asuvalle esitettäisiin. Englanniksi töitä tekevät korkeakoulutetut expatit kun harvemmin ovat marokkolaisia.

Onko Soufianella sitten suunnitelmissa jossain vaiheessa hankkia Hollannin kansalaisuus? Of course, if it’s possible, Soufiane nyökkäili, mutta kertoi samaan hengenvetoon, että sitä varten maassa pitää asua viisi vuotta ja puhua sujuvaa hollantia, joista jälkimmäinen tuottaa hänelle ongelmia, sillä hänen elämänsä pyörii englanniksi ripauksella ranskaa. Lisäksi hollantilaiset integraation kiilto silmissään laittavat kansalaisuutta hakevat tenttimään Hollannin historiaa ja yhteiskuntaoppia, mutta sitä voi miettiä sitten myöhemmin. Ensin se kieli.

Tämä ei ole Soufiane vaan ranskalainen sirkusharrastaja sticky ballinsa kanssa

Illallisen jälkeen törmäsimme toiseen sohvasurffaajaan, kreikkalaiseen Nikosiin, joka oli päivällä käynyt työhaastattelussa EU:n energiavirastossa, sekä mieheen, johon Nikos oli törmännyt aiemmin: bretagnelainen hipin näköinen Yoann tai Yoenn, jonka nopeasta innostuneesta pälätyksestä sai selville, että hän on au-pair, ranskalaisen iltapäiväkoulun vetäjä ja sirkuskoulun opettaja, joka rakastaa lapsia. Children are my mission in this world, Yoenn totesi rapsuttaessaan valtavaa berninpaimenkoiraansa.

Yoenn jatkoi matkaansa yksipyöräisellä berninpaimenkoira talutushihnassa

10.1.2013

Terveiset Amsterdamista!

Kello neljän aamuherätys painaa vielä vähän silmäluomia, vaikka sain nukuttua koneessa häiriintymättä pahasti pari penkkiä taaksepäin olleesta vauvasta, joka rääkyi kurkku suorana koko lennon. Nyt fiilistelen Schipholia ja sitä, että kaikki vaan toimii. No okei, itsepalvelupassintarkastus ei toiminut – ehkä sen takia siinä ei ollut jonoakaan – mutta yritettyäni minuutin ajan luoda katsekontaktia kameraan ja näyttää mahdollisimman paljon passikuvaltani, nuorehko ystävällinen passintarkastajamies tuli päästämään minut pulasta. Olen aika varma, että JFK:n passintarkastuksessa kestää pikkasen pidempään.

Viimeisen puolen vuoden aikana olen rampannut Atlantin yli sen verran, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni frequent flyer -kortissani jonkinlainen taso. Skyteam Elite kuulostaa pramealta, ja sillä pääseekin Euroopassa matkatavaroita jättäessä kävelemään punaista mattoa, mutta esimerkiksi turvatarkastusten ohitusjonoihin ja loungeihin pääsee vasta Skyteam Elite Plus -tasolla. Pari vinkkiä osaan kuitenkin jo nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä (tai ahkeralla googlettelulla ja nettifoorumeiden lukemisella) antaa muille, jotka joutuvat ramppaamaan kaukomatkoja pari kertaa vuodessa tai muuten matkustavat paljon:

Jos matkasi suuntautuvat missään määrin USA:han, harkitse liittymistä jonkin amerikkalaisen lentoyhtiön kanta-asiakasohjelmaan, koska niissä lentämisestä saa enemmän pisteitä. KLM:llä tai Finnairilla en todellakaan olisi vielä millään tasolla.
Lentokentillä odottelua helpottaa, jos on pääsy johonkin loungeen. Itse olen ottanut sitä varten Diners Club -kortin, joka on jo maksanut itsensä takaisin, etenkin kun ensimmäinen vuosi on ilmainen. Loungeissa voi ottaa rennosti sohvalla ja monessa on myös tarjoilua (sekä ruoka- että juoma-), mikä helpottaa teeaddiktiotani, koska ilman loungea päätyisin varmaan kuitenkin johonkin lentokenttäkahvilaan juomaan ylihintaista teetä ja siinä samassa sortumaan törkykalliiseen sämpylään. Loungeista saa myös olutta ja viiniä, mutta aamulennolla ne eivät ihan ole mun juttu.
Lentoyhtiöiden pisteitä kannattaa kerätä ei pelkästään ilmaisten lentojen toivossa vaan myös paremman palvelun perässä. Paras tähän mennessä saamani etu oli, että Atlanta – New York -lennolla minut heitettiin bisnesluokkaan istumaan. Amerikan sisäisilläkin lennoilla on bisnesluokassa prameammat istuimet, sellaiset leveät joissa on kymmenen eri säätöä, ja henkilökohtaiset telkkarit, ruoka tarjoillaan posliinilautasilta kangasservetillä ja valkkarille saa ihan oikean viinilasin. Kokemus ei mennyt ihan nappiin, koska lentoemäntä tohkeissaan luuli minun olevan kasvissyöjä, kun kysäisin kasvisvaihtoehtoa, ja ei meinannut suostua tarjoilemaan minulle lounasta ollenkaan, mutta noin teoriassa se olisi voinut olla erittäin mukava alku pitkälle lennolle.

Loungeaamiainen 0 euroa, lentokenttäkahvilassa arviolta 10 euroa.

Millaisia kokemuksia muilla on ollut lentoyhtiöiden kanta-asiakasohjelmista? Entä vinkkejä pitkien vaihtojen kestämisestä?

30.8.2012

Pikavisiitti Suomeen ja mitä sieltä oikein tulikaan kaivattua

Vietin tässä välissä viikon Suomessa. Sanomattakin lienee selvää, että ystäviä, perhettä ja sukulaisia oli ihana nähdä, vaikka aikaa ei ollutkaan kulunut edellisestä kerrasta kuin joitain kuukausia. Keskityn siis tässä kertomaan, mitä muuta huomasin kaivanneeni.

Amsterdamin kuninkaanpalatsi Damin aukiolla

Lensin kumpaankin suuntaan Amsterdamin kautta, joten passintarkastus Schengen-alueelle saavuttaessa oli Amsterdamissa. Seisomaan lyhyeen EU-kansalaisten jonoon, passi rajavartijalle, kaksi sekuntia hymyä ja rajavartija toivotti ystävällisesti tervetulleeksi. Täällä on niin monesti joutunut todistelemaan eri tavoin, että en ole laiton maahanmuuttaja, olen oikeutettu siihen ja tähän korttiin, en ole erityisen epäilyttävä vaikka olenkin ulkomaalainen ja silti tuntee olonsa jatkuvasti kaikissa virallisissa ja epävirallisissakin yhteyksissä vahvasti ulkopuoliseksi, että tunne siitä, että kuuluu joukkoon ja on täysin tervetullut, oli pitkästä aikaa todella mukava. Tähän ei näköjään kaivattu edes Suomea vaan jo Eurooppa riitti.

Rembrandtin kotitalossa kierroksella

Lentokoneessa vieressäni istui saksalainen mies. Koneen noustessa hän kääntyi minuun päin, hymyili ystävällisesti, ja tarjosi purkkaa. Kiitin, nappasin purkan, ja jatkoimme kumpikin omien lehtiemme lukemista. Yksinkertainen sosiaalinen tilanne, johon ei tarvinnut sisältyä pitkiä pätkiä tyhjänpäiväistä smalltalkia ja ylisanoja, mutta kumpikin koki silti tilanteen mukavaksi. Harva amerikkalainen olisi pystynyt jättämään tilannetta siihen.

Turistiveneet matkalla sululle

Menomatkalla Suomeen päin minulla oli Amsterdamissa pidempi vaihto, joten lähdin kiertämään kaupunkia ja bongailemaan taas yhden museon. Rembrandtin kotitalo oli mielenkiintoinen, mutta parasta kaupungissa oli se, että kävelin sinne. Hyvänä kakkosena tuli se, kun istuskelin seuraavaksi puistossa, ja tuli myös parin kuukauden tauon jälkeen istuskeltua terassilla aukiolla, jonka keskellä katumuusikot soittivat, ja jonka laitaa kulki vähän väliä ratikka. Oli myös ihanaa pystyä ikkunashoppailemaan muuallakin kuin ostoskeskuksessa: kävellessä katuja pitkin kuljin kauppojen ikkunoiden ohi sen sijaan, että niiden ja jalkakäytävän välissä olisi ollut iso parkkialue.

Aurinkoisena päivänä puistot olivat täynnä nuorisoa

Suomessa kuljin paljon julkisilla, ja vaikka normaalistikin julkisilla on minusta ihan mukava mennä, en ole varmaan ikinä nauttinut niin paljon bussissa, junassa tai metrossa istumisesta niinkuin nyt. Ihanaa oli vapaus lukea matkalla kirjaa, näppäillä kännykkää tai vain tuijottaa ikkunasta ulos omissa ajatuksissa sen sijaan, että ihmettelisi, mitähän tuo edessä oleva auto aikoo kun se ajaa noin hassusti, voinko vaihtaa nyt kaistaa vai tuleeko sieltä tuhatta ja sataa musta SUV jonka rekkarissa lukee DTHSTAR, tai mitä ihmettä tuo säiliöauto tööttäilee tuossa moottoritiellä vieressä ja välkyttelee valoja jaaaaahas siellä joku mieskuski halusi saada minut hymyilemään ja vilkuttamaan hänelle. Suomessa julkisilla liikkuessa saa olla enemmän omassa rauhassa kuin täällä avoauton ratissa.

Terassit kadun varressa ja ratikat – kaksi kaipaamaani asiaa

Tästä kaikesta huolimatta on taas kiva olla kotona Georgiassa. Siitäkin huolimatta, että Isaac-myrsky tuntuu täällä asti painostavana ja sateisena säänä.

20.6.2012

How are you?

Lähtö Helsinki-Vantaalta oli vähän ennen seitsemää maanantaiaamuna. Sain kyydin lentokentälle isältä, ja äitikin oli noussut neljän jälkeen syömään aamiaista kanssani. Matka sujui ilman sen kummempia kohtauksia, mitä nyt check-inin työntekijä oli vähän sitä mieltä, että käsimatkatavarani oli liian suuri täyteen lentokoneeseen. Neuvottelemalla siitäkin selvittiin ilman toisen ruumalaukun lisämaksua, ja sain jopa käsimatkatavarana toimineen minirinkkani hattuhyllylle.

Kuten aiemmin kerroin, minulla oli yhdeksän tunnin välilasku Amsterdamissa. Siispä suurin osa käsimatkatavaroista lentokentän laukkusäilytykseen, juna alle ja kohti keskustaa.

Näkymä Anne Frankin talon edestä

Amsterdamissa satoi kaatamalla. Ensimmäiseksi käppäilin Anne Frankin talolle, jossa puolen tunnin jonotus sateenvarjojonossa lähinnä jenkkituristien kanssa ja sisällä turistiryysiksessä kävelyä. Ihan mielenkiintoinen talo, mutta ehkä parempi turistikauden ulkopuolella – sateinen maanantaiaamu kun näköjään ei riittänyt karkottamaan turistilaumoja.

Koko päivän aikana ei näkynyt yhtäkään vaihteellista pyörää, vaan kaikki kaupunkipyörät olivat yksivaihteisia.

Ulos tultuani sade oli jo laantunut, joten kävely Van Gogh -museolle oli mukavampi. Aikaero, jatkuva seisominen ja kävely kuitenkin painoivat jo niin paljon, ettei lounas sitä pahemmin parantanut, ja en jaksanut katsoa museota läpi kokonaan. Audio Guide oli muuten hintansa väärti, kuten myös etukäteen netistä ostetut liput, joiden ansiosta museossa ei tarvinnut jonottaa metriäkään.

Haluan tuon pyörän!

Takaisin kentälle ehdin mukavasti reilu tunti ennen koneen lähtöä, mikä tarkoitti, että ehdin käväistä Tax Freessa hakemassa juhannusjuomaksi pullon Moëtia. Atlantin ylittävä matka sujui mukavasti KLM:n In Flight Entertainmentin ansiosta (The Artist ei ollut mieleeni, The Girl with the Dragon Tattoosta ei saanut kunnolla selvää repliikeistä koneen melussa, ja Iron Lady oli mielenkiintoinen lähinnä historiakatsauksena), ja koneessa tarjottiin jätskiä!

Vieressäni lennon ajan istui kaksi yksin matkustavaa jenkkiä, joista toinen oli vähän pihalla olevan oloinen nuori mies ja toinen kärttyisen oloinen vanhempi nainen. Vanhempi nainen kieltäytyi lennon aikana kaikesta tarjotusta ruoasta ja suurimman osan ajasta torkkui kasvot peiton alla. Nuori mies taas huomasi henkilökunnan jakaessa maahantulokaavakkeita minun ottavan viisumiselvityskaavakkeen ja pyysi sellaista myös. Hän varmisti minulta, että tarvitseehan hänkin kaavaketta, ja vastasin, että tarvitset, jos sinulla on viisumi. Hetken aikaa keskusteltuamme kävi ilmi, että mies oli USA:n kansalainen, kotoisin Georgiasta eikä tiennyt, mikä on viisumi.

Kysäisin siinä mieheltä, mitä hän teki Euroopassa, ja hän kertoi, ettei ollut käynyt Euroopassa ollenkaan, vaan oli ”on a mission” yliopiston kautta kenialaisessa lastentarhassa. Yliopistossa hän opiskeli kemiaa mutta toivoi vaihtavansa ensi syksynä lääkikseen ja ajatteli, että lastentarhakokemus auttaa häntä tässä. Tässä vaiheessa keskellämme istuva nainen heräsi ja kertoi, että hän oli juuri matkalla Ugandasta. Amsterdam oli kummallakin vain vaihtokenttä matkalla Afrikasta Amerikkaan.

Perillä Atlantassa kahdeksalta illalla immigrationissa ei ollut jonoa nimeksikään, ja ehdin varmaan ensimmäistä kertaa Yhdysvaltoihin saapuessa matkalaukkuhihnan luokse ennen kuin laukku oli saapunut. Toisin kuin Iiro kuukautta aikaisemmin, en joutunut tullin tarkistukseen, vaikka olin kirjoittanut maahantulokaavakkeeseen tuovani maahan ”ruokaa”, eli suklaata.

Iiro tuli hakemaan kentältä sinisellä avoautollamme. Vaikka aurinko oli juuri laskemassa, ulkona oli vielä yli 25 astetta lämmintä. Kävimme kotimatkalla syömässä paikallisessa The Varsity -pikaruokapaikassa, joka ei tehnyt meihin vaikutusta, vaikka onkin paikallisten yliopisto-opiskelijoiden suosiossa ja kasvanut heidän ansiostaan. Hampurilainen oli pieni, hodari mitäänsanomaton.

Seitsemän kaistaa suuntaansa, ou jea!

Koska meillä kotona ei ole vielä nettiyhteyttä, istun kirjoittamassa tätä taloyhtiömme Business Centerissä, jossa ilmastointi on säädetty jäätävän kylmälle. Eilen rekisteröidyin taloyhtiöön ja sain oman kulkukortin kuntosalille ja uima-altaalle, siivosin keittiön kaappeja ja tein listaa siitä, mitä kaikkea tarvitsemme. Kävimme syömässä lounasta Iiron kanssa paikallisessa kanapainotteisessa pikaruokalassa, jossa perheyrityksen kristillinen tausta näkyi sunnuntaikiinniolon lisäksi ylitsevuotavana palveluna, ja mm. roskia ei annettu viedä itse, ja pöydästä tultiin kysymään, haluaisimmeko lisää juotavaa. Löysin kävelymatkan päästä ihan järkevän oloisen ruokakaupan, ja kävimme hakemassa minulle rinnakkaiskortti Iiron tukkukauppajäsenyyteen (kyllä, juuri näin) sekä ostamassa mm. monta kiloa kaurahiutaleita. Päivän aikana toista kymmentä ihmistä kysyi minulta ”How are you?” enkä ole vieläkään keksinyt, mitä siihen pitäisi tarkalleen ottaen vastata (”Thanks” ”Good” vai pelkkä ”How are you” takaisin?). Mutta näistä lisää myöhemmin, sillä nyt pitää hankkia SIM-kortti ja nettiliittymä.

15.5.2012

Lennot varattu!

On aina vähän adrenaliinia kohottavaa ostella monen sadan euron ostoksia netissä. Toisin sanoen vatvominen on nyt loppu ja lennot varattu.

Pitkällisen tutkinnan jälkeen kävi ilmi, että Helsinki-Atlanta-välille haluaminani päivinä kaikkein halvimmalla lennot sai varatessa suoraan KLM:n omien sivujen kautta. Erilaisissa hakukoneissa ei näkynyt halvimpia vaihtoehtoja, ja siinä missä suoraan lentoyhtiöltä ostettuna lennot sai 700 eurolla, hakukoneiden vaihtoehdot lähtivät 800 eurosta ylöspäin. Atlantaan pääsee monen muunkin yhtiön kautta (esim. British Airways, Lufthansa), mutta niillä ei ollut halpoja lähtöjä nyt tarjolla.

Lentolippua varatessa sai jo valita menolennon istumapaikan, joten bongailin netissä kyseisen koneen paikkakarttaa, mutta kaikista värillisistä paikoista olisi pitänyt maksaa 38 euroa ylimääräistä… siis kaikista, myös niistä vessan edessä olevista, joissa istuinta ei saa taaksepäin…

Varsinainen lähtöpäivä on maanantai 18.6. ja takaisin Suomessa olen joulua viettämässä perjantaina 14.12. Menopäivälle olisi saanut alle tunnin vaihdon niin, että olisi ehtinyt jo puolilta päivin Atlantaan, mutta päädyin valitsemaan lähdön, jossa on 8 tunnin vaihto. (Hullu!) Olen käynyt Amsterdamissa viimeksi teininä, joten kun kerran samalla hinnalla sai… eli onko kellään vinkkejä tehokkaaseen Damin turisteilupäivään?