taide -tägi | Globe Called Home

25.9.201426.9.2014

Savitiilinen Santa Fe, konkistadoreja ja intiaaneja

Kuvittele kaupunki, jonka paletti on tasaisen hiekan värinen, muodot pyöreitä ja talot savitiilestä. Kaupunki, jossa rakennustyyli ei ole muuttunut viimeisen 400 vuoden aikana mihinkään, espanjalaisten konkistadorien voisi yhä kuvitella vaeltelevan kaduilla, ja intiaaneja ei tarvitse edes kuvitella – monelle heistä tämä kaupunki on koti.

Santa Fe on New Mexicon osavaltion pääkaupunki, vanhin kaikista Yhdysvaltojen osavaltiopääkaupungeista. Rio Grandeen laskevan Santa Fe -joen varrella asui pueblointiaaneja jo yli tuhat vuotta sitten, mutta varsinaisesti kaupungin historian katsotaan alkaneen siitä, kun New Mexicon espanjalainen kuvernööri Don Pedro de Peralta perusti vuonna 1607 paikalle kaupungin, jolle hän antoi pontevasti nimen La Villa Real de la Santa Fe de San Francisco de Asís, Franciscus Assisilaisen pyhän uskon kuninkaallinen kaupunki. Myöhemmin nimi lyhennettin Santa Feksi, Pyhäksi uskoksi.

Pueblo-intiaanien asuinsijat Don Pedro de Peraltan aikaan, jolloin karavaanit vaelsivat El Camino Realia tuoden Santa Fehen espanjalaisten tarvitsemia tarvikkeita ja vieden vastavuoroisesti Mexico Cityyn turkoosia ja intiaanitaidetta. Nykyään kaksi läheisintä isompaa kaupunkia ovat Breaking Badistakin tuttu Albuquerque sekä nimessään historiansa paljastava Española.

Taannoin suunnittelimme viikon lähiosavaltioiden kiertomatkaa syyskuun ensimmäiselle viikolle, koska syyskuun ensimmäinen maanantai on täällä arkivapaa Labor Dayn kunniaksi. Elokuun puolivälissä tänne muuttaessani totesimme kuitenkin, ettei juuri nyt jaksaminen riitä yli viikon reissuun, ja lomapäivät on parempi lykätä sellaiseen hetkeen, kun niistä pystyy oikeasti nauttimaan. Jonnekin oli silti päästävä, ja kun löin silmäni Taos Pueblon intiaanikylään ja etelässä päin pyörineeseen Colorado State Fairiin, pitkän viikonlopun kohteeksemme valikoitui New Mexico ja tukikohdaksi siellä Santa Fe.

Plazan käsityömarkkinat sulkivat jo viideltä, joten me kipusimme kattoterassille oluelle nauttimaan ilta-auringon lämmöstä. Rooftop Pizzerialla on hyvien näkymien lisäksi laaja lista paikallisten pienpanimoiden tuotteita.

Santa Fe on paitsi vanhin, myös korkeimmalla sijaitseva osavaltiopääkaupunki. 2,2 kilometrin korkeudessa Sangre de Criston vuorten kupeessa sää ei ollut tuskastuttavan kuuma vaan pyöri mukavasti hellerajoilla. Kaupungin keskuspiste on Plaza, satoja vuosia vanha tori, jota reunustavat kaupungin vanhimmat rakennukset. Sama savitiilinen rakennustyyli on kuitenkin levittäytynyt myös vanhan kaupungin ulkopuolelle, ja niin pikaruokapaikat kuin ketjuhotellitkin kaupungin reunamilla ovat pyöristettyä beessiä. Taco Bellin imagoon se sopi erittäin hyvin, McDonalds ja Kentucky Fried Chicken hymyilyttivät meitä enemmän.

Plazan laidalla sijaitseva Palace of Govenors, jonka varjossa intiaanit myyvät käsitöitään.

Koska New Mexicon historian tuntemuksemme oli tätä ennen aika hatara, suuntasimme kaupunkiin tultuamme ensimmäiseksi New Mexicon historiamuseoon, joka sijaitsee Plazan vanhimmassa rakennuksessa nimeltä Palace of Governors, kuvernöörien palatsi, rakennettu vuonna 1610. Eurooppalaisesta näkökulmasta neljäsataa vuotta vanha talo ei tunnu erityisen vanhalta, mutta täällä talon ikä herättää ihmetystä ja kunnioitusta, eikä suotta: rakennuksella on kunnia olla Yhdysvaltain vanhin yhä olemassa oleva julkishallinnollinen rakennus. Sen sotkuiseen ja sotaisaan historiaan mahtuu niin vuoden 1680 suuri pueblokapina, jonka jälkeen pueblointiaanit muuntivat rakennuksen kodiksi usealle kymmenelle intiaaniperheelle ja jonka jälkiä arkeologit yhä kaivavat esille rakennuksen lattian alta, kuin myös espanjalaisten alueen uudelleenvalloitus vuonna 1694, jolloin intiaanit ajettiin rakennuksesta tiehensä. Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 rakennus toimi Santa Fe de Nuevo Méxicon provinssin hallintorakennuksena, kunnes lopulta vuonna 1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodan rauhansopimus siirsi koko New Mexicon Yhdysvalloille ja uuden territorion hallinto perustettiin taloon.

Museo kävi lävitse osavaltion historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta mielestäni aika objektiivisesti sekä konkistadorien että intiaanien menneisyydestä kertoen, ja pääsimme ihmettelemään konkistadorien haarniskoita, jotka näyttivät kuin 10-vuotiaalle lapselle mitotetuilta. Tuon ajan espanjalaisia ei oltu pituudella pilattu.

Palatsin suuri sisäpiha, jonka toisella puolen on toiminut 1800-luvun alkupuolelta lähtien sanomalehti- ja kirjapaino.

Amerikkalaisittain poikkeuksellisesti autot oli Plazalla kielletty, ja me liikuimme tiiviissä keskustassa kävellen. Samalla pystyi ikkunashoppailemaan pikkuputiikkeja, joista moni oli taidegallerioita, koska Santa Fe on pitkään ollut suosittu asuinpaikka taiteilijoiden keskuudessa. Tunnetuin heistä on kukkia ja pääkalloja maalannut Georgia O’Keeffe, jonka taidetta esittelevä museo on kaupungin keskustassa, mutta myös nykytaiteella on vahva jalansijansa: Plazasta itään sijaitsevalla Canyon Roadilla on yli sata galleriaa, ja kuulema perjantaisin viinistä ei kannata kaupungissa maksaa, vaan kannattaa suunnata taidegallerioiden avajaisiin, joita on taatusti joka viikko.

Jos joku eksyy Santa Fehen – ja eksyminen tänne tosiaan kannattaa! – suosittelen illallispaikaksi Elevation Bistroa. Newmexicolaiseen tapaan ruokaa tilatessa kysyttiin, haluaako sen kanssa punaista vai vihreää chilikastiketta; jos haluaa kumpaakin, ruoka on syytä tilata joulutyyliin, ”Christmas style”. Elevation Bistron ruoat olivat herkullisia ja hintalaadultaan erinomaisia, sillä pääruoat pyörivät $10 paikkeilla, palvelu ystävällistä ja ravintola myöhään auki, mikä sopii meille, sillä lomalla vääntäydymme illalliselle aina viimeisten joukossa.

Santa Fen intiaanikulttuurin ja -taiteen museossa oli kielletty valokuvaaminen sisällä – kuvat ulkopuolen patsaspuistosta – mutta suosittelen tätä museota lämpimästi kaikille intiaaneista kiinnostuneille, sillä se tarjoaa erinomaisen katsauksen sekä intiaanien menneisyyteen että nykyelämään. Museoihin ilmaisen sisäänpääsyn takaavat Culture Passit meille tarjosi New Mexicon kulttuurivirasto.

1.5.201417.3.2016

Vapautta Atlantin kummallakin puolen

1860-luvulla ranskalainen poliitikko ja historioitsija Édouard de Laboulaye sai idean: Yhdysvallat tarvitsee monumentin juhlistamaan vapauden aatetta, jota juuri päättynyt sisällissota vahvisti vapauttamalla orjat. Laboulaye halusi myös Ranskasta vahvan demokratian ja kannatti orjuuden lakkauttamista siirtomaista, ja hän mietti, että jos Ranska lahjoittaisi tämän muistomerkin Yhdysvalloille, ehkäpä nämä aatteet saisivat vahvemmin jalansijaa myös vanhalta mantereelta.

Onneksi Laboulayella oli kaverina kuvanveistäjä Auguste Bartholdi, joka juuri työsti suunnitelmia suuren naisfiguurin pystyttämiseksi Suezin kanavan suulle Rodoksen kolossin tapaan. Bartholdin suunnitelmat eivät kuitenkaan ottaneet tulta, joten SaksanRanskan sodan päätyttyä vuonna 1871 parivaljakolle jäi aikaa miettiä tätä amerikkalaista vapauden monumenttia. Bartholdi lähti matkalle Yhdysvaltoihin keräämään rahaa ja kontakteja, tapaamaan liikemiehiä, kulttuurimesenaatteja ja presidenttiäkin, ja lopulta vuonna 1875 kontakteja oli kertynyt tarpeeksi ja Ranskallakin oli sopivasti talouskasvu päällä, että Bartholdi ja Laboulaye julkistivat projektinsa: Vapaudenpatsas.

Työnjako oli seuraava: Ranska lahjoittaisi itse patsaan, Yhdysvallat taas antaisi käyttöön saaren New Yorkin edustalla ja rakentaisi paikalle patsaan korkuisen jalustan. Ranskassa järjestettiin iso rahankeräys patsasta varten, ja vaikka keräys suunnattiin eliitille – hyväntekeväisyysoopperailtoja, anyone? – myös rahvas osallistui innolla lahjoittamaan. Patsaan rakentajaksi pestattiin insinööri Gustave Eiffel, joka suunnitteli patsaalle kantavan rungon, jonka varaan metallilevyt ripustettaisiin. Vihdoin kesällä 1884 Ranskan hallitus julisti maksavansa patsaan laivauksen Yhdysvaltoihin, jossa se pystytettiin jalustalle vuonna 1886.

Näkymä Vapaudenpatsaalle Liberty State Parkista New Jerseyn puolelta

Tarkoituksemme oli käydä patsaan kruunussa pari viikkoa sitten NYCin reissulla, mutta mokasimme helmikuussa lippujen oston. Tajusin silloin, että liput menevät ajoissa, ja tarkistin perjantaina, että niitä vielä oli. Viikonloppuna sovin Iiron kanssa niiden ostosta, ja… maanantaina niitä ei enää ollutkaan. Lipputilanne toki elää, sillä lippujen peruuttaminen on ilmaista vielä vuorokautta etukäteen, mutta pääsiäiseksi niitä ei missään vaiheessa vapautunut. Ei mikään ihme, sillä patsas on ollut suljettu 2000-luvulla monta vuotta ensin terrorismiuhan ja sen jälkeen hurrikaani Sandyn jälkeisten korjausten takia, ja kruunuun on päässyt vierailulle vasta viime kesästä, joten jos kruunuun haluaa, niin kannattaa ruveta katsomaan lippuja jo kolme kuukautta etukäteen. Jalustalle olisi saanut ostettua liput vielä kaksi viikkoa etukäteen, mutta päätimme sen sijaan jättää koko risteilyn väliin ja korvasimme sen retkellä New Jerseyn puolelle Liberty State Parkiin, josta käsin patsasta pystyi ihailemaan.

New York ei kuitenkaan ole ainoa paikka, jossa olen kyseisen patsaan vuoden sisään nähnyt. Kuukausi sitten Pariisissa lenkkeillessäni Seinen vartta pitkin hoksasin tutun näköisen patsaan saaren päässä joen keskellä.

Grenellen sillan kohdalle rakennettiin Vapaudenpatsaan kopio pari vuotta New Yorkin version jälkeen. Tämän kopion kustansi Pariisissa asuvien amerikkalaisten komitea, ja sijainti valittiin niin, että siitä oli näkymä kuvanveistäjä Bartholdin ateljeeseen, ja patsas katsoo suoraan kohti New Yorkia.

Grenellen sillan patsaan lisäksi Pariisissa on kaksi muutakin Vapaudenpatsasta: pienehkö pronssipatsas Luxemburgin puistossa, joka on isoa patsasta vanhempi ja jonka Bartholdi valoi malliksi suuren patsaan tekovaiheessa, ja sitäkin vielä vanhempi kipsivedos Musée des Arts et Métiersin taidemuseossa. Tämän lisäksi kopioita on ympäri maailmaa, ja Suomea lähin niistä sijaitsee Norjassa Visnesin kylässä, mistä suuren patsaan kuparin sanotaan osittain olevan peräisin.

Kolmas vuoden sisään nähty Vapaudenpatsas löytyi sen sijaan yllättävästä paikkaa: Alsacessa sijaitsevan Colmarin pikkukaupungin ulkopuolella olevan liikenneympyrän keskeltä. Ihmettelimme sitä viime toukokuussa Iiron kanssa, mutta opaskirjasta löytyi pian selitys kummalliselle paikalle. Colmar on Bartholdin synnyinkaupunki ja patsas pystytettiin sinne vuonna 2004, kun hänen kuolemastaan oli tullut kuluneeksi sata vuotta. Itse en silloin tajunnut napata kuvaa, mutta onneksi joku muu on tajunnut ja laittanut sen jakoon Instagramiin:

Wikipediasta löytyy lista Vapaudenpatsaan kopioista ympäri maailman. Oletko sinä törmännyt niistä mihinkään?

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @muorra.

18.2.2014

Boulderin nykytaiteenmuseon kulttuuripläjäys

BMoCA eli Boulder Museum of Contemporary Art

Rupesin miettimään, että miksi oikeastaan kirjoitan tästä nykytaidemuseokäynnistä. Lukijat, jotka eivät ole kiinnostuneita nykytaiteesta, tuskin jaksavat lukea tätäkään pläjäystä, ja toisaalta lukijat, jotka aiheesta jotain tietävät, saattavat nyt pahasti pettyä syväluotaavaan analyysiini tai lähinnä sen puutteeseen. En nimittäin tajunnut näyttelystä paljoakaan, mutta koska lentokentällä on tylsää, naputtelen nyt silti jotain.

Anibal Catalan: Morpho Zone. Huoneen kokoinen häkkyrä, johon sisältyy maalattuja seiniä ja maalauksia.

Seinämaalaus soljuu sujuvasti maalaukseen sisään ja sieltä ulos

Boulderin nykytaiteenmuseossa ei ole pysyvää näyttelyä, vaan vuodessa on neljä vaihtuvaa näyttelyä. Tällä kertaa esiteltävänä olivat taiteilijat Anibal Catalan ja Derrick Velasquez, sekä sekalaista tulva-aiheista ulkotaidetta. Anibal Catalan on meksikolainen kansainvälisesti näkyvyyttä saanut taiteilija (josta en yllättäen ollut kuullutkaan), ja joka on saanut sen verran nimeä, että Denverin lentokenttä on tilannut häneltä työn. Tuota työtä ei ilmeisesti vielä ole tehty, mutta tässä jotain esimakua siitä, mitä saattaa olla luvassa…

Anibal Catalan: Morphological Zone (Supremat II)

Catalanin listasi inspiraationsa lähteikseen 1900-luvun venäläisen avant-garden sekä erityisesti suprematismin ja konstruktivismin. Onneksi lopetin yliopistossa taidehistorian lukemisen renessanssiin, joten piti tarkistaa Wikipediasta, mistä on kyse. Suomeksi, suprematismi on sitä, että taiteilijat ovat keksineet uudestaan ympyrän ja neliön ja maalaavat niitä yksivärisesti kankaalle. Konstruktivismissa taas korostetaan taiteen rakenteellisuutta ja geometrisuutta, ja se oli yksi bauhausin innoittajista. Catalanin näyttely on nimeltään The Land, The Space, The Square, missä viimeinen sana on suora viittaus venäläisen Kasimir Malevichin teokseen Black Square. Menkää ja ihmetelkää. Miksi minä en keksinyt tuota?

Derrick Velasquez: Untitled 91

Yksityiskohta edellisestä. Valkoinen juttu on vinyyliä.

Yläkerrassa odotti Coloradon oman pojan Derrick Velasquezin näyttely – siis coloradolainen vuodesta 2009, koska sai proffanviran Denverin yliopistosta. Velasquezista en myöskään varsinaisesti ”tajunnut” mitään, mutta työt olivat hauskoja. Post-minimalistisia. Post-minimalistisesti minimalistisen hauskoja.

Derrick Velasquez: Deep Hug Part III. Tässä ”patsaassa” oli kasa maalattuja vinyylinpalasia, jonka keskelle oli isketty mittatikku, sellainen noin metrin pituinen.

Derrick Velasquez: it is what it is osat 1 ja 2. Mielestäni ovelampi nimi kuin ”Nimetön”. Työtapa taas on tarhasta tuttu ”väritetään vahaliidulla paperia, maalataan mustaa päälle, ja kaiverretaan”.

Velasquez on listannut lempimateriaaleikseen puulankut ja kaikenlaisen muunkin puutavaran. Minäkin pidin ala-asteen puutyön tunneista. Yhdysvalloissa koulun puutyötunneilla vaan 12-vuotiaat eivät saaneet käyttää vasaroita tai poria, mutta puuliimallakin pääsee pitkälle.

Derrick Velasquez: Intermediary-ish. Eli tämä on siis edistyneempää puutyötä, tai vähän sinne päin.

Derrick Velasquez: Crap Part of SoHo

Lähtiessäni museosta lipunmyyjä vielä vinkkasi, että ulkoa löytyisi taidetta liittyen Coloradon viimesyksyisiin tulviin. Tuolloin monet menettivät kotinsa ja koko omaisuutensa. Nämä seuraavat työt tajusin, ja ne koskettivat yksittäisinä enemmän kuin koko museon sisänäyttelyt yhteensä.

Tähän siirtolohkareeseen (”boulder”) on valettu Boulderin alueen tulvissa tuhoutuneiden talojen läheltä löytyneitä esineitä, jotka todennäköisesti olivat omistajilleen enemmän tai vähemmän rakkaita.

Kun vakuutus ei kata luonnontuhoja.

4mile on yhtä kuin Four Mile Canyon, kanjoni Boulderista pari kilometriä vuorille päin.

Vielä 50 minuuttia ennen boardausta. Käynpä hakemassa lisää selleritikkuja ja dippiä.

2.2.201422.9.2014

Art Nouveau & École de Nancy

irjoitin viikko sitten, että tämän viikonlopun viettäisin ihan vaan kotona ilman mitään suunnitelmia. No, viikossahan ehtii keksiä jos jonkinmoisia suunnitelmia… Alkuviikosta päätimme lähteä lauantaina patikoimaan, mutta kun perjantaina säätiedotus lupasi kaatosadetta, vaihdoimme suunnitelmaa lennosta: lähdetäänkin Ranskaan, tarkalleen ottaen Nancyyn vajaan kahden tunnin junamatkan päähän, tutustumaan sadepäivän kunniaksi paikalliseen art nouveau -museoon. Junalippu maksoi 17 euroa per henki ja sisälsi rajattomasti matkustusta yhden päivän ajan Luxemburgissa, Ranskan Lorrainessa ja Saksan Saarlandissa, ja tässä kohtaa kaikki junattomissa maissa tai kalliiden junaverkkojen alueilla asuvat (köh-VR-köh) voivatkin itkeä verta.

Minä en viitsinyt kuvata tuulisessa kaatosateessa, mutta jos olisin kuvannut, niin suunnilleen tällainen kuva olisi tarttunut kameraan. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon arkkitehtuuri oli jo näkemisen arvoista. [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

École de Nancyn museon talon rakensi alunperin 1800-luvun loppupuolella art nouveau -keräilijä Eugène Corbin. Hän oli hankkinut omaisuutensa perustamalla Pariisiin tavaratalo Magasins Réunisin, minkä turvin hän pystyi keskittymään taiteen ihailuun ja joskus myös taiteiluun. 1930-luvulla hän avasi talonsa ja kokoelmansa yleisölle, mutta museo ei ollut kovinkaan suuri vetonaula, vaikka pääsymaksu oli ilmainen ja Corbin rummutti museotaan paikallislehdissä. Toisen maailmansodan jälkeen hän sitten juuri ennen kuolemaansa lahjoitti talon kokoelmineen kaikkineen Nancyn kaupungille, mutta kaupunkia vaivasi aluksi kiinnostuksen puute, ja talo avattiin uudestaan museona vasta vuonna 1964.

Perhe Corbinin ruokailuhuone, lattiasta kattoon art nouveauta. Seinät oli päällystetty nahalla, johon oli kohokuvioitu kukkia.

Tämän lasimaalauksen sininen väri näytti portaiden alapäästä katsottuna keltaiselta.

École de Nancy (suom. Nancyn koulu) oli Ranskan tunnetuin art nouveau -liike, joka yhdisti taiteilijoita ja taideteollisuutta, ja se ammensi inspiraatiotaan kasveista, kuten neidonhiuspuista, lumpeista ja putkikasveista. Suurin syy sen kasvuun viime vuosisadan vaihteessa oli, että Saksa oli valloittanut vuonna 1871 Ranskalta Alsacen ja Pohjois-Lorrainen alueet: ne ranskalaiset, jotka eivät halunneet siirtyä Saksan vallan alaisuuteen, pakenivat menetetyiltä alueilta, esimerkiksi Strasbourgista, Mulhousesta ja Metzistä, ja muuttivat usein Nancyyn, josta tuli uusi rajakaupunki. Lopputuloksena Nancyn asukasluku kaksinkertaistui, ja kansallismieliset ranskalaistaiteilijat lyöttäytyivät yhteen miettimään, miten Nancyn taideskeneä voisi parhaiten promota.

Herra Corbin eli art nouveauta: toki myös makuuhuoneen kalusteet olivat tyylille uskollisia.

Makuuhuoneen kylpyhuonetta koristi tämä lasimaalaus

…ja tällainen vesielementti/kylpyamme löytyi kanssa kylpyhuoneesta. [kuva: Steve Silverman]

Saisiko olla kurpitsakäytävävalaisin?

Nancyn art nouveaussa oli alusta asti tärkeää yhteistyö teollisuuden kanssa. Taiteilijat halusivat ensisijaisesti tehdä käyttöesineitä, joiden teollinen valmistus olisi kohtuuhintaista. Art nouveau haluttiin kaiken kansan saataville, ja teollisuuden edustajat hehkuttivat taiteilijoiden kustannustajua.

Myös rouvan kirjailukehikko oli art nouveaun tyyliin

Pöllöjä ja liskoja makuuhuoneen vaatekaapissa

Museon jälkeen suuntasimme jalat märkinä jatkuvassa vesisateessa kohti keskustaa ja ruokapaikkoja. Harmi vaan, että olimme myöhässä: Ranskassa ravintolat ovat auki lounaalle täsmällisesti klo 12-14.30, ja kello oli jo 14.45. Niinpä ravintolakatu rue des Maréchauxilla myytiin kaikista ravintoloista eioota, mutta yhdestä vinkattiin, että Place Stanislasilla olisi nonstop-ravintola, josta saisi pöperöä vatsaansa myös epäranskalaiseen aikaan.

Place Stanislas, jonka keskellä Lorrainen herttua Stanislasin patsas, ja takana ei-yhtään-pramea kaupungintalo

Place Stanislasin suunnitteli Emmanuel Héré 1750-luvulla, ja nykyään se on UNESCOn maailmanperintölistalla.

Turistiravintola löytyikin, ja sain tilattua etanoita ja tartarpihviä. Jälkimmäisen kohdalla tarjoilija huomautti: Vous savez que c’est un steak cru? Tiedäthän, että se on raakaa lihaa? Kyllä, tiesin, mutta varmaan liian moni turisti ei ole tiennyt ja on järkyttynyt saadessaan ruokalajin eteensä, joten tämä pitää erikseen varmistaa.

Place Stanislasin joka kulmassa on kultaiset portit

Matkakumppanini toppatakki ei ollut koleassa säässä liioittelua

Koska sade vain jatkui ja jatkui, kenkäni olivat litimärät ja sateenvarjo tuulesta puoliksi rikki, jatkoimme myöhäisen lounaan jälkeen suoraan rautatieaseman vierellä olevaan kahvilaan odottelemaan junan lähtöä. Kahvila Excelsior ei ollut siitä halvemmasta päästä, mutta sisus oli hyvää jatkumoa art nouveaun täytteiselle päivälle – ja matkakumppanini innostui, kun tarjoilija tarjoitui puhumaan hänelle saksaa. Minä yritin kovasti jatkaa kommunikointia ranskaksi, mutta tarjoilija oli jo saanut päähänsä, että olimme saksankielisiä, joten nyt oli minun vuoroni olla ulalla.

Excelsiorin sisusta [kuva: Jean-Pierre Dalbéra]

P.S. Tätä blogia voi vielä tiistaihin saakka ehdottaa Super Saver Travel Blog Awardseissa parhaaksi ulkomailla asumista käsitteleväksi blogiksi.

24.1.2014

Lontoo: taidetta ja musikaaleja

Piipahdin viime viikonloppuna Lontoossa, kun sinne kerran piipahdusmatka ja -hinnat täältä on, ja lisäksi eräs ystäväni asuu kaupungissa (tai oikeastaan siitä sopivan junamatkan päässä), joten hotellista ei tarvinnut huolehtia. Matka taittui minipotkurikoneella, johon mahtui kolmisenkymmentä matkustajaa, mutta alkuiltapäivästä kone oli puolityhjillään, joten reilun tunnin matka kului mukavasti kirjan seurassa lentoemännän käydessä useasti täydentämässä tarjoiluita ennen laskeutumista London City -lentokentälle.

Trafalgar Squarella oli kylmästä viimasta huolimatta sekä turisteja että katutaiteilijoita

Pakollinen Lontoo-kuva: punainen bussi ja Big Ben

Olin sopinut tapaavani kaverini kuudelta Covent Gardenin lähellä sijaitsevassa ravintolassa, joten jotain piti keksiä niiksi pariksi tunniksi, jotka minä ja matkalaukkuni vietimme kahdestaan. Niinpä päätin luovuttaa laukkuni läheisen National Galleryn naulakonvartijan hellään huomaan ja suuntasin itse sisälle tutustumaan. En ollut ainakaan muistaakseni käynyt aiemmin National Galleryssa, ja viikonloppuun valmistautuminen oli aika puutteellista, joten eipähän ollut mitään ennakko-odotuksia, joita olisi tarvinnut täyttää.

Pramea pytinki on 1830-luvulta, ja sisäänpääsy National Galleryyn on koko historiansa ajan ollut maksutonta

Sisällä sai ilmeisesti kuvata, mutta koin kuitenkin sen verran turistihäpeää, etten kehdannut kaivaa esille isoa järkkärikameraani, vaan napsaisin kuvan mieluummin kännykällä. Tuttu ilmiö kenellekään?

Audio guide lupasi kierrättää läpi tärkeimpien maalauksien reilussa tunnissa. Ajattelin alunperin seuraavani kierrosta, mutta audio guide oli sen verran mukaansatempaava, että pian jäin kuuntelemaan vähän minkä sattuu taulujen selostuksia. Lopulta jäin niin pahasti jumiin keskiajalle, että hyppäsin suoraan renessanssista impressionisteihin. Seuraavassa parhaiten mieleen jääneet jutut sieltä vähän kauempaa historiasta…

Leonardo da Vincin piirustus Neitsyt Maria, Jeesuslapsi, karitsa ja Pyhä Anna (1500-luvun vaihde). Tätä epäillään luonnokseksi, sillä se on täysimittaisen maalauksen kokoinen (140x105cm), mutta tuohon aikaan isot luonnokset siirrettiin suoraan kankaalle puhkomalla ääriviivoihin reikiä ja hieromalla hiiltä niiden lävitse, eikä tässä piirustuksessa ole merkkejä jäljentämisestä. Englanniksi tällaista maalauksen kokoista luonnosta kutsutaan nimellä cartoon, ja Leonardo da Vinciltä niitä on säilynyt vain kolme, sillä niitä ei alunperin ole tarkoitettu säilytettäväksi.

Taannoin opiskeluaikoina olin muodikkaasti poikkitieteellinen ja kävin lukemassa taidehistoriaa Taideteollisen puolella, tarkalleen ottaen periodia kalliomaalauksista esirenessanssiin. Takarivissä palloponchoihin ja pyöräilyhousuihin pukeutuneet graafikkohipsterit keskittyivät läppäreihinsa (tietty Mac) ja marisivat luentoläsnäolopakosta, kun taas minä olin ihan fiilareissa – niin romaanisen ja goottilaisen kirkkoarkkitehtuurin eroista kuin tästä maalauksesta:

Jan van Eyckin Giovanni Arnolfini ja hänen vaimonsa (1434). Toisin kuin usein ajatellaan, maalaus ei kuvaa hääpäivää vaan jo jonkin aikaa naimisissa ollutta kauppiaspariskuntaa. Toisin kuin minä luulin, nainen ei ole raskaana, vaan tuollainen ihme kaapu oli sen ajan Hollannissa muotia. Takana näkyy koristeltu peili, ja peilissä näkyy, että huoneessa on pariskunnan lisäksi kaksi muuta henkilöä, joista toinen lienee itse taiteilija. Peilin yläpuolella lukee hollanniksi ”Jan van Eyck kävi täällä” (Kilroy on selvästi kopioinut lauseensa jostain), ja kattokruunussa palava yksittäinen kynttilä lienee maalauksessa ihan vain siksi, että taiteilija sai brassailtua osaavansa maalata palavan kynttilän.

Wiltonin diptyykki, maalaaja joku tuntematon ranskalainen tai ehkäpä englantilainen, 1390-luvulta. Englannin kuningas Rikhard II tilasi tämän aikoinaan omaksi henkilökohtaiseksi alttaritaulukseen, jonka edessä hän sitten rukoili ja mietti syntyjä syviä. Kuningas on kuvattu vasemmalla polvistuneena, ja hänen vieressään seisovat Englannin kuninkaan nimikkopyhimykset Edvard Tunnustaja ja Edmund Marttyyri (piti katsoa nimet Wikipediasta, näistä ei oikeasti mitään havaintoa) sekä Rikhardin oma nimikkopyhimys Johannes Kastaja. Hienointa tässä oli kuitenkin livenä nuo oikean osan sinikaapuiset kultakoristellut enkelit ja se, että diptyykki on säilynyt näinkin hyvässä kunnossa, sillä sen takakansi on vuosisatojen saatossa ottanut aika hyvin osumaa.

Firenzeläisen Paolo Uccellon San Romanon taistelu (1400-luku). Hirveä sekasorto, mutta missään, ei MISSÄÄN, näy verta. No ei tietenkään, sillä tämä on ruokasalin koriste (leveys pari metriä), sitä aikaa kun seiniä alettiin koristella seinävaatteiden sijaan huomattavasti halvemmilla maalauksilla, kun musta surma oli ensin ajanut Euroopan lamaan, jonka rinnalla tämä nykyinen eurokriisi on ihan kärpäsen kakkaa. Tässä firenzeläiset Uffizit antavat köniin sienalaisille Prioreille.

Piero di Cosimon Satyyri suree nymphiä (1495). Kuvan nymfin on tulkittu olevan kreikkalaisen mytologian Prokris, josta en ollut koskaan kuullutkaan eikä tarinaa selitetty kovinkaan syvällisesti. Jotain sinne päin, että mustasukkainen nainen lähtee miehensä perään metsälle varmistamaan, ettei hänellä ole toista naista, ja mies sitten vahingossa tappaa naisen keihäällä. Satyyriä eli tuota puolivuohta ei selitetty senkään vertaa, mutta eikö olekin surullisen näköinen? Ja myös: eikö olekin ihanan normaalin näköinen pienitissinen pyöreämahainen nainen? 1400-luvun taide on parasta vastalääkettä, jos muotilehtien photoshopatut mallit rupeavat tuntumaan normaaleilta.

Giovanni Bellinin Doge Leonard Loredanin muotokuva (1501). Doget olivat Venetsian kaupunkivaltion sikarikkaita johtajia, jotka käyttivät tuollaista hassua hattua, josta minulle tulee mieleen vähän sulanut Hershey’s-suklaakonvehti. Tätä läheltä tarkastellessa tuli fiilis, että kuka tarvitsee järkkärikameroita tai HD-tekniikkaa, kun käytössä on sivellin ja pensseli. (No minä tarvitsen, mutta herra Bellini selvästi ei.)

Sandro Botticellin Venus ja Mars (1483). Noihin aikoihin oli tapana antaa häälahjaksi taidetta, ja tämä maalaus saattoi olla tarkoitettu makuuhuoneen koristeeksi ja ehkäpä sijotettu sinne jo hääyötä varten. Tässä jumalat makoilevat itse aktin jälkeen, ja maalauksen tarkoituksena on osoittaa, miten eri tavalla naiset ja miehet suhtautuvat seksiin: Venus on tarkkaavainen ja mietteliäs, kun taas Mars koomaa, vaikka satyyrivauvat puhaltavat torvella hänen korvaansa. Satyyrit ovat myöskin pöllimässä Marsin seipään, mikä on huumoria keskiaikaiseen tyyliin, sillä nyt Mars on täysin aseeton.

Piero della Francescan Kristuksen kastaminen (~1450). Taiteilija oli suuri geometriafani, joten tässä Pyhästä hengestä voi piirtää suoran viivan kastoastian ja Jeesuksen kropan lävitse aina hänen jalkoihinsa asti. Maalaus on myös ensinnäkin perspektiivissä – ei mitenkään jokapäiväistä tuohon aikaan – ja käytössä on ala-asteen kuvataiteen tunneilta tutusti yhden pisteen perspektiivi, jonka katoamispiste on länttästy keskelle kuvaa.

Näiden maalausten (ja kymmenien muiden) jälkeen tulikin jo kiire, sillä olin bongannut, että impressionistien keskeltä saattaisi löytyä jotain tuttua. Pienen etsinnän jälkeen löytyikin tämä:

Akseli Gallen-Kallelan Keitele. National Galleryllä oli ympäriinsä mainoksia, joissa oli kuva taulusta sekä fraasi: Past the Manets and Monets, through the doors and across from Rembrandt, you will find Lake Keitele. Pieni pettymys oli, että tästä ei oltu tehty audioguide-opastusta.

National Gallerysta ilta jatkui ystäväni kanssa ravintolaan ja sen jälkeen teatteriin musikaalia katsomaan. Näytöksen nimi oli The Light Princess, mikä ei yllätykseksemme tarkoittanutkaan ”valon prinsessaa” vaan ”kevyttä prinsessaa”, ja se kertoi prinsessasta, joka oli hukannut äitinsä kuoltua painovoiman. Heti näytelmän alussa esiteltiin naapurimaan vihollisvaltion prinssi, joka itki valtoimenaan mutta tietenkin rakastui päätä pahkaa prinsessaan ja lopetti itkemisen. Täysin ennalta-arvattavasta juonesta ja osittain keskinkertaisista laulajista huolimatta näytös oli näkemisen arvoinen, sillä prinsessan ”keveys” oli toteutettu mitä upeimmilla mustiin pukeutuneiden apureiden akrobatialla sekä sekavilla köysivirityksillä – ja näytti lopulta erittäin hyvältä. Yllättävää myös oli näin ensi kertaa Lontoon musikaalissa käydessä, että katsomo oli täynnä nuoria, joilla oli mukana karkkia ja jätskiä, ja katsomoon sai tuoda myös väliajalta ostetut juomat muovituopeissa. Vähän kuin leffassa.

Täksi viikonlopuksi lähdenkin ”piipahtamaan” Suomeen, missä piipahdus sisältää bussin Saarbrückeniin, junan sieltä eteenpäin Frankfurtiin ja siellä vaihto lentokoneeseen, kokonaismatka-aika kahdeksan tuntia. Jippii pikkumaan lentokenttä ja suorien yhteyksien puute… Hyvää viikonloppua kaikille!

10.6.20134.8.2014

Grafiikkaa ja yksi Kuutti

Konschthaus beim Engel Luxemburgin vanhassa kaupunginosassa

Viime viikolla harrastimme kaverin kanssa after-workina vähän korkeakulttuuria ja kävimme Suomen suurlähetystön suojeleman taidenäyttelyn avajaisissa. En ole koskaan oikein tajunnut, miksi taidenäyttelyitä pitää erityisesti suojella, eikä paikalla näkynytkään turvahenkilökuntaa. Sen sijaan bändi soitti musiikkia, tarjoilijat kaatoivat kuohuviiniä ja itse taiteilija pyöri ympäriinsä nahkatakissa ja aurinkolaseissa puhumassa välillä suomea, välillä ranskaa niin vahvalla suomalaisella korostuksella, että minäkin sen erotin.

Vasemmanpuoleinen on kuin ilmetty Vincent van Gogh!

Kyseinen näyttely oli graafikko Kuutti Lavosen väitöskirjanäyttely, johon oli koottu hänen teoksiaan viimeisen kymmenen vuoden ajalta. Teemana oli esitteen mukaan siirtymä renessanssista barokkiin, ja suurella taidehistorian tuntemuksellani (joka kattaa vuodet 50000eaa – 1400jaa; kakkoskurssi ei mahtunut opintoihini) totesin, että jotain tällaista tässä saattaakin olla meneillään. Pari päivää myöhemmin kuulin eräältä toiselta suomalaiselta, että hän oli käynyt oikein jututtamassa taiteilijaa ja esittänyt tulkintoja teoksista. Kuutti oli kuulema nyökkäillyt, että mielenkiintoisia tulkintoja sulla, suattaapi olla noin, mikä ettei.

Vasemmalla toinen näyttelyn tauluista, jota olisin voinut omalle seinälleni harkita. Toisen edessä oli sen verran ryysistä, etten kehdannut kuvata.

Grafiikassa on se kiva puoli, että toisin kuin usein maalaustaiteessa, tunnettujenkin graafikoiden työt saattavat olla hintansa puolesta saavutettavissa. Näiden teosten hinta oli 500-1800 euroa, mikä minusta kuulostaa varsin kohtuulliselta, sillä työt olivat keskimäärin valtavia ja taiteilija sen verran nimekäs, että minäkin olen hänestä kuullut – ellen nyt sekoita pahan kerran saimaannorppiin. Tällä kertaa kuitenkin jäi taulu hankkimatta, ja skumppalasit juotuamme iskuryhmämme hipsi jatkamaan iltaa helteiselle terassille.

8.2.2013

Hirshhornin taidepläjäys

Paras asia Washington DC:ssä on yli kymmenen ilmaista Smithsonian-museota, jotka ovat kaikki todella mielenkiintoisia ja laadussaan maailman huippuluokkaa. En ehtinyt lokakuun DC:n visiitillä kiertää kuin pari, ja koska olin yksin liikkeellä, valitsin tarkoituksella käyntikohteiksi ne museot, joiden en ajatellut Iiroa kiinnostavan. Eli National Air and Space Museumin sijaan suuntasin Hirshhornin taidemuseoon.

Auguste Rodin: Calais’n porvarit

Vaeltelin hetken ulkona Hirshhornin patsaspuutarhassa, mutta en keskimäärin ole suuri patsastaiteen ystävä, joten siirryin aika pian kohti museon sisätiloja. Sisäpihalla oli suihkulähteen ympärillä hieno kokoelma kiinalaisen horoskoopin hahmoja tikkujen nokassa, ja sisällä selvisi, että nämä olivat osa Ai Weiwei -erikoisnäyttelyä. Taidemuseoissa aika harvoin saa kuvata, mutta täällä sai, kunhan kamera ei ollut professional. No, minun järkkärini ei ole.

Lohikäärme, horoskoopin siistein merkki (ei minun). Kesti monta vuotta, ennen kuin minulle selvisi, mikä minun kiinalainen horoskooppimerkkini oikeasti on, koska olen syntynyt alkuvuodesta ennen kiinalaista uuttavuotta, joka tänä vuonna alkaa muuten ylihuomenna.

Ai Weiwei: Forever. En tiedä tämän teoksen symboliikasta sen enempää, mutta pakko tykätä, kun tässä on polkupyöriä.

Ai Weiwei on se kiinalainen taiteilija, joka on välillä ollut Kiinan hallituksen suosiossa, kuten Pekingin olympialaisten alla, kun häntä pyydettiin ”taiteelliseksi konsultiksi” Pekingin olympiastadionin suunnitteluprosessiin. Pari vuotta myöhemmin taas hänet pidätettiin ja pidettiin pari kuukautta vangittuna ilman syytteitä, kun Ai Weiwei oli kritisoinut hallituksen makuun vähän liian suorasukaisesti mm. valtion korruptiota.

Muistattehan Pekingin olympiastadionin ”linnunpesän”? Tällaisen esikuvan Ai Weiwei antoi arkkitehdeille luomisprosessiin.

Ai Weiwei: He Xie. Kiinassa ”he xie” tarkoittaa sekä taskurapua että harmoniaa, joka mainitaan kommunistipuolueen tavoiteohjelmassa. Internetmaailmassa He Xie tarkoittaa myös Kiinan valtion suorittamaa internetsensuuria. Marraskuussa 2010 Ai Weiwei järjesti protestin hallituksen toimia vastaan kutsumalla Twitterin kautta 10 000 kiinalaista syömään taskurapuja. Herra itse ei valitettavasti päässyt paikalle, koska hallitus oli laittanut hänet kotiarestiin.

Ai Weiwei oli käyttänyt taiteessaan paljon vanhoja materiaaleja: satoja vuosia vanhojen temppeleiden palasia ja ruukkuja ajalta ennen ajanlaskun alkua. Tavallaan työt olivat todella hienoja, mutta samalla arkeologifiilistelijä sisimmässäni itki, kun hienoja artefakteja oli tuhottu nykytaiteen alttarilla. Noh, samanlaisia varmaan riittää pilvin pimein, tuskin nämä olivat niitä hienoimpia esineitä ja temppeleiden palaset oli itseasiassa saatu, kun Kiinan hallitus oli käskenyt vanhoja temppeleitä tuhottavaksi… mutta silti.

Ai Weiwei: Kippe. Rautapalkkeja ja rautapuuta Qing-dynastian aikaisista temppeleistä.

Ai Weiwei: Kiinan kartta. Valtava Kiinan kartta tehty vanhoista temppeleiden rakennusaineista.

Ai Weiwei: Colored Vases. Han-dynastian aikaisia parituhatta vuotta vanhoja vaaseja ja… teollisuusmaalia.

Kuvasarja siitä, kun Ai Weiwei rikkoo antiikkivaasin. En kestä! Olisi mieluummin antanut sen minulle!

Ai Weiwein näyttelyn lisäksi museossa oli pienehkö pysyvä näyttely, joka oli täynnä helmiä.

Alexander Calderin surrealistinen mobile. Tiesitkö, että ”mobile” sanana syntyi tarkoittamaan nimenomaan Calderin töitä? Calderin liikkumattomista töistä käytetään taas nimitystä ”stabile”.

Joseph Stella: ”Serenade” A Christmas Fantasy. En ole aiemmin herra Stellasta kuullut, mutta pikkutyttö sisälläni ihastui väreihin.

Max Ernst: Moonmad. Söpöin patsas ikinä!

…ja lisää Max Ernstiä, Under the Bridges of Paris. Eikö juuri tällaisia öttiäisiä voisi kuvitella löytyvän Pariisin siltojen alta piileskelemästä?

Andy Warhol: Flowers. Näytillä oli myös sarjan muita tauluja, mutta tämä oli lempparini väreiltään. Ja ihan vain sen takia, että olin tykännyt tästä taulusta niin paljon, harkitsin ostavani Narsin Andy Warhol -luomiväripaletin. En sitten kuitenkaan ostanut.

Että sellainen taidepläjäys. Aamupäivän tihkusade on täällä väistynyt ja aurinko paistaa, joten meidän perjantai-iltaohjelmaamme kuulunee kävelylenkki Kennesaw Mountainilles pirteässä +12 asteessa. Hyvää viikonloppua kaikille!

20.8.2012

Paikallinen taideteollinen

Kahvilan seinä

Viime viikolla käsityöporukan tapaamisessa eräs rouvista kysyi, kiinnostaisiko minua lähteä tutustumaan Savannah College of Art Designiin. Kun ensin oli selvinnyt, että kyseessä oli koulun Atlantan haara eikä kuuden tunnin ajomatka Savannahin rannikkokaupunkiin, olin tietenkin messissä.

Kouluylpeyttä

Savannah College of Art Design, tuttavallisemmin SCAD, on Georgian oma hämmentävän suuri taideteollinen korkeakoulu. Opiskelijoita on noin kymmenen kertaa enemmän kuin Helsingin vastaavassa, ja sivukampuksia on Atlantan lisäksi Hong Kongissa ja Etelä-Ranskassa. Meidän kierroksemme oli harhailuretki pitkin tyhjän korkeakoulun käytäviä, jotka olivat täynnä niin opiskelijoiden kuin opettajienkin taidetta.

Eräs koulun professoreista yhdisteli vanhoja koulun esitteitä ja kaikenlaisia nuppineuloja kokoseinän peittäväksi teokseksi

Oppaana toimi animaatiotaiteen professori Becky Wible Searles, joka oli taannoin omistanut animaatiotuotantoyhtiön New Yorkissa. Oli oikeastaan yhtä hauskaa tutustua taideopiskelijoiden töihin kuin muihin ryhmän jäseniin, jotka olivat enimmäkseen vanhempia rouvia. Esimerkiksi Sally kertoili meille kierroksen varrella siitä, kun hän oli viettänyt nuorena tyttönä vuoden englanninopettajana Vietnamissa. Vuosi oli 1963, Vietnamin sota oli keräämässä kierroksia ja Saigonissa oli jatkuva pommiuhka.

Starbucks on täällä kaikkialla – esimerkiksi koulun kahvilassa

Allen Cooley: Beauty

Solongo Mellecker: Nammy (Octopus)

Jokainen kulma ja käytävän pääty oli tarkoin mietitty ja käytetty hyväksi

SCADiin järjestetään arkipäivisin opastettuja kierroksia.

19.8.20124.8.2014

Alaston nainen ja jazzia

Marietta Cobb Museum of Artin pompöösi julkisivu

Piirikunnan piskuinen taidemuseo järjestää kerran kuussa alastonmallin piirtoa, ja tänä viikonloppuna paikalla oli toistakymmentä enemmän tai vähemmän taitavaa piirtäjää – minä mukaanlukien – kuuntelemassa letkeää jazzia ja piirtämässä keskittyneesti malliamme Monaa.

15 minuuttia

Minulle tämä oli ensimmäinen kerta alastonmallin piirtämistä. Aloitimme sarjalla croquispiirustuksia, jossa malli vaihtaa asentoa kahden minuutin välein, ja minä aloitin pienellä huonommuudentunteella, sillä vieressäni istuvan naisen viiva oli lievästi sanottuna kehittyneempi kuin minun. Jälkeenpäin kuulin, että hänellä oli oma galleria, mikä helpotti huomattavasti huonommuudentunnetta.

20 minuuttia. En osaa piirtää jalkateriä.

Pidemmät piirtoajat olivat vartista puoleen tuntiin. Ensimmäisen piirustuksen jälkeen tajusin, että olin unohtanut ottaa mukaan terottimen, mikä tarkoitti, että kolmen tunnin aikana käyttöön pääsivät jokainen mukaan ottamastani kolmesta lyijykynästä sekä useampi eri akvarellikynäväri.

30 minuuttia. Värien käytössä vielä pientä hiomista.

Piirsimme keskellä taidenäyttelyä, jossa oli esillä paikallisten taiteilijoiden töitä.