Kun syksyllä 2016 vähensin bloggaamista, mietin, että palaisin aktiivisemmin blogin pariin heti, kun olisin päässyt kärryille uudessa työssä. Heti, kun ostamamme omakotitalo ei veisi niin paljon aikaa. Heti, kun matkustaisin vähän vähemmän, että aikaa riittäisi myös matkoista kertomiseen.
Päätellen siitä, että en ole blogannut 2,5 vuoteen, tuota hetkeä ei ikinä tullut. Kuulumisten päivittämisen olen siirtänyt Instagramiin, jossa yhden päivityksen luominen kestää pari minuuttia, ei pari tuntia. Olen kuitenkin usein miettinyt, miten kertoisin jostain asiasta blogissa ja ottanut valokuvia blogia ajatellen, ja nyt kun elämäntilanne on muuttunut, on aika palata blogin pariin. Siitä elämäntilanteesta lisää alempana; kerrataan ensin viimeisen kolmen vuoden kuulumiset niille, jotka eivät ole niitä Instagramista lukeneet. Jatka lukemista Uusia tuulia, uutisia ja vihdoin uusi blogipostaus!
Kun minulta kysyttiin työhaastattelussa, haittaako, jos työn puolesta joutuu matkustamaan, totesin innokkaasti, että ei haittaa! Mielessä oli jo New Yorkin pilvenpiirtäjät, Los Angelesin palmut ja ne vajaa kymmenen osavaltiota, jotka minulta vielä puuttuvat – vaikka tottahan toki tiesin, että todennäköisesti minut lähetettäisiin johonkin keskisuureen puolituttuun amerikkalaiseen kaupunkiin, joka ei paljoa kiinnostaisi.
Tieto ei ole onneksi luulon väärti, Työn kautta olen päässyt jo niin New Yorkiin kuin uuteen osavaltioon (hello Idaho!), ja Los Angeles on jo suunnitemissa. Innostunutta asennetta toki auttaa, etten heti keksi amerikkalaista kaupunkia, joka ei kiinnostaisi jollain tavalla. Ilman työmatkaa tuskin olisin päätynyt keskelle Catskillsien vuoristoa, ja voi pojat olin tyytyväinen, että sinne päädyin.
Mutta se siitä fiilistelystä. Tämän postauksen tarkoitus on jakaa tietoa siitä, miten amerikkalaiset työmatkat eroavat suomalaisista – ainakin minun rajoittuneella kokemuksellani.
Työmatkalla kohti Idahoa lensin Grand Canyonin yli.
Päiväraha – mikä päiväraha?
Suomessa oletus taitaa olla, että työmatkoista saa päivärahaa, jonka suuruuden verottaja määrää. Täällä päivärahan (per diem) konsepti on kyllä tuttu, mutta usein silti kulut korvataan varsinaisen kulutuksen eli kuittien mukaan. Minulla tuo per diem on ohjeellinen kattosumma, jonka voin käyttää ruokaan päivässä, ja kaikki muut matkakulut korvataan kuittien perusteella: metroliput, tietullit, ja se hammastahna, jonka unohdin ottaa mukaan.
Kuittisirkus ärsytti aluksi valtavasti, mutta pian pääsin kiinni rutiiniin: heti maksamisen jälkeen napsaan kännykällä kuvan kuitista ja lataan sen kännykkäappiin, joka kerää koko matkalaskun yhteen PDF:ään. Kotiin tultua lähetän PDF:n eteenpäin kirjanpitoon ja saan rahat tilille.
Kun suomalaiset lähtevät työmatkalle, moni kitsastelee kulujen kanssa, jotta päivärahoista jäisi mahdollisimman paljon säästöön. Amerikkalaiset työmatkalaiset sen sijaan käyvät syömässä juuri sitä mitä huvittaa ja nauttivat lasin viiniä illallisen kanssa, jos siltä tuntuu, koska laskun maksaa työpaikka. Tällainen meno tuntuisi hassulta, elleivät tavalliset amerikkalaiset muutenkin söisi ulkona monta kertaa viikossa.
Connecticut-joki, jonka varrella kävin iltalenkillä töiden jälkeen.
Mitä lentopisteitä sä keräät?
Työt aloittaessa hyvää tarkoittava työkaveri piti minulle pitkän puheen siitä, miten lentoyhtiöiden kanta-asiakastasot toimivat. Kun pian kävi ilmi, että minulla oli korkeampi taso kuin hänellä (kiitos pitkien Eurooppa-lentojen), keskustelu siirtyi neuvomisesta kokemusten vertailuun. Täällä kun ei ole mitään sääntöjä siitä, ettei työmatkojen lentopisteitä saisi kerätä yksityishenkilönä, vaan siihen suorastaan kannustetaan.
Kun tiedossa oli, että lentomaileja tulee kertymään, otin eräältä amerikkalaisyhtiöltä status challengen, jossa lyhyehkön ajan sisään tietyn määrän lentämällä pääsee suoraan hyvälle kanta-asiakastasolle. Näin amerikkalaisyhtiöt yrittävät kilvan houkutella niitä parhaimpia asiakkaita, paljon työkseen matkustavia, jotka arvostavat matkakokemusta sujuvoittavia turvatarkastusten ja checkinin ohituskaistoja ja maksavat helpommin vähän korkeampiakin hintoja lipuista. Useinhan korkeamman hinnan maksamiselle ei ole vaihtoehtoja, kun työmatkasta tulee tieto viikon tai kahden varoitusajalla.
Kanta-asiakastasolla ei Yhdysvalloissa lähtökohtaisesti pääse lentokenttäloungeen, joten työnantaja maksaa minulle yhden lentoyhtiön loungen vuosijäsenyyden. Tällä kannustetaan siihen, että lentokentältäkin käsin voi tehdä töitä.
Arizonassa oli päivällä pahimmillaan 40 astetta hellettä, joten lenkillä piti käydä aikaisin aamulla ennen töitä.
Mitä hotellipisteitä sä keräät?
Moni työkaverini ilmeisesti rakastaa Mariotteja, koska sain aluksi useammankin suosituksen alkaa keräämään ketjun pisteitä. Turha siis kuvitella, että pistejärjestelmät rajoittuisivat pelkkiin lentopisteisiin! Päädyin itse varaamaan omat matkani Hotels.comin kautta, jotta en ole rajoitettu yhden ketjun hotelleihin etuja käyttäessäni, mutta ymmärrän, miksi työkaverini ovat niin jonkun tietyn hotelliketjun perään. Kun olimme kaikki Marriottissa konferenssissa, Marriott-pisteitä ja -tasoja keränneet työkaverini saivat kaikki huoneluokan korotukset sviitteihin, kun minä sain huoneen pohjakerroksesta.
Hotellipisteiden lisäksi kerätään tietenkin autonvuokrauspisteitä, ja matkat maksetaan luottokortteilla, joista saa lisää pisteitä. Kaikkein huvittavin pisteidenkeruujärjestelmä, johon olen törmännyt, on kuitenkin Denverin lentokenttäparkin pisteet. Hetken kaiken maailman pisteille naureskeltuani liityin itsekin parkkipaikan jäseneksi.
Töiden jälkeen lähdimme työkaverin kanssa katsastamaan Catskillsien vuorimaisemia ja päädyimme idyllisen järven rannalle. Catskillsit sijaitsevat New Yorkin osavaltiossa.
Matkustaminen – työaikaa vai vapaa-aikaa?
Kuukausipalkkaisten työntekijöiden tunteja ei Yhdysvalloissa lasketa, joten kysymys siitä, onko matkustaminen työaikaa vai vapaa-aikaa, on oikeastaan vähän hassu. Ei, en saa viikonloppuna matkustamisesta ylityökorvauksia tai edes tunteja työaikapankkiin, mutta eipä koko pankkia edes ole olemassa.
Matkustussäännöt sanovat, että keskellä yötä ei ole pakko matkustaa, vaan voi jäädä kohteeseen hotelliin ja tulla kotiin vasta seuraavana päivänä. Moni perheellinen työkaveri lentää silti mieluummin kotiin perjantaina kuin jää maailmalle yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Päätös on jokaisen oma.
Parin päivän päästä lähden taas työmatkalle kohti New Yorkia, tällä kertaa ihan Manhattanin ytimeen. Jos kiinnostaa seurata, missä suhaan, niin parhaiten perillä pysyy Instagramin tai Snapchatin kautta. Kummassakin käyttäjätunnukseni on @globecalledhome.
Unesco julkisti taas kesällä joukon uusia maailmanperintökohteita. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna en saanut automaattisesti lisäystä keräyslistalleni, vaan nämä kaikki kohteet ovat minulle uusia. Lista sai kuitenkin välittömästi miettimään seuraavaa matkaa Karibialle – sekä Newfoundlandin valloitusta. Tässä ne kohteet ovat:
Neljä Euroopan muinaista…
Bosnia & Hertsegovina, Serbia, Kroatia ja Montenegro: Stećakit, keskiaikaiset hautakivet
Entisen Jugoslavian alueella keskiaikaiset kalkkikivestä kaiverretut hautakivet tunnetaan nimellä ”stećak”. Maailmanperintölistalle nostettiin yhteensä 28 hautuumaata, jotka ovat täynnä näitä 500-1000 vuotta vanhoja koristeellisia hautakiviä. [kuva; D Smith]
Espanja: Antequeran dolmenit
Dolmen tarkoittaa kivikautista rakennelmaa, jossa pystykivet kannattelevat vaakakiviä. Antequeran alueella näistä kaksi on nyt lisätty maailmanperintölistalle: Menga ja Viera. Rakennelmat ovat noin 6000 vuotta vanhoja ja olivat luultavasti kivikautisten hallitsijoiden hautoja. [kuva: Trevor Huxham]
Gibraltar: Gorhamin luolakompleksi
Neandertalinihmiset asuivat Gibraltarilla sijaitsevassa Gorhamin luolassa yli kymmenentuhannen vuoden ajan: luolasta on löytynyt metsästyssaaliiden luiden ja kivityökalujen lisäksi kalliokaiverruksia. Luola sijaitsee aivan Välimeren rannalla Gibraltarvuoren seinämässä. [kuva: Kjell Eson]
Kreikka: Filippoin arkeologinen alue
Filippoin perusti Makedonian kuningas Filippos II vuonna 356 eaa. Se pysyi kreikkalaiskaudella pienenä, mutta Rooman valtakaudella se vähitellen vauraustui ja sitä alettiin kutsua ”pikku-Roomaksi”. Apostoli Paavali saarnasi kaupungissa ja kirjoitti seurakunnalle mm. Filippiläiskirjeet, ja maailmanperintölistalle kaupungin rauniot ovat päässeet juurikin useiden varhaiskristillisten kirkkojen ansiosta. [kuva: Emil Athanasiou]
Kaksi Afrikan rikasta luontokohdetta…
Sudan: Sanganebin ja Dungonabinlahden–Mukkawarinsaaren merelliset kansallispuistot
Punaisenmeren ainoa atolli, Sanganeb, sekä Dungonabinlahden korallit, mangrovemetsät ja meriheinikot kuuluvat yhdessä maailmanperintölistalle luontokohteena. Alueella elää lukuisia merilintuja, kaloja, haita, kilpikonnia ja rauskuja sekä maailmanlaajuisesti merkittävä merilehmäpopulaatio. [kuva: Cathy Thomas]
Tsad: Ennedin massiivi
Ennedin ylänköalueella vesi on kaivertanut maisemaan vadeja, eli kuivuneita joenuomia, ja akaasiat kasvavat korkeiden hiekkakivimuodostelmien välissä. Suurimmissa kanjoneissa ympärivuotisesti esiintyvä vesi pitää hengissä runsasta villieläinpopulaatiota. Maailmanperintölistalla Ennedin massiivi on sekä luonnon- että ihmisenperintökohde, sillä luonnon lisäksi alueella on monipuolisesti kalliokaiverruksia ja -maalauksia. [kuva: David Stanley]
Neljä Lähi-idän kuivaa kohdetta…
Turkki: Anin arkeologinen kohde
Koillis-Turkissa lähellä Armenian rajaa sijaitsee Anin keskiaikainen kaupunki. Kaupungin kultakausi oli 900-1000-luvulla, kun siitä tuli Armenian kuningaskunnan pääkaupunki ja se hallitsi osuutta Silkkitiestä. Myöhemmin Bysantin ja Seldžukkien valtakunnan aikana kaupunki piti asemansa tärkeänä kauppakaupunkina, mutta mongolien valloitus vuonna 1236 sekä tuhoisa maanjäristys käynnistivät kaupungin alamäen, ja se hylättiin 1600-luvulla. Maailmanperintölistalle kaupunki lisättiin sen monipuolisen arkkitehtuurin ansiosta: lähes jokainen vuosina 600-1200 keksitty arkkitehtuurinen innovaatio on jossain muodossa esillä kaupungin raunioissa. Lisää Anista löytyy Tuhat ja yksi tarinaa -blogista, josta myös tämä kuva on.
Irak: Etelä-Irakin Ahwar
Irakin Ahwar eli suoalue kattaa sekä vanhoja raunioita – joista kuvan Urin suuri zikkurat on vaikuttavin – että Tigris- ja Eufrat-jokien suiston soita. Suiston suoalue on yksi maailman suurimmista sisämaan suoalueista, vaikka se sijaitsee erittäin kuumalla ja kuivalla alueella. Urin, Urukin ja Tell Eridun rauniot taas muistuttavat muinaisesta sumerilaiskulttuurista. [kuva: Spc. Cory Grogan, USAn armeija]
Iran: Iso Hiekka-aavikko
Iranin Iso Hiekka-aavikko (Dasht-e Lut) on yksi maailman kuumimmista paikoista, jossa lämpö kohoaa jopa 70 asteeseen. Syyksi maailmanperintölistalle valitsemiseen ovat kuitenkin sen valtavat tuulen muovaamat kiviharjat eli yardangit, joissa voi nähdä eroosion voiman ja geologisen prosessin kulun. Tuntemattomaan ja takaisin -blogissa on tarina yöstä Iranin aavikolla, vaikkakin kyseessä taisi olla se toinen Iranin kahdesta suuresta aavikosta. [kuva: Ninara]
Iran: Persian qanatit
Kuivassa Iranissa paikalliset keräävät vettä perinteisesti qanateilla eli vesitunneleilla, joita pitkin vesi johdetaan ylempänä vuorilla sijaitsevasta pohjavesikerrostumasta alas kaupunkeihin. Maailmanperintölistalle päätyi myös veden hallintajärjestelmä: koska vettä ei riitä kaikkialle, sen jakelusta päättää vesimestari, joka pyrkii tasapuolisuuteen. Kuva Aika lähteä -blogista, jossa lisää juttua Iranista.
Viisi vuoristoista Aasiassa…
Intia: Khangchendzongan kansallispuisto
Khangchendzongan kansallispuistosta löytyy kaikkea: niittyjä, järviä, laaksoja, jäätiköitä ja vuoria, joista komeimpana kohoaa maailman kolmanneksi korkein huippu, jonka mukaan kansallispuisto on saanut nimensä. Alueella alkuperäisasukkaiden, lepchojen, mytologia liittyy vahvasti vuoreen ja sitä ympäröivään luontoon, ja nykypäivänä lepchat ovat yhdistäneet buddhistisia ja shamanistisia perinteitä omaksi uskonnokseen, joka tunnetaan nimellä Mun. [kuva: Vincent Dugast]
Intia: Nalanda Mahavirahan arkeologinen kohde
Nalanda Mahaviraha eli Nalandan yliopisto perustettiin noin 500 vuotta eaa, ja se on Intian niemimaan vanhin yliopisto. Yliopisto toimi yli 1200-luvulle saakka ennen kuin Mamluk-dynastian muslimiarmeija tuhosi sen, koska se vuosien saatossa siitä oli kehittynyt buddhaluostari. Maailmanperintölistalle se pääsi nimenomaan siksi, että sen historiassa näkyy buddhalaisuuden kehitys uskonnoksi. [kuva: Andrea Kirkby]
Kiina: Hubein Shennongjia
Shennongjian metsävyöhyke Hubein maakunnassa on yksi Kiinan kolmesta biodiversiteetin keskuksesta. Se on yksi Kiinan suurimmista aarnimetsistä, ja siellä elää monta uhanalaista lajia, mm. kiinanjättisalamantereita, kultamarakatteja, lumiapinoita, puuleopardeja ja kauluskarhuja. [kuva: Xianyi Shen]
Kiina: Zuojiang Huashanin kalliomaalaukset
Lạc Việt -kansa maalasi noin kaksituhatta vuotta sitten Guangxissa sijaitsevan Hua-vuoren kylkeen kalliomaalauksia, joiden uskotaan kuvanneen heidän elämäänsä sekä yleisesti alueella vallinneen pronssikautisen kulttuurin tapoja. Nämä kalliomaalaukset ovat ainoa arkeologinen löydös kyseisestä kansasta. [kuva: Rolfmueller / Wikipedia]
Kazakstan, Kirgisia ja Uzbekistan: Tienšan Sinkiangissa
Tienšanin vuoristo on yksi maailman suurimmista. Sen itäosuus lisättiin maailmanperintölistalle jo pari vuotta sitten, mutta läntinen Sinkiangin puoli löysi tiensä listalle vasta nyt. Moni hedelmäpuu, mm. omena, on alunperin kotoisin tältä alueelta. [kuva: Mountain Partnership at FAO/Richard Slaby]
Neljä moninpuolista Amerikoissa…
Antigua ja Barbuda: Antiguan laivastotelakka ja muut arkeologiset kohteet
Antiguassa sijaitsee maailman ainoa yrjönaikainen yhä toiminnassa oleva telakka, syvässä lahdessa suojassa hurrikaaneilta. Telakka rakennettiin 1700-luvulla orjavoimin suojelemaan paikallisten sokeriruokokasvattajien etuja aikana, jolloin eurooppalaiset suurvallat taistelivat Karibian herruudesta. Juttua telakasta löytyy Travellover-blogista, josta myös tämä kuva on peräisin.
Brasilia: Pampulhan modernistinen rakennusryhmä
Kun Eurooppa taisteli sodassa vuonna 1940, Kaakkois-Brasiliassa rakennettiin puutarhakaupunginosaa nimeltä Pampulha Minas Geraisin osavaltion pääkaupunkiin Belo Horizonteen. Useat talot on suunnitellut arkkitehti Oscar Niemeyer, ja se on Brasilian lahja modernille arkkitehtuurille yhdistellen mukaan paikallista kulttuuriperintöä ja ilmaston vaikutusta. [kuva: Hugo Martins]
Kanada: Mistaken Point
Maailman vanhimmat suuret fossiilit löytyvät Newfoundlandin eteläkärjestä, nimeltään Mistaken Point. Nämä vähän vajaa 600 miljoonaa vuotta vanhat fossiilit edustavat valtavaa biologista kehitysaskelta maapallon historiassa, kun kolmen miljardin vuoden jälkeen mikroskooppinen elämä kehittyi monimutkaisemmiksi olioiksi. [kuva: Justin Kern]
Meksiko: Revilla Gigedon saaret
Revilla Gigedon saaret ovat neljän tuliperäisen saaren ryhmä Meksikosta länteen – tai pikemminkin merenalainen vuoriryhmä, jonka huiput vain näkyvät veden alta. Saaret ovat tärkeitä merilintujen pesimisalueita, ja ympäröivät vedet kuhisevat suuria avomerilajeja, kuten jättiläisrauskuja, valaita, delfiinejä ja haita. [kuva: waskyo]
Oseanian ainut…
Mikronesia: Nan Madol
Mikronesian seremoniallinen keskus on Nan Madol, 1200-1600-luvuilla rakennettu ja sittemmin hylätty temppelikeskus. Tämä maailmanperintökohde lisättiin samalla suoraan uhanalaisten maailmanperintökohteiden listalle, koska villinä kasvavat mangrovemetsät meinaavat sulkea sen siimekseensä. [kuva: ajdemma]
Ja yksi bonus ympäri maailman…
Le Corbusier
Le Corbusier oli sveitsiläinen arkkitehti, jonka töistä ympäri maailmaa on maailmanperintölistalle valittu 17 kpl. Hän oli yksi modernin arkkitehtuurin uranuurtajista, ja hänen rakennuksiaan on listalla Sveitsin Saksan, Belgian ja Ranskan lisäksi Japanista, Argentiinasta ja intiasta. Suomessa Le Corbusierin töitä ei ole, mutta Espoon Niittykummun asuinalue on saanut hänen tyylistään vahvoja vaikutteita. [kuva: Antoine Seguin]
Että sellaiset 21 uutuutta. Oletko sinä käynyt näistä jossain? Entä mikä kiinnostaisi kohteena eniten?
05.30 Lähden liikkeelle Connecticutin New Havenissa sijaitsevasta hotellistani. Oranssi auringonnousu möllöttää suoraan edessä kun ajan interstate-motaria pitkin kohti Hartfordia ja Bradley International Airportia. Vähän väsyttää, mutta pääseepä jo puolilta päivin kotiin Coloradoon!
06.45 Kävelen turvatarkastuksesta lävitse. Olen portilla 1,5 tuntia ennen koneen lähtöä – pienoinen ihme minun myöhästelytaipumukseni tunteville.
07.55 Istahdan alas koneen ikkunapaikalle. Koneen täyttyessä iloitsen viereeni jäävästä tyhjästä paikasta. Lopulta kone peruutetaan pois portilta ja se rullaa kiitotien alkuun testaamaan moottoreita.
08.13 Kone testaa moottoreita uudestaan.
08.15 Kapteeni kuuluttaa, että toisessa moottorissa on jotain hämminkiä. Menee varmaan viitisen minuuttia.
08.17 Kapteeni kuuluttaa, että menee vähän pidempään kuin viitisen minuuttia, koska mekaanikon täytyy tutkia asia. Kone rullaa takaisin portille.
08.30 Kestää vielä. I’ll keep you posted, kapteeni lupaa.
08.42 Kapteeni kuuluttaa, että koneen korjauksessa menee vähintään tunti, and this is if we don’t have to fly in any spare parts. Kaikki ulos koneesta!
Delta ei lennä suoraan Hartfordista kotikentälleni Denveriin, joten minulla piti olla reilun tunnin vaihto Minnapoliksessa, ja tiesin jo nyt myöhästyväni Denverin jatkokoneesta. Muiden matkustajien kasatessa kamojaan tsekkaan Deltan mobiilisovelluksesta, mitä muita mahdollisia reitityksiä olisi tarjolla. Nopein vaihtoehtoinen reititys on Detroitin kautta ja saapuisi perille puoli viiden maissa iltapäivällä, mutta huomaan myös, että seuraavalla lennolla Minneapoliksesta olisin kotona jo puoli neljältä – jos vain tämän hetkinen koneeni saataisiin korjattua ja liikkeelle parin tunnin sisään.
Muiden matkustajien jonottaessa asiakaspalvelutiskille yhdelle ainoalle asiakaspalvelijalle minä soitan Deltan puhelinpalveluun ja kysyn, olisikohan sille myöhemmälle lennolle Minneapoliksesta paikkoja vapaana. Ei ole, vastaa asiakaspalvelija. Vasta sitä seuraavalle olisi, ja sillä olisin kotona puoli seitsemältä. Okei, no menen sitten varmaan Detroitin kautta… I’m sorry, there’s no availability for that connection.
Siinä vaiheessa tajuan tehneeni amatöörivirheen jäädessäni pohtimaan vaihtoehtoja. Kaikki muutkin koneen matkustajat haluavat pois Connecticutista mahdollisimman pian, ja Deltan lentoja on vain rajallinen määrä, joten vaihtoehdot hupenevat silmissä. Kiitän puhelinpalvelua tiedoista ja näppäilen takaisin mobiilisovelluksen puolelle, jossa on enää yksi järkevältä kuulostava vaihtoehto jäljellä: Atlantan kautta, saapuminen Coloradoon puoli kuudelta. Klikkaan sen nopeasti itselleni, sillä lentokoneen korjausaikataulusta ei ole vieläkään tietoa.
Hengailen portilla sen verran pitkään, että tulee tieto, että varaosia on lähdetty tuomaan paikalle lentokoneella, ja että koneen lähtö Minneapolisiin venyy pitkälle iltapäivän puolelle. Sitten lähden lentokenttäkahvilaan lounaalle tyytyväisenä siihen, että minulla on sentään lento pois täältä.
Atlantan lentoni lähtee aikataulun mukaan klo 12.45 ja on ennustettu saapuvaksi melkein puoli tuntia etuajassa, mutta Atlantan ilmatilaan saavuttaessa kapteenilla on huonoja uutisia: sää on sen verran ikävä, että pitää odottaa ainakin hetki ennen laskeutumista. Kaartelemme ympäriinsä reilun vartin ja minua alkaa jo jännittää vain tunnin ennustettu vaihtoaika, mutta lopulta laskeudumme täysin aikataulussa.
Koneen rullatessa kohti porttia huomaan kännykästä, että seuraava lentoni on vartin myöhässä. Mikäs siinä, ehtisin käydä toisessa terminaalissa sijaitsevasta loungesta hakemassa teetä ja naposteltavaa.
Loungeen saapuessa tarkistan lähtöajan uudestaan – ja sitä on myöhäistetty kaksi tuntia. Lounge on tupaten täynnä bisnesmatkustajia ja löydettyäni vihdoin vapaan penkin vieressäni istuva mies valittaa puhelimeen, että hän on odotellut täällä jo tunteja, koska ”kaikki” lennot ovat myöhässä. Pian minulle selviää, että poikkeuksellisen voimakas ukkosrintama on pyyhkäissyt yli Atlantan aiheuttaen lähialueilla suuria tuhoja, ja että yksikään lento ei ole päässyt lähtemään maailman vilkkaimmalta lentokentältä yli tuntiin.
Tajuan laskeutuneeni keskelle kaaosta. Eikä minun alunperin edes pitänyt tulla tätä kautta.
Jatkoyhteyteni kohti Denveriä piti alunperin lähteä puoli viideltä, mutta lopulta lähtöajaksi ilmoitetaan usean viivästyksen jälkeen puoli kahdeksan. Napostelen suolakeksejä loungessa ja haukottelen. Jossain välissä tarkistan, että alkuperäinen lentokoneeni Minneapolisiin on saatu korjattua ja on jo laskeutunut, ja kone Minneapolisista Denveriin boardaa jo. Jatkan haukottelua ja myrskypilvien ihmettelyä.
Lopulta iltaseitsemältä talsin portille. Jonossa yritän avata boarding passiani mobiilisovelluksesta, mutta sovellus temppuilee, enkä saa sitä auki. Henkkareita vilauttamalla pääsee koneeseen, portilta kerrotaan, ja ojennan passini gate agentille. Hän näppäilee nimeni tietokoneelle, katsoo ruutua ihmeissään ja pyytää minua astumaan sivuun. Can you take a look at this… hän toteaa kollegalleen, joka astuu tietokoneen ääreen ja näppäilee jotain. Vihdoin tämä toinen henkilö kääntyy kolmannen gate agentin puoleen: Why you give her seat away? Why you kick her off the plane? Kolmas gate agent vilkaisee ruutua, vilkaisee minua, ja vastaa: öhm… huh.
O-ou.
Kuvittelen jo mielessäni yöpyväni Atlantassa. Näen itsekin vilaukselta ruudun, ja se on harmaata täynnä: ihmisiä, jotka ovat jo boardanneet koneeseen. Gate agent naputtelee jotain, vilkaisee minua pahoillaan olevan näköisenä ja kysyy: You just wanna get home, right? Tajuan, mihin kysymys tähtää, ja huomautan, että minullahan piti muuten olla käytäväpaikka. Yeah… gate agent mutisee henkensä alla ja kääntyy kollegansa puoleen: Do you need this seat here?
Kyseinen penkki on järjestelmässä sininen – varattu, mutta henkilö ei ole vielä saapunut koneeseen. Gate agent tekee nopean päätöksen ja kuuluttaa tätä toista matkustajaa, Robert nimeltään, että nyt olisi paree astua esiin jos on porttialueella. Viisi sekuntia myöhemmin gate agent on kliksutellut minut exit-rivin käytäväpaikalle ja hymyilee hyväntahtoisesti: Will this do?
Sori Robert. Kyllähän se kelpasi.
Koneessa sisällä odotan innolla lähtöä ja kotiinpääsyä. Kello lähenee puoli kahdeksaa – ja lopulta ylittää sen. Varttia vajaa kahdeksan lentoemäntä kuuluttaa pahoittelut viivästyksestä ja kertoo, että kone odottaa vielä cateringia.
Kahdeksalta lentoemäntä kuuluttaa, että catering ei ole vieläkään saapunut, ja ymmärrättehän toki, että taivaalle olisi mukava saada mukaan vettä ja kahvia…
Varttia yli kahdeksan lentoemäntä myöntää, ettei kukaan ole kuullut cateringista tai saanut heihin yhteyttä, eikä heillä ole tarkkaa tietoa, milloin cateringin tyypit suvaitsisivat saapua paikalle.
Puoli yhdeksältä lentoemäntä puuskahtaa mikrofoniin: This is ridiculous!! Me lähdemme viiden minuutin päästä oli cateringia tai ei! Koneesta kaikuu vaimeat aplodit ja yeah!-huudot. Vähän myöhemmin lentoemäntä ilmoittaa, että koneen ovi on suljettu ja olemme valmiita lähtöön. Tällä kertaa matkustamo taputtaa kunnolla.
Varttia vajaa yhdeksän lentoemäntä kuuluttaa, että catering tuli nyt paikalle, joten avataan sittenkin se ovi ja otetaan kahvit kyytiin. Kun kone vihdoin kiihdyttää kiitoradalla, kello on yhdeksän.
Atlantasta Denveriin kelloa käännetään kaksi tuntia taaksepäin, joten kone laskeutuu Denveriin ”jo” puoli kymmeneltä. Tasan kymmeneltä kävelen kohti autoa ja yhdeltätoista olen kotona – eli aamuyhdeltä Connecticutin aikaa. En pääse ihan heti nukkumaan, koska pitää pakata seuraavaa aamua varten, jolloin herätys on taas viideltä.
Seuraavana päivänä ohjelmassa on nimittäin tällaista:
Happi loppuu. Pitikö tulla 2km:n korkeuteen urheilemaan heti merenrannassa oleskelun jälkeen?Miksi täällä vuorilla on mäkiä!Ihmeitäkin tapahtuu välillä. Vähän tämän jälkeen sain maalissa kuulla voittaneeni sarjani.
Kiitos Deltalle siitä, että kuuden tunnin lento muuttuikin kuudentoista tunnin lennoksi. Jätin lentoyhtiölle valituksen, mutta täällä ei tunneta EU:n lentomatkustajien oikeuksia, joten sain lohdutukseksi 7500 lentomailia – ehkä noin $75:n arvosta. Triathlonkuvia lukuunottamatta tämän postauksen kuvat ovat Connecticutin New Havenista Yalen yliopistosta, jonka taidegalleria vetää vertoja keskikokoisille taidemuseoille ja on kaiken lisäksi ilmainen. New Haven on 90 minuutin auto- tai junamatkan päässä New Yorkista ja oiva päiväreissukohde, jos söpö vanha newenglantilainen yliopistokaupunki kiinnostaa.
Unelmaloma jossain kaukana, kuukausien tai jopa vuosien säästöt laitettu tähän yhteen matkaan, viikko ladattu odotuksilla… ja sitten tulet kipeäksi.
Pari kertaa olen kokenut tämän ihanuuden matkalla. Laattatauti tropiikissa on kaukana hauskasta, ja entäs sitten raju kuume, joka vaihtuu pian alilämmöksi ja jättää makaamaan bungalowiin peiton alle, kun kaverit hengaavat rannalla? Puhumattakaan siitä, kun on kaamea flunssa ja edessä kahden vaihdon lentomatka maailman toiselle puolelle, korvat poksuvat, kuume nousee ja stuertti kieltäytyy tuomasta särkylääkettä, koska ei jaksa laatia sairastapausraporttia.
Paljoa näille ei olisi voinut tehdä, sairastelu kun kuuluu elämään ja välillä kohdalle osuu huonompi tuuri. Jotain kuitenkin voi, joten tässä Twitterin suomalaismatkailijoiden parhaat vinkit reissuun – sekä kaameimmat kauhukokemukset, joita lukiessa tuntuu, että olen itse selvinnyt vähällä.
K1: Miten pidät huolta terveydestäsi / hyvinvoinnistasi matkalla?
Terveydestä ja hyvinvoinnista tuli ihmisille mieleen todella monipuolisesti vastauksia.
@leena_mari V1: kyllä matkailu on melkein parasta mielenterveyden hoitoa. :) Juon (myös) vettä. Kävelen paljon & yritän venytellä. #matkachat
Aina maanantaisin klo 20 Suomen aikaa Twitterissä pyörii #matkachat. Seuraavasta aiheesta minulla ei ole paljoa kokemusta, mutta toivottavasti linjoilla on viisaampia. Ainakin Kohteena maailma -blogin Rami, neljän lapsen isä, lupasi lähteä apujuontajaksi!
Are you travel wise or travel curious? kysyi entinen Cirque du Soleilin taiteellinen johtaja James Tanabe keskiviikkona. Boulderin yliopistolla pyörii tällä viikolla Conference of World Affairs, paneelikeskusteluiden sarja, ja olin lähtenyt kuuntelemaan tilaisuutta, jonka aiheena oli Wanderlust.
Travel wise eli matkaviisas on Tanaben mukaan ihminen, joka tiedostaa, että suurin osa hänen ”matkailu-urastaan” on jo takana päin. Travel curious eli matkautelias taas on joku, joka olettaa jatkossa matkustavansa enemmän kuin tähän asti. Suurin osa salista ilmoitti olevansa matkauteliaita, eikä sali koostunut pelkistä yliopisto-opiskelijoista. Myös moni harmaahapsinen eläkeläinen luotti matkustavansa jatkossa enemmän, mitä ei ole vaikea uskoa, koska lyhyiden lomien Yhdysvalloissa matkailu on nimenomaan eläkeläisten heiniä.
Matkautelilaille Tanabella oli kysymys:
What keeps you from traveling more?
Suosituimmat syyt olivat rahan tai ajan puute: rahan kohdalla moni viittaajista näytti olevan opiskelijoita, ajan kohdalla taas viittasivat vähän vanhemmat ihmiset. Pari rohkeaa ilmoitti syyksi pelon. Joku taas kertoi ongelmien terveyden kanssa estävän matkustamisen, ja yksi nauraen totesi, että hänellä syy on ihan rehellisesti laiskuus: kotoa lähtemisessä on liikaa hommaa, että sitä jaksaisi tehdä.
Yksi syy kuitenkin sai kuuntelijat ja Tanaben nyökkäilemään: velvollisuudentunto. Syyn esille ottanut nainen mainitsi ikääntyneet vanhempansa, joku toinen taas mainitsi työnsä, jolle on omistautunut. Tanabe itse kertoi, että on laittamassa matkailun tauolle perheen takia.
Tanabe alkoi listata asioita, joita matkustamisesta seuraa: se vaikuttaa ihmissuhteisiin, haittaa työtä, pitää meidät poissa läheistemme luota… eivätkö nämä olekin klassisia merkkejä huumeriippuvuudesta, jotain mitä yleensä pidetään pahana? Tanaben mielestä matkustaminen onkin perustavanlaatuisesti itsekästä toimintaa. Silti me teemme sitä. Miksi?
Jos minulla olisi rajattomasti aikaa, lähtisin roadtripille Banffin kansallispuistoon Kanadaan. Matka perille kestäisi kuitenkin toista päivää, joten olen tähän mennessä tyytynyt ihailemaan Banffin maisemiaMatkasto-blogista, josta tämäkin kuva on peräisin.
Jokaisella on oma vastauksensa tähän, ja jotenkin me kaikki perustelemme toimintaa itsellemme. Tanaben perustelu oli, että hänelle matkustaminen konkretisoi monia asioita, jotka Yhdysvalloissa näyttäytyvät niin kovin abstrakteina. Rasismi, seksismi ja epätasa-arvo tulevat iholle konkreettisina asioina länsimaiden ulkopuolella matkustaessa, ja toisaalta niihin ei viitata epämääräisinä käsitteinä vaan nähdään syy-seuraussuhteita, jotka toistuvat samanlaisina kaikkialla maailmassa, mutta joille on vaikea tehdä mitään. Voi kuitenkin yrittää ymmärtää maailmaa.
Taannoin Finnair mainosti edestakaisia lentoja Intiaan hintaan 249 euroa. Halusin kovasti lähteä matkaan, mutta en löytänyt matkaseuraa enkä uskaltanut lähteä yksin. Kuva Ikilomalla-blogista, jossa lisää juttua Taj Mahalista.
Entä mitä Tanabe kysyi matkaviisailta?
Do you wish you’d traveled more?
Kaikki salin matkaviisaat vastasivat ”kyllä”.
Kumpaan kategoriaan sinä kuulut, ja mitä olisit vastannut?
Matkailijoiden seurassa se on ehkäpä klassisin kysymys: kuinka monessa maassa olet käynyt? Reissaajat pitävät lukua ja ilmoittavat sen Twitter-profiileissaan: käytyjä maita 42, eipäs kuin 76, tai vaikka 100+ kun ei jaksa enää laskea!
Itsekin pidin kirjaa käydyistä maista vielä joitain vuosia sitten ja suunnittelin tavoitteita maiden määrälle eri ikävuosille, mutta en enää. Yksi syy on, että kaikenlaisten matkailubongauslistojen joukossa maiden laskeminen tuntuu olevan sieltä järjettömimmästä päästä. Yhdysvaltoja tai Luxemburgia ei kumpaakaan voi nähdä viikonlopussa, mutta jälkimmäisessä voi edes saada jonkinlaisen käsityksen maasta, ja näiden vertaaminen tuntuu hupsulta. Toinen on, että tykästyin yhden maan syvällisempään tutkimiseen: Ranskan departementit tuntuvat jokainen omanlaiseltaan, Yhdysvaltain osavaltiot eroavat välillä toisistaan kuin yö ja päivä, ja Belgian pikkukaupungin paastojuhlat sykähdyttävät omintakeisuudellaan, vaikka olisi käynyt 20 kertaa Brysselissä.
Lopullisen naulan kohdallani maabongauksen arkkuun löi kuitenkin Veikko Huhtala omaelämäkerrallaan Maailmanmatkaaja. Pyysin kirjaa arvosteltavaksi, koska oletin sen olevan täynnä kiehtovia tarinoita mitä kummallisimmista maailmankolkista. Löysin kuitenkin kirjasta miehen, joka tuntuu käyneen uskomattoman monessa paikkaa näkemättä oikeastaan mitään.
Mikään ei ole niin tärkeää kuin pinnat.
Kuluneesta viikosta puolet oli lomailua ja toinen puoli kovaa matkustamista. Mutta pinnoja tällekin matkalle lähdettiin hakemaan ja jos joku luulee sen olevan lomailua, niin hän erehtyy pahemman kerran.
Veikko Huhtala ei kerää maita vaan ”pinnoja”, Most Travelled People -listan mukaisia maa-alueita. Alueita tällä listalla on yli 1000, joten periaatteessa se tuntuu aika hyvältä mittarilta arvioida, kuinka kattavasti joku on matkustanut maailmassa. Pieleen mennään, kun pinnat muuttuvat itsetarkoitukseksi ja kaikki muu jää taka-alalle.
Maassa olisi kyllä enemmänkin nähtävää, mutta pinnankeruu ja lomailu ovat ihan kaksi eri asiaa, ensin kerätään pinnat ja jos paikka näyttää hyvältä, lomailemaan mennään joskus myöhemmin.
Tässä Huhtala tiivistää sen, mikä hänen matkailutyylissään minua häiritsi, kahteen sanaan: joskus myöhemmin. Tämä sama ”näyttää ihan ok:lta, nyt ei ollut kuin alle vuorokausi aikaa, ainahan tänne voi palata joskus myöhemmin” toistuu kirjassa useaan otteeseen, mutta ei koskaan sellaisen maan yhteydessä, johon Huhtala olisi joskus palannut ennen kirjan julkaisemista. Googlaillessani myöhemmin lisätietoa Huhtalasta sain tietää, että hän menehtyi äkillisesti pian kirjan julkaisun jälkeen. Joskus myöhemmin päätyi kuulostamaan aika surulliselta ilmaisulta.
Käytännössä tätä Huhtalan ”ensin kerätään pinnat”-meininkiä kuvaa ehkä parhaiten matka Yhdysvaltoihin, kun hän osti Greyhound-bussiyhtiöltä kuukausilipun.
Ensimmäisenä otamme tähtäimeen New Yorkin pohjoispuolen osavaltiot, Connecticutin, Rhode Islandin, Massachusettsin, Mainen, Vermontin ja New Hampshiren. Kuusi pinnaa reilussa vuorokaudessa. Homma tuntuu paranevan vaan. Seuraava reitityksemme kulkee Pennsylvanian Pittsburghin, Länsi-Virginian ja Ohion kautta Michiganiin, jossa vietämme ensimmäisen yömme hotellissa. Johan sitä on tullut huristeltuakin. Aamulla sitten Illinoisista Wisconsiniin ja vaikka sukulaiseni asustelevatkin tässä osavaltiossa, ei nyt ole aikaa tervehdyskäynnille, vaan pinnoja on kerättävä niin paljon kuin mahdollista.
Jos on kulkenut vaikkapa Vermontin läpi lähinnä bussissa nukkuen ja välillä asemalla noussut käymään vessassa, niin rohkenen kyseenalaistaa, onko silloin oikeasti käynyt Vermontissa. Ainakaan minkäänlaista käsitystä näistä osavaltioista tuskin tällä reissulla syntyi. Sama meno jatkui läpi koko Yhdysvaltojen, jotta Huhtala voisi kehua ”käyneensä” kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa. Varsinaisia kokemuksia bussin ulkopuolelta kirjaan on päätynyt kaksi: parin tunnin pysähdyksellä Salt Lake Cityssä hän kävi syömässä hondurasilaisessa ravintolassa (koska ei pidä hampurilaisista) ja New Yorkissa hän kävi YK:n päämajassa, koska tämäkin on MTP-listalla oma alueensa. Reissukertomuksen loppukaneetti sai minut hörähtämään:
Bussilla ajoa 33821 kilometriä, eli yli 1000 kilometriä päivää kohden. Uskon, että aika monelta samanlainen reissu jäisi tekemättä. Voi yrittää, kuka haluaa.
Niin, kuka haluaa? Minä en ainakaan. Tämä reissu kattoi 48 osavaltiota, ja myöhemmin Huhtala kävi bongaamassa myös Alaskan:
Joku voi ihmetellä sitä, että mitä järkeä on lähteä Alaskaan keskellä talvea ja vuoden kylmimpään aikaan. Ja tottahan se onkin, ei siinä paljon järkeä ole. Pinnojen keräilijä ei kuitenkaan paljoakaan vuodenajoista piittaa, jos tarkoituksena on hakea pelkkä pinna. Voihan sitä oleilla hotellissakin, jossa varmaan tarkenee kylmänäkin talvena.
…ja tästä päästäänkin siihen osioon Huhtalan matkoja – siihen valtaosaan – joka pisti suoranaisesti vihaksi. Painiskelen itse tasaisin väliajoin matkustamisen ympäristöystävällisyyden kanssa, ja selittelen itselleni, että ainakin päästöjä vastaan laajennan omaa (ja ehkäpä muidenkin) ymmärrystä maailmasta. Lisäksi matkoista jää vaikka mitä muistoja ja rahani hyödyttävät paikallistaloutta.
Yritän viimeiseen saakka välttää sanomasta muille, että väärin matkustettu, koska koen, että matkustustyylejä on monia ja ihmiset saavat irti eri juttuja eri asioista. Kuitenkin kun Huhtala lentää maailman toiselle puolelle ”kärvistelemään” kaksi päivää alaskalaisessa hotellissa hanapakkausviinin kanssa, houkutus käyttää tätä sanaparia on aikamoinen.
Alaska talvella näyttää tältä. Huhtala ei tätä nähnyt, koska ei poistunut reissun aikana Anchoragesta. Lisää Alaskan maisemia löytyy Deep Red blues -blogista. [kuva: JLS Photography]Hotelli on yleinen sisältö Huhtalan reissuille muutenkin silloin, kun maltetaan pysyä samassa maassa useamman vuorokauden.
Ulos lähdettyämme huomataan, ettei [N’Djamenassa] mitään nähtävää ole ja loppuajan pysyttelemmekin melkein hotellin aitojen sisäpuolella kalastajien touhuja Chari-joella seuraillen. Ja paikallinen olutkin on ihan juomakelpoista, joten janoonkaan ei tarvitse kuolla.
Yleinen trendi Huhtalan matkoissa tuntuu olevan, että ne suuntautuvat paikkoihin, joissa Huhtalan mielestä ”ei ole mitään nähtävää”.
Oi epäkiinnostava maailma!
Cayennessa viivymme pari yötä, mutta emme kuitenkaan lähde Pirunsaarelle, joka on ehkä alueen tunnetuin turistikohde. Jostain syystä saari ei erityisemmin minua kiehdo ja mitäpä näkemistä siellä olisi?
Minäpä kerron: Cayennen Pirunsaarella oli rangaistussiirtokunta, jonne Ranska lähetti virumaan melkein satatuhatta vankia vuosina 1852-1946. Tästä Huhtala ei kuitenkaan mainitse halaistua sanaakaan, koska mitäpä näkemistä yhdessä maailman tunnetuimmista ja pahamaineisimmista poliittisten vankien vankiloista olisi?
Vaikka tarkoituksenamme onkin pysytellä vain hotellimme lähistöllä, alkaa aikamme kuitenkin käydä pitkäksi ja menemmekin ostamaan matkatoimistosta matkan Yalan luonnonpuistoon, jossa viivymme kaksi päivää. […] Retki on ihan mukava piristysruiske muuten hiukan yksitoikkoiseen oleiluumme, emmekä siihen haaskaamiamme rupioita sen enempää sure. Nähtiinpä sentään jotakin. […] Viikko kuluu ja lähdemme tyytyväisin mielin kotia kohti, sillä toista viikkoa emme haluaisi täällä viettää.
Niin, kukapa nyt haluaisi viettää enempää aikaa yksitoikkoisessa ja pitkästyttävässä Sri Lankassa, varsinkaan jos ei halua poistua hotellin alueelta? Minulla olisi tähän kohtaan kehitysehdotus: mitäpä jos niille retkille osallistuisi useammin, jos kerran ne vaikuttavat ihan kivoilta, niin ei tarvitse lähteä maailmalle pitkästymään? Paitsi tietenkin, jos ei retkistä yleensä ole kiinnostunut.
Matkapakettiimme kuuluu paljon sellaistakin, josta emme niin olisi välittäneet. Yksi tällainen retki matkamme loppupäivinä on käynti Tiikerinpesä-nimisessä pyhäkössä. […] Paikka ei minua erityisemmin kiehdo, mutta voinhan kertoa siellä käyneeni. […] Muihin retkiin emme kuitenkaan enää osallistu, vaan vietämme lopun aikaa hotellin ympäristön maisemia katsellen ja kuvaillen.
Tiikerinpesä-pyhäkkö eli Taktshang Monastery. Vähän mielenkiintoisempaa juttua Bhutanista voi lukea Mikon blogista, josta kyseinen kuva on peräisin.
Dafnissa hyppäämme maihin ja menemme rantabaariin naukkailemaan pinnaoluet, jossa ystävällinen kissa kyhnäilee kyljessämme. [..] Dafnia pidemmälle emme lähde. Luostarivaelluksetkaan eivät oikein kiinnosta, sillä onhan pinna jo saatu näinkin ja luostareita löytyy helpommistakin paikoista, jos nistä on kiinnostunut. Laivan paluuta odotellessamme ehdimme lipitellä vielä toisenkin oluen ja napsia toisistamme muutamia kuvia, joilla voisimme todistaa täällä käyntimme, jos joku sitä sattuisi epäilemään.
…ja että missä Huhtala tässä kävi? Athosvuorella. Tai siis, ei vuorella, vaan siinä pienessä satamassa, jota kautta vuorelle kuljetaan. Vuoren kuuluisat luostarit eivät kuitenkaan olleet vaatimus pinnalle, joten miksipä turhaan niissä käymään.
Tiraspolin asemalla nousemme sen verran junasta, että voimme ruksata itsellemme Transnistrian pinnan, johon kaupunkiin emme missään tapauksessa halua pitemmäksi aikaa jäädä.
Onko oikeasti käynyt maassa, jos on vain astunut asemalla junasta minuutiksi?
Aamulla aikaisin lähdemme ajelemaan Espanjan pohjoisrantaa seuraillen kohti Baskimaata, josta tulee seuraava pinnamme. Sinne emme kuitenkaan sen pidemmäksi aikaa jää, vaan lähdemme Irunin kautta Ranskan puolelle yöpymään johonkin Bordeauxin seutuville. Koska täällä ei ole mitään bongattavaa, emme liiemmin pysähtele kuin kahvinkeiton ajaksi.
Ymmärrän, että Huhtalan mielessä ei ole muuta bongattavaa kuin pinnat, mutta itse keksisin Bordeauxista aika liudan bongattavaa.
Havanna on meille hirveä kokemus. Olemme kyllä tienneet, mitä kommunistimaalta voi odottaa, mutta täällä ainakin minä tunnen ahdistavaa tuntemusta rinnassani. Olemme varanneet hotellin, sillä jatkolentomme Mexico Cityyn on huomenna. Lähdemme kaupungille kävelemään, mutta emme löydä ainuttakaan kauppaa, näyteikkunoista puhumattakaan. Postikortiktin jäävät näin ollen ostamatta. Palaamme hotelliimme ja mietimme tilannetta. Koska kerran mikään ei tunnu pelaavan, eikä mitään voi liikkeiden puuttuessa ostaa, onko meidän pakko viipyä täällä huomiseen. Kysymme hotellin henkilökunnalta, mistä löytyisi lähin matkatoimisto ja otamme taksin sinne. Meillä käy tuuri, sillä vielä tänä iltana Havannasta lähtee kone Meridaan Jukatanin niemimaalle ja tilaakin on.
Kyllä, Huhtala kävi 80-luvulla Kuubassa, ei löytänyt postikortteja ja päätti näin ollen lähteä pois vielä saman päivän aikana. Ei tullut toista käyntiä.
Niameyssa majoitumme aivan Niger-joen rannalla olevaan hotelliin ja saamme vielä huoneen siltä puolelta, josta on avoin näköala sinisenä välkehtivälle joelle. Muutahan tekemistä kaupungissa ei ole.
Erityisesti Huhtalan Afrikan reissut ovat raivostuttavaa luettavaa. Maissa vietetään usein alle vuorokausi, joissain käväistään vain lentokentällä. Jos maassa viivytään yli vuorokausi, ainoa maininta saattaa olla, että ”hotellilta löytyi olutta”.
Edellä mainitun Niameyn lähellä on maailmanperintölistaltakin löytyvä W-kansallispuisto, joka tunnetaan mm. kirahveistaan. Mutta kun ei kiinnosta… [kuva: LenDog64]
Nigeria ei meitä hirveästi kiinnosta ja sen takia sovitimme lentomme niin, ettei meidän tarvitse lähteä lentokentältä pois. Koneeseen noustessa nenässä alkaa haista tuttu ryssän haju, joka on niin tyypillinen Aeroflotin koneissa.
”Ryssä” esiintyy kirjassa useaan otteeseen, ”neekerikin” kerran, varmaankin ihan vitsinä hehheh. Toisessa yhteydessä Huhtala kertoo ivallisesti tummaihoisesta maahantulovirkailijasta, joka on hänen mielestään tyhmä kun kyselee kysymyksiä, mutta onneksi paikalle tuli valkoinen järkevä maahantulovirkailija, joka kumarsi ja pahoitteli ennen kuin toivotti Huhtalalle hyvää matkaa. Tasa-arvoasioita Huhtala kommentoi toteamalla, ettei suomalaisnaisten kannata ”valittaa” kun muualla on asiat huonommin. Serbejä hän kutsuu ”mulkeroiksi”, kun taas joku rajamies on ”kurmuttanut” häntä, ja pitää EU:n laajenemista kannattavia hulluina.
Minä jäin ihmettelemään, onko tällä kirjalla ollut ollenkaan kustannustoimittajaa.
Hotellilla tapaamme ihmissyöjän näköisen miekkosen, joka tarjoutuu näyttämään meille kaupungin nähtävyyksiä. Otammekin hänen tarjouksensa vastaan, sillä niin ruman näköistä porukkaa kadulla pyörii, ettemme oikein uskalla lähteä heidän joukkoonsa kaksistaan kävelemään. Ei olisi mikään mukava asia joutua lomamatkallaan keittopataan.
Mikä sitten kiinnostaa?
Huomaamme pitkästä aikaa saapuneemme taas jonkinlaiseen paratiisiin. Hotellimme ympärillä on hieno puutarha ja aivan parvekkeemme edessä olevassa puussa huomaan maailman pienimmän linnun. […] Hiekkarantakin tuntuu niin mukavalta, että vietämme sielläkin päivittäin aikaamme, Oili pääasiassa vain palmun katveessa makaillen, mutta tuntuu siitä huolimatta saavansa enemmän väriä nahkaansa. Käyn aina joskus pulahtamassa Atlantin vilvoittaviin aaltoihinkin ja annan auringon kuivatella ihoani lämpimillä säteillään.
Kirjassa Huhtala usein mainitsee D-vitamiinin tarpeen ja moni reissu on selvästikin rantaloma all-inclusive-resorteihin. Osa näistä saa paljonkin hehkutusta, keskimääräistä reppureissua selvästi enemmän. Tämän huomioiden tuntuu siltä, että ehkäpä Huhtala olisi ollut tyytyväisempi matkailija, jos olisi pitäytynyt vain niissä rantaresorteissa. Mutta kun:
Olemme tosiaan nyt rantalomailijan paratiisissa, vaikka emme heidän joukkoonsa katso lukeutuvammekaan.
Toinen Huhtalan mielenkiinnon kohteista tuntuu olevan mahdollisimman pienet ja epämääräiset saaret ympäri maapallon. Harvemmin kirjasta selviää mitään muuta syytä mielenkiinnolle kuin se, että siellä on niin harva käynyt.
Ihan mukava ja mielenkiintoinen saari [Chatham]. Ihmettelen vaan niitä suomalaisia, joita Uudessa Seelannissa joka vuosi käy. Tuskinpa monikaan heistä tulee pistäytymään tälle saarelle. Ehkäpä heidänkin pitäisi joskus vilkaista karttapalloa ja tutkia, mitä kaikkia paikkoja maapallolta löytyykään.
En väitä, etteikö 600 asukkaan saari keskellä Tyyntämerta voisi olla mukava ja mielenkiintoinen, mutta enemmän taidan silti ihmetellä Huhtalan matkustustyyliä.
Kun annatte maallenne nimen, varmistattehan Huhtalalta, onko se sopiva.
Vuoteen 1975 maa tunnettiin nimellä Dahomey, mutta niin kuin tyypillistä, maa halusi vaihtaa siirtomaa-aikaisen nimensä. Mutta onko Benin nyt parempi nimi? Siihen en halua ottaa sen enempää kantaa.
Kirjassa Huhtala päivittelee moneen otteeseen sitä, kun erinäiset maat ovat vaihtaneet nimiä siirtomaa-ajan jälkeen paikallisten käyttämiksi. Huhtala perustelee jo varhain kirjassa näkemyksensä, että kun nimi kerran jollain paikalla on, niin sitä ei pitäisi sen jälkeen enää muuttaa. Sillä ei tietenkään ole väliä, että nämä muutokset usein palauttavat nimet paikallisten käyttämiksi, ja vanhat nimet saattavat tuntua paikallisista jopa loukkaavilta. Huhtala käyttää silti teksteissä itsepintaisesti nimiä, jotka eurooppalaiset paikoille ovat antaneet.
Seuraava kohteemme on Manado. Se sijaitsee Celebesin saaren pohjoiskärjessä ja syy, miksi tänne tulimme on se, että Celebeskin on oma pinnansa meidän listallamme. Sinne se on kirjoitettu Sulawesin nimellä, mutta en ole koskaan ymmärtänyt tällaisia paikannimien vaihtoja ja mieluummin kutsunkin saarta sen vanhalla nimellä.
Jayapura sijaitsee Uuden Guinean saaren pohjoisrannalla, aivan Papua-UusiGuinean rajan välittömässä läheisyydessä. Vielä 60-luvulla tämänkin kaupungin nimi oli Hollandia, mutta eiväthän tällaiset nimet näille ihmisille kelpaa, senhän nyt tietää.
Niin, miksiköhän ”Hollandia” ei kelpaa nimeksi indonesialaisen provinssin pääkaupungille…
Ja sitten vielä aimo annos ylemmyydentunnetta…
Niuen postimerkeillä varustetut kortit ovat harvinaista herkkua ja postitammekin niitä melkoisen nipun. Sääli vaan, etteivät vastaanottajat ymmärrä niiden arvoa, mutta väliäkö sillä. […] Niue on kuitenkin sellainen saari, etten usko kovinkaan monen suomalaisen siellä vierailleen. Ja syykin on selvä; harva tietää tällaista saarta olemassa olevankaan. Maantiedon tuntemus ei välttämättä ole kovinkaan korkealla tasolla kansamme keskuudessa.
…vai olisiko syy kuitenkin siinä, että Niue sijaitsee käytännössä katsoen toisella puolen maapalloa, saarella asuu vain tuhat ihmistä, ja sinne lennetään lentokoneella vain kahdesti viikossa?
Pitäähän täältäkin laittaa pakolliset postikortit Suomeen, vaikka olenkin aivan varma siitä, ettei kukaan vastaanottajista pysty löytämään tätä paikkaa edes maailmankartan avustuksella.
Ihmettelen vain, miksi Huhtala vaivautui lähettämään postikortteja ihmisille, joita ei selvästikään arvosta.
Samalla reissulla postitamme myös postikortit Christmas Island -merkeillä varustettuna. Mietin, kuinkahan moni näidenkin korttien vastaanottajista löytää Joulusaaren maailmankartalta? Tuskinpa kukaan, eikä se varmaan heitä sen enempää hetkauta, saman verran kuin kortti Taka-Hikiältä esimerkiksi.
Myöskään muut maabongarit eivät liiemmin nauti Huhtalan arvostusta. Hän vihjailee useaan otteeseen kirjassa, että listalla on ”huijareita”.
Monet MTP-ihmiset väittävät vierailleensa Korallimeren saarilla, mutta suurin osa heistä on käynyt vain Isolla Valliriutalla, joka on lähellä Australian rannikkoa. Ihmettelen sitä, miksi ihmiset eivät ota selvää maantiedosta, sillä netistä löytyy kyllä kaikkien alueiden rajat. Toisaalta, voihan joku valehdella tarkoituksellakin.
…vaikka onko siihen ylemmyydentunteeseen varaa?
Menemme kaikki transithalliin tankkauksen ajaksi. Ostan kaupasta shamppanjapullon, jonka aion naukkailla ennen Bangkokiin saapumistamme. Tunnin päästä jatkamme matkaa. Pian otan esiin shamppanjapullon ja avaan sen polvieni välissä. Olen varovainen ja saan korkin auki ilman mitään paukahdusta tai korkin kattoon lentämistä. Tyhmyyttäni en vielä ymmärrä, ettei omien juomien nauttiminen koneessa ole sallittua. Pian lentoemäntä huomaakin pöydälle nostamani pullon ja alkaa kertoa minulle sääntöjä melko vihaisin äänenpainoin. Varmaan hän tietää neuvonsa turhiksi, koska neuvoo minua lopuksi laittamaan pullon ainakin piiloon. Näin teen ja naukkailen aina joskus kupillisen lattialle nostamastani pullosta.
Okei, kaikki tekevät nuorena virheitä – Huhtala on tarinan aikaan 31-vuotias – ja jos on ensimmäistä kertaa reittilentokoneessa, niin mistäs sitä tietäisi, miten käyttäydytään. Näitä alkoholipainotteisia ”hauskoja” tarinoita vaan on kirjassa aika paljon enemmänkin.
Emme ota nytkään hotellia, sillä onhan meillä nyt auto, jossa yöpyä. Ajelemme kuitenkin kauemmas erämaahan, ennen kuin rupeamme viettelemään iltaamme mustakarhujen isännöimissä maisemissa. Olemme niitä jo nähneet bussimatkamme aikana toistakymmentä ja tottahan niitä täälläkin täytyy olla. Mutta vaarattomia veijareitahan ne ovat, ja uskallamme hyvin liikuskella ympäristössä ennen autoon sulkeutumistamme.
Tässä Huhtala kertoo kokemuksistaan Yukonin pohjoisosissa. Mielessä käy, että kannattiko ihan oikeasti irvailla suomalaisten maantiedon taidoille, kun biologian taidot Huhtalalla ovat tällaisissa kantimissa: hän ei taida osata erottaa mustakarhua alueella huomattavasti yleisemmästä harmaakarhusta, joka on kaukana vaarattomasta.
Äkkiä saan päähäni, että mitä jos kiivettäisiin Kheopsin [pyramidin] huipulle. Esaa ei tarvitse kahta kertaa suostutella. […] Helppoa nouseminen ei missään nimessä ole. Askelmat ovat suurinpiirtein puolitoista metriä korkeita ja joudumme ponnistamaan itsemme käsivoimin seuraavalle askelmalle. […] Pitääkin ottaa monta neuvoa-antavaa, ennen kuin olemme huipulla. […] Naukkailemme viskipullon tyhjäksi ja jätämme sen huipulle muistoksi siellä käymisestämme.
EEIIIIII! Kuinka pässi täytyy olla, että kiipeää tuhansia vuosia vanhan muinaismuiston päälle ja kaiken kukkuraksi jättää sinne viskipullon??? Ilmeisesti aika pässi, sillä Huhtala muistelee tätä myöhemmin kirjassa käydessään uudesti Egyptissä tyyliin ”olipa hauska juttu, hehheh”. Hehheh vaan.
Oliko kirjassa sitten jotain hyvää?
Kirjassa oli kolme osiota, joista voin sanoa pitäneeni. Huhtalan tarinat rauhanturvaajakokemuksistaan 70-luvulta ovat mielenkiintoisia, vaikka niistäkin osa on mukahauskoja ryyppyreissukuvauksia, joiden ainoa pointti tuntui olevan todistella, kuinka paljon viinaa sitä on joskus tullut juotua.
80-luvun tarinat Valmetin työkeikasta Sudanissa tuovat esille kulttuurien erilaisuutta, vaikka niiden luotettavuus vähän kärsiikin siitä, että tähän mennessä olin jo todennut, että monessa Huhtalan tarinassa on selvää kalavaleen makua.
Entä se kolmas? Se taisi olla yksi harvoista paikoista maailmassa, joka Huhtalalle aidosti kelpasi, ja jossa hän viihtyi: Falklandinsaaret. Syynä oli varmaan Huhtalan lintubongausharrastus, mutta ei tarvitse olla lintubongari tykätäkseen Huhtalan tarkasta kerronnasta saarilla vierailusta.
Jos haluat lukea Falklandinsaarista, niin älä kuitenkaan hyvä ihminen sen takia osta Huhtalan kirjaa! Tästä kaukaisesta saariryhmästä löytyy paljon mielenkiintoisempaa juttua Elinan Vaihda Vapaalle -blogista, josta tämäkin upea kuva on peräisin.
PS. Tänään maanantaina klo 20 Suomen aikaa #matkachatissa keskustellaan matkakirjallisuudesta. Tervetuloa Twitterin käyttäjät kertomaan parempia matkakirjojen lukukokemuksia…
Kuten blogiani seuranneet tietävät, olen jo pitkään keräillyt maailmanperintökohteita, joten siksi olin aika innoissani viimeisimmän Twitterissä käydyn #matkachatin aiheesta. Tuntui, että aika moni muukin oli innoissaan UNESCOn listasta, sillä keskustelu kävi normaalia vilkkaampana ja perässä pysyminen oli haastavaa. Tässä pieni kooste keskustelusta kaikille niille, joilla jäi osa lukematta – eli varmaankin kaikille!
Jos maailmanperintökohteet kiinnostaa, niin kannattaa lisätä tämä blogi seurattavien listalle vaikkapa Facebookissa. Omalta listaltani löytyy 108 maailmanperintökohdetta, joista vielä moni tarina odottaa blogiin pääsyä.
Viimeisin vierailemani maailmanperintökohde oli Barbadoksen pääkaupunki Bridgetown.
K1: Mikä on viimeisin maailmanperintökohde, missä olet vieraillut? Mitä tykkäsit? #matkachat
Vastauksista huomasi, että keskustelijat ovat olleet viimeksi matkassa aika monessa maailman kolkassa:
K2: Vaikuttaako UNESCO-listaus matkasuunnitelmiisi? Tiedätkö, kuinka monessa olet vieraillut? #matkachat
Suurimmalla osalla UNESCO-kohteet eivät olleet matkan syy, mutta moni sanoi piipahtavansa, jos osuu matkan varrelle. Yhtä moni oli laskenut vierailemien kohteiden määrän vain tätä keskustelua varten eikä sen kummemmin niitä keräile.
Ei vaikuta suunnitelmiin, mutta käydään, jos osutaan paikalle. Käynyt ainakin 60 maailmanperintökohteessa. #matkachat
Jos matkailuaiheiset keskustelut kiinnostavat, liity seuraan ensi viikon maanantaina klo 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, tsekkaa #matkachat-osallistumisohjeet.
Kiitos kaikille loistavasta #matkachat’ista! Tykkää tästä twiitistä, jos haluat muistutuksen seuraavista chateista noin tuntia ennen.
Naistenpäivän kunniaksi Twitterissä kokoonnuttiin keskustelemaan siitä, millaista on matkustaa naisena. Moni nainen tuli jakamaan kokemuksiaan, ja myös pari miestä uskaltautui mukaan pohtimaan sitä, miten sukupuoli vaikuttaa matkustamiseen.
Olin itse yllättynyt keskustelussa siitä, kuinka paljon pyörittiin turvallisuuden, vaarojen ja riskien ympärillä, ja kuinka moni nainen myönsi ihan suoraan, että etenkin yksin matkustaminen pelottaa. Sitä, miten näitä pelkoja voisi lieventää ja turvallisuudentunnetta vahvistaa, ei päästy pohtimaan syvällisemmin chatissa. Jos sinulla on ideoita tämän suhteen, kuulisin mielelläni kommenttiboksissa!
#matkachatissa keskustellaan taas ensi maanantaina kl0 20 Suomen aikaa! Jos et ole aiemmin osallistunut, lue täältä lyhyet ohjeet, miten pääset mukaan menoon.
Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.
Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.
Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.
Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.
Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.
Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.
Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.
Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:
”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”
Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.
Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.
Opin, että sisulla pärjää pitkälle.
Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.
Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.
Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin, joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.
Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.
En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.
Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.
Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.
Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.
Luojan kiitos etten jäänyt.
Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.
Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.
Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.
Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.
Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.
Tämän kirjoituksen kuvat ovat vuorilta, joille olen kiivennyt onnettomuuden jälkeen.
Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.
Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:
Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.
PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!
