Tasan viisi vuotta sitten juoksin jäisellä bussipysäkillä kiinni bussia, joka oli jo nytkähtänyt liikkelle, kun liukastuin ja jalkani luiskahtivat bussin alle. Bussin takarenkaan rullatessa molempien nilkkojeni päältä ehdin miettiä sekunnin, että ”nyt ei tainnut käydä hyvin”. Sitten kipu vyöryi päälleni.
Bussikuski ei ollut huomannut minua pimeässä ja jatkoi matkaansa, mutten onneksi ollut paikalla yksin. Iiro soitti hätäkeskukseen, piteli minusta kiinni ja rauhoitteli. Ennen kuin ambulanssi ehti paikalle, ohiajava espoolaispariskunta pysähtyi kysymään, onko kaikki kunnossa, ja nopeasti tilanteen arvioitua vaati saada kyyditä meidät Jorviin. Perjantai-iltana päivystyksessä oli sekalaista sakkia, ja muistan, että joltakulta vuoroaan odottavalta valui verta päästä, kun minua kärrättiin paareilla kiireisenä tapauksena ympäriinsä. Minä en joutunut odottamaan muuta kuin juuri käynnissä olevaa vuoron vaihtoa, jossa ilmeisesti meni alle kymmenen minuuttia, mutta joka tuntui tunneilta.
Tärkein hoito, mitä Jorvista tuona iltana sain, oli kipulääkettä suoraan suoneen, jonka tehoamisessa tuntui kestävän iäisyys. Sen lisäksi hoitohenkilökunta tutki jalkojani. Eräässäkin magneettikuvauslaitteessa maatessani minun pyydettiin olla aloillaan, ja siinä horkassa täristessäni olin varma, että kuvat menevät pieleen. Lopulta Iiro käskettiin kotiin, minut vietiin osastolle ja neuvottiin nukkumaan; tulokset tulisivat huomenna.
Seuraavana päivänä kiertävä lääkäri huokasi syvään sänkyni kohdalla ja sanoi, että hänellä on huonoja uutisia. Olin varma, että en kävele enää ikinä.
Lääkärillä ja minulla taisi olla aika eri näkemys huonoista uutisista. Viesti oli, että en tarvitse leikkausta, mutta jalkani pitäisi kipsata ja jalkaterien nivelsiteiden parantumiseen menisi noin kaksi kuukautta, minkä ajan viettäisin pyörätuolissa. Lisäksi en luultavasti pääsisi lenkille kuin vasta heinäkuussa. Boohoo! Voi harmi! Melkein repesin nauruun, kun seuraukset olivat niin absurdin pienet koko aamun mielessäni hautomiini kauhuskenaarioihin verrattuna.
Tuosta hetkestä nytkähti liikkeelle prosessi, jota asiantuntijat kutsuvat nimellä posttraumaattinen kasvu, ja minä kutsun asioiden oikeisiin mittasuhteisiin laittamiseksi ja sen oppimiseksi, mikä on tärkeää elämässä.
Opin, että ystävät välittävät enemmän kuin usein tulen ajatelleeksi.
Muistan elävästi sen, kun soitin tuona aamuna äidilleni. Keskustelu meni suunnilleen näin:
”Huomenta äiti! Miten menee?”
”No mitäs tässä, kävin juuri kolaamassa lumet pihalta ja nyt istutan tulevan kesän siemeniä, (tähän 2 minuutin selitys kasveista), mitäs sulle kuuluu?”
”Ihan hyvää, tai siis mä olen Jorvissa ja jäin eilen bussin alle ja…”
”MITÄ???”
Siitä tieto sitten levisikin suvulle, ja puhelin kävi kuumana koko päivän, kun kaikki soittivat kyselläkseen vointia ja sitä, milloin voi tulla käymään. Kavereille tieto kulki Facebook-päivityksellä, ja pian oli useampikin kaveri sopinut, milloin voi tulla minua moikkaamaan, koska sairaalapäiviä oli tiedossa useampi, ennen kuin jalat voitiin kipsata. Moni ystävä ylitti odotukseni järjestellessään omia menojaan ja venyessään minua katsomaan, ja yksikin ystävä, jonka kanssa olin tapellut noin kuukautta aiemmin, uutiset kuultuaan unohti koko tappelun ja oli täysillä tukena.
Sitä tulee jotenkin niin harvoin ajateltua ja oltua kiitollinen ystävyyssuhteista, mutta tämän jälkeen olen yrittänyt muistaa sen aiempaa useammin.
Opin, että sisulla pärjää pitkälle.
Huomasin aika pian sairaalassa, että napin painamisesta saattoi kulua hetki jos toinenkin, ennen kuin kukaan pääsi paikalle. En ole koskaan pitänyt odottelusta, jos asian voi hoitaa itsekin, joten hilasin itseni istumaan vierailijoiden käyttämään rullalliseen tuoliin, nappasin seinää vasten nojanneen kävelykepin avuksi ja lykin itseni vessaan. Sairaanhoitaja kirjoitti myöhemmin sairaskertomukseeni jotain oma-aloitteisuudesta.
Myöhemmin kotiuduttuani en suostunut jäämään neljän seinän vangiksi. Asuimme tuolloin kerrostalossa, jonka alaovi oli lukossa, ja vaikka talossa oli hissi, raskaat palo-ovet ja parin rapun pituiset portaat estivät pääsyni ulko-ovelle. Niinpä kavereiden tullessa kylään heitin avaimet parvekkeelta naruun sidottuna, jotta saisin ne vedettyä takaisin, jos ne osuisivatkin alakerran naapurin aidatulle takapihalle. Kerran ne osuivat pihapuuhun, johon silloinen pomoni joutui kiipeämään saadakseen ne alas.
Kodin ulkopuolella liikkumisessa tarvitsin apua, josta olin erittäin kiitollinen kaikille ystäville, jotka sitä niin auliisti tarjosivat. Minulla oli varattuna kahdet teatteriliput ja yksi illalliskortti vuosijuhliin, joista luopumista hetken harkitsin, mutta onneksi aina on vaihtoehtoja. Helsinki on täynnä esteettömiä reittejä, joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt mitään, mutta joihin ehdin parin kuukauden aikana tutustua, kun niitä aktiivisesti hain ja niiden perään kyselin. Kansallisteatterista löytyi esteetön vessa kellarista, erääseen portaikolliseen ravintolaan taas kuljin sisään ikkunan kautta.
Olisi ollut helpompaa jäädä kotiin istumaan koko toipumisajaksi ja tuijottaa telkkaria. Myönnetään, että tein sitäkin aika paljon – mutta pienellä vaivannäöllä tein paljon muutakin ja opin, että jalattomanakaan ei tarvitse jäädä kotiin makaamaan.
En tiedä, oliko asenteellani mitään tekemistä nopean toipumiseni kanssa, mutta haluaisin ajatella, että oli. Uskon, että ainakin se nopeutti toipumistani kipsien poistamisen jälkeen, kun minun piti opetella uudestaan kävelemään. Saattoi näyttää vähän hassulta, kun alle 30-vuotias köpöttelee rollaattorin avulla kauppaan, mutta minä olin liian onnessani hitaasti palaavasta kävelytaidosta huomatakseni ihmisten katseita.
Opin, että jos oikeasti haluan jotain, sen eteen kannattaa tehdä jotain.
Kaksi kuukautta sairaslomaa antaa melkoisesti aikaa miettiä, mitä sitä elämällään haluaa tehdä. Mietin, ja hahmoittelin mielessäni pari eri vaihtoehtoa, joista yksi oli ulkomaille muutto. Eräänä päivänä Hesaria lukiessani sitten huomasin lehdessä ilmoituksen, johon reagoin työstämällä pari päivää hakupapereita, jotka lopulta lähetin matkaan. Tuon haun lopputuloksena muutin pari vuotta sitten Luxemburgiin.
Tasaisesti rullaava arki on jotain, mihin niin helposti tuudittautuu. Käy töissä, käy kaupassa, tulee kotiin, viettää viikonloppua, tekee varmaan kaikkea ihan kivaa siinä sivussa. Mutta jos haluaa jotain isompia muutoksia elämäänsä, harvemmin kukaan niitä tulee tarjoamaan hopeatarjottimella. Arki ennen onnettomuutta oli sujuvaa, urasuunnitelmat töissä olivat selviä, ja olisi ollut helppo kulkea pitkin samoja syviä uria mitä muutkin. Ehkäpä ilman tätä miettimistuokiota olisin jäänytkin niitä kulkemaan.
Luojan kiitos etten jäänyt.
Opin, ettei pikkuasioista kannata stressata.
Pian onnettomuuden jälkeen ihmisten jokapäiväset valituksen aiheet somessa alkoivat kuulostaa ihan naurettavilta. Moneen otteeseen tuntui, että jos ihan oikeasti tämä on pahinta, mistä ihminen voi valittaa, niin asiat ovat aika hyvin.
Eräs kaveri valitteli Facebookissa kevätväsymystä ja mietti, miten pääsisi jemmaan toukokuuhun asti. Suosittelin bussin alle jäämistä ja kerroin olevani jemmassa juurikin toukokuulle. Ilmeisesti hymiöiden määrä kommentissa ei ollut riittävä, koska jouduin pian tyynnyttelemään kaveria, joka luuli loukanneensa minua valituksellaan. Oikeasti pystyin heittämään asiasta huonoa huumoria, koska koin, että minullakin oli kaikki aika hyvin.
Olin nimittäin ehtinyt jo tajuta, että olin päässyt aika helpolla. Millaista jälkeä olisi bussin paino tehnyt polvilumpioilleni, jos olisin liuskahtanut pidemmälle tielle? Entä olisinko edes elossa, jos bussi olisi nilkkojeni sijaan kulkenut keskivartaloni ylitse? Näihin verrattuna se, että en yhtenä päivänä voinut tehdä itselleni kaakaota, koska kaakaopurkki oli keittiön yläkaapissa, tuntui pieneltä.
Vielä nykyäänkin kun kohtaan elämässä pieniä vastoinkäymisiä, koitan välillä muistuttaa itselleni, että olen sentään elossa ja pystyn kävelemään. Kumpikin mielettömän hienoja juttuja.
Vaikka onnettomuudesta seurasi hyviä oivalluksia, pari kuukautta pyörätuolissa antoi minulle uudenlaisen näkemyksen esteettömyyteen ja ajanjakso meni lopulta nopeasti, ei se tietenkään ollut pelkkä positiivinen kokemus. Suurin negatiivinen puoli oli kivut. Onnettomuutta seuraavana yönä heräsin neljästi niin koviin kipuihin, että piti pyytää yöpäivystäjä paikalle antamaan lisää kipulääkettä. Sillä viimeisellä kerralla yöpäivystäjä harmitteli, että olen jo ylittänyt vuorokauden maksimiannokseni kipulääkitykselle…. ja siinä hetken pohdittuaan ja tuskaani katseltuaan totesi, että eiköhän se vuorokausi ole nyt jo vaihtunut.
Kivut jatkuivat vielä pitkään sairaalasta kotiutumisen jälkeen. En pystynyt käymään töissä ja jouduin uudelleenjärjestelemään elämäni parin kuukauden ajan. Näin pitkään painajaisia onnettomuuteen liittyen, ja bussien renkaiden katselu aiheutti epämääräistä pahaa oloa. Jalkani olivat ”oudot” vielä pitkään kipsien poistamisen jälkeen, ja kävelyyn opettelu oli ajoittain tuskallista. Opin aluksi kävelemään väärällä tavalla vääriä lihaksia käyttäen, ja oikean kävelytyylin löytämiseen tarvitsin fysioterapeutin apua. En käyttänyt korkkareita vuoteen, ja vielä useampi vuosi onnettomuudesta mietin, johtuuko joku kolotus kehossani nyt onnettomuuden aiheuttamista virheasennoista. Ehkä kuitenkin tärkein oppimani oli tämä:
Opin, että jokaisella pilvellä on hopeareunus.
Tummimmatkin myrskypilvet näyttävät paremmilta, kun sen hopeareunuksen näkee. Positiivisuus auttaa kestämään vaikka mitä.
PS. Jos joku Jorvin osastolla K4 viisi vuotta sitten töissä ollut lukee tämän, niin vielä iso kiitos erinomaisesta hoidosta!
