Ulkosuomalaisuus | Page 9 of 19

15.10.201415.10.2014

10 vinkkiä jetlagiin

Laskeskelin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sängyssä pyöriessäni ja jetlagia eli aikaerorasitusta manatessani, että olen viimeisen kahden vuoden aikana ylittänyt Altantin 24 kertaa. Kroppani käsittelee yleensä aikaeron aika hyvin – päätä ei jomota eikä vatsaa kivistä kuten joillain raukoilla – mutta näköjään minullakaan ei aina mene kaikki nappiin, totesin, kun viidennen kerran kyllästyin pyörimiseen ja napsautin valot päälle lukeakseni yhden luvun lisää kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa*. Myönnän, kirja saattoi olla liian kiinnostava tähän tarkoitukseen.

Tältä näytin klo 03:52 ilman silmänräpäystäkään unta.

Kun viimein vähän neljän jälkeen aamuyöllä nukahdin, olin saanut jäsenneltyä seuraavat vinkit jetlagin hallintaan:

1. Aloita aikaeroon totuttelu jo ennen lähtöä. Länteen eli Yhdysvaltoihin päin lentäessä olen yrittänyt nukkua mahdollisimman pitkään ennen lennon lähtöä, mikä luonnistuu minulta aika helposti. Toiseen suuntaan olen joskus onnistunut aikaistamaan unirytmiäni pari päivää ennen lähtöä, mutta tällä kertaa ylevät suunnitelmat aamuviideltä kuntosalille nousemisesta eivät toteutuneet.

2. Länteen päin lentäessä valvo niin paljon kuin pystyt. Lentäessäni Euroopasta Yhdysvaltoihin olen yleensä sinnitellyt hereillä joko koko tai melkein koko matkan. Perille päästessä on aika zombi, mutta jos vielä venyttää nukkumaan menoa suunnilleen iltayhdeksään, voi sitten rojahtaa sänkyyn ja nukkua kuin tukki seuraavat 10-12 tuntia. Tämä on minulla ehkäissyt täysin länteen päin lentäessä aamuyöstä pirteänä heräämistä, ja yleensä olen jo ensimmäisen yön jälkeen aika kiinni paikallisessa rytmissä.

3. Itään päin lentäessä nuku niin paljon kuin pystyt. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rauhassa ja lentokoneessa nukkumisessa, ja tämän priorisointi on ihan ykkösjuttu. Yleensä lennot Yhdysvalloista lähtevät illalla ja saapuvat Eurooppaan aamulla, joten lento on luonnollisesti yöaikaan, mutta aikaeron takia yöunet tuppaavat jäädä lyhyeksi – ja vielä lyhyemmiksi ne jäävät, jos ei saa lennolla nukuttua. Tästä lisää kohdissa 4-7.

4. Tyyny mukaan lennolle. Joidenkin lentoyhtiöiden penkkien niskatukia voi taivutella niin, että niistä saa päälle sivutuen, mutta itselle nämä eivät oikein ole riittäviä. Siksi minulla on viime aikoina kulkenut mukana sellainen hevosenkengän muotoinen matkatyyny. Olen tykännyt siitä, koska pääni ei retkahda sitä käyttäessä sivulle, mutta sen niskatuki on minun makuuni liian iso ja työntää päätäni ikävästi eteenpäin, joten käytän sitä yleensä ”väärinpäin” niin, että niskatuki on kaulan edessä. Deltalla lentäessä olen saanut lentoyhtiön puolesta silmälaput ja korvatulpat, mutta British Airwaysilla lentäessä muistin onneksi tuoda ne omasta takaa, ja jos aikoo nukkua aamiaisen ohitse, nämä ovat aika välttämättömiä.

5. Harkitse vakavasti matkustusluokan korotusta. Bisnekseen asti ei tarvitse itseään maksaa – vaikka siellä nukkuminen onkin helpointa – sillä monet lentoyhtiöt tarjoavat nykyään kohtuulliseen hintaan ”paranneltua” turistiluokkaa, jossa yleensä penkit taipuvat normaalia enemmän taaksepäin, ja lentoyhtiön kanta-asiakasohjelman jäsentasoni ansiosta olen päässyt usein näihin ilmaiseksi. Tällä kertaa lensimme ihan tavallisessa turistiluokassa, ja Iiron ensireaktio kallistaessaan penkkiä oli, että ”tämä penkki on jotenkin rikki”. Sen eron kallistuksen määrässä siis huomaa.

6. Pari lasia viiniä lennolla rentouttaa. Normaalisti jos on univaikeuksia, alkoholia ei missään nimessä kannata nauttia ennen nukkumaanmenoa, koska vaikka alkoholi saattaa auttaa nukahtamaan, sen jälkeen uni on katkonaista ja ohutta. Lennolla kuitenkin nukun joka tapauksessa katkonaisesti ja ohuesti, ja suurin vaikeus itselläni on saada unen päästä kiinni, joten en ole luopunut punaviinistä ruokajuomana.

7. Diphenhydramine-pohjaiset unilääkkeet auttavat jet lagissa. Diphenhydramine on niitä vanhoja antihistamiineja, joiden käyttö allergioiden hoidossa oli siinä mielessä ongelmallista, että potilaat nukahtelivat niitä syötyään seisaalleen. Suomessa käsittääkseni näitä ei saa apteekista, mutta Yhdysvalloissa nämä ovat reseptivapaita lääkkeitä, ja itse ostin purkillisen Targetin halvinta mahdollista brändiä, Up&Up Sleep Aidia. Uneliaisuuden lisäksi nämä ovat auttaneet rentouttamaan lihakset, jotta en jatkuvasti pyörisi penkillä hakien parempaa nukkumisasentoa. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun löysin nämä, olen tuntenut oloni edes jossain määrin levänneeksi lentokoneessa nukutun yön jälkeen.

Pari disclaimeria tähän väliin: en ole lääkäri, joten tämä perustuu pelkästään omaan kokemukseeni. Alkoholin kanssa otettuna näiden väsyttävä vaikutus vahvistuu, mitä olen itse pitänyt pelkästään hyvänä asiana, mutta jos aikoo ajaa autoa heti lentokoneesta päästyään, kannattanee jättää viinit juomatta.

8. Lentokoneessa nukutun yön jälkeen lenkille. Pari kertaa Yhdysvalloista Luxemburgiin päästyäni olen vetäissyt lenkkitossut jalkaan ja lähtenyt ulos, ja tämä on oikeasti parantanut unen laatuani merkittävästi. Jos ei jaksa tai ehdi urheilla, pelkkä ulkona auringonvalossa oleilukin auttaa. Tällä kertaa Suomessa ei aurinko pilvien takaa paljon pilkahtanut, ja kuulapyssyllä omenoiden ampuminen ja osumisten tiirailu kaukoputkella (älä kysy) ei tainnut riittää liikunnaksi.

9. Vältä päiväunia. Älä mene nukkumaan ennen yhdeksää. Mitä enemmän nukut vanhan vuorokausirytmisi aikoina, sitä pidempään kestää, että saat sisäisen kellosi siirrettyä uuteen aikaan. Kyllä, tämä aiheuttaa univajetta ja punaisia silmiä, mutta itse olen pitänyt sitä parempana vaihtoehtona kuin jatkuvaa vääriin aikoihin valvomista. Itse taisin tällä kertaa mokata koisaamalla Euroopan sisäisen jatkolentoni, joka oli vasta iltapäivällä.

10. Joskus ei kannata edes yrittää. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan aikaerosta toipuminen kestää yhtä monta päivää kuin mitä aikaerossa oli tunteja, eli tämän kaavan mukaan Coloradon ja Suomen välillä siirtyessä menisi yli viikko siirtyä uuteen rytmiin. Tiedä häntä – väittäisin, että olen aika hyvin uudessa rytmissä jo kolmen neljän päivän päästä – mutta kun joskus olen joutunut piipahtamaan meren toisella puolella pelkästään pari päivää, olen suosiolla yrittänyt pitää vanhan rytmin, jotta paluu sujuisi mahdollisimman ongelmitta.

Miten sinä olet hoitanut jetlagia? Lisää vinkkejä otetaan vastaan kommenttiboksiin!

6.10.20146.10.2014

”…as a courtesy I would be more than happy to extend that to you.”

Meillä aukesi kesäkuussa kerrostalomme kivijalkaan joogastudio, ja taloyhtiön sähköpostilistoilla levitettiin mainosta: kahden viikon rajoittamattomat joogat asukkaille vain $20! Kesäkuussa keskityin vielä juoksuun, uintiin ja pyöräilyyn, mutta nyt kun triathlonkausi tuli päätökseen, kroppani oli todellakin venyttelyn ja lihashuollon tarpeessa. Niinpä vääntäydyin toissaviikon maanantaina joogatunnille ajatuksena hyödyntää tarjousta.

Maanantain joogaohjaaja ei tiennyt kolmen kuukauden takaisesta tarjouksesta mitään mutta lupasi kirjoittaa lapun ja sanoi, että setvitään sitten seuraavalla kerralla. Keskiviikon ohjaajalla ei myöskään ollut havaintoa aiheesta, mutta hän pyysi sähköpostiosoitteeni ja lupasi palata asiaan. Keskiviikko-iltana sain sitten tiedon sähköpostiini, että kyseinen tarjous on jo loppu… mutta saan sen joka tapauksessa. Tarkka muotoilu postauksen otsikossa.

Kuvituskuvaksi viime viikonlopulta muulipeuroja, jotka olivat, as a courtesy, parkkeeranneet nauttimaan iltapalaa aivan autotien viereen Kalliovuorten kansallispuistossa. Meidän edellä ajanut auto sen sijaan ei, as a courtesy, nähnyt tarvetta parkkeerata tien sivuun peuroja ihailemaan vaan pysäytti auton keskelle tietä, jolloin meilläkin oli aikaa sadatella liikenneruuhkaa (kiire telttailemaan ennen hämärää!) ja napsia pari kuvaa auton ikkunasta.

Istuskelimme keskustakahvilan terassilla saksalaisen naapurini kanssa, kun mainitsin joogasalin ja tarjouksen, ja hän puuskahti, ettei moinen ikimaailmassa olisi onnistunut Saksassa. Säännöt ovat sääntöjä eikä niistä taatusti jousteta mihinkään suuntaan. Luulen, että Suomessa olisi käynyt samoin: yritäpä käydä ostamasta Citymarketista tarjoustelkkaria päivä tarjouksen loppumisen jälkeen, ja todennäköisesti sinut nauretaan pihalle.

Ehdottomasti sääntöjen pitääkin olla sääntöjä, kun kyse on esimerkiksi julkishallinnosta, ja kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti. Mutta kun kyse on kaupankäynnistä, amerikkalaiset löysäävät ranteitaan ja keskittyvät saamaan diilin aikaiseksi. Jos asiakkaalle tulee hyvä mieli siitä, että hän saa jonkun edun, eikä edun tarjoaminen tuota tappiota myyjälle, amerikkalaiset myyjät ja palveluntarjoajat kyllä joustavat sääntöjen kanssa.

Siispä kun seuraavan kerran näet tällä puolella rapakkoa jonkun tarjouksen, joka on jo päättynyt, alennuksen, joka ei koske haluamaasi tuotetta, tai kupongin, joka ei käy siihen kauppaan, josta tuotteen haluaisit ostaa, kysy rohkeasti, josko sittenkin. Ja muutenkin kannattaa kysellä joustoa palveluissa, vaikka se ei suomalaiseen luontoon istukaan, sillä jos me emme niitä kysy, niin amerikkalaiset kysyvät taatusti. Kohtelias hymy auttaa pitkälle, ja amerikkalaiset taitavat nauttia suuresti päästessään sanomaan: I’ll do you a favor. I’ll make an exception for you.

Iltarusko värjäsi pilvet punaisiksi kansallispuiston telttailualueella viime viikonloppuna.

Minä olen puolestani taas hurahtanut joogaan. Kankea olen kuin heinäseiväs, mutta joogaopettajankin mielestä vanhat asanat oikeilla taivutuksilla tulevat minulta selkärangasta, kiitos suomalaisen työpaikkajoogan. Taisi joogasalin pitäjä tietää mitä teki, sillä juuri nyt pohdin, pitäisikö minun tänään päättyneen kokeilun jälkeen ostaa kymmenen kerran kortti vai ruveta ihan kuukausiasiakkaaksi.

27.9.20143.2.2015

Kulttuurishokissa

Pian Luxemburgiin muuton jälkeen työnantaja järjesti uusille tulokkaille kurssin, jonka vetäjä piirsi tussitaululle kaavion fiiliksistä uutta asuinmaata kohtaan suhteessa aikaan. Kaavio näytti tältä:

Muistan silloin miettineeni, että minun tuskin tarvitsee tuollaisesta huolehtia. Olinhan asunut ulkomailla sitä ennen jo kahdessa eri kulttuurissa yhteensä viitisen vuotta, olin tottunut maailmanmatkaaja ja Eurooppaa olin kolunnut läpikotaisin. En ollut kärsinyt koskaan kulttuurishokista, joten ei minua mitkään eurooppalaiset kulttuurierot tälläkään kertaa shokeeraisi.

Vasta nyt olen tajunnut, että puoli vuotta tuon kurssin jälkeen rämmin syvällä kulttuurishokin kourissa.

Kulttuurishokki on sitä, kun paikallinen kulttuuri alkaa ärsyttää, inhottaa, suoraan sanottuna vituttaa, koti-ikävä velloo ja päässä hakkaa kysymys, että mitä ihmettä minä edes teen täällä. Minulla kesti näinkin pitkään tajuta kärsineeni vaivasta, koska eräs kaverini kärsi siitä vielä kaksin kerroin minua enemmän. Hän valitti joka kerta tavatessamme, että vihaa töitään, kämppistään, säätä, kaupunkia, kaikkia paikallisia ihmisiä ja koko maata, ja minä hänelle monta kertaa puolustelin, että olihan täällä vaikka mitä jännää ja mukavaa ja mielenkiintoista. Silti minäkin moneen otteeseen istuin töissä ja toivoin, ettei kukaan keksisi kysyä tänään minulta mitään, koska ärsyttää olla täällä, kaikki varmaan vihaavat minua, siksi minä vihaan kaikkia, ulkona on ihan kaamea sää, ei ole oikein kavereita, ja Iiroakin oli ikävä. Tiesin kyllä oikeasti, ettei mikään edellämainituista pitänyt paikkansa (paitsi se, että Iiroa oli ikävä), mutta silti ajoittain ahdisti.

Miksi sitten juuri nyt? En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, olin tottunut matkustamaan, ja olin aiemminkin ollut pidempiä aikoja maassa, jonka kieltä en puhu (ainakaan kunnolla). Luxemburgissa kulttuurishokille altisti kuitenkin kolme asiaa:

Ranskalainen kulttuuri tuli puun takaa. En ollut koskaan aiemmin ollut näin pitkään kulttuurissa, josta en oikeasti tiennyt mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Yhdysvalloista minulla on nuoruudessa maassa asuttujen vuosien jälkeen ollut aika hyvä käsitys, ja Erasmus-vaihtoon lähtiessä olin ehtinyt tutustua vaihtarikulttuuriin jo kotiyliopistossa. Ranska taas… enhän minä edes katso ranskalaisia elokuvia, joten miten voisin ymmärtää, miten ja erityisesti miksi työyhteisö tai ympäröivä maailma käyttäytyy omituisesti puhumattakaan siitä, miten minun oletetaan käyttäytyvän?
Kieli. Kuten olen aiemmin blogissa saattanut mainita, työhaastattelussa minulle sanottiin, että työkieli on kyllä englanti, mutta ”ranskaa olisi hyvä oppia”. Todellisuudessa englantia töissä puhui minut palkanneen pomon lisäksi vain noin puolet tiimistä, ja osa heistäkään ei oikein tykännyt puhua minulle, koska ”kuulostan liian amerikkalaiselta”, minkä takia he eivät saaneet puheestani selvää vaikka kuinka yritin muistaa puhua hitaasti ja selvästi ja heitä lisäksi hävetti oma huono kielitaitonsa. Minun ranskani taas ei ollut kulttuurishokin iskiessä vielä millään mainittavalla tasolla.
Suora ja jatkuva kosketus tähän vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Vaihdossa vaihtareiden keskuudessa oli turvallista olla, eikä tällöin alkeellisen tsekin sönköttäminen kaupungilla tai yliopistobyrokratian vaivalloisuus ehtinyt käydä hermoille. Yhdysvalloissa vietin paljon aikaa Iiron kanssa tai kotona, eivätkä paikallisten tavat muutenkaan tuntuneet uppo-oudoilta. Luxemburgissa sen sijaan tein töitä ranskalaisten kanssa vähintään 40 tuntia viikossa, ja kaupungilla ja kotona ongelmien ratkaisu lepäsi täysin omilla harteillani.

Luxemburgin loputtomalla sateellakin saattoi olla näppinsä pelissä. [Kuva: Sebastien Wiertz]

Jälkikäteen ajateltuna muistan selvästi hetken, kun kävin pohjalla. Eräällä työkaverilla oli läksiäiset. Kyseisen työkaverin työhuone oli omani vieressä, ja olin hänen kanssaan välillä yrittänyt jutella, mutta kommunikaatiomme oli vaivalloista kielimuurista johtuen. Olin kuitenkin kokenut, että hän oli alussa auttanut minua paljon ja panostanut siihen, että viihtyisin uudessa työssä, joten kävin sydämellisesti kiittämässä häntä kuluneesta puolesta vuodesta. Tämä työkaveri vastasi kertomalla, kuinka olen ollut oikeastaan aika töykeä kaikkia kohtaan, kun en ole aamuin illoin kiertänyt jokaista työhuonetta sanomassa heippoja ja hyvästejä, ihmiset ovat valittaneet olemattomista small-talk-taidoistani, en ole ollut hänelle kunnioittava pitämällä häntä ajantasalla siitä milloin olen palaverissa tai muualla talossa (en tiennyt olevani hänelle tilivelvollinen) ja pari muutakin juttua, jotka menivät onneksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olin siinä vaiheessa aivan äimän käkenä ja järkyttynyt tästä palautteesta. Työkaverini tuskin olisi pitänyt moista saarnaa, ellei hän olisi juonut paria lasia (taikka pulloa) liikaa viiniä läksiäisissä, mutta samapa tuo: lopputuloksena minä lähdin tuon jälkeen suoraan kotiin, ensin turtana, sitten läpikotaisin masentuneena, ja lopulta itkien itseni uneen ikävästä kaikkea tuttua ja turvallista (ja Iiroa) kohtaan. Aamulla heräsin vihaisena kiukkua puhkuen. Hemmetti tätä maata ja näitä ihmisiä! Painukoot hiiteen joka iikka!

Tuosta hetkestä alkoi hidas mutta varma nousu. Asioita suuresti helpotti, että opin ranskaa: yhtäkkiä minulle avautui kokonainen (kirjoitettu, puhuttua en vielä kunnolla ymmärtänyt) maailma, joka oli aiemmin pysynyt minulta suljettuna. Sain päivittäisiä onnistumisen tunteita, kun ymmärsin yhä monimutkaisempia lehtiartikkeleita, sähköposteja ja bussipysäkkien mainoksia. Yhtä paljon auttoi, että monen työkaverini englanninkielentaito näytti parantuvan, ja mitä paremmin he oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän heitä hävetti ja pelotti puhua kanssani. Olin pakahtua ilosta, kun parikin työkaveriani tuli pyytämään, että pitäytyisin heidän kanssaan vastaisuudessakin englannissa, koska he mielellään harjoittelivat kieltä kanssani.

Panostin myös enemmän paikalliskulttuurin tuntemukseen ja seuraamiseen enkä enää odottanut, että kansainvälisessä organisaatiossa joku muu kuin minä huomioisi kulttuurieroja. Rupesin keskeyttämään työnteossa olevia ihmisiä bonjoureilla, koska se ilmeisesti ilahdutti heitä, ja toisaalta kerroin avoimesti, että en ollut heitä aiemmin keskeytellyt, koska moni suomalainen ärsyyntyy, kun heidän tiukkaa keskittymistään häiritään pelkällä tervehdyksellä. Yritin small-talkata, vaikka kohde vastailisikin yksisanaisesti, koska se oli ilmeisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljallisuus, ja hyväksyin, että vastuun small-talkin vetämisestä oletettiin olevan minun harteillani. Jaoin normaalia enemmän kehuja ja kiitoksia, vaikka se ei varsinaisesti kulttuuriin kuulunutkaan, koska ajattelin, ettei oikean kulttuurin tuntemuksella olisi niin paljoa väliä, jos olisin erityisen mukava. Muistutin kun pystyin, että hyvästä englanninkielen taidostani huolimatta tämä oli minullekin vieras kieli, ja kerroin, että ihan yhtä lailla minäkin pystyin ilmaisemaan itseäni paremmin äidinkielelläni. Työelämän ulkopuolella pyrin suhtautumaan tyynesti ja aurinkoisesti minua kohti murskaavana vyöryvään byrokratian määrään, pattereihin jotka eivät talven tultua toimineetkaan yhdistettynä englantia puhumattomaan vuokraemäntään ja kaikesta vastuusta irtisanoutuvaan talonmieheen sekä siihen, että mikään ei koskaan ollut auki, kun sen halusi olevan auki.

Jos talvella ei satanut, niin ainakin oli pimeää, todennäköisesti kuitenkin sekä märkää että pimeää. Ja talvihan kesti syyskuusta toukokuulle. [Kuva: Alfonso Jimenez]

Pari viikkoa ennen lähtöäni olin mielestäni kotiutunut maahan ja kulttuuriin. Töissä oli vieläkin ajoittain ongelmia kielitaidon puutteen kanssa, mutta en enää kokenut niitä murskaavina iskuina, ainoastaan pienenä riesana josta positiivisena puolena oli mahdollista oppia jotain uutta. Olin monen työkaverin kanssa niin hyvissä väleissä, että pystyin sanomaan suoraan, jos joku asia tuntui omituiselta – ja he pystyivät mielestäni tekemään samoin. Tykkäsin asunnostani, asuinalueestani, kaupungista ja koko maasta, ja minulla oli ja on yhäkin Luxemburgissa useampi hyvä kaveri, joista vain osa on suomalaisia. Sitten eräänä iltapäivänä töissä ihmettelin, miksei ketään tarvitsemaani ihmistä löytynyt työhuoneistaan. Työpäivän jo loppuessa graafikko, jota olin etsinyt pitkin päivää, kulki huoneeni ohitse ja minut huomatessaan kysäisi, tekisikö minun mieli viiniä. Okei, mikä ettei, mutta siis miksi? Eräällä työkaverilla oli synttärit, joiden juhlinta läheisessä neukkarissa oli juuri loppunut, graafikko totesi, ja kertoi samaan hengenvetoon huomanneensa, että minä olin ainoita yksikössä, joita ei oltu kutsuttu.

Viime syksyn tuntemukset palasivat humahtaen. Puristin hetken hiljaa punkkulasiani ja tuijotin eteeni: taasko minua karsastetaan? Oliko koko vuoden yritys sulautua joukkoon ollut yhtä tyhjän kanssa? Sitten muistin, että synttäreitään juhliva työkaveri oli osa sitä pientä vähemmistöä, joka ei yhäkään puhunut minulle oma-aloitteisesti mitään ja vastaili kysymyksiini yksisanaisesti jos ollenkaan, oletettavasti koska ei ihan oikeasti osannut kieltä. Hymähdin, etten menettänyt mitään, ja hänelle todennäköisesti tilanne oli mukavampi, koska ei tarvinnut hermoilla vieraan kielen kanssa – ja toisaalta graafikko tuntui olevan aidosti pahoillaan, etten ollut ollut paikalla, mikä tuntui mukavalta. Mietin, että puoli vuotta sitten en todellakaan olisi osannut suhtautua asiaan yhtä rauhallisesti. Kulttuurishokki lienee siis selätetty.

Juttelimme hetken kulttuurien välisistä eroista graafikon kanssa, ja mainitsin, että olin vuosi sitten kokenut aikamoista angstia. Vai sinä kulttuurishokissa! graafikko naurahti. Mehän kaikki olimme kulttuurishokissa sinun takiasi! hän jatkoi ja kertoili omista kauhuntunteistaan, kun oli ensikertaa joutunut tekemään töitä kanssani. Muistutin, että juuri hän oli tuolloin todennut minulle ensimmäisessä yhteisessä palaverissamme, että ”voimme sinun mieliksesi puhua englantia, mutta kaikki vitsit ovat sitten ranskaksi.” Nyt nauroimme kumpikin tälle makeasti, ja graafikko kaatoi lasiini lisää punkkua toistellen, että vielä joku päivä hänkin ottaa minusta mallia ja muuttaa ulkomaille.

17.9.201417.9.2014

Kritiikkiä ja siitä loukkaantumista

Tiedän, että lupasin kirjoittaa vuorista, mutta lupaukseni jälkeen Facebookissa puhkesi ulkosuomalaisten kesken kiivas väittely, jota en voi jättää kommentoimatta. Väittely koski Hesarin Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kolumnia Kun valtio on vihollinen.

Kolumnissaan Saarikoski kertoo kokemuksistaan Yhdysvaltain byrokratian rattaiden hampaissa: siitä, kuinka virastot ja tahot pompottelevat ihmistä yhdestä osoitteesta toiseen, kukaan ei ota kokonaisvastuuta ihmisen ahdingosta, puhelimiin vastaavat ihmisten sijaan robotit jotka tarjoavat vain vääriä vaihtoehtoja, ja virastoissa joutuu jonottamaan tunteja epäinhimillisissä olosuhteissa. ”Yhdysvalloissa valtio on monille vihollinen: uhkaava ja tehoton byrokratiakoneisto, joka sortaa yksilön oikeuksia. Amerikkalainen luottaa aina enemmän yksityiseen”, Saarikoski avaa amerikkalaisten sielunmaisemaa.

Omat kokemukseni Yhdysvaltain hallinnosta tukevat täysin Saarikosken maalaamaa kuvaa. Asiat hoituvat hitaasti jos hoituvat, jonotus on usein järjestetty kalseimmissa mahdollissa tiloissa, viranomaiset tuppaavat suhtautumaan väestöön nihkeästi ja tosiaan, väestö suhtautuu usein viranomaisiin vihollisina. Kaikkein eniten minua häiritsee se, että vaikka selkeitä sääntöjä olisikin (yleensä ei ole), niin jokainen virkailija onnistuu silti soveltamaan niitä vähän omalla tavallaan, ja on välillä ihan tuurista kiinni, saako asiaa hoidettua vai ei. Jos puhelimessa ei saa asiaa hoidettua ensimmäisen ihmisen kanssa, kannattaa sanoa kiitoshei ja soittaa uudestaan, jotta saa luurin päähän eri ihmisen, sillä tämän kanssa asia ei välttämättä olekaan ongelma.

Suomessa on sääntöjä on niin paljon, että niihin tuntuu välillä hukkuvan, mutta ainakin ne ovat johdonmukaisia ja niitä käsittelevät ihmiset tuntuvat osaavan asiansa. Lisäksi Suomessa joutuu harvemmin jonottamaan, koska asiat hoituvat netissäkin, mutta jos joutuu, niin verotoimistot ja sosiaalivirastot eivät näytä vankiloilta tai mielisairaaloilta, ja niissä odotellessa saa käyttää kännyköitä tai käydä vessassa. Kaiken huipuksi leimattuja paperilappuja ei yleensä tarvitse kuskata ympäriinsä, ja tästä päästäänkin asian ytimeen: väestötietojärjestelmään ja ihmisen luottamukseen valtiota kohtaan.

Suomalaisen ja amerikkalaisen yksi olennainen ero on luottamus valtioon. Ei suomalainenkaan luota valtioon sokeasti, mutta me hyväksymme esimerkiksi sen, että tietomme löytyvät väestörekisteristä. Meistä löytyy jokaisesta iso nippu tietoja valtion tietojärjestelmistä, ja harvaa se erityisesti häiritsee. Amerikkalaisille tämä ei kävisi ollenkaan: ties mitä valtio voisi tehdä tiedolla esimerkiksi asuinpaikasta! Parempi hajauttaa tiedot ympäri eri virastoja, ja osa tiedoista on parempi olla pelkästään kotona paperilla, jota sitten voi tarvittaessa näyttää niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat. (Virallisesti NSA ei vakoile amerikkalaisia, mutta on tietenkin mahdollista, että heillä on paljon Suomen valtiota kattavampi käsitys omista kansalaisistaan.) Minun mielestäni kolumni toi tätä selkeää eroa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ansiokkaasti esille esimerkin avulla.

Entä miten tämä kaikki liittyy ulkosuomalaisiin? No, Facebookissa kolumnin vastaanotto oli lähinnä tuohtunutta. Kolumnista metsästettiin asiavirheitä suurennuslasin kanssa, joku puuhasi vastinetta Hesarille, moni leimasi kolumnistin kohtaamat ongelmat yksittäistapaukseksi ja yksi totesi, että kolumnihan on ”selvä trolli”, sillä kolumnisti oli kehdannut syyllistyä kardinaalivirheeseen: hän oli maahanmuuttajana kritisoinut maata, johon nämä ulkosuomalaiset olivat muuttaneet. Kehdannut ehdottaa, että ehkä heidän taaksensa jättämässä Suomessa voisi olla joku asia paremmin kuin heidän uudessa asuinmaassaan.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kaksoisstandardiin mitä tulee isänmaallisuuteen ja omamaamansikka-ajatteluun: vaikka kotimaata kuinka itse kritisoisi, muilta ei kritiikkiä hyväksytä. Tämä näkyy Suomessa silloin, kun joku maahanmuuttaja uskaltaa avata suunsa kritisoidakseen jotain Suomen käytäntöä – ”painu kotiisi, jos ei Suomi miellytä” – mutta niiden ulkosuomalaisten kohdalla, jotka ovat muuttaneet johonkin toiseen maahan jäädäkseen, tämä tuntuu olevan vielä voimakkaampaa, sillä uuteen kotimaahan ei olla sattuman kaupalla synnytty, vaan se on tietoinen valinta.

On kritiikkiä ja kritiikkiä. On tarpeetonta stereotypioiden levittelyä (”amerikkalaiset aina…” ”täällä ei koskaan…”), johon yritän olla syyllistymättä vaikka varmasti joskus sitäkin harrastan, ja on tuskastunutta purnausta, kun pikku hiljaa uutuudenviehätys ulkomailla katoaa ja löytää niitä puolia, jotka joko oikeasti toimivat paremmin Suomessa tai ainakin se tuntui siltä, koska ei tunne uuden maan käytäntöjä – tätä jälkimmäistä harrastin Luxemburgissa kulttuurishokin kourissa erittäin paljon. Ja sitten on sitä rakentavaa kritiikkiä, jossa kannattaa kuunnella toisen kulttuurin edustajaa. Koska vaikka olen sitä mieltä, että Yhdysvaltoja ja Suomea ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen – ne ovat vain erilaisia – niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksittäisissä asioissa maita voi arvottaa. Tehokkain tapa parantaa asioita on katsoa ja kuunnella, miten ne on hoidettu jossain muualla, ja ottaa opiksi hyvistä käytännöistä. Suurin este tälle katsomiselle ja kuuntelemiselle on kritiikistä loukkaantuminen.

Kirjoituksen kuvat ovat Quandary Peakin huiputukseltamme. Kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.

29.8.201429.8.2014

Voiko kotona lomailua kutsua lomaksi?

Vähän ennen kesälomakauden alkua Keski-Euroopassa – siis heinäkuussa, koska kuka muka lomailee ennen elokuuta – meillä oli työpaikan intrassa kysely: What’s on the menu for the holidays? Vaihtoehdot olivat:

Discovering a new part of the world

Off to my usual destination

Off to my home country, obviously

Off to a random destination

Havent yet decided

What holidays?

Huomaako joku mikä puuttuu? Aivan, miten olisi vaihtoehto, jossa pysytään lomalla kotona? Jostain syystä sitä ei harratettu Keski-Euroopassa ainakaan minun työyhteisössäni. Osasyy varmaan oli, että kaikilla on sukulaisia muualla, joita lähdetään sitten lomalla katsomaan – yleensä Etelä-Ranskaan tai Italiaan – mutta siltikin, jos koko viiden viikon vuosilomansa käyttää siihen, että on Off to jonnekin, niin eikö se väsytä? Olin alkukesästä salaa kateellinen niille kaikille kavereille, jotka postailivat Facebookiin lomakuvia terassirempasta, mustikoista lähimetsissä tai piknikistä kotikaupungissa. Mökkeilystä nyt puhumattakaan, mutta ehkä se menee kategoriaan Off to my usual destination.

Amerikkalaisilla tuntuu olevan sama meininki, että vapaapäivät töistä pitää aina käyttää johonkin liitämiseen jonnekin. Täällä se on jotenkin ymmärrettävämpää, koska yleensä lomaa on paljon vähemmän kuin Euroopassa, keskimäärin kaksi viikkoa, mutta mikään laki ei lomia määrää eikä työnantajan ole pakko antaa lomaa ollenkaan. Lisäksi täällä tuntuu olevan vielä yleisempää kuin Euroopassa, että lähisukulaiset ovat ripoteltuna pitkin mannerta, koska ihmisten kynnys muuttaa työn perässä on matalampi jaetun kielen ja yhtenäisemmän kulttuurin ansiosta.

Mutta että ranskalaiset ja belgit eivät tajua omassa kodissa lomailun autuutta? En enää ihmettele sitä, että Ranskassa eräällä päätiellä oli elokuun ensimmäisenä viikonloppuna 800 kilometrin verran ruuhkaa.

Mites muuten te lukijat olisitte vastanneet tähän kyselyyn?

P.S. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, minä ja Iiro olemme nyt Off to New Mexico. Blogi palaa linjoille ensi torstaina, mutta sitä ennen reissuamme voi seurata Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joihin linkit löytyvät sivupalkista.

27.8.201427.8.2014

21 tunnin lennot Yhdysvaltoihin

Helsingistä Coloradoon pääsee yhdellä vaihdolla – nopeimmillaan Reykjavikin kautta, mutta myös Lontoon, Frankfurtin ja kesäisin Chicagon kautta – mutta jostain syystä minä olen tähän mennessä Euroopasta Coloradoon matkustaessa aina ottanut vauhtia vaihtokentiltä vähintään kahdesti ennen perille pääsyä. Hinnoittelulla on näppinsä pelissä, mutta aina yhden vaihdon yhteydet eivät välttämättä ole edes nopeampia kuin kahden vaihdon. Suomesta kun lähtee matkaan, niin Frankfurt on jo aika lailla kiertoa Yhdysvaltoihin päin suunnatessa, ja Lontoossa saattaa joutua odottamaan jatkoyhteyttä tuntikausilla.

Viime tiistaina syy kahden lennon yhteydelle oli kuitenkin se, että olin myöhään liikkeellä lentojen kanssa, ja kesän sesonkikautena kohtuuhintaiset yhteydet olivat kiven alla. Järkevintä siis oli ostaa matka Iiron pisteillä bisnesluokassa, jolloin ainoina vaihtoehtoina oli kiertää joko Frankfurtin tai Milanon kautta, jonka jälkeen vielä vaihto Philadelphiassa. Valitsin sen Frankfurtin, koska sitä kautta reitti oli sentään vain 21 tuntia.

Helsinki-Vantaa Airport — Helsinki-Vantaa aamutuimaan

Helsingistä Frankfurtiin lensin Finnairilla, joten pääsy Finnair Loungeen oli taattu. Tai niin luulin. Helsinki-Vantaan Schengen-puolen Finnair Lounge kun on remontissa syksyyn saakka, eikä bisneksessa matkustaville tarjota hyvitykseksi kuin checkin-virkailijan nolostunut hymy hänen selittäessään varmaan ties kuinka monennen kerran asian laitaa. Onneksi Helsingin sanomat jakoi lentokentällä markkinointimielessä ilmaisia lehtiä ja lentokenttähotellin aamiaisella sai juotua pari kuppia teetä, eikä lennon lähtöönkään ollut kovin pitkä aika.

Finnair Business class Breakfast — Finnairin bisnesluokan aamiaistarjoilua. Tykkään niin paljon noista Ultima Thule -sarjan laseista.

Onko Putin-jogurtti parempaa? — Kuten aina Iltasanomissa, jos otsikossa on kysymys, niin artikkeliin piilotettu vastaus on ”Ei”.

Finnairin Euroopan sisäisten lentojen bisnesluokka on istuimen puolesta käytännössä sama kuin turistiluokka – viereisellä penkillä ei istu ketään, mutta oli siellä turistiluokankin puolella tyhjää – mutta tarjoilut olivat erinomaisia. Ystävällinen lentoemäntä täytti minun teemukia ja vesilasiani ja antoi sen toisen bisnesluokassa matkustaneen nukkua. Minulla on ollut joskus mielikuva bisneksessä matkustavista pukumiehistä, mutta nyt se ei toteutunut alkuunkaan, sillä minä saatoin näyttää lyhyeksi jääneen yön jäljiltä vähän räjähtäneeltä, ja se toinen matkustaja oli nuori mies, jolla oli verkkarit, juoksulenkkarit ja aika pitkäksi venähtänyt tukka. Saattoihan se tietenkin olla joku rock-tähti…

Lufthansa at Frankfurt Main Airport — Frankfurt-Mainin lentokentällä riitti Lufthansan koneita, mutta minä jatkoin matkaani vasemmassa alanurkassa pilkottavalla US Airwaysillä.

Frankfurt-Mainissa koneen vaihto oli lievästi sanottuna sekava kokemus. Koneesta ulos tultuani harvahko kyltitys ohjeisti minut ensin matkalaukkuaulaan ja sen jälkeen tullin lävitse ulos terminaalista. Olin hieman epäuskoinen ja kysyin paikalla seisoneelta virkailijalta, että ihanko oikeasti tätä kautta pitää mennä, ja ei kai minun täydy konetta vaihtavana noukkia tässä vaiheessa laukkuja mukaan. Virkailija vastasi yes yes ja huitoi minut tieheni. Pitkän kylttikavalkadin jälkeen päädyin uuden terminaalin securityyn, ja siitä eteenpäin asia olikin aika selvän oloista, kunnes tulin siihen erikoisturvatarkastukseen, jonka taakse kaikki Yhdysvaltoihin lähtevät lennot oli piilotettu.

Olin ehtinyt juuri kokovartaloskannauksesta lävitse, kun naisvirkailija tuli pyytämään minua kokoamaan tavarani ja tulemaan hänen mukaansa. Very special security, hän totesi, ja minä kysyin, että onko ihan pakko, koska kaiken tämän terminaalisäädön jälkeen lentoni boarding oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystäni, mutta sen sijaan napatessani laukkua läpivalaisuhihnalta miesvirkailija tuli toteamaan, että odotas hetki: You have a knife there. Ööh, eihän ole?

Miesvirkailija tonki laukkuni perinpohjaisesti mitään löytämättä. Kolmas virkailija tuli paikalle auttamaan tonkimisessa, kun mitään ei näyttänyt löytyvän. Välissä he ihmettelivät yhdessä käsityötarvikkeitani ja miettivät, voisivatko kumiset neulepuikkostopperit näyttää linkkuveitseltä. (Vastaus: eivät todellakaan.) Vajaan kymmenen minuutin tonginnan jälkeen he läpivalaisivat laukkuni uudestaan. Tämän jälkeen neljäs virkailija tuli tonkimaan laukkuni vielä kertaalleen, tunnusteli verhoilut lävitse ja yritti repiä niitä auki. Kun saksalaiset virkailijat olivat kerran päättäneet, että laukussani on linkkuveitsi, niin ilmeisesti periksi ei hevillä anneta.

No eihän sieltä tietenkään mitään löytynyt. Tässä vaiheessa lentoni vilkutteli jo Final Callia, mutta alkuperäinen naisvirkailija johdatti minut pieneen koppiin, jossa kengät piti riisua, ne läpivalaistiin erikseen, jalkani tunnisteltiin huolellisesti (ei, en ollut onnistunut piilottamaan mitään sukkahousujen alle) ja käsimatkatavarani tongittiin lävitse vielä kerran niin, että kaikki elektroniset laitteet siveltiin ja niistä tutkittiin jälkiä räjähteistä. Minuutit tuntuivat tässä vaiheessa harvinaisen pitkiltä.

Vihdoin portille ehdittyäni sitä oltiin jo hyvää vauhtia sulkemassa, mutta minut nähtyään virkailijat kuitenkin vielä lisäsivät minut uudelleen koneen matkustajalistaan ja päästivät mukaan. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, olivatko matkatavarani koneessa mukana vai ei. Positiivisena puolena Frankfurtin kautta voi matkustaa ilman minkäänlaista pelkoa terroristeista.

US Airways International Business Class — US Airwaysin lennolla näkyi käynnissä oleva fuusioituminen American Airlinesin kanssa mm. vastamelukuulokkeiden brändäyksessä. Ja lentokenttäkokemuksen jälkeen otin todellakin koneeseen päästyäni G&T:n.

US Airwaysin bisnesluokka häviää tämän yhden kokemuksen perusteella vertailussa Deltalle: penkit ovat kuluneempia, peitot ja tyynyt ovat tavallista lentokonetasoa eivätkä pehmeää hotellitasoa, ruoka ei ole yhtä hyvää eikä menuun kuulu keittiön tervehdystä. Pystyin silti elämään tämän kanssa. Tai oikeammin sanottuna nautin joka hetkestä, jonka sain rötvätä penkissä jonkun passattavana elokuvaa katsellen tai sängyksi muuttuvalla penkillä sikeitä vedellen.

Knitting in an airplane — Taannoisen blogikilpailun voittajan lapaset alkavat olla jo loppusuoralla. Yhdysvaltain sisäisessä lentoliikenteessä metalliset sukkapuikot ovat sallittuja, mutta Euroopassa niiden täytyy olla puuta tai muovia.

US Airways hakkasi Deltan kahdella osa-alueella, ja niistä selkein oli kabiinihenkilökunnan hyvä meno. Olen lentänyt Deltan mannertenvälisessä bisneksessä pariin otteeseen, ja välillä minulla on ollut tunne, että osa kabiinihenkilökunnasta katselee minua nenänvarttaan pitkin, oletettavasti keskimääräistä bisnesmatkustajaa nuoremmasta iästäni johtuen. US Airwaysilla ei ollut minkäänlaista häivääkään tällaisesta. Lentohenkilökunta vitsaili keskenään, hymyili paljon ja säteili lämmintä hyvänolontunnetta, joka saattoi osittain johtua siitä, että koneen kippari pariin otteeseen muistutti matkustajia, että kyseinen lento oli kahden lentoemännän viimeinen ennen heidän eläköitymistään. Se toinen osa-alue, missä US Airways pärjäsi, olikin sitten tämä:

US Airways Flight Kit — Deltaltakin saa tällaisen pussukan lähestulkoon identtisellä sisällöllä, mutta tykkään vaan niin paljon enemmän tuosta US Airwaysin pussukan ulkonäöstä. Kuvasta puuttuvat silmäsuojat, joita käytin nukkuessa, sekä sukat, jotka vedin jalkaani vessassa käydessäni, koska se oli helpompaa kuin kenkien pukeminen.

Philadelphiaan laskeutuessamme minulla oli pirteä ja levännyt olo, mikä oli erinomaista, sillä en tiennytkään, millainen säätö minua taas odotti. Maahantulossa kesti tunti, mikä on sinänsä normaalia mutta pidempi kuin yleensä Minneapoliksessa, mutta varsinainen säätö alkoi vasta, kun minun piti löytää jatkolennolleni. En tiedä mihin terminaaliin kone oli laskeutunut, mutta ainakaan C-terminaaliin sieltä pääsyä ei oltu tehty helpoksi. Ensin piti jonottaa parille eri tyypille, joiden kaikkien tarkoitus oli vilkaista lentolippuani ja ohjata eteenpäin. Sitten jonotin ensin yhteen turvatarkastusjonoon, josta minut sitten nyittiin toiseen jonoon, jossa todettiin, että ei, tämäkään jono ei ollut oikea. Lopulta minut ohjattiin jonnekin aivan muualle, josta virkailija neuvoi minut juna-asemalle. Siis juna-asemalle? Oli hieman surrealistista kävellä junalaituria päästä päähän, kun joku junaa odottanut mies pysäytti minut ja kysyi, että tiedänkö kummalta puolelta laituria junat menevät Philadelphian keskustan suuntaan. No en tosiaan tiennyt.

Oikeaan terminaaliin päästyäni Finnairin tulostama lippu ei tietenkään käynyt, joten ensimmäisen jonotuksen jälkeen piti rampata checkiniin jonottamaan ja hakemaan uutta lippua, jonka jälkeen sai jonottaa uudestaan. Kun vihdoin pääsin US Airwaysin loungeen, oli minulla kulunut yli tunti pelkästään terminaalin vaihtamiseen. Onneksi minulla oli pitkä vaihto.

Viimeisellä US Airwaysin lennolla en jäänyt ihmettelemään tai kuvaamaan posliinilautasella tarjottua ravioliannosta tai leveämpiä penkkejä – jotka Amerikan sisäisten lentojen bisnesluokassa todellakin ovat muhkeita ja leveitä – vaan nukahtelin jatkuvasti istualleni. Perillä Denverissä olin todella tyytyväinen, että matka oli vihdoin ohitse. Laukut tosin saapuivat vasta kaksi päivää myöhemmin.

Clouds from Above — Tässä puolentoista vuoden etäsuhteilun aikana olen katsellut aivan tarpeeksi tätä maisemaa. Nyt keskityn pysymään hetken maan kamaralla.

8.8.20148.8.2014

10+1 asiaa, mitä Luxemburg on minulle opettanut

Viimeiset päivät tässä maassa lähestyvät. Pakkausurakka on konkretisoitunut, läksiäislounaita, -illallisia ja -kahveja kavereiden kanssa sovittu, ja mielessä olleesta lyhyestä ”Mitä vielä ehdottomasti haluan nähdä/tehdä/kokea”-listasta puolet ruksittu pois. Viikon päästä tähän aikaan istun jo lentokoneessa matkalla Suomeen, josta haen vauhtia Coloradoon. Siksi juuri nyt on hyvä hetki miettiä, mitä olen täällä oppinut.

Kyläjuhlat ovat parhautta. Yleensä niistä tiedotetaan kehnosti: jokivarren viinijuhlista kertovat 90-lukulaiset nettisivut ovat tiedotusta siitä parhaasta päästä, sillä strutsifarmijuhlista saa tietoa vain viiden välikäden kautta edelleenlähetetystä sähköpostiviestistä, ja ristinpolttojuhlista lukee sanomalehdessä minijutussa kylän nimi ja päivämäärä, ja tarkempi paikka ja aika pitää kysellä paikan päällä erään ravintolan tarjoilijalta. Yhteistä näissä juhlissa on ollut, että paikan päällä on musiikkia, hyvä meno, osanottajia vauvasta vaariin, erinomaiset ruoka- ja juomatarjoilut sekä mielenkiintoista ohjelmaa.

Riesling Open 2013, Luxembourg — Riesling Open, ehkäpä viime vuoden paras kyläjuhla, järjestetään taas Mosel-joen varren pikkukylien viinitiloilla 19.-21.9.2014

Älä koskaan oleta, että joku paikka olisi auki. Ravintolat voivat olla kiinni sunnuntaisin, maanantaisin, lounasaikaan tai ilta-aikaan sekä siksi, että on kesä, talvi, yksityistilaisuus tai sairastapaus. Vaikka netissä sanottaisiin mitä, siihen ei ole luottamista. Muista aina Plan B. Jos suunnittelet kesken patikoinnin syöväsi jossain kylän neljästä ravintolasta, ota silti varulta mukaan patonki, sillä lopulta ravintoloista kolme on kiinni eri syistä ja yksi kiinni ilman mitään syytä.
On olemassa mielentila, jossa ihan normaalit järkevät ihmiset päätyvät kutsumaan Luxemburgia nimellä Luxemboring. Mielentila vaivaa yleisesti nuoria expateja. Älä koskaan vaivu tuohon mielentilaan, sillä elämä on silloin ikävämpää. Ei, Luxemburg ei ole täydellinen, eikä sadan tuhannen asukkaan kaupungista löydy välttämättä juuri oikeanlaista kulttuuritarjontaa vaativaan kulttuurimakuun. Ratkaisu on yksinkertainen: Hanki vähemmän vaativa kulttuurimaku ja nauti elämästä. Jos tuntuu, ettei täällä koskaan tapahdu mitään, opi auttavaa ranskaa ja lue lehtiä tai ryhdy salapoliisiksi (kts kohta 1). Jos tuntuu, ettei täällä ole mitään nähtävää, ota ensiksi selvää nähtävyyksistä, ennen kuin valitat. Yllättävän moni ”täällä ei ole mitään”-valittaja ei ole koskaan käynyt yhdessäkään linnassa, museossa, kauniissa pikkukaupungissa, tai useammassa kuin kahdessa yökerhossa tai kolmessa baarissa, valituksenaiheesta riippuen. Ja niistä yleensä englantilaisista expateista, jotka valittavat näin samalla, kun asuvat työpaikkansa vieressä yksiössä, käyvät tuskin koskaan keskustassa, viettävät koko valveillaoloaikansa töissä ja lentävät joka viikonlopuksi kotimaahansa – niistä en aio sanoa yhtään mitään.

Useldange Medieval Festival — Useldangen linnan pihalla järjestettiin eräänä viikonloppuna isot keskiaikafestarit. Parikin Luxemburgia tylsänä pitänyttä tyyppiä ihmetteli, kun ei ollut tällaisesta kuullutkaan. Kas kummaa.

Ei ole häpeä hengata ulkomailla omien maanmiestensä seurassa. Jotkut arvostelevat maahanmuuttajia, jotka viettävät paljon aikaa omien maanmiestensä kanssa, koska heidän mielestään pitäisi ennemminkin yrittää tutustua paikallisiin, jotta oppisi ”maan tavoille”. Kyllä ja ei. Totta kai paikallisia ystäviä on hyvä olla, ja on huono juttu, jos ei toiseen maahan muuttaessaan ole valmis tutustumaan paikalliseen yhteisöön, kulttuuriin ja elämään. Kuitenkin minulla toiset suomalaiset täällä olivat pitkään tärkeä henkireikä, joka auttoi pahimpien ongelmien ylitse: selväsanaista apua omituisten käytäntöjen edessä, vertaistukea ”hemmetin ranskalaiset”-valituksessa ja lomaa ainaisesta rikkinäisen englannin puhumisesta, jonka jälkeen jaksoi taas yrittää ja nähdä vaivaa päästäkseen sisälle paikalliseen kulttuuriin. Vaikka kielimuuria ei olisi, vain toisen suomalaisen seurassa tietää varmasti, ettei ikinä joudu aloittamaan lausetta sanoilla: This is because in Finland we… Minun näkövinkkelistäni loma Suomessa toisten suomalaisten keskellä on lomaa töiden lisäksi myös kulttuurieroista. Toisaalta:
Kulttuurierojen keskellä uudessa maassa elän pidempään. En välttämättä laskennallisesti vuosissa, mutta uusien kokemusten keskellä aika kuluu hitaammin, ja minulle tämä on pelkästään positiivista. Ilmiö on tunnettu tieteessä, ja oma arkikokemukseni tukee tässä tiedettä.

Lambs in Luxembourg — Lapsena aika kului hitaammin, kun kaikki oli uutta. Varmaan sama juttu luxemburgilaisilla kileillä, joiden mielestä jokainen ohikulkija on jännin juttu ikinä.

Lounastauon voi käyttää urheiluun. Talvisin se on oikeastaan paras hetki käydä lenkillä auringonpaisteesta nauttimassa. Toimistolla tulee istuttua kuitenkin vähintään kuuteen, joten reilun tunnin liikunta ja irtiotto tuolista tekee vain hyvää. Suomessa harrastin tätä hyvin satunnaisesti, täällä näin tekevät suurin osa työkavereista.
Länsi-Euroopassa on erittäin helppoa lähteä matkalle. Junat kulkevat, autobahnia pääsee ja halpalentoyhtiötkin suihkivat kaupungista toiseen. Tällaisen matkailijan pitää tietoisesti hillitä haluaan buukata viikonloppureissuja joka viikonlopulle, että aikaa jäisi myös rötvätä sohvalla. Niin, opin myös tämän vuoden aikana, että tarvitsen sitä sohvallarötväämisaikaa.
Paras aamiainen on tuoretta patonkia sekä brietä, camembertia tai kittijuustoa. Paras tapa nauttia aamiaista on istua aamuvarhaisella töissä ja lueskella Hesaria, johon kansainvälisellä työpaikalla on yllättäen yritystunnukset.
Kielimuuri on vain hidaste, ei este. Riippumatta siitä, mitä omituista kieltä vastapuoli sönköttää, asiat tuppaavat hoitumaan. Minulla voi olla kaveri, jonka kanssa juttelemme vain alkeellisella ranskalla, ja voin vaihtaa ajatuksia italialaisen tytön kanssa, joka puhuu äidinkielensä lisäksi espanjaa, portugalia ja kreikkaa – joista mitään minä en puhu. Uuninkorjaaja voi puhua minulle saksaa ja vuokraisäntä luxemburgia, mutta ystävällisellä asenteella pääsee pitkälle, ja jos ei muu auta, niin aina löytyy joku tulkkaamaan.

Luxembourg — Luxemburgissa muurit voivat oikeasti olla esteitä, paitsi että eivät, koska lähelle tätä kohtaa on rakennettu muurien sisään yleisöhissi.

On luksusta asua lähellä kaikkea, mukaanlukien ystäviäsi. Parasta on, kun kaverin voi pyytää spontaanisti lenkille mukaan, lasilliselle viiniä voi saada seuraa alle puolessa tunnissa ja iltariennoista voi kävellä kotiin. Muuttaminen keskustayksiööni oli sen korkeasta hinnasta ja pienuudesta huolimatta paras päätös, minkä tein taannoin ensimmäisen kahden maassaoloviikon aikana.

Plus se kaikkein isoin, tärkein ja mahtavin: Opin ranskaa. Tänne muuttaessa en pitänyt kielitaitoa olennaisena. osasinhan jo englantia. Ensimmäisinä kuukausina pidin uuden kielen oppimista pakollisena pahana. Nyt, kun luen jo ranskaa kohtalaisen sujuvasti, ymmärrän ison osan puheesta ja pystyn auttavasti myös keskustelemaan, tämä tuntuu siltä kaikkein isoimmalta ja hyödyllisimmältä asialta, mitä olen viimeisen puolentoista vuoden aikana oppinut. Ajoittain olen jopa ylpeä itsestäni.

4.8.20142.2.2015

Kun USAn maailmanlaajuinen viisumitietokanta menee rikki

Kävin viisumihaastattelussa Yhdysvaltain suurlähetystössä kaksi viikkoa sitten, ja silloin sanottiin, että passia uuden viisumin kanssa voi tulla hakemaan viikon päästä. Normaalisti odotusaika olisi vain neljä päivää, mutta nyt we have been experiencing some delays.

US Visa — Jotain tämän näköistä pitäisi kohta minunkin passistani taas löytyä. Innolla odotan, miltä kuva näyttää, sillä latasin viisumijärjestelmään vain jonkun kuvan, joka meni läpi automaattisista tsekeistä, ja olin valmistautunut antamaan haastattelutilanteessa varsinaisen viisumikelpoisen kuvan – mutta se jäi sitten antamatta. Kai se toinenkin kuva oli ihan ok. [Kuva: red]

Viikko sitten tiistaina koputin hyväntuulisena suurlähetystön porttia, ja hetken odottelun jälkeen hermostuneen oloinen mies tuli ulos pyytelemään anteeksi. We can’t issue any visas right now, hän aloitti. Sen jälkeen hän kertoi, että reilu viikko sitten joku tietokanta, jota Yhdysvallat käyttää viisumien myöntämiseen, oli kaatunut, eikä sitä olla vielä saatu korjattua. Kuinka kauan tähän menee? Ei tietoa. Ei mitään tietoa. Sorry, mies totesi, naurahti kuivasti, ja tarjoutui antamaan minulle passini takaisin ilman viisumia, jos tarvitsisin sitä johonkin. Totesin, että tarvitsisin sitä vasta parin viikon päästä, mutta silloin viisumi olisi hyvä olla mukana, koska matka vie Yhdysvaltoihin, johon mies totesi, että That’s nice ja hermostuneesti naurahti uudestaan.

Siis anteeksi mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? No idea, mies totesi ja pudisteli päätään, ja kaikesta näki, että hän oli joutunut käymään tämän epämiellyttävän keskustelun lävitse monta kertaa viimeisen parin päivän sisään. I mean if this continues, they’ve go to do something. People have plane tickets, people have commitments in the US, something’s got to be done, mies totesi. Okei, mutta entä mitä minä teen? We’ll contact you, I guess, mies sanoi ojentaen suurlähetystön käyntikorttia. Onnea odotteluun.

Cambodia, Thailand, and US visa — Vanhasta passistani löytyi myös Kambodzan viisumi, ja sen saaminen taannoin oli huomattavasti helpompaa: ojenna telttakatoksen alla istuvalle aseistautuneelle khmerille $20 ja katso, kun hän liimailee ja leimailee viisumin paikoilleen. Ei haastattelua, ei edes yhteistä kieltä. [Kuva: Houston Marsh]

Töihin päästessäni googlettamalla löysin Daily Mailin jutun aiheesta: ongelma ei todellakaan koske pelkästään minua vaan kaikkia, jotka olivat viimeisen reilun viikon aikana hakeneet Yhdysvaltain viisumia. Kaikkia viisumityyppejä, kaikkia suurlähetystöjä. Maailmanlaajuisesti ongelmasta kärsiviä on kymmeniä tuhansia, joista minä olin vain yksi. Kun sitten vielä seuraavana päivänä sain mailia suurlähetystöstä, vatsanpohjassa oli aika ikävä fiilis.

The U.S. Department of State has been experiencing technical problems with its visa system, which are affecting global operations. This issue is worldwide and is not specific to any particular country or visa category. We recognize and deeply regret the inconvenience to travelers. We are doing everything possible to return passports with visas as soon as we are able to complete processing. We regret that we are currently unable to predict how long the delay will be.

Tämän mailin lopussa luki: This email is UNCLASSIFIED.

Aikaa oli vielä useampi viikko, mutta mitä jos tätä ongelmaa ei saataisi korjattua ajoissa? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Ilman viisumia pelkällä ESTAlla maahantuloviranomaiselle selittämään, että ei nyt ole kolmen kuukauden sisään paluulippua ostettuna, mutta ajattelinkin häipyä maasta Meksikon maarajan kautta? Ihan totta, varmasti aion! Ja sitten ilman viisumia varmaan pitäisikin häipyä, ettei seuraavalla kerralla maahan tullessa syytettäisi aiheesta laittomaksi maahanmuuttajaksi.

Consular Media Tour — Suunnilleen tällaisessa kopissa konsuli istui haastattelun yhteydessä, ja sormenjäljet toki otettiin siinä samassa. Minulla vaan ei ollut noin hienoa saria päällä. [Kuva: US Consulate Chennai]

Tätä lievää stressiä kesti viikko, sillä tänään suurlähetystö oli lähettäny uuden mailin: Your visa can finally be printed today, you can collect it today. Oi tätä ilon ja riemun päivää! Mutta mitä tästä opimme: älä koskaan jätä viisumia viime tippaan, sillä mitä vaan voi tapahtua. Ehkä ei siis pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ties vaikka suurlähetystö ehtii palaa maan tasalle tässä välissä, tai saadessani vihdoin passini käteeni suurlähetystön vartiokoira hyökkää sen kimppuun ja repii sen kappaleiksi.

3.8.2014

Myöhäisillan aamiainen Tiffanylla

Viime viikonloppu kului minulla Amsterdamissa, toissa viikonloppu Madridissa. Lupaan kirjoittaa niistä vielä joskus, mutta tämän viikonlopun olen käyttänyt reissuväsymyksestä toipumiseen. Minusta on aina kivaa matkustaa, ja kumpikin noista reissuviikonlopuista oli ihan mahtava, mutta joskus kotiin tullessa kokee reissuähkyä – esimerkiksi nyt. Harkitsin vielä perjantaina lähteväni Liègeen päiväreissulle katsomaan ensimmäisen maailmansodan satavuotisjuhlallisuuksia, mutta järki voitti: tämä viikonloppu menee minulla lähinnä sohvalla loikoillen, siivoillen ja relaten.

Grand Duke's Palace — Suurherttuan palatsin kattoa. Palatsi sijaitsee keskustassa, osana erästä keskustakorttelia, kylki kiinni piskuisessa parlamenttitalossa.

En tietenkään viettänyt viikonloppua täysin neljän seinän sisässä. Perjantaina kävin taidemuseon ilmaisillassa, lauantaina suuntasin parin kaverin kanssa ulkoilmaelokuviin. Luxemburgissa perinteisesti kaupunki tarjoaa kesäviikonloppuisin ulkoilmaelokuvanäytöksiä, paikka vaan vaihtelee. Alkukesästä näyttämönä toimi Knuedlerin tori (joka virallisesti Place Guillaume II:na tunnetaan), nyt keskikesällä keräännyimme katsomaan leffaa suurherttuan palatsin eteen, ja ensi viikonlopusta lähtien niitä näytetään vanhan kapusiinilaisluostarin pihalla.

Ulkoilmanäytökset ovat sen verran suosittuja, että meidän piti tulla paikalle yli puoli tuntia etukäteen saadaksemme paikat melkein taaimmaisimmalta riviltä. Tämän jälkeen tulleet jäivät nojailemaan teatterialueen aitaan, sillä palatsin edessä olevalle alueelle ei päästetty enempää ihmisiä kuin mitä mahtui istumaan. Paikan päältä sai ostaa syötävää (poppareita) ja juotavaa (olutta, viiniä, limsaa), ja kaikille jaettiin sadeponchot sitä varten, että alkaisi satamaan. Noin puolivälissä leffaa alkoikin ripsiä, mutta ponchon ansiosta tämä ei katsomiskokemusta häirinnyt.

Jenni & Alexandra at Open Air Cinema — Minä ja kaverini Alexandra odottelemme elokuvan alkamista, kuvaajana Alexandran mies.

Oman haikeutensa iltaan toi, että tästä alkoi taas ketju hejdåita, nähdään joskus, jossain. Kaveriporukassamme minä en ole ainoa, joka ei aina pysty sanomaan, missä on puolen vuoden päästä, mikä tarkoittaa, että palatessani Luxemburgiin kaverit eivät välttämättä enää ole täällä. Alexandran kanssa näimme nyt viimeistä kertaa pitkään aikaan, sillä hän lähtee huomenna miehensä kanssa lomalle Pohjois-Italiaan ja palaa vasta päivä sen jälkeen, kun minä olen jo poistunut maasta. Onneksi meillä kaikilla on vahva usko, että näemme varmasti taas joskus, jossain.

Breakfast at Tiffany's — Näin ensimmäistä kertaa *Breakfast at Tiffany’s*in, ja okei, ymmärrän mihin elokuvan charmi perustuu, mutta minua hieman häiritsi pari asiaa: tyttö on mennyt 14-vuotiaana naimisiin vanhan leskimiehen kanssa, ja joidenkin mielestä tämä on romanttista? Ja mitä romanttista on siinä, että mies sanoo naiselle ”I love you, so you belong to me” kysymättä, onko tämä naiselle kenties okei? (Ja nainen tietenkin aktiivisesti vastustelee, mutta mies ei tästä piittaa.) Lisäksi en ole aikoihin nähnyt näin avoimen rasistista elokuvaa – miten ihmeessä japanilaisia on joskus voitu kuvata elokuvissa noin? Bottom line: onneksi en elä 60-luvulla, mutta haluaisin silti naispääosan vaatekaapin. Ne mekot!

Elokuvan jälkeen suuntasimme vielä lasilliselle. Juttu luisti mukavasti: minä pälätin englantia, Alexandran mies Olivier puhui ranskaa, ja Alexandra puhui kumpaakin sekaisin. Onnistui ihan hyvin, sillä sekä minulla että Olivierillä vieraan kielen ymmärrys on selvästi korkeammalla kuin puheen tuottaminen.

24.7.2014

Voi surku näitä lentokoneita

Töissä tuli mailia: työpaikkaruokalan sisäänkäynnin luona on surunvalittelukirja MH17:n uhrien muistoksi. Suuntasin tänään työpaikkaruokalan sijaan lounaalle japanilaisravintolan terrasille – täällä on hellettä – ja huomenna lähden ajamaan kohti Amsterdamia jo puolilta päivin, joten allekirjoittaminen jää ensi viikolle. Sen aion joka tapauksessa tehdä. Oma allekirjoituksenihan ei loppupeleissä mitään paina, mutta ehkäpä tuhansilla ja taas tuhansilla allekirjoituksilla voi olla jotain lohduttavaa vaikutusta uhrien omaisten suruun. Ehkäpä, en tiedä.

Täällä noita surunvalittelukirjoja on ollut paikallismedian mukaan liikkeellä enemmänkin, sillä koneen matkustajien joukossa oli eräs Luxemburgissa asunut nelihenkinen expat-perhe. Eniten muistotilaisuuksia on järjestänyt koulu, jota perheen lapset kävivät, ja perheen kuvia on julkaistu laajalti lehdissä. Tämän lisäksi mediassa on näkynyt ne samat uutiset, mitä Suomessakin: ruumiita sikin sokin, arvoesineet ryöstetty, uhrien omaisia pyydetään surun keskellä huolehtimaan uhrien luottokorttien sulkemisesta. Ja tietenkin koko sotku siitä, kuka ampui ja mitä.

Kun tilanne on ruvennut selkiytymään koko kauheudessaan, ahdistavalta on myös tuntunut ajatus siitä, että Iiro lensi Ukrainan ylitse pari päivää aiemmin. Tsekkasin FlightRadarista Iiron koneen tarkan reitin, ja on se näköjään kiertänyt Donetskin alueen – noin kymmenen kilometrin marginaalilla! Reitti on täsmälleen sama kuin lehdissä esitelty MH17:n suunniteltu lentoreitti, josta turmakone syystä tai toisesta oli poikennut pohjoiseen. Entä jos se olisikin ollut Iiron kone, joka poikkesi vähän liian pohjoiseen? En halua edes ajatella. Keskityn sen sijaan viettämään tulevan viikonlopun miehen kanssa siellä jo mainitussa Amsterdamissa.

Iiron koneen reitti pari päivää ennen MH17:n onnettomuutta. — Iiron koneen reitti pari päivää ennen MH17:n turmaa. Kyseinen eurooppalainen lentoyhtiö on ilmoittanut julkisuudessa, että aikoo jatkaa samaan malliin, koska ”vältämme jo tarpeellisia alueita”, mutta ainakin viimeiset pari päivää kone, jolla Iiron pitäisi ensi yönä palata, on lentänyt Ukrainan sijaan Valko-Venäjän ja/tai Baltian kautta. Hyvä niin, sillä ”tarpeellisten alueiden välttäminen” on kyseisen lentoyhtiön suussa aika sanahelinää: pari päivää ennen lento-onnettomuutta paluukone oli lentänyt suoraan Donetskin pahimpien kapinalliskeskittymien päältä.

Huonot lentouutiset eivät sen sijaan ota tauotakseen täällä. Nyt kadonneessa algerialaisessa koneessa oli lehtitietojen mukaan kaksi luxemburgilaista. Koska kone on yhä kadoksissa, on tietenkin mahdollista, että joukossa on eloonjääneitä. Toivotaan parasta.