Vaikeuksia | Globe Called Home

22.6.201622.6.2016

Huonotuurisin lentomatka ikinä

05.30 Lähden liikkeelle Connecticutin New Havenissa sijaitsevasta hotellistani. Oranssi auringonnousu möllöttää suoraan edessä kun ajan interstate-motaria pitkin kohti Hartfordia ja Bradley International Airportia. Vähän väsyttää, mutta pääseepä jo puolilta päivin kotiin Coloradoon!

06.45 Kävelen turvatarkastuksesta lävitse. Olen portilla 1,5 tuntia ennen koneen lähtöä – pienoinen ihme minun myöhästelytaipumukseni tunteville.

07.55 Istahdan alas koneen ikkunapaikalle. Koneen täyttyessä iloitsen viereeni jäävästä tyhjästä paikasta. Lopulta kone peruutetaan pois portilta ja se rullaa kiitotien alkuun testaamaan moottoreita.

08.13 Kone testaa moottoreita uudestaan.

08.15 Kapteeni kuuluttaa, että toisessa moottorissa on jotain hämminkiä. Menee varmaan viitisen minuuttia.

08.17 Kapteeni kuuluttaa, että menee vähän pidempään kuin viitisen minuuttia, koska mekaanikon täytyy tutkia asia. Kone rullaa takaisin portille.

08.30 Kestää vielä. I’ll keep you posted, kapteeni lupaa.

08.42 Kapteeni kuuluttaa, että koneen korjauksessa menee vähintään tunti, and this is if we don’t have to fly in any spare parts. Kaikki ulos koneesta!

Delta ei lennä suoraan Hartfordista kotikentälleni Denveriin, joten minulla piti olla reilun tunnin vaihto Minnapoliksessa, ja tiesin jo nyt myöhästyväni Denverin jatkokoneesta. Muiden matkustajien kasatessa kamojaan tsekkaan Deltan mobiilisovelluksesta, mitä muita mahdollisia reitityksiä olisi tarjolla. Nopein vaihtoehtoinen reititys on Detroitin kautta ja saapuisi perille puoli viiden maissa iltapäivällä, mutta huomaan myös, että seuraavalla lennolla Minneapoliksesta olisin kotona jo puoli neljältä – jos vain tämän hetkinen koneeni saataisiin korjattua ja liikkeelle parin tunnin sisään.

Muiden matkustajien jonottaessa asiakaspalvelutiskille yhdelle ainoalle asiakaspalvelijalle minä soitan Deltan puhelinpalveluun ja kysyn, olisikohan sille myöhemmälle lennolle Minneapoliksesta paikkoja vapaana. Ei ole, vastaa asiakaspalvelija. Vasta sitä seuraavalle olisi, ja sillä olisin kotona puoli seitsemältä. Okei, no menen sitten varmaan Detroitin kautta… I’m sorry, there’s no availability for that connection.

Siinä vaiheessa tajuan tehneeni amatöörivirheen jäädessäni pohtimaan vaihtoehtoja. Kaikki muutkin koneen matkustajat haluavat pois Connecticutista mahdollisimman pian, ja Deltan lentoja on vain rajallinen määrä, joten vaihtoehdot hupenevat silmissä. Kiitän puhelinpalvelua tiedoista ja näppäilen takaisin mobiilisovelluksen puolelle, jossa on enää yksi järkevältä kuulostava vaihtoehto jäljellä: Atlantan kautta, saapuminen Coloradoon puoli kuudelta. Klikkaan sen nopeasti itselleni, sillä lentokoneen korjausaikataulusta ei ole vieläkään tietoa.

Hengailen portilla sen verran pitkään, että tulee tieto, että varaosia on lähdetty tuomaan paikalle lentokoneella, ja että koneen lähtö Minneapolisiin venyy pitkälle iltapäivän puolelle. Sitten lähden lentokenttäkahvilaan lounaalle tyytyväisenä siihen, että minulla on sentään lento pois täältä.

Atlantan lentoni lähtee aikataulun mukaan klo 12.45 ja on ennustettu saapuvaksi melkein puoli tuntia etuajassa, mutta Atlantan ilmatilaan saavuttaessa kapteenilla on huonoja uutisia: sää on sen verran ikävä, että pitää odottaa ainakin hetki ennen laskeutumista. Kaartelemme ympäriinsä reilun vartin ja minua alkaa jo jännittää vain tunnin ennustettu vaihtoaika, mutta lopulta laskeudumme täysin aikataulussa.

Koneen rullatessa kohti porttia huomaan kännykästä, että seuraava lentoni on vartin myöhässä. Mikäs siinä, ehtisin käydä toisessa terminaalissa sijaitsevasta loungesta hakemassa teetä ja naposteltavaa.

Loungeen saapuessa tarkistan lähtöajan uudestaan – ja sitä on myöhäistetty kaksi tuntia. Lounge on tupaten täynnä bisnesmatkustajia ja löydettyäni vihdoin vapaan penkin vieressäni istuva mies valittaa puhelimeen, että hän on odotellut täällä jo tunteja, koska ”kaikki” lennot ovat myöhässä. Pian minulle selviää, että poikkeuksellisen voimakas ukkosrintama on pyyhkäissyt yli Atlantan aiheuttaen lähialueilla suuria tuhoja, ja että yksikään lento ei ole päässyt lähtemään maailman vilkkaimmalta lentokentältä yli tuntiin.

Tajuan laskeutuneeni keskelle kaaosta. Eikä minun alunperin edes pitänyt tulla tätä kautta.

Jatkoyhteyteni kohti Denveriä piti alunperin lähteä puoli viideltä, mutta lopulta lähtöajaksi ilmoitetaan usean viivästyksen jälkeen puoli kahdeksan. Napostelen suolakeksejä loungessa ja haukottelen. Jossain välissä tarkistan, että alkuperäinen lentokoneeni Minneapolisiin on saatu korjattua ja on jo laskeutunut, ja kone Minneapolisista Denveriin boardaa jo. Jatkan haukottelua ja myrskypilvien ihmettelyä.

Lopulta iltaseitsemältä talsin portille. Jonossa yritän avata boarding passiani mobiilisovelluksesta, mutta sovellus temppuilee, enkä saa sitä auki. Henkkareita vilauttamalla pääsee koneeseen, portilta kerrotaan, ja ojennan passini gate agentille. Hän näppäilee nimeni tietokoneelle, katsoo ruutua ihmeissään ja pyytää minua astumaan sivuun. Can you take a look at this… hän toteaa kollegalleen, joka astuu tietokoneen ääreen ja näppäilee jotain. Vihdoin tämä toinen henkilö kääntyy kolmannen gate agentin puoleen: Why you give her seat away? Why you kick her off the plane? Kolmas gate agent vilkaisee ruutua, vilkaisee minua, ja vastaa: öhm… huh.

O-ou.

Kuvittelen jo mielessäni yöpyväni Atlantassa. Näen itsekin vilaukselta ruudun, ja se on harmaata täynnä: ihmisiä, jotka ovat jo boardanneet koneeseen. Gate agent naputtelee jotain, vilkaisee minua pahoillaan olevan näköisenä ja kysyy: You just wanna get home, right? Tajuan, mihin kysymys tähtää, ja huomautan, että minullahan piti muuten olla käytäväpaikka. Yeah… gate agent mutisee henkensä alla ja kääntyy kollegansa puoleen: Do you need this seat here?

Kyseinen penkki on järjestelmässä sininen – varattu, mutta henkilö ei ole vielä saapunut koneeseen. Gate agent tekee nopean päätöksen ja kuuluttaa tätä toista matkustajaa, Robert nimeltään, että nyt olisi paree astua esiin jos on porttialueella. Viisi sekuntia myöhemmin gate agent on kliksutellut minut exit-rivin käytäväpaikalle ja hymyilee hyväntahtoisesti: Will this do?

Sori Robert. Kyllähän se kelpasi.

Koneessa sisällä odotan innolla lähtöä ja kotiinpääsyä. Kello lähenee puoli kahdeksaa – ja lopulta ylittää sen. Varttia vajaa kahdeksan lentoemäntä kuuluttaa pahoittelut viivästyksestä ja kertoo, että kone odottaa vielä cateringia.

Kahdeksalta lentoemäntä kuuluttaa, että catering ei ole vieläkään saapunut, ja ymmärrättehän toki, että taivaalle olisi mukava saada mukaan vettä ja kahvia…

Varttia yli kahdeksan lentoemäntä myöntää, ettei kukaan ole kuullut cateringista tai saanut heihin yhteyttä, eikä heillä ole tarkkaa tietoa, milloin cateringin tyypit suvaitsisivat saapua paikalle.

Puoli yhdeksältä lentoemäntä puuskahtaa mikrofoniin: This is ridiculous!! Me lähdemme viiden minuutin päästä oli cateringia tai ei! Koneesta kaikuu vaimeat aplodit ja yeah!-huudot. Vähän myöhemmin lentoemäntä ilmoittaa, että koneen ovi on suljettu ja olemme valmiita lähtöön. Tällä kertaa matkustamo taputtaa kunnolla.

Varttia vajaa yhdeksän lentoemäntä kuuluttaa, että catering tuli nyt paikalle, joten avataan sittenkin se ovi ja otetaan kahvit kyytiin. Kun kone vihdoin kiihdyttää kiitoradalla, kello on yhdeksän.

Atlantasta Denveriin kelloa käännetään kaksi tuntia taaksepäin, joten kone laskeutuu Denveriin ”jo” puoli kymmeneltä. Tasan kymmeneltä kävelen kohti autoa ja yhdeltätoista olen kotona – eli aamuyhdeltä Connecticutin aikaa. En pääse ihan heti nukkumaan, koska pitää pakata seuraavaa aamua varten, jolloin herätys on taas viideltä.

Seuraavana päivänä ohjelmassa on nimittäin tällaista:

Happi loppuu. Pitikö tulla 2km:n korkeuteen urheilemaan heti merenrannassa oleskelun jälkeen?

Lookout Mountain Triathlon Bike — Miksi täällä vuorilla on mäkiä!

Lookout Mountain Triathlon Run — Ihmeitäkin tapahtuu välillä. Vähän tämän jälkeen sain maalissa kuulla voittaneeni sarjani.

Kiitos Deltalle siitä, että kuuden tunnin lento muuttuikin kuudentoista tunnin lennoksi. Jätin lentoyhtiölle valituksen, mutta täällä ei tunneta EU:n lentomatkustajien oikeuksia, joten sain lohdutukseksi 7500 lentomailia – ehkä noin $75:n arvosta. Triathlonkuvia lukuunottamatta tämän postauksen kuvat ovat Connecticutin New Havenista Yalen yliopistosta, jonka taidegalleria vetää vertoja keskikokoisille taidemuseoille ja on kaiken lisäksi ilmainen. New Haven on 90 minuutin auto- tai junamatkan päässä New Yorkista ja oiva päiväreissukohde, jos söpö vanha newenglantilainen yliopistokaupunki kiinnostaa.

26.5.201626.5.2016

USA:n työlupa, jossa vain kesti ja kesti

Yhdysvaltoihin työluvan saaminen ei ole lyhyt prosessi, eikä sen pituutta välttämättä voi ennustaa. Etenkin viimeisen vuoden sisään USAn työlupaprosessi on nettilähteiden mukaan ruuhkautunut, ja viivästykset prosessissa ovat yleisiä.

Tässä minun työlupani tarina.

Lokakuu 2015. Minulle myönnetään USAn viisumi, johon kuuluu työlupa (Employment Authorization Document eli EAD). Tai kuuluu ja kuuluu – lupaa pitää hakea erikseen sen jälkeen, kun viisumi on myönnetty. Täytän lomakkeen, jossa kerron, minkä viisumin perusteella työlupaa anon, ja liitän mukaan kopion viisumista ja passista sekä pari passikuvaa. Lähetän pinkan papereita US Center of Immigration Servicelle (USCIS) eli paikalliselle maahanmuuttoasioita hoitavalle virastolle.

Linnanmäki — Lokakuussa kävin Suomessa viisumiasioissa sekä tapaamassa ystäviä. Linnanmäen Valokarnevaalit kuhisivat väkeä, ja nousimme ystävän ja hänen taaperonsa kanssa katsomaan huvipuistoa yläilmoista.

Marraskuu 2015. USCIS lähettää minulle kirjeen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on vastaanotettu. Hakemuksen mukana lähetetty usean sadan dollarin shekki lunastetaan välittömästi.

Joulukuu 2015. Kerron kaikille, että saan työluvan todennäköisesti tammi-helmikuun vaihteessa, koska lain mukaan USCIS saa käyttää työlupakäsittelyyn korkeintaan 90 päivää. En ole kuullut kenestäkään, joka olisi saanut työluvan eli EADin merkittävästi lyhyemmässä ajassa.

Joulurauhanjulistus — Joulua vietimme taas Suomessa, ja joulurauhanjulistuksen koimme paikan päällä.

Helmikuu 2016. Kolme päivää ennen 90 päivän aikarajaa soitan USCISin palvelunumeroon kysyäkseni hakemukseni tilaa. Asiakaspalvelija ei osaa sanoa siitä mitään, mutta yhdessä teemme Service Requestin, jossa pyydän asianomaista USCISin yksikköä kertomaan, missä mennään. Asiakaspalvelija pyytää ottamaan yhteyttä uudestaan, jos en ole saanut vastausta kolmeen viikkoon.

Kuluu kaksi ja puoli viikkoa, ja saan vastauksen, että hakemukseni on ”käsiteltävänä”. Soitan uudelleen asiakaspalveluun ja saan kuulla, että minun pitää odottaa 30 päivää edellisestä vastauksesta, ennen kuin voin tehdä uuden Service Requestin.

Longs Peak above Boulder — Longs Peak (4346m) kohoaa Boulderin yllä. Näihin vuorimaisemiin ei vaan kyllästy, vaikka asumme ihan vuorten juurella.

Maaliskuu 2016. 30 päivää on kulunut. Soitan ja teen uuden Service Requestin. Asiakaspalvelija pahoittelee tilannetta ja toteaa, että eiköhän prosessi nytkähdä eteenpäin ihan just. Viikkoa myöhemmin saan sanasta sanaan saman vastauksen, jossa kerrotaan, että hakemukseni on edelleen ”käsiteltävänä”.

Tässä vaiheessa olen selvittänyt, mitä voi tehdä, jos valtionvirasto ei seuraa kongressin säätämiä aikarajoja. Olen löytänyt oikeusasiamiehen (USCIS Ombudsman) nettisivuille ja luen sieltä, että hänelle voi valittaa, kun USCIS on ylittänyt lakisääteisen aikarajan 60 päivällä. Alan laskea päiviä.

Boulder Open Space — Keväällä kävin melkein viikottain patikoimassa lähivuorilla. Tässä Boulder Flatirons.

Huhtikuu 2016. Hakemus on 55 päivää yliajalla, ja hermoni loppuvat. Soitan USCISille ja kysyn asiakaspalvelulta, eikö asiaa voi tosiaan mitenkään nopeuttaa. Empaattinen asiakaspalvelija kuulostaa jopa hivenen järkyttyneeltä, kun kerron, kuinka kauan olen odottanut, ja lupaa ohjata minut eteenpäin taholle, joka pystyy selvittämään asiaa tarkemmin.

Tämä seuraava taho, nyrpeän kuuloinen virkailija, kertoo, että voin tehdä seuraavan Service Requestin tällä kertaa vasta, kun edellisestä vastauksesta on kulunut 60 päivää, eikä näe mitään muuta keinoa nopeuttaa prosessia vaikka kuinka anelen. Totean, että minun pitää varmaan siinä tapauksessa tehdä valitus oikeusasiamiehelle, johon hän vastaa minulle: Well, that is your right – jonka jälkeen… joko linja katkeaa tai minulle lyödään luuri korvaan. Epäilen jälkimmäistä.

Hölmistyneenä asiaa googlatessa löydän useita tarinoita, joissa oikeusasiamiehelle on tehty valitus jo ennen 60 päivän aikarajaa. Täytän välittömästi oikeusasiamiehen kaavakkeen, ja löydän myös useita mainintoja valituksen tekemisestä ”omalle edustajainhuoneen jäsenelle” (congressman). Selvitän, kuka istuu meidän kotikaupunkimme vaalipiiristä Yhdysvaltain edustajainhuoneessa ja löydän hänen kotisivuiltaan lomakkeen, jonka voi printata ja täyttää, jos on ongelmissa USCISin kanssa. Lähden kaatosateessa käymään keskustassa sijaitsevassa edustajan toimistossa ja selitän surkeana tilanteen toimistolla päivystävälle juristille, joka lupaa viedä asiaa eteenpäin.

Kolme päivää myöhemmin saan viestiä sekä oikeusasiamieheltä että edustajan juristilta, että he ovat lähettäneet pyynnön USCISille nopeuttaa käsittelyä. Tästä alle viikossa USCISin nettipalvelussa hakemukseni tila on muuttunut ”vastaanotetusta” ”käsitellyksi”. Huhtikuun loppupuolella itse työlupa eli EAD, luottokortin kokoinen kuvallinen kortti, kolahtaa postiluukusta. Aikaa hakemuksen lähettämisestä on kulunut melkein tasan puoli vuotta.

Huhtikuussa sain työluvan lisäksi myös vieraita. Siskoni kanssa kävimme mm. patikoimassa Browns Canyon National Monumentilla, joka sijaitsee Buena Vistan kylän lähellä. Horisontissa kohoavat Collegiate Peaks: Mount Yale ja Mount Harvard.

2. toukokuuta 2016. Aloitan vihdoin työt. Hallelujah!

Mitä olisin voinut tehdä toisin?

EAD-prosessi on pitkä, tietoa on saatavilla hajanaisesti ja tuttujen kanssa käymieni keskustelujen perusteella ongelmia saattaa tulla missä tahansa vaiheessa prosessia. Minun omiin kokemuksiini pohjautuvat vinkit prosessin nopeuttamiseen ovat tässä:

Tee ensimmäinen Service Request USCISille jo hyvissä ajoin ennen 90 päivän aikarajan loppua. Itsestä tuntui, etteivät Service Requestit paljoa auttaneet, mutta olen kuullut myös tapauksista, joissa EAD on tullut nopeasti Service Requestin lähettämisen jälkeen. USCISin omien ohjeiden mukaan ensimmäisen Service Requestin voi tehdä jo 75 päivää hakemuksen kirjaamisesta.
Vaikka oikeusasiamies virallisesti käsittelee vain tapauksia, jotka ovat 60 päivää myöhässä, netissä moni on kertonut tehneensä valituksen jo aiemmin, mahdollisesti vain pari viikkoa hakemuksen myöhästymisestä. Oikeusasiamiehen valituksessa olennaiselta tuntui, että on lähettänyt ainakin yhden, mieluusti kaksi Service Requestiä, ja yrittänyt itse selvittää asiaa. Toinen vaikuttava asia tuntui olevan se, haittaako EADin viipyminen merkittävästi omaa elämää. Mitä paremmat perustelut, sen vakavammin oikeusasiamies ottaa asian.
Edustajainhuoneen jäsenelle valittamiselle ei ole yleistä aikarajaa, ja tämä taho tuntui omalla kohdallani tehneen suurimman vaikutuksen tai ainakin ottavan tilanteeni henkilökohtaisimmin. Myös tässä kannattaa perustella, miksi sitä työlupaa oikeasti tarvitsisi just nyt heti eikä joskus. Itse painotin sekä tässä että oikeusasiamiehelle tekemässäni valituksessa, että olin ollut useassa haastatteluprosessissa jo pitkällä, ja työluvan puuttuessa en pystynyt vastaamaan suoraan siihen, milloin pystyisin aloittamaan, joka merkittävästi haittasi työnhakuani. Vaikka tämä tuntuu itsestäänselvyydeltä, se kannattaa pukea sanoiksi.

Entä miten sinne USAan oikein saa sen viisumin, jolla saa tehdä töitä? Tästä aiheesta lupaan kirjoittaa infopostauksen joskus toiste – ja jos tämä työlupaprosessi kuulostaa monimutkaiselta, niin viisumit ne vasta monimutkaisia ovatkin.

28.4.2016

Aika kirota tekniikan jumalat alimpaan helvettiin

Tämä postaus on kirjoitettu kännykällä. Syy selviää tekstistä.

Ostin viime syksynä uuden läppärin, kun vanha osoitti hajoamisen merkkejä. Tykkäsin kovasti Aceristani, mutta pian huomasin hiiressä ärsyttävän vian: se tuplaklikkasi usein, kun olisi pitänyt klikata vain kerran.

Elin vian kanssa pitkään, kunnes kuukausi sitten ryhdistäydyin ja päätin valittaa takuuhuoltoon. Asensin uuden ajurin, ei auttanut. Asensin Windowsin uudestaan, ei auttanut. Piti lopulta lähettää läppäri huoltoon jonnekin Teksasiin, josta se palasi vihdoin melkein kaksi viikkoa myöhemmin.

Läppäri toimi pari tuntia moitteettomasti, jonka jälkeen se sammui eikä suostunut käynnistymään uudestaan. No bootable device -ilmoitus kertoi, että BIOS oli hajonnut. Acer lähetti USB-tikun, jolla homma olisi pitänyt korjaantua, mutta turhaan.

Nyt läppäri on keittiön pöydällä odottamassa Fedexille viemistä. Ulkona sataa kaatamalla, eikä minulla ole kotona keinoa tulostaa Acerin lähettämää lappua, joka kattaisi postikulut. Vanha läppärini ei suostu avaamaan nettisivuja kuin pari kappaletta tunnissa, jonka jälkeen se simahtaa ja valittaa ylikuumentumista.

Pieni blogitauko lienee siis väistämätön, ennen kuin saan taas tekniikan toimimaan. Kamerassa on upeita kuvia viime viikonlopun reissulta vuorille, ulkoisella kuvalevyllä on vaikka mitä kuvia Karibialta, Floridasta, kansallispuistoista ja korkeilta huipuilta ja blogin luonnoskansiossa on pari pohdintaa ulkosuomalaisuudesta ja takaraivossa vielä useampi. Ne ilmestyvät kyllä blogiin… sitten ajallaan, ajan kanssa.

Kuulumisia voi seurata yhä Instagramista ja Snapchatista tunnuksella @globecalledhome – jos vain kännykkä jatkaa pelittämistä. Tiputin sen nimittäin viime kuussa tullessa kotiin lätkäharkoista – samoihin rähmäkäpäliin ei mahdu sekä juomapullo, auton avaimet, kotiavaimet, lompakko että kännykkä – ja näyttö meni korjaukseen. Nyt näyttö välillä lakkaa toimimasta tunneiksi kerrallaan, mutta on tietenkin toiminut täydellisesti ne kaksi kertaa, kun olen yrittänyt viedä laitetta takuuhuoltoon.

Että sellaista kevättä tänne. Mitäs sinne kuuluu?

Kuva viime viikonlopulta, kun oli hellettä. Täksi viikonlopuksi on annettu talvimyrskyvaroitus. Hyvää vappua kaikille!

15.4.201616.4.2016

Kun lunta tulee ihan oikeasti paljon

Suomessa on suosittua kansanhupia naureskella muiden kansallisuuksien lumipaniikille. Hohhoh, vai että tuli ”paljon” sitä lunta, no tuliko oikeasti jopa viisi senttiä, ja hehheh, vai että lentokenttä suljettiin, kuulkaas Helsinki-Vantaata ei suljettaisi ikinä…! Meillä on aurat ja nastarenkaat ja kuskit, jotka osaavat ajaa lumessa, ja missään ei tule niin paljon lunta kuin täällä pohjoisessa, katsokaa vaikka Lapin kinoksia. Koulutkin pidetään auki ja niihin hiihdetään, vaikka lunta tulisi vaakasuoraan ja sudet ulvoisivat kannoilla!

Ja onhan se tavallaan ihan totta. Onhan Suomessa todella hyvä valmius lumen varalta ja aurakalustoa vaikka muille jakaa, ja kyllähän sitä välillä on ihan hauska naureskella, kun amerikkalaiset lähettelevät varoituslappuja kotiin, kun säätiedotuksessa on mainittu mahdollinen lumi (jota ei koskaan tullut).

Se, että Suomessa tulisi jotenkin erityisen paljon lunta, on kuitenkin harhaluulo.

Perjantaista lähtien Coloradossa on vilkuteltu säätiedotuksissa Winter Weather Warningia. Tälle päivälle on ennustettu rankkaa ja vetistä lumisadetta, jonka määrästä arviot ovat vaihdelleet 20-40cm välimaastossa. Helsingissä tämä vastaisi vähintään koko helmikuun lumisateita (23cm) yhdessä päivässä, ja nyt ollaan siis huhtikuussa. Vuorilla tuli jo eilen useita kymmeniä senttejä lunta, ja lumisade siellä jatkuu koko viikonlopun ajan.

Paikalliset asukkaat eivät ole suhtautuneet erityisen ihmeellisesti viikonloppuun. Suunnitelmia on tehty in case you’re not snowed in-varauksella ja asioita ei lyödä lukkoon, koska ei tiedetä, päästäänkö liikkumaan. Varmaan pääsisi, jos olisi pakko, mutta onko mitään järkeä lähteä ehdoin tahdoin puskemaan huonoon säähän? Nastarentaat eivät ole pakollisia, joten niitä ei kaikilla ole, ja aurauskalustoa ei ole yhtä paljon kuin Suomessa, koska oletus on, että päivän tai parin päästä aurinko on ennättänyt sulattaa lumen pois.

Koulut ovat kuluneen talven aikana olleet kiinni muistaakseni kahdesti. Niistä viimeisimmällä kerralla kolme viikkoa sitten Boulderissa satoi vuorokauden sisään 40cm lunta – ja se oli vielä vähän. Vähän itään täältä Eriessä, missä kaverini asuu, oli mitattu 60cm lunta samassa ajassa, kaikki uutta, koska vielä edellisenä päivänä oli ollut +20C lämmintä. Suurin osa lumesta pyrytti aamupäivän aikana, ja iltapäivällä lähdin jo ulos ihmettelemään yhtäkkistä winter wonderlandia.

IMG_20160318_213151 — Tältä se näytti matkalla kauppaan iltapäivällä, kun pyry oli jo tauonnut.

Iso osa liikkeistä oli vajaamiehityksellä, vajaa-aukiololla tai kokonaan suljettu, ja suurin osa toimistotyöpaikoista oli todennut, ettei töihin tarvitse tulla. Denveriin johtava moottoritie US-36 oli suljettu iltapäiväksi, ja kun naapurimme oli ajanut sitä pitkin illalla, kuulemma autoja näkyi penkoilla useita. Denverin lentokenttä, yksi Yhdysvaltain vilkkaimmista, sulki ovensa ja ohjasi saapuvat lennot muualle, koska kiitoteitä oli mahdotonta pitää auki tällaisessa pyryssä. Helsinki-Vantaan lumiennätys vuodelta 1999 on 37cm vuorokaudessa, joten vertailukohtaa siinä mielessä löytyy, mutta Google ei kertonut, miten Helsinki-Vantaa reagoi tuolloin lumen tuloon. Joka tapauksessa Helsinki-Vantaan lienee helpompi pysyäkin lumessa auki, koska lentoonlähtöjä ja laskeutumisia on vain reilu 500 kpl vuorokaudessa, kun vastaava luku Denverissä on noin 1500 kpl. Tämä oli muuten ensimmäinen kerta 10 vuoteen, kun Denverin kenttä suljettiin lumen takia, ja Helsinki-Vantaakin on välillä kiinni lumen takia, viimeksi 2003.

Ja miksi minkään olisikaan pitänyt olla auki? Siinä missä Suomessa kieltäydytään ”antautumasta” lumen valtaan, täällä ollaan todettu, että välillä luonto näyttää voimansa ja siinä on turha ryppyillä vastaan. Edellisen lumimyrskyn aikaan kymmeniltä tuhansilta kotitalouksilta pelkästään Boulderissa lähti sähköt, kun lumi katkoi piuhoja. Kiukuttelun sijaan tuttuni, jotka asuivat katkosalueella, lähtivät pelaamaan lautapelejä läheiselle panimolle, jolla oli oma generaattori. Mitä siitäkin tulisi, jos miljoonakaupunki yrittäisi toimia normaalisti lumimyrskyn aikaan? Satoja kolareita, kymmeniä kuolonuhreja, tuskaisia hangessatarpomisreissuja ja turhaa odottelua bussipysäkillä. Vaihtoehtona on, että käy hoitamassa kauppareissun alta pois jo edellisenä päivänä, raivaa kalenterin tyhjäksi, jos vain mahdollista, ja nauttii päivästä kotona perheen kesken lumiukkoja pihalla rakennellen. Sanoisin, ettei coloradolaisten toimintamalli ole pöhkömpi.

Talvi yllättää autoilijat joka vuosi Suomessa. [kuva: IS]

On nimittäin ihan turha kuvitella, että pääkaupunkiseudullakaan asiat sujuisivat tällaisten lumimyrskyjen aikana. Tammikuussa juuri Suomessa uutisoitiin, että Merikarvialla oli satanut 73cm yhden vuorokauden aikana, mikä oli uusi Suomen ennätys. Edelliset ennätykset olivat 50 cm:n luokkaa, Raumalta ja Kilpisjärveltä. Mitään näitä ei oikein voi verrata siihen, kun Denverin kokoinen suurkaupunki – lähiöt mukaanlukien 3 miljoonaa asukasta – saa samanlaisen lumimäärän niskaansa. Helsingin ennätys on vain 30cm, talvelta 1999, ja Helsinki oli silloin ihan sekaisin. Muistan tuolloin saapuneeni kouluun niin, että yli puolet luokasta oli jäänyt kotiin, koska Helsingin lähijunaverkosto oli lopettanut toimintansa sään takia ja bussejakaan ei paljon kulkenut.

Olisikohan ollut järkevämpää pitää silloin Helsingissäkin snow day?

IMG_-dw6plo — Lumimyrskyaamuna pihalla näytti tältä juuri, kun aura-auto oli ajanut ohitse. Puolen tunnin päästä tie oli jo lumessa.

Missä muuten on tehty koko maailman lumisade-ennätys? Se selviää Jarin blogista: Yhdysvaltojen ja usein myös koko maapallon vuorokautiseksi lumisade-ennätykseksi ilmoitetaan 193 cm(Silver Lake, Colorado, huhtikuu 1921). Kaikkiaan 32½ tuntia kestäneen lumisateen aikana lunta kertyi 239 cm. Tuo Silver Lake viittaa Idaho Springsin kaupungin pohjoispuoleiseen järveen, joka sijaitsee meistä tunnin ajomatkan päässä vuorilla.

31.3.2016

Kun terrori-iskut osuvat aivan liian lähelle

Viikko sitten aamulla heräillessä huomasin, että Iiro naputteli vieressä kännykkää. ”Huomenta”, sanoin. ”Brysselissä on ollut terrori-isku”, Iiro vastasi.

Nappasin kännykän yöpöydältä, avasin Facebookin, ja huoahdin helpotuksesta: kaikki kaupungissa asuvat kaverini olivat jo ehtineet merkitä olevansa kunnossa. Aamu täällä Keski-Lännessä on jo iltapäivä Brysselissä, uutiset olivat päässeet ajan tasalle tapahtumien kanssa ja useampi belgialainen tuttu oli ehtinyt kommentoida iskuja somessa.

Helpotus katosi nopeasti, kun luin, millä metroasemalla terroristit olivat räjäyttäneet metron. Kyseinen pysäkki on Europarlamentin lähin metropysäkki, vain parinsadan metrin päässä ex-työkavereitteni työpisteiltä, ja isku sattui kiireisimpään työhönmenoaikaan. Fiilis oli sama, kuin teekkariaikoina joku olisi räjäyttänyt bussin Otaniemen ostarin pysäkillä: kaikkea sattuu ja tapahtuu maailmassa, mutta tämä liippasi aivan liian läheltä.

On todennäköistä, että uhrien joukossa on parlamentin työntekijöitä, mutta tuntuisi liian makaaberilta lähetellä ex-kollegoille ja hyvänpäiväntutuille kyselyitä aiheesta. Niinpä olen viimeisen viikon odotellut, että Belgian viranomaiset julkistaisivat listan uhreista, jotta pääsisin varmistamaan, ettei listalla ole tuttuja nimiä. Tai näin ainakin toivon.

Europarlamentin käytävät tulivat parin vuoden työmatkojen aikana tutuiksi, vaikka eksyinkin melkein joka kerta siellä käydessä.

Terrori-iskujen jälkeen some on täyttynyt taas huolestuneista ihmisistä: uskaltaako Brysseliin mennä? Uskaltaako missään enää liikkua? Mihin tämä maailma on menossa?

Itse olen muistellut sitä, kun vuosi sitten Minneapoliksessa lentokonetta vaihtaessa jäin kaupunkiin jumiin, kun kone hajosi. Korvaava lento Eurooppaan järjestettiin vasta vuorokautta myöhemmin, ja lentoyhtiö järjesti minut yöksi lentokenttähotelliin. Koska lento oli lähdössä vasta iltapäivällä, ajattelin aamulla käydä USAn isoimmassa ostoskeskuksessa, Mall of Americassa, joka sijaitsee ihan Minneapoliksen lentokentän lähellä.

Hotellilla telkkarin avatessa uutisten ykkösaihe oli kuitenkin tämä:

Somalialainen terroristiryhmä Al-Shabaab, Al-Qaidan liittolainen, oli uhannut räjäyttää kyseisen ostoskeskuksen. Uhkauslistalla oli myös yksi kanadalainen ja yksi englantilainen ostoskeskus, mutta voitte arvata, mihin ostoskeskukseen amerikkalaisen median huomio kiinnittyi. Uhkausten yhteydessä uutisissa näytettiin klippejä aiemmista terrori-iskuista, joita Al-Shabaab oli tehnyt Afrikassa. Yksi näistä oli kenialaiseen ostoskeskukseen ja oli tappanut yli 70 ihmistä.

Mitä tehdä? Tarvitsin lounasta ja puhtaat alushousut; ruumalaukkuni oli yhä lentoyhtiöllä. Halusin nähdä Mall of American sisähuvipuistoineen ja övereine käytävineen. Pohdin asiaa Facebookissa, ja äitini reaktio oli salamannopea: Eiiii, älä mene sinne!

Pohdin lisää, ja päätin, että nyt ei ollut oikea aika kuunnella äitiä.

Al-Shabaabin uhkaukset olivat lopulta vain sitä – uhkauksia. Tätä ei kuitenkaan kukaan olisi voinut tietää varmasti etukäteen: tiettävästi USAssa asuu useita eri islamistiterroristijärjestöjen tukijoita, ja tällaisilla uhkauksilla on myös tapana vetää puoleensa kaiken maailman ”yksinäisiä susia”. Uhka oli siis varmaan todelllinen, vaikka sitä oli vaikea kauppakeskuksen autioilla käytävillä uskoa.

Jonkun mielestä uhattuun ostoskeskukseen meneminen on varmaan uhkarohkeaa, mutta minulle kyse oli periaatteesta. Se periaate kuuluu näin:

On se kyllä hitto, jos terroristit onnistuvat rajoittamaan jotenkin minun liikkumistani. Minä en suostu elämään terrorin alaisuudessa, en suostu terrorisoitavaksi. Saatan joskus pelätä, mutta en anna sen muuttaa käyttäytymistäni.

Kutsukoot joku naiiviksi, mutta minä aion jatkossakin uskoa kanssaihmisten hyvyyteen. Aion matkustaa Brysseliin tai Pariisiin tai Turkkiin tai vaikka New Yorkiin ihan niin kuin ennenkin, en peru lentoja lentokenttäiskujen pelossa, enkä aio käyttää metromatkoja muiden matkustajien kyttäämiseen. Vaikka iskut ovat kauheita, kuolen silti todennäköisemmin missä tahansa ennaltamainitussa paikassa liikenneonnettomuudessa.

Ennen kaikkea tiedän, että juuri sitä terroristit haluaisivat, että käpertyisin neljän seinän sisälle ja alkaisin pelätä tuntemattomia. Ja siihen minä en suostu.

Aiheeseen liittyen, vietimme Iiron kanssa taannoin synttäreitäni Pariisissa vain pari päivää Charlie Hebdo -iskujen jälkeen, seurasimme pariisilaisesta hotellista käsin terroristijahtia, kävimme illallistamassa tyhjissä ravintoloissa ja osallistuimme miljoonan muun tavoin rauhanmarssille. Siitä kokemuksesta lisää aiemmasta kirjoituksesta: #JeSuisCharlie – Pariisi terrori-iskujen jälkeen.

7.8.20158.8.2015

Mittayksiköt Amerikan malliin – siis mitkä kupit, unssit ja paunat?

Kun kultaisella 90-luvulla muutin ala-asteikäisenä ja täysin kielitaidottomana perheeni mukana Yhdysvaltoihin, ainoa ässä hihassani koulussa oli, että numerot ovat sentään samoja kaikkialla maailmassa. Päivän viimeisenä ollut matematiikan tunti tavattiin lopettaa pieneen kilpailuun, jossa pienryhmissä ratkottiin matemaattinen lasku, ja ensimmäisenä laskun ratkaissut ryhmä pääsi aina lähtemään kotiin. (…tai siis kävelemään pihalla seisoville koulubusseille, jotka toki odottivat kaikkia oppilaita.) Minä olin suosittu tiimikaveri, koska vaikka sen oudon suomalaisen tytön kanssa ei mitään pystynytkään puhumaan, niin ainakin se ratkoi murtolaskuja nopeammin kuin kukaan muu.

Tyrmistykseni oli siis aika totaalinen, kun eräänä päivänä kysymys oli: How many ounces is in 2 gallons, 1 quart and 3 cups of water?

????? HÄÄÄÄH???? Onko tämä joku vitsi??

On se, iso vitsi, mutta tämä vitsi vain jatkui ja jatkui. Kuudennella luokalla tappelin luokkakavereitteni kanssa siitä, kumpien mittayksiköt olivat järkevämpiä, eivätkä kaverini suostuneet pyörtämään päätään, vaikka kukaan heistä ei osannut kertoa minulle, kuinka monta jaardia on mailissa. Osaatko sinä muka kertoa, kuinka monta senttiä on kilometrissä? Öh, joo osaan…

Seitsemännellä luokalla törmäsin vihdoin matematiikanopettajaan, joka ymmärsi tuskani. Perustelin hänelle juurta jaksaen, miksi paikalliset mittayksiköt ovat yhtä tyhjän kanssa ja metrijärjestelmä ainoa oikea, ja yllätyksekseni sain erityisvapauden jättää kaikki amerikkalaiset mittayksikkömuunnoslaskut tekemättä. Opettaja Mr. Lipsky totesi minulle silloin, että eiköhän parin vuosikymmenen sisään Yhdysvallatkin ole siirtynyt järkeviin mittayksiköihin. Nyt pari vuosikymmentä myöhemmin Mr. Lipsky on todennäköisesti syönyt hattunsa, amerikkalaiset porskuttavat yhä eteenpäin gallonien voimalla, ja minä olen vieläkin pihalla unsseista.

Jotain kuitenkin osaan, joten tässä minun muistisääntöni siitä, miten tämä tuskastuttava mittajärjestelmä toimii.

Meidän viiden päivän sääennuste näyttää tältä.

Lämpötilat: Fahrenheitit

Fahrenheit-asteikon juju on yksinkertainen: 0F on ”kylmempää kuin ulkona ikinä on”, ja 100C on ”ihminen lievässä kuumeessa”. Ihan oikeasti, tämä ei ole vitsi. Hollantilainen herra Fahrenheit vaan sattui mittamaan nämä ”talven kylmimmät lämpötilat” Islannissa talvena, joka oli poikkeuksellisen leuto, joten nollapiste ei ole kuin -18C ja negatiivisiakin lukuja näkyy. 100F taas on 37,7C.

Fahrenheitien muuntamiseen celsiuksiksi on tietenkin olemassa laskukaava, mutta minulla on käytössä sen sijaan hattuvakiokaava, joka on jotakuinkin tällainen:

Alle 0: Oikeasti kylmää.

0-32: Ei-niin-kylmä pakkanen. Veden jäätymispiste on 32F.

40- ja 50-luvut: Kannattaa ottaa takki mukaan.

60-jotain: Ulkona pärjää ilman takkia.

70-lukujen alapää: Sisälämpötilat. Helleraja on 77F.

80-jotain: Miellyttävän lämmin.

90-jotain: Epämiellyttävän lämmin.

100-jotain: Tuskaisen lämmin, älä mene ulos. Paitsi jos olet Death Valleyn kansallispuistossa.

Ruoanlaitossa uunilämpötiloissa mennään jo niin suuriin lukuihin ja toleransseihin, että laskukaavana toimii 2 x Celsius = Fahrenheit. Ainakin meidän napsuvalla kaasu-uunillamme, jonka termostaatti ei muutenkaan ole turhan tarkka.

Check-in — Oletko miettinyt, mistä lentoyhtiöiden laukkupainoraja 23kg tulee? Se on tasan 50 paunaa. [Kuva: Slices of Light]

Painot: paunat ja unssit

Yksi pauna on 453 grammaa, siis yksi jauhelihapaketti. Paunat voi jakaa kahdella, ja vähän alaspäin pyöristämällä saa kilot. Tai kilot voi kertoa kahdella, ja vähän ylöspäin pyöristämällä saa paunat.

Unsseja en käytä, koska alle paunan painoiset esineet ovat muutenkin höyhenen kevyitä. Kaupassa myytäviin paketteihin taas on yleensä painettu myös grammat.

got milk? — Amerikassa kaikki on isompaa, myös maitotölkit [Kuva: www.bluewaikiki.com]

Tilavuudet: gallonat, quartit, pintit, kupit ja unssit

Gallona on 3,8 litraa, joka on helppo hahmottaa, koska maito myydään täällä gallonoissa, ja maitotölkin nyt tietävät kaikki. Sellainen iso pönikkä, painaa helkutisti, ja yleensä arkielämässä puhutaan yhdestä, ehkä kahdesta, max kolmesta gallonasta. Sen jälkeen loppuu käsitys litroistakin, koska kuinka helposti mieltäisit, millaisesta vesimassasta on kyse, jos uima-altaassa on 5000 litraa vettä? (No okei, aika helposti jos alkaa miettimään kuutiodesimetreissä.)

Tässä kohtaa muuten Britti-yksiköt eroavat Amerikkalaisista yksiköistä: nimet ovat samat, mutta gallona, johon koko järjestelmä perustuu, on eri. Brittien gallona on 10 paunan edestä vettä eli noin 4,5 litraa, eli jokseenkin järjellinen luku järjettömässä järjestelmässä. Amerikkalaiset taas käyttävät mittana vanhaa viinigallonaa, joka ei taida perustua yhtään mihinkään, mutta viiniä sillä mitattiin. Esimerkiksi yhdessä viinitynnyrissä on 31,5 viinigallonaa, mikä on tälle järjestelmälle ominaisesti oikein kiva tasaluku.

Quart on nimensä mukaisesti neljäsosagallona eli käytännössä litra. Vähän vajaa, mutta jos keittoresepti vaatii litran kanalientä, niin ihan hyvillä mielin voi kaataa kattilaan quartin kanaliemitölkin (kyllä, kanaliemi myydään täällä tölkeissä). Heittää vaikka vähän vettä perään jos ei tunnu tarpeeksi vetiseltä.

Pintti on puolikas quart, siis vähän alle puoli litraa. Olutta ei täällä kuitenkaan yleensä mitata pinteissä vaan unsseissa: 16oz in iso olut, 12oz pieni olut. Minulla kesti pitkään oppia muistamaan tämä, mutta onneksi sentään kysymyksestä Twelve or sixteen ounces? osaan päätellä, kumpi on isompi luku. Viinimittoja en hahmota unsseissa vieläkään, joten parempi tilata lasien sijaan suoraan pullo.

Kuppi on iso kahvimuki, neljäsosa-quart eli vajaa 2,5 dl. Tämä on kaikista helpoin mittayksikkö, koska desimittojen sijaan meillä on tietenkin muovisia yhden kupin kokoisia mittokannuja, joissa on kääntöpuolella myös ne tutut ja turvalliset desit.

Unssit… siis mitä unssit oikein tekevät tässä osiossa, eivätkö ne ole painoyksikkö? No joo, ovathan ne sitäkin, mutta sen lisäksi ne ovat tilavuusyksikkö nimeltä fluid ounce eli fl.oz, ja arvatkaapa mitä: yksi unssi vettä painaa vähän yli unssin! Sen verran loogista, että olen unohtanut unssien opettelun myös tilavuuksissa, ja onneksi resepteissä puhutaan unssien sijaan kuppien murtoluvuista.

Portland Distance Sign — [Kuva: Glen Mazza]

Pituudet: mailit, jaardit, jalat, tuumat

Kun mailin kertoo 1,5:llä ja pyöristää vähän ylöspäin, lopputuloksena on kilometrejä. Samoin kilometrit muuntuvat maileiksi napsaisemalla noin kolmasosa pois, eikä näissä nyt turhan tarkka muutenkaan tarvitse olla: pitkiä matkoja mitataan mailien sijaan minuuteissa – siis kuinka monta minuuttia kestää ajaa väli autolla – ja patikointipolkujen pituudet ovat muutenkin välillä vähän sinne päin.

Amerikkalaiset nopeusrajoituksethan ovat muuten maileissa. Luonnollisesti amerikkalaisissa autoissa on nopeusmittari myös maileissa, joten näitä ei tarvitse muuntaa suuntaan eikä toiseen. Niissä nopeusmittareissa on kuitenkin pienemmällä listattu myös kilometrit, joten amerikkalaisen auton voi ongelmitta tuoda Eurooppaan. Toiste päin ei kannata yrittää, ja aika harva varmaan yrittääkään…

Jaardit ovat vähän lyhyitä metrejä. 25 jaardin uima-allas on vähän lyhyempi kuin uima-altaat Euroopassa, mutta yllättäen ei ole olemassa 50 jaardin uima-altaita, vaan pitkät altaat ovat sitten metreissä. Varmaan niissä uivat uimarit haluavat harjoitella saman pituisessa altaassa missä sitten Euroopassa kilpailevat. Jaardeja käytetään aika vähän uima-altaiden ja muiden urheilulajien ulkopuolella, mikä on sääli, koska ne ovat pituusmitoista minulle kaikkein helpoimpia.

Jalka on jonkun hujopin jalka, koska ei minun jalkateräni ole kuin 23cm, ja jalka on reilu 30cm. Muuten kovasti arvostamassani Colorado’s Fourteeners-reittikirjassa kiipeilijäguru on kirjoittanut pitkän puolustuspuheen jaloille, jonka kantava argumentti on: I have a foot. I do not have a meter. Sen jälkeen kun on ensin muljauttanut pari kertaa silmänsä niitä pyöritellessään voi todeta, että kolme mittayksikkö-jalkaa on yksi jaardi, eli kun kertoo jalat kolmella niin saa taas sen saman vähän vajaan metrin.

Usein maileista puhuessa käytetään mailien kymmenesosia ja korkeuksia mitattaessa puhutaan pelkistä jaloista (esim fourteener-vuoret ovat yli 14 000 jalkaa), mutta joskus joku valopää menee sotkemaan pakan puhumalla maileista ja jaloista yhdessä. Opin vasta viime vuonna, kuinka monta jalkaa on mailissa, kun rupesimme tilaamaan kotiin Denverin paikallislehteä 5280. Miksi tuo nimi? Maili on 5280 jalkaa, ja Denverin kaupunki on tasan mailin merenpinnasta.

Tuuma on vajaa 2,5 cm. Kuulostaako tutulta? Kuppihan oli vajaa 2,5 dl! Neljä tuumaa on siis 10cm, ja sillä tarkkuudella pärjää jo pitkälle, kunhan ei yritä ohjata Mars-luotaimia.

Jaloista ei ikinä käytetä kymmenesosia, vaan se alle jalan osuus ilmoitetaan aina tuumina. Esimerkiksi minun pituuteni on 5 jalkaa 8 tuumaa, amerikkalaisittain ilmoitettuna 5′ 8″. Mahdollisesti tuumien jälkeen voitaisiin lisätä vielä murtoluku, mutta sitä en ikinä tee, koska silloin pitäisi myöntää, että olen vain 5′ 7½”.

Postauksen otsikkokuva: Biking Nikon SFO

14.6.2015

Kielipuolena maailmalla – miltä tuntuu elää vieraan kielen keskellä?

Eräänä iltana Helsingissä suomea osaamattoman kaverini lähdettyä kotiin toinen kaverini huokaisi: olipa rankkaa puhua koko ilta englantia! Ja pitääpä nostaa sinulle hattua, kun jaksat siellä ulkomailla puhua vieraita kieliä koko ajan! Toppuuttelin, että eipä tuo mitään, olenhan minä Suomessa asuessanikin tehnyt töitä englanniksi, ei tunnu missään.

Nyt pari vuotta myöhemmin olen valmis myöntämään: olin väärässä. Se on välillä ihan hel-ve-tin rankkaa. On täysin eri asia tehdä töitä pari tai jopa kahdeksan tuntia päivässä vieraalla kielellä ja sitten käydä kaupassa, jossa kaupan kassa tervehtii omalla äidinkielelläsi, kuin elää vieraskielistä todellisuutta joka päivä 24/7.

Eikä tämä edes riipu vahvasti kielitaidon tasosta. Kas näin:

Mount Sanitas, Boulder — Tämän kirjoituksen kuvat ovat Boulderin Mount Sanitakselta, jossa kävimme patikoimassa viikko sitten.

Taso 0: Kielitaito? Mikä kielitaito?

Saavuin vaihtoon Tsekkeihin eräänä kylmänä helmikuun alun päivänä monta vuotta sitten ja kohtasin tyrmäävän kielimuurin. Jo matka bussiasemalta yliopistokampukselle tuntui ylitsepääsemättömältä, koska minulta puuttui yhteinen kieli lähes kaikkien kohtaamieni ihmisten kanssa, enkä lopulta löytänyt etsimääni bussia vaan nappasin alle taksin. Vuokrasopimukseni kanssa oli ongelma, en tiennyt mistä hakea avaimet, ja asuntolani alakerran respan täti ei puhunut muuta kuin tsekkiä. Kun vihdoin pääsin huoneeseeni, törmäsin kämppikseeni, jota lähestulkoon halasin onnessani, että jes, vihdoin joku nuori opiskelija, joka varmasti osaa englantia! Tämän hänelle kerrottuani hän katsoi minua kummeksuen, osoitti itseään, ja sanoi: ”Mongolia. No English.”

Totaalinen kielitaidottomuuden fiilis ei paljoa helpottanut vaihtourani aikana. Vaihtarit kyllä puhuivat englantia, ja ennen pitkää opin selviytymiseen tarvittavan määrän tsekkiä, mutta yhtä paljon piti muokata omia tarpeitaan: tilasin ruokalistalta sitä mitä ymmärsin – tai mitä en ymmärtänyt, ja varauduin siihen, että syön aivan kaikkea, myös kananmunia pinaattikastikkeessa tai lihaa, josta ei tiennyt, mitä eläintä se on. Kaupassa en yleensä ostanut mitään tiskin takaa vaan pelkästään asioita, jotka sai poimia itse. Kun olin kerran lankakaupassa ostamassa lankaa, joita oli tarjolla vain siellä tiskin takana, tyydyin siihen, mitä minulle ensimmäisenä tarjottiin. Entäpä se kerta, kun sain selville monen mutkan kautta, että voidakseni tulostaa jotain koulun koneilta minun tarvitsisi maksaa siitä etukäteen eräälle sihteeri Dupaloválle? Tässä ote taannoisesta vaihtariblogistani:

Dupalován luokse pääsi vain soittamalla kelloa, jonka seurauksena rouva huuteli minulle ovipuhelimesta jotain tsekiksi. Menin lukkoon enkä osannut sanoa mitään, jolloin ohikulkija päästi sisään käytävälle ja ohjasi oikeaan huoneeseen. Täällä kerroin asiani englanniksi rouvalle, jonka jälkeen hän selitti minulle jotain sujuvasti tsekiksi, josta sain poimittua sanan ”login”, joten tiesin mitä kirjoittaa post-it-lapulle, jota hän minulle tarjosi. Seuraavaksi hän kirjoitti tietokoneelleen jotain ja kysyi ”Kolik jotain jotain jotain?”, missä kolik on ”kuinka paljon”. Osasin vastata ”sto” ja kaivaa sadan korunan setelin esille, jonka jälkeen hän selitti minulle taas jotain tsekiksi ja sanoi ”na shledanou” – näkemiin. Vastasin děkují (kiitos) ja poistuin hölmistyneenä.

Pärjääminen ympäristössä, jossa on käytännössä täysin kielitaidoton, vaati ennen kaikkea sopeutumista kaikkeen, mitä tulee vastaan. Omia toiveita tai pyyntöjä ei paljoa osannut tai pystynyt esittää. Puolen vuoden vaihtokokemuksena tuo meni eksoottisena seikkailuna, mutta pidempään en olisi tuohon tilanteeseen halunnut jäädä – enkä tietenkään olisi jäänytkään. Olisinhan vähintään oppinut kieltä tarpeeksi päästäkseni tasolle 1.

Taso 1: Minä olen Jenni. Minä olen Suomesta.

Luxemburgissa alku meni melkein Tsekki-kokemukseeni verrattavissa olevissa tunnelmissa, mutta hyvin pian ranskan kurssit tuottivat tulosta, ja aloin ymmärtämään menoa ympärilläni. Ymmärtämään, mutta en välttämättä kykeneväisenä niihin vaikuttamaan. Kun sitten vähän myöhemmin olisin jo osannutkin esittää toiveita, usein päällimmäinen fiilis pitkän työpäivän jälkeen oli: ei jaksa. Ranskan puhuminen tuntui välillä niin suurelta ponnistelulta, että menin mieluummin sieltä, missä aita oli matalin, ja tilasin terassilla vaikkapa valkkaria, vaikka olisi tehnyt mieli jotain drinkkiä, koska en jaksanut ruveta kyselemään drinkkivalikoimasta mitään. Patonkia tiskiltä tilatessa en yleensä jaksanut tiedustella eri patonkien eroavaisuuksista – jotain mitä Suomessa suomeksi tekisin ihan huomaamatta ja automaattisesti – vaan tilasin ensimmäisen vaihtoehdon, jonka tunnistin. Juna-asemalla teetä mukaan pyytäessä saatoin muuttaa mieleni, että juonkin sen paikan päällä, mutta ei puhettakaan, että olisin huikannut tästä tarjoilijan perään; mieluummin join teeni pahvimukista kuin lähdin sönkkäämään excuse-moita.

Sanalla sanoen, muutuin Luxemburgissa epäsosiaaliseksi. Kun kielitaito on vielä sillä tasolla, että lauseiden muodostusta pitää miettiä, sen yleensä jättää tekemättä, ellei ole pakko. Tietenkin oli päiviä, jolloin olin reippaampi, kyselin ja vastailin vierastakin vieraammalla kielellä ja kävin jopa keskustelua, mutta etenkin loppuvaiheessa, kun kielitaitoni oli parhaimmillaan mutta motivaationi huonoimmillaan, oikein kaipasin suomalaisten kavereitteni seuraan. Se ainoa hetki päivässä, kun puhuminen oli helppoa!

Ehkä tämä jaksamisen puute ja väsyminen liittyy jotenkin vanhenemiseen? Olen nimittäin kerran aiemminkin ollut yhtä kielipuolisena ulkomailla, kun perheeni muutti 90-luvulla Yhdysvaltoihin. Kielitaitoni kehittyi tuolloin humisten ja en muista kertaakaan, että olisin kokenut samanlaista väsymystä; monta muuta tunnetta sen sijaan palaa elävästi mieleen. Esimerkiksi häpeää, kun opettaja kysyy minulta jotain, enkä ymmärrä. Taikka ärsytystä, kun rinnakkaisluokkalainen tulee puhumaan minulle, mutta luokkatoverini hätistävät hänet pois sanoen, että she doesn’t speak English, vaikka ymmärsin keskustelunalun ihan hyvin ja olisin jopa kyennyt vastaamaan. Tai sitten suoranaista raivoa, kun otan kuvisluokassa käteeni skalpellin ja luokkakaverini rientää kertomaan minulle kuin pikkulapselle, että watch out, it is sharp. Suomeksi olisin suoltanut aikamoisen vuodatuksen aiheesta ”pidätkö minua tyhmänä”, mutta tuolloin englanniksi se typistyi kahteen sanaan: I know.

Kaikesta vaikeudestaan huolimatta olen tyytyväinen kummastakin kokemuksesta: sekä siitä, että opin ylipäätään ranskaa – jotain mitä pidin lähes mahdottomuutena vielä jokin aika sitten – sekä erityisesti siitä, että lapsuuden kokemuksieni ansiosta englantini kehittyi lähes äidinkielen tasoiseksi, mistä se vuosikymmenten Suomessa asumisen jälkeen laskeutui hiljalleen tasolle 2.

Taso 2: Se pieni ero natiivin ja ”erittäin hyvän” välillä…

Suomalaisia ansioluetteloita lukiessa olen pistänyt merkille, että moni listaa englannin ”äidinkielen veroisena”. Ehkä tämä on ihan ymmärrettävä tapa erottua maailmassa, jossa ranskalaisten ”good English” voi olla oikeasti kaikkea muuta, mutta en luota hetkeäkään yhdenkään sellaisen ihmisen lausuntoon aiheesta, joka ei ole asunut pidempiä aikoja englanninkielisessä maassa. Ei siksi, että äidinkielen veroisen englannin voisi oppia vain asumalla natiivien keskellä (vaikka sekin lienee totta), vaan siksi, että eron ”erittäin hyvän” ja äidinkielen veroisen välillä huomaa vasta silloin.

Keski-Euroopassa kavereiden kanssa välillä tuntui, että juttu luistaa yhtä hyvin kuin äidinkielellä, mutta harha syntyi siitä, ettei kukaan meistä puhunut englantia äidinkielenä: kaikki käytimme standardienglantia, puhuimme hiuksenhienosti natiivia hitaammin ja etenkin olimme tottuneet toistemme aksentteihin. Kieltä on helpointa puhua silloin, kun on keskustelukumppanin kanssa kielitaidossa samalla tasolla.

Amerikkalaisten keskuudessa ongelmat tulevat esille valikoidusti. Kahden kesken en tule paljoa asiaa ajatelleeksi, mutta auta armias, kun päästään meluisaan ravintolaan isolla porukalla, jossa on itse ainoa ei-natiivi. Suomeksi pystyy meluisassa ympäristössä puolesta sanasta täydentämään toisen puolen, mutta englanniksi saa usein ihmetellä huuli pyöreänä, mitä tuo toinen oikeastaan tarkoitti, ja kun ei kehtaa koko ajan olla kyselemässä excusemetä, päätyy vain nyökyttelemään ja toivomaan, että lause ei ollut kysymys. Jenkkilauman innostunutta keskustelua on työ ja tuska seurata – taas joku viittaus johonkin julkkikseen, urheilujoukkueeseen tai muuhun, josta ei ole mitään havaintoa! – ja kun ilmaan heitetty sanaleikki vihdoin sytyttää hehkulampun päässäsi, on jo liian myöhäistä nauraa.

Usein hehkutettu small talk saattaa hyytyä, vaikka ymmärryksen kanssa ei olisi mitään ongelmaa. Kun tuntematon tai puolituttu lohkaisee vitsin, voi vain nauraa ja hymyillä ystävällisesti. Suomessa samassa tilanteessa heittäisin tietysti jonkun jatkojutun, hauskan sutkautuksen, josta keskustelu lähtisi pyörimään, mutta englanniksi ei vaan tule mitään mieleen. Silloin, kun tulee, sutkaus saattoi kuulostaa vielä hyvältä omassa päässäni, mutta ääneen sanottuna alkaa toivoa, että sen voisi vetää takaisin, kun vastapuoli ei ymmärräkään vitsiä heti toivotulla tavalla. Ja silloin, silloin kun on vajonnut tämän seurauksena syvään ulkopuolisuuden tunteeseen, silloin kun on taas koko päivän tuntenut olonsa tuppisuuksi vaikka olisi halunnut puhua pälpättää muiden mukana, silloin suomenkielisissä illalliskeskusteluissa Iiron kanssa nousee esille ajatus, että olisi siinä Suomessa asumisessakin omat puolensa.

Taso 3: Onko sitä?

Olen joskus miettinyt, että pakkohan on olla vielä ylempi taso, jolla vieras kieli oikeasti muuttuu äidinkielen veroiseksi, puhe soljuu kuin vettä vain eikä sanottaviaan tarvitse ikinä missään tilanteessa miettiä. Ehkä sen tason ovat saavuttaneet ne ulkosuomalaiset, joiden anglismeja täynnä vilisevä suomi takeltelee kuin viimeistä päivää, välillä kokonaisia lauseita on helpompi sanoa englanniksi ja auta armias sitä kirjoitettua ilmaisua, jolla ei läpäisisi edes ala-asteen äidinkielen koetta. (Saatoin ehkä itse olla tällä tasolla lapsena juuri ennen perheeni paluumuuttoa Suomeen, ja muistikuvani omasta suomenkielen tasostani ovat jokseenkin karmaisevia.) Tai sitten oma kielipääni ei vain ole riittävän hyvä pitämään sisällään useampaa kuin yhtä äidinkielen tasoista kieltä, ja monelle muulle tämä ei ole ongelma eikä mikään? Tai ehkä juuri se, että roikun suomessa kiinni kynsin ja hampain, pidän tärkeänä äidinkieltäni ja puhun sitä Iiron kanssa joka päivä estää muiden kielten kehittymisen? Ehkä ne amerikkalaiset, jotka kyselevät ulkomaalaisilta pariskunnilta, puhuvatko he keskenään englantia vai äidinkieltään, eivät olekaan ihan pönttöjä? Oli niin tai näin, ei olla vaihtamassa Iiron kanssa kotikieltä englanniksi.

Kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia, joten miten on? Miten sinä olet kokenut vieraalla kielellä kommunikoinnin? Entä oletko saavuttanut tasoa 3?

22.5.201522.5.2015

Muutto ulkomaille – mutta entäs ne kaverit?

Mietin pitkään, viitsinkö kirjoittaa tästä aiheesta, koska moni ystävä ja sukulainen lukee blogiani. Loukkaantuvatko he nyt tästä, mitä seuraavaksi aion kirjoittaa? Toivottavasti eivät – tätä ei sitten ole kirjoitettu kukaan yksittäinen ihminen mielessä! Tämä kirjoitus perustuu kokemuksiin ja keskusteluihin usean ulkosuomalaisen kanssa, ja eniten tämä olkoon muistutus niille, jotka ajattelivat ulkomaille lähteä, ettei kaikki ole aina ruusuilla tanssimista.

Sitä nimittäin muuttaa ulkomaille sillä ajatuksella, että eipä tuo välimatka varmaan niin paljoa paina: kyllähän sitä tulee Suomessa kuitenkin välillä käytyä, eikä aikuisten ihmisten ole pakko nähdä toisiaan viikottain, että pysyttäisiin ystävinä. Ensimmäisenä vuotena käyt Suomessa pari kertaa, varaat kalenterin täyteen kahvitteluita ja tapaamisia ja pidät tärkeänä kaikkien näkemistä. Moni ystävä kyselee kiinnostuneena uudesta asuinmaasta, ja sinä kerrot innoissasi elämästäsi ja kutsut kylään. Tulkaa kaikki, ihan milloin vaan, olisi niin upeaa! Suurin osa lupailee tulevansa, pari tuleekin. Mutta miten muiden kanssa käy?

Kirjoituksessa esiintyvät lainaukset poimittu keskusteluista ulkosuomalaisten FB-ryhmästä.

Mun kaverit Suomessa on lupautuneet tulemaan tänne ennen kuin täytetään 30. Kohta ollaan 40, eikä ketään ole näkynyt.

Osa mun perheestä meinaa, että asun ”kaukana” ja ei ole varaa, mutta odotetaan, että minä menisin jokaiseen kissanristiäistilaisuuteen. Eipä näillä USA:n lomilla paljon käydä. Olen 20 vuotta täällä ollut, ja luulen, että perheeni ei kovasti ikävöi.

Niinhän se on, etteivät ystäväsi ja sukulaisesi Suomessa ole voineet vaikuttaa muuttoosi ulkomaille, sinä muutit sinne ihan itse. Näin ollen oletus on, että sinä huolehdit tapaamisista käymällä Suomessa tarpeeksi usein. Aluksi tämä on ihan okei, mutta pidemmän päälle alkaa tuntua, että olisihan se kiva, jos sinun ei tarvitsisi aina olla se, joka istuu lentokoneessa. Laatuaikaakin jäisi paremmin, jos voisit viettää useamman päivän jonkun yksittäisen läheisen kanssa sen sijaan, että yrittäisit mahduttaa koko Suomen lähipiirisi lyhyeen lomaasi.

Kaikki on kiinni rahasta – vai onko?

Yksi lapsuuden ystävistäni, jota aina tapaan Suomen reissulla sanoi, ettei voi tulla Amerikkaan vastavierailulle, koska heillä on vielä asuntolainaa maksamatta. Ilmeisesti n. 20 vuoden päästä sopii odottaa vierailulle… Ovat ihan keskituloisia, joten ei ehkä kuitenkaan täysin PA asuntolainasta huolimatta.

Mä olen tainnut luovuttaa jo kaverien suhteen. Kyllä ne kauhistelee hinnalla, ja sitten on juuri niitä muita matkoja aina tulossa.

Useimmat kaverit ovat vakitöissä pitkillä lomilla varustettuna, mutta ”aika” eikä ”raha” riitä. Riittää kyllä tosiaan Thaimaan matkaan… Suomessa käydessä ollaan nokka nyrpyllään, jos en ehdi nähdä. Mä nykyään vaan vastaan, että lentää ne koneet tännekin suuntaan.

Rahat ovat harvalla suomalaisella niin tiukalla, ettei sitä pystyisi yhtään säästämään välttämättömyyksien jälkeen, ja useimmiten kyse ei olekaan rahojen absoluuttisesta määrästä vaan niiden priorisoinnista. Jokainen on vapaa priorisoimaan rahansa miten tykkää, mutta sinä kyllä huomaat jäädessäsi joidenkin ystävien prioriteettilistalla jatkuvasti ö-luokkaan.

Mikset asu Thaimaassa tai Floridassa?

Kaveri: Voi kun ikävä teitä, ois niin ihana nähdä. Minä: no tule tänne, ilmainen asuminen ja lennot nyt edullisia. Kaveri: No kun oon jo siellä Chicagossa käynyt, mut jos muutatte johonkin muualle niin sit voisin tulla.

Suoraan on sanottu, ettei tulla tänne ihan periaatteesta, kun Amerikka ”on mitä on”. Siis herrajestas! Eikö käy mielessä, että saattaisi loukata minua, jolla 3/4 perheestä on amerikkalaisia.

Kaverit ja sisarukset käy Thaimaassa, kun sinne on niin helppo mennä Helsingistä. Onhan se hieno paika, en voi valehdella, mutta ei sinne kyllä yhtään helpompaa tai halvempaa ole mennä kuin tulla tänne.

Keskusteluissa ainoat amerikansuomalaiset, jotka kertovat läheisiensä käyvän heillä kylässä mukavan usein, tuppaavat asumaan Floridassa. Jos sinä asutkin pikkukaupungissa Iowassa, on turha odottaa käymään muita kuin aivan läheisimpiä ystäviä. Monet Suomessa asuvat tuntuvat miettivän ensisijaisesti matkakohteita, ja kaverin luona sitten käydään, jos sellainen sattuu osumaan oikeaan kaupunkiin. Vaikka ymmärrät sen, koska matkaan panostetaan niin paljon rahaa ja aikaa, tämä saattaa alkaa jossain vaiheessa häiritsemään, koska siellä iowalaisessa pikkukaupungissa on kuitenkin jotain, mitä ei muualta löydy: sinä! Ethän sinä Turussa asuvalle kaverillekaan sanoisi, ettet nyt viitsi tulla viikonlopuksi, koska olet jo nähnyt Turun linnan.

Välillä tuntuu pahalta…

Harmittaa kyllä joskus oikein tosissaan. Mulla on kaunis koti ja tykään emännöidä. Olen ylpeä elämästäni täällä ja haluaisin esitellä sitä ystäville. Joskus tuntuu, että ihan kuin passiivisagressiivisesti rangaistaisiin siitä, että muutin pois.

Parhaita kavereita ei ole näkynyt täällä, keiden kanssa aina tavataan, kun minä menen Suomeen. Olen kyllä aika hyvä kokki, tykkään emännöidä jne. En tiedä miksi eivät vaan tule vierailulle, kutsuttu on monta kertaa.

…ja välillä vituttaa kaikki.

Kaikki kyllä tosiaan matkustaa muualla maailmalla, joten kai se seura täällä sitten tosiaan on niin perseestä, etteivät halua tänne tulla.

Kyllä mua loukkaa varsinkin se, että omat vanhemmat eivät ole tulleet käymään, ja olen ollut täällä kymmenen vuotta. Nolottaa kun ajattelen, että mitä mieheni perhe siitä ajattelee. Aina on kaikenlaista kiirettä, vaikka ovat eläkkeellä, mutta joka talvi he kuitenkin käyvät jossain lämpöisessä lomalla.

Loukkaantumisen tunne on jotain, mikä toistuu ulkosuomalaisten keskusteluissa hämmentävän usein puhuttaessa Suomessa asuvista läheisistä. Monella ei olisi käynyt ennen muuttoa mielessäkään, että näin voisi käydä.

Mutta kun se tuntuu niin epäreilulta!

”Kun lasten kanssa on niin vaivalloista matkustaa ja matka on niin pitkä.” Kommentti minulle, joka on lentänyt vuosittain kahden alle 3-v kanssa. Mut jep, onhan se matka tännepäin luonnollisesti pidempi.

Ja sitten syyllistävästi: te ette KOSKAAN käy täällä.

Oispa ihana tosissaan joskus mennä vaan oikeasti jonnekin muualle lomalle! Aina lomat ja rahat palaa Suomen reissuun!

Itse käymme Suomessa joka toinen kesä ja onneksi ollaan pystytty näkemään monia, mutta yleinen mielipide tosiaan tuntuu olevan, että se on meille paljon helpompaa tai edullisempaa. Viisihenkinen perhehän mahtuu hyvin Suomen pikku koteihin ja sohville nukkumaan…

”Liian pitkä ja vaihdollinen lento”, ”ei oo varaa” ja ”koneita tippuu jatkuvasti” kuullaan meilläkin. Ilmeisesti meillä on rahaa ja aikaa, ja meidän henkikulta ei ole yhtä kallis.

Jos haluat käydä pitkillä lomilla Thaimaassa, älä muuta ulkomaille – ellet sitten muuta Thaimaaseen. Suomessa asuessa pystyit miettimään lomien kohdalla, minnes sitä oikein lähtisi, mutta ulkomailla asuessa aina ensimmäinen ajatus on, pitäisikö mennä Suomeen. Jos päätät olla menemättä, jossain takaraivossa saattaa kaikesta huolimatta kolkuttaa huono omatunto, kun et lähtenyt katsomaan huonokuntoisia vanhempiasi, jälkikasvua saaneita ystäviäsi tai nopeasti kasvavia sukulaislapsiasi – joita kaikkia sinulla on tietenkin hirveä ikävä.

Jos sitten menetkin Suomeen, niin älä oleta, että läheisesi siellä välttämättä tajuaisivat, että olet reissannut mantereen tai maailman toiselle puolelle ihan vaan heitä varten. Monen heistä mielestä kun sinun Suomeen tulemisesi on itsestäänselvyys.

Ja sitten kun sinne Suomeen menee…

Mua huvitti viime kesänä, kun oltiin sovittu kuuden tyttöporukalla ulosmenosta ja rafla varattu, niin yksi sanoi päivää ennen, ettei viitsikään lähteä niin pitkälle – 15 km, yhdellä bussilla… oli pakko sanoa, että niin, mulla oli 7700 kilsaa takana.

Kaikki kinuaa Suomeen, ja sitten kun menet, kaikilla on niin kiire, etteivät ehdi nähdä, vaikka tietävät, että olet Suomessa vain lyhyen ajan, ja tuo aika on tiedossa viikkoja tai kuukausia etukäteen.

Mulla kävi kerran Suomen-lomalla niin, että olin liikahtanut kotipaikkakunnalta yhdeksi ainoaksi illaksi Kuopioon, jossa asuu useampi kaveri. Oli tarkoitus nähdä porukalla keskustassa. Yksi ei sitten lopulta saapunut paikalle, kun oli syönyt liikaa jäätelöä.

Ennen mulla oli aina kova paine, että kaikkia pitää Suomessa käydessä nähdä, mutta nyt sitten vuokrattiin mökki Ahvenanmaalta viikoksi. Kerroin kaikille, että vastaanotto on joka päivä, ruokaa löytyy ja sauna on lämmin. Kustaviin voi jättää auton parkkiin lauttarannassa, ja lautalla pääsee ilmaiseksi yli, ja tulen sitten vastarannalta hakemaan. Ainoastaan yksi henkilö tuli käymään.

On kova kolaus, kun tajuaa, ettei kaikilla läheisillä ehkä ollutkaan yhtä kova ikävä sinua kuin mitä sinulla heitä. Kavereiden tekosyyt sille, miksei jakseta nähdä, tuntuvat naurettavilta ja turhauttavilta etenkin silloin, kun itse olet valmis raahautumaan paikalle jetlagisena mihin vuorokaudenaikaan tahansa, jotta päästäisiin näkemään edes pari tuntia kerran vuodessa. Osa kavereista on valmis näkemään vaivaa ja raivaamaan kalenteriinsa aikaa sinun takiasi, mutta osalla elämä selvästi rullaa eteenpäin paremmin ilman ulkomailla asuvia häiriötekijöitä.

Ennen pitkää vedät omat johtopäätöksesi.

Aluksi se loukkasi, mutta nyt en enää viitsi antaa sen vaikuttaa. Pidän hauskaa niiden ihmisten kanssa, joilla on minulle aikaa. Ystävyys on kaksisuuntainen katu.

Jossain vaiheessa laskin, että olen käynyt yhden ja saman kaverin seitsemissä tupareissa viimeisen viiden vuoden aikana. Montakos mun asuntoa kyseinen pariskunta on nähnyt viimeisten vuosien aikana? Ehh… No eivät ole tulleet käymään, kun mieluummin mennään Meksikoon, Italiaan tai Pariisiin viidettä kertaa. Kaikilla on tottakai oikeus mennä minne huvittaa, mutta tulipahan huomattua, että tämä on hyvin yksisuuntainen tie, jota ei pahemmin kiinnosta enää ravata.

Kyllä täytyy sanoa, että niin se on, että kaikki ne aluksi sanoivat tulevansa, mutta ainoastaan yksi ystävä on käynyt. Mutta kun minä menen Suomeen pariksi viikoksi, niin ystävät olettaa, että juoksen ympäriinsä kyläilemässä. Ensin sitä tuli niin tehtyäkin, mutta nyt en enää moiseen ruljanssiin ala. Ihan ok, jollei halua tulla – siinä se tosiystävyys mitataan.

Suomessa sinulla oli hyvän päivän tuttuja, vähän parempia tuttuja, kavereita joita nähtiin porukalla, kavereita joita nähtiin kahden kesken, ystäviä ja tosiystäviä. Kun tarpeeksi pitkään asuu ulkomailla, on enää hyvän päivän tuttuja ja tosiystäviä. Ajan myötä ystävät jakaantuvat kahteen kastiin – niihin, jotka panostavat ystävyyteen, ja niihin jotka eivät – ja vaikka Suomessa olisitkin saattanut aina olla se, joka soittaa pyytääkseen kaupungille tai istuu bussissa käydäkseen kylässä, ulkomailla ei enää riitä jaksaminen panostaa niihin ystäviin, jotka eivät panosta takaisin.

Narinan vastapainoksi

Yksi ystävä lensi New Yorkiin ja tuli sieltä Greyhoundilla Nebraskaan. Kesti varmaan yli 30h tulla vaihtojen kanssa busseilla, mutta lentolippu perille oli liian kallis. Jos tuollaisen matkan on valmis tekemään tullakseen moikkaamaan meikäläistä, niin tietää, että kyseessä on tosiystävä.

Jos jotkut kaverit vaipuvatkin pois elämästäsi ja koet kylmiä kolauksia ihmissuhteissasi, niin jotkut ystävät osoittautuvat kultaakin kalliimmiksi. Mitä vaivalloisempi matka, sitä kiitollisempi olet, kun joku tulee käymään.

Kites in the Park, Fort Collins, Colorado — Tämän kirjoituksen kuvat on otettu viime sunnuntaina Fort Collinsin kaupungin järjestämästä Kites in the Park -leijapäivästä. Coloradossa on ollut poikkeuksellisen sateista ja kylmää viimeiset pari viikkoa, mutta sunnuntaina aurinko paistoi.

Neuvoja ystävyyden säilyttämiseen

Miksi muuten kirjoitin tämän jutun sinä-passiivissa enkä yksikön ensimmäisessä persoonassa? Siksi, että moni Suomessa asuva ystäväni ja lähisukulaiseni on tullut katsomaan minua joko Luxemburgiin (tai lähimaastoon) taikka sitten Atlantin toiselle puolelle, ja luulen, että minulla on ollut keskimääräistä vähemmän ahdistusta aiheen tiimoilta. Tästä asiantuntija-asemasta käsin jaan muutamia neuvoja, joita osaa olen seurannut itse, osa taas on kantapään kautta opittua.

Ulkomaille muuttavalle:

Suomessa käydessä älä yritä tavata kaikkia kerralla. Illanvietto parin läheisen kanssa on antoisampi kuin hätäisesti nautittu kahvikuppi tai isomman lössin kokoontuminen, jossa ehdit vaihtaa hädin tuskin pari sanaa jokaisen kanssa. Kun ystäviä tapaa harvemmin, usein menee hetki aikaa päästä pintapuolisesta kuulumisten vaihtamisesta syvempiin aiheisiin.
Ulkomaille muutettua alkuaika menee säätöön ja uuden näkemiseen, mutta muista pitää yhteyttä Suomeen sillä tavalla kuin sinulle on luontevaa. Jos ennen puhuitte puhelimessa, ehdota Skype-tapaamista; jos ennen lähettelitte tekstareita, lataa Whatsapp; ja aina, kun näet jonkun Facebookin chatissa, on hyvä hetki kysyä kuulumisia. Jos et pidä itse yhteyttä, tuskin kaverisikaan pitävät sinuun.
Älä oleta, että kaverisi tai edes sukulaisesi tulisivat tapaamaan sinua, vaikka he niin sanoisivat. Älä kuitenkaan lannistu, vaan kutsu uudestaan. Jos se tuntuu sinusta hyvältä, voit myös ehdottaa yhteistä matkaa jonnekin, jonne he pääsisivät helpommin tai halvemmalla.
Välillä kannattaa tulla kissanristiäisiin pitkänkin matkan päästä, vaikka se olisikin kallista eikä sovi kunnolla aikatauluihisi. Ne tilaisuudet kun eivät välttämättä tunnu kissanristiäisiltä kavereistasi vaan ovat heille tärkeitä. Tähän liittyen, muistuta kavereitasi kertomaan sinulle tärkeiden juhlien päivämäärät heti, kun ne ovat tiedossa, jotta sinulla on mahdollisuus suunnitella lomasi niiden mukaan.

Ulkomaille muuttavan ystävälle:

Kun saat tietää ystäväsi tulevan Suomeen, ehdota oma-aloitteisesti tapaamista, jotta ystäväsi ei olisi aina se, joka järjestää tapaamiset. Varsinkin jos ystäväsi loma Suomessa on lyhyt, yritä konkretisoida suunnitelmat ajoissa, jotta ne varmasti toteutuvat; aikataulumuutokset ovat vaikeita, kun aika on rajallinen. Jos asut kaukana ystäväsi Suomen majapaikasta, mieti, olisiko mahdollista käydä moikkaamassa häntä siellä, ettei hänellä mene kallisarvoista Suomen-aikaa kulkuvälineissä istumiseen.
Tätä ei voi painottaa tarpeeksi: jos vain suinkaan mahdollista, käy moikkaamassa ystävääsi ulkomailla. Tämän suhteen ei kuitenkaan tarvitse pitää kiirettä, sillä yleinen kokemus on, että vasta ensimmäisen vuoden tai kahden jälkeen vierailut Suomesta hiipuvat, ja sen jälkeen vierailijoita todella arvostaa.
Jos et käy moikkaamassa ystävääsi vuosienkaan jälkeen, älä kerro hänelle tekosyitä rahapulasta, ellet oikeasti elä kädestä suuhun ilman mitään mukavuuksia. On ihan ok priorisoida elämässään muuta kuin ystäväsi näkemistä, mutta tekosyyt eivät tunnu hyvältä.
Älä myöskään valittele matkan pituutta tai vaikeutta – ystäväsi kyllä on tietoinen siitä käydessään Suomessa – äläkä missään nimessä hauku paikkaa, johon ystäväsi on muuttanut. Vaikka hän olisi itse valittanut siitä, kukaan ei halua kuulla muilta valitusta asuinpaikastaan.

Lisättävää? Omia kokemuksia? Jätä kommentti!

2.3.201512.6.2015

Viikko Luxemburgissa ja maailmalla

Tämän postauksen piti alunperin olla otsikolla Viikko arkea Luxemburgissa, mutta ennalta valittu viikko ei ollut kovinkaan arkinen eikä edes erityisen Luxemburgissa: Viikko alkoi teknisten vikojen, ”45 minuuttia” – ”2 tuntia” – ”4 tuntia” -myöhästelyepisodin ja lopulta lennon peruuntumisen takia Minnesotassa lentokenttähotellissa. Kirjoitan niin paljon matkustelusta ja lomista, että ajattelin vaihteeksi jakaa blogissa, miltä minun arkeni näyttää, mutta ehkä minun pitää kirjoittaa aiheesta joku toinen viikko.

Inspiraatio tälle postaukselle tuli Sinin kirjoituksesta Seitsemän päivää Kabulissa.

Maanantai

7.00 Herätys hotellihuoneessa Minneapolisissa. Läppäri auki ja etätöitä. Luen viikon loman aikana kertyneitä sähköposteja ja käyn läpi asiakkaan tarpeita ja vaatimuksia järjestelmän seuraavaa versiota varten.

11.00 Lähtö läheiseen Mall of Americaan syömään lounasta ja ostamaan vaihtovaatteita; ruumalaukku jäi lentokentälle säilöön.

Mall of Americassa, Yhdysvaltojen suurimmassa ostoskeskuksessa, on sisällä mm. huvipuisto

12.15 Ostostelut tehty, joten istahdus Long John Silversiin syömään uppopaistettua kalaa, uppopaistettua langustia ja uppopaistettua jotain-mistä-en-ottanut-selvää.

13.30 Ratikka kohti lentokenttää. Lyhyen matkan varrella jäisiä perunapeltoja.

14.30 Lasi viiniä loungessa ja puhelu Iirolle. ”No näkyikö ostoskeskuksessa terroristeja?” Ei näkynyt, uhkauksista huolimatta.

16.00 Lentokoneessa. Hetken rullailun jälkeen kapteeni kuuluttaa, että ”arvot” eivät ole kunnossa, varmaankin koska koneen moottorit ovat viettäneet yön Minnesotan hyytävässä pakkasessa. Epätoivoinen olo.

16.45 Kapteeni kuuluttaa, että tyhjäkäynti sai arvot kohdilleen, ja olemme valmiita lähtöön. Vaihdan pari penkkiä taaemmaksi tyhjälle keskiriville, ja kahden elokuvan jälkeen (Whiplash & Fury) ojentaudun pitkäkseni nukkumaan.

Tiistai

07.00 Pyörät iskeytyvät Pariisin kentän kiitoradalle.

08.15 Vaatteiden vaihto ja laittautuminen lentokentän vessassa. En mene töihin joogahousuissa.

Golla Axl Cabin Bag — Käsimatkatavaroissa vaihtovaatekerta ja pokkari

09.35 Luxairin pikkukone lähtee rullaamaan. Edessäni istuva kakara vetää penkkiä taaksepäin jo ennen nousukiitoa, ja vieressäni istuva teini yskii jatkuvasti päälleni.

10.35 Nappaan laukkuni matkatavarahihnalta. Luxemburgilainen tullimies kyselee, olenko ostanut jotain Yhdysvalloista, mutta on kiinnostunut todellisuudessa vain elektroniikasta.

11.08 Töissä täysi härdelli päällä. Vartin kuulumisten vaihtamisen jälkeen lähden jahtaamaan työkavereita avoimilla asioilla. Painostan koodaajat palaveeraamaan puoliksi lounastunnin päällä, koska se on ainoa kaikille sopiva hetki.

12.58 Kipitän romanialaisen työkaverini kanssa syömään.

14.00 Kuuntelen kaksi tuntia presistä, josta ensimmäinen puolikas on mielenkiintoista, toisella puolikkaalla vääntelen niskojani, jotta en torkkuisi.

16.15 Takaisin työpisteellä. Käyn lävitse työkaverin kanssa yhteisiä kantojamme kahteen huomiseen palaveriin. Pitkä puhelu Brysselissä istuvalle kollegalle hommasta, jonka lupasin hoitaa, koska luulin sen olevan pikkujuttu, mutta joka ei sitten ollutkaan, ja josta on myös palaveri huomenna.

17.25 Juoksu ympäri toimistoa varmistamassa, että ihmiset, joille haluan vielä tänään puhua, eivät ehdi lähteä kotiin. Viime tipassa tulleiden uusien vaatimusten läpikäyntiä kolmen eri ihmisen kanssa.

18.30 Saan puhuttua viimeisenkin työkaverin kanssa. Printtaan huomiselle tarvittavat paperit ja huikkaan graafikolle bonsoirit vetäessäni matkalaukkua kohti ovea.

18.52 Avaan kotioven, työnnän matkalaukun sisään, ja suuntaan kauppaan.

19.25 Jouduin odottamaan patonkiani kymmenen minuuttia, koska joku äijä nappasi viimeisen edellisestä satsista nenäni edestä, mutta se ei haittaa, koska kainalossani lämpöä hohkava patonki on vielä kotiin saavuttua tulikuuma.

19.40 Sohvalle dippailemaan patonkia humukseen ja nauttimalla sitä pehmeän ranskalaisen juuston kera. Katson jakson Boardwalk Empirea ja menen nukkumaan.

Keskiviikko

6.59 Herään sopivasti puoli minuuttia ennen kellon soittoa.

8.05 Ostan juna-asemalta teetä ja croissantin, nappaan aamun ilmaisjakelulehden ja astun junaan. Matkalla luen ensin lehden, valmistaudun päivän ensimmäiseen kokoukseen, ja lopulta luen tunnin Vadelmavenepakolaista.

20150225_083211 — Matkan varrella Belgian maaseutu on kääriytynyt sumuun.

11.00 Saapuminen Brysseliin. Haen EXKistä lisää teetä.

11.30 Löydän oikean kokoushuoneen. Miittari venähtää, mutta se ei haittaa, sillä saamme asioita aikaiseksi.

13.10 Juoksen kaverin työpaikalle hakemaan hänet lounaalle vuohenjuustobagelille.

14.00 Iltapäivän kokousputki alkaa. Vastailen kysymyksiin, teen ehdotuksia, ja lupailen asioita tapahtuvan. Välissä juoksen rakennuksesta toiseen.

16.45 Viimeinen kokous loppuu. Juoksen kohti junaa. Asemalla olo alkaa tuntua hassulta. Matkalla laattaan vessassa useaan otteeseen ja makaan sikiöasennossa penkillä.

20.05 Normaalisti kävelen kilometrin asemalta, mutta nyt otan bussin, ja harkitsin vakavasti taksia. Huhuilen whatsapissa, löytyisikö keltään kaverilta appelsiinimehua, koska kaupat ovat jo kiinni. Diagnosoin mahdollisen noroviruksen ja laitan jo illalla sängynpohjalta mailia töihin, että huominen jää väliin.

Torstai

12.57 Nousen vihdoin sängystä katkonaisesti nukutun yön jälkeen.

13.30 Keitän ravioleja, ja saan syötyä neljäsosan. Katson uusimman John Oliverin ja kolme jaksoa Boardwalk Empirea.

18.20 Vessapaperi on loppumaisillaan, enkä todellakaan ole kaupassakäyntikunnossa. Päätän jäädä saikulle myös huomenna.

21.30 Katson vihdoin Mintun suosituksesta pari jaksoa The Nordenia, ja niiden perusteella ihan helmi TV-ohjelma kulttuurien eroista. Syön pari näkkileipää.

Esimerkki dokkarista, jossa georgialaispastori käy tutustumassa Pohjoismaiden uskonnollisuuteen. Dokkarit ovat katsottavissa Yle Areenassa myös ulkomailta käsin.

keskiyö Kirjoitan blogia, eniten järkevä asia mihin tänään pystyn. Kohta voisi mennä nukkumaan.

kahden maissa Ei nukuta, kun tuli nukuttua viime yönä niin paljon.

neljän maissa Ensimmäistä kertaa nälkä yli vuorokauteen. Syön vielä kolmannen näkkärin.

kuuden maissa No niin, tämä yöhän meni peräti mainiosti…

Perjantai

12.00 Olin laittanut herätyskellon soimaan ja nousen ylös, jotta unirytmi ei menisi totaalisesti päin prinkkalaa. Kaameat vatsakivut, vaivun takaisin sänkyyn.

14.00 Uusi yritys, ravioleja vatsaan. Pari jaksoa The Nordenia, blogeja, ja Meren katedraalin aloitus.

16.38 Raviolit pysyvät vatsassa ja vatsakipu on häipynyt. Päätän, että kipeänä olo saa luvan loppua tähän, ja aloitan kyselemään kavereiden viikonloppusuunnitelmia.

18.27 Aivotonta netissä roikkumista. Se mekko on sinimusta, ei valkokultainen.

19.15 Soitan Skypestä Iiron kännykkään, joka ohjaa auton kaijuttimiin. Minä istun Luxemburgissa sohvalla, Iiro huruttaa toisella puolella maailmaa motaria pitkin lentokentälle. Nykytekniikka on ihmeellistä.

22.00 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia ja pari jaksoa Nordenia, jonka jälkeen eksyn vielä lukemaan Ruskeita tyttöjä. Nukkumaan vähän puolen yön jälkeen.

Lauantai

9.30 Heti herättyä päivän suunnitelmien lukkoonlyöntiä. Belgian luolat kiinnostaisi, mutta kaverin päivystysvuoron takia ei voi poistua maan rajojen ulkopuolelle. Päätämme sen sijaan lähteä Echternachiin, Luxemburgin vanhimpaan kaupunkiin.

11.55 Treffit parin kaverin kanssa bussipysäkillä. Kuulumisten vaihto haparoivalla ranskalla, ranskan puhumiseen kestää aina hetki tottua.

12.45 Bussi saapuu Echternachiin. Lounasaikaa jäljellä enää tunti, joten etsimme söpön viinibaaribrasserien. Herätämme ilmeisesti positiivista huomiota, sillä ruokailun päätteeksi kokki tulee tarjoamaan digestiivit.

14.00 Käymme Echternachin luostarin basilikassa, joka on alunperin 600-luvulta, mutta joka on viimeksi rakennettu uudestaan natsien hyökkäyksen jäljiltä. Yritämme turisti-infoon, mutta se on kiinni.

14.20 Kolkuttelemme esihistoriallisen museon ovia. Museo on kylttien mukaan auki maanantaita lukuunottamatta joka päivä klo 10-12 ja 14-17, mutta ovi ei aukea eikä sisällä ole ketään. Perusmenoa.

15.00 Kävelemme auringonpaisteessa järven rannalle taputtelemaan lampaita. Yritämme katsomaan roomalaisen kartanon raunioita, mutta ne aukeavat vasta huhtikuussa. Takaisin keskustaa kohti, kaupasta limsaa ja suklaata ja istumaan aurinkoon Sûre-joen rannalle katsomaan, kun ankat yrivät uida kovan virtauksen poikki Saksaan.

Echternachin lampaat ja yksi kili

17.15 Bussi takaisin Luxemburgin kaupunkiin. Kaupan kautta kotiin. Syön, lakkaan kynnet ja editoin valokuvia.

21.30 Tapaan kaverit uudestaan baarissa. Mukana myös kaverinkaveri, jolla on myöhäisillan treffit pari tuntia myöhemmin. Hehkutan PKN:ää potentiaalisille Euroviisu-äänestäjille.

23.30 Kaverinkaveri lähtee treffeilleen ja me päätämme vaihtaa baaria. Espanjalaisbaariin ei mahdu, joten lähdemme yökerhoon.

00.30 Ensimmäistä kertaa tanssilattilla yli puoleen vuoteen, DJ soittaa Lady Macarenaa ja Bomfunk MCsiä. Ympärillä 18-50-vuotiaita, keski-ikä yli 30. Jos Luxemburgissa on teinihelvettejä, en ole niistä tietoinen.

01.45 Spottaamme tanssilattialla kaverinkaverin tanssivan sylikkäin treffikumppaninsa kanssa. Reagoimme aikuismaisesti eli hypimme, osoittelemme ja vislaamme, jotta meidät varmasti huomataan.

03.48 Vedämme takit päälle narikassa ja laulamme portaissa Backstreet Boysin Everybodyn tahtiin. Kävellen kotiin.

epicbilekuva — Yökerhossa kierteli valokuvaaja

Sunnuntai

11.30 Ylös sängystä. Teetä, aamiaista ja Boardwalk Empiren viimeisen kauden loppuun katsominen.

15.30 Tiskausta, siivousta, matkalaukkujen purkamista.

18.30 Leffafestarille katsomaan bulgarialaiselokuvaa The Lesson opettajasta, joka ajautuu taloudellisiin ongelmiin.

21.30 Iltapalaksi kreikkalaista salaattia UMK-finaalin pyöriessä taustalla. Teen vielä hetken käsitöitä ja menen nukkumaan puolen yön maissa.

4.8.20142.2.2015

Kun USAn maailmanlaajuinen viisumitietokanta menee rikki

Kävin viisumihaastattelussa Yhdysvaltain suurlähetystössä kaksi viikkoa sitten, ja silloin sanottiin, että passia uuden viisumin kanssa voi tulla hakemaan viikon päästä. Normaalisti odotusaika olisi vain neljä päivää, mutta nyt we have been experiencing some delays.

US Visa — Jotain tämän näköistä pitäisi kohta minunkin passistani taas löytyä. Innolla odotan, miltä kuva näyttää, sillä latasin viisumijärjestelmään vain jonkun kuvan, joka meni läpi automaattisista tsekeistä, ja olin valmistautunut antamaan haastattelutilanteessa varsinaisen viisumikelpoisen kuvan – mutta se jäi sitten antamatta. Kai se toinenkin kuva oli ihan ok. [Kuva: red]

Viikko sitten tiistaina koputin hyväntuulisena suurlähetystön porttia, ja hetken odottelun jälkeen hermostuneen oloinen mies tuli ulos pyytelemään anteeksi. We can’t issue any visas right now, hän aloitti. Sen jälkeen hän kertoi, että reilu viikko sitten joku tietokanta, jota Yhdysvallat käyttää viisumien myöntämiseen, oli kaatunut, eikä sitä olla vielä saatu korjattua. Kuinka kauan tähän menee? Ei tietoa. Ei mitään tietoa. Sorry, mies totesi, naurahti kuivasti, ja tarjoutui antamaan minulle passini takaisin ilman viisumia, jos tarvitsisin sitä johonkin. Totesin, että tarvitsisin sitä vasta parin viikon päästä, mutta silloin viisumi olisi hyvä olla mukana, koska matka vie Yhdysvaltoihin, johon mies totesi, että That’s nice ja hermostuneesti naurahti uudestaan.

Siis anteeksi mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? No idea, mies totesi ja pudisteli päätään, ja kaikesta näki, että hän oli joutunut käymään tämän epämiellyttävän keskustelun lävitse monta kertaa viimeisen parin päivän sisään. I mean if this continues, they’ve go to do something. People have plane tickets, people have commitments in the US, something’s got to be done, mies totesi. Okei, mutta entä mitä minä teen? We’ll contact you, I guess, mies sanoi ojentaen suurlähetystön käyntikorttia. Onnea odotteluun.

Cambodia, Thailand, and US visa — Vanhasta passistani löytyi myös Kambodzan viisumi, ja sen saaminen taannoin oli huomattavasti helpompaa: ojenna telttakatoksen alla istuvalle aseistautuneelle khmerille $20 ja katso, kun hän liimailee ja leimailee viisumin paikoilleen. Ei haastattelua, ei edes yhteistä kieltä. [Kuva: Houston Marsh]

Töihin päästessäni googlettamalla löysin Daily Mailin jutun aiheesta: ongelma ei todellakaan koske pelkästään minua vaan kaikkia, jotka olivat viimeisen reilun viikon aikana hakeneet Yhdysvaltain viisumia. Kaikkia viisumityyppejä, kaikkia suurlähetystöjä. Maailmanlaajuisesti ongelmasta kärsiviä on kymmeniä tuhansia, joista minä olin vain yksi. Kun sitten vielä seuraavana päivänä sain mailia suurlähetystöstä, vatsanpohjassa oli aika ikävä fiilis.

The U.S. Department of State has been experiencing technical problems with its visa system, which are affecting global operations. This issue is worldwide and is not specific to any particular country or visa category. We recognize and deeply regret the inconvenience to travelers. We are doing everything possible to return passports with visas as soon as we are able to complete processing. We regret that we are currently unable to predict how long the delay will be.

Tämän mailin lopussa luki: This email is UNCLASSIFIED.

Aikaa oli vielä useampi viikko, mutta mitä jos tätä ongelmaa ei saataisi korjattua ajoissa? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Ilman viisumia pelkällä ESTAlla maahantuloviranomaiselle selittämään, että ei nyt ole kolmen kuukauden sisään paluulippua ostettuna, mutta ajattelinkin häipyä maasta Meksikon maarajan kautta? Ihan totta, varmasti aion! Ja sitten ilman viisumia varmaan pitäisikin häipyä, ettei seuraavalla kerralla maahan tullessa syytettäisi aiheesta laittomaksi maahanmuuttajaksi.

Consular Media Tour — Suunnilleen tällaisessa kopissa konsuli istui haastattelun yhteydessä, ja sormenjäljet toki otettiin siinä samassa. Minulla vaan ei ollut noin hienoa saria päällä. [Kuva: US Consulate Chennai]

Tätä lievää stressiä kesti viikko, sillä tänään suurlähetystö oli lähettäny uuden mailin: Your visa can finally be printed today, you can collect it today. Oi tätä ilon ja riemun päivää! Mutta mitä tästä opimme: älä koskaan jätä viisumia viime tippaan, sillä mitä vaan voi tapahtua. Ehkä ei siis pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ties vaikka suurlähetystö ehtii palaa maan tasalle tässä välissä, tai saadessani vihdoin passini käteeni suurlähetystön vartiokoira hyökkää sen kimppuun ja repii sen kappaleiksi.