Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.
Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.
Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.
Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…
Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.
Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:
Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.
Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.
Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.
Kotivuoreni on linnani.
Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.
Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.
Kolmetoista vuotta WTC-iskujen jälkeen tämä muistopäivä näkyy yhä Amerikan arjessa. Aamulla autoradiossa kerrottiin, että joku pizzeria jakaa ilmaista pizzaa niille, jotka lahjoittavat rahaa iskujen uhrien perheitä tukevalle hyväntekeväisyysjärjestölle. Facebookissa yksi amerikkalainen kaverini pyysi ihmisiä miettimään muistopäivän kunniaksi, mikä on heille tärkeää elämässä – Volunteer your time, donate to a worthy cause, hug your children a little tighter today, smile at someone who may need a lift or better yet at someone who you find DIFFERENT than yourself… – kun taas toinen tyytyi vaihtamaan profiilikuvakseen liehuvan USAn lipun lauseella We will not forget. Päivää on muisteltu jokaisella uutiskanavalla, ja isänmaallisuudestaan tunnetulla Foxilla kolumnisti pyysi ihmisiä sitotumaan Amerikan aatteeseen – recommit yourself to the cause of America – koska America’s military still carries the burden of defending freedom amidst a fallen world.
Me muistelimme tätä päivää jo viime pääsiäisenä, kun kävimme vierailulla New Yorkin WTC-muistomerkillä. Lippu muistomerkille piti tuolloin vielä varata etukäteen netistä, ja se oli ”ilmainen”, mutta siitä perittiin parin taalan varausmaksu. Käytännössä paikan päälläkin olisi pystynyt varaamaan vierailuajan saman suuruista maksua vastaan, mutta silloin olisi pitänyt jonottaa pidempään. Me olimme unohtaneet printata ennakkoon varatun lipun, mutta kun menin kysymään ohjeistuksia jakavalta vartijalta, pitäisikö meidän tämän takia jonottaa uusi aika, hän totesi, että I belive you ja antoi meille takataskustaan ylimääräiset liput. Nykyään koko lippukäytännöstä on luovuttu, ja muistomerkille pääsee oikeasti ilmaiseksi jonottamatta.
WTC One, alueelle rakennettava uusi ja entistä korkeampi pilvenpiirtäjä, oli pääsiäisenä piirua vaille valmis.
Paikalla oli massiiviset turvatarkastukset, mutta ne soljuivat aika sujuvasti eteenpäin, eikä ollut aikaakaan kun pääsimme aitojen rajaamaan muistolehtoon. Kyltit peräänkuuluttivat kunnioittavaa käytöstä, ja vierailijat automaattisesti hiljensivät ääntään, joten ihmismassoista huolimatta alueella oli yllättävän rauhallista. Kahden sortuneen pilvenpiirtäjän paikalle oli rakennettu valtavat altaat, joissa vesi soljui altaiden pohjalla olevaan mustaan aukkoon. Altaita ympäröivät iskuissa kuolleiden nimet, yhteensä vähän vajaa kolme tuhatta nimeä.
Muistomerkiltä löytyivät myös Pennsylvanian pellolle romahtaneen koneen matkustajat.
Muistomerkillä minua herkisti käytäntö, jossa joka päivä kyseisenä päivänä syntymäpäiviä juhlivien nimien kohdalle lisättiin valkoinen ruusu. Se auttoi konkretisoimaan, että kyseessä oli elävät ihmiset, joista suurin osa olisi tänä päivänä oikeasti juhlinut syntymäpäiviään, ellei olisi menehtynyt ihmishenkien menetyksellä mitattuna maailmanhistorian pahimmassa terroristi-iskussa.
Osakesijoittaja Greg Malone, 1958-2001, töissä Euro Brokersilla (Etelätornin 84. kerros).Ravintolatyöntekijä John Holland, 1970-2001, töissä Windows of the World -ravintolassa (Pohjoistornin 107. kerros).
Viime pääsiäisenä paikalle rakennettu WTC-museo oli vielä vaiheessa, mutta nyt se on jo avattu, ja sisältä pitäisi löytyä seikkaperäinen katsaus päivän tapahtumiin. Meidän oli kuitenkin tyytyminen Gift Shopin sisällä olleeseen pieneen aikajanaan, josta päivän tapahtumia pystyi kertaamaan. Suurimman huomion Gift Shopin nurkassa saivat palomiehet, poliisit ja muut, jotka olivat auttaneet ihmisiä selviytymään päivän tapahtumista, ja poliisikoiratkin oli mainittu.
Melkein valmis museo, joka avattiin noin kuukausi meidän käyntimme jälkeen.
Jotain tuhon laajuudesta ja järkyttävyydestä amerikkalaisten mielessä kertoo, että muistomerkki saatiin valmiiksi vasta kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Iskuista jäljelle jäänyt kaaos saatiin siivottua alle vuodessa, ja loppu aika meni muistomerkin suunnittelussa. Lopputulokseen voi kuitenkin olla tyytyväinen: syyllistäminen, kansallismielinen pullistelu ja muu turha on jätetty pois, ja muistomerkistä päällimmäisin tunne on surumielisen arvokas.
Kaiken tämän lomassa mieleeni muistui, kun tein kotona itselleni tonnikalasalaattia aikaisin loppuneen lukiopäivän jälkeen, ja äitini soitti ja käski avata heti telkkarin: ”Siellä on lentokoneita lentänyt päin pilvenpiirtäjiä.” Sain telkkarin auki juuri parahiksi nähdäkseni ensimmäisen torneista sortuvan livenä maahan. Loppuiltapäivän yritin tavoittaa New Yorkissa asuvaa kaveriani ja sadattelin Yleä, joka katkaisi lähetyksen näyttääkseen Eduskunnan kyselytuntia.
CNN:n liveuutisointia kyseiseltä aamulta. Toinen kone osuu suorassa lähetyksessä torneihin kohdassa 13:29, eivätkä sen koommin uutisankkuri kuin livekommentoijakaan huomaa konetta vaan puhuvat ”räjähdyksestä”.
1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.
Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.
Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!
Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.
Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.
Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.
Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?
Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.
Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.
2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.
Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.
Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.
Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.
3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.
Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.
Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.
Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.
Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.
4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.
Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?
Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.
Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.
Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.
Me teimme sen! Huipulla ollaan!
Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.
Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.
Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.
Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.
Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.
Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…
Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.
Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.
Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.
Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.
Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.
5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.
Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.
Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.
We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.
Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.
Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.
Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.
Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.
Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.
Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.
Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.
Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.
Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.
Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.
Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.
Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.
Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.
Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.
Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.
Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.
Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.
Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto. Jemez Pueblon asukkaat eivät ole tiwoja vaan towaintiaaneja.
Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.
Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.
Viimeiset neljä vuorokautta tuntuvat paljon pidemmiltä, nähtiin ja koettiin sen verran paljon. Palaan varmaan vielä moneen otteeseen tämän reissun tapahtumiin (toiveita saa esittää jos jotain tiettyä juttua haluaa nopeammin langoille), mutta tässä lyhyt yhteenveto reissusta Instagram-kuvien avulla.
Perjantaina meillä piti olla kahden tunnin ajomatka Colorado State Fairille, mutta hieman epäonnisen ruuhka-ajoituksen ja tietöiden ansiosta matkaan meni kolme ja puoli tuntia. Meille jäi siis lopulta aika vähän aikaa tutustua markkinatarjontaan – uppopaistetut juustokakut jäivät löytymättä! – mutta tämä ei haitannut, sillä ehdimme monster truck showhun. En ole aiemmin tajunnut, mitä järkeä on päristellä ympäriinsä isorenkaisilla hullunkokoisilla avolavarekoilla, mutta nyt tajuan. Kun yksi rekoista hyppyrin jälkeen lanasi koulubussin etuosan mennessään, hihkuin ympärillä istuvien penskojen mukana. Ihan mielettömän siistiä!
Las Vegasissa vietetyn yön jälkeen – siis New Mexicon Vegasissa, Nevadaan suuntaamme vasta loppusyksystä – jatkoimme matkaamme Santa Fehen, jossa palloilimme pitkin kaunista vanhaakaupunkia. Keskustassa melkein kaikki talot olivat pueblo-tyylisiä savitiilirakennuksia, keskustorin käsityöläismarkkinat kauppasivat turkoosikoruja ja ihmiset, me mukaanluettuna, nauttivat auringosta kattoterasseilla istuen.
En voinut vastustaa käsityöläismarkkinoiden vetoa ja ostin mm. kuvan repun. Illalla vielä suunnittelimme reissun jatkoa majapaikkamme patiolla istuen.
Meillä oli sunnuntaille kaikenlaisia suunnitelmia, mutta lopulta unohdimme ne kaikki ja lähdimme spontaanisti katsomaan Breaking Badin kuvauspaikkoja läheiseen Albuquerqueen. Löysimme päähenkilöiden kotitalot, pesetimme automme juuri siinä autopesulassa ja tsekkasimme tuttuja ruokapaikkoja. Monesta paikkaa pystyi aistimaan, ettemme olleet suinkaan ainoat, jotka kuvauspaikkoja kiertelevät.
TV:stä tuttuja. Los Pollos Hermanos on oikeasti Twister-niminen meksikolaisketju, mutta Dog House myy hodareita ihan oikeastikin, eikä luukulle tarvitse mennä edes itse, sillä täällä ”drive-in” tarkoittaa, että tarjoilija tulee myymään hodarit auton ikkunaan.
Santa Fessa nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen Taos Puebloon, jossa intiaaniopas piti jokseenkin vihamielisen kuuloisen luennon paikan historiasta ja siitä, että intiaanina aina häviää. Kyläyhteisö teki minuun suuren vaikutuksen siinä, miten hyvin he ovat onnistuneet pitämään kiinni vanhoista tavoistaan, ja toisaalta miten kynsin ja hampain he yhä haluavat pitää kiinni esimerkiksi elämästä ilman sähköä tai juoksevaa vettä.
Taosin jälkeen pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Coloradon puolelle. Suunnitelmamme hiekkadyynien keskellä leiritymisestä eivät menneet ihan nappiin – kerron sille syyn myöhemmin – mutta virallinenkaan telttailualue ei ollut niistä kaukana, ja dyynit olivat joka tapauksessa upea ilmestys aamun ensiauringossa.
Aamureippailuna rämmimme dyynien huipulle maisemia katsomaan, ja pehmeässä hiekassa rämpiminen oli juuri niin vaikeaa ja raskasta kuin voisi kuvitella. Meiltä meni toista tuntia päästä huipulle, mutta alastulo oli huomattavasti nopeampaa. Melkein sääli, ettemme olleet hoksanneet vuokrata hiekkakelkkoja.
Paluumatkalla ajoimme Kalliovuorten kautta, spottailimme yli neljän kilometrin korkuisia vuorenhuippuja ja ihmettelimme South Parkia, sitä aitoa ja alkuperäistä vuorten välissä levittyvää ylänköä, jonka mukaan eräskin piirrossarja on saanut nimensä.
Pitkä viikonloppu New Mexicossa on vasta edessäpäin, mutta olen jo nyt ihan täpinöissäni. Ensi maanantai on täällä Yhdysvalloissa vapaapäivä Labor Dayn kunniaksi, joten me lähdemme perjantaina heti töiden jälkeen ajelemaan kohti etelää. Otamme vauhtia Pueblon kaupungista, missä on Colorado State Fair, osavaltiomessut tai mitkälie, tiedossa huvipuistolaitteita, aivan ihmeellisen kuuloisia ruokia – miltä kuulostaa uppopaistettu juustokakku? – ja monster truck show, johon ostimme jo liput. Jälkimmäisin oli Iiron valinta ohjelmaan, mutta odotan sitä itsekin ihan mielenkiinnolla.
New Mexicon puolelta olen bongaillut maisemia Instagramista hashtagin #NewMexicoTRUE alta. Tältä siellä näyttää:
@sboeckelman: Rio Grande -joen rotko | @drmoose: Maantietä Santa Fen lähellä | @prismphotographers: Zuni-intiaanien tanssiryhmä Santa Fen intiaanimarkkinoilla | @fx_cordero: Mosaiikkirappuset Santa Fessä
Vietämme viikonlopun Santa Fessä, New Mexicon pääkaupungissa, joka on tunnettu taidegallerioistaan ja käsityöläisskenestään. Museoiden ja markkinoiden läpiluuhausta siis tiedossa, ja kuulema kaupunki on myös täynnä hyviä ravintoloita. Jos ehdimme, pistäydymme läheisessä Los Alamosissa tutustumassa ydinaseen historiaan.
@fx_cordero: Mariachi-muusikko | @markryerson: Cabezon Peak vähän Santa Festä länteen | @artiescheff: Kasha-Katuwen telttakivet Los Alamosin vieressä | @cathyscholl: Santa Fen intiaanimarkkinat
Santa Festä jatkamme matkaa Taosiin, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen harvoista UNESCOn maailmanperintökohteista: Taos Pueblo. Kyseessä on Yhdysvaltojen vanhin yhä asuttu kaupunki, pyöreät tuhat vuotta vanha pueblointiaanien koti.
Paluumatkalla takaisin Coloradoon pysähdymme vielä Great Sand Dunesin kansallispuistossa. Jos sää vain on sopiva, tarkoitus olisi kaivaa autosta rinkat ja tassutella hiekkadyynien keskelle telttailemaan.
Kuva: @tobiastronaut
Onko kellään viime hetken vinkkejä tuonne päin? Onko kukaan käynyt Santa Fessä?
Lauantaina parvekkeella istuessamme mietimme, että vaatehuoneeseen ostetut Ikean kaapit kaipaisivat kokoajia, mutta päivä on jotenkin aivan liian kaunis hukattavaksi sisätiloissa. Lähdettäisiinkö siis jonnekin? Vaikkapa ajelulle?
Ja niin me lähdimme.
En ole vielä alkuunkaan tottunut näihin maisemiin. Flatirons-vuoret näkyvät Boulderissa missä vaan ja nousevat vinojen seinien tavoin heti siitä, mihin kaupungin keskusta lännessä päättyy, nimensä mukaisesti kuin monta suurta vanhanaikaista silitysrautaa. Ei siis tarvinnut ajaa kuin reilu kymmenen minuuttia niiden vierustaa, ja päädyimme tienviitalle: Eldorado Canyon State Park, suoraan vuorten keskellä.
Kaikki varmaan ovat kuulleet USAn suurista kansallispuistoista – Yosemite, Yellowstone, Everglades, Kalliovuoret… – mutta puistot eivät täällä päin suinkaan lopu siihen. Muiden liittovaltion ylläpitämien kansallismetsien, kansallispreeria-alueiden, ja ties minkä kansallismonumenttien lisäksi osavaltiot ovat kunnostautuneet omien puistojärjestelmiensä ylläpitämisessä, ja Eldorado-kanjoni on näistä meitä lähin. Joku muukin on puiston huomannut, sillä eräässäkin listassa puisto oli arvostettu Yhdysvaltojen parhaitten osavaltiopuistojen top-10:een, kiitos kalliokiipeilymahdollisuuksiensa.
Vielä on hiukan matkaa huipulle tällä hämähäkki-wannabella.
Eldorado-kanjonilla on pitkä historia matkailun saralta: 1900-luvun alkupuolella täällä oli ei yksi vaan kaksi hotellia, useampi uima-allas ja tanssisali, rullaluisteluareena ja vuokramökkejä, ja turistit saapuivat kanjoniin autotien lisäksi junalla. Paikan lempinimi oli Coney Island of the West viitaten newyorkilaisten kuuluisaan kesälomanviettopaikkaan. Hollywoodin kerma löysi myös tiensä Eldoradoon, mutta silti kuuluisin lomalainen taisi olla tuleva presidentti Eisenhower, joka vietti taannoin täällä häämatkaansa.
Yksi kanjoniin rakennetuista hotelleista, Craig Hotel, josta on enää jäljellä perustukset, sillä hotelli paloi vuonna 1912.
Tuolloin, Eldorado-kanjonin kulta-aikana, kanjonilla pyöri myös heppu nimeltä Ivy Baldwin. Hän oli vanha sirkuslainen ja Coloradon asukki, ja hän otti tavaksi ylittää kanjoni nuorallakävellen pari kertaa vuodessa, aina 82-vuotiaaksi asti. Kanjonin ylittävä nuora säilyi paikoillaan vielä pari vuosikymmentä, kunnes se otettiin alas, ettei kukaan muu saisi päähänsä yrittää samaa.
Kuva: Boulder Historical Society Collection of the Carnegie Branch Library for Local History
Me ihmettelimme hetken kalliokiipeilijöiden menoa ja päätimme sitten kiivetä kanjonin reunalle polkua pitkin. Craig Hotelin perustuksille menevä patikointireitti oli vielä suljettuna vuoden takaisten tuhotulvien jäljiltä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pohjoisreunan reitti, jota kapusimme reilu puoli tuntia ylöspäin hitaasti mutta varmasti.
Kukinnat olivat jo pääsääntöisesti ohitse, mutta joitain väripilkkuja näkyi polkujen varsilla.
Aivan patikointipolun vieressä oli yksityisessä omistuksessa olevaa maata. Kuvan talon rakensi ilmeisesti homesteader Phillip Kneale vuonna 1912.
Takaisin kanjonin pohjalle tullessa tuntui, että reidet ja pohkeet olivat saaneet liikuntaa.
Kävin viisumihaastattelussa Yhdysvaltain suurlähetystössä kaksi viikkoa sitten, ja silloin sanottiin, että passia uuden viisumin kanssa voi tulla hakemaan viikon päästä. Normaalisti odotusaika olisi vain neljä päivää, mutta nyt we have been experiencing some delays.
Jotain tämän näköistä pitäisi kohta minunkin passistani taas löytyä. Innolla odotan, miltä kuva näyttää, sillä latasin viisumijärjestelmään vain jonkun kuvan, joka meni läpi automaattisista tsekeistä, ja olin valmistautunut antamaan haastattelutilanteessa varsinaisen viisumikelpoisen kuvan – mutta se jäi sitten antamatta. Kai se toinenkin kuva oli ihan ok. [Kuva: red]
Viikko sitten tiistaina koputin hyväntuulisena suurlähetystön porttia, ja hetken odottelun jälkeen hermostuneen oloinen mies tuli ulos pyytelemään anteeksi. We can’t issue any visas right now, hän aloitti. Sen jälkeen hän kertoi, että reilu viikko sitten joku tietokanta, jota Yhdysvallat käyttää viisumien myöntämiseen, oli kaatunut, eikä sitä olla vielä saatu korjattua. Kuinka kauan tähän menee? Ei tietoa. Ei mitään tietoa. Sorry, mies totesi, naurahti kuivasti, ja tarjoutui antamaan minulle passini takaisin ilman viisumia, jos tarvitsisin sitä johonkin. Totesin, että tarvitsisin sitä vasta parin viikon päästä, mutta silloin viisumi olisi hyvä olla mukana, koska matka vie Yhdysvaltoihin, johon mies totesi, että That’s nice ja hermostuneesti naurahti uudestaan.
Siis anteeksi mitä? Mitä minun pitäisi tehdä? No idea, mies totesi ja pudisteli päätään, ja kaikesta näki, että hän oli joutunut käymään tämän epämiellyttävän keskustelun lävitse monta kertaa viimeisen parin päivän sisään. I mean if this continues, they’ve go to do something. People have plane tickets, people have commitments in the US, something’s got to be done, mies totesi. Okei, mutta entä mitä minä teen? We’ll contact you, I guess, mies sanoi ojentaen suurlähetystön käyntikorttia. Onnea odotteluun.
Vanhasta passistani löytyi myös Kambodzan viisumi, ja sen saaminen taannoin oli huomattavasti helpompaa: ojenna telttakatoksen alla istuvalle aseistautuneelle khmerille $20 ja katso, kun hän liimailee ja leimailee viisumin paikoilleen. Ei haastattelua, ei edes yhteistä kieltä. [Kuva: Houston Marsh]
Töihin päästessäni googlettamalla löysin Daily Mailin jutun aiheesta: ongelma ei todellakaan koske pelkästään minua vaan kaikkia, jotka olivat viimeisen reilun viikon aikana hakeneet Yhdysvaltain viisumia. Kaikkia viisumityyppejä, kaikkia suurlähetystöjä. Maailmanlaajuisesti ongelmasta kärsiviä on kymmeniä tuhansia, joista minä olin vain yksi. Kun sitten vielä seuraavana päivänä sain mailia suurlähetystöstä, vatsanpohjassa oli aika ikävä fiilis.
The U.S. Department of State has been experiencing technical problems with its visa system, which are affecting global operations. This issue is worldwide and is not specific to any particular country or visa category. We recognize and deeply regret the inconvenience to travelers. We are doing everything possible to return passports with visas as soon as we are able to complete processing. We regret that we are currently unable to predict how long the delay will be.
Tämän mailin lopussa luki: This email is UNCLASSIFIED.
Aikaa oli vielä useampi viikko, mutta mitä jos tätä ongelmaa ei saataisi korjattua ajoissa? Mitä ihmettä minä sitten tekisin? Ilman viisumia pelkällä ESTAlla maahantuloviranomaiselle selittämään, että ei nyt ole kolmen kuukauden sisään paluulippua ostettuna, mutta ajattelinkin häipyä maasta Meksikon maarajan kautta? Ihan totta, varmasti aion! Ja sitten ilman viisumia varmaan pitäisikin häipyä, ettei seuraavalla kerralla maahan tullessa syytettäisi aiheesta laittomaksi maahanmuuttajaksi.
Suunnilleen tällaisessa kopissa konsuli istui haastattelun yhteydessä, ja sormenjäljet toki otettiin siinä samassa. Minulla vaan ei ollut noin hienoa saria päällä. [Kuva: US Consulate Chennai]
Tätä lievää stressiä kesti viikko, sillä tänään suurlähetystö oli lähettäny uuden mailin: Your visa can finally be printed today, you can collect it today. Oi tätä ilon ja riemun päivää! Mutta mitä tästä opimme: älä koskaan jätä viisumia viime tippaan, sillä mitä vaan voi tapahtua. Ehkä ei siis pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa, ties vaikka suurlähetystö ehtii palaa maan tasalle tässä välissä, tai saadessani vihdoin passini käteeni suurlähetystön vartiokoira hyökkää sen kimppuun ja repii sen kappaleiksi.
Pari viikkoa sitten Coloradossa pakkasimme eräänä kauniina lauantaina Iiron kanssa autoon vaelluskengät, pitkähihaiset ja lopuksi itsemme ja lähdimme ajamaan hieman päämäärättömästi ajatuksena, että jos vaikka tänään kävisi lyhyesti patikoimassa jossain. Sää oli viime hetkille saakka vaikuttanut epävakaalta, ja oli jo iltapäivä, joten suuria suunnitelmia ei ollut. Pysähdyimme Goldenin kaupungissa syömään, kävimme vilkaisemassa Buffalo Billin hautapaikkaa viereisellä vuorella, suuntasimme katseemme lounaaseen ja totesimme, että ihan hyvältähän tuo taivaanranta näyttää – mitä jos lähdettäisiin vihdoin käymään Mount Evansilla?
Coloradossa on käsite nimeltä Fourteeners. Tällä tarkoitetaan vuoria, joiden huiput nousevat yli 14 000 jalkaan (4267m), ja coloradolaisten keskuudessa niiden huiputtaminen on suosittua tekemistä. Muille vuorille täytyy yleensä kävellä itse noin kilometrin verran ylöspäin ja ne ovat näin ollen koko päivän ellei useamman suorituksia, mutta Mount Evansille on rakennettu tie, ja parkkipaikalta huipulle on vain 32 metriä nousua.
Huusin useaan otteeseen tällä tiellä Iirolle, että hidastaisi, vaikka vauhti ei ollut kova. Hieman meinasi korkean paikan kammo ottaa minusta vallan vastaantulijoita ohittaessa, sillä tielle mahtui juuri ja juuri kaksi autoa vierekkäin, mitään kaiteita ei ollut ja alas oli välillä hyvinkin jyrkkä pudotus.
Mount Evansille johtama tie on Yhdysvaltain korkein päällystetty tie, ja se rakennettiin 1900-luvun alkupuolella osissa, tarkoituksena tarjota Denverin asukkaille mahdollisuuksia nauttia vuoristosta täysin siemauksin. Ensimmäiset pätkät rakennettiin jo vuonna 1915, mutta aivan huipun kupeessa olevat tieosuudet saatiin valmiiksi vasta vuonna 1930, sillä rakentaminen noin korkealla ei ollut ihan ongelmatonta: höyrykäyttöisistä rakennuskoneista sai tehoista irti vain puolet, rakennusmateriaalit oli tuskallista raahaata ylös vuorelle ja onpa aikalaislähteissä mainintoja myös hevosten itsemurhista.
Matkalla ylös Iiro pelotteli, että minun pitäisi tarkkailla, ettei kuski nukahda, ja tarvittaessa tarttua rattiin, mutta varsinaisesti korkea ilmanala alkoi tuntua vasta, kun parkkipaikalla avasi oven ja astui ylös. Ensin vähän huimasi. Sitten päätä alkoi vähän särkeä. Sitten rupesi oksettamaan. Puuskutin noin sadan metrin matkan vessaan ja mietin, oliko tämä taas yksi niistä paikoista, jonne tulemisessa ei suoraan sanottuna ole mitään järkeä.
Varsinainen parkkipaikka oli täynnä, joten jätimme auton parikymmentä metriä alemmas tien poskeen.
Kun hetken ehdin palloilla ympäriinsä ja ottaa rauhallisesti, oireet alkoivat helpottaa. 40% maailman ilmakehästä oli alapuolellani, mutta kyllä tämä tästä! Ihmettelimme hetken vanhan visitor centerin raunioita – rakennus oli tuhoutunut 1930-luvulla kaasuräjähdyksessä – ja puuskutimme sitten viimeiset 30 metriä ylös, hitaasti mutta varmasti.
Horisontti on joka suuntaan täynnä Kalliovuoria
Lähtiessämme kotoolta oli hellettä, täällä hädin tuskin kymmenen astetta.Ja se on siinä! Ensimmäinen Fourteener huiputettu, hieman autoa hyväksikäyttäen.
Palloilimme huipulla reilun vartin kunnes totesimme, että nyt on kylmä ja jano, ja molemmille asioille löytyisi ratkaisu autosta. Ihan ongelmatonta näin korkealle meno ei siis ollut kehon kannalta, mutta kokemus oli silti positiivinen. En laatannut, päänsärky ei ollut järkyttävä, ja kaiken lisäksi olo parani mitä pidempään ylhäällä oli. Kroppani on siis näköjään jossain määrin yhteensopiva näiden korkeuksien kanssa, joten tämä tuskin jää ainoaksi Fourteenereksi.
Yksi harvoista kukista, joita näimme huipun läheisyydessä, oli tämä, nimeltään Old Man of the Mountains. Nimen se on saanut siitä, että se on aika karvainen.
Matkalla alas katselimme sopivaa pysähdyspaikkaa parin lisävalokuvan napsimiseen, kun Iiro osoitti tien viereen kalliolle: tuolla! Ota kuva! Ja minähän otin:
Mittakaavaa ei ole, mutta arvioisin näiden olleen pienen mäyräkoiran kokoisia.
Vuoristofaunasta epävarmemmille kerrottakoon, että siinä on murmeleita! Näimme niitä lopulta toista kymmentä istuskelemassa tien vieressä ja tarkkailemassa ohiajavia autoja. En usko niiden kerjänneen ruokaa (ja vaikka olisivatkin, niin niitä ei missään tapauksessa saa syöttää, sillä vääränlaisella ruoalla ne eivät välttämättä herää talvihorroksesta), kunhan tarkkailivat ympäristöään. Aiemmasta puistonvartijan esitelmästä olimme oppineet, että murmelit tai ainakin nämä keltavatsamurmelit käyttävät valveillaoloajansa tiiviisti syömiseen ja kellimiseen ja nukkuvat talviunta yhdeksän kuukautta vuodesta. Tätä ei ole vaikea uskoa, sillä esimerkiksi Mount Evansilla, missä nämä murmelit elävät, on tiivis lumipeite syyskuun alusta toukokuun loppuun. Sen sijaan vaikeampi on uskoa, että talviunessa murmelin ruumiinlämpö laskee melkein nollaan ja murmelin sydän lyö vain pari kertaa minuutissa.
Murmeli katselee, kun auto kiitää ohitse.
Matka takaisin Boulderiin kesti noin puolitoista tuntia. Edeltäneen viikon Yellowstone-reissun jälkimainingeissa ajomatka tuntui lyhyeltä pyrähdykseltä.
Budjetointitaitoni ovat aina olleet vähän summittaisia: teininä totesin, että kaikki on hyvin niin kauan kuin pankkiautomaatista saa nostettua rahaa, ja pienin nostettavissa oleva rahasummahan oli 50 markkaa. Eurojen saapuessa peliin oli säästämistä alettava harrastaa vähän ahkerammin, sillä nyt tilillä oli pakko olla vähintään 20 euroa, jotta seinästä sai rahaa. Isäni jossain vaiheessa patisteli määrätietoisempaan tilin tarkkailuun, ja totesin pian toimivimmaksi menetelmäksi itselleni ”kuinka monta numeroa”-menetelmän: aina rahaa tililtä nostaessa katsoin tilille jäävän summan, ja jos siinä oli vähintään kolme numeroa ennen pilkkua, kaikki oli hyvin, ja jos ei, niin piti elää kitsaasti, kunnes rahaa tuli lisää. Omilleni muuttaessani tämä luku nousi neljään numeroon. Tällä menetelmällä on budjetoitu myös kaikki nuoruuden matkat (”Voinko lähteä opiskelijamatkalle Norjaan? Tilillä on neljä numeroa, eli voin!”), mikä muuttui, kun jossain vaiheessa keksin siirtää rahaa erilliselle säästötilille, joka oli pyhitetty niille tärkeille kalliimmille sijoituksille elämässä. Lähinnä matkustelulle.
Tämän budjetointihistoriani tietäjille saattaakin tulla nyt yllätyksenä, että kirjoitan postauksen aiheesta matkabudjetti. Ei, en laatinut sellaista itse etukäteen – osaan nykyään sujuvasti navigoida perstuntumalla konsumerismin suossa niin, että pankkitilini näyttävät aina hyvältä – vaan summat on kerätty jälkikäteen. Ehkäpä tästä on jollekulle suunnitelmallisemmalle budjetoijalle kuitenkin hyötyä?
Morning Glory Pool kaikessa upeudessaan. Kuulema aiemmin on ollut vielä upeampi, mutta lähde on pikkuhiljaa menettänyt sinisimmän hohteensa, koska sinisen värin aiheuttamat bakteerit viihtyvät kaikkein lämpimimmässä, ja allas on viilentynyt aikojen saatossa – mahdollisesti siksi, että jästipäät ovat heitelleet sinne tavaraa ja tukkineet lähdettä.
Liikkuminen
Ellei ole himoretkipyöräilijä, Yellowstonessa käytännössä tarvitsee auton, sillä minkäänlaista bussijärjestelmää ei meidän tietääksemme ole ja välimatkat ovat pitkiä. Me toimme auton mukanamme 500 mailia suuntaansa, jonka lisäksi ajoimme Grand Tetonin ja Yellowstonin puistojen sisällä neljän päivän aikana vielä 500 mailia. Automme kuluttaa noin 20 gallonaa maililta (vajaa 12 litraa satasella, ihan kohtuullinen jenkkiauton kulutus), joten yhteensä 1500 maililla meni noin 75 gallonaa bensaa. Bensan gallonahinta oli Coloradossa lähtiessämme noin $3,6/gal, mutta puistossa ja niiden läheisyydessä hinnat olivat lähempänä $3,9/gal, joten lopulta bensoihin meni noin $285 (puistossa käytetty osuus noin $100).
Auton kulut eivät tietenkään rajoitu pelkkiin bensoihin. Vuokra-autosta pitää maksaa vuokraa, omasta autosta vakuutuksia sun muita. Vakuutukset ja muut kiinteät kustannukset jätän pois laskuista, koska ne olisimme maksaneet myös ilman reissua, mutta AAA:n arvion mukaan autossamme maksavat jo pelkät kilometripohjaiset huollot ja renkaiden kuluminen noin $0,07 per maili. Tästä tulee siis noin $100 auton muita kustannuksia, mikä kuulostaa aika todenmukaiselta, kun muistelee sitäkin $300 mekaanikkolaskua, jonka maksoimme juuri ennen reissuun lähtöä.
Liikkuminen: $385 (280 euroa)
Eniten Yellowstonen parkkipaikoilla näkyi SUVeja ja RVitä, mutta ovat jotkut tulleet paikalle urheiluautoillakin. Camaro vai Corvette, kumman sitä ottaisi?
Asuminen
Yellowstonen majoitukset eivät ole mitenkään kohtuuttoman hintaisia, päinvastoin; siksi ne ovatkin loppuunvarattuja jo kuukausia etukäteen. Me yövyimme ensimmäiset kaksi yötä Togwotee Mountain Lodgessa Grand Tetonin itäpuolella, sillä eteläpuolisen Jacksonin kaupungin majoitushinnat olivat ihan törkeän kalliita. Nyt maksoimme lodgesta noin $220 per yö (paitsi ettemme maksaneet, koska käytin tähän hotellivarauspalvelun kaksi ilmaisyötä, mutta siitä vinkkejä joskus toiste). Lodgen tavallisissa huoneissa olisi mahtunut nukkumaan nelihenkinen perhe, mutta meidän paikalle tullessamme kaikki normaalit huoneet olivat menneet, joten saimme samaan hintaan sviitin, jossa oli parisängyn ja kerrossängyn lisäksi vielä kahden hengen vuodesohva. Sisällä nukuttujen öiden jälkeen siirryimme telttailemaan Yellowstoneen, jossa ensimmäiset kaksi yötä Grantin telttailualueella hintaan $29,58 per yö, viimeinen yö Madisonin alueella hintaan $24,46. Ainoa ero näiden kahden alueen välillä oli, että Grantissa oli suihkut, Madisonissa ei.
Lisäksi ostimme telttailutarvikkeita noin $350:llä, mutta koska näitä olisi tarkoitus käyttää muulloinkin, en laske näitä mukaan kustannuksiin. Jos joku sen sijaan on kiinnostunut kuulemaan ostoksistamme sekä varustekokemuksistamme, jätä kommentti niin ehkä rustaan tästäkin oman postauksensa.
Asuminen: $475 (350 euroa), viisi yötä
Camping-tuolit ovat olennainen osa amerikkalaista telttailukokemusta.
Syöminen
Teimme ruokamme matkalla suurimmaksi osaksi itse: telttaillessa iltaisin nuotiolla tai retkikeittimellä, päivisin taas mukana kulkivat tuhdit aamulla tehdyt eväsleivät. Kävimme kaupassa pariin otteeseen, ostimme kaikenlaista muutakin kuin ruokaa (tyyliin aurinkolasit, kameran muistikortti), ja toimme kotiin mukanamme sekä ylijääneitä säilykkeitä, patukoita ja pullovettä että matkamuistomeiningillä paikallisia oluita, joten tämä luku on vähän hatara, mutta arvioisin ruoka- ja juomaostoksiin menneen noin $130. Tämän lisäksi polttopuut maksoivat $14 ja kaasupullo retkikeittimeen leirintäalueen kaupasta $8. Puiston ulkopuolisesta kaupasta sai puita $6 per laatikko, leirintäalueelta $8, ja sen kaasupullonkin olisi saanut muualta varmaan puolet halvemmalla, eli viisaampi olisi varautunut näihin etukäteen.
Söimme reissun aikana ”ulkona” eli sisätiloissa yhteensä neljästi. Automatkalla kumpaankin suuntaan poikkesimme pikaruoka-aterialla: menomatkan burritot Laramien Qdobassa maksoivat yhteensä $20, paluumatkalla taas Casperin Taco Johnissa quesadillat ja tacot olivat $18. Ensimmäisenä iltana Lodgessa teimme lämpimiä voileipiä mikrossa, mutta toisena iltana kävimme Lodgen pubissa syömässä wapitiburgerit ja juomassa pari Snake River Brewing Co:n olutta, loppulasku veroineen ja tippeineen noin $50. Viimeisenä kokonaisena päivänä puistossa taas palatessamme koskenlaskureissulta opas kehui niin paljon montanalaisen Gardinerin kylän joenrantasaluuna Iron Horsen purilaisia, että suuntasimme sinne aurinkoiselle terassille paikallisen Red Lodge Alesin IPA-tuopeille ja biisoniburgereille, lasku noin $40.
Syöminen: $280 (205 euroa), kuusi ja puoli päivää
Leirintäalueella valmistettu ruoka: retkikeittimellä puoliksi keitetyt, puoliksi paistetut lihat sekä salaattia ja kirsikkatomaatteja
Aktiviteetit ja sisäänpääsyt
Yellowstonen ja Grand Tetonin kansallispuistojen yhteinen sisäänpääsymaksu on $25 alkavalta viikolta, ja tämä maksu on autokohtainen. En kuitenkaan laske tätä budjettiin mukaan (vaikka sinun ehkä kannattaa), koska totta kai kaikilla kansallispuistojen ystävillä Yhdysvalloissa on America the Beautiful Interagency Annual Pass, jolla pääsee ilmaiseksi kaikkiin puistoihin 12 kuukauden jakson ajan! Koska asumme Rocky Mountainsin kansallispuiston vieressä, ja vuosikortti kattaa myös muut federal recreation areat (esim Coloradon Mt Evans), on 75 dollarin hintainen kortti neljässä kuukaudessa jo maksanut itsensä takaisin.
Patikointi, kuvien napsiminen ja elukoiden ihmettely sekä erinomaiset puistonvartijoiden pitämät esitelmät ovatkin sitten ilmaisia, joten ainoaksi maksulliseksi aktiviteetiksi meille koitui koskenlasku, kahden tunnin reissu $82,40 kahdelta hengeltä, jossa käytimme Yellowstone Raft Companyn palveluita. Suosittelen lämpimästi, sillä nopean selvityksen perusteella firma oli sekä halvin että ainoa, joka jakoi kaikille automaattisesti märkäpuvut. Näimme yhden märkäpuvuttoman koskenlaskuporukan, ja he näyttivät aika jääkalikoilta.
Aktiviteetit: $82,40 (60 euroa)
Supertyylikkäänä märkäpuvussa valmiina laskemaan koskea
Matkamuistot
Koska kaappimme ovat jo täynnä matkamuistokahvikuppeja ja jääkaappimme ovi on jotain tyhmää materiaalia, johon eivät magneetit tartu, olemme siirtyneet matkamuistoissa seuraavalle tasolle: oluttuoppeihin. Niitä tarttui mukaamme kaksi, yksi kummastakin puistosta. Tämän lisäksi ostin paljon postikortteja sekä luonnollisesti postimerkkejä, jotka yleensä ovat kalliimpia kuin itse kortit.
Matkamuistot ja kortit: $30 (22 euroa)
Loppusumma
Yhteensä: $1250
Per henki: $625 (460 euroa)
Puistossa olisi saanut menemään rutkasti enemmänkin rahaa, mutta emme kuitenkaan kokeneet jäävämme mistään paitsi. Toisaalta olisimme selvinneet vielä melkein puolet halvemmalla, jos olisimme telttailleet ja syöneet omia eväitä koko ajan. Totesimmekin, että kansallispuistomatkailu ei Yhdysvalloissa taida olla rahasta kiinni: kunhan telttailuvermeet ja auto löytyy, hyvinkin pienellä rahalla pääsee matkailemaan upeisiin maisemiin. Ehkä siksi paikan päällä näkyikin autoja niin Oregonista kuin Floridasta, Mainesta kuin Kaliforniasta, ja telttailualueet olivat viimeistä paikkaa myöten täynnä.
