Globe Called Home -matkablogi

15.10.201415.10.2014

10 vinkkiä jetlagiin

Laskeskelin sunnuntain ja maanantain välisenä yönä sängyssä pyöriessäni ja jetlagia eli aikaerorasitusta manatessani, että olen viimeisen kahden vuoden aikana ylittänyt Altantin 24 kertaa. Kroppani käsittelee yleensä aikaeron aika hyvin – päätä ei jomota eikä vatsaa kivistä kuten joillain raukoilla – mutta näköjään minullakaan ei aina mene kaikki nappiin, totesin, kun viidennen kerran kyllästyin pyörimiseen ja napsautin valot päälle lukeakseni yhden luvun lisää kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa*. Myönnän, kirja saattoi olla liian kiinnostava tähän tarkoitukseen.

Tältä näytin klo 03:52 ilman silmänräpäystäkään unta.

Kun viimein vähän neljän jälkeen aamuyöllä nukahdin, olin saanut jäsenneltyä seuraavat vinkit jetlagin hallintaan:

1. Aloita aikaeroon totuttelu jo ennen lähtöä. Länteen eli Yhdysvaltoihin päin lentäessä olen yrittänyt nukkua mahdollisimman pitkään ennen lennon lähtöä, mikä luonnistuu minulta aika helposti. Toiseen suuntaan olen joskus onnistunut aikaistamaan unirytmiäni pari päivää ennen lähtöä, mutta tällä kertaa ylevät suunnitelmat aamuviideltä kuntosalille nousemisesta eivät toteutuneet.

2. Länteen päin lentäessä valvo niin paljon kuin pystyt. Lentäessäni Euroopasta Yhdysvaltoihin olen yleensä sinnitellyt hereillä joko koko tai melkein koko matkan. Perille päästessä on aika zombi, mutta jos vielä venyttää nukkumaan menoa suunnilleen iltayhdeksään, voi sitten rojahtaa sänkyyn ja nukkua kuin tukki seuraavat 10-12 tuntia. Tämä on minulla ehkäissyt täysin länteen päin lentäessä aamuyöstä pirteänä heräämistä, ja yleensä olen jo ensimmäisen yön jälkeen aika kiinni paikallisessa rytmissä.

3. Itään päin lentäessä nuku niin paljon kuin pystyt. Kaikki keinot ovat sallittuja sodassa, rauhassa ja lentokoneessa nukkumisessa, ja tämän priorisointi on ihan ykkösjuttu. Yleensä lennot Yhdysvalloista lähtevät illalla ja saapuvat Eurooppaan aamulla, joten lento on luonnollisesti yöaikaan, mutta aikaeron takia yöunet tuppaavat jäädä lyhyeksi – ja vielä lyhyemmiksi ne jäävät, jos ei saa lennolla nukuttua. Tästä lisää kohdissa 4-7.

4. Tyyny mukaan lennolle. Joidenkin lentoyhtiöiden penkkien niskatukia voi taivutella niin, että niistä saa päälle sivutuen, mutta itselle nämä eivät oikein ole riittäviä. Siksi minulla on viime aikoina kulkenut mukana sellainen hevosenkengän muotoinen matkatyyny. Olen tykännyt siitä, koska pääni ei retkahda sitä käyttäessä sivulle, mutta sen niskatuki on minun makuuni liian iso ja työntää päätäni ikävästi eteenpäin, joten käytän sitä yleensä ”väärinpäin” niin, että niskatuki on kaulan edessä. Deltalla lentäessä olen saanut lentoyhtiön puolesta silmälaput ja korvatulpat, mutta British Airwaysilla lentäessä muistin onneksi tuoda ne omasta takaa, ja jos aikoo nukkua aamiaisen ohitse, nämä ovat aika välttämättömiä.

5. Harkitse vakavasti matkustusluokan korotusta. Bisnekseen asti ei tarvitse itseään maksaa – vaikka siellä nukkuminen onkin helpointa – sillä monet lentoyhtiöt tarjoavat nykyään kohtuulliseen hintaan ”paranneltua” turistiluokkaa, jossa yleensä penkit taipuvat normaalia enemmän taaksepäin, ja lentoyhtiön kanta-asiakasohjelman jäsentasoni ansiosta olen päässyt usein näihin ilmaiseksi. Tällä kertaa lensimme ihan tavallisessa turistiluokassa, ja Iiron ensireaktio kallistaessaan penkkiä oli, että ”tämä penkki on jotenkin rikki”. Sen eron kallistuksen määrässä siis huomaa.

6. Pari lasia viiniä lennolla rentouttaa. Normaalisti jos on univaikeuksia, alkoholia ei missään nimessä kannata nauttia ennen nukkumaanmenoa, koska vaikka alkoholi saattaa auttaa nukahtamaan, sen jälkeen uni on katkonaista ja ohutta. Lennolla kuitenkin nukun joka tapauksessa katkonaisesti ja ohuesti, ja suurin vaikeus itselläni on saada unen päästä kiinni, joten en ole luopunut punaviinistä ruokajuomana.

7. Diphenhydramine-pohjaiset unilääkkeet auttavat jet lagissa. Diphenhydramine on niitä vanhoja antihistamiineja, joiden käyttö allergioiden hoidossa oli siinä mielessä ongelmallista, että potilaat nukahtelivat niitä syötyään seisaalleen. Suomessa käsittääkseni näitä ei saa apteekista, mutta Yhdysvalloissa nämä ovat reseptivapaita lääkkeitä, ja itse ostin purkillisen Targetin halvinta mahdollista brändiä, Up&Up Sleep Aidia. Uneliaisuuden lisäksi nämä ovat auttaneet rentouttamaan lihakset, jotta en jatkuvasti pyörisi penkillä hakien parempaa nukkumisasentoa. Oikeastaan vasta sen jälkeen, kun löysin nämä, olen tuntenut oloni edes jossain määrin levänneeksi lentokoneessa nukutun yön jälkeen.

Pari disclaimeria tähän väliin: en ole lääkäri, joten tämä perustuu pelkästään omaan kokemukseeni. Alkoholin kanssa otettuna näiden väsyttävä vaikutus vahvistuu, mitä olen itse pitänyt pelkästään hyvänä asiana, mutta jos aikoo ajaa autoa heti lentokoneesta päästyään, kannattanee jättää viinit juomatta.

8. Lentokoneessa nukutun yön jälkeen lenkille. Pari kertaa Yhdysvalloista Luxemburgiin päästyäni olen vetäissyt lenkkitossut jalkaan ja lähtenyt ulos, ja tämä on oikeasti parantanut unen laatuani merkittävästi. Jos ei jaksa tai ehdi urheilla, pelkkä ulkona auringonvalossa oleilukin auttaa. Tällä kertaa Suomessa ei aurinko pilvien takaa paljon pilkahtanut, ja kuulapyssyllä omenoiden ampuminen ja osumisten tiirailu kaukoputkella (älä kysy) ei tainnut riittää liikunnaksi.

9. Vältä päiväunia. Älä mene nukkumaan ennen yhdeksää. Mitä enemmän nukut vanhan vuorokausirytmisi aikoina, sitä pidempään kestää, että saat sisäisen kellosi siirrettyä uuteen aikaan. Kyllä, tämä aiheuttaa univajetta ja punaisia silmiä, mutta itse olen pitänyt sitä parempana vaihtoehtona kuin jatkuvaa vääriin aikoihin valvomista. Itse taisin tällä kertaa mokata koisaamalla Euroopan sisäisen jatkolentoni, joka oli vasta iltapäivällä.

10. Joskus ei kannata edes yrittää. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan aikaerosta toipuminen kestää yhtä monta päivää kuin mitä aikaerossa oli tunteja, eli tämän kaavan mukaan Coloradon ja Suomen välillä siirtyessä menisi yli viikko siirtyä uuteen rytmiin. Tiedä häntä – väittäisin, että olen aika hyvin uudessa rytmissä jo kolmen neljän päivän päästä – mutta kun joskus olen joutunut piipahtamaan meren toisella puolella pelkästään pari päivää, olen suosiolla yrittänyt pitää vanhan rytmin, jotta paluu sujuisi mahdollisimman ongelmitta.

Miten sinä olet hoitanut jetlagia? Lisää vinkkejä otetaan vastaan kommenttiboksiin!

8.10.201412.8.2015

Telttailua Amerikan malliin – Yellowstone & Kalliovuoret

Hui, eiko siella ole jo kylmaa telttailuun! Ottawassa asuva Annika ihmetteli, kun hehkutin viime viikolla Facebookin puolella lähtevämme viikonlopuksi telttailemaan. Nojoo, eihän tuolla vuorilla sen lämpimämpää ollut kuin siellä pohjoisessa Kanadassakaan – yölämpötilat laskevat melkein pakkaslukemiin – mutta onneksi meillä oli jo heinäkuun Yellowstone-reissua varten ostettu pakkasenkestävät makuupussit. Silloin sitä pakkasta nimittäin oikeasti oli, heinäkuussa!

Telttailu täällä Yhdysvaltojen kansallispuistoissa tuntuu olevan aika erilaista kuin Suomen vastaavissa, joten tässä vähän kertomusta car campingista. Puistoissa on yleensä myös backcountry-paikkoja, jotka ovat enemmän samantyylisiä kuin Suomessa niin, että niihin päästäkseen täytyy heittää rinkka ja kamat selkään, mutta usein ne täytyy varata etukäteen puiston vierailijakeskuksesta, ja nekin saattavat olla maksullisia. Jokamiehenoikeustyyliin teltan pystyttäminen minne vain ei ole kansallispuistoissa sallittua.

Telttailu Yellowstonen kansallispuistossa

Suurin syy, miksi päädyimme Yellowstonessa telttaan oli, että halusimme yöpyä itse puistossa, eikä mitään muita vaihtoehtoja tuolloin ollut: kaikki sisämajoitukset oli varattu loppuun jo aikoja sitten. Varasimme aluksi neljä yötä – kaksi Grant Villagen telttailualueelta, toiset kaksi Madisonin telttailualueelta – mutta päädyimme lähtemään yötä myöten kotiin jo kolmen yön jälkeen, ja neljännen yön peruutus ilman lisäkustannuksia onnistui edellisenä päivänä.

Syy siihen, että varasimme yömme kahdelta eri telttailualueelta oli, että puisto on laaja, ja ajattelimme näin vähentävämme ajomatkoja. Tavallaan siinä onnistuimmekin, sillä jätimme Madisonia lähimpänä olevat nähtävyydet viimeiselle päivälle. Noin yleisesti ottaen kumpikin telttailualue oli hyvä, ja suurin ero oli, että Grant Villagessa oli kauppaa ja ravintolaa, Madisonista ei saanut ostettua muuta kuin polttopuita. Kummassakin olisi ollut puistonvartijoiden pitämää iltaohjelmaa tarjolla, mutta me käytimme ilta-ajan nuotioiden ääressä relaamiseen. Polttopuut olivat Yellowstonessa törkeän hintaisia ja huonosti pilkottuja, joten suosittelen lämpimästi näiden suhteen ostamaan puut jo vähän kauempaa – mutta ei liian kaukaa, etteivät puiden mukana kulkevat tuholaiset leviä puistoon.

Yellowstonessa telttaillessa erityisen tärkeää on muistaa kerätä kaikki ruoka bear containereihin eli karhukaappeihin, koska alueella liikkuu harmaakarhuja, jotka voivat ruoan haistaessaan hyökätä ihmisen kimppuun. ”Ruoka” tässä tapauksessa tulee ymmärtää laajassa käsityksessä, ja se sisältää esim hammastahnat ja -harjat, avaamattomat tai tyhjät kokistölkit, voidemaiset meikit ja shampoot. Ruokia voi periaatteessa jättää myös autoon, mutta Yosemitessa meitä peloiteltiin, että harmaakarhut kykenevät avaamaan autoja kuin sardiinipurkkeja ruoan haistaessaan – ja ne kyllä haistavat mitä vaan, sillä niiden hajuaisti on seitsemän kertaa parempi kuin vihikoirilla.

Telttailualueemme Grant Villagessa sisälsi tulisijan, pöydän ja parkkipaikan autolle. Teltan sai pystyttää vapaasti tilaan, joka jäi naapureilta: toisella puolella neljä kiinalaista opiskelijaa, joiden teltat olivat mallia ”mini”, jotka söivät illalliseksi myslipatukoita autossa istuen, ja joiden teltanpystytyspuuhat vaikuttivat aika sähellykseltä, ja toisella puolella jenkkiperhe kahden melkein parikymppisen lapsen kanssa, joiden teltat olivat mallia ”omakotitalo” ja jotka taikoivat kylmälaukuistaan esille sellaiset illallistarpeet, että Glorian Ruoka&Viini olisi arvostanut.

Telttailu Kalliovuorten kansallispuistossa

Kalliovuorille olimme saaneet seuraksi suomalaisen tuttavaperheen, mikä oli aivan mahtava juttu, sillä toisin kuin me, he jaksoivat herätä ennen kukonlaulua ja ajaa huruttaa Aspenglenin telttailualueelle telttapaikkaa varaamaan jo aamuyhdeksältä. Hyvä niin, sillä first come first serve -paikoissa selvästi kysyntä ylitti tarjonnan, ja saimme paikan sen ansiosta, että juuri sillä hetkellä joku sattui olemaan lähdössä. Juhlistimme tätä oivaa sattumaa erinomaisella aamiaisella Estes Parkin Egg & I -aamiaisravintolassa, jonne mekin ehdimme.

Päivän patikointien jälkeen ilta kului rattoisasti polttopuita poltellessa – olimme varmuuden vuoksi ostaneet niitä kolme sylillistä – sekä grillaillessa ja hyvästä seurasta nauttiessa, ja lopulta hiilloksen sammuessa kömmimme telttoihin makuupusseihin tuhisemaan ja kuuntelemaan vapitien paritteluölinöitä, jotka tuntuivat jatkuvan nyt kiima-aikaan läpi koko yön. Niin ja keräsimme toki ruoat karhusäiliöön, mutta täällä emme pelänneet automme puolesta, sillä Kalliovuorilla on vain mustakarhuja, ja suurin syy karhusäiliöille on, etteivät raukkaparat syö väärän tyyppistä ruokaa ja tulee pipi vatsa. Your consideration can save a bear’s life.

Aspenglenissä teltat piti pystyttää sepelillä päällystetylle alueelle, joten ilmapatjat tulivat todellakin tarpeeseen. Muuten varustelu oli aika samanlainen kuin Yellowstonessa. Tuli myös huomattua, että ei ole minkäänlaista ongelmaa grillata nuotiossa täytettyjä sieniä tai marinoitua kalkkunaa.

Mitä mukaan telttailemaan?

Tapoja on monia ja kukin taplaa tyylillään, mutta tässä kuitenkin meidän listamme asioista, joita olemme pakanneet autoon car campingia harrastaessamme:

Teltta. Ensimmäinen täällä hankkimamme teltta oli Walmartin halvin ja jätti toivomisen varaa sateenkestävyydessään, joten olemme sittemmin hankkineet vähän parempilaatuisemman yksilön. Kriteereinä valinnassa oli, että teltassa piti olla reilusti tilaa kahdelle, mutta sen piti olla tarpeeksi kevyt, että sitä pystyisi kantamaan mukana, jos joskus rinkka selässä sitä päätyisimme kantamaan, ja monen tunnin arvioiden lueskelun jälkeen Amazonin ostoskoriin päätyi Eureka! Scenic Pass 3XT*, johon olemme olleet erittäin tyytyväisiä. Teltan käyttöikää pidentämään hankimme sille sopivan footprintin*, joka suojaa teltan pohjaa lialta ja kosteudelta.
Makuupussit. Nämä ovat meillä periaatteessa pakkasenkestävät Slumberjack Latitudet*, mutta Yellowstonen pakkasöistä on pakko myöntää, että kärsimme kumpikin vähän kylmästä. Tämä lienee kuitenkin enemmän omaa mokaa, kun ei ollut lämpökerastoa mukana. Kalliovuorilla pärjäsimme hyvin, ja yli viiden asteen telttailukeleissä on tullut suorastaan kuuma.
Ilmapatja. Meillä kulkee mukana myös kodin vieraspatjana toimiva queen-size-ilmapatja*, joka mahtuu täydellisesti telttaamme. Emme pumppaa patjaa käsin, vaan hoidamme täyttöhommat auton sähköllä toimivalla pumpulla*. Kuten aiemmin totesin, car campingissa ilmapatja on ehdoton, koska usein teltta pitää pystyttää sepelin päälle, eikä sellaisessa viitsi edes täytettävillä makuualustoilla nukkua – kokemusta on!
Tyynyt. Nämä on yllättävän vaikeita muistaa ja kuitenkin kulkevat hyvin mukana autossa.
Retkikeitin. Harkitsimme hetken Trangiaa, mutta päädyimme sitten kuitenkin hankkimaan mielettömän kätevän söpön minikeittimen*, joka on toiminut hyvin myös tuulisessa säässä. Tässä vaan pitää huomioida, että propaanikaasupulloja on täällä kahta eri mallia. Meidän keittimemme sopii niihin punaisiin, joissa suutin on saman mallinen kuin Suomessa yleisesti myytävissä pulloissa, ei niihin isompiin vihreisiin puteleihin, joita meiltä nyt löytyy myös kaapista pienen harhaostostelun seurauksena. Retkikeittimen seuraksi hankimme pienen keittoastiasetin, joka oli niin sekundakamaa, ettei kestänyt sekuntiakaan keittimen liekkiä tyhjänä, ja jonka viskaamme menemään heti kun ehdimme hankkia jotain parempaa.

Grillipihdit. Tämä on meidän pakkauslistamme vakiounohtuja, ja haarukalla makkaroita on ikävämpi käännellä liekehtivässä nuotiossa. Muista myös retkikirves* pilkkomaan niitä taatusti liian isoja polttopuita sekä tekemään sytykkeitä.
Kovamuoviset astiat, retkiaterimet*, termosmukit aamukahville, tiskiharja ja astianpesuainetta. Karhualueilla tiskejä saa tiskata vain vessojen yhteydessä olevissa lukittavissa tiskikopeissa, joista hajut eivät pääse leviämään ympäristöön. Käyttöä on tullut myös monikäyttösaksille* ja linkkuveitselle.
Retkeilytuolit*. Pakollinen ostos, jos haluaa istua nuotion ääressä muualla kuin maassa.
Lamppuja. Paljon lamppuja. Täällä päin kesäyöt ovat pimeitä, ja koska lamppuja ei voi koskaan olla liikaa, mukaan tarttuu meillä joka ikinen huushollista löytyvä, myös pyörän lamppu. Meille on ollut hyötyä myös isompaa kaliiberia olevasta sähkölyhdystä, jota suosittelisin, ellei se pirulainen olisi mennyt ennenaikaisesti hajoamaan Kalliovuorilla.

Tämän lisäksi hyvää sapuskaa ja tarpeeksi juotavaa. Juomavettä saa telttailualueilta vaihtelevasti, joten sitä kannattaa aina olla mukana pulloissa. Ja villasukat makuupussiin, jos on kylmä. Kalliovuorilla tuntuu aina olevan.

Puuttuuko tästä listalta mielestäsi jotain oleellista? Mitä sinä ottaisit mukaan telttailemaan?

*) Affiliate-linkki, eli jos ostat tuotteen, bloggaaja saa muutaman euron. Tuotteen hinta on sinulle sama linkin käytöstä riippumatta.

6.10.20146.10.2014

”…as a courtesy I would be more than happy to extend that to you.”

Meillä aukesi kesäkuussa kerrostalomme kivijalkaan joogastudio, ja taloyhtiön sähköpostilistoilla levitettiin mainosta: kahden viikon rajoittamattomat joogat asukkaille vain $20! Kesäkuussa keskityin vielä juoksuun, uintiin ja pyöräilyyn, mutta nyt kun triathlonkausi tuli päätökseen, kroppani oli todellakin venyttelyn ja lihashuollon tarpeessa. Niinpä vääntäydyin toissaviikon maanantaina joogatunnille ajatuksena hyödyntää tarjousta.

Maanantain joogaohjaaja ei tiennyt kolmen kuukauden takaisesta tarjouksesta mitään mutta lupasi kirjoittaa lapun ja sanoi, että setvitään sitten seuraavalla kerralla. Keskiviikon ohjaajalla ei myöskään ollut havaintoa aiheesta, mutta hän pyysi sähköpostiosoitteeni ja lupasi palata asiaan. Keskiviikko-iltana sain sitten tiedon sähköpostiini, että kyseinen tarjous on jo loppu… mutta saan sen joka tapauksessa. Tarkka muotoilu postauksen otsikossa.

Kuvituskuvaksi viime viikonlopulta muulipeuroja, jotka olivat, as a courtesy, parkkeeranneet nauttimaan iltapalaa aivan autotien viereen Kalliovuorten kansallispuistossa. Meidän edellä ajanut auto sen sijaan ei, as a courtesy, nähnyt tarvetta parkkeerata tien sivuun peuroja ihailemaan vaan pysäytti auton keskelle tietä, jolloin meilläkin oli aikaa sadatella liikenneruuhkaa (kiire telttailemaan ennen hämärää!) ja napsia pari kuvaa auton ikkunasta.

Istuskelimme keskustakahvilan terassilla saksalaisen naapurini kanssa, kun mainitsin joogasalin ja tarjouksen, ja hän puuskahti, ettei moinen ikimaailmassa olisi onnistunut Saksassa. Säännöt ovat sääntöjä eikä niistä taatusti jousteta mihinkään suuntaan. Luulen, että Suomessa olisi käynyt samoin: yritäpä käydä ostamasta Citymarketista tarjoustelkkaria päivä tarjouksen loppumisen jälkeen, ja todennäköisesti sinut nauretaan pihalle.

Ehdottomasti sääntöjen pitääkin olla sääntöjä, kun kyse on esimerkiksi julkishallinnosta, ja kaikkia tulee kohdella tasapuolisesti. Mutta kun kyse on kaupankäynnistä, amerikkalaiset löysäävät ranteitaan ja keskittyvät saamaan diilin aikaiseksi. Jos asiakkaalle tulee hyvä mieli siitä, että hän saa jonkun edun, eikä edun tarjoaminen tuota tappiota myyjälle, amerikkalaiset myyjät ja palveluntarjoajat kyllä joustavat sääntöjen kanssa.

Siispä kun seuraavan kerran näet tällä puolella rapakkoa jonkun tarjouksen, joka on jo päättynyt, alennuksen, joka ei koske haluamaasi tuotetta, tai kupongin, joka ei käy siihen kauppaan, josta tuotteen haluaisit ostaa, kysy rohkeasti, josko sittenkin. Ja muutenkin kannattaa kysellä joustoa palveluissa, vaikka se ei suomalaiseen luontoon istukaan, sillä jos me emme niitä kysy, niin amerikkalaiset kysyvät taatusti. Kohtelias hymy auttaa pitkälle, ja amerikkalaiset taitavat nauttia suuresti päästessään sanomaan: I’ll do you a favor. I’ll make an exception for you.

Iltarusko värjäsi pilvet punaisiksi kansallispuiston telttailualueella viime viikonloppuna.

Minä olen puolestani taas hurahtanut joogaan. Kankea olen kuin heinäseiväs, mutta joogaopettajankin mielestä vanhat asanat oikeilla taivutuksilla tulevat minulta selkärangasta, kiitos suomalaisen työpaikkajoogan. Taisi joogasalin pitäjä tietää mitä teki, sillä juuri nyt pohdin, pitäisikö minun tänään päättyneen kokeilun jälkeen ostaa kymmenen kerran kortti vai ruveta ihan kuukausiasiakkaaksi.

3.10.201415.7.2015

Trail Ridge Road – tie Kalliovuorten huipulla

Kuten blogista on ehkä aiemmin tullut ilmi, me olemme suorastaan hurahtaneet patikointiin, mutta jos luonnossa liikkuminen ei ole omaa sydäntä lähellä, upeiden vuoristomaisemien katselulle turvallisesti autosta käsin on olemassa ratkaisu: Trail Ridge Road, Yhdysvaltain korkein maantie.

Olemme aiemminkin todenneet, että Yhdysvaltain isoimpia kansallispuistoja ei ole varattu pelkästään reppu selässä liikkuville, vaan täällä on mahdollisuus kaikille vaarista vauvaan nauttia upeista näkymistä kuntoon tai ikään katsomatta hyväkuntoisten tieverkkojen ja niiden varrelle rakennettujen näköalatasanteiden ansiosta. Omasta mielestäni tämä on huippu juttu: toki ihanteellista olisi liikkua luonnon siimeksessä, mutta kaikille se ei ole niin helppoa, joten näin luonnonpuistot pysyvät helposti saavutettavina kaikille. Puiston lounaisosat säilyvät silti tukevasti erämaana ilman ainoatakaan autotietä, joten vaeltamaan keskelle-ei-mitään pääsee jos vain haluaa.

Haavat, Trail Ridge Road — Ruska näkyy vahvimmin haavoissa

Suuntasimme viime sunnuntaina kohti Kalliovuorten kansallipuistoa, kuten ilmeisesti kaikki muutkin Front Rangen vajaa 5 miljoonaa asukasta. Matkalla pieniä vuoristoteitä pitkin ajoimme aikamoisessa liikenneruuhkassa, ja aina ohituskaistan kohdalla kaikki tallasivat laatan pohjaan päästäkseen ohitse RV:stä, pakusta tai järkyttävästi savuavasta diesel-pickupista. Kansallispuiston porteilla piti hetki jonottaa, mutta pääsimme aika nopeasti jonon ohitse kiitos vuosijäsenyytemme. Sitten olimmekin jo Trail Ridge Roadilla kipuamassa puurajan yläpuolelle.

Rainbow Curven näköalapaikalla 3,3 kilometrin korkeudessa lapsiperhe ruokki pikkumaaoravia. Ihan kiva tietty turisteille, jotka saivat napsittua lähikuvia luontokappaleista, mutta huonompi juttu itse oraville, jotka ruokkimisen ansiosta kesyyntyvät, jäävät helpommin auton alle, mahdollisesti sairastuvat ihmisten antamasta ruoasta, ja kaiken lisäksi levittävät tauteja ihmisiin. Siksi eläinten ruokkiminen puistossa on ankarasti kielletty. Keep wildlife wild – Don’t feed animals.

Pikkumaaoravat (engl. least chipmunk) ovat pienin maaoravalaji, eikun anteeksi, tikutakulaji. Maaoravathan uudelleennimettiin vähän aikaa sitten tikutakuiksi, mikä tavallaan tekee järkeä, etteivät ne menisi sekaisin ground squirreleiden eli siiselien kanssa, tavallaan… olikohan Disneyllä näppinsä pelissä?

Lähtiessämme kotoolta Iiro mietti, pitäisikö laittaa shortsit jalkaan, olihan ulkona melkein hellettä. Onneksi päätyi kuitenkin pitkiin housuihin, sillä vuorilla kävi kylmä viima ja talvitakki oli ainakin omasta mielestäni todellakin tarpeen. Trail Ridge Roadin korkein kohta on kaksi kilometria korkeampana kuin meidän kotimme, 3 713 metrin korkeudessa, ja ihan jo tämän takia lämpötila laskee melkein 15 astetta ylöspäin mentäessä. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tähän varautuneet, ja vuorilla näki kaikkea flipflopeista ja mikroshortseista untuvatakkeihin ja talvisaappaisiin.

Forest Canyon Overlook on Trail Ridge Road — Forest Canyon Overlookille piti hieman kävellä parkkipaikalta…

Panorama from Forest Canyon Overlook, Trail Ridge Road — …mutta näkymät olivat sen arvoiset.

Forest Canyon Overlookilta eteenpäin sää alkoi kovasti pilvistyä, ja näkyvyys oli välillä aika heikkoa. Syksy oli jo sen verran pitkällä, että suurin osa vapiteista oli laskeutunut alemmas laaksoon. Yksittäisiä urosvapiteja oli jäänyt vuorille säätä uhmaamaan, ja yksi sellainen veti kapean tienpenkan täyteen autoja, joista ihmiset poukkoilivat komeaa sarvipäätä ihailemaan.

Trail Ridge Road — Me emme mahtuneet pysähtymään, joten jouduin kuvaamaan zoomilla vähän liian kaukaa. Siellä se kuitenkin oikeanpuoleisessa kuvassa mötköttää rinteessä, eikö?

Säätiedotus oli lupaillut ukkosta, joten vähän aikaa epäröimme lähteä patikoimaan, mutta suuntasimme sitten kuitenkin ihan vaan lyhyelle reitille. Toll Memorial Trail oli erittäin helppo päällystetty reitti, joka kulki noin kilometrin verran näköalakivelle ja toisen kilometrin takaisin.

Toll Memorial Trail on Trail Ridge Road — Näköalakiveltä ei paljoa mitään näkynyt pilven sisässä, mutta kiveen oli merkitty, missä suunnassa mikäkin kansallispuisto oli täältä päin Yhdysvaltoja katsottuna.

Samaisella traililla opaskilvet kertoivat hiukan alueen kasvillisuudesta ja geologiasta, josta minulle jäi päähän lähinnä se, että tiesittekö, että nuo värikkäät jäkälät kivien päällä tuottavat happoa, joka syövyttää pikku hiljaa kiviä? Lisäksi oli paljon juttua kasvillisuudesta, jonka juuret ulottuivat metrin verran maan alle, koska kovan tuulen ansiosta lumipeite jää niin ohueksi, että kasvit muuten kärsisivät kuivuudesta, mutta itse kasvit eivät olleet enää oikein minkään näköisiä tähän vuodenaikaan. Pitänee varmaan tulla uudestaan kesäkuussa, kun vuoristokasvien kukinnat ovat parhaimmillaan.

Tien varrella pysähdyimme Alpine Visitor Centerissä, jota oltiin juuri laittamassa talviteloille, koska se sijaitsee sillä tien pätkällä, joka suljetaan jossain vaiheessa lokakuuta lumen takia ja avataan vasta toukokuun lopussa Memorial Dayna. Tarkoituksena meillä oli kuunnella puistonvartijan esitelmä vuoristoteiden rakentamisesta, mutta esitelmä muuttuikin epäviralliseksi kuvien pläräämiseksi ja keskusteluksi, kun kävi ilmi, että olimme ainoat paikalle eksyneet insinöörit. Puistonvartija näytti meille mm. videon Trail Ridge Roadin avaamisesta viime toukokuussa:

Alpine Visitor Center at Trail Ridge Road — Vas: Visitor Centerissä kerättiin rahaa tien kunnostukseen, joten me pidettiin yllä skandinaavien mainetta hyväntekijöinä. Oik: Viime syyskuussa alueella ”vähän” tulvi, ja puistonvartija näytti meille myös kuvia, joissa näkyy, mitä tulvat tekivät teille.

Trail Ridge Road on todellakin puiston läpikulkutie ja ainoa tapa ylittää Kalliovuoret tästä kohtaa. Talvisin pitää kiertää melkein sata kilometriä etelämpää, joten nyt kun vielä vuoriston länsipuolelle pääsi ”kätevästi”, kävimme katsomassa, millaista siellä oli. Vastaus: aika samanlaista kuin itäpuolellakin.

Poudre Lake at Rocky Mountain National Park — Poudre-järvi sijaitsee melkein maanosan vedenjakajan kohdalla, mutta ei ihan! Nämä vedet valuvat Meksikonlahteen, kuvaajan selän takana taas pisarat päätyvät Tyyneen valtamereen.

View from Trail Ridge Road — Nämä vuoret taisivat olla nimeltään Nimbus, Stratus ja Cumulus.

View from Farview Curve, Trail Ridge Road — Tuolla alhaalla taas puikkelehtii Colorado-joki. Reilu tuhat kilometriä tästä länteen se on kaivertanut ympärilleen Grand Canyonin.

Tässä kohti käännyimme ympäri ja suuntasimme takaisin kohti vuorten itäpuolta, mikä olikin aika kreivin aikaan, koska Alpine Visitor Centerin ohittaessamme taivaalta pukkasi rakeita, ja pian ajokeli oli tällainen:

Trail Ridge Road in a cloud — Hm, tuulilasista voisi tietty pestä nuo sormenjäljet pois.

Pilven sisässä ei nähnyt mitään, ei yhtikäs mitään! Moni auto ei ollut tajunnut laittaa ajovaloja päälle; täällähän niitä ei tarvitse käyttää kuin pimeällä ja sateella, mutta varmaan osa porukasta oli sitä mieltä, että nyt ei satanut tarpeeksi ja oli parempi ”säästää”. Tulomatkalla tien vieressä näkyneet pudotukset olivat vielä tuoreessa muistissa, joten meno oli jokseenkin hermoja raastavaa. Ja sitten yhtäkkiä vain pari metriä tien vieressä tallusti vastaan urosvapiti:

Elk on Trail Ridge Road — Oli sää ihan mikä vaan, Kalliovuoret onnistuvat näköjään aina tekemään vaikutuksen.

Kuluneella viikolla lumi sulki Trail Ridge Roadin, eikä vielä ole tiedossa, avautuuko tie enää tämän vuoden puolella. Kuten Facebookissa blogia seuraavat jo tietävät, me lähdemme joka tapauksessa tänä viikonloppuna telttailemaan vuorille kirpakkaan syyskeliin.

1.10.20143.10.2014

Paras Instagram-kuvani ikinä & katse Berliiniin!

Kesäkuun alussa vanhat kaverini Epp ja Jiří kyläilivät luonani Luxemburgissa, ja vietimme päivät kierrellen autolla lähimaita ja -mantuja. Saksan puolella autobahn vei meidät kohti Saarbrückenia, Völklingenin pikkukaupunkiin, josta löysimme industrialismin maamerkin, Völklinger Hütten.

Völklingenin rautaruukki myllytti metallia sisuksistaan sadan vuoden ajan, 1880-luvulta 1980-luvulle, ja jakoi vaurautta ja työpaikkoja ympäröivään Saarlandiin. Sulkemisensa jälkeen ruukki jäi rapistumaan, kunnes siitä keksittiin tehdä museo, jossa vaihtuvien näyttelyiden lisäksi esitellään ruukin historiaa ja raudansulatusprosessia oikeiden laitteiden keskellä. Ruukki on myös päässyt maailmanperintökohteeksi, koska se on ainoa läntisessä maailmassa säilynyt viime vuosisadan vaihteessa rakennettu ruukki, jota ei olla ehditty purkaa modernimpien laitteiden tieltä.

Siellä massiivisten putkien ja kymmenien metrien korkeuteen kohoavien rappusten keskellä kierrellessä nappasin Instagramiin tämän kuvan:

Elokuun alkupuolella selailin Iconosquaren avoimia Instagram-kilpailuja ja huomasin Saksan matkailuviranomaisen Saksojen yhdentymisen kunniaksi järjestämän #germany25reunified-kilpailun. ”Näytä meille paras kesäkuvasi Saksasta viimeisen 25 vuoden ajalta”, kuului ohjeistus. Harkitsin hetken osallistuvani toisella maailmanperintökohteella, Trierin mustalla kaupunginportilla, mutta totesin sitten, että ehkä industrialistinen jylhyys tehoaisi tuomaristoon paremmin, jos ei muuta niin silkalla erilaisuudellaan, ja lisäsin tarvittavan tägin kuvaan.

Congratulation! You’ve won the first prize in our worldwide photo-contest #germany25reunified!

Kun kuukausi myöhemmin ylläoleva kommentti ilmestyi kuvani alle, hieraisin silmiäni. Ensiksi epäilin, että joku pilaili kustannuksellani, mutta kun kommentin jättäjäksi paljastui Saksan matkailuviranomaisen virallinen tili, heitin kotona pari kärrynpyörää. Tai olisin heittänyt, jos osaisin, mutta nyt sen sijaan pompin innoissani ympäri asuntoa niin, että Iiro ihmetteli, mikä ihme minuun oli tällä kertaa mennyt.

Päävoittona on matka Berliiniin sisältäen yöpymisen ja aamiaiset Lindner Hotel Am Ku’dammissa, ja näillä näkymin pyörähdän kaupungissa lokakuun puolivälissä. Olen käynyt Berliininissä vain kerran aiemmin ja viivyin silloin kaupungissa yhden aamupäivän – Brandenburgin porttien näkemisen verran – joten kokeneemmilta Berliinin-kävijöiltä otan mielelläni kommenttiboksiin vinkkejä, mitä yhteen viikonloppuun kannattaa mahduttaa!

Kun matka kerran vie Eurooppaan, tarkoitus olisi käväistä samalla reissulla Suomessa. Vinkkinä blogia lukeville kavereille, että saa ehdottaa treffejä!

Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursdayta, joka on kansainvälinen tempaus, jonka tarkoituksena on koota yhteen Instagramissa olevia matkakuvia ja niihin liittyviä tarinoita. Suomessa sitä vetävät Destination Unknown -blogin Satu, Kaukokaipuun Nella ja Running With Wild Horsesin Veera. Minut löytää Instagramista nimimerkillä @globecalledhome.

27.9.20143.2.2015

Kulttuurishokissa

Pian Luxemburgiin muuton jälkeen työnantaja järjesti uusille tulokkaille kurssin, jonka vetäjä piirsi tussitaululle kaavion fiiliksistä uutta asuinmaata kohtaan suhteessa aikaan. Kaavio näytti tältä:

Muistan silloin miettineeni, että minun tuskin tarvitsee tuollaisesta huolehtia. Olinhan asunut ulkomailla sitä ennen jo kahdessa eri kulttuurissa yhteensä viitisen vuotta, olin tottunut maailmanmatkaaja ja Eurooppaa olin kolunnut läpikotaisin. En ollut kärsinyt koskaan kulttuurishokista, joten ei minua mitkään eurooppalaiset kulttuurierot tälläkään kertaa shokeeraisi.

Vasta nyt olen tajunnut, että puoli vuotta tuon kurssin jälkeen rämmin syvällä kulttuurishokin kourissa.

Kulttuurishokki on sitä, kun paikallinen kulttuuri alkaa ärsyttää, inhottaa, suoraan sanottuna vituttaa, koti-ikävä velloo ja päässä hakkaa kysymys, että mitä ihmettä minä edes teen täällä. Minulla kesti näinkin pitkään tajuta kärsineeni vaivasta, koska eräs kaverini kärsi siitä vielä kaksin kerroin minua enemmän. Hän valitti joka kerta tavatessamme, että vihaa töitään, kämppistään, säätä, kaupunkia, kaikkia paikallisia ihmisiä ja koko maata, ja minä hänelle monta kertaa puolustelin, että olihan täällä vaikka mitä jännää ja mukavaa ja mielenkiintoista. Silti minäkin moneen otteeseen istuin töissä ja toivoin, ettei kukaan keksisi kysyä tänään minulta mitään, koska ärsyttää olla täällä, kaikki varmaan vihaavat minua, siksi minä vihaan kaikkia, ulkona on ihan kaamea sää, ei ole oikein kavereita, ja Iiroakin oli ikävä. Tiesin kyllä oikeasti, ettei mikään edellämainituista pitänyt paikkansa (paitsi se, että Iiroa oli ikävä), mutta silti ajoittain ahdisti.

Miksi sitten juuri nyt? En ollut ensimmäistä kertaa ulkomailla, olin tottunut matkustamaan, ja olin aiemminkin ollut pidempiä aikoja maassa, jonka kieltä en puhu (ainakaan kunnolla). Luxemburgissa kulttuurishokille altisti kuitenkin kolme asiaa:

Ranskalainen kulttuuri tuli puun takaa. En ollut koskaan aiemmin ollut näin pitkään kulttuurissa, josta en oikeasti tiennyt mitään, tai ainakaan tarpeeksi. Yhdysvalloista minulla on nuoruudessa maassa asuttujen vuosien jälkeen ollut aika hyvä käsitys, ja Erasmus-vaihtoon lähtiessä olin ehtinyt tutustua vaihtarikulttuuriin jo kotiyliopistossa. Ranska taas… enhän minä edes katso ranskalaisia elokuvia, joten miten voisin ymmärtää, miten ja erityisesti miksi työyhteisö tai ympäröivä maailma käyttäytyy omituisesti puhumattakaan siitä, miten minun oletetaan käyttäytyvän?
Kieli. Kuten olen aiemmin blogissa saattanut mainita, työhaastattelussa minulle sanottiin, että työkieli on kyllä englanti, mutta ”ranskaa olisi hyvä oppia”. Todellisuudessa englantia töissä puhui minut palkanneen pomon lisäksi vain noin puolet tiimistä, ja osa heistäkään ei oikein tykännyt puhua minulle, koska ”kuulostan liian amerikkalaiselta”, minkä takia he eivät saaneet puheestani selvää vaikka kuinka yritin muistaa puhua hitaasti ja selvästi ja heitä lisäksi hävetti oma huono kielitaitonsa. Minun ranskani taas ei ollut kulttuurishokin iskiessä vielä millään mainittavalla tasolla.
Suora ja jatkuva kosketus tähän vieraaseen kieleen ja kulttuuriin. Vaihdossa vaihtareiden keskuudessa oli turvallista olla, eikä tällöin alkeellisen tsekin sönköttäminen kaupungilla tai yliopistobyrokratian vaivalloisuus ehtinyt käydä hermoille. Yhdysvalloissa vietin paljon aikaa Iiron kanssa tai kotona, eivätkä paikallisten tavat muutenkaan tuntuneet uppo-oudoilta. Luxemburgissa sen sijaan tein töitä ranskalaisten kanssa vähintään 40 tuntia viikossa, ja kaupungilla ja kotona ongelmien ratkaisu lepäsi täysin omilla harteillani.

Luxemburgin loputtomalla sateellakin saattoi olla näppinsä pelissä. [Kuva: Sebastien Wiertz]

Jälkikäteen ajateltuna muistan selvästi hetken, kun kävin pohjalla. Eräällä työkaverilla oli läksiäiset. Kyseisen työkaverin työhuone oli omani vieressä, ja olin hänen kanssaan välillä yrittänyt jutella, mutta kommunikaatiomme oli vaivalloista kielimuurista johtuen. Olin kuitenkin kokenut, että hän oli alussa auttanut minua paljon ja panostanut siihen, että viihtyisin uudessa työssä, joten kävin sydämellisesti kiittämässä häntä kuluneesta puolesta vuodesta. Tämä työkaveri vastasi kertomalla, kuinka olen ollut oikeastaan aika töykeä kaikkia kohtaan, kun en ole aamuin illoin kiertänyt jokaista työhuonetta sanomassa heippoja ja hyvästejä, ihmiset ovat valittaneet olemattomista small-talk-taidoistani, en ole ollut hänelle kunnioittava pitämällä häntä ajantasalla siitä milloin olen palaverissa tai muualla talossa (en tiennyt olevani hänelle tilivelvollinen) ja pari muutakin juttua, jotka menivät onneksi toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, koska olin siinä vaiheessa aivan äimän käkenä ja järkyttynyt tästä palautteesta. Työkaverini tuskin olisi pitänyt moista saarnaa, ellei hän olisi juonut paria lasia (taikka pulloa) liikaa viiniä läksiäisissä, mutta samapa tuo: lopputuloksena minä lähdin tuon jälkeen suoraan kotiin, ensin turtana, sitten läpikotaisin masentuneena, ja lopulta itkien itseni uneen ikävästä kaikkea tuttua ja turvallista (ja Iiroa) kohtaan. Aamulla heräsin vihaisena kiukkua puhkuen. Hemmetti tätä maata ja näitä ihmisiä! Painukoot hiiteen joka iikka!

Tuosta hetkestä alkoi hidas mutta varma nousu. Asioita suuresti helpotti, että opin ranskaa: yhtäkkiä minulle avautui kokonainen (kirjoitettu, puhuttua en vielä kunnolla ymmärtänyt) maailma, joka oli aiemmin pysynyt minulta suljettuna. Sain päivittäisiä onnistumisen tunteita, kun ymmärsin yhä monimutkaisempia lehtiartikkeleita, sähköposteja ja bussipysäkkien mainoksia. Yhtä paljon auttoi, että monen työkaverini englanninkielentaito näytti parantuvan, ja mitä paremmin he oppivat minut tuntemaan, sitä vähemmän heitä hävetti ja pelotti puhua kanssani. Olin pakahtua ilosta, kun parikin työkaveriani tuli pyytämään, että pitäytyisin heidän kanssaan vastaisuudessakin englannissa, koska he mielellään harjoittelivat kieltä kanssani.

Panostin myös enemmän paikalliskulttuurin tuntemukseen ja seuraamiseen enkä enää odottanut, että kansainvälisessä organisaatiossa joku muu kuin minä huomioisi kulttuurieroja. Rupesin keskeyttämään työnteossa olevia ihmisiä bonjoureilla, koska se ilmeisesti ilahdutti heitä, ja toisaalta kerroin avoimesti, että en ollut heitä aiemmin keskeytellyt, koska moni suomalainen ärsyyntyy, kun heidän tiukkaa keskittymistään häiritään pelkällä tervehdyksellä. Yritin small-talkata, vaikka kohde vastailisikin yksisanaisesti, koska se oli ilmeisesti kuitenkin parempi vaihtoehto kuin hiljallisuus, ja hyväksyin, että vastuun small-talkin vetämisestä oletettiin olevan minun harteillani. Jaoin normaalia enemmän kehuja ja kiitoksia, vaikka se ei varsinaisesti kulttuuriin kuulunutkaan, koska ajattelin, ettei oikean kulttuurin tuntemuksella olisi niin paljoa väliä, jos olisin erityisen mukava. Muistutin kun pystyin, että hyvästä englanninkielen taidostani huolimatta tämä oli minullekin vieras kieli, ja kerroin, että ihan yhtä lailla minäkin pystyin ilmaisemaan itseäni paremmin äidinkielelläni. Työelämän ulkopuolella pyrin suhtautumaan tyynesti ja aurinkoisesti minua kohti murskaavana vyöryvään byrokratian määrään, pattereihin jotka eivät talven tultua toimineetkaan yhdistettynä englantia puhumattomaan vuokraemäntään ja kaikesta vastuusta irtisanoutuvaan talonmieheen sekä siihen, että mikään ei koskaan ollut auki, kun sen halusi olevan auki.

Jos talvella ei satanut, niin ainakin oli pimeää, todennäköisesti kuitenkin sekä märkää että pimeää. Ja talvihan kesti syyskuusta toukokuulle. [Kuva: Alfonso Jimenez]

Pari viikkoa ennen lähtöäni olin mielestäni kotiutunut maahan ja kulttuuriin. Töissä oli vieläkin ajoittain ongelmia kielitaidon puutteen kanssa, mutta en enää kokenut niitä murskaavina iskuina, ainoastaan pienenä riesana josta positiivisena puolena oli mahdollista oppia jotain uutta. Olin monen työkaverin kanssa niin hyvissä väleissä, että pystyin sanomaan suoraan, jos joku asia tuntui omituiselta – ja he pystyivät mielestäni tekemään samoin. Tykkäsin asunnostani, asuinalueestani, kaupungista ja koko maasta, ja minulla oli ja on yhäkin Luxemburgissa useampi hyvä kaveri, joista vain osa on suomalaisia. Sitten eräänä iltapäivänä töissä ihmettelin, miksei ketään tarvitsemaani ihmistä löytynyt työhuoneistaan. Työpäivän jo loppuessa graafikko, jota olin etsinyt pitkin päivää, kulki huoneeni ohitse ja minut huomatessaan kysäisi, tekisikö minun mieli viiniä. Okei, mikä ettei, mutta siis miksi? Eräällä työkaverilla oli synttärit, joiden juhlinta läheisessä neukkarissa oli juuri loppunut, graafikko totesi, ja kertoi samaan hengenvetoon huomanneensa, että minä olin ainoita yksikössä, joita ei oltu kutsuttu.

Viime syksyn tuntemukset palasivat humahtaen. Puristin hetken hiljaa punkkulasiani ja tuijotin eteeni: taasko minua karsastetaan? Oliko koko vuoden yritys sulautua joukkoon ollut yhtä tyhjän kanssa? Sitten muistin, että synttäreitään juhliva työkaveri oli osa sitä pientä vähemmistöä, joka ei yhäkään puhunut minulle oma-aloitteisesti mitään ja vastaili kysymyksiini yksisanaisesti jos ollenkaan, oletettavasti koska ei ihan oikeasti osannut kieltä. Hymähdin, etten menettänyt mitään, ja hänelle todennäköisesti tilanne oli mukavampi, koska ei tarvinnut hermoilla vieraan kielen kanssa – ja toisaalta graafikko tuntui olevan aidosti pahoillaan, etten ollut ollut paikalla, mikä tuntui mukavalta. Mietin, että puoli vuotta sitten en todellakaan olisi osannut suhtautua asiaan yhtä rauhallisesti. Kulttuurishokki lienee siis selätetty.

Juttelimme hetken kulttuurien välisistä eroista graafikon kanssa, ja mainitsin, että olin vuosi sitten kokenut aikamoista angstia. Vai sinä kulttuurishokissa! graafikko naurahti. Mehän kaikki olimme kulttuurishokissa sinun takiasi! hän jatkoi ja kertoili omista kauhuntunteistaan, kun oli ensikertaa joutunut tekemään töitä kanssani. Muistutin, että juuri hän oli tuolloin todennut minulle ensimmäisessä yhteisessä palaverissamme, että ”voimme sinun mieliksesi puhua englantia, mutta kaikki vitsit ovat sitten ranskaksi.” Nyt nauroimme kumpikin tälle makeasti, ja graafikko kaatoi lasiini lisää punkkua toistellen, että vielä joku päivä hänkin ottaa minusta mallia ja muuttaa ulkomaille.

25.9.201426.9.2014

Savitiilinen Santa Fe, konkistadoreja ja intiaaneja

Kuvittele kaupunki, jonka paletti on tasaisen hiekan värinen, muodot pyöreitä ja talot savitiilestä. Kaupunki, jossa rakennustyyli ei ole muuttunut viimeisen 400 vuoden aikana mihinkään, espanjalaisten konkistadorien voisi yhä kuvitella vaeltelevan kaduilla, ja intiaaneja ei tarvitse edes kuvitella – monelle heistä tämä kaupunki on koti.

Santa Fe on New Mexicon osavaltion pääkaupunki, vanhin kaikista Yhdysvaltojen osavaltiopääkaupungeista. Rio Grandeen laskevan Santa Fe -joen varrella asui pueblointiaaneja jo yli tuhat vuotta sitten, mutta varsinaisesti kaupungin historian katsotaan alkaneen siitä, kun New Mexicon espanjalainen kuvernööri Don Pedro de Peralta perusti vuonna 1607 paikalle kaupungin, jolle hän antoi pontevasti nimen La Villa Real de la Santa Fe de San Francisco de Asís, Franciscus Assisilaisen pyhän uskon kuninkaallinen kaupunki. Myöhemmin nimi lyhennettin Santa Feksi, Pyhäksi uskoksi.

Pueblo-intiaanien asuinsijat Don Pedro de Peraltan aikaan, jolloin karavaanit vaelsivat El Camino Realia tuoden Santa Fehen espanjalaisten tarvitsemia tarvikkeita ja vieden vastavuoroisesti Mexico Cityyn turkoosia ja intiaanitaidetta. Nykyään kaksi läheisintä isompaa kaupunkia ovat Breaking Badistakin tuttu Albuquerque sekä nimessään historiansa paljastava Española.

Taannoin suunnittelimme viikon lähiosavaltioiden kiertomatkaa syyskuun ensimmäiselle viikolle, koska syyskuun ensimmäinen maanantai on täällä arkivapaa Labor Dayn kunniaksi. Elokuun puolivälissä tänne muuttaessani totesimme kuitenkin, ettei juuri nyt jaksaminen riitä yli viikon reissuun, ja lomapäivät on parempi lykätä sellaiseen hetkeen, kun niistä pystyy oikeasti nauttimaan. Jonnekin oli silti päästävä, ja kun löin silmäni Taos Pueblon intiaanikylään ja etelässä päin pyörineeseen Colorado State Fairiin, pitkän viikonlopun kohteeksemme valikoitui New Mexico ja tukikohdaksi siellä Santa Fe.

Plazan käsityömarkkinat sulkivat jo viideltä, joten me kipusimme kattoterassille oluelle nauttimaan ilta-auringon lämmöstä. Rooftop Pizzerialla on hyvien näkymien lisäksi laaja lista paikallisten pienpanimoiden tuotteita.

Santa Fe on paitsi vanhin, myös korkeimmalla sijaitseva osavaltiopääkaupunki. 2,2 kilometrin korkeudessa Sangre de Criston vuorten kupeessa sää ei ollut tuskastuttavan kuuma vaan pyöri mukavasti hellerajoilla. Kaupungin keskuspiste on Plaza, satoja vuosia vanha tori, jota reunustavat kaupungin vanhimmat rakennukset. Sama savitiilinen rakennustyyli on kuitenkin levittäytynyt myös vanhan kaupungin ulkopuolelle, ja niin pikaruokapaikat kuin ketjuhotellitkin kaupungin reunamilla ovat pyöristettyä beessiä. Taco Bellin imagoon se sopi erittäin hyvin, McDonalds ja Kentucky Fried Chicken hymyilyttivät meitä enemmän.

Plazan laidalla sijaitseva Palace of Govenors, jonka varjossa intiaanit myyvät käsitöitään.

Koska New Mexicon historian tuntemuksemme oli tätä ennen aika hatara, suuntasimme kaupunkiin tultuamme ensimmäiseksi New Mexicon historiamuseoon, joka sijaitsee Plazan vanhimmassa rakennuksessa nimeltä Palace of Governors, kuvernöörien palatsi, rakennettu vuonna 1610. Eurooppalaisesta näkökulmasta neljäsataa vuotta vanha talo ei tunnu erityisen vanhalta, mutta täällä talon ikä herättää ihmetystä ja kunnioitusta, eikä suotta: rakennuksella on kunnia olla Yhdysvaltain vanhin yhä olemassa oleva julkishallinnollinen rakennus. Sen sotkuiseen ja sotaisaan historiaan mahtuu niin vuoden 1680 suuri pueblokapina, jonka jälkeen pueblointiaanit muuntivat rakennuksen kodiksi usealle kymmenelle intiaaniperheelle ja jonka jälkiä arkeologit yhä kaivavat esille rakennuksen lattian alta, kuin myös espanjalaisten alueen uudelleenvalloitus vuonna 1694, jolloin intiaanit ajettiin rakennuksesta tiehensä. Meksikon itsenäistyttyä vuonna 1821 rakennus toimi Santa Fe de Nuevo Méxicon provinssin hallintorakennuksena, kunnes lopulta vuonna 1848 Meksikon–Yhdysvaltain sodan rauhansopimus siirsi koko New Mexicon Yhdysvalloille ja uuden territorion hallinto perustettiin taloon.

Museo kävi lävitse osavaltion historiaa viimeisen tuhannen vuoden ajalta mielestäni aika objektiivisesti sekä konkistadorien että intiaanien menneisyydestä kertoen, ja pääsimme ihmettelemään konkistadorien haarniskoita, jotka näyttivät kuin 10-vuotiaalle lapselle mitotetuilta. Tuon ajan espanjalaisia ei oltu pituudella pilattu.

Palatsin suuri sisäpiha, jonka toisella puolen on toiminut 1800-luvun alkupuolelta lähtien sanomalehti- ja kirjapaino.

Amerikkalaisittain poikkeuksellisesti autot oli Plazalla kielletty, ja me liikuimme tiiviissä keskustassa kävellen. Samalla pystyi ikkunashoppailemaan pikkuputiikkeja, joista moni oli taidegallerioita, koska Santa Fe on pitkään ollut suosittu asuinpaikka taiteilijoiden keskuudessa. Tunnetuin heistä on kukkia ja pääkalloja maalannut Georgia O’Keeffe, jonka taidetta esittelevä museo on kaupungin keskustassa, mutta myös nykytaiteella on vahva jalansijansa: Plazasta itään sijaitsevalla Canyon Roadilla on yli sata galleriaa, ja kuulema perjantaisin viinistä ei kannata kaupungissa maksaa, vaan kannattaa suunnata taidegallerioiden avajaisiin, joita on taatusti joka viikko.

Jos joku eksyy Santa Fehen – ja eksyminen tänne tosiaan kannattaa! – suosittelen illallispaikaksi Elevation Bistroa. Newmexicolaiseen tapaan ruokaa tilatessa kysyttiin, haluaako sen kanssa punaista vai vihreää chilikastiketta; jos haluaa kumpaakin, ruoka on syytä tilata joulutyyliin, ”Christmas style”. Elevation Bistron ruoat olivat herkullisia ja hintalaadultaan erinomaisia, sillä pääruoat pyörivät $10 paikkeilla, palvelu ystävällistä ja ravintola myöhään auki, mikä sopii meille, sillä lomalla vääntäydymme illalliselle aina viimeisten joukossa.

Santa Fen intiaanikulttuurin ja -taiteen museossa oli kielletty valokuvaaminen sisällä – kuvat ulkopuolen patsaspuistosta – mutta suosittelen tätä museota lämpimästi kaikille intiaaneista kiinnostuneille, sillä se tarjoaa erinomaisen katsauksen sekä intiaanien menneisyyteen että nykyelämään. Museoihin ilmaisen sisäänpääsyn takaavat Culture Passit meille tarjosi New Mexicon kulttuurivirasto.

23.9.201423.9.2014

Radiosta ei tule mitään!

…ainakaan mitään järkevää. Tämän totesin tänään, kun ajelin autolla postiin, ja yritin löytää jotain kuunneltavaa.

Menin laskuissa sekaisin, kuinka monen aseman lävitse surffasin, mutta veikkaisin niitä olleen noin kolmekymmentä. 25:ltä kuului mainoksia: Tule autokauppaan. Tule ruokakauppaan. Tule huonekalukauppaan – flash sale, everything must go! Nyt ensimmäiset sata henkilöä, jotka soittavat tähän numeroon, saavat kuukauden närästyslääkkeet ilmaiseksi pelkästään postimaksuilla, ja tiesitkö, että seuraavissa vaaleissa ehdolla oleva jannu on pahemman luokan takinkääntäjä, ethän äänestä häntä. Pizzaa, tekeekö mielesi pizzaa?

Aivan tällaisen alueen lävitse en sentään ajele postiin. Kuva Etelä-Coloradosta, alueelta jossa ei kuulunut yksikään radiokanava.

Yhdellä kanavalla soi country, toisella laulettiin hallelujaa, ja kolmatta kuuntelin hetken, kunnes tajusin, että letkeä rock-kappale ei kertonutkaan jonkun naisen jättämisestä, vaan tässä oli jätetty itse Jeesus ja rämmittiin pimeydessä tietä takaisin valoon. Yhdellä kanavalla luettiin uutisia, mitä yritin kuunnella hetken, mutta juontajan ääni oli niin lakoninen ja juttu kertoi jostakusta muslimilta kuulostavalta Yhdysvaltain kansalaisesta, jota oltiin karkottamassa tai palauttamassa tai vangitsemassa tai vapauttamassa, joten kun en minuutinkaan jälkeen ollut vielä kärryillä, vaihdoin kanavaa.

Vihdoin jo puolimatkassa postille radioaalloilta löytyi kanava, josta tuli musiikkia, jonka tunnistin. The story of my lifee… One Directionia. Kanava oli Kiss FM.

Georgiassakin tuli mainoksia jatkuvasti radiosta, mutta siellä tilanne ei mielestäni ollut näin paha, ja meillä oli pari luottokanavaa ohjelmoituna autoradioon, joiden välillä vaihtelimme. Täällä pitänee taas siirtää AV-piuha autoon ja pitäytyä vastedes kännykästä löytyvässä musiikissa.

22.9.20144.6.2015

Coloradon Fourteenerit eli vähintään 4267 metriä korkeat vuoret

Olen aina tykännyt kaikenlaisista listoista, joita voi ruksia lävitse. Joskus taannoin leikkasin aina keväisin City-lehdestä terassilistauksen talteen ja yritin käydä kaikissa, joissa kaljan hinta oli tarpeeksi alhainen. Käytyjä maita ruksailin niin kauan kun se oli vielä helppoa – ja yhäkin toki – mutta tällä hetkellä olen keskittynyt enemmän USAssa osavaltioihin ja kansallispuistoihin ja muualla maailmanperintökohteisiin. Olen yrittänyt katsoa lävitse niin IMDB:n top-100-elokuvalistauksen kuin lukea lävitse parikin erilaista ”100 kirjaa, jotka kaikkien pitäisi lukea yleissivistyksen vuoksi”-listausta. Useimmiten en suhtaudu näihin listoihin ”pakko ruksia kaikki”-mentaliteetilla, vaan haen listoista inspiraatiota, ja tämä asenne onkin hyvä pitää mielessä seuraavaa bongaamaani listaa katsellessani: Coloradon Fourteenerit.

Fourteenereiksi määritellään vähintään 14 000 jalkaa (4267 metriä) korkeat vuoret, joiden huippu nousee vähintään 300 jalkaa (91,5 metriä) ympäristöään korkeammalle, ja Yhdysvalloissa niistä suurin osa sijaitsee täällä Coloradossa. Kahden näistä päälle pääsee autolla – toisena jo blogissa esitelty Mount Evans – mutta lopuille tarvitaan uskoa, sisua, kuntoa ja osassa myös rohkeutta ja taitoa. Nyrkkisääntönä on, että listalle hyväksyttävään huiputukseen vaaditaan ainakin 3 000 jalkaa (914 m) nousua omin jaloin, mutta joillakin huipuilla tätä katsotaan vähän sormien lävitse, jos polun päästä on nousua melkein tämän verran.

Quandary Peakille kiipeäminen — Ruska valtaa täällä ensimmäisenä haavat, ja nämä olivat jo täydessä väriloistossa syyskuun puolivälissä.

Summiting Quandary Peak — Viikko sitten lauantaina kiipesimme Quandary Peakille, Breckenridgen laskettelukeskuksen lähellä sijaitsevalle fourteenerille. Nousua parkkipaikalta oli 1013 metriä, vaakasuoraa matkaa 4,5 kilometriä per suunta.

Fourteenereita keräileviä ihmisiä kutsutaan leikkimielisesti termillä peak bagger, ja ensimmäiset coloradolaiset peak baggerit olivat Carl Blaurock ja Bill Ervin, jotka jo vuonna 1923 kiipesivät kaikki tuolloin tiedossa olleet fourteenerit. (Tuolloin niitä oli 46 kpl, mutta myöhemmin löydettiin vielä 8 lisää tarkennusmittausten nostaessa vuorten korkeutta.) Sata vuotta sitten yhdellekään huipulle ei ollut polkua, jollaisia nykyään löytyy suurimmalta osalta huipuista enemmän tai vähemmän ylläpidettynä. Lisäksi Blaurock ja Ervin eivät suinkaan ajaneet polun päähän autolla, vaan he nappasivat junan Denveristä pieneen Creeden kylään ja kävelivät sieltä matkalle osuneiden Fourteenereiden huippujen kautta Tellurideen – linnuntietäkin reilu 100 kilometriä matkaa. Päällään heillä oli armeijan ylijäämävarusteita, ja kasvoilleen he hieroivat vaseliini-noki-sekoitusta suojaamaan korkeuksien kovilta UV-säteilyannoksilta.

Pika — Piiskujänis, joka elää kivimurskan seassa

Vapaaehtoiset Quandary Peakilla — Polkuja ylläpidetään vapaaehtoisvoimin, ja vapaaehtoiset kiipeävät muiden kipuajien mukana puurtamaan kivien kanssa neljän kilometrin korkeuteen. Maisemat ovat upeita, mutta ilma ohutta.

Me tuskin ikinä saamme kaikkia Fourteenereita huiputettua, sillä osa niistä vaatii köysien kanssa temppuilua ja varsinaista kiipeilyä, osaa ei pysty huiputtamaan päivässä, ja osalle kiipeämistä kannattaa muuten ehkä miettiä hetki pidempään, sillä joiltain vuorilta tippuu ihmisiä vuosittain. Helpoimmat ovat kuitenkin päiväpatikointeja – pitkiä sellaisia – ja käsiä ei tarvitse käyttää kuin välillä kiinni pitämiseen. Silti, kuten Fourteenereista polkujen alussa muistutellaan, There is no such thing as an easy Fourteener. Viime lauantaina Quandary Peakin (4348m) huiputtaminen kesti 6,5 tuntia, pulssi oli noustessa jatkuvasti yli 140, jaloista hiipui loppuvaiheessa puhti ja huomasimme jarruttavamme alastuloa lihasten sijaan luilla ja nikamilla (ei hyvä), ja Iiroon iski jossain vaiheessa päänsärky, joka ei voinut johtua muusta kuin ohuesta ilmasta. Lapsia emme montaa reitillä nähneet, ja useampi ohittamamme patikoija kääntyi takaisin ennen huippua.

Neljän kilometrin korkeudessa — Kuva otettu tasan neljän kilometrin korkeudesta. Vielä 348 metriä nousua jäljellä.

Vuoristotauti on Fourteenereille lähdettäessä todellinen riski, jonka takia kannattaa alemmista korkeuksista tullessa lepuuttaa ainakin pari päivää Coloradon preerialla puolentoista kilometrin korkeudessa ja mieluiten vielä uudestaan vuorilla vajaassa kolmessa kilometrissä. Meillekin olisi suositeltavaa yöpyä huiputusta edeltävä yö ylempänä, mutta majoitusten hintavuuden ja perjantain iltaväsymyksen takia emme kuitenkaan lähteneet Quandary Peakille kuin vasta samana aamuna kukonlaulun aikoihin. Vuoristotaudilla voi olla vakaviakin seurauksia, mutta jos oireita tulee pelkästään päivähuiputuksen yhteydessä, taannoin Everestillä töissä ollut ja nykyään Telluridessa vuoristotautiin erikoistunutta klinikkaa pyörittävä lääkäri Peter Hackett totesi lehdessä, että ibuprofeiinia vaan naamaan, korkeintaan 3x600mg, kunhan tosiaan laskeutuu alemmas iltaan mennessä. Toinen mielessäpidettävä asia on juoda paljon vettä, sillä vuoristotauti iskee helpommin, jos elimistö on kuivunut. Hyvä kunto ei varsinaisesti auta vuoristotaudin kanssa, mutta se voi auttaa kestämään oireita paremmin.

Panorama from Top of Quandary Peak — Panorama Quandary Peakin huipulta (klikkaa isommaksi)

Quandary Peakin huipulla — Parasta huipulle tulemisessa on euforinen fiilis, että jes, we did it! Huiputus kun ei ole koskaan varma juttu.

Meiltä lähimmät Fourteenerit ovat noin puolentoista tunnin ajomatkan päässä, mutta valitsimme kuitenkin reilun kahden tunnin päästä löytyvän Quandary Peakin ensimmäiseksi huiputukseksemme. Yhtenä syynä oli, että vuoren lähellä olevasta Breckenridgen kylästä löytyi Oktoberfestit, jonne pystyi suuntaamaan patikoinnin jälkeen, mutta lisäksi Quandary Peak oli kohtalaisen aloittelijaystävällinen. Muita aloittelijaystävällisiä vuoria Denverin lähellä ovat Mount Bierstadt, Grays Peak ja Torreys Peak. Grays ja Torreys Peakit ovat vierekkäin, joten ne pystyy huiputtamaan myös samalla kertaa, mikä olisi vaatinut enemmän kuntoa ja tahtoa kuin mitä nyt oli käytettävissä. Bierstadtia taas kehutaan erinomaiseksi ensimmäiseksi talvihuiputukseksi maltillisen lumitilanteensa vuoksi, joten säästimme sen myöhemmäksi.

Lumivuohi — Vaikka tämä ensimmäinen huiputus ei sujunut täydellisesti vuoristo-oireilun ansiosta, totesimme, että tämä ei jää viimeiseksi huiputukseksi. Maisemat vuoren huipulla ovat sen verran upeat. Listalla siis vielä 53 Fourteeneria, mistä valita…

Mountain Goat & Iiro — Kaksi pässiä kalisteli sarviaan paluumatkalla alas.

Paras opaskirja kenellekään, joka suunnittelee Fourteenereiden kiipeämistä, on Gerry Roachin Colorado’s Fourteeners*. Kirjassa on joka huipusta kartat, joissa näkyvät kaikki mahdolliset reitit huipulle, ja suusanallisen kuvauksen lisäksi kirjasta löytyy polkujen päiden koordinaatit, korkeudet, polkujen vaikeusluokitukset sekä paljon hyödyllistä tietoa yleisesti Fourteenereiden kiipeämisestä. Suosittelen siitäkin huolimatta, että kirjoittajalla on ärsyttävä asennevamma metrijärjestelmää kohtaan.

The whole point of meters seems to be that we can divide them by 10 because we have 10 fingers. Dividing by 10 is something that scientists and engineers do all the time, but they usually have computers to help them do it. Now, sports-minded people don’t usually carry computers around, nor do they need to divide by 10, so they need something they can understand — like a foot.

Sarjassa aivan älyttömiä amerikkalaisen mittausjärjestelmän puolustuspuheita, vai mitä olette mieltä?

17.9.201417.9.2014

Kritiikkiä ja siitä loukkaantumista

Tiedän, että lupasin kirjoittaa vuorista, mutta lupaukseni jälkeen Facebookissa puhkesi ulkosuomalaisten kesken kiivas väittely, jota en voi jättää kommentoimatta. Väittely koski Hesarin Washingtonin-kirjeenvaihtaja Laura Saarikosken kolumnia Kun valtio on vihollinen.

Kolumnissaan Saarikoski kertoo kokemuksistaan Yhdysvaltain byrokratian rattaiden hampaissa: siitä, kuinka virastot ja tahot pompottelevat ihmistä yhdestä osoitteesta toiseen, kukaan ei ota kokonaisvastuuta ihmisen ahdingosta, puhelimiin vastaavat ihmisten sijaan robotit jotka tarjoavat vain vääriä vaihtoehtoja, ja virastoissa joutuu jonottamaan tunteja epäinhimillisissä olosuhteissa. ”Yhdysvalloissa valtio on monille vihollinen: uhkaava ja tehoton byrokratiakoneisto, joka sortaa yksilön oikeuksia. Amerikkalainen luottaa aina enemmän yksityiseen”, Saarikoski avaa amerikkalaisten sielunmaisemaa.

Omat kokemukseni Yhdysvaltain hallinnosta tukevat täysin Saarikosken maalaamaa kuvaa. Asiat hoituvat hitaasti jos hoituvat, jonotus on usein järjestetty kalseimmissa mahdollissa tiloissa, viranomaiset tuppaavat suhtautumaan väestöön nihkeästi ja tosiaan, väestö suhtautuu usein viranomaisiin vihollisina. Kaikkein eniten minua häiritsee se, että vaikka selkeitä sääntöjä olisikin (yleensä ei ole), niin jokainen virkailija onnistuu silti soveltamaan niitä vähän omalla tavallaan, ja on välillä ihan tuurista kiinni, saako asiaa hoidettua vai ei. Jos puhelimessa ei saa asiaa hoidettua ensimmäisen ihmisen kanssa, kannattaa sanoa kiitoshei ja soittaa uudestaan, jotta saa luurin päähän eri ihmisen, sillä tämän kanssa asia ei välttämättä olekaan ongelma.

Suomessa on sääntöjä on niin paljon, että niihin tuntuu välillä hukkuvan, mutta ainakin ne ovat johdonmukaisia ja niitä käsittelevät ihmiset tuntuvat osaavan asiansa. Lisäksi Suomessa joutuu harvemmin jonottamaan, koska asiat hoituvat netissäkin, mutta jos joutuu, niin verotoimistot ja sosiaalivirastot eivät näytä vankiloilta tai mielisairaaloilta, ja niissä odotellessa saa käyttää kännyköitä tai käydä vessassa. Kaiken huipuksi leimattuja paperilappuja ei yleensä tarvitse kuskata ympäriinsä, ja tästä päästäänkin asian ytimeen: väestötietojärjestelmään ja ihmisen luottamukseen valtiota kohtaan.

Suomalaisen ja amerikkalaisen yksi olennainen ero on luottamus valtioon. Ei suomalainenkaan luota valtioon sokeasti, mutta me hyväksymme esimerkiksi sen, että tietomme löytyvät väestörekisteristä. Meistä löytyy jokaisesta iso nippu tietoja valtion tietojärjestelmistä, ja harvaa se erityisesti häiritsee. Amerikkalaisille tämä ei kävisi ollenkaan: ties mitä valtio voisi tehdä tiedolla esimerkiksi asuinpaikasta! Parempi hajauttaa tiedot ympäri eri virastoja, ja osa tiedoista on parempi olla pelkästään kotona paperilla, jota sitten voi tarvittaessa näyttää niille tahoille, jotka tietoa tarvitsevat. (Virallisesti NSA ei vakoile amerikkalaisia, mutta on tietenkin mahdollista, että heillä on paljon Suomen valtiota kattavampi käsitys omista kansalaisistaan.) Minun mielestäni kolumni toi tätä selkeää eroa Suomen ja Yhdysvaltain välillä ansiokkaasti esille esimerkin avulla.

Entä miten tämä kaikki liittyy ulkosuomalaisiin? No, Facebookissa kolumnin vastaanotto oli lähinnä tuohtunutta. Kolumnista metsästettiin asiavirheitä suurennuslasin kanssa, joku puuhasi vastinetta Hesarille, moni leimasi kolumnistin kohtaamat ongelmat yksittäistapaukseksi ja yksi totesi, että kolumnihan on ”selvä trolli”, sillä kolumnisti oli kehdannut syyllistyä kardinaalivirheeseen: hän oli maahanmuuttajana kritisoinut maata, johon nämä ulkosuomalaiset olivat muuttaneet. Kehdannut ehdottaa, että ehkä heidän taaksensa jättämässä Suomessa voisi olla joku asia paremmin kuin heidän uudessa asuinmaassaan.

Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen kaksoisstandardiin mitä tulee isänmaallisuuteen ja omamaamansikka-ajatteluun: vaikka kotimaata kuinka itse kritisoisi, muilta ei kritiikkiä hyväksytä. Tämä näkyy Suomessa silloin, kun joku maahanmuuttaja uskaltaa avata suunsa kritisoidakseen jotain Suomen käytäntöä – ”painu kotiisi, jos ei Suomi miellytä” – mutta niiden ulkosuomalaisten kohdalla, jotka ovat muuttaneet johonkin toiseen maahan jäädäkseen, tämä tuntuu olevan vielä voimakkaampaa, sillä uuteen kotimaahan ei olla sattuman kaupalla synnytty, vaan se on tietoinen valinta.

On kritiikkiä ja kritiikkiä. On tarpeetonta stereotypioiden levittelyä (”amerikkalaiset aina…” ”täällä ei koskaan…”), johon yritän olla syyllistymättä vaikka varmasti joskus sitäkin harrastan, ja on tuskastunutta purnausta, kun pikku hiljaa uutuudenviehätys ulkomailla katoaa ja löytää niitä puolia, jotka joko oikeasti toimivat paremmin Suomessa tai ainakin se tuntui siltä, koska ei tunne uuden maan käytäntöjä – tätä jälkimmäistä harrastin Luxemburgissa kulttuurishokin kourissa erittäin paljon. Ja sitten on sitä rakentavaa kritiikkiä, jossa kannattaa kuunnella toisen kulttuurin edustajaa. Koska vaikka olen sitä mieltä, että Yhdysvaltoja ja Suomea ei voi asettaa paremmuusjärjestykseen – ne ovat vain erilaisia – niin olen ehdottomasti sitä mieltä, että yksittäisissä asioissa maita voi arvottaa. Tehokkain tapa parantaa asioita on katsoa ja kuunnella, miten ne on hoidettu jossain muualla, ja ottaa opiksi hyvistä käytännöistä. Suurin este tälle katsomiselle ja kuuntelemiselle on kritiikistä loukkaantuminen.

Kirjoituksen kuvat ovat Quandary Peakin huiputukseltamme. Kirjoitan siitä sitten seuraavassa postauksessa.