Henkeäsalpaavat maisemat levittäytyivät eteemme neljän kilometrin korkeudessa. Niin henkeäsalpaavat, etten huomannut vuohta ennen kuin se oli melkein kohdalla. Vähän tanskandoggia isompi pörröturkkinen eläin piti katseensa tiukasti minussa astellessaan ylväästi ja sirosti polun vierustan kiveltä toiselle.
Kiipeilyoppaassa oli todettu Quandary Peakin huiputuksesta, että If you are lucky, mountain goats will guide you to the top. ”Taidamme olla todella onnekkaita”, Iiro totesi minun jo napsiessa kuvia täyttä häkää.
Kalliovuorten lumivuohet, mountain goats, elävät puurajan yläpuolella Coloradosta Alaskaan. Heinäkuussa vierailemassamme Yellowstonen kansallispuistossa oli myös lumivuohia, mutta sinne ne oli istutettu paikallisen sarvipään, paksusarvilampaan, kiusaksi. Tänne Coloradon vuorille lumivuohet kuuluvat, ovat aina kuuluneet, eivätkä ne paljon tuntuneet hätkähtävän patikoijista. Pikemminkin me mietimme pariin otteeseen, kuinka lähelle lähes satakiloista otusta uskalsi mennä.
Tuota, anteeksi herra vuohi, mutta polku kulkisi tästä…
Lumivuohen kesäturkki on maltillisen pituinen. Talvella eläin pörrööntyy paksuksi karvakasaksi.
Lumivuohet synnyttävät kilejä touko-kesäkuussa, ja kilit elävät äidinmaidolla syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä kilit olivat siis vielä maitodieetillä:
Ihmettelimme hetken, millä lumivuohet oikein elävät! Neljän kilometrin korkeudessa ei kasvanut paljon mikään, joten kiviäkö ne söivät? Kotona aiheeseen perehtyminen paljasti, että vuohet laskeutuvat aamuisin ja iltaisin laaksoon laiduntamaan. Keskipäivän kuumaksi hetkeksi ne palaavat korkeuksiin vilvoittelemaan ja kierimään kaivamissaan kuopissa.
Laakso on noin 3,5 kilometrin korkeudessa. Pieni kapuaminen ruokailemaan siis näille kahdelle kutulle ja kahdelle kilille.
Lumivuohet ihastuttivat meitä niin, että pienemmät vuoren eläimet meinasivat jäädä kokonaan kuvaamatta. Tällä kertaa emme nähneet murmeleita – varmaankin polulla patikoijien mukana kulkeneet koirat pelästyttäneet pois – mutta piiskujänisten vikinä saatteli meidät taas huipulle ja takaisin. Vikkelistä pieneläimistä on vaikea ottaa kuvia, mutta sentään pari niistä jäi poseeraamaan.
Kotivuoreni on linnani.
Vikiviki! Vikisen sulle muuten vaan.
Niin mites se vuorikiipeily sitten tällä kertaa meni? Hyvin! Ensimmäinen Coloradon Fourteener on nyt huiputettu ja seuraava jo suunnitteilla. Siitä kuitenkin enemmän seuraavassa kirjoituksessa.
Kolmetoista vuotta WTC-iskujen jälkeen tämä muistopäivä näkyy yhä Amerikan arjessa. Aamulla autoradiossa kerrottiin, että joku pizzeria jakaa ilmaista pizzaa niille, jotka lahjoittavat rahaa iskujen uhrien perheitä tukevalle hyväntekeväisyysjärjestölle. Facebookissa yksi amerikkalainen kaverini pyysi ihmisiä miettimään muistopäivän kunniaksi, mikä on heille tärkeää elämässä – Volunteer your time, donate to a worthy cause, hug your children a little tighter today, smile at someone who may need a lift or better yet at someone who you find DIFFERENT than yourself… – kun taas toinen tyytyi vaihtamaan profiilikuvakseen liehuvan USAn lipun lauseella We will not forget. Päivää on muisteltu jokaisella uutiskanavalla, ja isänmaallisuudestaan tunnetulla Foxilla kolumnisti pyysi ihmisiä sitotumaan Amerikan aatteeseen – recommit yourself to the cause of America – koska America’s military still carries the burden of defending freedom amidst a fallen world.
Me muistelimme tätä päivää jo viime pääsiäisenä, kun kävimme vierailulla New Yorkin WTC-muistomerkillä. Lippu muistomerkille piti tuolloin vielä varata etukäteen netistä, ja se oli ”ilmainen”, mutta siitä perittiin parin taalan varausmaksu. Käytännössä paikan päälläkin olisi pystynyt varaamaan vierailuajan saman suuruista maksua vastaan, mutta silloin olisi pitänyt jonottaa pidempään. Me olimme unohtaneet printata ennakkoon varatun lipun, mutta kun menin kysymään ohjeistuksia jakavalta vartijalta, pitäisikö meidän tämän takia jonottaa uusi aika, hän totesi, että I belive you ja antoi meille takataskustaan ylimääräiset liput. Nykyään koko lippukäytännöstä on luovuttu, ja muistomerkille pääsee oikeasti ilmaiseksi jonottamatta.
WTC One, alueelle rakennettava uusi ja entistä korkeampi pilvenpiirtäjä, oli pääsiäisenä piirua vaille valmis.
Paikalla oli massiiviset turvatarkastukset, mutta ne soljuivat aika sujuvasti eteenpäin, eikä ollut aikaakaan kun pääsimme aitojen rajaamaan muistolehtoon. Kyltit peräänkuuluttivat kunnioittavaa käytöstä, ja vierailijat automaattisesti hiljensivät ääntään, joten ihmismassoista huolimatta alueella oli yllättävän rauhallista. Kahden sortuneen pilvenpiirtäjän paikalle oli rakennettu valtavat altaat, joissa vesi soljui altaiden pohjalla olevaan mustaan aukkoon. Altaita ympäröivät iskuissa kuolleiden nimet, yhteensä vähän vajaa kolme tuhatta nimeä.
Muistomerkiltä löytyivät myös Pennsylvanian pellolle romahtaneen koneen matkustajat.
Muistomerkillä minua herkisti käytäntö, jossa joka päivä kyseisenä päivänä syntymäpäiviä juhlivien nimien kohdalle lisättiin valkoinen ruusu. Se auttoi konkretisoimaan, että kyseessä oli elävät ihmiset, joista suurin osa olisi tänä päivänä oikeasti juhlinut syntymäpäiviään, ellei olisi menehtynyt ihmishenkien menetyksellä mitattuna maailmanhistorian pahimmassa terroristi-iskussa.
Osakesijoittaja Greg Malone, 1958-2001, töissä Euro Brokersilla (Etelätornin 84. kerros).Ravintolatyöntekijä John Holland, 1970-2001, töissä Windows of the World -ravintolassa (Pohjoistornin 107. kerros).
Viime pääsiäisenä paikalle rakennettu WTC-museo oli vielä vaiheessa, mutta nyt se on jo avattu, ja sisältä pitäisi löytyä seikkaperäinen katsaus päivän tapahtumiin. Meidän oli kuitenkin tyytyminen Gift Shopin sisällä olleeseen pieneen aikajanaan, josta päivän tapahtumia pystyi kertaamaan. Suurimman huomion Gift Shopin nurkassa saivat palomiehet, poliisit ja muut, jotka olivat auttaneet ihmisiä selviytymään päivän tapahtumista, ja poliisikoiratkin oli mainittu.
Melkein valmis museo, joka avattiin noin kuukausi meidän käyntimme jälkeen.
Jotain tuhon laajuudesta ja järkyttävyydestä amerikkalaisten mielessä kertoo, että muistomerkki saatiin valmiiksi vasta kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen. Iskuista jäljelle jäänyt kaaos saatiin siivottua alle vuodessa, ja loppu aika meni muistomerkin suunnittelussa. Lopputulokseen voi kuitenkin olla tyytyväinen: syyllistäminen, kansallismielinen pullistelu ja muu turha on jätetty pois, ja muistomerkistä päällimmäisin tunne on surumielisen arvokas.
Kaiken tämän lomassa mieleeni muistui, kun tein kotona itselleni tonnikalasalaattia aikaisin loppuneen lukiopäivän jälkeen, ja äitini soitti ja käski avata heti telkkarin: ”Siellä on lentokoneita lentänyt päin pilvenpiirtäjiä.” Sain telkkarin auki juuri parahiksi nähdäkseni ensimmäisen torneista sortuvan livenä maahan. Loppuiltapäivän yritin tavoittaa New Yorkissa asuvaa kaveriani ja sadattelin Yleä, joka katkaisi lähetyksen näyttääkseen Eduskunnan kyselytuntia.
CNN:n liveuutisointia kyseiseltä aamulta. Toinen kone osuu suorassa lähetyksessä torneihin kohdassa 13:29, eivätkä sen koommin uutisankkuri kuin livekommentoijakaan huomaa konetta vaan puhuvat ”räjähdyksestä”.
1. Parkkipaikkoja suosittujen reittien päässä on rajatusti.
Heräsimme sunnuntaina aamukahdeksalta, pääsimme liikkeelle yhdeksältä, ja kymmenen maissa olimme Coloradon Kalliovuorilla, Brainard Recreational Arean portilla. Jo tässä vaiheessa opaskyltti ilmoitti Beaver Creekin polun päädyn parkkipaikan olevan FULL. Brainard-järven rannan isommalta parkkipaikalta kertyi ylimääräistä taivaltamista mailin verran suuntaansa.
Alkupäässä Mt Audubonin reittiä on melkeinpä suomalaista metsämaisemaa. Varoituskyltit puumista kuitenkin muistuttavat, että nyt ei olla Suomessa. If you are attacked by a lion, don’t run — fight back! Don’t quit!!
Mantereen vedenjakaja kulkee näiden vuorien harjanteita pitkin. Toiselta puolelta vesi valuu Atlanttiin, toiselta Tyyneen valtamereen.
Tavoitteemme päivälle oli huiputtaa Mount Audubon, yksi Coloradon helpoimmista yli neljä kilometria korkeista huipuista. Parkkipaikka oli vähän reilun kolmen kilometrin korkeudessa, joten nousua oli tiedossa kilometri ja vaakasuora kulkemista yhteensä noin 15 kilometriä. Koska tiedostimme olevamme myöhään liikkeellä, emme ottaneet paineita huipulle pääsemisestä ja olimme valmiita kääntymään takaisin, jos tilanne siltä vaikutti. Maisemat alempanakin olivat ihastelemisen arvoisia.
Puuraja oli noin 3,5 kilometrissä.
Puurajan kohdalla näimme ensimmäiset piiskujänikset eli pikat, joiden reviiriä oli koko vuoren puuton alue. Pikat näyttivät vähän hamstereilta, päästelivät kimeitä varoitusääniä ja olivat erittäin vikkeliä. Toimivatkohan nämä innoittajana Pikachulle, takavuosien pokemonelukalle?
Kalliovuorten itäpuoleinen preeria ja Front Rangen kaupungit siintävät horisontissa.
Meillä kummallakin oli alussa pientä huimausta – vuoristotaudin ensioire – mutta juomalla tarpeeksi vettä ja pitämällä sykemittarin avulla tahdin rauhallisena se meni pois.
2. Turvallisuuden kannalta on parempi, että et ole viimeinen vuorella.
Puurajan kohdilla moni patikoija tuli jo meitä vastaan, osa sen näköisenä, että huipulla oli käyty. Noin kilometri puurajan jälkeen jututimme vastaan tullutta vanhempaa miestä säätilanteesta ja polun kunnosta. Hän totesi, että olimme aika myöhään liikkeellä, mutta You’re not completely alone here: meidän ja huipun välissä oli vielä kaksi naista saksanpaimenkoiran kanssa. Kun nuo kaksi naista koirinensa sitten tulivat meitä vastaan, totesimme, että nyt pitää skarpata toden teolla. Jos jotain sattuisi meille, kukaan ei tulisi perässämme ja hälyttäisi apua. Olimme omillamme.
Seidat eli cairns merkkasivat polkua puuttomalla alueella.
Pilvet liikkuivat nopeasti ja taivas vaihteli koko ajan, mutta matkalla ylös satoi vain aivan alussa, ja silloinkin pientä ripottelua.
3. Mitä myöhempään on liikkeellä, sitä vähemmän on pelivaraa ennen pimeää.
Mittasimme jatkuvasti sykemittarilla korkeutta, ja puurajasta eteenpäin olimme tehneet laskelmia, kuinka pitkään matkassa menisi. Viimeistään seitsemältä olimme päättäneet olevamme takaisin parkkipaikalla, koska aurinko laskisi vähän sen jälkeen, eikä hämärä näillä leveyspiireillä kestäisi kovinkaan kauaa. Tämä tarkoitti, että huipulla oli oltava viimeistään puoli neljältä. Arvoimme todella pitkään, yrittääkö loppuun saakka vai kääntyäkö takaisin, mutta lopulta totesimme, että tällä vauhdilla huipulla oltaisiin vähän kolmen jälkeen, ja päätimme talsivamme loppuun asti.
Tässä kohtaa se päätös tehtiin. Nousua jäljellä vielä vajaa 400 metriä.
Murmelit olivat vallanneet vuoren ylimmät ruohoiset alueet. Nämä mäyräkoiran kokoiset otukset möyrivät ympäriinsä vispaten häntäänsä ympäri.
Vuoren satulalle päästessämme eteen levittyivät Kalliovuorten kansallispuiston huiput. Alhaalla kaupungissa oli hellettä, mutta ylhäällä vuorella me lisäsimme vaatetta ja pidimme aurinkolasit visusti päässä UV-säteilyn takia.
4. Iltapäivällä on suurempi huonon sään riski.
Mies, jota jututimme, kertoi, että oli itse vuorelle noustessaan joutunut keskelle kasvoja viiltävää lumipyryä. Me tarvoimme siinä vaiheessa vielä metsäpolkua, ja lumi oli tullut alas tihkusateena, joten totesimme, että kerrankin meillä oli vähän parempi onni sään kanssa. Sää oli kuitenkin suurin syy sille, miksi mahdollisesti kääntyisimme takaisin, ja vartioimme silmä tarkkana vuoren huipun takaa puskevia pilviä. Olivatko liian tummia? Näkyikö sinisen taivaan aukkoja, vai äityisikö sää huonoksi?
Viimeiset 150 metriä huipulle oli louhikkoa, jossa polku katosi täysin, ja yksittäisiä seitoja oli siellä täällä näyttämässä kahden tai kolmen mahdollisen nousureitin paikkaa.
Katse piti pitää noustessa visusti kivissä, mutta happea haukkomaan pysähtyessä pystyi ihailemaan maisemia, jotka ulottuivat Kalliovuorten kummallekin puolen.
Lähin vuorijono on vedenjakaja, sen takana kulkee Buchanan Pass, kauempana Cooper Peak, Marten Peak, Hiamovi Mountain, Mount Irving Hale… ja niiden takana siinsi Granby-järvi, Kalliovuorten toisella puolen.
Me teimme sen! Huipulla ollaan!
Huipulla oli sen verran voimakas tuuli, ettei sinne tehnyt mieli jäädä oleskelemaan. Pari valokuvaa piti kuitenkin ottaa todisteeksi saavutuksesta.
Louhikosta ohi päästyämme takaisin päin oli suorastaan helppo kulkea. Kulkeminen ei enää ottanut aerobiselle kunnolle vaan reisilihaksiin.
Alastulomatkalla törmäsimme tipulaumaan.
Valkopyrstöriekkojahan siinä. Nämä linnut pesivät puurajan yläpuolella.
Jossain vaiheessa taivaanranta täyttyi tummemmista pilvistä. Tiirailimme tarkasti: ukkospilviä vai ei? Ei näyttänyt siltä, ja sadetta kestäisimme nyt, kun pahimmista louhikoista oli päästy.
Pidimme jopa kymmenen minuutin eväsleipätauon, koska puolet taivaasta oli vielä sinisen peitossa. Haukoimme leivät suihimme kuitenkin tavallista nopeammin ja lähdimme talsimaan alaspäin, kunnes…
Ukkonen. Vuorten takaalta kuului mörinää. Nopeutimme askeliamme ja vilkuilimme taaksepäin huolestuneina. Tuliko se kohti vai ei? Ukkonen näissä korkeuksissa on toisiksi yleisin vuorikiipeilijöiden kuolinsyy putoamisen jälkeen, koska ihminen on usein puuttomalla aluella se korkein kohta, johon salama hakeutuu, ja sähköjännite kulkee pitkiäkin matkoja paljasta kalliota pitkin. Ukkonen tappaa Coloradon vuorilla joka vuosi, eikä meillä ollut halua päätyä tilastoksi.
Olimme täysin tietoisia Kalliovuorten iltapäiväukkosten riskistä, mutta nopeus, jolla ukkonen nousi yllemme, yllätti meidät. Yhtäkkiä ukkosen ääni ei enää kuulunut selvästi takavasemmalta vaan kaikui ympäröivistä vuorista, ja salamat välkkyivät takanamme. Liian lähellä. Alkoi sataa rakeita. Minä lipsuin paniikin rajoilla, hätkähdin jokaista valonvälähdystä ja hyppäsin kyyryyn kädet ristittynä polvien päälle niin, että maata pitkin kulkeva sähköjännite kulkisi niiden eikä keskivartaloni kautta. Iiro sen sijaan teki nopean tilannearvion ja huusi ukkosen pauhunan ylitse: Juokse vaan niin nopeasti kuin pystyt! Ja niin me pingoimme kohti puurajaa niin kovaa kuin vaelluskengillä pääsi.
Sekunteista arvioimme, että lähimmillään salama iski reilun 500 metrin päähän meistä. Kivikkoisessa maastossa ei pystynyt juoksemaan aivan täysiä ilman liian suurta nilkantaittamisriskiä, mutta vihdoin reilun kilometrin pingonnan ja ikuisuudelta tuntuvien minuuttien jälkeen sukelsimme harvan metsikön siimekseen ja pysähdyimme vetämään henkeä. Pulssi hakkasi 175:ssä – liian korkealla näissä korkeuksissa – mutta olimme suhteellisessa turvassa, ja ukkosen pauhu alkoi hitaasti loitota.
Sateenkaaren tullessa esille alkoi jo hymyilyttää, vaikka tuolloin päätimmekin, ettei ikinä enää näin myöhään iltapäivällä puurajan yläpuolella tarpomista, jos on pienintäkään ukkosriskiä havaittavissa.
Tältä se meidän ”turvallinen” metsämme näytti. Hyvänä puolena pienen juoksupyrähdyksemme ansiosta olimme parkkipaikalla paljon ennen arvioitua.
5. Jos ehtii alas vähän puolen päivän jälkeen, voi mennä brunssille nauttimaan pannareita.
Me olimme takaisin Boulderissa vasta päivän jo hämärtyessä, joten pannareiden sijaan kävimme hakemassa ison pizzan kaupungin parhaasta pizzeriasta, Backcountry Pizzasta.
Taos Pueblon pohjoinen päätalo, Hlaauma, jonka edessä olevilla puukehikoilla kuivatetaan satoa ja metsän saaliita.
We don’t care how long we have lived here, intiaaniopas nimeltä Flowers tokaisi vastauksena kysymykseen, kuinka vanha puebloksi kutsuttu talo on. Our oral history states that we have lived here from the time the Earth was created. Sen verran Flowers kuitenkin talojen aikajanaa avasi, että yleisesti hyväksyttyä on, että talot ovat yli tuhat vuotta vanhoja, ja Taos on Yhdysvaltain vanhin yhtäjaksoisesti asutettu kaupunki. Jonkun maakiistan yhteydessä intiaanit palkkasivat omat antropologinsa, jotka olivat sitä mieltä, että talojen ikä voisi olla vanhempikin ja alueella on viljelty maata jo tuhansia vuosia, mutta selvyyttä aiheeseen ei saatu.
Taos Pueblon alueella ei ole juoksevaa vettä tai sähköä, koska niitä varten tarvitsisi vetää putkia ja johtoja seiniin. Propaanikaasu sen sijaan on sallittu, koska yhtä pientä reikää talon seinässä voidaan katsoa sormien lävitse.
Taos Pueblo sijaitsee pohjoisessa New Mexicossa, lähellä Coloradon rajaa, ja siellä asuu noin 4500 tiwa-intiaania. Olimme hetken alueella palloiltuamme lyöttäytyneet opaskierrokselle, jonka vetäjä esitteli itsensä Flowersiksi – kaiketi sanatarkka käännös tiwankielisestä nimestä. Flowers kertoi, että tiwoilla on kaksi settiä nimiä: tiwankielinen kutsumanimensä, jota ei koskaan kirjoiteta, koska tiwalla ei ole eikä haluta olevan kirjoitusasua, sekä virallinen nimi – I call it the paycheck name – joka on yleensä espanjankielinen, koska konkistadorit antoivat intiaaneille nimet valloittaessaan New Mexicon aluetta ensimmäisen kerran 1500-luvun lopulla.
Vanhalle hautausmaalle oli risteihin kirjoitettu haudattujen espanjankieliset nimet. Hautausmaalla kulku on rajoitettu tiettyihin henkilöihin ja tiettyihin päiviin, sillä aluetta pidetään pyhänä.
Pueblointiaanit, joihin tiwatkin kuuluvat, kyllästyivät espanjalaisten päällepäsmäröintiin – räikeimpänä esimerkkinä agressiivinen käännyttäminen ja oman uskonnonharjoittamisen kieltäminen – ja ryhtyivät vuonna 1680 kapinaan. Suuren pueblokapinan johtaja Popé, joka oli saanut sytykkeen kapinalle jouduttuaan espanjalaisten ruoskimaksi, johti menoa Taos Pueblosta käsin, ja kapina onnistui. Seuraavat 12 vuotta pueblot elivät ilman espanjalaisten sekaantumista ja torjuivat vastahyökkäykset, kunnes espanjalaisten alueen kuvernööriksi asettama Diego de Vargas neuvotteli alueen palautuksen espanjalaisten vallan alle lupaamalla intiaaneille rauhaa, ruoka-apua ja koulutusta. Flowersin tuhahtelusta pystyi päättelemään, mitä mieltä tiwat ovat nykyään tästä sopimuksesta.
Taos Pueblon vanha kirkko tuhottiin kapinassa. Hautuumaa sen ympärillä on kuitenkin säilynyt.
Nykyään tiwat ovat virallisesti katolisia, mutta suurin osa seuraa myös perinteisiä uskomuksia. San Geronimon kirkko, rakennettu 1850, on kylän uusimpia rakennuksia.
Vaikka toisin voisi luulla, uskonto aiheuttaa yhä konflikteja intiaanien ja hallinnon välillä. Flowers kertasi lyhyesti tapahtumasarjan, jota hän kutsui nimellä Battle for Blue Lake. Tiwojen pyhä vuoristojärvi, josta kylän käyttövesi virtaa, on jokasyksyisen pyhiinvaelluksen kohde. Vuonna 1906 presidentti Roosevelt pakkolunastutti kyseisen alueen osaksi silloista Rooseveltin kansallismetsää ja vakuutteli intiaaneille, että tämä on hyvä juttu. Todellisuudessa tapahtuman jälkeen intiaanit joutuivat hakemaan tästä eteenpäin erikoislupia pyhiinvaellukselle, joista joskus myönnettiin, joskus ei, eikä alueesta siltikään huolehdittu niin hyvin kuin mitä intiaanit olisivat halunneet. Oikeustaistelu alueen palauttamiseksi intiaanien vallan alle kesti 64 vuotta ja levittäytyi mediaan, jossa tiwat kävivät PR-kampanjaa, ja lopulta vuonna 1970 presidentti Nixon hyväksyi lain, joka takasi tiwoille oikeuden pyhiin maihinsa. Regardless of what the rest of the country thinks about Nixon, for us Native Americans, he has been the only president who has ever done any good to us, Flowers kommentoi tästä.
Vaikka Nixonin ansiosta tiwat saivat oikeuden pyhiin maihinsa, vielä iso osa tiwojen taannoin hallinnoimasta maasta on jonkun muun alaisuudessa. Flowers selitti, että verrattain korkea kylän pääsymaksu ($16 aikuiselta) menee tähän tarkoitukseen: We use that money to buy back our ancestral lands. Oikeudessa tiwojen läpi puskema ennakkotapaus nimittäin tukittiin joitain vuosia myöhemmin, ja nykyään paras tapa intiaaneille saada ns. omansa takaisin on ostaa se.
Pueblon alueella kuljeskeli koiria, jotka vaikuttivat kulkukoirilta, mutta Flowers vakuutteli, että niillä kaikilla on koti. They come in the morning when the tourists arrive and leave when you leave. Whatever you do, don’t feed them.
Flowers kertoi itse viettäneensä lapsuutensa pueblossa. Vaikka tiwat olivat tuolloin erittäin köyhiä, Flowers koki lapsuutensa rikkaaksi: aamun hän aloitti aina hakemalla käyttövettä läheisestä joesta, jonka jälkeen vanhempien lähtiessä töihin hän oli vapaa juoksentelemaan pitkin mantuja ja metsiä. Isommat lapset opettivat pienemmille metsässä selviämisen taitoja – I will always remember when I caught my first fish with my bare hands – ja metsä koettiin oman kotitalon jatkeena, josta haettiin iso osa ruoasta. Kun omia metsätaitoja oli treenattu tarpeeksi, samat opetettiin eteenpäin nuoremmille.
Koirat eivät olleet ainoita eläimiä, jotka kulkivat pueblossa vapaana.
Flowers kylän lävitse virtaavan joen luona. Joen varrella kasvaa lännenpensaskanukkaa, jonka mukaan joki on nimetty englanniksi Red Willow Creekiksi, ja Taosissa asuvat tiwat kutsuvat itseään lännenpensaskanukan heimoksi.
Välissä Flowers asui vuosia muualla, mutta nyt, kun hänellä on omaa perhettä, hän on muuttanut takaisin puebloon, koska haluaa siirtää heimonsa kulttuurin eteenpäin omille lapsilleen. Tällä hetkellä hän on vaihtamassa uraa arkkitehdiksi ja vetää opaskierroksia rahoittaakseen opintonsa. Saimmekin aika seikkaperäisen selostuksen kylän arkkitehtuurista.
Pueblo koostuu suomalaisittain ilmaistuna monesta rivitalosta, jotka eivät vaan näytä kovinkaan säännönmukaisilta. Jokaiseen yleensä kaksion kokoiseen asuntoon on korkeintaan yksi ovi, ja joihinkin ei ole rakennettu yhtäkään, vaan kulku on tikapuita pitkin katolle ja sieltä sisään kattoluukusta. Entisaikaan tämä oli ainoa reitti kaikkiin taloihin, koska se auttoi talojen puolustuksessa. Koko kylää taas puolusti kolme metriä korkea muuri.
Suurin osa ovista on sinisiä. Flowersin mukaan tällä ei ole mitään syvempää merkitystä, vaan väri sattui aikoinaan olemaan halvin, mitä maalikaupasta sai. Nykyään maalikaupat myyvät väriä nimeltä Taos blue hyvällä katteella.
Talot on rakennettu savitiilistä, eli maa-aineksesta sekoitettuna heiniin ja veteen. Kun tiilet on ensin muurattu yhteen, talojen seinät vielä päällystetään samalla aineella, jota lisätään seiniin vuosittain – osa seinistä on reilusti yli puoli metriä paksuja. Savitiilit ovat hyvä eriste, joten helteellä talot pysyvät viileänä ja talvella niitä on helppo lämmittää. Katon muodostavat isommat puupalkit, vigat, joiden päät näkyvät seinistä ulkona. Vigojen päälle on kasattu pienempiä puita, latilloja, ja näiden päälle on rakennettu maakatto.
Kodit periytyvät perheeltä perheelle, ja monessa niistä on nykyään jonkinlaista käsityöläiskauppaa tai intiaanitacoja tarjoilevia kahviloita. Flowersin jätettyämme suuntasimme kiertelemään näitä ja osuimme kylän kauimmaisessa nurkassa sijaitsevaan kauppaan, jossa oli laaja valikoima savikippoja kohtuulliseen hintaan. Taos Pueblon perinteinen tyyli ei kuitenkaan hyvin rosoisena meitä oikein miellyttänyt, joten arvoimme pitkään navajoruukkujen välillä, kunnes päädyimme läheisen Jemez Pueblon tuotantoon.
Pueblointiaaneilta ostamamme matkamuisto. Jemez Pueblon asukkaat eivät ole tiwoja vaan towaintiaaneja.
Vaikka Flowersin näkemykset Yhdysvaltain hallinnosta vaihtelivat penseästä avoimen vihamieliseen, näköjään kylässä jotkut kuitenkin osoittavat kansallismieltään.
Taos Pueblon suurimmat ja vanhimmat rakennukset ovat Unescon maailmanperintökohteiden listalla. Kylä on auki yleensä noin klo 08-16, mutta kalenterissa on niin useita juhlapäiviäkin kuin sulkemisajankohtia, joten se kannattaa tarkistaa ennen paikan päälle suuntaamista. Paikan päälle ajaa Santa Festa reilun tunnin.
Viimeiset neljä vuorokautta tuntuvat paljon pidemmiltä, nähtiin ja koettiin sen verran paljon. Palaan varmaan vielä moneen otteeseen tämän reissun tapahtumiin (toiveita saa esittää jos jotain tiettyä juttua haluaa nopeammin langoille), mutta tässä lyhyt yhteenveto reissusta Instagram-kuvien avulla.
Perjantaina meillä piti olla kahden tunnin ajomatka Colorado State Fairille, mutta hieman epäonnisen ruuhka-ajoituksen ja tietöiden ansiosta matkaan meni kolme ja puoli tuntia. Meille jäi siis lopulta aika vähän aikaa tutustua markkinatarjontaan – uppopaistetut juustokakut jäivät löytymättä! – mutta tämä ei haitannut, sillä ehdimme monster truck showhun. En ole aiemmin tajunnut, mitä järkeä on päristellä ympäriinsä isorenkaisilla hullunkokoisilla avolavarekoilla, mutta nyt tajuan. Kun yksi rekoista hyppyrin jälkeen lanasi koulubussin etuosan mennessään, hihkuin ympärillä istuvien penskojen mukana. Ihan mielettömän siistiä!
Las Vegasissa vietetyn yön jälkeen – siis New Mexicon Vegasissa, Nevadaan suuntaamme vasta loppusyksystä – jatkoimme matkaamme Santa Fehen, jossa palloilimme pitkin kaunista vanhaakaupunkia. Keskustassa melkein kaikki talot olivat pueblo-tyylisiä savitiilirakennuksia, keskustorin käsityöläismarkkinat kauppasivat turkoosikoruja ja ihmiset, me mukaanluettuna, nauttivat auringosta kattoterasseilla istuen.
En voinut vastustaa käsityöläismarkkinoiden vetoa ja ostin mm. kuvan repun. Illalla vielä suunnittelimme reissun jatkoa majapaikkamme patiolla istuen.
Meillä oli sunnuntaille kaikenlaisia suunnitelmia, mutta lopulta unohdimme ne kaikki ja lähdimme spontaanisti katsomaan Breaking Badin kuvauspaikkoja läheiseen Albuquerqueen. Löysimme päähenkilöiden kotitalot, pesetimme automme juuri siinä autopesulassa ja tsekkasimme tuttuja ruokapaikkoja. Monesta paikkaa pystyi aistimaan, ettemme olleet suinkaan ainoat, jotka kuvauspaikkoja kiertelevät.
TV:stä tuttuja. Los Pollos Hermanos on oikeasti Twister-niminen meksikolaisketju, mutta Dog House myy hodareita ihan oikeastikin, eikä luukulle tarvitse mennä edes itse, sillä täällä ”drive-in” tarkoittaa, että tarjoilija tulee myymään hodarit auton ikkunaan.
Santa Fessa nukutun yön jälkeen jatkoimme matkaamme pohjoiseen Taos Puebloon, jossa intiaaniopas piti jokseenkin vihamielisen kuuloisen luennon paikan historiasta ja siitä, että intiaanina aina häviää. Kyläyhteisö teki minuun suuren vaikutuksen siinä, miten hyvin he ovat onnistuneet pitämään kiinni vanhoista tavoistaan, ja toisaalta miten kynsin ja hampain he yhä haluavat pitää kiinni esimerkiksi elämästä ilman sähköä tai juoksevaa vettä.
Taosin jälkeen pysähdyimme vielä yhdeksi yöksi Coloradon puolelle. Suunnitelmamme hiekkadyynien keskellä leiritymisestä eivät menneet ihan nappiin – kerron sille syyn myöhemmin – mutta virallinenkaan telttailualue ei ollut niistä kaukana, ja dyynit olivat joka tapauksessa upea ilmestys aamun ensiauringossa.
Aamureippailuna rämmimme dyynien huipulle maisemia katsomaan, ja pehmeässä hiekassa rämpiminen oli juuri niin vaikeaa ja raskasta kuin voisi kuvitella. Meiltä meni toista tuntia päästä huipulle, mutta alastulo oli huomattavasti nopeampaa. Melkein sääli, ettemme olleet hoksanneet vuokrata hiekkakelkkoja.
Paluumatkalla ajoimme Kalliovuorten kautta, spottailimme yli neljän kilometrin korkuisia vuorenhuippuja ja ihmettelimme South Parkia, sitä aitoa ja alkuperäistä vuorten välissä levittyvää ylänköä, jonka mukaan eräskin piirrossarja on saanut nimensä.
Vähän ennen kesälomakauden alkua Keski-Euroopassa – siis heinäkuussa, koska kuka muka lomailee ennen elokuuta – meillä oli työpaikan intrassa kysely: What’s on the menu for the holidays? Vaihtoehdot olivat:
Discovering a new part of the world
Off to my usual destination
Off to my home country, obviously
Off to a random destination
Havent yet decided
What holidays?
Huomaako joku mikä puuttuu? Aivan, miten olisi vaihtoehto, jossa pysytään lomalla kotona? Jostain syystä sitä ei harratettu Keski-Euroopassa ainakaan minun työyhteisössäni. Osasyy varmaan oli, että kaikilla on sukulaisia muualla, joita lähdetään sitten lomalla katsomaan – yleensä Etelä-Ranskaan tai Italiaan – mutta siltikin, jos koko viiden viikon vuosilomansa käyttää siihen, että on Off to jonnekin, niin eikö se väsytä? Olin alkukesästä salaa kateellinen niille kaikille kavereille, jotka postailivat Facebookiin lomakuvia terassirempasta, mustikoista lähimetsissä tai piknikistä kotikaupungissa. Mökkeilystä nyt puhumattakaan, mutta ehkä se menee kategoriaan Off to my usual destination.
Lempparikesäkaupunkini
Amerikkalaisilla tuntuu olevan sama meininki, että vapaapäivät töistä pitää aina käyttää johonkin liitämiseen jonnekin. Täällä se on jotenkin ymmärrettävämpää, koska yleensä lomaa on paljon vähemmän kuin Euroopassa, keskimäärin kaksi viikkoa, mutta mikään laki ei lomia määrää eikä työnantajan ole pakko antaa lomaa ollenkaan. Lisäksi täällä tuntuu olevan vielä yleisempää kuin Euroopassa, että lähisukulaiset ovat ripoteltuna pitkin mannerta, koska ihmisten kynnys muuttaa työn perässä on matalampi jaetun kielen ja yhtenäisemmän kulttuurin ansiosta.
Mites muuten te lukijat olisitte vastanneet tähän kyselyyn?
P.S. Kuten edellisessä postauksessa kerroin, minä ja Iiro olemme nyt Off to New Mexico. Blogi palaa linjoille ensi torstaina, mutta sitä ennen reissuamme voi seurata Facebookissa, Twitterissä ja Instagramissa, joihin linkit löytyvät sivupalkista.
Pitkä viikonloppu New Mexicossa on vasta edessäpäin, mutta olen jo nyt ihan täpinöissäni. Ensi maanantai on täällä Yhdysvalloissa vapaapäivä Labor Dayn kunniaksi, joten me lähdemme perjantaina heti töiden jälkeen ajelemaan kohti etelää. Otamme vauhtia Pueblon kaupungista, missä on Colorado State Fair, osavaltiomessut tai mitkälie, tiedossa huvipuistolaitteita, aivan ihmeellisen kuuloisia ruokia – miltä kuulostaa uppopaistettu juustokakku? – ja monster truck show, johon ostimme jo liput. Jälkimmäisin oli Iiron valinta ohjelmaan, mutta odotan sitä itsekin ihan mielenkiinnolla.
New Mexicon puolelta olen bongaillut maisemia Instagramista hashtagin #NewMexicoTRUE alta. Tältä siellä näyttää:
@sboeckelman: Rio Grande -joen rotko | @drmoose: Maantietä Santa Fen lähellä | @prismphotographers: Zuni-intiaanien tanssiryhmä Santa Fen intiaanimarkkinoilla | @fx_cordero: Mosaiikkirappuset Santa Fessä
Vietämme viikonlopun Santa Fessä, New Mexicon pääkaupungissa, joka on tunnettu taidegallerioistaan ja käsityöläisskenestään. Museoiden ja markkinoiden läpiluuhausta siis tiedossa, ja kuulema kaupunki on myös täynnä hyviä ravintoloita. Jos ehdimme, pistäydymme läheisessä Los Alamosissa tutustumassa ydinaseen historiaan.
@fx_cordero: Mariachi-muusikko | @markryerson: Cabezon Peak vähän Santa Festä länteen | @artiescheff: Kasha-Katuwen telttakivet Los Alamosin vieressä | @cathyscholl: Santa Fen intiaanimarkkinat
Santa Festä jatkamme matkaa Taosiin, jossa sijaitsee yksi Yhdysvaltojen harvoista UNESCOn maailmanperintökohteista: Taos Pueblo. Kyseessä on Yhdysvaltojen vanhin yhä asuttu kaupunki, pyöreät tuhat vuotta vanha pueblointiaanien koti.
Paluumatkalla takaisin Coloradoon pysähdymme vielä Great Sand Dunesin kansallispuistossa. Jos sää vain on sopiva, tarkoitus olisi kaivaa autosta rinkat ja tassutella hiekkadyynien keskelle telttailemaan.
Kuva: @tobiastronaut
Onko kellään viime hetken vinkkejä tuonne päin? Onko kukaan käynyt Santa Fessä?
Helsingistä Coloradoon pääsee yhdellä vaihdolla – nopeimmillaan Reykjavikin kautta, mutta myös Lontoon, Frankfurtin ja kesäisin Chicagon kautta – mutta jostain syystä minä olen tähän mennessä Euroopasta Coloradoon matkustaessa aina ottanut vauhtia vaihtokentiltä vähintään kahdesti ennen perille pääsyä. Hinnoittelulla on näppinsä pelissä, mutta aina yhden vaihdon yhteydet eivät välttämättä ole edes nopeampia kuin kahden vaihdon. Suomesta kun lähtee matkaan, niin Frankfurt on jo aika lailla kiertoa Yhdysvaltoihin päin suunnatessa, ja Lontoossa saattaa joutua odottamaan jatkoyhteyttä tuntikausilla.
Viime tiistaina syy kahden lennon yhteydelle oli kuitenkin se, että olin myöhään liikkeellä lentojen kanssa, ja kesän sesonkikautena kohtuuhintaiset yhteydet olivat kiven alla. Järkevintä siis oli ostaa matka Iiron pisteillä bisnesluokassa, jolloin ainoina vaihtoehtoina oli kiertää joko Frankfurtin tai Milanon kautta, jonka jälkeen vielä vaihto Philadelphiassa. Valitsin sen Frankfurtin, koska sitä kautta reitti oli sentään vain 21 tuntia.
Helsinki-Vantaa aamutuimaan
Helsingistä Frankfurtiin lensin Finnairilla, joten pääsy Finnair Loungeen oli taattu. Tai niin luulin. Helsinki-Vantaan Schengen-puolen Finnair Lounge kun on remontissa syksyyn saakka, eikä bisneksessa matkustaville tarjota hyvitykseksi kuin checkin-virkailijan nolostunut hymy hänen selittäessään varmaan ties kuinka monennen kerran asian laitaa. Onneksi Helsingin sanomat jakoi lentokentällä markkinointimielessä ilmaisia lehtiä ja lentokenttähotellin aamiaisella sai juotua pari kuppia teetä, eikä lennon lähtöönkään ollut kovin pitkä aika.
Finnairin bisnesluokan aamiaistarjoilua. Tykkään niin paljon noista Ultima Thule -sarjan laseista.Kuten aina Iltasanomissa, jos otsikossa on kysymys, niin artikkeliin piilotettu vastaus on ”Ei”.
Finnairin Euroopan sisäisten lentojen bisnesluokka on istuimen puolesta käytännössä sama kuin turistiluokka – viereisellä penkillä ei istu ketään, mutta oli siellä turistiluokankin puolella tyhjää – mutta tarjoilut olivat erinomaisia. Ystävällinen lentoemäntä täytti minun teemukia ja vesilasiani ja antoi sen toisen bisnesluokassa matkustaneen nukkua. Minulla on ollut joskus mielikuva bisneksessä matkustavista pukumiehistä, mutta nyt se ei toteutunut alkuunkaan, sillä minä saatoin näyttää lyhyeksi jääneen yön jäljiltä vähän räjähtäneeltä, ja se toinen matkustaja oli nuori mies, jolla oli verkkarit, juoksulenkkarit ja aika pitkäksi venähtänyt tukka. Saattoihan se tietenkin olla joku rock-tähti…
Frankfurt-Mainin lentokentällä riitti Lufthansan koneita, mutta minä jatkoin matkaani vasemmassa alanurkassa pilkottavalla US Airwaysillä.
Frankfurt-Mainissa koneen vaihto oli lievästi sanottuna sekava kokemus. Koneesta ulos tultuani harvahko kyltitys ohjeisti minut ensin matkalaukkuaulaan ja sen jälkeen tullin lävitse ulos terminaalista. Olin hieman epäuskoinen ja kysyin paikalla seisoneelta virkailijalta, että ihanko oikeasti tätä kautta pitää mennä, ja ei kai minun täydy konetta vaihtavana noukkia tässä vaiheessa laukkuja mukaan. Virkailija vastasi yes yes ja huitoi minut tieheni. Pitkän kylttikavalkadin jälkeen päädyin uuden terminaalin securityyn, ja siitä eteenpäin asia olikin aika selvän oloista, kunnes tulin siihen erikoisturvatarkastukseen, jonka taakse kaikki Yhdysvaltoihin lähtevät lennot oli piilotettu.
Olin ehtinyt juuri kokovartaloskannauksesta lävitse, kun naisvirkailija tuli pyytämään minua kokoamaan tavarani ja tulemaan hänen mukaansa. Very special security, hän totesi, ja minä kysyin, että onko ihan pakko, koska kaiken tämän terminaalisäädön jälkeen lentoni boarding oli alkanut jo kymmenen minuuttia sitten. Hän ei tuntunut ymmärtävän kysymystäni, mutta sen sijaan napatessani laukkua läpivalaisuhihnalta miesvirkailija tuli toteamaan, että odotas hetki: You have a knife there. Ööh, eihän ole?
Miesvirkailija tonki laukkuni perinpohjaisesti mitään löytämättä. Kolmas virkailija tuli paikalle auttamaan tonkimisessa, kun mitään ei näyttänyt löytyvän. Välissä he ihmettelivät yhdessä käsityötarvikkeitani ja miettivät, voisivatko kumiset neulepuikkostopperit näyttää linkkuveitseltä. (Vastaus: eivät todellakaan.) Vajaan kymmenen minuutin tonginnan jälkeen he läpivalaisivat laukkuni uudestaan. Tämän jälkeen neljäs virkailija tuli tonkimaan laukkuni vielä kertaalleen, tunnusteli verhoilut lävitse ja yritti repiä niitä auki. Kun saksalaiset virkailijat olivat kerran päättäneet, että laukussani on linkkuveitsi, niin ilmeisesti periksi ei hevillä anneta.
No eihän sieltä tietenkään mitään löytynyt. Tässä vaiheessa lentoni vilkutteli jo Final Callia, mutta alkuperäinen naisvirkailija johdatti minut pieneen koppiin, jossa kengät piti riisua, ne läpivalaistiin erikseen, jalkani tunnisteltiin huolellisesti (ei, en ollut onnistunut piilottamaan mitään sukkahousujen alle) ja käsimatkatavarani tongittiin lävitse vielä kerran niin, että kaikki elektroniset laitteet siveltiin ja niistä tutkittiin jälkiä räjähteistä. Minuutit tuntuivat tässä vaiheessa harvinaisen pitkiltä.
Vihdoin portille ehdittyäni sitä oltiin jo hyvää vauhtia sulkemassa, mutta minut nähtyään virkailijat kuitenkin vielä lisäsivät minut uudelleen koneen matkustajalistaan ja päästivät mukaan. Voitte jo tässä vaiheessa arvata, olivatko matkatavarani koneessa mukana vai ei. Positiivisena puolena Frankfurtin kautta voi matkustaa ilman minkäänlaista pelkoa terroristeista.
US Airwaysin lennolla näkyi käynnissä oleva fuusioituminen American Airlinesin kanssa mm. vastamelukuulokkeiden brändäyksessä. Ja lentokenttäkokemuksen jälkeen otin todellakin koneeseen päästyäni G&T:n.
US Airwaysin bisnesluokka häviää tämän yhden kokemuksen perusteella vertailussa Deltalle: penkit ovat kuluneempia, peitot ja tyynyt ovat tavallista lentokonetasoa eivätkä pehmeää hotellitasoa, ruoka ei ole yhtä hyvää eikä menuun kuulu keittiön tervehdystä. Pystyin silti elämään tämän kanssa. Tai oikeammin sanottuna nautin joka hetkestä, jonka sain rötvätä penkissä jonkun passattavana elokuvaa katsellen tai sängyksi muuttuvalla penkillä sikeitä vedellen.
Tältä näyttää Atlantin ylittävän bisnesluokan ylivoimaisesti nuorin matkustaja.Taannoisen blogikilpailun voittajan lapaset alkavat olla jo loppusuoralla. Yhdysvaltain sisäisessä lentoliikenteessä metalliset sukkapuikot ovat sallittuja, mutta Euroopassa niiden täytyy olla puuta tai muovia.
US Airways hakkasi Deltan kahdella osa-alueella, ja niistä selkein oli kabiinihenkilökunnan hyvä meno. Olen lentänyt Deltan mannertenvälisessä bisneksessä pariin otteeseen, ja välillä minulla on ollut tunne, että osa kabiinihenkilökunnasta katselee minua nenänvarttaan pitkin, oletettavasti keskimääräistä bisnesmatkustajaa nuoremmasta iästäni johtuen. US Airwaysilla ei ollut minkäänlaista häivääkään tällaisesta. Lentohenkilökunta vitsaili keskenään, hymyili paljon ja säteili lämmintä hyvänolontunnetta, joka saattoi osittain johtua siitä, että koneen kippari pariin otteeseen muistutti matkustajia, että kyseinen lento oli kahden lentoemännän viimeinen ennen heidän eläköitymistään. Se toinen osa-alue, missä US Airways pärjäsi, olikin sitten tämä:
Deltaltakin saa tällaisen pussukan lähestulkoon identtisellä sisällöllä, mutta tykkään vaan niin paljon enemmän tuosta US Airwaysin pussukan ulkonäöstä. Kuvasta puuttuvat silmäsuojat, joita käytin nukkuessa, sekä sukat, jotka vedin jalkaani vessassa käydessäni, koska se oli helpompaa kuin kenkien pukeminen.
Philadelphiaan laskeutuessamme minulla oli pirteä ja levännyt olo, mikä oli erinomaista, sillä en tiennytkään, millainen säätö minua taas odotti. Maahantulossa kesti tunti, mikä on sinänsä normaalia mutta pidempi kuin yleensä Minneapoliksessa, mutta varsinainen säätö alkoi vasta, kun minun piti löytää jatkolennolleni. En tiedä mihin terminaaliin kone oli laskeutunut, mutta ainakaan C-terminaaliin sieltä pääsyä ei oltu tehty helpoksi. Ensin piti jonottaa parille eri tyypille, joiden kaikkien tarkoitus oli vilkaista lentolippuani ja ohjata eteenpäin. Sitten jonotin ensin yhteen turvatarkastusjonoon, josta minut sitten nyittiin toiseen jonoon, jossa todettiin, että ei, tämäkään jono ei ollut oikea. Lopulta minut ohjattiin jonnekin aivan muualle, josta virkailija neuvoi minut juna-asemalle. Siis juna-asemalle? Oli hieman surrealistista kävellä junalaituria päästä päähän, kun joku junaa odottanut mies pysäytti minut ja kysyi, että tiedänkö kummalta puolelta laituria junat menevät Philadelphian keskustan suuntaan. No en tosiaan tiennyt.
Oikeaan terminaaliin päästyäni Finnairin tulostama lippu ei tietenkään käynyt, joten ensimmäisen jonotuksen jälkeen piti rampata checkiniin jonottamaan ja hakemaan uutta lippua, jonka jälkeen sai jonottaa uudestaan. Kun vihdoin pääsin US Airwaysin loungeen, oli minulla kulunut yli tunti pelkästään terminaalin vaihtamiseen. Onneksi minulla oli pitkä vaihto.
Viimeisellä US Airwaysin lennolla en jäänyt ihmettelemään tai kuvaamaan posliinilautasella tarjottua ravioliannosta tai leveämpiä penkkejä – jotka Amerikan sisäisten lentojen bisnesluokassa todellakin ovat muhkeita ja leveitä – vaan nukahtelin jatkuvasti istualleni. Perillä Denverissä olin todella tyytyväinen, että matka oli vihdoin ohitse. Laukut tosin saapuivat vasta kaksi päivää myöhemmin.
Tässä puolentoista vuoden etäsuhteilun aikana olen katsellut aivan tarpeeksi tätä maisemaa. Nyt keskityn pysymään hetken maan kamaralla.
Lauantaina parvekkeella istuessamme mietimme, että vaatehuoneeseen ostetut Ikean kaapit kaipaisivat kokoajia, mutta päivä on jotenkin aivan liian kaunis hukattavaksi sisätiloissa. Lähdettäisiinkö siis jonnekin? Vaikkapa ajelulle?
Ja niin me lähdimme.
En ole vielä alkuunkaan tottunut näihin maisemiin. Flatirons-vuoret näkyvät Boulderissa missä vaan ja nousevat vinojen seinien tavoin heti siitä, mihin kaupungin keskusta lännessä päättyy, nimensä mukaisesti kuin monta suurta vanhanaikaista silitysrautaa. Ei siis tarvinnut ajaa kuin reilu kymmenen minuuttia niiden vierustaa, ja päädyimme tienviitalle: Eldorado Canyon State Park, suoraan vuorten keskellä.
Kaikki varmaan ovat kuulleet USAn suurista kansallispuistoista – Yosemite, Yellowstone, Everglades, Kalliovuoret… – mutta puistot eivät täällä päin suinkaan lopu siihen. Muiden liittovaltion ylläpitämien kansallismetsien, kansallispreeria-alueiden, ja ties minkä kansallismonumenttien lisäksi osavaltiot ovat kunnostautuneet omien puistojärjestelmiensä ylläpitämisessä, ja Eldorado-kanjoni on näistä meitä lähin. Joku muukin on puiston huomannut, sillä eräässäkin listassa puisto oli arvostettu Yhdysvaltojen parhaitten osavaltiopuistojen top-10:een, kiitos kalliokiipeilymahdollisuuksiensa.
Vielä on hiukan matkaa huipulle tällä hämähäkki-wannabella.
Eldorado-kanjonilla on pitkä historia matkailun saralta: 1900-luvun alkupuolella täällä oli ei yksi vaan kaksi hotellia, useampi uima-allas ja tanssisali, rullaluisteluareena ja vuokramökkejä, ja turistit saapuivat kanjoniin autotien lisäksi junalla. Paikan lempinimi oli Coney Island of the West viitaten newyorkilaisten kuuluisaan kesälomanviettopaikkaan. Hollywoodin kerma löysi myös tiensä Eldoradoon, mutta silti kuuluisin lomalainen taisi olla tuleva presidentti Eisenhower, joka vietti taannoin täällä häämatkaansa.
Yksi kanjoniin rakennetuista hotelleista, Craig Hotel, josta on enää jäljellä perustukset, sillä hotelli paloi vuonna 1912.
Tuolloin, Eldorado-kanjonin kulta-aikana, kanjonilla pyöri myös heppu nimeltä Ivy Baldwin. Hän oli vanha sirkuslainen ja Coloradon asukki, ja hän otti tavaksi ylittää kanjoni nuorallakävellen pari kertaa vuodessa, aina 82-vuotiaaksi asti. Kanjonin ylittävä nuora säilyi paikoillaan vielä pari vuosikymmentä, kunnes se otettiin alas, ettei kukaan muu saisi päähänsä yrittää samaa.
Kuva: Boulder Historical Society Collection of the Carnegie Branch Library for Local History
Me ihmettelimme hetken kalliokiipeilijöiden menoa ja päätimme sitten kiivetä kanjonin reunalle polkua pitkin. Craig Hotelin perustuksille menevä patikointireitti oli vielä suljettuna vuoden takaisten tuhotulvien jäljiltä, joten ainoaksi vaihtoehdoksi jäi pohjoisreunan reitti, jota kapusimme reilu puoli tuntia ylöspäin hitaasti mutta varmasti.
Kukinnat olivat jo pääsääntöisesti ohitse, mutta joitain väripilkkuja näkyi polkujen varsilla.
Aivan patikointipolun vieressä oli yksityisessä omistuksessa olevaa maata. Kuvan talon rakensi ilmeisesti homesteader Phillip Kneale vuonna 1912.
Takaisin kanjonin pohjalle tullessa tuntui, että reidet ja pohkeet olivat saaneet liikuntaa.
Olen hieman kateellisena seurannut ihmisten sosiaalisessa mediassa ja blogeissa jakamaa Suomi-kesä-hehkutusta. Suomen kesä parhaimmillaan nyt vaan on jotain aivan upeaa, ja näytti siltä, että tänä kesänä se parhaimmillaan-osuus kesti monta viikkoa. Onneksi viime viikonloppuna sää oli vielä hyvä, kun itse lennähdin Suomeen. Tavoitteena oli ottaa viikonlopusta kaikki irti, oikea ”vanha kunnon Suomen kesä”-kokemus, ja jälkeenpäin ajateltuna taisin siinä onnistua.
Viikonlopuksi suuntasimme mökille Sipoon saaristoon. Koko perhe oli saatu paikalle rapujuhliin, aurinko paistoi, sauna lämpeni. Juoruiltiin siskojen kesken lauteilla ja lätkittiin korttia sillä välin, kun miehet saunoivat. Meren lämpö olisi riittänyt uimiseen, mutta sinilevä oli tällä kertaa vallannut mökkirannan. Kokonaan ilman pulikointia ei kuitenkaan voinut olla, joten varovasti veteen, pää pinnalla, ja sen jälkeen saunaan peseytymään huolellisesti.
Tässä kohtaa satamaa oli peräaaltojen tekeminen kiellettyä, mutta lapsilla näytti olevan sen verran hauskaa, ettei siitä viitsinyt kovinkaan tuohtunut olla.
Sunnuntaina oli Ravintolapäivä, joten hetken emmittyämme suuntasimme veneellä Sipoonrantaan, jonne pari naapuruston perhettä oli pystyttänyt keskikahvilan. Keksit olivat juuri loppuneet, mutta tilalle oli tuotu jotain vielä parempaa: mustikkapiirakkaa murupohjalla. Innosta halkeavat lapset laskivat yhteen summia äitinsä pienellä avustuksella ja toistivat kuorossa, että ottakaa vaan isompi pala. Ravintolapäivä on mielestäni yksi parhaimmista ruokafestivaaleista maailmassa, ja oli kiva pystyä taas pitkästä aikaa osallistumaan.
Sipoonrannan keksikahvilan asiakkaita ja pyörittäjiä
Maanantaina oli vuorossa turisteilua Helsingissä. Olimme miettineet treffiseurani Marian kanssa suppailua tai Stadikalla uimista, mutta sää oli sen verran kolea, että vaihdoimme lennosta suunnitelmaa ja suuntasimme kohti Kauppatoria.
Kuvataiteilija Tommi Toijan veistos Bad Bad Boy pissii Itämereen. Häntäkö on kiittäminen mökkirannan sinilevälautoista?
Kohde Kauppatorilla oli selvä: Helsinki yläilmoista. Kauppatorin viereen pystytetty Finnair SkyWheel oli avain tähän, eikä ensimmäisten joukossa maailmanpyörään kiivetessä tarvinnut jonottaa.
Tallinnaan ei näkynyt, mutta mitä sillä väliä, sillä Itämeren helmi levittäytyi alla.
Maailmanpyörässä pyörittiin noin vartin verran, ja näkymät olivat ikkunoiden värin ansiosta aika siniset. Tavallisen kierroksen saa 12 eurolla, mutta jos laittaa vähän enemmän rahaa tiskiin, saa VIP-kohtelua: pullo samppanjaa ja spessuhytti. Ihan mielenkiintoinen idea, mutta kuinkakohan moni tuosta VIP-kohtelusta on tähän mennessä maksanut?
VIP-hytti pyöri ympäri tyhjänä, kuten suurin osa hyteistä sateisena maanantaiaamuna.
Pyörimisen jälkeen totesimme Marian kanssa, että aamukahvit jäivät kummaltakin väliin, ja Maria ehdotti, että lähtisimme läheiselle Johan & Nyströmille. Siis mihin? ”Miten sä et voi tietää Johan & Nyströmiä??” Maria ihmetteli, ja totesi, että tämä asianhaara oli pakko korjata.
Katajanokan Kanavarannassa sijaitsevassa kahvilassa olisi voinut istua ulkonakin, mutta me suuntasimme tällä ilmalla sisätiloihin.3 euroa teekupista tuntuu paljolta, mutta tällä kertaa se oli täysin sen arvoista. Kahvilaan oli useampikin ihminen linnoittautunut läppärin kanssa tekemään töitä.
Minähän en juo kahvia, joten minulle ”aamukahvi” on yhtä kuin kupillinen teetä. Olen tottunut siihen, että monessa paikkaa ei hyvän teen päälle oikein ymmärretä, ja erityisesti Luxemburgissa ja Ranskassa on ihan normaalia, että ainoa tarjolla oleva musta tee on sitä perus-Liptonia, joka ei voi olla hyvää kenenkään mielestä. Johan & Nyströmillä oltiin toisessa ääripäässä: en ole ikinä Helsingissä nähnyt näin hyvää teevalikoimaa. Kahvilan ylivertaisuuden puolesta puhui jo se, että tarjolla olisi ollut lapsang souchongia ja oolongia, mutta minä valitsin tällä kertaa kuppiini senchaa – ja olin valintaani erittäin tyytyväinen.
Ai miksi en ollut kuullut J&N:stä? Näköjään kahvila on perustettu suunnilleen samoihin aikoihin kun muutin pois Suomesta. Olen nykyään ihan pihalla Helsingin kahvila- ja ravintolatarjonnasta.
Teehetken jälkeen suuntasimme vielä shoppailemaan. Tykkään ostaa pienten suomalaisten merkkien tai yksittäisten käsityöntekijöiden tuotoksia, ja Helsingissä yksi hyvä paikka ostoksille on MadeBy Tuomiokirkon kupeessa. Itselleni tarttui mukaan Minkan nahkaiset kalakorvakorut, Maria taas kertoi viimeksi ostaneensa kaksi vai peräti kolme heijastinta. En ollut käynyt kaupassa aiemmin, koska olin ennakkoluuloisesti ajatellut sen olevan suunnattu turisteille, mutta hinnat ja valikoima tuntuivat olevan kohdallaan myös paikallisesta näkökulmasta.
Piipahdimme myös FashionTaivaassa, joka on pop-up-vaatekauppa Kiseleffin talossa, auki elokuun loppuun. Olisin ostanut Katri Niskasen topin, jos sitä olisi löytynyt oikeassa koossa.
Helsingissä tuli käytyä viikonlopun aikana myös Ateneumin Tove Jansson -näyttelyssä, lounaalla Kappelissa ja kahvilla Fazerin kahvilassa, mutta parasta oli taaskin nähdä ystäviä ja sukulaisia. ”Nytkö jo”, kävi mielessä, kun maanantai-iltana raahauduimme laukkujemme kanssa Helsinki-Vantaalle. Lennot lähtivät sekä Iirolla että minulla sen verran aikaisin, että yövyimme lentokentän GLO-hotellissa, joka sijaitsi melkein suoraan checkin-aulan alapuolella. Ikkunattomasta huoneesta tuli vähän mieleen risteilyalusten autokannen alapuoleiset hytit, mutta siihen ne yhteneväisyydet onneksi loppuivat. Tältä se huone näytti:
Meidän kahden laukut mahtuivat hädin tuskin sisään pieneen koppiin, mutta huone oli siisti, sänky erittäin hyvä ja tosiaan, se sijainti. Heräsimme vasta puoli tuntia ennen check-inin sulkeutumista, ja se riitti.
PS. Globe Called Home löytyy nykyään Matkabloggaajat.fi-palvelusta, joka kokoaa yhteen monta lukemisen arvoista matkablogia. Jatkuvasti päivittyviä lukutärppejä löytyy myös tuosta sivupalkista, joten kannattaa aina täällä vieraillessa kurkata, josko siellä näkyisi mielenkiintoista luettavaa.
