autoilu -tägi | Globe Called Home

27.8.201525.8.2015

USA:n rekisterikilvet – TOP-5 hauskointa ja omituisinta

Yhdysvalloissa joka osavaltiolla on omat rekisterikilpensä. Itseasiassa joka osavaltiolla on useammat rekisterikilvet, sillä lisämaksusta voi saada vanity platet, jotka ovat yhdistysten kannattajakilpiä eli jollain tavalla erikoisia, ja lisämaksu menee hyväntekeväisyyteen. (Esimerkiksi me olemme paikallisen NHL-joukkueen kilvillä tukeneet nuorten jääkiekkoilua.) Lisäksi eri intiaanireservaateilla on omat kilpensä, mutta jotta tämä vertailu pysyisi jotenkin aisoissa, tässä viisi omasta mielestäni hauskointa tai omituisinta standardirekkaria, joita Yhdysvaltojen teillä näkee.

5. Delaware: The First State

Piskuinen Delaware Marylandin ja New Jerseyn välissä on painattanut osavaltiosloganinsa rekkariinsa: The First State. Sloganin selitys on, että Delaware oli ensimmäinen osavaltio, joka ehti ratifioimaan vastikää itsenäistyneiden Yhdysvaltojen perustuslain vuonna 1787. Tämä oli käsittääkseni aika lailla sattuman kauppaa: missä osavaltiossa nyt päättäjät sattuivat pääsemään yksimielisyyteen perustuslain toimivuudesta, miten paljon päättäjillä oli aikaa laittaa perustuslakipolitikointiin tilustenhoidoltaan, ja missä oli vähiten päättäjiä sotkemassa asiaa. Delawarella tässä kesti 3 kuukautta, Rhode Islandilla kaksi vuotta.

Se, että tämä titteli on päätynyt rekkareihin saakka, kertonee jotain Delawaren saavutuksista seuraavan 200 vuoden aikana – tai lähinnä niiden puutteesta. ”The Tax Haven State” olisi ajantasaisempi mutta ei yhtä pompöösi slogan.

Maryland plate B 12-8-12 — [Kuva: Paul Sullivan]

4. Maryland: War of 1812

Miten vuoden 1812 sota liittyy Marylandiin? Siten, että sota sodittiin lähinnä Marylandin alueella. Osavaltio kärsi sodassa pahoja tappioita, ja Marylandissa hävityn taistelun ansiosta britit pääsivät marssimaan Washington DC:hin ja polttamaan Capitol-rakennuksen. Sodan jälkeen niin moni muutti osavaltiosta pois, että jotkut Marylandin alueet eivät koskaan toipuneet konfliktista.

Kuvitelkaapa, jos Suomen rekkarissa lukisi isolla TALVISOTA. Tai pikemminkin, kuvitelkaa Suomeen omat rekkarit joka lääniin ja rovaniemeläisten puskureihin teksti LAPIN SOTA. Nii-in.

3. Washington DC: Taxation without representation

Ennen USA:n itsenäistymistä siirtokuntalaiset käyttivät slogania No Taxation without Representation kuvaamaan sitä, että koska heillä ei ollut edustajia Brittien parlamentissa, siellä säädetyt verolait eivät ole laillisia siirtokunnissa. Sitten kipattiin teetä mereen, marssittiin muodostelmissa ja ammuttiin vähän pyssyillä, ja loppu onkin historiaa.

Yhdysvaltojen pääkaupunki Washington DC ei ole osavaltio vaan ”district”, joten sillä ei ole omaa edustajaa kongressissa, eivätkä kaupungin asukkaat näin ollen voi äänestää liittovaltiovaaleissa presidentinvaaleja lukuunottamatta. Monen mielestä sääntö on ihan reilu, koska iso osa kaupungin asukkaista on poliitikkoja ja lobbareita, jotka saavat äänensä kuuluviin jotenkin muuten, ja pääkaupungin olisi syytä olla neutraali, mutta kaupungin asukkaat ovat tietenkin eri mieltä, ja ovat valittaneet aiheesta kuuluvasti viimeiset sata vuotta… joten miksei painaa tätä poliittista valituksen aihetta myös rekkareihin?

Rekkareillaan DC:läiset näyttävät kollektiivista keskisormea koko muulle Yhdysvalloille. Yritys oli kova saada tämä iskulause painettua myös omiin 25 sentin kolikkoihinsa, jotka olisivat eurokolikkotyylisesti kiertäneet ympäri maata, mutta Yhdysvaltojen valtiovarainministeriö torppasi ehdotuksen; kieltävä päätös tuli ministeriöstä historiallisen nopeasti alle kahdessa vuorokaudessa.

2. Minnesota: 10,000 lakes

Kenenkään muun mielestä tämä tuskin on hauskaa kuin suomalaisten. Siis ihanko oikeasti 10 000 järveä? Vau, kuinka hienoa, onneksi olkoon! Niin mites muuten ne Suomen sadat tuhannet järvet…

Tässä kohtaa joku voisi älähtää, että no mikä nyt sitten on järvi ja kaikenlaisia lätäköitä Suomessakin lasketaan järviksi. Minnesotan 10 000 järveä ovat kuitenkin kaikki yli 4 hehtaaria. Mitä tällöin järvistään ylpeä ulkosuomalainen bloggaaja tekee? No rekisteröityy tietenkin Ympäristöministeriön asiantuntijoille tarkoitettuun ympäristö- ja paikkatietopalveluun ja kliksuttelee tietokantahakuja, kunnes vastaus on selvillä.

Suomessa on 27 751 yli 4 hehtaarin järveä. Voimme siis hymyillä Minnesotan rekkareille vastaisuudessakin.

1. Idaho: Famous Potatoes

Idaho ei suinkaan ole ainoa osavaltio, joka on ylpeä maataloustuotteistaan rekkarisssa asti – Wisconsin mainostaa rekkareissaan olevansa America’s Dairyland – mutta c’mon, tämän kisan voitto menee ilmiselvästi julkkisperunoille!

8.1.201525.11.2019

Talvi Kalliovuorilla & Cache La Poudren sola

Kun viime perjantaina sanoimme hyvästit vuorten toisella puolella sijaitsevalle Steamboat Springsin laskettelukeskukselle, päätimme ajaa takaisin Kalliovuorten itäpuolelle vaihtoehtoista reittiä. Tai minä päätin, vanhemmillani ei ollut mitään sitä vastaan, ja Iirolla oli syvä epäilys koko idean järkevyydestä – syystäkin. Tarjolla olisi ollut Interstate 70, iso moottoritie, mutta minä ehdottelin pohjoisempaa kulkevaa State Road 14:ä, jota Google Maps ei suostunut antamaan edes vaihtoehdoksi. Matkaopas oli kehunut tietä kauniiksi, joten miksipä ei?

Kun käännyimme ratkaisevasta risteyksestä ns. maisemareitille, auton navigaattori huusi U-käännöstä vielä vartin ajon jälkeen. Lopulta se taipui ja uudelleenreitti meidät… Wyomingin kautta, jolloin matka-aika kasvoi kahdella tunnilla. Motarin kautta koko matkan kokonaisaika olisi ollut 3,5 tuntia, ja kävimme siinä pientä epäilevää keskustelua, oliko tässä reittivalinnassa mitään järkeä. Onneksi siinä vaiheessa oli jo liian myöhäistä kääntyä takaisin.

Näkymät Kalliovuorten länsipuolella olivat tasaista lumen peittämää preeriaa, jolla karja laidunsi useampikymmenpäisinä laumoina.

Luin vähän aikaa sitten juttua suomalaisista parsinavetoista, joissa lehmät viettävät koko pitkän talven kytkettynä päästään kiinni parteen, koska ulkona on lunta. Näitä elukoita katsellessa tuntui, että olisihan niitä vaihtoehtojakin varmaan…

Pitkään matkalla ei näkynyt kuin satunnaisia rakennuskeskittymiä, joiden pihalla oli usein tuulimylly, öljynpumppauslaite, tai molemmat. Samanlaisia öljynpumppauslaitteita näimme myös aikoinaan Oklahomassa ja Kansasissa, mutta tämä oli uutta:

Öljynjalostamo? Muu, mikä? Joku liekki siellä ainakin palaa.

”Katso, nuo vuoret ovat kaikki täsmälleen yhtä korkeita!”

Vajaan tunnin ajon jälkeen pelmahdimme Waldenin pikkukylään, joka on nimennyt itsensä Coloradon hirvipääkaupungiksi, ja oikein mitään muuta kylässä ei sitten olekaan – paitsi tietenkin kolme huoltoasemaa, kilpailu kun puuttuu lähiseuduilta täysin. Hain tankkaustauolla huoltiksen sisältä teetä ja kysäisin samalla huoltoaseman pyörittäjältä, oliko State Road 14:ssa joku ongelma, kun kerran navigaattorimme ei sitä ehdottanut…? It’s beautiful there! huoltoaseman täti huokaisi. Kysyin, kannattiko sittenkin ajaa Wyomingin kautta, ja täti tokaisi, että onhan se mahdollista jos pelkää mutkia, mutta pidempään siinä menisi kuin suoraan State Road 14:n kautta, joka myös Cache La Poudre Scenic Roadina tunnetaan. Selvä. Tämä riitti häivyttämään huolemme, ja jatkoimme eteenpäin.

Tässä kohtaa alkoi hento lumipyry.

Mount Mahler, vaiko uinuva Godzilla?

Korkeimmillaan tie vuorten lävitse käväisi Cameron Passissa 3,1 kilometrin korkeudessa – ei korkeus eikä mikään! – ennen kuin se laskeutui Never Summer Mountain Rangen ja Cache La Poudre -joen latvan ohitse alas kanjoniin. Ja sää muuttui kuin salamaniskusta!

Ihan pieni ero taivaan värissä!

Ehkäpä Boulderissa ja muualla Kalliovuorten itäpuoleisessa Front Rangessa on aina niin hyvä sää siksi, että pilvet jäävät vuorten lounaispuolelle nalkkiin? Ehkäpä, en tiedä.

Solassa, jossa joki virtasi, tuli Bemarin kattoikkuna käyttöön. Olen aina aiemmin vähän epäillyt, mitä järkeä on lasikatossa autossa – taivastako siitä on tarkoitus tiirailla? Ei, vaan vuoria.

Tien vieressä kulkevan joen nimi on ranskaa ja tarkoittaa Piilota ruuti. Kuulema 1820-luvulla ranskalaiset turkiksenmetsästäjät piilottivat joen varrelle ison kasan ruutia.

Cache La Poudren solassa oli yllättävän paljon myös asutusta. Kävimme jonkin aikaa keskustelua siitä, millä nämä ihmiset täällä asuvat – eivät ainakaan maanviljelyllä – ja pyörittääkö sama henkilö kenties paloasemaa, kirkkoa ja kylämuseota, kun ne sijaitsivat kaikki samassa pihapiirissä, kunnes tajusimme, että suurin osa taloistahan oli ihan järkevän työmatkan päässä Fort Collinsista, joka on järkevän kokoinen yliopistokaupunki. Eipä aikaakaan, kun olimme jo kaupungissa, mikä oli ihan kiva, koska reilun kolmen tunnin ajomatkan aikana vatsoihimme oli nakertunut panimoravintolan mentävä aukko.

Loppumatka Fort Collinsista Boulderiin oli helppoa navigoitavaa: perille pääset, kunhan vaan pidät vuoret näköetäisyydellä oikealla. Totesimme yhdessä, että tunnin kiertotie oli sen arvoinen.

Siinä mielessä pitkä automatka osui hyvään saumaan, että öljyn maailmanmarkkinahinnan kova lasku on näkynyt täälläkin bensan hinnoissa: ne ovat tippuneet kesästä peräti 50%. Tämän hetkiset bensan hinnat näkyvät tässä:

Yksikkö on Yhdysvalloissa dollaria gallonalta. Ihmisten yksiköiksi muunnettuna tuo tekee noin 0,44€/litra. Minua ei yhtään haittaisi, vaikka bensa olisi kalliimpaa, koska nykyinen bensan hintataso taitaa olla aika karhunpalvelus ilmastolle, mutta kun kerran tilanne on mikä on, niin eipä tarvitse paljoa pohtia autoreissujen kuluja.

Kiinnostiko juttu? Tykkää blogista Facebookissa ja saat uudet kirjoitukset uutisvirtaasi!

23.9.201423.9.2014

Radiosta ei tule mitään!

…ainakaan mitään järkevää. Tämän totesin tänään, kun ajelin autolla postiin, ja yritin löytää jotain kuunneltavaa.

Menin laskuissa sekaisin, kuinka monen aseman lävitse surffasin, mutta veikkaisin niitä olleen noin kolmekymmentä. 25:ltä kuului mainoksia: Tule autokauppaan. Tule ruokakauppaan. Tule huonekalukauppaan – flash sale, everything must go! Nyt ensimmäiset sata henkilöä, jotka soittavat tähän numeroon, saavat kuukauden närästyslääkkeet ilmaiseksi pelkästään postimaksuilla, ja tiesitkö, että seuraavissa vaaleissa ehdolla oleva jannu on pahemman luokan takinkääntäjä, ethän äänestä häntä. Pizzaa, tekeekö mielesi pizzaa?

Aivan tällaisen alueen lävitse en sentään ajele postiin. Kuva Etelä-Coloradosta, alueelta jossa ei kuulunut yksikään radiokanava.

Yhdellä kanavalla soi country, toisella laulettiin hallelujaa, ja kolmatta kuuntelin hetken, kunnes tajusin, että letkeä rock-kappale ei kertonutkaan jonkun naisen jättämisestä, vaan tässä oli jätetty itse Jeesus ja rämmittiin pimeydessä tietä takaisin valoon. Yhdellä kanavalla luettiin uutisia, mitä yritin kuunnella hetken, mutta juontajan ääni oli niin lakoninen ja juttu kertoi jostakusta muslimilta kuulostavalta Yhdysvaltain kansalaisesta, jota oltiin karkottamassa tai palauttamassa tai vangitsemassa tai vapauttamassa, joten kun en minuutinkaan jälkeen ollut vielä kärryillä, vaihdoin kanavaa.

Vihdoin jo puolimatkassa postille radioaalloilta löytyi kanava, josta tuli musiikkia, jonka tunnistin. The story of my lifee… One Directionia. Kanava oli Kiss FM.

Georgiassakin tuli mainoksia jatkuvasti radiosta, mutta siellä tilanne ei mielestäni ollut näin paha, ja meillä oli pari luottokanavaa ohjelmoituna autoradioon, joiden välillä vaihtelimme. Täällä pitänee taas siirtää AV-piuha autoon ja pitäytyä vastedes kännykästä löytyvässä musiikissa.

5.7.2014

Automatka Coloradosta Wyomingiin

US 287 -moottoritie Pohjois-Coloradon lävitse

Meiltä kotoolta Coloradosta Yellowstonen kansallispuistoon on noin 500 mailia, 800 kilometriä. Ajettavissa oleva matka, totesimme, ja lähdimme matkaan perjantaina kolmen maissa iltapäivällä. Onnistuimme välttämään Boulderin ulosmenoruuhkat ja pian olimmekin jo pienehköllä US 287 -moottoritiellä matkalla kohti pohjoista.

Kalliovuorten aluskukkuloita matkan varrella

Pickup ja moottoripyörä, kaksi yleisintä ajoneuvotyyppiä näillä teillä

Emme huomanneet ”Tervetuloa Wyomingiin”-kylttejä, jos niitä edes tällä tiellä oli, mutta rajan taisimme ylittää suunnilleen näillä main

Rancheja tai ainakin niiden portteja näkyi siellä täällä…

…ja luonnollisesti myös hevosia.

Noin puolessatoista tunnissa olimme jo Wyomingin puolella – enää kuusi ja puoli tuntia matkaa jäljellä! Wyoming on Alaskan jälkeen USA:n harvimmin asuttu osavaltio, ja sen kyllä huomasi. Pysähdyimme syömään Laramiessa, osavaltion kolmanneksi suurimmassa kaupungissa, jossa on siitä huolimatta vain 30 000 asukasta, ja meidän piti hetken aikaa etsiä sopivaa pikaruokapaikkaa. Onneksi törmäsimme Qdobaan, alunperin coloradolaiseen fast casual -meksikolaisketjuun. Fast casual tarkoittaa amerikkalaisessa ravintolaluokittelussa paikkaa, jossa palvelu on yhtä nopeaa kuin pikaruokapaikoissa, mutta ruoan taso on korkeampaa ja hinnat vähän kalliimpia. Me kyllä pidimme kahdeksan taalan burritoistamme, mutta palvelu oli kummallista. (Hei, haluaisin queso-burriton. Would you like queso on that? Ööö…)

Laramien pääkatu

Koska ruokapaikoissa limsoihin saa free refills, ne on tapana täyttää piripintaan juuri ennen lähtöä ja ottaa mukaan. Tässä tapauksessa mukissa unsweet tea eli makeuttamatonta jääteetä.

Laramiesta eteenpäin minä siirryin rattiin, kun Iiro veti sikeitä vieressä ja valmistautui näin ajamaan myöhemmin pimeässä. Heti Laramiesta eteenpäin oli interstatella kyltti No fuel service next 70 miles, eli ei bensistä seuraavaan sataan kilometriin. Me olimme tankanneet Laramiessa, mutta silti mietitytti, kuinka monen vilkkaasti liikennöidyn moottoritien varrella on yleensä noin vähän bensiksiä?

Meillä ei ole navigaattoria, vaan navigointi sujui perinteisin menetelmin. Tykkään kartanlukemisesta, joten minulle tämä sopi erittäin hyvin.

Motarilla ajaminen sujui letkeästi kunnes edessä näkyi suma hitaammin ajavia autoja. Pian syykin selvisi: highway patrol ajoi vasenta kaistaa noin 10km/h hitaammin kuin nopeusrajoitus olisi sallinut, eikä kukaan uskaltanut ohittaa poliisia oikealta, vaikka se periaatteessa täällä onkin sallittua. Siinä sitten kökötimme minä ja parikymmentä muuta autoa noin viitisenkymmentä kilometriä ennen kuin poliisiauto vihdoin kaartoi ulos liittymästä. Pian tämän jälkeen minäkin kaarroin pois motarilta ja jatkoin pientä state roadia pitkin kohti Wyomingin Red Desertiä, sisäistä valuma-aluetta, jossa harvemmin vettä valuu mihinkään suuntaan. Kun toisen kerran ylitimme vedenjakajan, herätin Iiron rattiin, että voisin jatkaa kuvien napsimista.

Lehmät laidunsivat lähinnä salviamarunaa kasvavan preerian keskellä

Intiaanit näkyivät tiekylteissä, esim tässä Chief Washakie, shoshonien päällikkö 1800-luvulla. Välillä aavikon keskellä näkyi mobile home, joissa useimmassa oli vaikea uskoa kunnosta päätellen jonkun asuvan.

65 mailin tuntinopeus vastaa noin 105 km/h.

Jonkin matkaa ajoimme Granite Mountains -vuorijonon viertä

Me emme seuranneet tämän kyltin ohjeita, sillä meidän piti vielä päästä kauppaan. Reitti Rivertonin kautta kiersi vain pari mailia.

Tuolla edessä taitaa sataa…

…ja nyt sataa täälläkin. Sadekuurot olivat onneksi ohimeneviä.

Jossain vaiheessa tien yli hyppi peura. Peura! Jotenkin mielikuvissani peurat eivät kuulu preerialle vaan metsiin.

Tässä kohtaa olimme ajaneet jo puolisen tuntia ilman yhtään vastaantulijaa, eikä kännykässä ollut kuuluvuutta. Jos nyt rengas menisi rikki, niin tästä saattaisi tulla aika mielenkiintoinen reissu.

Noiden nyppylöiden takana on öljynporausta. Tuottava elinkeino täällä päin.

Hämärä laskeutui juuri ennen saapumistamme Rivertoniin.

Rivertonissa parkkeerasimme paikallisen Wal-Martin pihaan ja suuntasimme ostamaan leirimuonaa ja paria puuttuvaa leireilytarviketta. (Esim haarukat ja veitset muistimme tässä vaiheessa, onneksi…) Riverton on shoshonien reservaattia, ja noin puolet kaupan asiakkaista näyttivät kasvonpiirteidensä ja ihonvärinsä puolesta intiaaneilta. Jäljelle jäävistä asiakkaista puolella oli cowboyhattu päässä, buutsit jalassa tai päällä ”I keep my guns, freedom and money, you keep the change”-tyylisillä iskulauseilla koristeltuja T-paitoja.

Rivertonista oli vielä kahden ja puolen tunnin ajomatka pitkin pilkkopimeitä vuoristoteitä lodgelle, jossa yövyimme ensimmäiset kaksi yötä. Kun vihdoin yhden maissa aamuyöllä kaarsimme lodgen pihaan, tuntui, että sinä päivänä oli tosiaankin tullut ajettua tarpeeksi.

22.1.2014

Jokapäiväinen rajanylityksemme

Tässä päivänä eräänä olin juuri lähdössä töistä uimahallille pulikoimaan kilsan tai pari – penikoiden oireilu pakotti pitämään lenkkeilystä taukoa – kun samaan hissiin osuneet työkaverit pyysivät mukaan afterworkeille. Laiskalla päällä kun olin, minut oli helppo ylipuhua, ja päädyin istumaan läheisen hotellin modernisti sisustettuun aulabaariin Hoegaarden-tuopin ääreen.

Siinä istuessa selvisi syy drinkeille: Ranskassa asuvat työkaverit olivat huomanneet TomTomeistaan, että hieman rajan tuolla puolen oli kunnon ryysis, todennäköisesti onnettomuuden aiheuttama, ja jos nyt lähtisi ajamaan, kotimatka venyisi parituntiseksi. Parempi siis istua hetki chardonnay-lasi kädessä ja katsoa sitten autoilua uusin silmin.

Luxemburgista Ranskaan, Saksaan ja Belgiaan pääsee nelikaistaisia moottoriteitä pitkin periaatteessa nopeasti, mutta ruuhka-aikoina ne ovat tukossa ilman onnettomuuksiakin, sillä päivittäin 150 000 ihmistä tulee töihin Luxemburgiin naapurimaasta. Luxemburgissa ei ole ylipäätään töissä kuin kolmisensataatuhatta ihmistä, joten joka toinen työntekijä siis asuu ulkomailla. Syy tälle on yksinkertainen: asunnot ovat toisella puolella rajaa puolet siitä hinnasta mitä Luxemburgissa, ja minäkin saisin yksiöni hinnalla Saksan puolelta Trieristä kolmion. Itse olen todennut, että kalliimpi vuokra on pieni hinta puolestatoista tunnista ylimääräistä vapaa-aikaa joka arkipäivä, kun taas rajan toisella puolen asuvat työkaverini ovat todennneet, että vapaa-ajan menetys on pieni hinta omasta pihasta ja siitä, että vaimo voi olla kotona lasten kanssa. Lisäksi moni on alunperin kotoisin raja-alueilta, ja eräskin työkaverini totesi, ettei voisi asua missään muualla kuin Ranskan Metzissä, sillä työpaikka on Luxemburgissa mutta ex-vaimo Pariisissa, josta hänen pitää hakea poikansa joka toinen viikonloppu, ja Metz on sopivasti puolimatkassa.

Luxemburg on huomannut muissa maissa asuvien työntekijöidensä merkityksen kansantaloudelle ja huomioinut heidät sosiaalietuuksissaan. Luxemburgissa töissä olevien lapset saavat esimerkiksi luxemburgilaista verrattain korkeaa lapsilisää riippumatta siitä, missä he asuvat, ja lapset saavat myös käydä halutessaan Luxemburgissa koulua. Tällä hetkellä lehdissä on juttua, pitäisikö lapset ottaa myös Luxemburgin tarhajärjestelmän piiriin, jota kaavaillaan muutettavan ilmaiseksi. Ainakin yhden työkaverini arkea tämä helpottaisi: jos on hänen vuoronsa viedä lapset tarhaan, hän ehtii töihin vasta vähän ennen kymmentä, joten palaverit pitää sopia vaimon työvuorojen mukaan.

Päivittäiset työmatka-autovirrat Luxemburgiin. Suurinta töissäkäynti on Ranskan puolelta, Thionvillen ja Metzin kaupunkien lähistöiltä, mutta myös Saksan Trier ja Belgian Arlon ovat merkittäviä.

Drinkeillä ei puhuttu sosiaalietuuksista, vaan työkaverini kertoivat kauhutarinoita pisimmistä työmatkoistaan. Yksi oli kerran lähtenyt töistä vasta iltakymmeneltä, koska oli huomannut ruuhka-aikaan onnettomuuden, jonka oli halunnut välttää. Yritys ei täysin onnistunut, sillä lopulta hän oli kotona aamuneljältä seikkailtuaan pikkuteiden kautta rajan ylitse. Pahin tarina kuitenkin oli, kun eräänä lumimyrskyisenä talvi-iltana Belgia oli päättänyt yksipuolisesti sulkea rajan, jolloin Luxemburgin puolella rajaa moottoritie luonnollisesti meni täysin tukkoon. Eräs Belgiassa asuva työkaverini oli ehtinyt tuolloin ajaa jo viimeisen Luxemburgin liittymän ohitse, ja lopputuloksena hän odotti kuusi tuntia autossaan tien aukeamista… mutta ei tässä vielä kaikki. Tiedättekö, mikä oli kaikista pahinta? The police didn’t even serve her coffee! juttua kertova työkaverini puuskahti.

Oli pakko kysyä, onko kahvin tarjoilu ruuhkassa hyvinkin normaali poliisin tehtävä täällä päin, ja toinen työkaveri ehti selittämään, että ei nyt normaalin poliisin vaan tietenkin liikkuvan poliisin. Kolmas taas huomautti, että usein kahvia kylläkin tarjoilee palokunta.

Ruuhkatarinat olisivat varmaan vielä jatkuneet, mutta tässä kohtaa työkaverini päättivät lähteä uhmaamaan liikennettä.

22.12.2013

Ensimmäiset 500 mailia

Toissapäivänä Iiro palautti avaimet Georgian kotiimme. Muuttorekka oli lähtenyt kohti länttä jo viime viikolla, ja perjantaina me aioimme tehdä saman autollamme. Lentoni laskeutui eilen vähän puolen yön jälkeen Atlantan lentokentälle, mistä ajoimme yöksi vielä Georgian puolella sijaitsevaan hotelliimme. Jo lounasta nautimme Alabaman Birminghamin esikaupungissa sijaitsevassa BBQ-paikassa: brisketiä parilla eri tapaa, friteerattuja suolakurkkusiivuja, mac&cheesea, sipulirenkaita ja BBQ-kastiketta, niistä on hyvä etelävaltojen lounas tehty.

En ole mikään mestarikuski enkä järin pidä autolla ajosta, mutta koska matka on pitkä, siirryin rattiin lounaalla tarkoituksena ajaa Memphisiin saakka. Auringonlaskun aikaan vähän ennen Memphisiä rupesi hieman ripsimään, ja pian ripsintä vaihtui kaatosateeksi ja näkyvyys laski nollaan. Siinä sitten köröteltiin pelokkaasti eteenpäin 40 mailia tunnissa tiellä, jossa nopeusrajoitus on 70, ja yritin seurata järkevällä etäisyydellä edessä ajavan takavaloja, koska itse tietähän en nähnyt. Hieman tuli korotettua ääntäkin puolin ja toisin, kun yritimme Arkansasiin saavuttuamme navigoida lähes nollanäkyvyydellä huoltoasemalle sadetta pitämään, mutta onnistuimme pääsemään perille ilman henkilö- tai tavaravahinkoja. Kaikki eivät olleet yhtä onnekkaita.

Vähän ennen liittymää kuvassa puoliksi näkyvä Pensken vuokrarekka ohitti meidät aivan holtittomasti, mutta jälkeenpäin ymmärsimme, että rekka oli yrittänyt vain pysyä edellä ajavan autoa hinaavan oletettavasti samaa muuttoseuruetta olevan pickupin matkassa. Liittymästä päästyään pickup oli sitten yrittänyt ajaa huoltoasemalle, mutta oli luullut tien kulkevan väärällä puolen kylttiä…

Meinasimme ensin oikaista tästä ”asfalttikentän läpi”, mutta ajoimme sitten kuitenkin virallisen sisäänkäynnin kautta. Hyvä niin, sillä tämä oli näky lähtiessämme huoltoasemalta jatkamaan matkaa.

Nyt vietämme yötä Arkansasin Little Rockissa, ja huomenna matka jatkuu. Perillä lienemme samoihin aikoihin muuttotavaroiden kanssa jouluaattona. Haluaako joku arvata kohdetta?

12.11.2013

Pariisilaiselämää

Viime lauantaina herätys oli aamukuudelta, ja neljäkymmentä minuuttia myöhemmin istuin junassa matkalla kohti Ranskaa. Matkalla tuli kuulutuksia, joista ensimmäisen kuulin unen läpi: juna on puolisen tuntia myöhässä sähkötöiden takia. Herätessä ihmettelin, olinko oikeasti ymmärtänyt kuulutusta vai vain kuvitellut ymmärtäväni, koska seuraavasta sain selville mjömsmjönjösngraagraah trente minutes mjösgrösgröö Merci pour votre compréhension. Että jotain jotain puoli tuntia ja kiitos ymmärryksestä. No puoli tuntia myöhässä joka tapauksessa oltiin, ja jotain sähkötöiden tapaisia siinä oli tekeillä.

Orsayn taidemuseo, jossa piipahdimme sunnuntaina ja jonne ystäväni onnistui puhumaan meidät sisään puoleen hintaan, on joskus ollut juna-asema sekin.

Ystäväni tuli hakemaan minut asemalta ja suuntasimme hänen ja hänen poikaystävänsä kotiin syömään aamiaista. Matka taittui autolla, ja meinasimme vain kerran jäädä kiinni liikenneruuhkaan – siis yhdeksältä lauantaiaamuna. Itse asunto oli mukavahkon oloinen yksiö, vähän pienempi kuin minulla Luxemburgissa ja ilman kunnollista uunia keittiössä, mutta koko asunnon sivustaa pitkin kulkee parveke, jota olen tässä viime vuosituhannelle jämähtäneen ”baareissa saa tupakoida” -lainsäädännön maassa kaivannut. Vuokrakin on suunnilleen sama, heillä vain satasen minun vuokraani kalliimpi. Se suurin ero? Hän asuu Pariisin ulkopuolella Boulognessa, kymmenen minuutin kävelymatkan päässä metroasemasta, puolen tunnin metromatkan päässä suurimmasta osasta keskustaa. Minä asun keskustassa kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustorilta. Ja minä kun luulin omaa asuntoani kalliiksi, kun maksan tästä parisataa enemmän kuin joitain vuosia sitten Helsingin kantakaupungissa…

Metroasemat tulivat parin päivän aikana tutuiksi.

Ystäväni päätti viedä minut shoppailemaan, ja pyörimme vähän aikaa Le Bon Marchén tavaratalossa, jossa sukkahousut lähtivät 20 eurosta ja joulukuusiosastolla yksi joulupallo maksoi 30 euroa, kunnes keksin, että minulta puuttuvat maltillisen korkoiset Luxemburgin sadekautta kestävät töihin sekä housujen että hameen kanssa sopivat nahkakengät. Kuulema Rue du Fourin juutalaisista kenkäkaupoista löytyvät parhaat diilit – Oletan, että ovat juutalaisia, sillä ne ovat auki aina katolisten mutta kiinni juutalaisten juhlapyhinä, ystäväni selvensi – joten kiersimme läpi pikkuliikkeitä ja ihmettelimme, mikä länkkäribuumi on taas vallannut talvikenkämallistot. Vihdoin löysin sähkönsiniset mokkanahkaiset nilkkurit viiden sentin koroilla, joiden täyden sadeoptimaalisuuden vajavuutta paikkasi niiden -50% hintalappu, ja lähdimme kaatosateessa tarpomaan kohti bistron ankanrintasalaattia.

Paluu kaupungilta ei sujunutkaan yhtä optimaalisesti. Olin lähtenyt kaupungille paria tuntia ennen ystävääni, ja hän oli perääni kiirehtiessään jättänyt autonsa Porte de Saint-Clauden metroasemalta lähtevälle tielle. Joku paremmin Pariisia tunteva saattaisi tässä kohtaa todeta o-ou, sillä liikenneympyrästä, jonka alla asema sijaitsee, lähtee ei sen enempää kuin seitsemän tietä – eikä ystäväni enää muistanut, minkä niistä varrella auto oli. Niinpä tässä vaiheessa jäätäväksi rankkasateeksi yltyneessä säässä tarvoimme ympäri katuja yrittäen tihrustaa pimeillä ja kaksi-autoa-vierekkäin-parkkeeratuilla kaduilla sitä oikeaa harmaata Renault Clioa (ehkä Pariisin yleisin automalli), jonka rekisterinumeroa ystäväni ei muistanut.

Sää Pariisissa oli ajoittain melkein yhtä huono kuin koko kuluneen viikon Luxemburgissa – jossa kuitenkin lähdimme perjantaina patikoimaan uhmaten sadetta, joka luonnollisesti alkoi junan saapuessa perille. Normaalisti tässä avautuisi näkymä vuoristoon, nyt oli hyvä kun erotti Bourscheidin linnan pilvien keskeltä. Kaiken lisäksi aiottu vaellusreittimme oli suljettu metsästyksen takia, joten päädyimme maaseutuhotellin aulaan glögille.

Parinkymmenen minuutin tarpomisen jälkeen otimme alle taksin, jonka kyydistä vielä tarkistimme aluetta, mutta lopulta luovutimme ja pyysimme taksia viemään kotiin. Siinä vaiheessa ystävä kertoi, että koska autopaikkoja ei ollut parkkeeraustilanteessa puolen tunnin etsinnällä löytynyt, hän oli jättänyt auton livraison-paikalle eli toimituspaikalle, mutta se oli kelloliikkeen edessä, eikä sellaisiin tule mitään toimituksia lauantai-iltana! Tähän kaverin pariisilainen poikaystävä huomautti, että Pariisissa autojen poishinaus on hyvinkin tuottoisaa bisnestä…

Näkymä Orsayn museon suuren kellon takaa. Kaksi kerrosta alempana on Akseli Gallen-Kallelan ryijy levitettynä lattialle matoksi.

Lähdimme kauppaan ostamaan ystävälle USB-piuhaa, minulle alakoululaisille kesälomien ajaksi tarkoitettua tehtävävihkoa ranskan sanastosta ja kieliopista, sekä meille molemmille racletteaineksia. Matkalla kaupasta istahdimme lasillisille Sancerren alueen valkkaria (trés bon!) ihmettelemään maailman menoa ja lapsia, joita rynni kaikkialla kaduilla ympärillämme. Tämä on rikkaamman väen aluetta, ja katoliseen elämänmenoon kuuluu, että rahaa näytetään korkealla lapsiluvulla, totesi ystäväni ja yritti piilottaa kumpparinsa tuolinsa alle, jotta tarjoilijat eivät nyrpistäisi nokkaansa huonolle pukeutumiselle ja lopettaisi palvelua. Päivä oli kulunut ilman yhtäkään nähtävyyttä, julkisissa istuessa tai useammin ihmispaljouden takia seistessä, shoppaillessa, syödessä, sadetta väistellessä ja niin sitä autoa etsiessä, joka lopulta poliisille soiton jälkeen vahvistui poishinatuksi. Vaihteeksi näin.

Juuri nyt tuntuu siltä, etten ikinä halua asua Pariisissa – ja haluan kuitenkin.

”Raclettea voi syödä esimerkiksi kalan kanssa”, totesi ystäväni, johon hänen poikaystävänsä totesi, että oikeastaan heidän lisäkseen näin tekevät vain andorralaiset.

27.2.2013

”Katseemme kohtasivat, otathan yhteyttä”

Tiedättehän ne sellaiset Henkilökohtaista-ilmoitukset, joissa kerrotaan, että oltiin helmikuun viidentenä kello se ja se metrossa tai kaupassa tai baarissa ja nähtiin joku, joka teki (yleensä) ulkonäöllään lähtemättömän vaikutuksen, mutta syystä tai toisesta, yleensä ujouden takia, ei saatu sanaa suusta, ja nyt sitten etsitään kyseistä henkilöä jälkikäteen. Niitä on täälläkin Craigslist täynnä.

Nyt sitten joku psykologi on analysoinut näitä ilmoituksia ja mm. listannut, missä paikassa ihmiset tämän maagisen mahdollisen sielunkumppaninsa ovat nähneet. Tämän jälkeen psykologi on laatinut kartan, jossa näkyy yleisin melkein-rakkauden kohtauspaikka osavaltioittain:

New Yorkissa kohdataan metrossa, Las Vegasissa kasinolla ja Kaliforniassa kuntosalilla. Etelä-Yhdysvallat on vahvasti Walmart-kohtaamisten seutua, mutta Georgia tekee tässä poikkeuksen: täällä kohdataan autossa.

Siis autokaupunki-Atlantan surullisenkuuluisissa ruuhkissa mahdollinen rakkaus löytyy viereisestä autosta.

2.11.2012

Ruuhkaa

Lähdin toissapäivänä ajamaan kaverilta kotiin puoli viideltä, jotta en juuttuisi pahimpaan ruuhkaan. Taisinkin siinä onnistua, ja olin kotona jo vähän yli kuusi. Matka kestää normaalisti 50 minuuttia, joten vähän yli puolitoista tuntia on vielä ihan kohtuullinen saavutus.

Atlantan massiivisin risteys: I-85 kohtaa kehätie I-285:n

Ruuhka-aikaan ajaessa kannattaa kuunnella radiota, sillä siellä liikennereportterit raportoivat vartin välein ruuhkatilannetta: missä on juuri nyt onnettomuuksia (niitä on aina), missä joku rekka on kaatunut kyljelleen, mitkä tiet ovat aivan tukossa ja mitkä taas vetävät. Lopun aikaa voi kuunnella musiikkia ja minun tapauksessani hoilata mukana, jotta ei ruuhka rupea liikaa ahdistamaan. Lämpimänä päivänä on kiva pitää katto auki ja antaa naapuriautojenkin nauttia kauniista lauluäänestäni (hups, ai lauloinko minä ääneen, sori…). Valitettavasti silloin saa itse nauttia pakokaasujen lemusta. Savusumuvaroituksiakin näkyy aina välillä.

Puoli seiskan maissa ruuhka I-85:llä alkaa hellittää, mutta liittymiskaista on yhä täysin tukossa

Vaikka ruuhka-aikaan kaikki tiet ovat tukossa, kehätie kumpaankin suuntaan, järkyttävimmät ruuhkat ovat GA-400-tullitiellä. Erään kaverini työmatka kulki lyhyen aikaa tietä pitkin, ja ruuhkattomana aikana 20 minuutin työmatkaan saattoi kulua päivästä riippuen mitä tahansa 40 minuutin ja kahden tunnin väliä. Leffa- ja keikkalippuja ei arki-illoiksi uskaltanut ostaa etukäteen, kun ei voinut olla varma, ehtiikö ajoissa kotiin. Toisaalta samainen kaveri kertoi, että oli kerran (ruuhkassa) kuunnellut radiosta talkshowta, jossa kyseltiin, mitä kaikkea ihmiset ovat tehneet saadakseen ajan kulumaan ruuhkissa. Eräs nainen soitti ja kertoi, että sen jälkeen, kun oli puoli tuntia ajanut söpön näköisen mieskuskin kanssa vierekkäin, olivat vaihtaneet puhelinnumeroita ja ovat nykyään onnellisesti naimisissa.

17.9.2012

Avoauton varjopuolia

Pysähdyn risteyksessä punaisiin valoihin. On ruuhka-aika ja samaan suuntaan on menossa kolme kaistaa. Joku tööttää takavasemmalla. Vilkaisen sinne päin, mutta totean, ettei tööttäys tainnut olla minulle. Tuijotan eteenpäin ja odotan valojen vaihtumista. Kunnes…

…takavasemmalla joku maiskuttaa huulia ja tekee suukon ääniä. Auton nokka hivuttautuu eteenpäin. Pari lisää tööttiä. Hey Lady, lady… hey look here, lady…

Ei taas. En kestä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun kohtaan paikallisessa liikenteessä epämukavaa flirttailua, joka liikkuu häirinnän rajoilla. Ensimmäinen kerta oli, kun ajoin kehätietä pitkin, ja yhtäkkiä takaoikealla ajava säiliöauto rupesi tööttäilemään täysillä. Hätkähdin, ja vilkaisin sinne päin, jolloin auto alkoi vilkuttelemaan minulle valoja ja nostamaan nopeutta päästäkseen rinnalleni. Mietin, onko autossani jotain vikaa, mistä säiliöauto yrittää minulle viestiä, mutta en keksinyt mitään, ja tilanne alkoi näyttää lähinnä pelottavalta, kun omaa autoani moninkertaisesti isompi auto kaahaa vieressä, tööttäilee ja vilkuttelee valoja. Onneksi liittymäni oli tulossa ihan juuri, ajattelin, ja lähdin ulos moottoritieltä… jolloin säiliöauto kaahasi perään ja jatkoi tööttäilyä.

Ensimmäisissä valoissa sitten säiliöauto pysähtyi viereeni ja ehdin vihdoin katsoa kunnolla autoon päin. Siellä iloisesti hymyilevä mieskuski vilkutteli minulle ja lähetti lentosuukkoja. Selvä. Kiitos, että aiheutit huolella sydämentykytyksiä. Onneksi auto ei lähtenyt seuraamaan sen enempää.

Sittemmin tööttäilyjä on kuullut useammin, mutta olen pyrkinyt jättämään ne huomiotta siinä toivossa, että jos tähän niinkutsuttuun flirttailuun liikenteessä ei millään tavalla vastaa, tööttäilevä auto ehkä jättää minut nopeammin rauhaan. Samanlaista tööttäilyä, huutelua ja vislailua saa muuten osakseen, jos lähtee juoksulenkille talon ulkopuolelle autotien varteen, mikä saa kuntosalin juoksumaton näyttämään ulkoilua houkuttelevammalta vaihtoehdolta, mutta tilanteet ovat silti lähinnä ärsyttäviä eivätkä pelottavia, kuten kuusi kaistaa suuntaansa soljuvalla moottoritiellä, jossa olisi muutakin keskityttävää kuin joku machouttaan pönkittävä häiriköijä.

Nyt punaisissa valoissa istuessa kuppi meni nuri. Valot eivät vaihtuneet, mihinkään ei päässyt pakoon, ja viereisen auton viisikymppinen mies jatkoi huutelua ja pusipusiäänten tuottoa. Käännyin kohti ja huusin takaisin: Hey man, fuck off!

Valojen vaihduttua nopea kaasutus karkuun siltä varalta, että mies olisi sekopää ja yrittäisi seuraavaksi rutata autoni.

—

Pieni kysymys blogiani lukeville muille Yhdysvalloissa asuville suomalaisille naisille: oletteko kohdanneet samanlaista käytöstä? Onko tämä yleistä muualla päin, vai onko tämä joku Syvän Etelän erityispiirre? Pieni juttelu parille tutulle täällä vahvisti, että kyseessä on täällä ilmiö ja huutelusta saavat ”nauttia” myös pienten lasten kanssa liikkuvat äidit, huutelijoina tasaisesti kaikenikäisiä miehiä teineistä eläkeläisiin. Kolmen kuukauden aikana huutelua on kuullut moninkertaisesti sen mitä Suomessa ikinä.