Lapsuudenkodissani lauantai oli siivouspäivä. Silloin isä imuroi ja lapset pakotettiin siivoamaan huoneensa ja vessat. En muista, mitä äiti erityisesti teki, mutta varmaan jotain hänkin, sillä mielikuvissani siivousvastuu oli perheessä jaettu tasapuolisesti kaikille. Ehkä siksi täällä ”naisten töiden” korostaminen pistää niin vahvasti silmään.
Paikallisissa kuponkiuutisissa tulee aina välillä kotiin siivouspalvelun mainos, joka erityisesti saa vereni kiehumaan. Mainoksessa pikkutyttö kehuu, kuinka hän niin tykkää siivouspalvelusta, koska se saa hänen äitinsä hyvälle tuulelle. Siivouspalvelun ansiosta äidillä on enemmän aikaa lapselleen, vieraat kehuvat äitiä talon siisteydestä, siivousjälki on taattua kamaa eli saman tasoista kuin äidillä ja isoäitikin on asiakas jo monen vuoden takaa.
Tekee vain mieli kysyä, että missä perheen isä on? Onko mainoksessa yksinhuoltaja vai onko tytöllä kaksi äitiä, kun siivouspalvelu ei vaikuta isän perheaikaan pätkän vertaa? Entä kuinka monelle vieraalle tulee mieleen kehua erityisesti perheen äitiä talon siisteydestä sen sijaan, että kehuisi yleisesti talon asukkaita? Isoisän kuvioista poissaolon voi ymmärtää, eläväthän miehet lyhyempään kuin naiset, mutta tämä ei varmaan ollut tässä haettu mielikuva?
Ymmärrän, että jos toinen perheestä on kotona, kodinhoitovastuu lankeaa yleensä kotonaolevalle osapuolelle, ja mainos heijastelee sitä ympärillä vallitsevaa todellisuutta, että monessa amerikkalaisperheessä äiti on homemaker, kuten täällä tavataan sanoa. Olenhan minäkin tällä hetkellä päävastuussa oman asuntomme siivoamisesta. Mutta sillä hetkellä, kun palaan töihin, arvostaisin, jos oletus ei olisi, että siivousvastuu on yhä minun sukupuoleni heiniä. Kuitenkin 70% amerikkalaisista äideistä, joilla on alaikäisiä lapsia, on töissä, mikä tarkoittaa, että kotiäidit ovat lopultakin vähemmistössä.
Jos ravintolan ruokalistassa lukee esim. hamburger with chili, sitä odottaa saavansa hampurilaisen, jonka sisällä on pari punaista chilipippuria. Iiro on jo pariin otteeseen tulisen ruoan ystävänä mennyt tähän with chili-lankaan ja saanut hampurilaisen (tai tacon tai salaatin tai minkälie) papujauhelihapadalla, joka muistuttaa jossain määrin suomalaisversiota chili con carnesta.
Täällä eteläisissä osavaltioissachili on likipitäen kansallisruoka, jota kuten Suomessa hernaria saa myös tölkissä. Lähikaupassa chilitölkkejä on yhtä laaja rivistö kuin kaikkia muita säilykevihanneksia yhteensä, mutta onneksi kaupasta löytyy myös säilykepapuja, sillä todellinen chilin ystävä valmistaa tietenkin chilinsä itse, hartaudella.
Koska minulla ei ole salaista perheessä satoja vuosia kulkenutta chilireseptiä takataskussani, käytin Real Simple -lehden 09/12-numerosta löytynyttä kesäkurpitsaan ja mustapapuun nojautuvaa reseptiä. Samalla osallistun tällä ruoalla ruokahaasteeseen, jossa teemana on kesäkurpitsa, joka on muuten täällä kaupoissa aina maksimissaan 15cm pitkää eli suorastaan minikokoista Suomen jättikesäkurpitsoihin verrattuna.
Kesäkurpitsa-mustapapu-chili 6-8 annosta, 4-8 tuntia aikaa
07:45 Heitin Iiron töihin, koska tarvitsin päivällä autoa. Paluumatkalla radiossa aamushown juontajat pulisivat päivän säästä ja mainitsivat, että Pohjois-Georgiaan oli julistettu tornado watch. ”Watch” tarkoittaa täällä, että on olemassa riski sääilmiölle, kun taas ”warning” julistetaan, kun tiedetään sääilmiön jo syntyneen.
09:00 Valtakunnallisella CNN:llä puhuttiin useampi minuutti Atlantan alueen säästä ja mainittiin, että tänään saattaisi olla jopa 50% todennäköisyys, että alueella syntyy tornadoja. Ulkona puut heiluivat navakassa tuulessa. Pyysin Iiroa seuraamaan säätä ja ilmoittamaan minulle, jos iltapäivällä tulisi varoituksia, koska olin lähdössä silloin ranskantunnille.
11:17 Ranskan kertaaminen ei ehkä ollut tehokkaimmillaan, kun seurasin samalla puolella silmällä CNN:ää. Vähän ennen puolta päivää ruutuun iski breaking news: tornadovaroitus oli muutettu watchista warningiksi, ja tornado oli iskemässä parin minuutin sisään Adairsvillen kaupunkiin! Everybody in Adairsville, Georgia, go immediately inside, go into your cellars! säämies toisteli ruudussa – ilman karttaa, koska sellaista ei varmaan oltu ehdittu laatia. Mikä ihmeen Adairsville? Missä sellainen on? After Adairsville, the tornado will pass over I-75… Hei, sehän on tuo meidän vieressä kulkeva tie!! GoogleMapsista selvisi, että Adairsvilleen on meiltä useampi kymmenen kilometriä, mutta kun CNN jatkoi ulkomaanuutisilla, vaihdoin The Weather Channelille, ihan vaan kaiken varalta.
Tältä Adairsvillen tornado näytti läheltä
12:15 Adairsvillen tornado oli liikkumassa hiljalleeen poispäin meistä. Päätin, ettei pieni ripottelu pitäisi minua poissa ranskantunnilta, ja pakkailin tavaroita, kun telkkari alkoi pitää kummallista ääntä ja piippailla. Ruudun alalaitaan ilmestyi selvästi lähetykseen kuulumaton viranomaisvaroitus: thunderstorm warning, ja meidän maakuntamme oli mainittu. Kohautin olkapäitä – ei kai ukkonen niin paha voi olla? – ja jatkoin pakkailua, kun säämies selitti, että ukkosmyrsky voisi synnyttää lisää tornadoja, ja jos näin tapahtuisi, niin tornadon reitti kulkisi right about here… ja mies piirsi sääkartalle nuolen meidän naapurustomme ylitse. Jaahas, no toivotaan että niin ei tapahdu.
12:43 Autoradion musiikki katkeaa. Prrrtsssshhh TORNADO WARNING prrhtttöööt prthööööt Tornado warning has been issued in the following counties… ja seuraavaksi lueteltiin meidän ja kahden naapurimaakunnan nimet. Paniikki. Ajan motarilla satasta, tornado tulee päälle, mitä teen?? Pari syvää henkäystä, muut autot näyttävät jatkavan matkaa samaan malliin… no ajan varmaan ranskantunnille, mikäs tässä. Loppumatkan kurkin auton peileistä lounaan suuntaan, josko siellä yhtäkkiä näkyisi tuulisuppiloita. Radiossa juontaja selitti, että erityisesti meidän kotikylässämme ihmisten pitäisi varautua.
12:58 Soitin Iirolle ja kysyin, onko hän huomannut, että hänen työpaikkansa suuntaan on tulossa tornado. ”Joo, täällä on kaivettu popcornit esille. Eiköhän tässä selvitä.”
14:15 Kurssillamme, joka on jo aiemmin kutistunut kahteen opiskelijaan, olin ainoa paikallaolija, koska kurssitoverini Becky ei ollut uskaltanut lähteä kotoaan. Ranskanopettaja selitti itsevarmasti, etteivät nämä myrskyt mitään ihmeellisiä ole, ja paljon pahempi on alijäähtynyt sade, joka muuttaa motarit peilijääksi. Ulkona pilvet olivat tummentaneet taivaan, ja päälle napsahtaneiden pihavalojen valokiilassa rankkasade kulki miltei vaakasuoraan. Opettaja käytti tilanteen hyödyksi laajentamalla sanavarastoani: C’est une tornade. Il pleut à verse.
15:55 Lähtöni ranskantunnilta venähti ja ajoin kotiin alkavassa iltapäiväruuhkassa. Kahdeksan kaistaa suuntaansa, ja rankkasateen takia edessäolevasta näkyi lähinnä takavalot – jos niitäkään, sillä vaikka Georgiassa laki sanoo, että ajovalot pitää laittaa päälle sateella, moni ajaa silti ilman valoja.
17:00 Hain Iiron töistä ja kertasimme päivän tapahtumia. Päivän toinen tornado oli raporttien mukaan ohittanut sekä kotimme että Iiron työpaikan parin kilometrin päästä, mutta näköalaikkunan luona tilannetta seuranneet työntekijät eivät olleet nähneet muuta kuin tumman taivaan ja rankkasateet. Kotimatkalla ei näkynyt merkkiäkään mistään tuhoista. Mietin, olinko ylireagoinut? Oliko tämä sittenkään mikään ihmeellinen juttu?
Illalla katsoimme telkkarista kuvia pahimmilta tuhoalueilta ja seurasimme, kun osavaltion kuvernööri julisti pahimmin kärsineisiin maakuntiin hätätilan.
Tornado oli lennättänyt auton ilmaan ja paiskannut katolleen. [Kuva: WSB Channel 2 Action News]
Tässä oli motelli. Nyt jäljellä on yhden huoneen seinät. [Kuva: AJC]
Adairsvillen ruokakaupalle kävi vähän huonosti. [Kuva: AJC]
No en metsästä. En ole eläessäni ampunut mitään elävää olentoa kohti. Sen sijaan tykkään syödä riistaa, sillä sen lisäksi, että sen luonnonmukainen ja suht’ kärsimyksetön elämä hivelee sisäistä hippiäni, se maistuu hyvältä. Suomesta hankin riistaa kauppahallista tai isosta lähikaupasta, joten kun syksyllä päätin ruokkia illallisvieraita kamomillalla maustetuilla peuranfileillä, marssin läheiseen isoon kauppaan, jossa on kattava lihatiski.
Sitten marssin Whole Foodsiin.
Sitten harkitsin marssimista johonkin lihatukkuun ja päädyin googlaamaan.
Asiaan melkein täysin liittymättömiä kuvituskuvia läheisestä Red Top Mountain State Parkista, jossa kävimme syksyllä patikoimassa
Kävi ilmi, että riistan myyminen peurasta karhuun ja villikalkkunasta sorsaan on laitonta Georgiassa ja monessa muussakin osavaltiossa, eikä kalansaalistakaan saa myydä, ellei ole rekisteröity kalastaja. Myös Suomessa kuulema metsästysseurojen riistanmyynti on tehty vaikeaksi, mutta Suomessa syynä on terveysviranomaiset. Georgiassa tällä ei ole mitään tekemistä terveyden kanssa, sillä riistaa saa kyllä luovuttaa ilmaiseksi muille. Myös riistan vaihtaminen johonkin toiseen hyödykkeeseen on sallittua, mutta tätä varten vaihtokaupan osapuolten pitää olla jomman kumman osapuolen kotona.
Ja tätä jopa oikeasti valvotaan. Viime syksynä Washingtonin osavaltiossa saatiin kahden vuoden intensiivisen peiteoperaation jälkeen kiinni oikea riistakauppajengi. Overall, as many as five dozen people may end up being charged with several hundred criminal counts, according to WDFW deputy chief Mike Cenci. Huumekauppa ei ole mitään tähän verrattuna – tyypit olivat myyneet peuraa, hirveä ja sampea!
Allatoona-järven rannalla sijaitseva Red Top Mountainin luonnonpuisto on saanut nimensä maan punaisesta väristä, joka johtuu sen korkeista rautapitoisuuksista. 1800-luvulla auleella toimi rautakaivos ja kauempana nykyisen padon paikalla oli ruukki.
En ole varma, mikä perimmäinen syy tälle laille on, mutta olen saanut käsityksen, että se johtuisi siitä, ettei kenenkään haluta rahallisesti hyötyvän osavaltion luonnonvaroista. Syynä on myös se, että ajatellaan, että jos metsästyksellä voisi rahastaa, villieläimet metsästettäisiin kohta loppuun. Kaatolupia jaetaan vain luonnonpuistoihin, ja omalla maalla saa metsästää niin paljon kuin sielu sietää. Syksyllä luonnonpuistojen nettisivuilla näkyi metsästysviikonloppu-ilmoituksia, jolloin puisto on suljettu muilta paitsi arvonnassa luvan voittaneilta metsästäjiltä.
Red Top Mountainilla oli ollut edellisenä viikonloppuna metsäpuolimaratoni
Koska peurasta ei saa hyötyä rahallisesti mutta metsästys on osan porukasta mielestä hauskin harrastus ikinä, Georgiassa toimii useampi hyväntekeväisyysjärjestö, joka ottaa vastaan peuranruhoja ja ruokkii niillä vähävaraisia. Tunnetuin järjestö on Georgia Hunters for the Hungry, joka toissa vuonna keräsi 12 tonnia peuranlihaa köyhille jaettavaksi. Täällä pitää siis peuraa saadakseen olla joko hyvää pataa metsästäjien kanssa tai köyhä, eikä jälkimmäisillekään riitä tarpeeksi, sillä lehtijuttujen perusteella hyväntekeväisyysjärjestöjen saamat lahjoitukset ovat vähentyneet, kun samanaikaisesti kannat ovat heikentyneet ja taloustilanteen takia metsästäjillä ei ole enää varaa maksaa prosessointikustannuksia.
Patikoimme lokakuun puolivälissä näissä varusteissa. Syksy oli oikeastaan aika jees.
Googlaamalla selvisi, että kolmas tapa saada käsiinsä peuranlihaa on soitella ympäriinsä riistalihanleikkaamoihin, joissa on aina välillä ylijäämäpeuraa, kun metsästäjät eivät ole tulleet noutamaan saaliitaan. Siis häh, miksi eivät noutaisi? Nettifoorumeiden mukaan siksi, että osa metsästäjistä ei pidä peuran mausta. Selvä.
Harkitsin hetken soittamista netistä löytämiini epämääräisiin numeroihin, mutta menin sitten helpomman kautta ja hain kaupasta nautaa.
Vuoden alku on ihanaa aikaa, kun saa motivaatiota kokeilla uusia asioita. Minä kokeilin maanantaina ilmajoogaa (engl. anti-gravity yoga) läheisellä joogasalilla, ja tykkäsin.
Joogasalin katosta roikkui tunnin alussa ”riippumattoja”, joista piti valita itselleen yksi. Kuvat eivät omiani, ja meidän salimme oli vaalea ja valoisa tähän verrattuna.
Ilmajooga ei vetäjän mukaan ole oikeastaan joogaa vaan joogasta inspiraatiota hakenutta akrobatiaa. Osa liikkeistä matkii joogaliikkeitä, ja tuntiin kuuluu meditaatiota sekä alussa että lopussa, mutta siihen yhtäläisyydet jäävätkin. Oma fiilis oli, että tunnilla oli enemmän lihaskuntoa ja vähemmän venyttelyä kuin astangajoogassa, joka on jo joogatyylien asteikolla suhteellisen lihaskuntoista.
Meditointia ”riippumaton” sisällä
Ilmajooga vaatii paljon käsivarsilta ja vatsalihaksilta, koska moniin liikkeisiin päästään tai niissä pysytään niiden avulla. Omat vatsalihakseni eivät riittäneet takaperinkuperkeikkaan ilmassa, joten opettaja kiersi salissa tuuppimassa meitä vähemmän edistyneitä. Jotkut valittivat, että tietyissä liikkeissä matto painaa nivusiin tai alaselkään, mutta itseäni tämä ei häirinnyt. Sen sijaan päässä alkoi tuntua ikävältä, kun joissain asennoissa oltiin pää alaspäin toista minuuttia.
Mm. tämän liikkeen opettelimme
Vaikka tykkäsin, en voi sanoa koukkuuntuneeni. Minulla on kuitenkin vielä alkeiskurssia neljä käyntiä edessä, joten katsotaan, millainen fiilis on sen jälkeen.
Kello neljän aamuherätys painaa vielä vähän silmäluomia, vaikka sain nukuttua koneessa häiriintymättä pahasti pari penkkiä taaksepäin olleesta vauvasta, joka rääkyi kurkku suorana koko lennon. Nyt fiilistelen Schipholia ja sitä, että kaikki vaan toimii. No okei, itsepalvelupassintarkastus ei toiminut – ehkä sen takia siinä ei ollut jonoakaan – mutta yritettyäni minuutin ajan luoda katsekontaktia kameraan ja näyttää mahdollisimman paljon passikuvaltani, nuorehko ystävällinen passintarkastajamies tuli päästämään minut pulasta. Olen aika varma, että JFK:n passintarkastuksessa kestää pikkasen pidempään.
Viimeisen puolen vuoden aikana olen rampannut Atlantin yli sen verran, että minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni frequent flyer -kortissani jonkinlainen taso. Skyteam Elite kuulostaa pramealta, ja sillä pääseekin Euroopassa matkatavaroita jättäessä kävelemään punaista mattoa, mutta esimerkiksi turvatarkastusten ohitusjonoihin ja loungeihin pääsee vasta Skyteam Elite Plus -tasolla. Pari vinkkiä osaan kuitenkin jo nyt kokemuksen syvällä rintaäänellä (tai ahkeralla googlettelulla ja nettifoorumeiden lukemisella) antaa muille, jotka joutuvat ramppaamaan kaukomatkoja pari kertaa vuodessa tai muuten matkustavat paljon:
Jos matkasi suuntautuvat missään määrin USA:han, harkitse liittymistä jonkin amerikkalaisen lentoyhtiön kanta-asiakasohjelmaan, koska niissä lentämisestä saa enemmän pisteitä. KLM:llä tai Finnairilla en todellakaan olisi vielä millään tasolla.
Lentokentillä odottelua helpottaa, jos on pääsy johonkin loungeen. Itse olen ottanut sitä varten Diners Club -kortin, joka on jo maksanut itsensä takaisin, etenkin kun ensimmäinen vuosi on ilmainen. Loungeissa voi ottaa rennosti sohvalla ja monessa on myös tarjoilua (sekä ruoka- että juoma-), mikä helpottaa teeaddiktiotani, koska ilman loungea päätyisin varmaan kuitenkin johonkin lentokenttäkahvilaan juomaan ylihintaista teetä ja siinä samassa sortumaan törkykalliiseen sämpylään. Loungeista saa myös olutta ja viiniä, mutta aamulennolla ne eivät ihan ole mun juttu.
Lentoyhtiöiden pisteitä kannattaa kerätä ei pelkästään ilmaisten lentojen toivossa vaan myös paremman palvelun perässä. Paras tähän mennessä saamani etu oli, että Atlanta – New York -lennolla minut heitettiin bisnesluokkaan istumaan. Amerikan sisäisilläkin lennoilla on bisnesluokassa prameammat istuimet, sellaiset leveät joissa on kymmenen eri säätöä, ja henkilökohtaiset telkkarit, ruoka tarjoillaan posliinilautasilta kangasservetillä ja valkkarille saa ihan oikean viinilasin. Kokemus ei mennyt ihan nappiin, koska lentoemäntä tohkeissaan luuli minun olevan kasvissyöjä, kun kysäisin kasvisvaihtoehtoa, ja ei meinannut suostua tarjoilemaan minulle lounasta ollenkaan, mutta noin teoriassa se olisi voinut olla erittäin mukava alku pitkälle lennolle.
Loungeaamiainen 0 euroa, lentokenttäkahvilassa arviolta 10 euroa.
Millaisia kokemuksia muilla on ollut lentoyhtiöiden kanta-asiakasohjelmista? Entä vinkkejä pitkien vaihtojen kestämisestä?
Kolme viikkoa tulee kohta täyteen Suomessa. Päiviin on mahtunut mm.:
Lunta. Lumi kesti ensimmäiset pari viikkoa, ja sen jälkeen olen kokenut loskaa sekä pari kivuliasta mustelmaa liukastelusta kaduilla.
Aleksanterinkadulla ei katulämmityksen ansiosta lunta näkynyt missään vaiheessa, mutta jouluvalot valaisivat
Joulu sukuloimassa joulurauhanjulistuksineen ja joulupuuroineen lasten lahjainnostusta seuraten ja itsensä laatikoita täyteen ahtaen – jouluaattona juhlamekossa, joulupäivänä pyjamat päällä koko päivän.
Iiro ja tiukka lätkäskaba sukulaispojan kanssa
Lisää sukulointia: mummojen kuulumisien läpikäyntiä (ja meidän kuulumisiemme läpikäyntiä mummoille), sukulaislasten kanssa peuhaamista, lapsuudenperheen kanssa lautapelaamista punaviinin ja konvehtirasioiden ääressä pitkälle yöhön.
Kyllä, se olen minä, ensimmäistä kertaa ratsailla aikuisiässä
Kavereita: parin kanssa kävin syömässä, yhden kanssa teatterissa (voin suositella Kansallisteatterin Patriarkkaa), joidenkin kanssa baarissa, kymmenien kanssa juhlimme uuttavuotta ja monet tapasin kahvihetken tai sushi-illallisen puitteissa jonkun kotona. Myös kavereiden elämässä on tapahtunut puolen vuoden aikana: tutustuin kolmeen uuteen terhakkaaseen vauvaan, kahteen uuteen leppoisaan seurustelukumppaniin ja yhteen sielukkaaseen hevoseen, ja ihailin paria uutta vihki- ja kihlasormusta.
Talven paras juoma -kilpailussa jaettu sija menee glögille ja teelle, joista jälkimmäinen on lumevaikutukset huomioonottaen varmasti maailman paras flunssanehkäisykeino.
Vietin pari päivää vanhempien sohvan pohjalla potien akuuttia flunssaa ja valvoin pari yötä nenä tukossa ja kurkku koristen.
Monen asunnon paras osa on kirjahylly. Tästä haluaisin lukea melkein kaiken, ja uudelleen ne, jotka olen jo lukenut.
Luin parikin uutta kirjaa, yhden joululahjaksi saadun ja pari pikkusiskon kirjahyllystä napattua, ja muistin taas, kuinka ihanaa on istua bussissa tai junassa kirjaan uppoutuneena.
Päällimmäinen kirja vielä kesken; alemman luin loppuun viime yönä, kun orastava flunssan paluu esti nukkumisen.
Ostin itselleni alennusmyynneistä joululahjaksi mekon, josta kysäisin kassalta, missä se on valmistettu. Kassalla seissyt nuori nainen ilmoitti, että itse hän on sen suunnitellut ja todennäköisesti myös ommellut, sillä merkki on niin pieni, että puolet mekoista on itse tehtyjä, toinen puoli lähiseudun ompelijoilla teetettyjä.
Kotiinlähtö on edessä torstaina. Lennot ovat taas Amsterdamin ja New Yorkin JFK:n kautta, joista jälkimmäisellä minulla on vaihtoaikaa vain hitusen yli kaksi tuntia. Immigraatiojonot tietäen, wish me luck…
Viimeinen viikko on kulunut lumisessa kotimaassa, ja olen jäänyt pohtimaan, mitä lopulta viimesyksyn aikana kaipasin täältä. Ennen lähtöä koostin aiheesta listan. Tässä pohdintaa sen perusteella:
Kesäöitä ei tullut lopulta kaivattua, koska vaikka Atlantan yöt olivat pimeitä, ne olivat lämpimiä, ja uima-allas ja grillialue olivat valaistuja. Lisäksi loppusyksystä on ollut aika mukavaa, että päivisin aurinko paistaa pään päällä eikä horisontissa.
Merta, saaristoa ja purjehtimista tuli hieman ikävöityä jossain vaiheessa, erityisesti sitä purjehtimista saaristossa, jossa saa mennä eteenpäin niin pitkään kuin sielu sietää. Toisaalta lämpimät kesäpäivät – jotka jatkuivat vielä lokakuulle – Allatoona-järvellä olivat myös rentoja ja järvi oli juuri optimaalinen uimiseen.
Käveltäviä katuja olen kaivannut ihan älyttömästi. Siis sellaisia katuja, joiden varrella voi kävellessään ikkunashoppailla, tai aluetta, josta voi todeta, että ”mennään sinne ja katsotaan, jos löytyisi joku kiva kahvila/ravintola”. Täällä pitää käytännössä aina etukäteen tietää, mihin kahvilaan tai ravintolaan on menossa, jotta osaa ajaa oikealle parkkipaikalle, ja katukahviloita, joissa voi terassilta tarkkailla ihmisvilinää, ei juuri löydy. Samaten julkista liikennettä on ollut ikävä tasaisin väliajoin, esim. silloin, kun en ole muistanut tehdä ranskanläksyjä. Bussissa läksyjä voisi tehdä, autonratissa ei. Myös se ottaa päähän, että aina pitää pippaloihin mennessä olla kuski mukana, koska vaihtoehtoisia liikkumismuotoja ei ole.
Talvea ei ollut ikävä kuin silloin, kun joululaulut soivat kaupoissa ja yritti päästä joulutunnelmaan. Suomeen sitten kun saapui niin joulu iski ryminällä päälle ja olen viimeisen viikon hymyillyt vähän vajaan oloisesti aina lunta nähdessäni – ja sitähän täällä riittää. Nyt on tullut myös tunne, että mökille olisi kiva päästä, mutta se taitaa jäädä toteutumatta.
Sitä kun sen pitkän lumipyryn ja loskan jälkeen tulee vihdoin kesä ja voi mennä piknikille ei varsinaisesti kaipaa, mutta sen huomasi, ettei hyviä säitä osannut arvostaa enää niin paljon, kun aina oli hyvä sää.
Kavereita on ollut ikävä tasaisin väliajoin ja erityisesti silloin, kun tietää heidän tekevän yhdessä jotain kivaa. Toisaalta kaveriporukkamme toinen ulkosuomalainen puki tämän loistavasti sanoiksi: ”Lohduttaudun sillä tiedolla, että kaikki ystäväni eivät ole myöskään Suomessa ja monet niistä jotka ovat, ovat liian kiireisiä uusien vauvojensa kanssa (eläin-tai ihmis) niin, ettei niistä muutenkaan olisi mitään iloa.”
Vanhempieni kissoja ei erityisesti ollut ikävä – mutta viimeisen viikon aikana olen rapsutellut niitä senkin edestä.
Kunnollista lakua saa Atlantastakin, sekä Pandaa että paikallista, eikä karkkejakaan oikeastaan ollut ikävä, koska kaikki suomalaisvieraamme toivat niitä tuliaisiksi. Lopulta meillä on ollut kaapeissa enemmän karkkia kuin koskaan Suomessa.
Näiden lisäksi minulla on ollut ikävä suomalaista ruokakauppaa ja sen laajaa perusraaka-ainevalikoimaa. Puoli- ja täysvalmisteiden sijaan keskitytään tarjoamaan kaikenlaista ryyniä, maustetta ja vihannesta. Jos asuisin Whole Foodsin vieressä, en välttämättä kaipaisi tätä niin paljon, mutta meidän lähiruokakauppojamme ei ole siunattu valikoimalla.
Käsityöharrastajana minulla on ollut ikävä suomalaisia lankakauppoja. Atlantalaiset lankakaupat ovat täynnä ihmeellisiä polyesterilankoja ja ne paikat, joissa myydään oikeasti kivoja lankoja, ovat törkykalliita suomalaisiin vastaaviin verrattuna. Muissa käsitöissä korttiaskartelusta vaatteiden ompeluun amerikassa onkin sitten aika kissanpäivät…
Ja sitten on ollut ikävä ihmisiä. Ei pelkästään kavereita, vaan suomalaisia yleisesti, erityisesti asiakaspalvelutilanteessa. Sitä, ettei aina tarvitse vastata kysellä kuulumisia, ettei ravintolassa koko ajan tulla kyselemään onko kaikki hyvin, että asiat voi hoitaa selkeästi ja tehokkaasti ilman ylimääräistä small-talkia tai – mikä pahinta! – vitsin vääntöä. Että voin käydä läpi kokonaisen asiakaspalvelutilanteen ilman, että pitää hymyillä suu vääränä, ja silti tulee kummallekin osapuolelle olo, että tässä oltiin kohteliaita.
Mutta nyt joulun viettoon. Happy Holidays kaikille blogin lukijoille!
Asuntomme on kaapeliverkossa kiinni, mikä täällä tarkoittaa sitä, että perus-TV-kanavatkin maksavat peruskaapelipaketin verran, ellei hanki kotiinsa jonkinlaista antenniviritystä. Me tilasimme ensimmäiset neljä kuukautta kaapeliyhtiöltä pelkkää internettiä ja jätimme TV-kanavat väliin; Netflixistäkin löytyi aivan tarpeeksi katsottavaa. Pari viikkoa sitten kävi ilmi, että internetin tarjoushinta oli päättymässä ja nousemassa, joten tulisi yhtä kalliiksi ottaa paketti, johon kuuluisi nopeampi internetyhteys, peruskanavapaketti sekä kaapeliyhtiön oma Netflix-tyyppinen On Demand -palvelu.
Viime viikon keskiviikkona vanhempi teknikkomies koputti ovelle, jonkin verran myöhässä sovitusta aikaikkunasta, totesi It’s been one of those days! ja kiitti minua, että asumme maan tasalla emmekä kuudennessa kerroksessa hissittömässä talossa kuten kaikki aiemmat päivän kotikäynnit. Siinä piuhoja pyöritellessään teknikko kysäisi minulta, You’re from the other side of the pond, aren’t you? Aivan oikein, olen Euroopasta. You’re from Scotland, right? Ömmm, no en kyllä ihan… Kun kerroin, että Suomesta, teknikko vastasi, että on itsekin käynyt Suomessa vuonna 1972. Totesimme yhdessä, että on saattanut maa vähän muuttua 40 vuodessa.
Käynnin loppuvaiheessa teknikko näytti minulle, miten kaukosäädintä käytetään. On Demand -valikon kohdalla palvelu heitti virheilmoituksen, ja teknikko totesi, Oh my bad, you don’t have On Demand included. That’s why it’s not working. Aijaa? Ja tästä sitten alkoikin kunnon selvittelyrumba, joka ei vielä ole päättynyt.
My name is Natividad and you have reached Xfinity TV email support. I will do my best to assist you with your concern. […] I understand that you would like to have this issue discussed via email correspondence. At Comcast, we are focused on providing our customers with the most secure customer support experience. [… kaksi kappaletta tekstiä …] We are unable to handle billing related inquiries via email.
Teknikon käynnin jälkeen sain automaattipuhelun, jossa kysyttiin palvelukokemukseni laatua, ja valitin, että tilaamani palvelu ei toimi. Tämän jälkeen kolme eri asiakaspalvelijaa soitti minulle aiheesta. Kaksi ensimmäistä totesi, ettei minulla kai kyseistä palvelua pitänyt kuuluakaan tai eivät he ainakaan mistään tiedä, ja kolmas yritti myydä minulle puhelinliittymää. Laitoin sähköpostia yhtiölle asiasta ja sain oikein mukavan seitsemän kappaleen pituisen vastauksen, jonka olennaisin osio oli, etteivät he hoida tällaisia asioita sähköpostitse. Inhoan puhelimitse valittamista kenellekään, mutta onneksi kaapeliyhtiö tarjosi myös chattiasiakaspalvelua.
Jewel: Oh my! Jenni, I can’t imagine myself having those issues especially that cable TV is part of my daily routine. I certainly understand how you really feel about this, I apologize for the inconvenience this error 7 may have caused you. Rest assured that I will do my best and all by means to fixed this issue and get this resolved.
Billing-asiakaspalvelija totesi, että minulla on kyllä On Demand, mutta hän ei voi auttaa, voinko siirtää TV-osastolle? No voit. Asiakaspalvelija siirsi minut eteenpäin puhelinosastolle. Vähän aikaa chattailtuani kävi ilmi, että jannu oli väärä, ja sain taas siirron, tällä kertaa oikeasti TV-osastolle. Kävin asiakaspalvelijan kanssa läpi tunnin ajan erilaisia troubleshooting-askelia ja lopulta sain lupauksen, että palvelu tulee toimimaan noin tunnin tai kahden kuluessa, hyvää päivänjatkoa vaan.
Jewel: While waiting, let me share with you one of our free services– My Account (formerly known as Comcast CustomerCentral). You will not only be able to view and pay your bill online but you can also check Service Health Status for outages in all lines of services.
No arvatkaa vaan toimiko. Seuraavana päivänä uusi yritys. Asiakaspalvelija halusi lähettää luokseni teknikon käymään, mutta ei suostunut lupaamaan, että käynti olisi ilmainen, sillä teknikon käyntimaksu poistettaisiin vain, jos teknikko löytäisi kaapeliyhtiöstä riippuvan vian. Vänkäsin puoli tuntia aiheesta, uhkasin peruuttaa koko kanavapaketin ja vetosin amerikkalaisten kovasti arvostamaan integrityyn ja valitin, että koko palvelu oli dishonest. Lopulta asiakaspalvelija tajusi, mistä kiikastaa: minulle oli myyty kanavapaketti, joka oli niin alkeellinen, että ei ollut teknisesti mahdollista tarjota minulle sen kanssa On Demand -palvelua. Tämä siitä huolimatta, että On Demand -palvelu oli myyty minulle erikseen. TV-asiakaspalvelu siirsi minut taas laskutusasiakaspalvelijalle, jolle sain uudestaan selittää ongelman alusta asti.
Kathleen: How are you doing today, Jenni?
Jenni: I could be doing better if I didn’t have to sort out this problem, thanks
Kathleen: I am so sorry for that, Jenni.
Kathleen: That is alright. I will be very glad to help you with your concern to make you feel better.
Nyt sitten parhaillaan selvittelen tätä sotkua. Iiron paikallinen työtoveri sanoi kerran, että täällä kun tarpeeksi valittaa, yleensä saa tahtonsa läpi. Toivottavasti näin, sillä en kestä enää yhtään uutta tekopirteää asiakaspalvelukontaktia.
Thanksgiving eli kiitospäivä on paikallisia suurimpia juhlapyhiä ja ainoa pyhä, jolloin isolla osalla kansasta on kaksi peräkkäistä arkipyhää; jouluna vapaata on yleisesti vain joulupäivänä, ja juhlapyhiä ei ole edes yleisesti säädetty, vaan ne vaihtelevat työnantajasta riippuen. Kiitospäivä juontaa juurensa 1600-luvulle, jolloin nykyiseen Massachusettsiin saapui satakunta syvästi uskonnollista siirtolaista. Ruoka loppui, puolet porukasta kuoli, mutta paikalliset intiaanit auttoivat loppuja selviämään talven yli. Seuraavan sadon tultua vietettiin kiitospäivää yhdessä intiaanien kanssa. Myöhempinä vuosina jatkettiin kiittämistä, mutta nyt siirryttiin kiittämään jumalaa eikä intiaaniheimoa, joka puoli vuosikymmentä myöhemmin tuhottiin tappamalla puolet ja myymällä toinen puoli heimolaisista orjuuteen.
Thanksgivingin olennaisin osuus on syödä itsensä ähkytäyteen, ja niin mekin tulemme tekemään huomenna itse juhlapäivänä tuttavaperheen luona. Viime lauantaina taas heräsin vähän tavallista aikaisemmin puuhastelemaan, jotta heikompiosaisemmatkin saisivat mahan täyteen.
”Leipää” eli ”lisää vain vesi”-leipä- ja muffinssitaikinapusseja
Meidän lähellämme järjestettiin ruokakeräyksen eli food driven organisointitapahtuma, jonne toivottiin vapaaehtoisia lajittelemaan ja järjestelemään ruokaa. Paikallisissa kaupoissa oli jo viikkoja ollut jättimäisiä pahvilaatikoita, joiden tarkoitus oli, että ostoksilla ihmiset voisivat ostaa pari ylimääräistä säilykepurkkia ja tiputtaa ne kassojen jälkeen hyväntekeväisyyslaatikoihin, joista ruoka lähetettäisiin thanksgivingiksi Atlantan alueen 2800:lle yösuojissa asuvalle kodittomalle lapselle. Näitä laatikoita sitten tuotiin rekoilla food drive -tapahtumaan, jossa purimme laatikoita erilaisiin kasoihin: ”Breads” ”Corn” ”Sweet Potatoes” ”Other Vegetables” ”Ketchup” ”Noodles” ”Snacks”… Thanksgiving-hengessä ihmiset olivat lahjoittaneet paljon vihreitä säilykepapuja, karpalohilloa ja kalkkunakastiketta, mutta laatikoista löytyi lopulta mitä tahansa vauvanruoasta sipseihin (kyllä, sipsejä leipäjonoon).
Kun ruoka oli saatu lajiteltua, siirryttiin keräilyvaiheeseen. Saimme pienryhmissä kontollemme aina yhden kodittomien asuntolan, jolle keräsimme ostoslistan mukaisesti ruokaa. Sipsien lisäksi ihmiset olivat lahjoittaneet lapsille kaikenlaista muutakin alennuksessa ollutta halpaa ja epäterveellistä ”ruokaa”. Kun ostoslistassa luki sitten ”kolme aamiaistarviketta”, poimin sokerilla päällystettyjen kaakaohöttömurojen joukosta täysjyvämurot ja puurohiutaleet. Kun yleisesti on tiedossa, että tässä maassa köyhillä on valtavasti terveysongelmia huonolaatuisen ruoan takia, pitääkö sitä heille varta vasten ostaa?
Paikalle oli saapunut lähes sata kaikenikäistä ja -näköistä vapaaehtoista
Loppuvaiheessa aherrusta eräs toinen vapaaehtoinen kysyi minulta, Do you have this in Finland? Jaa mitä, ruokakeräyksiä kodittomille? Mietin, miten muotoilla ajatus sosiaaliturvasta, joka yrittää kaikin mahdollisin tavoin estää kansalaisten ja erityisesti lasten päätymisen kadulle sekä siitä, että ihmisistä pidetään huolta ensisijaisesti verotuottojen eikä hyväntekeväisyyden avulla, ja pohdin, onko Atlantassa enemmän kodittomia lapsia kuin Suomessa kodittomia ylipäätään ja kehtaisiko tätä sanoa tuntemattomalle… mutta onneksi mies selvensi: I mean, do you have Thanksgiving? Jaa, ei meillä, mutta hyvää kiitospäivää silti kaikille!
